Viileään valoon katson, mutta haudan nään. Kuoleman metaforat Saima Harmajan lyriikassa

Abstract

Tutkimuksen tavoitteena on analysoida runoilija Saima Harmajan neljän runokokoelman (Huhtikuu, Sateen jälkeen, Hunnutettu sekä Kaukainen maa) runoja, joissa esiintyvien metaforien teemana on kuolema. Metafora on kielikuva, joka luonnehtii tiettyä käsitettä, tässä tutkimuksessa kuolemaa, toisen, siihen tavalla tai toisella sopivan käsitteen kautta. Metaforinen kaavamalli on muotoa X=Y/Z. X on kuvattava, jota Y kuvaa suhteessa samankaltaisuuteen, jonka kuvaimena on Z. Samankaltaisuus on jotain käsitteille yhteistä mitä tahansa ominaisuutta, jonka vuoksi kuvattavaa voidaan aiheellisesti tarkastella kuvan, eli Y:n kautta. Keskeinen teoria tutkimuksen taustalla on Lakoffin ja Johnsonin muotoilema kognitiivinen metaforateoria.

Tutkimustavoitteena sekä -menetelmänä on analysoida runoissa esiintyviä kuoleman metaforia ja tarkastella, millaisia ne ovat. Metaforiset käsitteet, eli ydinmetaforat, ovat niitä keskeisiä aineistoni metaforia, joiden ympärille tietyt metaforiset ilmaukset, eli kuolemasta käytetyt kielikuvat, sopivat. Analysoin runominän suhtautumista kuolemaan, ja suhtautumistavan mukaan jaan runot kolmeen ryhmään siten, että kuvitteellisen janan alkupisteelle sijoitan runot, joissa kuolema on syystä tai toisesta johtuen ylimaallista hyvyyttä, keski- eli sisäpisteelle kuuluvat sävyltään neutraalit kuolemankuvat, ja janan loppupisteeseen sijoittuvat kuvat, jotka kuvaavat kuolemaa tukahduttavan kauhun täyteisenä prosessina.

Tuloksissani runojen kuolema on enimmäkseen positiivinen prosessi, jonka jälkeen ihminen matkaa ruumiistaan vapautuneena toiseen aikaan/ajattomuuteen. Näiden runojen sävy on poikkeuksetta hengellinen, ja niiden tunnelma on usein suorastaan euforinen. Neutraali kuolema on silloin, kun se on runominälle osa elämää, syntymän vastakohta ja maallisen elämän päätepiste. Pelkoa ilmaisevissa kielikuvissa runominä on kauhuissaan vaanivista petoeläimistä, jotka raatelevat hänen ruumiinsa kuoliaaksi, tai kuolema on hänelle kuin synkkä yö vailla lepoa. Näissäkin runoissa korostuu silti voimakkaasti runominän näkemys, jonka mukaan raadeltu ruumis on ollut ainoastaan sielun vankila, joka tässä ruumiin kuolemassa vapautuu ylimaalliseen kirkkauteen. Pimeintäkin yötä seuraa uusi aamu, joka on kuva elämästä supranormaalissa tilassa, rajantakaisessa, ihanassa maassa.