Varsinais-Suomen hyvinvointialueen resilienssi monikriisin kontekstissa : Toimintamallien ja rakenteiden muutospaineet

Abstract

Tutkielman tavoitteena on tarkastella Varsinais-Suomen hyvinvointialueen resilienssiä monikriisin kontekstissa sekä selvittää, miten samanaikaiset ja toisiinsa kietoutuneet kriisit ovat muokanneet organisaation rakenteita, toimintamalleja ja johtamiskäytäntöjä. Aihe on ajankohtainen viime vuosien kriisien, kuten koronapandemian, Venäjän hyökkäyssodan sekä sote-uudistuksen haastettua julkisyhteisöjä ja korostettua niiden kykyä toimia jatkuvan epävarmuuden oloissa. Tutkimuksessa pyrittiin myös ymmärtämään, miten resilienssi jäsentyy ja konkretisoituu organisaation arjessa sekä millaisia sopeutumisen, oppimisen ja ennakoinnin muotoja kriisit ovat synnyttäneet. Aineisto on kerätty laadullisesti puolistrukturoiduilla haastatteluilla, ja se koostui kahdeksasta Varsinais-Suomen hyvinvointialueella ja kunnissa työskentelevän asiantuntijan haastattelusta. Aineiston analyysi on luonteeltaan tulkinnallista ja pyrkii muodostamaan kokonaiskuvan monikriisin vaikutuksista hyvinvointialueen toimintaan.

Tulosten mukaan monikriisi on vaikuttanut hyvinvointialueeseen samanaikaisesti ja monitasoisesti, pakottaen sen sopeutumaan pääosin reaktiivisesti tilanteiden edetessä. Aineistossa korostuvat varautumisen puutteet, resurssien rajallisuus sekä resilienssin moniulotteinen, mutta hajanaisesti jäsentynyt toteutus. Kriisit näyttäytyvät pikemminkin jatkuvana tilana kuin yksittäisinä poikkeuksina, mikä on vahvistanut kriisijohtamisen roolia osana organisaation normaalia toimintaa. Samalla tulokset tuovat esiin yhteistyön, luottamuksen ja kokemuksellisen tiedon keskeisen merkityksen organisaation sopeutumiskyvylle. Erityisesti käytännön työssä syntyvä tieto ei kuitenkaan aina välity systemaattisesti osaksi strategista ohjausta, mikä heikentää mahdollisuuksia hyödyntää opittuja kokemuksia pitkäjänteisesti. Lisäksi aineisto viittaa siihen, että resilienssin käsitteellinen ymmärrys vaihtelee organisaation eri tasoilla, mikä vaikeuttaa sen tavoitteellista kehittämistä.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että monikriisi on ohjannut Varsinais-Suomen hyvinvointialuetta kohti jatkuvan epävarmuuden hallintaa ja muokanneet sen toimintaa kohti adaptiivisempia käytäntöjä. Toimintaa leimaa kuitenkin edelleen reaktiivisuus, vaikka tarve ennakoivammalle, suunnitelmallisemmalle ja strategiselle varautumiselle on selkeästi tunnistettu. Resilienssin käsitteellinen jäsentäminen ja systemaattinen hyödyntäminen ovat vielä osin kehittymättömiä, mikä korostaa tarvetta yhdistää arjen käytännöt, käsitteellinen ymmärrys ja strateginen johtaminen. Kokonaisuutena tutkielma tuottaa uutta tietoa monikriisin ja resilienssin suhteesta hyvinvointialueen kontekstissa sekä tarjoaa käytännönläheisiä näkökulmia hyvinvointialueen toiminnan kehittämiseen kohti ennakoivampaa, oppivaa ja pitkäjänteisesti varautuvaa toimintaa.