Organisatorinen resilienssi hyvinvointivaltion johtamisessa : Tapaustutkimus työeläkejärjestelmän kestävyydestä

Abstract

Tässä tutkielmassa tarkastellaan organisatorista resilienssiä hyvinvointivaltion johtamisessa käyttäen tapaustutkimuksena Suomen työeläkejärjestelmää. Tutkimuksen tavoitteena on analysoida, millainen on resilientti organisaatio, miten se sopeutuu ja reagoi shokkeihin sekä onko Suomen työeläkejärjestelmä resilientti. Tutkimus toteutetaan laadullisena tapaustutkimuksena, jossa menetelmänä käytetään kvalitatiivista sisällönanalyysia, jota täydennetään kuvailevalla kvantitatiivisella aineistolla ilman varsinaista kvantitatiivista analyysia. Aineisto koostuu tilastollisesta materiaalista, tutkimuskirjallisuudesta sekä ministeriöiden valmisteluaineistoista.

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu resilienssiteorialle, erityisesti Vakilzadehin ja Haasen (2020) rakentamalle viitekehykselle, jossa organisaation resilienssi jaetaan kolmeen vaiheeseen: ennakointiin, selviytymiseen ja mukautumiseen. Tutkimuksessa käsitellään väestörakenteen muutoksia kuten syntyvyyden laskua ja väestöllisen huoltosuhteen heikkenemistä, jotka muodostavat hitaasti etenevän shokin työeläkejärjestelmän kestävyydelle. Lisäksi tarkastellaan työeläkejärjestelmän rakennetta, sen hallinnollista hajautusta sekä vuosien 2005, 2017 ja 2025 eläkeuudistuksia.

Tutkimuksen perusteella resilientin organisaation määritellään olevan strateginen, tarkkaavainen, oppiva ja mukautumiskykyinen kokonaisuus. Resilientti organisaatio reagoi ja mukautuu shokkeihin hyödyntäen näiden ominaisuuksien mahdollistamia työkaluja ja näin ollen ennakoi strategisesti shokkien uhkaan, tunnistaa toimintaympäristön muutokset sekä oppii ja mukauttaa toimintamallit toimintaansa siten, että se kykenee vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin.

Analyysin perusteella työeläkejärjestelmä osoittaa osittaista resilienssiä. Eläkeuudistukset ilmentävät ennakointia ja automaattiset sopeutumismekanismit ̶ kuten elinaikakerroin ̶ osoittavat institutionalisoitua oppimista. Järjestelmän resilienssiä kuitenkin heikentävät uudistuksien painottuminen rahoitusteknisiin ratkaisuihin, hajautettu ja neuvottelunvarainen päätöksenteko, poliittisten riskien välttäminen sekä sääntöpohjaisen vakautusjärjestelmän puuttuminen. Tutkimuksen keskeisin johtopäätös on, että työeläkejärjestelmän resilienssin kohottaminen edellyttää kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa, jossa rahoitusteknisten ratkaisujen rinnalla kehitetään järjestelmän johtamisen, ympäristön analysoinnin ja mukautumisen osa-alueita tukevia ratkaisuja.