Valtioneuvosto, kansalaisluottamus ja media koronakriisin hallinnassa

Tämä tutkimus tarkastelee koronakriisin hallintaa valtion ja yhteiskunnan synergistisen yhteistoiminnan lopputuloksena ja muodostaa makrotason ymmärrystä siitä, mitkä yhteiskunnalliset tekijät selittävät suomalaisen koronakriisin hallinnan muotoutumista. Tutkimuksessa koronakriisin hallintaa lähestytään neljän osatutkimuksen kautta, joista kukin luo katsauksen kriisinhallinnalle tärkeään osajärjestelmään tai toimijaryhmään sekä näiden välisiin suhteisiin. Osastutkimukset tarkastelevat valtioneuvoston strategista kriisinhallintaa ja hallinnan tapoja, valtioneuvoston politiikkakoordinaatiota, kansalaisluottamuksen ja rajoitustoimien dynamiikkaa sekä median aktiivista roolia kriisitilanteen hallinnassa. Kaikkia osatutkimuksia yhdistää niiden keskittyminen valtio-yhteiskuntasynergian tarkasteluun eli kriisien hallintaan valtion ja yhteiskunnan toisiaan tukevan ja toisiinsa syvästi kytkeytyneen vuorovaikutuksen kautta. Väitöskirjan yhteenveto on osatutkimusten synteesi, jolla pyritään tarkastelemaan niitä yhteiskunnan makrotason tekijöitä, jotka selittävät osatutkimuksissa analysoitua yhteiskunnan eri toimijoiden kriisiajan toimintaa ja reaktiota kriisiin. Yhteenvedon teoreettinen viitekehys perustuu kriisinhallinnan, strategisen kriisinhallinnan, politiikkakoordinaation, kansalaisluottamuksen sekä median kriisinhallintaroolin tutkimukseen. Tarkastelemalla osatutkimusten tuloksia tätä kirjallisuutta vasten synteesi vastaa kolmeen tutkimuskysymykseen: Mitkä yhteiskunnalliset tekijät selittävät suomalaisen kriisinhallinnan muotoutumista koronaviruspandemian aikana? Millä tavoin koronapandemian hallinnan todellisuus haastaa ja edellyttää kriisinhallinnan käsitteistön tarkentamista? Miten valtio-yhteiskunta-synergian muodostumista voidaan tukea Suomessa osana kriisinhallintaa? Väitöskirjassa tunnistetaan kolme tekijää, jotka todennäköisesti selittävät suomalaista kriisinhallintaa: kansalaisten, valtioneuvoston ja median välinen jo kriisiä edeltänyt luottamuksen kulttuuri, hallinnollisten rakenteiden ja toimintatapojen joustavuuden sopiva vuorottelu valtioneuvostossa, sekä suvereenin, yhteistä etua edustavan valtion varjo. Tulokset viittaavat yhteiskunnallisen ja instituutioihin kohdistuvan luottamuksen, sopivan joustavuuden sallimisen sekä epävarmuuden avoimen sanoittamisen tärkeyteen kriisitilanteissa. Lopuksi esitetään viisi kriisinhallinnan kehityskohdetta.