Radiologins fackspråk. Meningsbyggnad, läsbarhet och verb.

Abstract

Ammattikielten tutkimus on yleistynyt 1900-luvun alusta saakka. Lääketieteen ammattikieltä on tutkittu melko paljon, mutta tutkimuskohteena ovat usein olleet lääketieteen termit. Alan ammattilaisena haluan tutkia radiologian ammattikieltä, koska sitä ei ole aiemmin tutkittu kovinkaan kattavasti. Tutkimuskohteena on ollut yleensä vain tietty röntgentutkimus tai röntgenin erikoisala, kuten angiografia.

Tarkoituksenani on tutkia radiologian ammattikielen lauserakenteita, luettavuutta ja verbejä. Tutkittavat lauserakenteet ovat virkepituus, sivulausetyypit, virkerakenne ja lauseen perusta, fundamentti. Tekstin luettavuutta tutkin ruotsalaisen C. H. Björnssonin kehittämän lix-arvon avulla. Tutkin myös verbien erilaisia toimintamuotoja sekä verbien tilannetyyppejä.

Tutkimusmateriaali koostuu kahdesta artikkelista, jotka ovat oppikirjassa Nordisk lärobok i radiologi (1993). Toinen artikkeli käsittelee kasvojen ja kaulan alueen röntgentutkimuksia ja toinen raajojen röntgentutkimuksia. Tutkimusmenetelmä on suureksi osaksi kvantitatiivinen, mutta osin myös kvalitatiivinen. Mallina tutkimukselleni on projektissa Svenskt fackspråk käytetyt tutkimusmenetelmät ja vertailukohteena projektissa eri ammattikielistä saadut tutkimustulokset.

Tutkimustulosteni perusteella radiologian ammattikieli on vaikeaa luettavaa, vaikka virkkeet ovat yleensä normaalipituisia ja virkerakenteet ovat yksinkertaisia. Tekstin vaikeutta lisäävät pitkät sanat, jotka ovat usein lääketieteellisiä termejä. Radiologian ammattikielessä käytetään paljon päälauseita ja vähän sivulauseita. Sivulauseet ovat usein relatiivilauseita. Päälauseet alkavat yleensä subjektilla tai adverbiaalilla, harvoin objektilla tai predikatiivilla. Radiologian ammattikielessä esiintyy paljon erilaisia verbejä, joista suurin osa ilmaisee ajallisesti rajaamatonta tapahtumaa. Apuverbit eivät ole kovin yleisiä radiologian ammattikielessä.