Luotonanto arvonlisäverotuksessa

Abstract

Tässä tutkielmassa tarkastellaan luotonantoa ja muuta rahoituksen järjestämistä arvonlisävero-tuksessa. Luotonanto ja muu rahoituksen järjestäminen ovat arvonlisäverodirektiivin perus-teella arvonlisäverosta vapautettuja rahoituspalveluja. Arvonlisäverodirektiivin säännökset on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä arvonlisäverolailla. Arvonlisäverodirektiivin ja arvonlisäverolain sanamuodot kuitenkin eroavat toisistaan, mikä on tuonut haasteita luotonannon ja muun rahoituksen järjestämisen määrittelyyn.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten luotonanto ja muu rahoituksen järjestäminen on määritelty arvonlisäverolaissa ja arvonlisäverodirektiivissä sekä millä perusteilla luotonanto ja muu rahoituksen järjestäminen katsotaan arvonlisäverottomiksi palveluiksi oikeuskäytännön ja muiden oikeuslähteiden perusteella.

Tutkimus on oikeusdogmaattinen, ja sen tarkoituksena on systematisoida ja tulkita voimassa olevaa oikeutta. Lähdemateriaalina tutkielmassa on käytetty Euroopan unionin arvonlisäverodi-rektiiviä (2006/112/EY), neuvoston täytäntöönpanoasetusta 282/2011, Suomen arvonlisävero-lakia (1501/1993), hallituksen esitystä arvonlisäverolaiksi (HE 88/1993) sekä Euroopan unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja.

Tutkimuksen perusteella keskeinen johtopäätös on, että luotonanto on EU-oikeuden itsenäinen käsite, joka on muotoutunut unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella. Luotonannon arvonlisäverokohtelu määräytyy palvelun taloudellisen sisällön perusteella, ei muodollisten seikkojen perusteella. Luotonantona pidetään järjestelyjä, joissa annetaan pääomaa vastapuo-len käyttöön vastiketta vastaan määräajaksi ja jossa luottoriskin kantaa palvelun tarjoaja. Muuna rahoituksen järjestämisenä ja luottojen välityksenä pidetään palveluja, joissa välitetään tai jär-jestetään rahoitusta kolmannen tahon toimesta. Palvelun tulee muodostaa itsenäinen taloudel-linen kokonaisuus, jonka päämääränä on rahoituksen hankkiminen.