Alueellisten hallintouudistusten vaikeus: Helsingin seudun metropolikehitys

Abstract

Viimeisen vuosikymmenen aikana kaupunkiseudut ovat kasvattaneet merkitystään suomalaisessa yhteiskunta- ja aluepolitiikassa johtuen globalisaatiosta sekä kansainvälisen kilpailukyvyn merkityksen kasvusta. Tärkein näistä kaupunkiseuduista on pääkaupunkiseutu sekä sen kehyskunnat. Tästä alueesta käytetään nimitystä Helsingin seutu, ja sitä yleisesti pidetään Helsingin metropolialueen rajauksena. Tämän alueen kehityksen tukemiseksi sekä kasvun turvaamiseksi valtio on ryhtynyt harjoittamaan erityistä metropolipolitiikkaa. Metropolialueen kehittämistä on myös etenkin viime vuosina pyritty edistämään niin kuntaliitoksien kuin seudullisen hallinnon avulla, jotta alueen maankäyttöä, asumista sekä liikennettä (MAL) koskevaa suunnittelua saataisiin yhtenäistettyä.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin metropolialueen hallinnollisia uudistuksia prosesseina ja etsittiin syitä siihen, miksi viime vuosien yritykset niin kuntaliitoksiin kuin metropolihallinnon luomiseen ovat kariutuneet ja miten näihin uudistuksiin nykyään suhtaudutaan. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin sitä, kuinka toimivaa metropolialueen kuntien keskinäinen yhteistyö ja toisaalta yhteistyö valtion kanssa on tällä hetkellä MAL-kysymysten käsittelemisessä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui muutosjohtamisen lähtökohdista. Tutkimuskohteena olivat etenkin pääkaupunkiseudun neljä kaupunkia, sillä ne muodostavat metropolialueen ytimen. Tutkimusaineiston muodostivat teemahaastattelut, joissa haastateltiin niin kuntien edustajia, valtiohallinnon viranhaltijoita kuin myös julkishallinnon ulkopuolisia asiantuntijoita.

Haastattelujen perusteella keskeisimmät syyt siihen, miksi metropolialueen kuntaliitokset sekä metropolihallinnon luominen ovat epäonnistuneet, ovat poliittiset erimielisydet, johtajuuden puute ja kuntien haluttomuus sitoutua uudistuksiin. Kuntaliitosten osalta kielteisyys on myös johtunut siitä, ettei niitä olla nähty tarpeellisina kuntien nykyisessä toimintaympäristössä. Metropolihallinnon kaatumisen suurimpana syynä taas voidaan pitää valtiohallinnon epäonnistumista metropolihallintoa koskevan lain läpiviemisessä. Näissä hankkeissa epäonnistuminen on puolestaan heikentänyt kuntien ja valtion välistä luottamusta, mikä näkyy myös nykyisessä yhteistyössä. Koko metropolialueen kattavaa yhteistyötä ei juuri ole, mistä seuraava seudullisen näkemyksen puute heikentää alueen kehittämistä. Poikkeuksena tähän on kuntien ja valtion välinen MAL-aiesopimusmenettely, joka on vakiinnuttanut asemansa seudulla. Kuitenkin myös se on kärsinyt poliittisista erimielisyyksistä ja sitoutumisvaikeuksista sovittuihin tavoitteisiin.

Metropolialueelta puuttuu siis yhä sitova, koko metropolin kattava yhteistyöelin, jossa päätettäisiin seudun erityiskysymyksistä. Tarvetta tällaisella yhteistyöelimelle koetaan kuitenkin olevan. Olisikin metropolialueen kansainvälisen kilpailukyvyn ja kehittämisen kannalta suotavaa, että jonkinlainen ratkaisu tilanteeseen löydettäisiin. Osaltaan tämän ratkaisun löytämistä heikentää nyt valmistelussa oleva maakuntauudistus. Se, miten metropolialueen erityisasema huomioidaan ja sovitetaan maakuntauudistuksen tavoitteisiin ja maakuntahallinnon tehtäviin on asia, jota tulisi pohtia tarkoin. Tämän tutkimuksen perusteella vaikuttaa kuitenkin selvältä, että metropolialue tarvitsee jonkinlaisen erityisratkaisun.