Tavaroiden ja palveluiden oma käyttö arvonlisäverotuksessa

Abstract

Arvonlisävero on kulutusvero, jossa lopullinen verorasitus jää hyödykkeiden loppukäyttäjien maksettavaksi veron sisältyessä heidän ostamiensa tavaroiden ja palveluiden hintoihin. Oman käytön säännösten tarkoituksena on varmistaa kulutuksen verollisuus niissä tilanteissa, joissa verovähennetty hyödyke siirretään myöhemmin yksityiseen kulutukseen tai muuten vähennyskelvottomaan käyttöön. Tällöin toteutuu verojärjestelmän yleinen ja keskeinen neutraalisuustavoite: kaikessa lopullisessa kulutuksessa on oltava samansuuruinen vero.

Tutkimuskohteena on ollut Arvonlisäverolain oman käytön käsite sekä milloin oman käytön verotuksen kohtia on jouduttu soveltamaan. Tutkimus on tehty käsittelemällä niitä Arvonlisäverolain kohtia, jotka koskettavat oman käytön verotusta. Näitä kohtia ovat AVL 20-25 §:t. Lisäksi rakentamispalvelun omaa käyttöä koskevat erityissäännökset AVL 31, 31a sekä 33 §.

Tutkielmasta käy ilmi, että oman käytön verotusta säätelevät säännökset ovat erittäin moninaisia ja osittain myös erittäin vaikeasti tulkittavia. Tulkinta-apua joudutaan tietyissä tilanteissa hakemaan mm. elinkeinoverotuksen puolelta. Tutkielmassa on pyritty selventämään vaikeita tulkintaseikkoja ajankohtaisen oikeuskäytännön avulla.

Tutkielmaa tehdessä keskeiseen asemaan on noussut tavaroiden ja palveluiden käsitteiden erottaminen toisistaan. Erottaminen voi verosuunnittelun kannalta nousta merkittävään asemaan. Lisäksi keskeinen havainto tutkielmassa on ollut Suomen lainsäädännön ja direktiivien välinen ristiriitaisuus tietyissä oman käytön verotuksen tilanteissa. Tällöin joudutaan tulkitsemaan direktiiviä verovelvollisen eduksi.