Trauma und Schweigen. Zur Identitätssuche der Nachkriegsgeneration in Werken von Pauli Saapunki, Gisela Heidenreich, Uwe Timm und Hans-Ulrich Treichel

Abstract

Pro gradu tutkielmassani käsittelen neljän kertojan, kolmen saksalaisen ja yhden suomalaisen, kuvauksia elämänvaiheistaan sodanjälkeisessä Euroopassa. Uwe Timm ja Hans-Ulrich Treichel luokitellaan ammattikirjailijoiksi, Gisela Heidenreichin ja Pauli Saapungin teokset ovat syntyneet ammattityön ohessa. Kerronta on autobiograafista pohjautuen kirjoittajien omiin kokemuksiin, myös Treichelin fiktiivisessä romaanissa. Tutkielmassani käytän analysoinnin perustana sekä sosiologisten että kieli- ja kulttuuritieteellisten teoreetikoiden huomioita. Identiteetin muotoutumiseen vaikuttavat joko henkilön omat tai hänen vanhempiensa traumaattiset kokemukset. Ilmaisu kielellä ontuu, puuttuu mahdollisuuksia ja kykyä lähestyä ja eritellä asioita. Analyysini autobiograafisista kertomuksista osoitti, että kaikilla päähenkilöillä lähiyhteisön kykenemättömyys avoimuuteen ja ymmärtämättömyys kommunikointinsa vajavaisuuksista johti päähenkilöt samanlaisiin identiteettivaikeuksiin. Heidän vanhempansa elivät haavoista arpeutuvan sodanjälkeisen yhteiskunnan kirjoittamattomien sääntöjen mukaan. Hyväksyntää haettiin aikuisten kesken, lapsille ei puhuttu avoimesti tai ymmärrettävästi. Lapsia suojeltiin tapahtuneilta tosiasioilta. Suojelu auttoi välttämään välittömiä negatiivisia seurauksia, mutta ongelmien käsittely tapahtui viiveellä ja monimutkaistuneena. Ongelmat siirtyivät aikuisuuteen, lapsille ja ehkä lapsenlapsillekin. Vanhempien ja lasten erilaiset kokemuspohjat vaikeuttivat kommunikointia. Vanhemmat aiheuttivat lapsilleen riittämättömyyden tunteita; he antoivat ymmärtää, että lapset olivat päässeet liian helpolla. Toisaalta lasten odotettiin korjaavan vanhempiensa virheet, täyttävän heidän puutteellisuuttaan. Sodanjälkeinen sukupolvi peri häpeää ja syyllisyyttä, joiden syihin he olivat osattomia ja jollaisesta tutkimani kirjojen päähenkilöt nimenomaan erityisesti kärsivät. Analyysini osoitti myös, että kertojat paikkasivat mielikuvituksella ja fiktiota apuna käyttäen tietoaukkoja esimerkiksi omasta syntyperästään. He ottivat kuvittelun selviytymisvälineekseen vaikenemisen, osatotuuksien tai valheiden ilmapiirissä. Vaikeasti käsiteltäviä kulttuurisosiologisia elementtejä he yrittivät omilla tuntemuksillaan tulkita ilmeistä ja äänensävyistä. Hämärrettyjen sukunimikoodien ja murrekoodien yhteisöissä he oppivat sukkuloimaan hyväksyttävästi. Aikuisina he kertojina etsivät keinoja päästä tasapainoon kansansa ja oman elämänsä historian kanssa. Passiiviaseena heillä on ollut ajan kuluminen ja aktiiviaseina oma äidinkieli, murteet ja vapauttava huumori.