Yksilön yhdenvertaisuus erikoissairaanhoidossa

Abstract

Kun vuonna 1993 uudistettu valtionosuusjärjestelmä otettiin käyttöön, muuttui Suomen kuntien sosiaali- ja terveydenhuolto merkittävästi. Uudistus vähensi valtion resurssiohjausta, jolloin kuntien päätösvalta ja vastuu palvelujen tuottamisesta ja järjestämisessä kasvoi. Samalla tämä merkitsi sitä, että lähes kaikki kuntia sitoneet yksityiskohtaiset hallinnon järjestämistä, toiminnan laajuutta tai laatua määrittäneet säännökset kumottiin. Valtionosuusuudistuksella pyrittiin lisäämään kunnallista itsehallintoa, jolloin valtion viranomaisten valvontamahdollisuudet jäivät hyvin merkityksettömiksi. Lisäksi palveluja on tuotettu kunnissa jo 2000-luvun alussa monen tuottajan mallin tavalla, jolloin palvelujen tarvitsijoiden epätasa-arvoinen kohtelu on lisääntynyt entisestään.

Tutkielman tehtävänä oli selvittää yhdenvertaisuutta erikoissairaanhoidossa. Yhdenvertaisuutta tarkasteltiin suhteessa kunnalliseen itsehallintoon, jolloin myös tarkastelun kohteeksi otettiin valvontaviranomaiset ja heidän velvollisuutensa yhdenvertaisuusperiaatteen ja kunnallisen itsehallintoperiaatteen välimaastossa. Vastauksia haettiin kysymyksiin: Mitä jännitteitä kunnallinen itsehallintoperiaate sekä yhdenvertaisuusperiaate saavat aikaan kuntalaisten ja kuntien välillä, kun kyse on erikoissairaanhoidon järjestämisvastuusta sekä niihin suuntautuvasta kuntalaisten oikeudesta saada kyseisiä palveluja tasa-arvoisesti? Miten valvontaa toteutetaan erikoissairaanhoidossa? Kuka valvoo? Mitä velvollisuuksia kullekin valvontaviranomaiselle kuuluu lain mukaan? Mitä oikeussuojakeinoja kuntalaisilla on käytettävissä?

Yhdenvertaisuusvaatimuksen toteutumisen tärkeyttä haluttiin tutkielmassa korostaa erityisesti oikeustapausten kautta, jotka perustuivat henkilöiden tekemiin valituksiin kokemastaan epätasa-arvoisesta kohtelusta erikoissairaanhoidon palveluja käyttäessään. Aineisto on haluttu mahdollisimman monipuoliseksi ja kattavaksi, jolloin oikeustapausten lisäksi tärkeässä roolissa ovat myös säädökset sekä laaja-alainen kirjallisuus.

Tutkielman perusteella voidaan todeta, että kunnissa olisi tarvetta valvonnan kehittämiselle, jotta yksilöiden yhdenvertainen kohtelu erikoissairaanhoidossa toteutuisi parhaimmalla tavalla. Koska Suomessa edetään kasvavissa määrin monen tuottajan mallin suuntaan, olisikin entistä tärkeämpää määritellä yksilön oikeuksia ja velvollisuuksia tiukalla sääntöohjauksella eri palveluetuuksin nähden. Valituksiin annetut päätökset kyllä antavat kuntalaiselle yksilönä tunteen siitä, että heillä on mahdollisuudet vaikuttaa ja saada heille laissa määrätyt palvelut kokematta epätasa-arvoa, mutta valituksen tekeminen ei välttämättä ole suuria muutoksia aikaansaava. Kun valitusviranomainen antaa päätöksen valitukseen, joutuu yhdenvertaisuutta rikkova kunta muuttamaan käytäntöään ja toimintaansa viranomaisen antaman nuhtelun kautta. Tämän jälkeen valvontaviranomaisten tulisi harjoittaa valvontaa tehokkaasti. Heidän tulisi valvoa, että kunta myös pitäytyy valvontaviranomaisen päätöksen johdosta terveydenhuollon palveluihin tekemissään muutoksissa. Vaikka valvonnan kehittäminen on perusteltua, tulisi joka tapauksessa ottaa huomioon yhdenvertaisuusvaatimuksen ohella myös kunnallinen itsehallintoperiaate siinä määrin, ettei valvonta rajoittaisi liikaa kuntien itsehallinnollista toimialaa.