Sopeutuvan päätöksenteon rooli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa : Nato-prosessin kuvaus Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan (24.2.2022) NATO-jäsenyyshakemukseen asti (17.5.2022)

Abstract

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, miten sopeutuvan päätöksenteon periaatteet ilmenevät Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa NATO-jäsenyysprosessin aikana keväällä 2022. Erityisesti tutkitaan, miten poliittinen ja hallinnollinen päätöksenteko rakentui tilanteessa, jossa turvallisuusympäristö muuttui nopeasti ja jossa päätöksiä jouduttiin tekemään sekä tiedon että epävarmuuden vallitessa. Tarkastelu keskittyy ajanjaksoon 24.2.–17.5.2022, jolloin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan johti historialliseen muutokseen Suomen turvallisuuspoliittisessa linjassa ja sotilasliitto Natoon hakeutumiseen. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen järjestelmä perustuu toimivallan jakoon tasavallan presidentin ja valtioneuvoston kesken. Käytännössä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa muotoillaan TP-UTVA-kokoonpanossa, jossa presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa. Päätöksentekoa ohjaavat parlamentaarinen valmistelu, selontekomenettely ja tiivis yhteistyö eduskunnan kanssa. Tutkimuksen tavoitteena on analysoida, millaisia valmiuksia Suomen valtionjohdolla oli reagoida nopeasti ja strategisesti, ja missä määrin päätöksentekoa ohjasivat sopeutuvaan päätöksentekoon liittyvät periaatteet. Tutkimus rakentuu neljän analyyttisen periaatteen varaan: tietopohjaisuus, yhteistyö, uhkien ennakointi ja sidosryhmien osallistuminen, joita lähestytään hallinnon resilienssin ja poliittisen mukautuvuuden näkökulmista. Tutkimus on teoriaohjaava laadullinen tapaustutkimus, jonka aineisto koostuu eri selonteoista, eduskuntakeskusteluista, poliittisten johtajien ja asiantuntijoiden lausunnoista sekä median kautta välittyneestä julkisesta keskustelusta.

Tutkimuksessa hyödynnetään erityisesti sopeutuvan päätöksenteon ja hallinnon resilienssin teoreettisia näkökulmia, kuten DIKW-hierarkiaa, Knott & Wildavskyn tiedon käyttömallia, Weissin tiedon käyttötapoja, sekä IAD- ja DIAD-kehikoita. Keskeisten havaintojen mukaan päätöksenteko oli hallinnollisesti jäsenneltyä, mutta samalla dynaamista ja joustavaa. Tiedonkeruu ja analysointi tapahtuivat useista lähteistä nopeasti ja jatkuvasti, mikä mahdollisti tilanteen ajantasaisen arvioinnin. Päätöksenteossa korostuivat kansainvälisen yhteistyön merkitys ja verkostomainen koordinaatio, jossa Suomen valtionjohtajat kävivät jatkuvaa vuoropuhelua muun muassa Yhdysvaltojen ja muiden NATO-maiden kanssa. Uhkaskenaarioiden käsittely oli systemaattista ja päätöksiä tehtiin ennakoivasti, ei vain reaktiivisesti. Sidosryhmien osallistuminen: parlamentaarinen keskustelu, kansalaismielipide ja asiantuntijat tuki prosessin hyväksyttävyyttä, vaikka osallistumisen muodot ja vaikutusvalta vaihtelivat. Johtopäätöksenä todetaan, että sopeutuva päätöksenteko tarjosi kehyksen, jonka avulla voitiin yhdistää nopeus, poliittinen realismi ja resilienssitavoitteet. Päätöksentekoa tuki pitkäaikainen strateginen valmistautuminen ja aiemmat selvitykset vuosilta 2004, 2007 ja 2016. NATO-jäsenyysprosessia ei siten voida pitää reaktiivisena poikkeuksena, vaan osana pidempää kehityskulkua, jossa resilienssi on rakennettu vähitellen.