Viranomaisen harkintavalta turvapaikanhakumenettelyssä

Abstract

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää turvapaikanhakumenettelyssä toimivien viranomaisten toimintaa ja heidän päätöksenteossansa käytettävää harkintavallan käyttöä. Tavoitteena on tutkia viranomaisten harkintavallan oikeudelliset rajat lainsäädännön puitteissa sekä hahmottaa oikeuskäytännön avulla, miten harkintavaltaa tosiasiallisesti käytetään turvapaikanhakumenettelyssä.

Turvapaikanhaussa selkärankana kansallisessa lainsäädännössä ovat perustuslaki ja ulkomaalaislaki. Perustuslaki turvaa turvapaikanhakijoille perusoikeudet ja ulkomaalaislaki on tärkein erityislaki turvaamaan ne oikeudet, jotka kuuluvat pakolaisen aseman myönnetyille ihmisille.

Kansainvälisellä- ja EU-oikeudella on suuri rooli ja vaikutus turvapaikanhakumenettelyyn. Tärkeimpinä ovat Geneven yleissopimus ja Euroopan unionin yhteinen turvapaikanhakujärjestelmä eli CEAS. Suomi on sitoutunut Geneven yleissopimukseen, jonka avulla pakolaisen asema määritellään ja heidän oikeuksiaan pyritään turvaamaan. CEAS puolestaan pyrkii edistämään turvapaikanhakumenettelyä EU-maissa, jotta kaikille Euroopassa oleville pakolaisille löydettäisiin sopiva turvapaikka.

Tutkimuksessa havaittiin, että turvapaikanhakumenettely vaatii edelleen viranomaisten harkintavallan käyttöä säännöllisesti, vaikka menettely on muuttunut järjestelmälliseksi lainsäädännön uudistuessa. Lainsäädäntö ei kuitenkaan pysty aukottomasti antamaan vastauksia kaikkeen, varsinkin näinkin perus- ja ihmisoikeudellisesti painottuviin ongelmiin. Päätöksien tekeminen vaatii edelleen viranomaisen harkintaa oikeudellisten tosiseikkojen ja oikeudellisten lähteiden suhteen selvittämiseksi.