Deductible and retention level decisions in corporate liability Insurance: A theory–practice comparison in large Finnish companies
Pysyvä osoite
Kuvaus
Opinnäytetyö kokotekstinä PDF-muodossa.
This thesis examines how liability insurance retention levels are determined in large Finnish companies. In this study, the term refers to publicly listed companies with global liability insurance programmes and annual revenue exceeding EUR 1 billion. Retention refers to the portion of loss exposure that a company retains through a deductible or another risk retention arrangement. The study aims to identify the factors affecting retention decisions, the methods and information sources used in decision-making, and the extent to which corporate practices corre- spond with perspectives presented in the insurance economics and risk management literature.
The study employed a qualitative research design. The empirical data consisted of eight semi- structured expert interviews. Five participants were risk and insurance professionals working in internationally operating Finnish listed companies, two represented insurance brokerage firms, and one was a liability insurance professional from the insurance sector. The participants were selected through purposive sampling, and the interview data were examined using thematic analysis.
The findings indicate that retention levels are generally not determined through a formal optimisation process conducted each year. Instead, the existing insurance programme and its cur- rent deductible typically provide the starting point for decision-making. The retention level is reassessed particularly when the company’s business activities, risk profile, loss experience, or insurance market conditions change. The principal factors affecting the decision include the company’s risk-bearing capacity, historical loss experience, the effect of deductible changes on insurance premiums, available market alternatives, internal organisational acceptability, and claims-handling practices. The primary information sources are company-specific loss histories, insurance quotations, market and benchmarking information provided by insurance brokers, and expert judgement. Advanced quantitative methods are available, but the findings suggest that their use is not an established part of annual retention decisions in most of the companies represented in the study.
The findings demonstrate that theory and practice are more closely aligned in terms of the factors considered than the methods applied. Although companies consider many of the economic factors identified in the literature, these factors are rarely integrated into a single formal optimisation model. In practice, retention levels result from the interaction of financial judgement, insurance market conditions, and organisational feasibility. Accordingly, the findings suggest that identifying material changes may help determine when a more detailed reassessment of the existing retention level is appropriate.
Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten riskinpidätyksen taso määritetään suurissa suomalaisissa yrityksissä. Tässä tutkimuksessa suurilla yrityksillä tarkoitetaan pörssiyhtiöitä, joilla on glo- baalit vastuuvakuutusohjelmat ja joiden vuotuinen liikevaihto ylittää miljardi euroa. Riskinpidätyksellä tarkoitetaan sitä osaa vahinkoriskistä, jonka yritys pitää omalla vastuullaan omavastuun tai muun riskinpidätysjärjestelyn kautta. Tutkimuksen tavoitteena on tunnistaa omavastuutasoa koskeviin päätöksiin vaikuttavat tekijät, päätöksenteossa käytettävät menetelmät ja tietolähteet sekä arvioida, missä määrin yritysten käytännöt vastaavat vakuutustaloustieteen ja riskien- hallinnan kirjallisuudessa esitettyjä näkökulmia.
Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Empiirinen aineisto koostui kahdeksasta puo- listrukturoidusta asiantuntijahaastattelusta. Viisi haastateltavista oli kansainvälisesti toimivissa suomalaisissa pörssiyhtiöissä työskenteleviä riski- ja vakuutusalan ammattilaisia, kaksi edusti vakuutusmeklariyrityksiä ja yksi oli vakuutusalalla työskentelevä vastuuvakuutusasiantuntija. Osallistujat valittiin harkinnanvaraisella otannalla, ja haastatteluaineisto analysoitiin temaattisen analyysin avulla.
Tulokset osoittavat, että omavastuutasoja ei yleensä määritetä vuosittain toteutettavan muodollisen optimointiprosessin avulla. Sen sijaan päätöksenteon lähtökohtana toimii tyypillisesti olemassa oleva vakuutusohjelma ja sen nykyinen omavastuutaso. Omavastuutasoa arvioidaan uudelleen erityisesti silloin, kun yrityksen liiketoiminnassa, riskiprofiilissa, vahinkohistoriassa tai vakuutusmarkkinoiden olosuhteissa tapahtuu muutoksia. Päätökseen vaikuttavia keskeisiä tekijöitä ovat yrityksen riskinkantokyky, historiallinen vahinkokehitys, omavastuun muutosten vaikutus vakuutusmaksuihin, markkinoiden saatavilla olevat vaihtoehdot, ratkaisun hyväksyttävyys organisaation sisällä sekä vahinkojen käsittelyyn liittyvät käytännöt. Tärkeimpiä tietolähteitä ovat yrityskohtainen vahinkohistoria, vakuutustarjoukset, vakuutusmeklareiden tarjoama markkina- ja vertailutieto sekä asiantuntija-arviot. Kehittyneitä kvantitatiivisia menetelmiä on saatavilla, mutta tulosten perusteella niiden käyttö ei ole vakiintunut osa vuosittaista omavastuutasoja koskevaa päätöksentekoa useimmissa tutkimuksessa edustetuissa yrityksissä.
Tulokset osoittavat, että teoria ja käytäntö vastaavat toisiaan paremmin huomioon otettavien tekijöiden kuin käytettyjen menetelmien osalta. Vaikka yritykset huomioivat monia kirjallisuudessa tunnistettuja taloudellisia tekijöitä, niitä yhdistetään harvoin yhdeksi muodolliseksi optimointimalliksi. Käytännössä omavastuutasot muodostuvat taloudellisen harkinnan, vakuutus- markkinoiden olosuhteiden ja organisatorisen toteutettavuuden yhteisvaikutuksesta. Tulosten perusteella olennaisten muutosten tunnistaminen voi siten auttaa arvioimaan, milloin olemassa olevan omavastuutason perusteellisempi uudelleenarviointi on tarkoituksenmukaista.