Kevytyrittäjyys ja työosuuskunnat epätyypillisinä työllistymistapoina rakennusalalla

Rakennusala työllistää Suomessa merkittävän määrän työvoimaa, jonka rakennusliikkeet hank-kivat projektikohtaisesti alihankintaverkostojensa kautta. Tyypillisesti työntekijät ovat työsuh-teessa alihankintayritykseen tai alihankkijat toimivat yksityisinä elinkeinonharjoittajina. Viime vuosien aikana osa alan elinkeinoharjoittajista on alkanut hyödyntää laskutuspalveluyrityksiä ja työosuuskuntia elinkeinotoimintaan liittyvien lakisääteisten tehtävien hoitamisessa. Tässä tutkielmassa selvitetään näiden epätyypillisiksi luonnehdittavien työntekemismuotojen lainsäädännöllinen asema ja näihin liittyvien yksityisoikeudellisten sopimusten vaikutusta elin-keinoharjoittajan asemaan. Lainopillisen tarkastelun kautta selvitetään se, miten eri lainsäädän-nön osa-alueita on viranomaistulkinnoissa sovellettu kumpaankin tarkasteltavaan toimintamuo-toon. Esiin nousevia seikkoja tarkastellaan kvalitatiivisesti elinkeinon harjoittamismuotoa valit-sevan yksilön näkökulmasta. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat työ- ja verolainsäädäntö ja niihin liittyvät viranomaisohjeet. Lisäksi hyödynnetään avoimista lähteistä saatavia tutkimus-raportteja ja selvityksiä. Laskutuspalvelut ovat luoneet kevytyrittäjä-käsitteen, josta on tullut osin vakiintunut termi myös julkisessa keskustelussa. Tällä tarkoitetaan laskutuspalvelua käyttävää elinkeinonharjoit-tajaa, jolla ei ole omaa y-tunnusta. Verohallinnon nykyisen tulkinnan mukaan laskutuspalvelun on mahdollista maksaa kevytyrittäjän toimeksiantajaltaan saamat työkorvaukset tälle palkkana ilman, että tähän liittyy muita tavanomaisen työsuhteen työnantajavelvoitteita. Nykyinen työ-lainsäädäntö ei tunnista kevytyrittäjä-käsitettä, vaan työntekijä-yrittäjä-jaottelun, johon työsuh-teista työtä ja eri yritysmuotoja koskeva lainsäädäntö nykyisellään perustuu. Työosuuskunnat ovat kevytyrittämisen ohella toinen elinkeinonharjoittamismuoto, joka on kas-vattanut suosiotaan 2010-luvun aikana. Työosuuskuntien toiminta-ajatuksena tarjota lainsää-dännön tunnistamana yritysmuotona ikään kuin alusta elinkeinotoiminnan harjoittamiseen ja tukea sen jäseniä toimeentulon hankkimisessa. Osuuskunnan sisällä päätettyyn toimintatapaan perustuen jäsenet hankkivat itse toimeksiantonsa, ja osuuskunta ei yleensä takaa jäsenilleen mitään vähimmäistyömäärää. Nykyinen lainsäädäntö ei tunnista työosuuskuntaa erillisenä yri-tysmuotona muun tyyppisistä osuuskunnista. Tällöin osuuskunnan rooli jää hallinnolliseksi sa-teenvarjoksi jäsentensä elinkeinotoiminnalle tarjoten työsopimuslain tarkoittaman työsuhteen ja sovittua korvausta vastaan lainsäädännön edellyttämien velvoitteiden hoitamisen. Molempien työntekemismuotojen kohdalla säätelyn tila ei ole vakiintunut ja perustuu eri viran-omaistahojen tulkintaan siitä, kuinka olemassa olevaa lainsäädäntöä tulee soveltaa näissä ta-pauksissa. Näin ollen näihin toimintamuotoihin ryhtyvän henkilön tulee hahmottaa, kuinka lain-säädäntöä sovelletaan hänen tapauksessaan ja mitä mahdollisia riskejä tähän silloin liittyy.