Korkotason muutokset ja pankkien kannattavuus: Yhdysvaltalaisten liikepankkien analyysi nollakoroista kiristyvään rahapolitiikkaan

Abstract

Keskuspankkien säätelemät ohjauskorkojen muutokset ovat vaihdelleet voimakkaasti eri talousalueilla viime vuosina. Koronapandemian aikana ohjauskorot laskettiin poikkeuksellisen matalalle, mikä johti niin sanottuun nollakorkokauteen. Inflaation kiihtyessä keskuspankit alkoivat kiristää rahapolitiikkaansa, ja nollakorot väistyivät harvinaisena ilmiönä. Monien keskuspankkien säätäminä ohjauskorot nousivat 2020-luvulla tasoille, joita ei ollut nähty koko 2000-luvun aikana. Tällä nopealla ja merkittävällä korkoympäristön muutoksella on ollut laajoja vaikutuksia kuluttajiin, yrityksiin ja erityisesti pankkisektoriin, jonka toiminta perustuu suurelta osin korkoliiketoimintaan. Nyt kun historiallinen nollakorkojakso on päättynyt, sen vaikutuksia korkojen nousun myötä voidaan tarkastella eri taloudellisten toimijoiden näkökulmasta. Vaikka kuluttajiin ja yrityksiin kohdistuvia vaikutuksia on tutkittu runsaasti, liikepankkien osalta tutkimusta on huomattavasti vähemmän – ja siksi tämän aiheen tarkastelulle on selvä tarve.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, miten korkotaso, pankkien luottoluokitukset ja pankin koko vaikuttavat yhdysvaltalaisten liikepankkien kannattavuuteen muuttuvassa rahapoliittisessa ympäristössä. Aineistoon valikoitui 107 luottoluokituksen saanutta liikepankkia eri puolilta Yhdysvaltoja. Tutkimusajankohta kattaa vuodet 2018–2023 – aikavälin, jolloin ohjauskorko laski lähes nollaan ja nousi sen jälkeen yli viiteen prosenttiin. Tutkimuksen tavoitteena oli vastata kolmeen keskeiseen hypoteesiin: 1) vaikuttaako korkotason muutos pankkien kannattavuuteen, 2) onko pankkien luottoluokituksilla yhteyttä kannattavuuteen ja 3) kuinka pankin koko on yhteydessä kannattavuuteen. Hypoteesien perustana toimii pankkien kannattavuus, joka on yksi keskeisimmistä mittareista pankkiliiketoiminnan tilan ja kestävyyden arvioinnissa.

Tutkimus on toteutettu kvantitatiivisena analyysinä, ja sen empiirinen osuus perustuu Spearmanin korrelaatioanalyysiin ja regressiomalleihin, joiden avulla pyrittiin selvittämään kannattavuusmittareiden (ROAA, ROAE, NIM) yhteyksiä keskeisiin selittäviin tekijöihin. Tulokset osoittavat, ettei korkotason ja kannattavuuden välillä havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä, lukuun ottamatta korkokatetta (NIM), jonka osalta vaikutus oli positiivinen. Tämä havainto on linjassa aiempien tutkimusten kanssa. Luottoluokitusten kohdalla havaittiin yllättäen negatiivisia yhteyksiä kannattavuuteen, mikä viittaa siihen, että heikommin luokitellut pankit harjoittivat tuottoisampaa liiketoimintaa tutkimusajanjaksolla. Pankkikoon kohdalla tulokset eivät olleet niin selkeät, vaan korrelaatioanalyysi tuloksista kannattavuus heikkeni, mutta regressioanalyysissä pankkikoko vahvisti kannattavuutta. Tulokset poikkeavat osin aiemmasta kirjallisuudesta ja tarjoavat uutta tietoa pankkien toiminnasta erityisesti nollakorkokauden jälkeisessä taloustilanteessa. Tutkimus korostaa pankkisektorin monimutkaisuutta ja kannattavuuden monisyistä luonnetta, sekä antaa suuntaa tulevalle tutkimukselle esimerkiksi luottoluokitusten ja kansainvälisten vertailujen osalta.