Oikeudenkäynnin kohtuullinen kokonaiskesto ja yksilön oikeussuojakeinot oikeudenkäynnin pitkittyessä

Abstract

Oikeudenkäyntien pitkittyminen on ollut viime vuosina paljon puhuttanut ja huolta herättänyt aihe. Tämän vuoksi myös oikeussuojakeinot oikeudenkäynnin venymistä vastaan sekä niiden riittävyys ja tehokkuus ovat olleet tarkastelun alla. Ihmisoikeuksien toteutumista valvovaan elimeen, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, tulee vuosittain eniten valituksia koskien juuri Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 19/1990) 6 ja 13 artiklaa, jotka sisältävät vaatimukset oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä sekä oikeudesta riittäviin oikeussuojakeinoihin. Suomessa oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on lisäksi turvattu perustuslain (731/1999) 21 §:ssä.

Tutkimuksen tehtävänä on tuoda esille, millä tavoin on mahdollista määritellä oikeudenkäynnin kohtuullinen kokonaiskesto ja miten voidaan taata yksilön riittävä oikeusturva oikeudenkäynnin pitkittyessä. Oikeudenkäynnin kohtuullisen kokonaiskeston ja riittävien oikeussuojakeinojen määritteleminen on tapauskohtaista ja näin ollen erittäin tulkinnallista eikä mitään tiettyjä ennalta määrättyjä arviointiperusteita ole olemassa. Näihin kysymyksiin etsitäänkin vastausta pääasiallisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen luomasta oikeuskäytännöstä ja sen luomista tulkintalinjoista. Edellä mainitun lisäksi tutkimuksessa tuodaan esille mahdollisia parannusehdotuksia oikeudenkäyntien kokonaiskeston lyhentämiseksi ja riittävien oikeussuojakeinojen takaamiseksi nimenomaan Suomessa.

Tutkimusmetodi on pääasiallisesti oikeusdogmaattinen mutta tutkimus saa myös oikeuspoliittisia piirteitä siirryttäessä tarkastelemaan mahdollisia kehittämistarpeita ja –ehdotuksia. Tutkimukseen sisältyy myös oikeusvertailua, kun verrataan Suomessa voimassa olevia oikeussuojakeinoja muissa sopimusvaltioissa voimassa oleviin oikeussuojakeinoihin. Oikeudenalaltaan tutkimus sijoittuu lähinnä eurooppaoikeuden, hallinto-oikeuden ja valtiosääntöoikeuden alaan, erityisesti perusoikeusnäkökulmasta. Tutkimuksessa käytetystä aineistosta oikeuskäytäntö on merkittävimmässä asemassa oikeuskirjallisuuden ohella.

Johtopäätöksissä nousee esille oikeudenkäynnin kohtuullisen kokonaiskeston ja riittävien oikeussuojakeinojen määrittelyn ongelmallisuus, mutta toisaalta näiden käsitteiden määrittelyn oleellisuus. Määrittely ei myöskään ole mahdotonta, joskin se on monimutkaista. Johtopäätöksistä selviää myös, että Suomessa ei tällä hetkellä pystytä takaamaan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa edellytettyjä riittäviä oikeussuojakeinoja oikeudenkäynnin pitkittyessä. Suomessa on kuitenkin jo ryhdytty toimiin, jotta näihin ihmisoikeussopimuksen asettamiin vaatimuksiin voitaisiin vastata. Suomessa on myös todettavissa tarve toteuttaa laajempaa ja kattavampaa empiiristä tutkimusta Suomen tuomioistuintoiminnasta. Tärkeintä olisi taata, että oikeudenkäynnit eivät pitkittyisi kehittämällä muun muassa tuomioistuintoimintaa ja lainsäädäntöä, mutta riittävien oikeussuojakeinojen takaaminen on yhtä oleellista.