Rakenteelliset ongelmat urheilijan tapaturma- ja eläketurvassa – miksi urheilija jää sosiaaliturvan reunalle?

Abstract

Artikkelissa tarkastellaan urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvaa koskevaa sääntelyä Suomessa. Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvaa koskeva sääntely muodostaa Suomessa rakenteellisesti poikkeavan ja perusoikeudellisesti ongelmallisen kokonaisuuden. Urheilijoiden lakisääteinen sosiaaliturva on kehittynyt erillisenä erityisjärjestelmänä, jonka kattavuus ja taso jäävät systemaattisesti heikommiksi kuin muilla palkkatyötä tekevillä työntekijöillä.

Lakisääteisen turvan markkinaehtoinen toteuttaminen ilman vakuutusyhtiöitä velvoittavaa tarjontamekanismia tekee järjestelmästä haavoittuvan. Sosiaaliturvan toteutuminen riippuu yksittäisten toimijoiden liiketoiminnallisista ratkaisuista. Vakuutusmarkkinoiden keskittyminen ja eläkevakuutuksen puuttuminen useilta urheilun osa-alueilta osoittavat, ettei järjestelmä kykene takaamaan lain edellyttämää vähimmäisturvaa kaikissa olosuhteissa.

Lisäksi urheilijoiden asema määräytyy pitkälti ansiotason ja lajikohtaisten rakenteiden perusteella, ei työn riskiprofiilin mukaan. Kollektiivisten sopimusjärjestelyjen puute syventää eriarvoisuutta ja altistaa urheilijat merkittäville sosiaalisille ja taloudellisille riskeille erityisesti loukkaantumisen ja uran päättymisen yhteydessä.

Nykyinen sääntely ei täytä yhdenvertaisuuden eikä sosiaaliturvan perusvaatimuksia. Urheilijoiden sosiaaliturvan kehittäminen edellyttää rakenteellista uudistusta, jossa lakisääteinen perussuoja turvataan riippumatta markkinoiden toimivuudesta ja urheilijoiden asemaa lähennetään johdonmukaisesti muiden työntekijäryhmien asemaan.