Taiteen ja kulttuurin julkinen rahoitus : Perusoikeuksia vai politiikkaa

Abstract

Tässä tutkimuksessa käsitellään kulttuurin ja taiteen julkista rahoitusta lainopillisin ja sitä tukevan laadullisen empiirisen tutkimuksen menetelmin. Lähtökohtana on Suomen perustuslain 16 §:ään kirjatut sivistykselliset oikeudet, joka muodostaa lain 6 §:n yhdenvertaisuuden perusoikeuden kanssa julkiselle vallalle velvollisuuden turvata kaikille kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet kulttuuriin ja taiteeseen. Tutkimuksessa avataan kulttuurin ja taiteen julkista rahoitusta, jonka perusta luodaan kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa sekä Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 107 artiklan 3 kohdassa ja vahvistetaan kansallisessa lainsäädännössä.

Kulttuuria ja taidetta tukeva rahoituslainsäädäntö jakautuu kahteen pääosaan; laitosrahoitukseen eli kuntien ja taidelaitosten valtionosuuslainsäädäntöön sekä harkinnanvaraisiin valtionavustuksiin. Tutkimuksessa avataan näitä eri rahoitusmuotoja ja niihin liittyviä kysymyksiä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Kulttuuristen oikeuksien toteutumisesta vastaavat pääosin valtio ja kunnat. Lainsäädännön lisäksi perusoikeuksien toteutumiseen vaikuttaa myös poliittinen päätöksenteko.

Tulokset osoittavat, että sivistykselliset perusoikeuksien toteutuminen on osittain puutteellista, kunnallisen itsehallinnon ja julkisen vallan perusoikeuksien välisestä jännitteestä johtuen. Kulttuuri- ja taidesektorille ei ole voitu esittää viime vuosina lisää määrärahoja, ja kunnat ovat joutuneet priorisoimaan lakisääteisiä tehtäviään. Kulttuuripalveluiden riippuvuus kunnallisesta päätöksenteosta ilmentää sekä yhdenvertaisuuden toteutumisen haasteita että lainsäätäjän kannanottoa perusoikeuden ja kunnallisen itsehallinnon keskinäiseen tasapainotteluun.

Tutkimuksen mukaan julkisella vallalla on mahdollisuus vastata erilaisten harkinnanvaraisten valtionavustusten avulla yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin ja arvoihin. Taiteen rahoituksen piiriin on kuitenkin haasteellista päästä muun muassa kriteereistä ja arviointimenetelmien puutteesta johtuen. Tutkimuksen empiirinen osuus kuntien strategioiden kulttuurille annetuista määritelmistä vahvistaa, että taiteelta ja kulttuurilta haetaan hyvinvointivaikutusten lisäksi myös muita merkittäviä yhteiskunnallisia hyötyjä. Johtopäätöksenä esitetäänkin, että sivistyksellisten oikeuksien tosiasiallinen yhdenvertaisuus tulisi varmistaa lainsäätäjän edellyttämällä tavalla.