The Effectiveness of Derivatives in Banks’ Risk Management During Financial Crises
Ladataan...
780.27 KB
Kokoteksti luettavissa vain Tritonian asiakaskoneilla.
Pysyvä osoite
Kuvaus
Opinnäytetyö kokotekstinä PDF-muodossa.
This Thesis examines how effectively derivatives function as risk management tools for banks during crises. The study focuses on credit, interest-rate and foreign-exchange derivatives and analyses their role in 2007–2009 global financial crisis and the 2010–2012 Eurozone sovereign debt crisis. The research is based on a review of theoretical literature and empirical studies on banks’ use of credit default swaps (CDS), interest-rate swaps and foreign-exchange derivatives, as well as post-crisis regulatory and governance reforms.
The findings suggest that large banks primarily use derivatives for hedging rather than speculation. CDS are mainly employed to transfer credit risk and obtain capital relief, but their hedging performance deteriorates when CDS-bond bases widen under stress. Interest-rate derivatives appear most effective: banks actively use swaps to manage interest-rate risk in the banking book and to stabilise net interest income, keeping exposures below supervisory thresholds. Foreign exchange and cross-currency swaps are essential for managing funding risk, yet their effectiveness is constrained by covered-interest-parity deviations, basis risk and market liquidity during crises.
Post-crisis reforms, including Basel III capital and liquidity standards, central clearing of OTC derivatives and stronger risk-governance structures, have generally improved the environment in which banks use derivatives, although leverage-ratio trade-offs and persistent sovereign home bias remain important vulnerabilities. Overall, the thesis concludes that derivatives can enhance banks’ resilience in crises when embedded in a robust regulatory and governance framework, but they cannot fully insulate banks from systemic risk.
Tämä tutkielma tarkastelee, kuinka tehokkaasti johdannaiset toimivat pankkien riskienhallintavälineinä kriisiaikoina. Tutkimus keskittyy luotto-, korko- ja valuuttajohdannaisiin sekä analysoi niiden roolia vuosien 2007–2009 maailmanlaajuisessa finanssikriisissä ja vuosien 2010–2012 euroalueen valtionvelkakriisissä. Tutkimus perustuu teoreettisen kirjallisuuden ja empiiristen tutkimusten tarkasteluun, jotka käsittelevät pankkien luottoriskinvaihtosopimusten (CDS), koronvaihtosopimusten ja valuuttajohdannaisten käyttöä sekä kriisien jälkeen toteutettuja sääntely- ja hallinnointiuudistuksia.
Tulokset viittaavat siihen, että suuret pankit käyttävät johdannaisia ensisijaisesti suojautumiseen eivätkä spekulointiin. CDS-sopimuksia hyödynnetään pääasiassa luottoriskin siirtämiseen ja pääomahuojennuksen saavuttamiseen, mutta niiden suojausteho heikkenee, kun CDS- ja joukkolainamarkkinoiden välinen perusero kasvaa stressitilanteissa. Korkojohdannaiset näyttävät olevan tehokkaimpia: pankit käyttävät koronvaihtosopimuksia aktiivisesti pankkikirjan korkoriskin hallintaan ja korkokatteen vakauttamiseen siten, että riskiasemat pysyvät valvonnallisten raja-arvojen alapuolella. Valuutta- ja cross-currency swap -sopimukset ovat keskeisiä rahoitusriskin hallinnassa, mutta niiden tehokkuutta rajoittavat katetun korkopariteetin poikkeamat, basis-riski ja markkinalikviditeetti kriisien aikana.
Kriisien jälkeiset uudistukset, kuten Basel III -vakavaraisuus- ja likviditeettivaatimukset, OTC-johdannaisten keskitetty selvitys sekä vahvemmat riskienhallinnan hallintorakenteet, ovat yleisesti parantaneet toimintaympäristöä, jossa pankit käyttävät johdannaisia. Tästä huolimatta omavaraisuusasteeseen liittyvät kompromissit ja valtioriskien kotimarkkinapainotteisuus ovat edelleen merkittäviä haavoittuvuuksia. Kokonaisuudessaan tutkielmä päättelee, että johdannaiset voivat vahvistaa pankkien kriisinsietokykyä, kun ne ovat osa vahvaa sääntely- ja hallinnointikehystä, mutta ne eivät kykene täysin suojaamaan pankkeja systeemiseltä riskiltä.