Viranomaisten oma-aloitteinen tietojen antaminen hybridiuhkien torjumiseksi : Keskiössä tiedusteluviranomaisten toimivaltuudet

Turvallisuusympäristömme jatkuva muutos mahdollistaa erilaisten turvallisuusuhkien ilmenemisen. Erityisesti hybridiuhat, joissa hyödynnetään monenlaisia ja toistaan tukevia vaikuttamiskeinoja, ovat nousseet merkittäväksi uhaksi kansalliselle turvallisuudellemme. Viime vuosina eri viranomaisten toimivaltuuksista säätäviä lakeja on muutettu, jotta viranomaiset pystyisivät paremmin vastaamaan hybridiuhkiin. Myös vuonna 2019 voimaan tulleet tiedustelulait siviili- ja sotilastiedustelun toteuttamisesta pyrkivät omalta osaltaan vastaamaan hybridiuhkien synnyttämiin haasteisiin ja havainnoimaan Suomen kansalliseen turvallisuuteen ja maanpuolustukseen kohdistuvia uhkia. Tässä tutkielmassa tarkastellaan tiedusteluviranomaisten oma-aloitteista tietojen antamista hybridiuhkien torjumiseksi ja pyritään jäsentelemään ne säännökset, joiden pohjalta tiedusteluviranomainen voi antaa tiedustelumenetelmin hankkimaansa tietoa oma-aloitteisesti toiselle viranomaiselletai muulle taholle. Tutkielmassa keskitytään oma-aloitteiseen tietojen antamiseen sellaisesta tiedustelumenetelmin hankitusta tiedosta, joka viittaa hybridiuhkaan. Tutkielmassa selvitetään tiedusteluviranomaisten toimivaltuudet hankkia tietoa hybridiuhan osatekijöistä sekä edellytykset tällaisen tiedon antamiseen oma-aloitteisesti. Tutkielma on metodiltaan oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Lainoppi tutkii voimassa olevaa oikeutta ja sen tavoitteena on luoda jäsennelty kuva voimassa olevista oikeusnormeista. Hybridiuhkien ollessa monimutkaisia turvallisuusuhkia, myös toimivaltuudet niiden torjumiseksi voivat kuulua useille eri viranomaisille. Lisäksi tiedusteluviranomaisten oma-aloitteisesta tietojen antamisesta on säädetty monissa eri laeissa. Sen vuoksi tutkielmassa systematisoidaan tiedusteluviranomaisen oma-aloitteista tietojen antamista koskevat säännökset jäsennellyksi kokonaisuudeksi ja suhteutetaan ne tiedusteluviranomaisten toimivaltuuksiin hybridiuhkien torjumiseksi. Tutkielman aineistona hyödynnetään voimassa olevien säädösten lisäksi lakien valmisteluasiakirjoja, oikeuskirjallisuutta, kansallisia ja kansainvälisiä oikeustapauksia, kansallisten laillisuusvalvojien ratkaisuja sekä erilaisia valtioneuvoston selontekoja. Tutkielma osoittaa, että tiedusteluviranomaisilla on lähtökohtaisesti kattavat toimivaltuudet sekä tiedon hankintaan eri hybridiuhkan keinoista että tällaisen hybridiuhkaan viittaavan tiedustelutiedon oma-aloitteiseen antamiseen toisille viranomaisille tai muille tahoille. Kyseisten viranomaisten toimivaltuuksien tulee olla täsmällisesti kirjattuna lakiin. Lainsäädäntö on kuitenkin hidas väline nopeasti muuttuvien hybridiuhkien uusiin keinoihin vastaamiseksi, eikä kaikkia tulevaisuuden uhkia ole voitu tiedustelulakeja säädettäessä ennakoida. Näin ollen lainsäädännön lisäksi erityiseen asemaan hybridiuhkien torjunnassa nousevat muut keinot ja välineet, kuten kattava sektorikohtainen, mutta myös sektorirajat ylittävä varautuminen ja eri toimijoiden välinen yhteistyö.