Uskonnon harjoittamisen vapaus perusoikeutena
Hokkanen, Pete (2006)
Kuvaus
Kokotekstiversiota ei ole saatavissa.
Tiivistelmä
Uskonnonvapaus on klassinen yksilön vapausoikeus, johon uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeus ainesosana sisältyy. Perusoikeutena uskonnonvapaus liittyy esihistoriallisesti luonnon-oikeutta koskeviin teorioihin, jotka rakentuvat vahvasti yhdenvertaisuuden periaatteen ja ihmisarvon kunnioittamisen varaan. Uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeuden turvaamisen historiallinen tausta on uskonnollis-katsomuksellisten vähemmistöjen ja ihmisarvon sisältämän samanarvoisuuden suojaamisessa. Tutkimustehtävänäni on tutkia uskonnon harjoittamisen vapautta perusoikeutena.
Tutkielman kannalta keskeisiä käsitteitä ovat positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus, forum internum ja forum externum, kultti sekä oman uskonnon harjoittaminen. Tässä valtiosääntö-oikeudellisessa tutkielmassa on päätutkimusmetodina käytetty oikeusdogmatiikkaa, oikeussäännösten systemaattista sisällöllistä selventämistä juridisen tulkinnan avulla, jota oikeushistoriallinen ja osin vertaileva lähestymistapa täydentää. Tutkimusaineistona on käytetty uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeutta käsittelevää lainvalmisteluaineistoa, kirjallisuutta, oikeudellisia artikkeleja, lainsäädäntöä ja kansainvälisoikeudellisia sopimuksia sekä oikeuskäytäntönä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EY-tuomioistuimen ratkaisuja kotimaisen oikeuskäytännön ohella.
Kansainvälisten ihmisoikeusasiakirjojen hyväksymisen ja perusoikeusuudistuksen v. 1995 myötä moderniksi tulkinnaksi tuli käsitys uskonnonvapaudesta positiivisena oikeutena. Tähän liittyvät myös perustuslain 22 §:n sisältämät viranomaisilta ja valtiolta edellytettävät aktiiviset toimintavelvoitteet. Uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeus turvataan parhaiten perustuslain 11 §:ssä, johon läheisesti liittyy perustuslain 6.2 §:n mukainen syrjintäkielto. Perustuslain 11.2 §:n sisältämän negatiivisen varauslausekkeen mukaan kukaan ei ole velvollinen omantuntonsa vastaisesti osallistumaan uskonnon harjoittamiseen. Tämä ns. negatiivinen uskonnonvapaus on nimenomaisesti turvattu perusoikeutena.
Lainsäädännöllisesti yksilön sisäisen ajatuksen-, mielipiteen- ja omantunnonvapauden suojaamista (forum internum) pidetään uskonnonvapauden turvaamisen ensisijaisena lähtökohtana. Toisaalta uskonnon-vapauden ulkoiseen, aktiiviseen ulottuvuuteen (forum externum) kuuluu yksilön oikeus ilmaista uskontoa yksityisesti ja tunnustaa sitä julkisesti mm. jumalanpalveluksin ja opetuksin yhdessä muiden kanssa tavalla, joka vastaa hänen sisäistä vakaumustaan. Yksilöllä katsotaan nykyään olevan positiivinen oikeus oman uskontonsa harjoittamiseen. Uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeus ilmenee siihen kuuluvissa yksilöllisissä, yhteisöllisissä ja julkisissa toiminnoissa. Tämä tarkoittaa lähinnä rituaalis-kultillisessa muodossa tapahtuvaa, yleensä yksilöityä, olennaisesti omaa, jo vakiintunutta, tunnusomaista sekä tunnustetusti pyhää toimintaa, josta yhteisöllä on oikeus päättää. Näiden lisäksi kulttivapauden käytännön toteutumisen kannalta ratkaisevaa on uskonnollisiin menoihin osallistumis- ja sitoutumis-kriteerin täyttyminen sekä objektiivisena tunnusmerkkinä rekisteröity jäsenyys yhteisössä tai uskonnollisessa yhdyskunnassa. Laajasti ymmärrettynä uskonnon harjoittaminen voi olla esimerkiksi "uskonnon harjoittamisen panemiseen" liittyvää toimintaa, kuten uskonnon levittämistä eri tavoin, koulutusta, oppilaitosten perustamista, oikeutta valita omat pappinsa jne.
EU-oikeus toteutuu uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeuden osalta välillisesti kotimaisen lainsäädännön kautta tapauskohtaisesti ratkaistavalla tavalla. Lainsäädännön ohella keskeisiä ovat poliittiset ratkaisut ja viranomaistoiminta sekä yksilön mahdollisuus vedota oikeuksiinsa oikeusasteissa.
Tutkielman kannalta keskeisiä käsitteitä ovat positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus, forum internum ja forum externum, kultti sekä oman uskonnon harjoittaminen. Tässä valtiosääntö-oikeudellisessa tutkielmassa on päätutkimusmetodina käytetty oikeusdogmatiikkaa, oikeussäännösten systemaattista sisällöllistä selventämistä juridisen tulkinnan avulla, jota oikeushistoriallinen ja osin vertaileva lähestymistapa täydentää. Tutkimusaineistona on käytetty uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeutta käsittelevää lainvalmisteluaineistoa, kirjallisuutta, oikeudellisia artikkeleja, lainsäädäntöä ja kansainvälisoikeudellisia sopimuksia sekä oikeuskäytäntönä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EY-tuomioistuimen ratkaisuja kotimaisen oikeuskäytännön ohella.
Kansainvälisten ihmisoikeusasiakirjojen hyväksymisen ja perusoikeusuudistuksen v. 1995 myötä moderniksi tulkinnaksi tuli käsitys uskonnonvapaudesta positiivisena oikeutena. Tähän liittyvät myös perustuslain 22 §:n sisältämät viranomaisilta ja valtiolta edellytettävät aktiiviset toimintavelvoitteet. Uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeus turvataan parhaiten perustuslain 11 §:ssä, johon läheisesti liittyy perustuslain 6.2 §:n mukainen syrjintäkielto. Perustuslain 11.2 §:n sisältämän negatiivisen varauslausekkeen mukaan kukaan ei ole velvollinen omantuntonsa vastaisesti osallistumaan uskonnon harjoittamiseen. Tämä ns. negatiivinen uskonnonvapaus on nimenomaisesti turvattu perusoikeutena.
Lainsäädännöllisesti yksilön sisäisen ajatuksen-, mielipiteen- ja omantunnonvapauden suojaamista (forum internum) pidetään uskonnonvapauden turvaamisen ensisijaisena lähtökohtana. Toisaalta uskonnon-vapauden ulkoiseen, aktiiviseen ulottuvuuteen (forum externum) kuuluu yksilön oikeus ilmaista uskontoa yksityisesti ja tunnustaa sitä julkisesti mm. jumalanpalveluksin ja opetuksin yhdessä muiden kanssa tavalla, joka vastaa hänen sisäistä vakaumustaan. Yksilöllä katsotaan nykyään olevan positiivinen oikeus oman uskontonsa harjoittamiseen. Uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeus ilmenee siihen kuuluvissa yksilöllisissä, yhteisöllisissä ja julkisissa toiminnoissa. Tämä tarkoittaa lähinnä rituaalis-kultillisessa muodossa tapahtuvaa, yleensä yksilöityä, olennaisesti omaa, jo vakiintunutta, tunnusomaista sekä tunnustetusti pyhää toimintaa, josta yhteisöllä on oikeus päättää. Näiden lisäksi kulttivapauden käytännön toteutumisen kannalta ratkaisevaa on uskonnollisiin menoihin osallistumis- ja sitoutumis-kriteerin täyttyminen sekä objektiivisena tunnusmerkkinä rekisteröity jäsenyys yhteisössä tai uskonnollisessa yhdyskunnassa. Laajasti ymmärrettynä uskonnon harjoittaminen voi olla esimerkiksi "uskonnon harjoittamisen panemiseen" liittyvää toimintaa, kuten uskonnon levittämistä eri tavoin, koulutusta, oppilaitosten perustamista, oikeutta valita omat pappinsa jne.
EU-oikeus toteutuu uskonnon harjoittamisen vapauden perusoikeuden osalta välillisesti kotimaisen lainsäädännön kautta tapauskohtaisesti ratkaistavalla tavalla. Lainsäädännön ohella keskeisiä ovat poliittiset ratkaisut ja viranomaistoiminta sekä yksilön mahdollisuus vedota oikeuksiinsa oikeusasteissa.