Luonnonsuojelulain mukainen valitusoikeus: Valitusoikeus luonnonsuojelulain mukaan ympäristöoikeudellisen valitusoikeuskehityksen valossa
Mäntylä, Niina (2003)
Kuvaus
Kokotekstiversiota ei ole saatavissa.
Tiivistelmä
Ympäristöoikeus on oikeudenala, jossa useita eri intressejä joudutaan punnitsemaan vallitsevalla arvopohjalla. Joustavat normit mahdollistavat tulkinnan, ja ympäristötekijöiden yllätyksellisyys ja epävarmuus tuovat punnintaan mukaan oikeusjärjestelmälle epätyypillisiä piirteitä. Ympäristöpäätökset saattavat vastakkain eri tahojen intressejä jo perusoikeustasolta lähtien - kun ajatellaan ympäristöperusoikeuden ja omaisuudensuojan suhdetta - ja siksi oikeusturva nousee keskeiseen asemaan ympäristöasioissa. Ympäristöperusoikeus korostaa jokaisen vastuuta ympäristöstään, mutta samalla velvoitetaan julkinen valta turvaamaan jokaiselle terveellinen ympäristö ja mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Valitusoikeuden ulottuvuus on laajentunut, mikä näkyy erityisesti runsaasta erityissääntelystä. Pohjana valitusoikeudelle on kuitenkin hallintovalituksen mukainen valitusoikeus, kun tässä tutkielmassa kunnallisvalitus rajautuu käsittelyn ulkopuolelle.
Päätutkimusongelmana tässä tutkielmassa on kenellä on oikeus valittaa luonnonsuojelulain mukaan. Tämän selvittämiseksi hahmotetaan ensin perusoikeuksien merkitystä valitusoikeuteen sekä tarkastellaan hallintolainkäyttölakia hallintovalituksella valitettavien päätösten valitusoikeuden perustana. Ympäristöoikeudessa valitusoikeuden laajentuminen koskee koko oikeudenalan kehitystä, ja siksi valitusoikeuden kehityslinjoja ympäristöoikeudessa tarkastellaan omana lukunaan, jotta luonnonsuojelulain mukainen valitusoikeus olisi helpompi nähdä osana ympäristöoikeudellista kokonaisuutta. Metodina tässä tutkielmassa on oikeusdogmatiikka, eli lainsäädännön ja sen esitöiden, oikeuskirjallisuuden ja artikkeleiden sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisujen avulla tutkitaan kenellä on valitusoikeus voimassa olevan oikeuden mukaan. Tulkintaa tarvitaan, sillä valitusoikeussäännöksiin on jäänyt kiistatta tulkinnanvaraa.
Asianosaisten joukko voi ympäristöoikeudessa muodostua varsin vaihtelevaksi. Hallinto-oikeudellinen asianosaiskäsite ei ehkä ympäristöoikeudessa enää riitä, kun ympäristö tai luonto jonkun eduiksi ja oikeuksiksi muotoiltuna on keinotekoista. Asianosaismääritelmän kautta luonnon- tai ympäristön etua ajavien yhteisöjen valitusoikeutta on tulkittu suppeasti, mikä johtuu siitä, etteivät ne edes pyri varsinaisiksi asianosaisiksi, vaan ne ajavat yleisiä etuja. Voidaan sanoa, että luonnon itseisarvo on jossain määrin tunnustettu oikeusjärjestelmässämme, sillä luonnolla on oikeus olemassaoloon. Kestävä kehitys ympäristöoikeuden ehkä tärkeimpänä oikeusperiaatteena puolestaan tuo esiin tulevien sukupolvien oikeudet. Näiden puolesta puhevaltaa käyttävät ympäristön- ja luonnonsuojelua edistävien yhteisöjen lisäksi viranomaiset. Luonnonsuojeluvlain mukainen valitusoikeus on edistyksellinen, sillä yhteisöjen lisäksi alueellisella ympäristökeskuksella on luonnonsuojeluviranomaisena erittäin laaja valitusoikeus. Myös asianosaiskäsite luonnonsuojelulaissa on perínteistä hallinto-oikeudellista käsitettä laajempi. Valitusoikeussäännökset ympäristöoikeudessa eivät ole kuitenkaan syntyneet systemaattisesti, ja valitusoikeusjärjestelmä on melko sekava. Luonnonsuojelulaissa epäkohdan muodostavat perusteettomat rajaukset yhteisöjen valitusoikeudesta tiettyjen poikkeuslupien osalta.
Päätutkimusongelmana tässä tutkielmassa on kenellä on oikeus valittaa luonnonsuojelulain mukaan. Tämän selvittämiseksi hahmotetaan ensin perusoikeuksien merkitystä valitusoikeuteen sekä tarkastellaan hallintolainkäyttölakia hallintovalituksella valitettavien päätösten valitusoikeuden perustana. Ympäristöoikeudessa valitusoikeuden laajentuminen koskee koko oikeudenalan kehitystä, ja siksi valitusoikeuden kehityslinjoja ympäristöoikeudessa tarkastellaan omana lukunaan, jotta luonnonsuojelulain mukainen valitusoikeus olisi helpompi nähdä osana ympäristöoikeudellista kokonaisuutta. Metodina tässä tutkielmassa on oikeusdogmatiikka, eli lainsäädännön ja sen esitöiden, oikeuskirjallisuuden ja artikkeleiden sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisujen avulla tutkitaan kenellä on valitusoikeus voimassa olevan oikeuden mukaan. Tulkintaa tarvitaan, sillä valitusoikeussäännöksiin on jäänyt kiistatta tulkinnanvaraa.
Asianosaisten joukko voi ympäristöoikeudessa muodostua varsin vaihtelevaksi. Hallinto-oikeudellinen asianosaiskäsite ei ehkä ympäristöoikeudessa enää riitä, kun ympäristö tai luonto jonkun eduiksi ja oikeuksiksi muotoiltuna on keinotekoista. Asianosaismääritelmän kautta luonnon- tai ympäristön etua ajavien yhteisöjen valitusoikeutta on tulkittu suppeasti, mikä johtuu siitä, etteivät ne edes pyri varsinaisiksi asianosaisiksi, vaan ne ajavat yleisiä etuja. Voidaan sanoa, että luonnon itseisarvo on jossain määrin tunnustettu oikeusjärjestelmässämme, sillä luonnolla on oikeus olemassaoloon. Kestävä kehitys ympäristöoikeuden ehkä tärkeimpänä oikeusperiaatteena puolestaan tuo esiin tulevien sukupolvien oikeudet. Näiden puolesta puhevaltaa käyttävät ympäristön- ja luonnonsuojelua edistävien yhteisöjen lisäksi viranomaiset. Luonnonsuojeluvlain mukainen valitusoikeus on edistyksellinen, sillä yhteisöjen lisäksi alueellisella ympäristökeskuksella on luonnonsuojeluviranomaisena erittäin laaja valitusoikeus. Myös asianosaiskäsite luonnonsuojelulaissa on perínteistä hallinto-oikeudellista käsitettä laajempi. Valitusoikeussäännökset ympäristöoikeudessa eivät ole kuitenkaan syntyneet systemaattisesti, ja valitusoikeusjärjestelmä on melko sekava. Luonnonsuojelulaissa epäkohdan muodostavat perusteettomat rajaukset yhteisöjen valitusoikeudesta tiettyjen poikkeuslupien osalta.