Tasavallan presidentin ulkopoliittinen toimivalta
Kankaanpää, Anne (2006)
Kuvaus
Kokotekstiversiota ei ole saatavissa.
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee tasavallan presidentin ulkopoliittista toimivaltaa. Tutkielman lähtökohtana voidaan pitää perustuslain 93.1 §:ää, jonka mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tutkimusongelmana on selvittää tasavallan presidentin ulkopoliittisen toimivallan sisältö perustuslain mukaan. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymyksiin, millaisia toimia tasavallan presidentin ulkopoliittiseen valtaoikeuteen kuuluu ja millaisia päätöksentekotapoja niissä noudatetaan. Tutkielmassa perehdytään myös Suomen valtiosäännön ja erityisesti parlamentarismin kehitykseen/voimistumiseen, minkä seurauksena tasavallan presidentin ulkopoliittinen toimivalta on kaventunut eduskunnan sekä valtioneuvoston ja pääministerin hyväksi. Siten tasavallan presidentin asema toimeenpanovallan käyttäjänä edellyttää valtioneuvoston kanssa toteutettavaa tiivistä yhteistyötä.
Tutkielman kannalta keskeisiä käsitteitä ovat muun muassa presidentti, ulkopolitiikka ja parlamentarismi. Kysymyksessä on valtiosääntöoikeudellinen tutkielma, jonka päämetodina on käytetty oikeusdogmatiikkaa l. lainoppia. Tutkielmassa on pyritty selvittämään presidentin ulkopoliittisia toimivaltuuksia vallitsevan oikeusjärjestyksen normien mukaan. Tutkielmassa on käytetty myös oikeushistoriallista metodia perehdyttäessä lyhyesti vuoden 1919 hallitusmuodon mukaiseen presidentin ulkopoliittiseen toimivaltaan sekä selvitettäessä Suomen parlamentarisoimiskehitystä. Tutkimusmateriaali koostuu pääasiassa kotimaisesta valtiosääntöoikeudellisesta kirjallisuudesta ja artikkeleista, lainsäädännöstä sekä lainvalmisteluaineistosta.
Perustuslakiuudistuksen myötä valtajärjestelmämme on liukunut semi-presidentiaalisesta järjestelmästä kohti parlamentaarisempaa järjestelmää. Siten vanhasta presidenttijohtoisesta ulkopolitiikan hoidosta on siirrytty ns. kaksihuippuiseen johtamisjärjestelmään, jossa tasavallan presidentin toimivaltaan kuuluu ns. perinteinen ulkopolitiikka ja valtioneuvostolle puolestaan EU-politiikka perustuslain 93.2 §:n nojalla. Tasavallan presidentille kuuluvat ulkopoliittiset toimet voidaan jakaa määrämuotoisiin eli oikeustoimivaikutuksia omaaviin toimiin ja ei-määrämuotoisiin ulkopoliittisiin toimiin eli ns. tosiasiallisiin toimiin. Määrämuotoisista ulkopoliittisista toimista presidentti päättää perustuslain 58 §:n mukaan valtioneuvostossa ja sen ratkaisuehdotuksesta, sillä presidentin päätöksenteko/toiminta on sidottu välillisesti parlamentaarisen vastuukatteen piiriin. PeL 58 §:n nojalla presidentille jää oikeudelliselta kannalta itsenäisen päätöksenteon mahdollisuus, mutta presidentillä ei ole itsenäistä harkintavaltaa, kun on kyse hallituksen esityksen antamisesta. Ei-määrämuotoisten ulkopoliittisten toimien ja päätösten osalta perustuslain 93.1 §:n mukainen yhteistoiminnassa johtaminen pohjautuu tiettyihin käytäntöihin, joihin liittyy huomattavaa dynaamisuutta. Siten ei-määrämuotoisiin ulkopoliittisiin toimiin voidaan asian merkityksen mukaan soveltaa laajaa yhteistoimintamuotojen skaalaa.
Vaikka presidentin rooli ulkopolitiikan johtajana on edelleen merkittävä, presidentti ja valtioneuvosto eivät ole tasaveroisia toimijoita ulkopoliittisessa päätöksentekojärjestelmässä. Siten valtioneuvostoa ja pääministeriä voidaan pitää ulkopolitiikan tosiasiallisina johtajina. Tasavallan presidentin rooli ulkopolitiikan johtajana on lähentynyt sisäpoliittista johtajuutta hakien muotoaan eräänlaisena mielipidevaikuttajana. Presidentin ulkopoliittinen rooli voidaankin nähdä perustuvan ensi sijassa asemaan Suomen ulkopolitiikan riittävän arvovaltaisena edustajana ja "lisäresurssina" ennemmin kuin sen ylimpänä johtajana ja päätöksentekijänä PeL 93.1 §:ään liittyvästä statuksesta huolimatta.
Tutkielman kannalta keskeisiä käsitteitä ovat muun muassa presidentti, ulkopolitiikka ja parlamentarismi. Kysymyksessä on valtiosääntöoikeudellinen tutkielma, jonka päämetodina on käytetty oikeusdogmatiikkaa l. lainoppia. Tutkielmassa on pyritty selvittämään presidentin ulkopoliittisia toimivaltuuksia vallitsevan oikeusjärjestyksen normien mukaan. Tutkielmassa on käytetty myös oikeushistoriallista metodia perehdyttäessä lyhyesti vuoden 1919 hallitusmuodon mukaiseen presidentin ulkopoliittiseen toimivaltaan sekä selvitettäessä Suomen parlamentarisoimiskehitystä. Tutkimusmateriaali koostuu pääasiassa kotimaisesta valtiosääntöoikeudellisesta kirjallisuudesta ja artikkeleista, lainsäädännöstä sekä lainvalmisteluaineistosta.
Perustuslakiuudistuksen myötä valtajärjestelmämme on liukunut semi-presidentiaalisesta järjestelmästä kohti parlamentaarisempaa järjestelmää. Siten vanhasta presidenttijohtoisesta ulkopolitiikan hoidosta on siirrytty ns. kaksihuippuiseen johtamisjärjestelmään, jossa tasavallan presidentin toimivaltaan kuuluu ns. perinteinen ulkopolitiikka ja valtioneuvostolle puolestaan EU-politiikka perustuslain 93.2 §:n nojalla. Tasavallan presidentille kuuluvat ulkopoliittiset toimet voidaan jakaa määrämuotoisiin eli oikeustoimivaikutuksia omaaviin toimiin ja ei-määrämuotoisiin ulkopoliittisiin toimiin eli ns. tosiasiallisiin toimiin. Määrämuotoisista ulkopoliittisista toimista presidentti päättää perustuslain 58 §:n mukaan valtioneuvostossa ja sen ratkaisuehdotuksesta, sillä presidentin päätöksenteko/toiminta on sidottu välillisesti parlamentaarisen vastuukatteen piiriin. PeL 58 §:n nojalla presidentille jää oikeudelliselta kannalta itsenäisen päätöksenteon mahdollisuus, mutta presidentillä ei ole itsenäistä harkintavaltaa, kun on kyse hallituksen esityksen antamisesta. Ei-määrämuotoisten ulkopoliittisten toimien ja päätösten osalta perustuslain 93.1 §:n mukainen yhteistoiminnassa johtaminen pohjautuu tiettyihin käytäntöihin, joihin liittyy huomattavaa dynaamisuutta. Siten ei-määrämuotoisiin ulkopoliittisiin toimiin voidaan asian merkityksen mukaan soveltaa laajaa yhteistoimintamuotojen skaalaa.
Vaikka presidentin rooli ulkopolitiikan johtajana on edelleen merkittävä, presidentti ja valtioneuvosto eivät ole tasaveroisia toimijoita ulkopoliittisessa päätöksentekojärjestelmässä. Siten valtioneuvostoa ja pääministeriä voidaan pitää ulkopolitiikan tosiasiallisina johtajina. Tasavallan presidentin rooli ulkopolitiikan johtajana on lähentynyt sisäpoliittista johtajuutta hakien muotoaan eräänlaisena mielipidevaikuttajana. Presidentin ulkopoliittinen rooli voidaankin nähdä perustuvan ensi sijassa asemaan Suomen ulkopolitiikan riittävän arvovaltaisena edustajana ja "lisäresurssina" ennemmin kuin sen ylimpänä johtajana ja päätöksentekijänä PeL 93.1 §:ään liittyvästä statuksesta huolimatta.