Suomen jakaman kahdenvälisen kehitysavun taloudellinen tehokkuus

Abstract

Suomi jakaa kehitysmaille vuosittain satoja miljoonia euroja (keskimäärin 0,4–0,5 % bruttokansantulosta) kehitysapuna. Avusta hieman yli puolet menee kahdenväliseen kehitysyhteistyöhön. Suomen, kuten muidenkin avunantajien antamasta kehitysavusta huolimatta kehitysmaiden tilanne on pysynyt lähes ennallaan, eikä toivottua kehitystä ole tapahtunut. Vuosituhannen vaihteessa maailmalla nousikin voimallisemmin esiin kysymys kehitysavun vaikuttavuudesta: minne, miten ja kuinka paljon kehitysapua tulisi antaa, jotta sillä saavutettaisiin kehityksen kannalta parempia tuloksia.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää Suomen jakaman kahdenvälisen kehitysavun taloudellinen tehokkuus köyhyyden vähentämisen kannalta. Köyhyydellä tarkoitetaan tässä äärimmäistä taloudellista köyhyyttä (alle yhden Yhdysvaltain dollarin tuloja henkeä ja päivää kohti). Tutkimusongelmaa lähestytään Suomelta apua saavien maiden valinnan sekä Suomen käyttämien kehitysapumuotojen kautta. Näitä verrataan sitten asiaa koskeviin merkittävimpiin teorioihin nähden. Täten tutkielmassa selvitetään, onko köyhyyden vähentäminen Suomen myöntämän kehitysavun todellinen peruste, kohdistetaanko apu sen vaikuttavuuden kannalta tarkoituksenmukaisimpiin maihin ja ovatko avun muodot tehokkaimmat mahdolliset.

Tutkielman tulosten mukaan Suomi ei täysin jaa tällä hetkellä kehitysapua maihin, joihin annettuna avun vaikuttavuus olisi tehokkainta köyhyyden vähentämisen kannalta. Maavalinnassa huomiota tulisi kiinnittää erityisesti avunsaajien köyhyyden tasoon. Kehitysavun laadun suhteen Suomen erityisiä ongelmakohtia ovat avun sitominen ja kauppapoliittiset pyrkimykset kehitysyhteistyössä. Kehitysyhteistyövaroja ei tulisi käyttää Suomen oman kaupan tai viennin edistämiseen. Budjettituen osuutta kehitysavusta tulee sen sijaan lisätä. Tämä edellyttää kuitenkin riittävää edustusto- ja asiantuntijaverkostoa kehitysmaissa sekä rohkeutta toimia.