Resilienssi sosiaali- ja terveysalan esihenkilötyössä : Keski-Pohjanmaan hyvinvointialueen osastonhoitajien kokemana

Abstract

Toimintaympäristöjen ollessa entistä kompleksisempia ja ennakoimattomampia vaikuttaa yksilöiden ja yhteisöjen resilienssi saavan entistä merkityksellisempää roolia. Vallitsevat epävarmuudet vaativat myös organisaatioita kehittämään resilienssiään niin, että ne kykenevät toimimaan epävarmuuksista huolimatta. Resilienssin voidaan nähdä olevan tärkeää yksilön kannalta, sillä yksilön resilienssi tarkoittaa stressaavissa tilanteissa ja olosuhteissa havaittavaa hyvää sopeutumiskykyä ja täten tilanteista selviytymistä. Hoitotyön johtajien resilienssin on puolestaan todettu olevan edellytys tulevaisuuden kestävälle terveydenhuollolle. Tämän tutkielman tavoitteena on kartoittaa julkisessa organisaatiossa työskentelevien sosiaali- ja terveysalan esihenkilöiden mielipiteitä ja kokemuksia resilienssistä. Tutkielmassa saatiin vastukset seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Millaisia ulottuvuuksia resilienssillä on osastonhoitajien työssä sosiaali- ja terveysalalla? Mitkä asiat tai toimet parantavat tai heikentävät osastonhoitajien resilienssiä? Millaisena osastonhoitajat näkevät julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon organisaation resilienssin?

Kyseessä on laadullinen tutkimus, jonka tekemisessä hyödynnettiin yksilöteemahaastatteluilla kerättyä aineistoa. Haastatteluiden avulla pystyttiin luotettavasti selvittämään yksilöiden mielipiteitä resilienssin eri kokonaisuuksista. Haastatteluihin valikoitiin kymmenen Keski-Pohjanmaan hyvinvointialueella työskentelevää osastonhoitajaa. Kerätty aineisto litteroitiin ja analysoitiin hyödyntäen abduktiivista sisällönanalyysia. Lopuksi tuloksista muodostettiin kehitysehdotuksia.

Tulosten perusteella osastonhoitajien resilienssiin vaikuttavat ainakin työyksikön avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri sekä työ- ja vapaa-ajan erottaminen toisistaan ja riittävä lepo. Myös omalta esihenkilötiimiltä saatua tukea, onnistunutta tiedonkulkua ja hyviä työskentelyolosuhteita pidettiin tärkeinä. Yksikön yhtenäiset toimintaohjeet ja kokemuksen kautta saavutettu osaaminen sekä rauhallinen työote nähtiin resilienssiä vahvistavina asioina. Resilienssiä puolestaan heikensivät muun muassa resurssien vähäisyys, johtamisen haasteet, ylihoitaja-mallin poistaminen sekä rekrytoinnin haasteet. Osastonhoitajat sopeutuivat hyvin muutoksiin ja toimivat eräänlaisena muutosten suodattimena johdettavilleen. Sopeutumisen koettiin vaativan avointa ja positiivista suhtautumista tulevaan. Tulevaisuuden kriiseihin ja muutoksiin varautuminen koettiin hyödyllisenä ja voimavaroja kasvattavana toimintana. Julkisen organisaation resilienssin koettiin puolestaan kehittyneen elettyjen kriisien kautta. Resurssien riittämättömyys nähtiin suurimpana uhkakuvana myös organisaation resilienssille ja byrokraattisen sekä tehokkuutta korostavan toiminnan koettiin ajoittain estävän hyvään resilienssiin vaadittavien luovien toimintamallien käyttöä. Organisaation varautumisen kommentoitiin tapahtuvan sekä pitkäjänteisesti että nopeiden ”hätäpaikkausten” kautta. Organisaation resilienssiä ja varautumista voitaisiin kehittää harjoitteluiden avulla. Tutkielman perusteella tulevaisuudessa sekä osastonhoitajien että julkisen organisaation resilienssin kehittämiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota.