VAASAN YLIOPISTO KAUPPATIETEELLINEN TIEDEKUNTA TALOUSOIKEUDEN LAITOS Lauri Kekäläinen MANAGEMENT FEE –VELOITUSTEN VEROVÄHENNYSKELPOISUUS Talousoikeuden pro gradu -tutkielma VAASA 2008 1 SISÄLLYSLUETTELO sivu 1. JOHDANTO 13 1.1.Tutkimuskohteen kuvaus 13 1.2 Tutkimusongelma ja sen rajaus 16 1.3 Tutkimuksen rakenne 19 2. MENON VÄHENNYSKELPOISUUS KANSAINVÄLISESSÄ ETUYHTEYS -TRANSAKTIOSSA 23 2.1 Menon vähennyskelpoisuus elinkeinotulon verotuksesta annetun lain mukaan 23 2.2. Management Fee –veloitusten vähennyskelpoisuuteen vaikuttavat tekijät 24 2.2.1Taloudellinen ja muodollisjuridinen liittymä 25 2.2.2 Rajanveto palvelun ja aineettoman oikeuden välillä 26 2.2.3 Hyötytesti, omistajakulut ja hyöty konserniin kuulumisesta 27 2.2.4 Markkinaehtoisuudesta poikkeamiseen liittyvät riskit 29 2.3 Kaksinkertainen verotus kansainvälisissä etuyhteystransaktioissa 31 2.3.1 Juridinen ja taloudellinen kaksinkertainen verotus 32 2.3.2 Tytäryritys ja kiinteä toimipaikka 33 2.4 Toimintamuodon vaikutus kansainvälisen liiketoiminnan verotukseen 34 2.5 Kansainvälisen monenkertaisen verotuksen poistaminen 35 2.5.1 Siirtohintaoikaisujen vaikutus konserniyritysten verotettavan tulon määrään 36 2.5.2 Verosopimukset 37 2.5.3 Verosopimusten kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmät 39 2.5.4 Verosopimusten vaikutus kiinteän toimipaikan verottamiseen 40 2.6 Yrityksen keinot kaksinkertaisesta verosta vapautumiseen 41 2.6.1 Keskinäinen sopimusmenettely 42 2.6.2 Arbitraatiosopimuksen mukainen menettely 43 3. MARKINAEHTOISTEN SIIRTOHINTOJEN MÄÄRITTELYPROSESSI 46 3.1 OECD:n siirtohinnoitteluohjeet 46 3.2 OECD:n siirtohintaohjeiden siirtohinnoittelumenetelmät 47 2 3 3.3 Perinteiset liiketoimimenetelmät 47 3.3.1 Markkinahintavertailumenetelmä 48 3.3.2 Jälleenmyyntihinnan menetelmä 49 3.3.3 Kustannusvoittolisämenetelmä 50 3.4 Liiketoimivoittomenetelmät 51 3.4.1 Voitonjakamismenetelmä 51 3.4.2 Liiketoiminettomarginaalimenetelmä 52 3.4.3 Globaalin jakokaavan menetelmä 52 3.5 Kustannustenjakojärjestelmät 53 3.6 Siirtohinnoittelumenetelmien valinta 54 3.7 Siirtohinnan asettaminen ja testaaminen 56 3.8 Siirtohinnoittelumenetelmien soveltuvuus palveluiden hinnoitteluun 57 4. VELOITUKSEN MARKKINAEHTOISUUDEN OSOITTAMINEN JA HYVÄKSYTTÄVYYDEN VARMISTAMINEN 60 4.1 Siirtohinnoittelun dokumentointi 60 4.1.1 Dokumentointivelvollisuus ja dokumentoinnin sisältö 62 4.1.2 Dokumentoinnin esittäminen 64 4.1.3 Dokumentointi ja veronkorotus 65 4.1.4 OECD:n ohjeistuksen ja EU:n käytännesäännön vaikutus dokumentointiin 66 4.1.5 EU:n käytännesäännön mukaisen dokumentoinnin rakenne 69 4.2 Siirtohinnoittelun hyväksyttävyyden varmistaminen 70 4.2.1 Safe Harbour –säädökset 71 4.2.2 APA (Advanced Pricing Agreement) 72 4.2.3 Suomen ennakkokannanotonjärjestelmä 73 4.2.4 Ennakkotieto 73 4.2.5 Ennakkoratkaisu 74 5. PALVELUIDEN SIIRTOHINNOITTELU YHDYSVALLOISSA 76 5.1 Palveluiden siirtohinnoittelunormien evoluutio 2000 –luvulla 76 4 5 5.1.2 Shareholder ja stewardship –käsitteet 78 5.1.3 Osakkeenomistajakustannukset voimassa olevissa tilapäisissä säännöksissä 78 5.1.4 Palveluiden ja aineettoman omaisuuden yhteys yrityksen arvonmuodostusprosessissa 79 5.1.5 IRS vs. GlaxoSmithKline 80 5.1.6 Vuoden 2003 lakiehdotuksen safe harbour –säännökset 82 5.2 Palveluiden siirtohinnoittelun voimassa oleva lainsäädäntö 82 5.2.1 Väliaikaisten säännösten taannehtiva soveltaminen 83 5.2.2 Tilapäisten normien keskeisten käsitteiden määrittely 84 5.2.3 Advanced Pricing Agreements 86 5.2.4 Safe harbour vuonna 2007 alkaville verovuosille 86 5.2.5 Vuoden jatkoajalla voimassa olevat safe harbour –normit 87 5.2.6 Tilapäisen lain safe harbour normit, Services Cost Method 88 5.2.7 Shared Services Arrangements SSA 90 5.3 Väliaikaisten säädösten palveluiden siirtohinnoittelumenetelmät 91 5.3.1 Comparable Uncontrolled Services Price Method CUSP 91 5.3.2 Gross Services Margin Method 92 5.3.3 Cost of Services Plus Method 93 5.3.4 Comparable Profits Method CPM 94 5.3.5 Profit Split Method 94 5.3.6 Muut menetelmät 95 5.4 Rangaistukset 95 5.4.1 Transactional penalty 96 5.4.2 Net adjustment penalty 96 6. PALVELUIDEN SIIRTOHINNOITTELU INTIASSA 97 6.1 Intian yritysverotus 98 6.1.1 Intian siirtohinnoittelua valvova viranomaisjärjestelmä 99 6.1.2 Siirtohinnoittelun normipohja Intiassa 101 6 7 6.2 Siirtohinnoittelumenetelmät 102 6.2.1 Vertailuhinnat 103 6.2.2 Markkinaehtoisen vaihteluvälin laskenta 104 6.3 Tuloverosopimus ja lähdevero 105 6.3.1 Lähdeverotus ja kaksinkertainen verotus 105 6.3.2 Lähdeveron maksamisen vaikutus veloituksen vähennyskelpoisuuteen 106 6.4 Verovelvollisen keinot varmistua Management Fee –veloitusten hyväksyttävyydestä 106 6.4.1 Dokumentaatio 107 6.4.2 Safe Harbour ja Advanced Pricing Agreement 109 6.5 Sanktiot 109 7. JOHTOPÄÄTÖKSET 110 LÄHDELUETTELO 114 8 9 LYHENTEET EU Euroopan unioni EVL Laki elinkeinotulon verotuksesta 24.6.1968/360 HE Hallituksen esitys IRC Internal Revenue Code IRS Internal Revenue Service KHO Korkein Hallinto-oikeus MenetelmäL Laki kansainvälisen kaksinkertaisen verotuksen poistamisesta 18.12.1995/1552 OECD Organisation for Economic Co-operation and development TVL Tuloverolaki 30.12.1992/1535 VML Laki verotusmenettelystä 18.12.1995/1558 10 11 VAASAN YLIOPISTO Kauppatieteellinen tiedekunta Tekijä: Lauri Kekäläinen Tutkielman nimi: Management fee –veloitusten verovähennyskelpoisuus Ohjaaja: Professori Asko Lehtonen Tutkinto: Kauppatieteiden maisteri Laitos: Talousoikeuden laitos Oppiaine: Talousoikeus Aloitusvuosi: 2001 Valmistumisvuosi: 2008 Sivumäärä: 124 _________________________________________________________________________ TIIVISTELMÄ Rajat ylittävien etuyhteyspalveluiden siirtohinnoittelu on ajankohtainen kansainvälisen verotuksen ongelmakenttä. Konserniyritysten välillä voidaan siirtää aineellisen ja aineettoman omaisuuden ohella myös palveluita, joista perittäviä maksuja kutsutaan Management fee -veloituksiksi. Management fee –veloitusten markkinaehtoisen arvon määrittely, ja niiden siirtymisen todentaminen on erityisen haasteellista johtuen hyödykkeiden abstraktista luonteesta. OECD:n siirtohinnoitteluohjeet ovat muodostaneet kansainvälisen standardin, jota on käytännössä käytetty useimpien maailman valtioiden siirtohinnoittelua ohjaavien normien perustana. Kansalliset normit voivat myös poiketa OECD:n standardeista, mistä saattaa seurata epäsymmetrisyyttä kansainvälisen konsernin konserniyhtiöiden verotuksessa. Tutkielmassa tutkittiin kolmen valtion, Suomen, Yhdysvaltojen ja Intian, Management fee –veloitusten vähennyskelpoisuudelle asettamia edellytyksiä. Tutkielmassa yleisessä osassa tutkittiin menon vähennyskelpoisuudelle kansainvälisessä etuyhteystransaktiossa asetettuja edellytyksiä, ja kuvattiin markkinaehtoisten siirtohintojen määrittelyprosessi, sekä menetelmät veloitusten markkinaehtoisuuden osoittamiseen, ja niiden hyväksyttävyyden varmistamiseen. Tutkielman erityisessä osassa syvennyttiin Yhdysvalloissa ja Intiassa meneillään olevaan säädösympäristön muutokseen siirtohinnoittelun, ja erityisesti management fee –veloitusten osalta. Vähennyskelpoisuuteen liittyen tutkimuksessa on keskitytty erityisesti kansallisissa järjestelmissä ilmeneviin poikkeamiin OECD:n standardeista, koska poikkeamista seuraava epäsymmetrisyys saattaa aiheuttaa yrityksille kaksinkertaista verotusta. Markkinaehtoisuus konsernin sisäisten palveluiden hinnoittelussa todettiin yhteiseksi vaatimukseksi kaikkien tutkittujen valtioiden lainsäädännössä. Markkinaehtoisuuden käytännön tulkinnassa havaittiin kuitenkin runsaasti paikallisia eroja. Kansallisten normien erot markkinaehtoisuuden tulkinnoissa saattavat aiheuttaa yrityksille vaikeasti ennustettavia veroriskejä. Verojärjestelmien välisistä eroista voi aiheutua kaksinkertaista verotusta. Uudet normit ovat lähentäneet Intian ja Yhdysvaltojen siirtohinnoittelunormeja OECD:n ohjeisiin. _________________________________________________________________________ AVAINSANAT: Management fee –veloitus, siirtohinnoittelu, etuyhteystransaktio, siirtohinnoittelun dokumentointi, markkinaehtoperiaate 12 13 1. JOHDANTO 1.1 Tutkimuskohteen kuvaus Kansainvälisesti toimivien yritysten verotukseen liittyy useita erityisongelmia, joiden voidaan katsoa johtuvan ensisijaisesti siitä, että yksi taloudellinen kokonaisuus on asettunut useiden verotusvaltioiden alueelle. (Niskakangas 1983: 178) Siirtohinnoittelu on keskeinen ja ajankohtainen kansainvälisen verotuksen ongelmakenttä. Helmisen (2000: 11) mukaan konsernin sisäisten transaktioiden siirtohinnoitteluun liittyvät kysymykset muodostavat suurimman yksittäisen kansainvälisten konsernien verotukseen liittyvän ongelman. Tutkimusaiheen ajankohtaisuutta Suomessa toimiville kansainvälisille konserneille lisää muutoksessa oleva lainsäädännöllinen toimintaympäristö. Vuoden 2007 alusta tuli voimaan verotusmenettelystä annettu lain muutos. Lainmuutos sisältää säännökset siirtohinnoittelun oikaisusta ja siirtohinnoittelun dokumentoinnista Uudet säädökset korvaavat VML 31 §:n, joka oli kansainvälisiä peiteltyjä voitonsiirtoja koskeva eritysnormi. Uusien säännösten mukaiset siirtohinnoittelumenetelmät ja niiden soveltamisohjeet perustuvat OECD:n siirtohinnoitteluohjeisiin. (Horsma, Pokkinen & Roman 2006) Kasvavat vaatimukset kustannustehokkuuteen kannustavat yrityksiä keskittämään toimintojaan. Kansainväliset konsernit allokoivat usein hallinnollisia toimintojaan tietyissä maissa sijaitseviin yhtiöihin, jotka toimivat toisten konserniyhtiöiden palvelukeskuksina. Samaan konserniin kuuluvien, mutta juridisesti erillisten yhtiöiden väliset transaktiot vaikuttavat yritysten tulokseen ja kannettavan veron määrään. Vaikka kansainvälisesti toimiva konserni muodostaa taloudellisen kokonaisuuden, perustuu konserniyhtiöiden verotus Suomessa lähtökohtaisesti erillisyydelle. Kullekin konserniin kuuluvalle yhtiölle lasketaan verotusta varten oma erillinen tulos, ja kunkin konserniin kuuluvan yhtiön on erikseen määriteltävä, mitkä tulot ja mitkä menot otetaan huomioon laskettaessa yhtiön verotettavaa tulosta. Keskeinen ongelma määriteltäessä konsernin sisäisten transaktioiden arvoa on erien oikean suuruuden löytäminen. Useiden maiden lainsäädäntö sallii avoimen tuloksentasauksen kansallisesti toimivien konsernien verotettavan tuloksen laskennassa. 14 Koska kansainvälisten konsernien verotuksessa on aina kyse kahden tai useamman valtion veroviranomaisten vastakkaisista intresseistä, vaatimukset konserniyhtiöiden erillisverotukseen korostuvat. Erillisverotuksesta johtuen kansainväliseen konserniin kuuluvan yhtiön tulosta voivat rasittaa vain sille kuuluvat kustannukset, eikä yhtiö voi luopua tulosta jonkin toisen samaan konserniin kuuluvan yhtiön hyväksi. (Helminen 2000: 5-6.) Liiketaloudellisen tarkoituksenmukaisuuden ohella kansainvälisesti toimivan konsernin toimintojen organisointiin vaikuttavat myös verotukseen liittyvät näkökohdat. Yrityksen sisäiset siirtosuoritteet lisääntyvät yrityksen koon kasvaessa ja organisaation hajaantuessa. OECD:n arvion mukaan yli puolet maailmankaupasta on konsernien sisäistä kauppaa. (Ahonen & Etholen 2006: 66) Siirtohinnoittelu voi koskea konkreettisten tavara- ja omaisuuserien arvostusta. Konsernin yritysten välillä voidaan siirtää myös palveluita, joista perittäviä maksuja kutsutaan management fee -veloituksiksi. Verotuksen näkökulmasta management fee tarkoittaa veloituksia palveluista, joita yritys tarjoaa keskitetysti konserniyhtiöille. Tämänkaltaisia palveluita voivat olla esimerkiksi kirjanpito, markkinointi, veropalvelut ja lakiasiainpalvelut. (Leväjärvi 2000) OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden mukaan konsernin sisäiset palvelut voidaan jaotella kuuluviksi kolmeen ryhmään: johtamiseen, koordinointiin ja valvontaan. (OECD 1995). Kansainväliseen konserniin kuuluvien, eri valtioissa verotettavien yhtiöiden välisten transaktioiden hinnoittelu on säädeltyä. Samaan konserniin kuuluvien yhtiöiden väliset suorite- ja rahavirrat on arvostettava lainsäädännössä, ja valtioiden välisissä verosopimuksissa määriteltyjen periaatteiden mukaan. Palveluiden tarjoaminen konserniyhtiöille poikkeaa luonteeltaan konsernin sisäisestä tavarakaupasta. Palvelusuorituksen lopputulosta on vaikea erottaa konkreettisesti eri komponentteihin. OECD:n raportin mukaan kaksi keskeistä kysymystä tekevät sisäisten palveluiden hinnoittelusta erityisen haasteellisen siirtohinnoittelun osa-alueen: Yrityksen on kyettävä osoittamaan, onko palveluita tosiasiallisesti suoritettu ilmoitetussa laajuudessa ja mikä on palveluiden oikea hinta. Koska palveluiden arvon muodostumisessa korostuu henkilökohtaisen työn suuri merkitys, ja tavarakauppaa suurempi yksilöllisyys, objektiivisen markkinaehtoisen hinnan määritteleminen palveluille on hankalaa. 15 Markkinahinnan määrittelemiseen ei riitä pelkkä palvelun tuottamisesta aiheutuneiden kustannusten selvittäminen. Markkinahinnan muodostavista tekijöistä tulisi selvittää kustannusten lisäksi oikean suuruinen voittoelementti. Realistinen palvelun arvo vastaanottavalle yhtiölle on se, mitä kyseinen yhtiö olisi valmis maksamaan kyseisestä palvelusta konsernin ulkopuoliselle yhtiölle. (Mehtonen 2005: 226). Katteen määritteleminen on vaikeaa, koska konserniyhtiöiden välillä suoritetut palvelut ovat usein sellaisia, ettei vertailuhintoja vastaavista palveluista ole saatavilla (KPMG 2000: 11.) Niskakankaan mukaan (1983: 182) suuri palveluiden sisäiseen hinnoitteluun liittyvä ongelma koskee palvelun tosiasiallisen siirtymisen todentamista. Palveluita ei voi varastoida, eikä niiden vuotuista kertymää inventoida. Kansainvälisen konsernin kustannusten ja tulojen kohdistamisella voidaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, missä valtiossa verotettava tulo tilinpäätöksessä näytetään. Verorasituksen minimoimiseksi kustannuksia voidaan pyrkiä ohjaamaan korkean verokannan maihin, ja vastaavasti siirtää tuloja matalan verokannan maihin. Verorasituksen minimointiin voidaan pyrkiä myös ohjaamalla tuloja tappiollisiin yhtiöihin ja kustannuksia voitollisiin yhtiöihin (Helminen 2000: 6.) Sainion mukaan peiteltyjen tulonsiirtojen tavallisimat ilmenemismuodot ovat liian suuren tai liian pienen vastikkeen periminen tavaran luovutuksen, koron, rojaltin, tai vuokraa koskevan sopimuksen yhteydessä. On myös mahdollista että pääyhtiö suorittaa tytäryhtiöille kuuluvia velvoitteita. (Sainio 1976: 199) Verotuksessa kuitenkin edellytetään, että kansainväliseen konserniin kuuluvat yhtiöt noudattavat sisäisissä transaktioissaan sellaisia ehtoja ja hintoja, joita toisistaan riippumattomat yhtiöt noudattaisivat kaupankäynnissään. (Helminen 2005: 156) Palveluveloitusten markkinaehtoisuus ja toisaalta veloitettujen kustannusten vähennyskelpoisuuden edellytysten täyttyminen osoitetaan dokumentoimalla transaktiot verottajaa varten (Mehtonen 2005: 227). Siirtohinnoittelussa onnistuminen on yritykselle tärkeää. Potentiaalisia yritystason siirtohinnoitteluriskejä ovat kasvava paikallinen verotaakka, mahdollinen kaksinkertainen verotus, sakot ja jälkiveroihin liittyvät viivästysmaksut, epävarmuus yrityksen kokonaisverotaakasta sekä pitkäaikaiset vaikeudet yrityksen ja paikallisten 16 veroviranomaisten välillä. (PWC 2004: 1) Siirtohinnoittelusäännösten kansantaloudelliset heijastusvaikutukset perustuvat suomalaisten yritysten kilpailukykyyn. Verotuksella on muiden yrityksen toimintaan vaikuttavien tekijöiden ohella yrityksen toimintaa ja organisoitumista ohjaava vaikutus. OECD–valtiot ovat viime vuosina tiivistäneet yhteistyötään verokilpailun rajoittamiseksi. EU ja OECD ovat pyrkineet yhtenäistämään jäsenvaltioidensa toimintatapoja poliittisin suosituksin, jotka tähtäävät toisille valtioille haitallisten verosäännösten poistamiseen. (Helminen 2005: 68). Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat sitoutuneet noudattamaan yhteistä toimintatapaa toisia jäsenvaltioita vahingoittavien verovyöhykkeiden poistamiseksi. Myös OECD on julkaissut haitallista verokilpailua käsittelevän raportin, jolla pyritään tunnistamaan luonnollista taloudellisen toiminnan sijoittumista vääristävät fiskaaliset elementit, ja esitetään toimintasuunnitelma niiden poistamiseksi (Malherbe 2002:112) 1.2 Tutkimusongelma ja sen rajaus Tutkimuksessa on tarkoitus selvittää management fee –veloitusten vähennyskelpoisuuden edellytykset kansainvälisen konsernin verotuksessa. Tutkielma tehdään suomalaiselta pörssinoteeratulta yritykseltä saadun toimeksiannon perusteella. Tutkimuksessa syvennytään management fee -veloitusten vähennyskelpoisuuteen Suomen, sekä kahden kohdevaltion, USA:n ja Intian välisissä transaktioissa. Tutkimusmetodi on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Tutkimuksen case –osassa on käytetty menetelmänä myös oikeusvertailua. Tutkimuksessa selvitetään, mitä ovat management fee -veloitusten vähennyskelpoisuuden yleiset periaatteet Suomen lainsäädännön mukaan, ja miten palveluveloitusten vähennyskelpoisuus määräytyy Suomen sekä Intian ja Yhdysvaltojen välisissä konsernin sisäisissä transaktioissa. Lisäksi selvitetään, mitä vaihtoehtoisia siirtohinnoittelumenetelmiä palveluiden veloittamisessa voidaan käyttää, sekä OECD:n siirtohintaohjeiden hahmottamat periaatteet, jotka koskevat mm. dokumentaatiota osoitettaessa, mitä sisäisiä palveluita on faktisesti suoritettu. 17 Syvennyttäessä kahden kohdevaltion verotuskäytäntöjen tutkimiseen, management feen verokohtelun tulkinnassa käytetään ensisijaisena lähteenä kunkin maan kansallista lainsäädäntöä. Management fee- veloitusten katteen markkinaehtoinen taso, sen perimisvelvollisuus, ja katteen veloittamisen hyväksyttävyys verotuksessa vaihtelee eri valtioissa. Joissain maissa management fee –veloituksista voidaan periä lähdeveroa. (Leväjärvi 2000) Kansallisissa lainsäädännöissä on eroja myös management feen ja muun siirtohinnoittelun dokumentaatiolle asetettujen vaatimusten suhteen, sekä todistustaakan jakautumisessa verovelvollisen ja veronsaajan välillä. (Helminen 2000: 170-171). Konsulttiyhtiö PriceWaterhouseCoopers jakaa maailman valtiot kahteen ryhmään perustuen niiden suhtautumiseen koskien management fee –veloitusten verokohtelua: ”Kehittyneillä mailla” on olemassa lakeja ja asetuksia, jotka koskevat sisäisten palveluiden vähennyskelpoisuutta. Maailman muiden, vähemmän kehittyneiden, maiden lainsäädännöt eivät tyypillisesti tunne konsernin sisäisiä palveluveloituksia, eikä niitä hyväksytä veroa vähentäviksi eriksi. On myös olemassa vähemmän kehittyneitä maita, jotka hyväksyvät management fee - veloitusten rajoitetun vähennyskelpoisuuden. Rajoitettua vähennyskelpoisuutta noudattavat valtiot saattavat omata kansainvälisistä standardeista poikkeavia toimintatapoja, jotka koskevat mm. veronpidätystä ja veronpalautusta. (PWC 2004: 57). Tutkimuksen kohteena olevat valtiot poikkeavat toisistaan kehitysasteensa perusteella. Lisäksi USA poikkeaa muista maailman maista siirtohinnoittelua koskevan säännöstönsä yksityiskohtaisuudella (Helminen 2000) Wiman (1987: 16) on jakanut siirtohinnoitteluun vaikuttavat tekijät neljään osaan: 1) Julkisoikeudellinen sääntely: verot, tullit sekä hinta- ja valuuttasääntely. 2) Yksityisoikeudellinen sääntely: mm. velkojia ja vähemmistöosakkaita suojelevat lait. 3) Yritystaloudelliset motiivit: pyrkimys voiton maksimointiin yritysjohdon kontrolli ja ohjaustavoitteet, sekä kilpailijoiden toimenpiteiden vaikutus. 4) Kansainväliset normit: mm. kansainvälisten järjestöjen yritysten toimintaa ohjaavat ohjeistukset ja normit. 18 Tässä tutkimuksessa keskitytään siirtohinnoittelun julkisoikeudellisen sääntelyn ja kansainvälisten normien vaikutuksen selvittämiseen siirtohinnoittelun yhden osa-alueen, Management fee –veloitusten osalta. Käsittely tapahtuu toimeksiantaja -yrityksen näkökulmasta. Siirtohinnoittelun määrittelyyn liittyvät periaatteet ovat pääasiassa samoja suoriteryhmistä riippumatta. Tutkimuksen siirtohinnoittelun yleisiä periaatteita kuvaavat osat ovat sovellettavissa management fee –veloitusten ohella pääsääntöisesti myös muihin sisäisten transaktioiden alalajeihin. Siirtohinnoittelun yksityiskohtien käsittely rajataan kuitenkin muiden suoriteryhmien osalta käsittelyn ulkopuolelle. Siirtohinnoittelua sääntelevissä normeissa on runsaasti kansallisia eroja. Yksityiskohtaisella tasolla management feen vähennyskelpoisuutta tutkitaan Suomen lisäksi USA:n ja Intian lainsäädännön osalta. Koska Management Feen verokohtelua lähestytään liiketalouden ja yritysjuridiikan näkökulmasta, matemaattinen ja kansantaloustieteellinen näkökulma siirtohinnoittelumenetelmiin rajataan tutkimuksen ulkopuolelle. Siirtohinnoittelun aihealueelta löytyy Suomessa niukasti julkaistuja oikeustapauksia. Tutkimuksen keskeisinä lähteinä käytetään oikeustieteellistä kirjallisuutta. Säädösten nopean uudistumisen seurauksena keskeiseksi lähdeaineistoksi nousevat etenkin tiedoiltaan ajantasaisten tieteellisten- ja vero-alan ammattijulkaisujen artikkelit. Suomen verolakien lisäksi lähteitä ovat Suomen solmimat verosopimukset, OECD:n siirtohinnoitteluohjeet, sekä vuoden 2007 alusta voimaan astuneen verotusmenettelystä annetun lain lainvalmisteluaineisto. Julkaistujen lähteiden lisäksi haastatellaan toimeksiantavan yrityksen edustajia, sekä kansainväliseen siirtohinnoitteluun erikoistuneiden konsulttitoimistojen asiantuntijoita. Tutkimuksen ensimmäisellä puoliskolla selvitettävät siirtohinnoittelun ja kansainvälisen verotuksen käsiterakenteet ovat pääasiassa vanhentumatonta tietoa, ja osa lähteinä käytettävästä aineistosta on suhteellisen iäkästä. Siirryttäessä tutkielman kohdeyritystä käsittelevään osaan lähdeaineistoa tarvitaan spesifin ja ajantasaisen tiedon selvittämiseen. Tällöin vaatimuksen lainsäädännöllisen ym. lähdeaineiston ajantasaisuudelle kasvavat. 19 Asiantuntijahaastattelut tukevat säädösten oikeaa tulkitsemista ja auttavat hahmottamaan asioiden välisiä suhteita. 1.3 Tutkimuksen rakenne Tutkimus jakaantuu seitsemään päälukuun. Tutkimus etenee alun tutkimusaiheen esittelystä, sekä aihepiirin peruskäsitteiden ja menetelmien kuvailusta, valittavien menetelmien oikeellisuuden tulkintaan vaikuttavien seikkojen tutkimiseen. Aiheen käsittelyssä edetään yleisestä erityiseen tarkastelemalla ensin kansainvälisen verotuksen ja siirtohinnoittelun yleistä dynamiikkaa, ja siirtyen lopussa Intian ja Yhdysvaltojen palvelun siirtohinnoittelua ohjaavien normien tulkitsemiseen. Tutkimuksen johdannossa esitellään palveluiden siirtohinnoittelun käsite, ja liitetään se konsernin verotuksen ja yrityksen liiketoiminnan kontekstiin. Johdannossa perustellaan, miksi tutkimuskohde on ajankohtainen ja tärkeä yrityksen verotuksen ja liiketoiminnan suunnittelun kannalta. Lisäksi johdannossa sivutaan lyhyesti siirtohinnoittelun kansantaloudellista merkitystä yhtenä yritysten toimintaa ohjaavana voimana ja lainsäädännön kannalta yhtenä tekijänä valtioiden väliseen verokilpailuun vaikuttavien fiskaalisten keinojen joukossa. Johdannossa esitellään palveluveloitusten verokohteluun liittyviä, yritykselle aiheutuvia riskejä. Johdantoluvussa esitellään myös tutkimuksen lähdeaineisto, ja arvioidaan sen soveltuvuutta ja ominaisuuksia. Tutkimuksen toisen pääluvun aluksi kuvataan konserniyhtiöiden verotuksen erillisyyden periaate, ja sen vaikutus siirtohinnoittelun tarpeellisuuteen. Tämän jälkeen käydään läpi EVL:ssä menon vähennyskelpoisuudelle asetettuja yleisiä edellytyksiä. Yleisten vähennyskelpoisuuden edellytysten käsittelyä seuraa sisäisten palvelutransaktioiden vähennyskelpoisuuden määrittelyyn liittyvien esikysymyksien ja johdannaisilmiöiden esittely. Näiden selvittäminen on usein vähennyskelpoisuuden ratkaisemisen edellytys. Menon vähennyskelpoisuuden määrittelyn välineenä esitellään hyötytesti, ja luetellaan kuluja, joiden ohjaaminen konsernin toisten yritysten kuluiksi ole sallittua. Menon 20 kohdistamiseen liittyen käydään läpi menon ja tulon juridinen ja taloudellinen liittymä, sekä tilanteet jolloin nämä poikkeavat toisistaan. Toisella pääluvussa esitellään myös määrittelyongelmia aiheuttavat tilanteet, joissa konsernin sisäinen palvelu on kehittynyt niin laajaksi, että on perusteltua katsoa sen muodostavan aineettoman oikeuden. Vähennyskelpoisuuden vaatimusten esittelyn jälkeen kuvataan kansainvälisen etuyhteystransaktion dynamiikkaa. Tätä seuraa kaksinkertaisen verotuksen erilaisten ilmenemismuotojen esittely. Toisessa pääluvussa esitetään lainsäädännölliset keinot kaksinkertaisen veron poistamiseen, sekä keinot, joilla yritys voi vapautua kaksinkertaisesta verosta. Tutkimuksen kolmannessa luvussa esitellään yleisimmät siirtohinnoittelun toteuttamistavat. Kun toisessa pääluvussa on osoitettu, miksi yritykset siirtohinnoittelevat sisäiset transaktionsa, ja miksi markkinaehtoisen hinnan määrittely on tärkeää, kolmannessa luvussa kerrotaan, kuinka siirtohinnoitteluprosessi käytännössä etenee. Kolmannen pääluvun alkupuolella esitellään OECD:n siirtohinnoitteluohjeet, ja niihin olennaisesti liittyvä markkinaehtoperiaate. Tässä yhteydessä käydään läpi myös OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden kansallista normistoa ohjaava merkitys. OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden sisältämät siirtohinnoittelumenetelmät esitellään yksitellen. Menetelmien esittelyn jälkeen selvitetään siirtohinnan asettamiseen ja testaamiseen liittyviä kysymyksiä. Luvun lopuksi keskitytään kuvaamaan esiteltyjen siirtohinnoittelumenetelmien soveltuvuutta erityisesti palveluiden hinnoitteluun. Kolmannen luvun sisältämä kuvaus erilaisista vaihtoehtoisista siirtohinnoittelutavoista saa jatkoa neljännessä pääluvun markkinaehtoisuuden toteutumista ja todistamista, sekä tulkintojen hyväksyttävyyden varmistamista käsittelevästä sisällöstä. Neljännessä luvussa esitetään, miten siirtohinnoittelun arvo ja muut transaktion ehdot tulee perustella verotuksessa hyväksyttävällä tavalla. Tehtyjen ratkaisujen markkinaehtoisuus, ja niiden pohjana olevien palvelusuoritusten olemassaolo, sekä oikea suuruus todennetaan dokumentaatiolla, jonka sisältövaatimukset esitellään Suomen ja EU:n käytännesäännön, sekä OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden näkökulmasta. Koska verovelvollisella on mahdollisuus laskea markkinaehtoinen siirtohinta useilla vaihtoehtoisilla tavoilla, 21 palveluiden siirtohinnoitteluun liittyy paljon tulkinnanvaraisia elementtejä. Verovelvollisen ja verottajan tulkintojen erilaisuus voi esimerkiksi verotarkastuksen yhteydessä paljastuessaan johtaa veronkorotuksiin ja maksuihin. Konsernin veroriskin hallitsemiseksi on tärkeää kyetä varmistumaan siirtohinnoittelun hyväksyttävyydestä ennakoivasti. Siirtohinnoittelun hyväksyttävyyden varmistamisen menetelminä kuvataan Safe Harbour ja APA –järjestelyjä, sekä Suomen ennakkokannanottojärjestelmän toimintaa. Safe Harbour ja APA –järjestelyjen käsittely on tärkeää, koska niitä tarvitaan tutkimuksen Case –osion Yhdysvaltojen ja Intian Management feen vähennyskelpoisuuden tutkimisessa. Viidennessä ja kuudennessa luvussa siirrytään kahden kohdemaan erityispiirteiden tutkimiseen. Koska Intian ja Yhdysvaltojen palveluiden siirtohinnoittelua sääntelevä normiympäristö on varsin erilainen, myös lukujen rakenteet ovat erilaisia. Yhdysvalloissa etuyhteyspalveluiden hinnoittelua ohjataan väliaikaisilla normeilla. Maassa on koko 2000 -luvun ollut vireillä palveluiden siirtohinnoittelua ohjaavan lainsäädännön kehitystyö. Viidennen luvun aluksi taustoitetaan tilapäisten sääntöjen ohjaamaa nykytilannetta kuvaamalla palveluiden siirtohinnoittelunormien evoluution kehityskaari, joka johti väistyneestä vuoden 1968 laista hyväksymättä jääneen lakiehdotuksen kautta uusien väliaikaisten normien käyttöön ottoon. 2000–luvun kuluessa huomio on Yhdysvalloissa kiinnittynyt aineettoman omaisuuden ja palveluiden väliseen yhteyteen kansainvälisen konsernin arvonmuodostusprosessissa. Keskeinen ongelma on ollut, miten kansainvälisen konsernin arvoketjussa syntyvä lisäarvo jaetaan palveluiden, ja niihin liittyvien, toisen verotusvaltion alueella omistettujen, aineettomien oikeuksien välillä. Tämä vuorovaikutus on osaltaan heijastunut myös väliaikaisiin säännöksiin, joiden avulla on pyritty selkeyttämään palveluiden ja aineettoman omaisuuden välistä rajapintaa, ja yksilöimään menetelmiä, joilla markkinaehtoisen hinnan voi hyväksyttävästi laskea. Aihepiirin merkittävyyden vuoksi asiaa havainnoidaan Yhdysvaltojen suurimman siirtohinnoittelujutun GlaxoSmithKlinen esittelyllä. Pääosa Yhdysvaltoja käsittelevästä luvusta käsittelee voimassa olevia väliaikaisia normeja. Normien keskeinen sisältö käydään läpi, ja tärkeisiin uudistuksiin, kuten uuteen safe harbouriin keskitytään tarkemmin. Myös erityisesti palveluiden siirtohinnoitteluun tarkoitetut menetelmät esitellään. Viidennen 22 luvun lopuksi kerrotaan Yhdysvaltojen siirtohinnoitteluun liittyvistä rangaistuksista. Kuudes luku käsittelee Management Fee –veloitusten vähennyskelpoisuutta Intiassa. Toisin kuin Yhdysvaloissa, Intiassa ei ole erityisiä normeja palveluiden siirtohinnoitteluun. Tämän vuoksi aiheen tarkastelu tapahtuu Yhdysvaltoja yleisemmällä tasolla. Luvun aluksi esitellään Intiaa toimintaympäristönä valtion verojärjestelmän rakenteen kannalta. Koska palveluiden siirtohinnoittelussa käytetään samoja menetelmiä kuin aineellisen omaisuuden siirtohinnoittelussa, kuvataan Intian siirtohinnoittelulle asettamia yleisiä vaatimuksia. Tutkimus keskittyy erityisesti Intian siirtohinnoittelunormien poikkeuksellisiin elementteihin: ”Salaisiin” vertailuhintoihin, poikkeukselliseen näkemykseen markkinaehtoisesta vaihteluvälistä ja sen laskemisesta, sekä kaksinkertaista verotusta aiheuttavan lähdeverojärjestelmään. Kuudennessa luvussa käsitellään Suomen ja Intian välillä solmittua verosopimusta, koska sopimuksessa on elementtejä jotka liityvät olennaisesti Management fee- veloitusten verokohteluun. Intian ja Suomen välillä solmitun tuloverosopimuksen artikla 13, joka käsittelee rojaltia ja korvausta teknisestä palvelusta, on poikkeuksellisen laaja. Artiklan sovellettavuus Management fee –veloituksiin, ja tästä seuraava 15% lähdeverotus saattaa aiheuttaa kaksinkertaista verotusta, mikäli Suomen verohallinto tulkitsee verosopimusta eritavalla kuin Intia, eikä Intiaan maksettua lähdeveroa hyvitetä tulon saajan verotuksessa Suomessa. Tutkielman seitsemännessä luvussa esitellään yhteenveto tutkimustuloksista. Yhteenvedossa esitellään keskeiset tutkimuksessa esiin nousseet havainnot. Yhteenvedossa tuodaan esiin löydökset, kuten Yhdysvaltojen ja Intian verojärjestelmissä ilmenevät palveluiden siirtohinnoitteluriskit, sekä mahdolliset poikkeamat kansainvälisistä käytännöistä Management Fee –veloitusten vähennyskelpoisuuden osalta. 23 2.MENON VÄHENNYSKELPOISUUS KANSAINVÄLISESSÄ ETUYHTEYS -TRANSAKTIOSSA Kansainvälisen konsernin konserniyritysten ja niiden osien verotukseen osallistuu useita valtioita. Juridisesta itsenäisyydestään huolimatta kansainväliseen konserniin kuuluvilla yrityksillä on yhteinen taloudellinen intressi. Konsernin sisäisten transaktioiden laatu, ja niiden veloituksissa käytetyt hinnat eivät välttämättä ole sellaisia, joita toisistaan riippumattomat yritykset käyttäisivät. Konsernin toimiessa usean verotusvaltion toimipiirissä on mahdollista, että konserni pyrkii minimoimaan kokonaisverotustaan ryhtymällä järjestelyihin, joihin riippumattomat osapuolet eivät ryhtyisi. (Helminen 2000: 18) Suomen tuloverosäädökset sisältävät vaatimuksen markkinaehtoperiaatteen käytöstä konsernin verotuksessa. Etuyhteydessä keskenään olevien osapuolten on käytettävä transaktioissaan niitä ehtoja, joita toisistaan riippumattomat yritykset käyttäisivät. Etuyhteyden olomassaolo ilmenee esimerkiksi siten, että yrityksillä on muodollisesta itsenäisyydestään huolimatta sama tosiasiallinen johto. Emoyhtiön ja tytäryhtiön välillä oleva etuyhteystilanne on selkeä. Etuyhteyden olemassaoloon voi riittää myös pelkkä vaikutusvalta toisen yrityksen johtoon. (Myrsky & Linnakangas 2005: 245) Markkinaehtoperiaatteen perustana on ”entity” –periaate, jonka mukaan yrityksen erillisiä osia käsitellään itsenäisinä yksikköinä, eikä saman suuren kokonaisuuden epäitsenäisinä osina. (Mehtonen 2005: 84) Markkinaehtoperiaate on kuulunut olennaisena osana etuyhteystransaktioiden ehtojen hyväksyttävyyden tulkitsemiseen jo pitkään. Esimerkiksi Ruotsissa arm´s lenght –periaate on kuulunut oikeuskäytäntöön jo noin 80 vuotta. (Grive & Carendi 2007: 209) 2.1 Menon vähennyskelpoisuus elinkeinotulon verotuksesta annetun lain mukaan Menoilla tarkoitetaan tuotannontekijöistä suoritettuja vastikkeita. (Tikka, Nykänen & Juusela 2007) Menon vähennyskelpoisuudesta on säädetty elinkeinotulon verotuksesta annetun lain 7 §:ssä. EVL 7 §:n mukaan vähennyskelpoisia ovat elinkeinotoiminnassa tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä aiheutuneet menot ja menetykset. Liiketaloustieteissä 24 vallitsevan käsityksen mukaan suoritteista suoritetut vastikket, menot, sekä suoritteista saadut vastikkeet, tulot, ovat ne perustekijät joiden perusteella määritellään yrityksen tulos. (Andersson ym. 2005: 161) Verotuksessa vähennyskelpoisiksi katsottavat menot ovat yleensä kirjanpidollista tulosta rasittavia. (Tikka ym. 2007) Elinkeinotoiminnan verotettavan tuloksen laskentaa sääntelevät EVL:n normit on laadittu tämän käsityksen mukaisesti. Yrityksen tulosta määriteltäessä pitäisi periaatteessa näin ollen ottaa huomioon vähennyksinä kaikki tuotannontekijöistä suoritetut vastikkeet. (Andersson & Ikkala 2005: 161) EVL:n laaja menokäsite on Tikan, Nykäsen ja Juuselan (2007) mukaan vastine saman lain laajalle tulokäsitteelle. Elinkeinotoiminnassa tulon hankkimisesta ja säilyttämisestä aiheutuneita menoja ja menetyksiä kutsutaan nimellä luonnolliset vähennykset. (Andersson ym. 2005: 161) EVL 7 §:n perusteella elinkeinotoimintaa suorasti, sekä elinkeinotoimintaa epäsuorasti edistävät menot ovat vähennyskelpoisia. (Andersson ym. 2005: 164) Anderssonin ja Ikkalan (2005: 162) mukaan erästä tuloverotuksen perusperiaatetta on kuvattu sanomalla, että verovelvollinen on oikeutettu tavoittelemaan tuloa parhaaksi katsomallaan tavalla ja valitsemillaan keinoilla, ja että verotajan on tyydyttävä siihen lopputulokseen jonka verovelvollinen menettelyllään saavuttaa. Tämän periaatteen seurauksena on näkemys, jonka mukaan verotettavaa tuloa laskettaessa vähennetään kaikki tulon hankkimiseksi suoritetut menot niiden tosiallisesta vaikutuksesta tai vaikutusmahdollisuudesta riippumatta. (Andersson ym. 2005: 163) 2.2. Management Fee –veloitusten vähennyskelpoisuuteen vaikuttavat tekijät Kun arvioidaan konsernin sisäisten palveluiden vähennyskelpoisuutta verotuksessa on ratkaistava kaksi peruskysymystä. On selvitettävä, onko meno luonteeltaan ylipäätään vähennyskelpoinen. Jos meno havaitaan vähennyskelpoiseksi, ratkaistaan, minkä verovelvollisen verotuksessa vähennys voidaan tehdä. (Helminen 2000: 16) Laajuusongelman ja kohdistusongelman lisäksi elinkeinotulon verotuksessa on ratkaistava myös jaksotusongelma, menon ajallinen kohdistaminen. (Tikka ym. 2007) 25 Vähennyskelpoisuuden kohdistusongelman peruskysymys on, kenen verovelvollisen menosta on kysymys. Konsernit muodostavat taloudellisen kokonaisuuden, mutta konserniyritykset ovat juridisesti itsenäisiä verovelvollisia. Menon vähennyskelpoisuuden lähtökohta on verovelvollisen oma tulonhankkimistoiminta. Toisen konserniyhtiön menoja ei voida vähentää toisen samaan konserniin kuuluvan yhtiön tulosta. (Myrsky & Linnakangas 2005: 49) Vastaavasti liiketoiminnan voittomarginaalin on kohdennuttava sille konserniyhtiölle, joka kantaa kyseiseen liiketoimintaan liittyvän tappioriskin. (Juusela 2004: 268) Tikan, Nykäsen ja Juuselan (2007) mukaan kohdistamisessa on periaatteena se, ettei verovelvollinen saa vähentää sellaisia menoja, jotka synnyttävät tuloa verovelvollisen asemesta toisessa talousyksikössä. Emoyhtiön saamia osinkoja ei pidetä sellaisena tulonhankkimistoimintana, jonka perusteella palvelumaksut voidaan jättää perimättä, vaan kulut on perittävä yhtiöltä, jonka tuloa ne välittömästi kerryttävät (Karjalainen ym. 2007: 129) 2.2.1Taloudellinen ja muodollisjuridinen liittymä Konsernin sisäisten transaktioiden yhteydessä tulojen ja menojen kohdistaminen oikealle verovelvolliselle on tärkeää menojen saamiseksi vähennyskelpoiseksi. Kohdistamisessa kiinnitetään huomiota liittymiin joita menoilla ja tuloilla on eri verovelvollisille. Menon kohdistamista voidaan tarkastella taloudellisen tai muodollisjuridisen liittymän näkökulmasta. Taloudellinen liittymä kuvaa sitä, kenen tulon hankkimista meno edistää, tai kuka on tehnyt suoritteen josta tuloa kertyy. Muodollisjuridisen liittymän näkökulmasta tarkastellaan kysymystä etsimällä vastausta kysymyksiin: Kuka on tulon oikeudellinen vastaanottaja, ja menon oikeudellinen suorittaja? Kohdistamisongelmat ovat erityisen suuria silloin, jos taloudellinen ja muodollisjuridinen liittymä poikkeavat toisistaan. (Eerola ym. 2007: 266) Omistusmuotoon liittyvät kysymykset ovat siirtohinnoittelussa tavanomaisia etenkin aineettoman omaisuuden yhteydessä. Karjalainen ja Raunio (2007: 163) jakavat 26 aineettoman oikeuden omistusmuodot kolmeen siirtohinnoittelukäytännössä vakiintuneeseen omistusmuotoon. Näitä ovat juridinen-, hyödyntämiseen perustuva-, ja taloudellinen omistus. Hyödyntämiseen perustuvan omistusoikeuden katsotaan olevan sillä taholla, joka on oikeutettu aineettoman oikeuden tuottoon. Siirtohohinnoittelun kannalta keskeistä on taloudellinen omistusoikeus. (Karjalainen ym. 2007: 164) Taloudellinen omistajuus saattaa erota juridisesta omistajuudesta esimerkiksi silloin, kun voidaan osoittaa että useat konserniyhtiöt ovat osallistuneet aineettoman oikeuden synnyttämiseen, ja sen kustannusten kattamiseen. Tällöin taloudellinen omistusoikeus voi ulottua konserniyrityksiin, joilla ei ole oikeuden juridista omistusoikeutta. (Hintsanen 2007) 2.2.2 Rajanveto palvelun ja aineettoman oikeuden välillä Aineeton omaisuus liittyy usein palveluiden tuottamiseen, ja rajanveto palvelun ja aineettoman omaisuuden välillä voikin olla hankalaa. Käytännössä tämän kaltaisiin määrittelyongelmiin voidaan joutua esimerkiksi erilaisissa useiden konserniyritysten yhteisissä tuotekehittelyhankkeissa, joissa patenttien ja tuotemerkin tuoma lisäarvo yhdistyy organisaation sisällä siirrettävään asiantuntija-apuun. Hintsasen (2007) mukaan palvelu voi muuttua olemukseltaan aineettomaksi omaisuudeksi esimerkiksi silloin, kun muulla kuin it –toimialalla toimivan konsernin it –yksikkö on luonut alustan, jolla koko konsernin liiketoiminta pyörii, ja voidaan osoittaa, että konsernin tehokkuus suhteessa kilpailijoihin syntyy pääasiassa it –alustan tuoman lisäarvon vaikutuksesta. Tällöin it –alustan hyväksikäyttöä voidaan perustellusti alkaa veloittaa palveluperusteisen Management fee –veloituksen sijaan aineettoman oikeuden hyväksikäyttöön perustuvalla veloituksella. Aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelun yhteydessä joudutaan ratkaisemaan useita erilaisia kysymyksiä. Näitä ovat ainakin patenteista perittävän rojaltin markkinaehtoinen taso, aineettoman omaisuuden kehittämisestä aiheutuneiden kustannusten jakaminen, ja tavaramerkin arvostaminen. Markkinaehtoinen hinta on määriteltävä kansainvälisen konsernin maan rajat ylittävien transaktioiden lisäksi myös esimerkiksi kotimaisten 27 konserniyhtiöiden välisten liiketoimien yhteydessä. (Laaksonen 2004: 423) Aineeton omaisuus jakaantuu siirtokelpoiseen ja siirtokelvottomaan aineettomaan omaisuuteen. Aineettoman omaisuuden, kuten tavaramerkin arvostamiseen voidaan käyttää simerkiksi tuottoarvomenetelmää, vertailukelpoisen markkinahinnan menetelmää tai kustannuksiin perustuvaa menetelmää (Laaksonen 2004: 245) Alan kirjallisuudesta on harvoin löydettävissä yksiselitteistä kuvausta siitä kuinka aineeton omaisuus olisi kussakin yksittäistapauksessa arvostettava. (Palmu 2005: 291) Aineettoman omaisuuden arvostamiseen liittyen on huomioitava muun muassa elinkaari, jonka arvioiminen yksiselitteisesti voi olla vaikeaa. Esimerkiksi tavaramerkin elinkaari voi olla mikä tahansa, ja sen arvioiminen perustuu täysin konkrettisen yksittäistapauksen faktoihin. (Palmu 2005: 292) 2.2.3 Hyötytesti, omistajakulut ja hyöty konserniin kuulumisesta Verovähennysten laajuuskysymyksen ratkaisussa lähtökohtana on kaikkien tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä aiheutuneiden todellisten menojen vähennyskelpoisuus. (Helminen 2000: 16) Konserniyhtiö ei voi maksaa palvelusta, jota ei ole tosiasiallisesti suoritettu tai maksaa korkeampaa hintaa kuin mikä olisi palvelun todellinen arvo. Jos konserniyhtiölle on luovutettu palvelua, siitä on perittävä korvaus. Markkinaehtoinen veloitus ei ole harkinnanvarainen. Palvelumaksun pätevyyden arviointi vähennyskelpoisena menona perustuu arvioon siitä, onko palvelusta ollut ostajalle selkeää hyötyä. Anderssonin (1995) mukaan kotimaiselle yritykselle palveluista aiheutunut konkreettinen hyöty on edellytys sille, että yritys voi vähentää ulkomaiselle konserniyhtiölle maksamansa korvaukset verotuksessaan. Hallintopalvelun vähennyskelpoisuus ratkaistaan hyötytestillä (benefit test). Suoritusta pidetään palveluna, ja siitä maksettu korvaus on vähennyskelpoinen, jos suoritus edistää maksajan liiketoimintaa. Hyödyllisyys selviää vastattaessa kysymykseen: Onko kyseessä palvelu, jonka yhtiö ostaisi ulkopuoliselta, mikäli konserniyhtiö ei tarjoaisi sitä? (Karjalainen ym. 2007: 129) Arvioitaessa vähennyskelpoisuutta voidaan ottaa huomioon myös se, onko hankittu palvelu ollut sellainen, jota ostaja ei itse tuota. (Törmänen 2006: 307) Tuplapalveluilla tarkoitetaan palveluita, joiden kattamat toiminnot yhtiö suorittaa myös itse. Oman toiminnan kanssa 28 päällekkäisestä konsernipalvelusta maksettava korvaus on vähennyskelpoinen ainoastaan poikkeuksellisissa olosuhteissa, kuten integroitaessa ostetun yhtiön toimintaa tai siirryttäessä hajautetusta toiminta mallista keskitettyyn toimintamalliin. (Karjalainen ym. 2007: 129) Palvelun tarjoajan kotivaltion veroviranomaisten intressinä on valvoa, että muille konserniyhtiöille tarjotuista palveluista peritään korvaus. Palveluita vastaanottavien konserniyhtiöiden kotivaltioiden veroviranomaisten pyrkimys on huolehtia siitä, että vain yhtiötä hyödyttävistä palveluista maksetaan korvaus, ja ettei korvaus ylitä markkinaehtoista korvausta. (Karjalainen ym. 2007: 128) Useiden maiden veroviranomaiset suhtautuvat kielteisesti sellaisiin palvelumaksuista tehtäviin vähennyksiin, jotka eivät perustu suoritettuihin palveluihin, vaan palvelujen saatavilla oloon. (Karjalainen ym. 2007: 139) Konsernin pääyritykselle aiheutuu kustannuksia siitä, että se omistaa konserniyhtiöiden osakkeita. Omistajakulut kuuluvat omistavan yrityksen vastuulle, eikä niiden ohjaamista konsernin toisten yrityksen kuluiksi ole sallittua. Jos kulu on syntynyt emoyhtiössä, sen tulisi myös säilyä emoyhtiön kuluna. Mikäli emon omistajakustannus syntyy konserniyhtiössä, se tulisi laskuttaa emoyhtiöltä lisättynä markkinaehtoisuuden vaatimalla lisällä. (PWC 2004: 57) Omistajuuteen liittyviä kuluja ovat useat konsernihallintoon liittyvät palvelut, joita riippumattomat yritykset eivät ostaisi. Emoyhtiökulut eivät tuo suoraa lisäarvoa osakkaille. Esimerkiksi emoyhtiön raportointivaatimuksiin ja sijoittajaviestintään liittyvät toimet kuuluvat yleensä emoyhtiön kannettavaksi. (Karjalainen ym. 2007: 132) Koska yrityksen strateginen päätöksenteko kuuluu emoyhtiölle, myös valtaosa yrityksen ylimmän johdon kuluista jää yleensä emoyhtiön kannettavaksi. (Karjalainen ym. 2007: 133) Konserniin kuuluva yritys saa etua kuulumisestaan konserniin. Passiivisesta konserniin kuulumisesta ei kuitenkaan voida OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden mukaan veloittaa palvelumaksua toiselta konserniyhtiöltä. Jos konserniin kuulumisesta saatava etu perustuu emoyhtiön tai jonkin toisen konserniyhtiön tekemiin ja hyötyvän yrityksen kannattavuutta edistäviin toimiin, tulee niistä veloittaa korvaus. Myös esimerkiksi toisen konserniyhtiön omistaman aineettoman oikeuden tuoma hyöty voi olla peruste rojaltin perimiseen. Konsernin brändin, nimen tai muun aineettoman oikeuden omistavalla konserniyhtiöllä on 29 peruste veloittaa muita konserniyhtiöitä heidän saamansa hyödyn perusteella. (Karjalainen ym. 2007: 136) Palveluiden siirtohinnoittelun ohella myös konsernin sisäisistä lainoista maksettujen korkojen ja aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelu on erityisen haasteellista. Konsernin sisäiset lainat eivät rahoitustieteen mukaan vaikuta lainkaan koko konsernin pääomarakenteeseen. Sisäiset lainat ja korot eliminoituvat konsernitilinpäätöksessä. Verotuksessa korkoa ja osinkoa kohdellaan yleensä eri tavoilla. Osinko on voitonjakoeränä vähennyskelvoton. Korko on sen sijaan vähennyskelpoinen meno. Yleensä kaikki valtiot sallivat osakkeenomistajien rahoittaa tytäryhtiöitään osakepääoman lisäksi myös lainoilla. Alikapitaloisoinniksi kutsutaan ylimitoitettua vieraan pääoman käyttöä. Tällöin velkapääoman suhde omaan pääomaan katsotaan verotuksessa liialliseksi. (Knuutinen 2005: 188) 2.2.4 Markkinaehtoisuudesta poikkeamiseen liittyvät riskit Siirtohinnoittelun oikeellisuuden tarkastaminen on noussut viime vuosina keskeiseksi verotarkastusten tarkastuskohteeksi. Verohallinnon julkaisemien tietojen perusteella vuosina 2001–2004 siirtohinnoitteluun liittyvät verotettavaan tuloon tehdyt lisäykset olivat arvoltaan yhteensä yli 300 miljoonaa euroa. Veroviranomaisten siirtohinnoitteluun kohdistaman valvonnan tiukentaminen on kansainvälinen suuntaus. Uusia siirtohinnoittelu- ja dokumentointisäännöksiä on tullut voimaan useissa valtioissa lyhyen ajan sisällä. (Raunio & Tättäläinen 2006: 8) Jos keskenään etuyhteydessä olevat yritykset sopivat ehdoista, jotka poikkeavat markkinaehtoperiaatteesta, voidaan kotimaisen voitonsiirtäjäyrityksen tuloon tehdä peiteltyä voitonsiirtoa vastaava lisäys. Esimerkiksi markkinaehtoisen hinnan ja alihinnan välinen ero voidaan katsoa tuloksi ja verottaa sen mukaisesti. (Myrsky & Linnakangas 2005: 246) VML:n toimintatapojen kanssa samansisältöinen suhtautuminen markkinaehtoisuudesta poikkeamiseen toteutuu myös OECD:n malliverosopimuksessa, jossa riippumattomien yritysten välillä solmittavien ehtojen seurauksena syntyvä tulo 30 voidaan lukea sen yrityksen tuloon, jolle se oikein toimittaessa olisi kohdistunut. (Mehtonen 2005: 112) Vuoden 2007 alusta voimaan astuneeseen VML:ään on lisätty 32 §:n 4 momentti, jonka perusteella verovelvolliselle voidaan määrätä veronkorotus, jos siirtohinnoitteludokumenttia tai täydentävää lisäselvitystä ei ole esitetty määräajassa. Veronkorotus voidaan määrätä myös puutteellisen tai virheellisen dokumentaation tai lisäselvityksen seurauksena. (Anttila & Laaksonen 2007: 33) Jos verovelvollisen kirjanpitoon on merkitty ”Management Fee” –nimikkeellä varustettuja tositteita, joita ei ole selostettu tai perusteltu, verottaja voi puuttua menettelyyn vedoten konsernitukea tai peiteltyä osingonjakoa koskeviin säädöksiin. (Törmänen 2006: 306) Konsernitukea ovat erät, jotka eivät ole pääomansijoitusta eivätkä välittömiä vastikkeita saaduista suorituksista. (Anderson & Ikkala 2005: 71) Rautajoen (1991: 464) mukaan konserniavustuksen ja markkinaehtoisuudesta poikkevan siirtohinnoittelun vaikutus on käytännössä samansuuntainen. Esimerkiksi tietyn suuruinen konserniavustuksen kanssa yhtäläinen taloudellinen vaikutus on saavutettavissa maksamalla etuyhteysyritykselle tuen suuruista ylihintaa, tai mymällä konserniyhtiölle omaisuutta tuen suuruisella alennuksella. Rautajoen (1991: 464) mukaan konserniavustuslakia ei voida soveltaa siirtohinnoitteluun. Tytäryhtiölle annetun tuen tulee olla avointa, eikä sitä näin ollen voida sisällyttää peitellysti emo- tai tytäryhtiön yksittäisiin liiketoimiin yli- tai alihinnan muodossa. Konsernituki on useimmiten saajansa veronalaista tuloa. Konsernitukea tai muuta vastaavaa vastikkeetta suorittua menoa ei voida vähentää verotuksessa. (Andersson ym. 2005: 73) Myrskyn ja Linnakankaan (2005: 259) mukaan markkinaehtoisuutta edellyttävät säännökset merkitsevät periaatteessa sitä, ettei konsernitukea voida antaa tulosvaikutteisesti suomalaisen emoyhtiön ja ulkomaisen tytäryhtiön välillä. Pääsääntöisesti suomalaisen yrityksen tuki ulkomaiselle tytäryritykselle voisi olla joko lainaa tai oman pääoman sijoitusta. (Myrsky ym. 2005: 259) Siirtohintojen korjaaminen jälkikäteen on hankalaa. Jos siirtohinnoittelun kohteena olevasta suoritteesta kuuluu maksaa arvonlisäveroa, myöhemmin tehtävät siirtohintaoikaisut täytyy käsitellä oikaisuerinä myös arvonlisäverotuksessa. Arvonlisäverovaikutukset lisäävät 31 siirtohintakorjausten haasteellisuutta merkittävästi. Jälkikäteen tehtävien oikaisujen haasteita ovat mm. oikaisun kohdistaminen eri verokannan alaisiin eriin ja arvonlisäveron ajallinen kohdistaminen. (Horsma, Roman & Pokkinen 2006: 7) Tilanteissa, joissa konsernin sisäisissä voitonsiirtosuhteissa on esiintynyt normaalista poikkeavin sopimusehdoin etuja kumpaankin suuntaan, on esitetty mahdolliseksi ottaa harkittavaksi kuittauksen hyväksymistä. OECD:n vuoden 1979 siirtohinnoitteluraportissa kuittauksen hyväksymistä pidetään periaatteessa mahdollisena. (Vapaavuori 1992: 237) OECD:n vuoden 1979 siirtohinnoitteluraportin perusteella kuittauksen edellytyksenä on kuitenkin kaikissa tapauksissa hinnoittelun muodossa eri suuntaan siirtyneiden etujen tasapaino ajanjaksolla, josta kulloinkin on kyse. (Vapaavuori 1992: 242) Helmisen (2007) mukaan Suomessa ei ole sellaista oikeuskäytäntöä, jonka perusteella voitaisiin ottaa kantaa kuittauksen hyväksymiseen. Helmisen mukaan tulon oikaisemiseen perustuvien säännösten lähtökohtana on tarkastella transaktioiden markkinaehtoisuutta, eikä niinkään yhtiön tuloksen markkinaehtoisuutta verrattuna siihen, mitä se olisi riippumattomien osapuolten välillä tehtyjen transaktioiden seurauksena. Näin ollen on Helmisen mukaan ilmeistä, että kuittauksen salliminen ei ole itsestään selvää. 2.3 Kaksinkertainen verotus kansainvälisissä etuyhteystransaktioissa Kansainvälisten konsernien verotuksessa ovat vastakkain kahden tai useamman valtion verottajan intressit. (Helminen 2000: 6) Asuinvaltioperiaatteen nojalla valtiot pyrkivät verottamaan alueellaan syntyvän tulon lisäksi myös asukkaidensa maailmanlaajuisen tulon. Lähdevaltioperiaatteeseen perustuen valtiot pyrkivät verottamaan kaiken alueellaan syntyvän silloinkin, kun saaja asuu muussa valtiossa. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 171) Verosopimusten otsikoiden mukainen tarkoitus on pyrkiä välttämään kaksinkertaista verotusta. Kaksinkertaisen verotuksen välttäminen tai poistaminen, samoin kuin koko kaksinkertaisen verotuksen käsitekin on Sainion (1976: 218) mukaan moniselitteinen. 32 Asuinvaltio- ja lähdevaltioperiaatteiden yhtäaikaisesta soveltamisesta saattaa seurata tilanne, jossa useampi valtio katsoo samanaikaisesti voivansa verottaa samaa tuloa. Asuinvaltio- ja lähdevaltioperiaatteiden samanaikaisen soveltamisen lisäksi kansainvälistä monenkertaista verotusta syntyy esimerkiksi kaksoisasumiskonflikteissa ja kvalifikaatiokonflikteissa. Kaksoisasumiskonfliktissa useampi valtio saattaa yhtä aikaa katsoa olevansa oikeutettu saamaan verotuloja tulonsaajan asuinvaltiona. Samoin useampi valtio voi samanaikaisesti tulkita olevansa saman tulon lähdevaltio. Kvalifikaatiokonflikteissa kaksi valtiota tulkitsee kyseessä olevan eri tulotyypin. (Helminen 2005: 51) Valtiot ovat pyrkineet jakamaan verotusvaltaansa muun muassa verosopimuksilla. Myös siirtohinnoittelussa on viimekädessä kysymys verotulojen jakamisesta vähintään kahden valtion välillä. (Karjalainen ym. 2007: 17) Toisen valtion verottaja ei välttämättä ota huomioon muualla tehtyjä siirtohintaoikaisuja. Suomessa VML 75 §:n seurannaismuutosta koskeva säädös mahdollistaa verotuksen muuttamisen Suomessa silloinkin, kun verotusta on toisessa valtiossa muutettu Suomeen vaikuttavalla tavalla. Kaikki valtiot eivät tämänkaltaisia korrelatiivisia muutoksia kuitenkaan tee. Valtioiden verotusintressien konfliktit voivat johtaa tilanteeseen, jossa molemmat kansainvälisen liiketoimintaan liittyvät valtiot verottavat konfliktin kohteena olevaa tuloa, eikä kumpikaan valtio poista verosopimuksista huolimatta tuloon kohdistuvaa monenkertaista verotusta. (Helminen 2005: 51) On mahdollista, että kahden valtion veroviranomaiset tulkitsevat verosopimuksia eri tavalla. Kaksinkertaista verotusta voi esiintyä myös silloin, kun veroviranomaisille annetut tiedot veron määräämisperusteisiin liittyvistä tosiseikoista ovat ristiriitaisia. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 192) . 2.3.1 Juridinen ja taloudellinen kaksinkertainen verotus Juridista kaksinkertaista verotusta syntyy silloin, kun samaa verovelvollista verotetaan samasta tulosta kahdessa eri valtiossa. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 172) Taloudellista kaksinkertaista verotusta aiheutuu silloin, kun kahta tai useampaa verovelvollista verotetaan eri valtioissa samasta tulosta tai varallisuudesta. Jos esimerkiksi Suomessa jätetään joku menoerä vähentämättä yrityksen verotuksessa, koska se katsotaan 33 kansainväliseksi peitellyksi voitonsiirroksi, mutta toinen valtio ei tee menoerää kattavaa vastaoikaisua, kyseinen erä tulee verotetuksi kahteen kertaan. (Myrsky & Linnakangas 2005: 243) 2.3.2 Tytäryritys ja kiinteä toimipaikka Yrityksen ulkomainen tytäryhtiö on itsenäinen juridinen henkilö, joka perustetaan ja rekisteröidään kohdevaltion lainsäädännön mukaisesti. (Myrsky & Linnakangas 2005: 243) Tytäryhtiö on kiinteää toimipaikkaa yleisempi toiseen valtioon suuntautuvan liiketoiminnan harjoittamismuoto. Suomalaisen yrityksen ulkomainen tytäryhtiö jää yleensä Suomen verotusoikeuden ulkopuolelle ja on kotimaassaan verovelvollinen. Poikkeuksen edelliseen muodostavat eräät erityislainsäädännöllä, kuten esimerkiksi väliyhteisölailla, säädellyt tilanteet. Emoyhtiön ja ulkomaisen tytäryhtiön väliset verotusongelmat liittyvät tavallisesti yritysten väliseen siirtohinnoitteluun. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 251) TVL 9.1 §:n 1 kohdan mukaan verovuonna Suomessa asunut yhteisö on velvollinen suorittamaan veroa kaikesta saamastaan tulosta. Verovelvollisuus käsittää myös ulkomailta saadun tulon. Suomen ja kohdevaltion verotusoikeuden kannalta ratkaiseva merkitys ulkomaisen tulon verotusoikeuden kannalta on kiinteän toimipaikan syntyminen. OECD:n mallisopimuksessa kiinteän toimipaikan määrittely sisältyy 5 artiklaan. Mallisopimuksen mukaan kiinteällä toimipaikalla tarkoitetaan kiinteää liikepaikkaa, josta käsin yrityksen toimintaa osaksi tai kokonaan harjoitetaan. Erityisesti kiinteänä toimipaikkana pidetään mm. yrityksen johtopaikkaa, sivuliikettä, toimistoa, tehdasta, tai työpajaa. Mallisopimuksen kiinteän toimipaikan olomuotojen esimerkkiluettelo ei ole tyhjentävä. Maalisopimuksen 5 artiklan 1 kappale sisältää kiinteän toimipaikan yleiset edellytykset, joiden perusteella ratkaistaan kiinteän toimipaikan syntyminen. Jotta yritykselle voisi syntyä kiinteä toimipaikka, siltä edellytetään erillisen liikepaikan olemassa oloa. Liikepaikan toiminnan tulee olla luonteeltaan riittävän pysyvää. Yrityksen liiketoimintaa on myös harjoitettava kiinteästä toimipaikasta käsin. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 224) Jos yrityksen kotivaltion, ja sen valtion välillä, jossa yritys harjoittaa liiketoimintaa, on olemassa verosopimus, kiinteän toimipaikan syntyminen ratkaistaan verosopimuksen 34 perusteella. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 223) Kiinteän toimipaikan määritelmä sisältyy tavallisesti verosopimusten 5 artiklaan. 2.4 Toimintamuodon vaikutus kansainvälisen liiketoiminnan verotukseen Yrityksen ulkomailla harjoittaman liiketoiminnan toimintamuoto vaikuttaa verotuksen määräytymiseen. Toimintamuodon valintaan vaikuttaa toimintavaltion lisäksi laatu, laajuus, riskit ja kesto. Verotuksen kannalta edullisimman toimintamuodon valintaan vaikuttaa lisäksi kohdemaan ja Suomen lainsäädäntö, sekä verosopimuksen sisältö. (Helminen 2005: 378) Tytäryrityksen perustaminen antaa mahdollisuuden hyödyntää tytäryrityksen sijaintivaltion ja kolmansien maiden välillä solmittuja verosopimuksia. Myös sijaintivaltion verohuojennukset ja tukijärjestelmät ovat tytäryrityksen ulottuvilla. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 217) Juridisesti itsenäisen yhtiön muodossa toimittaessa voidaan valita yhteisö- tai yhtymämuotoinen yhtiömuoto. Ulkomaisia yhtymiä ei Suomessa kohdella erillisinä verovelvollisina, kuten ulkomaisia yhteisöiksi katsottavia ulkomaisia yhtiöitä. Näin ollen ulkomaisen yhtymämuodon valinta johtaa verotuksellisesti pitkälti samankaltaiseen tilanteeseen kuin kiinteän toimipaikan muodostavan liikkeen käyttäminen. Yhtiömuodon valintaan liittyy kvalifikaatiokonfliktin aiheuttaman suunnittelumahdollisuus. Samaa yhtiötä saatetaan kohdella eri valtioissa joko yhtymänä tai yhteisönä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on yhtiömuotoja, joiden osalta verovelvollinen voi valita Yhdysvaltojen verostatuksen. Sopivan yhtiömuodon valinta mahdollistaa sen, ettei yritystä pidetä sen perustamisvaltiossa erillisenä verovelvollisena. Yrityksen omistajien asuinvaltiossa Suomessa Yhdysvaltoihin perustettua yritystä pidetään erillisenä verovelvollisena. Yrityksen perustamisvaltio ei verota yhtiötä, vaan verovelvollisia ovat ulkomaiset omistajat. Yrityksen verotus sijaintivaltiossa rajoittuu yhtiön sinne muodostaman kiinteän toimipaikan tuloihin. Suomessa yritystä eri veroteta yhteisöstatuksesta johtuen lainkaan, ellei yhtiö jaa osinkoja. Kun osinkoa jaetaan, sitä verotetaan ainoastaan Suomessa, johtuen 35 yhtiön sijaintivaltion yhtymäkohtelusta. (Helminen 2005: 380) Kiinteän toimipaikan etuna on tytäryritykseen verrattuna se, että sen perustaminen ulkomaille ei vaadi tiettyä minimipääomaa. Suurille konserneille olennainen etu on hyvitysmenetelmää sovellettaessa mahdollisuus vähentää kiinteän toimipaikan mahdollisesti tuottamat tappiot suomalaisen pääliikkeen verotuksessa. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 217) Kiinteän toimipaikan verotus on aina vähintään Suomen verotuksen suuruinen (Helminen 2005: 379) Toisin kuin tytäryrityksessä, jossa riski rajoittuu yhtiöön sijoitettuun pääomaan, yritys vastaa ulkomaisen kiinteän toimipaikan riskeistä koko pääomallaan. (Helminen 2005: 380) Joskus on mahdollista toimia ulkomailla ilman että kiinteän toimipaikan edellytykset täyttyvät. Toimiminen ilman kiinteää toimipaikkaa ei synnytä toimintavaltiolle verosopimustilanteessa verotusoikeutta. Ilman kiinteää toimipaikkaa verosopimusvaltiosta saatu liiketulo verotetaan Suomessa, mikä on Suomen nykyisestä kansainväliseen tasoon verrattuna melko edullisesta verokannasta johtuen verovelvolliselle usein edullisempi vaihtoehto. Ratkaisevassa asemassa on kiinteän toimipaikan määritelmä. Jos yksikin kiinteän toimipaikan edellytyksistä jää syntymättä, toimintavaltiolle ei synny verotusoikeutta. (Helminen 2005: 378) Jos yritys toimii valtiossa, jonka kanssa Suomella ei ole verosopimusta, kohdevaltiossa voidaan verottaa siellä harjoitetusta liiketoiminnasta maan sisäisen lainsäädännön mukaan. Verotus ei tällöin aina edellytä kiinteän toimipaikan muodostumista. Mahdollinen kaksinkertainen verotus poistetaan kotivaltion sisäisessä lainsäädännössä kuvatulla tavalla. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2007: 221) Koska ulkomailta saatu tulo verotetaan myös Suomessa, tuloon kohdistuva kaksinkertainen verotus poistetaan MenetelmäL:n säännösten mukaisesti tavallisesti hyvitysmenetelmällä. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 233) 2.5 Kansainvälisen monenkertaisen verotuksen poistaminen Kansainvälinen moninkertainen verotus aiheuttaa neutraalisuushäiriöitä ja vääristää 36 kilpailutilannetta pelkästään yhdessä valtiossa toimivien ja useammassa valtiossa toimivien verovelvollisten välillä. Kansainvälistä monenkertaista verotusta pyritään poistamaan useilla eri menetelmillä. Poistomenetelmien yleisenä pääperiaatteena on asuinvaltion tai lähdevaltion luopuminen verotusoikeudestaan. Verotusoikeus voidaan myös jakaa kahden valtion kesken. Monenkertaisen verotuksen poistamismenetelmät ovat: vapautus-, vähennys-, ja hyvitysmenetelmä. (Helminen 2005: 52) Kaksinkertainen verotus poistetaan konsernin sisäisen siirtohinnoittelun yhteydessä VML:ssä määritellyin vastaoikaisuin. Yrityksen kiinteän toimipaikan verotuksesta aiheutunut juridinen kaksinkertainen verotus poistetaan verosopimuksissa määritellyillä menetelmillä. 2.5.1 Siirtohintaoikaisujen vaikutus konserniyritysten verotettavan tulon määrään Siirtohintoihin liittyvän kaksinkertaisen verotuksen riski kasvaa silloin, kun siirtohintojen oikaiseminen toisessa maassa ei johda oikaisuun transaktion toisen osapuolen verotuksessa. Siirtohintaoikaisun jälkeen toisessa yrityksessä tehtävää siirtohintojen oikaisemista kutsutaan vastaoikaisuksi. (Karjalainen ym. 2007: 235) Siirtohinnoitteluoikaisun tekeminen Suomessa edellyttää VML 31 §:n mukaan sitä, että verotettava tulo on markkinaehtoperiaatteesta poikkeamisen seurauksena jäänyt pienemmäksi, tai tappio muodostunut suuremmaksi kuin markkinaehtoperiaatetta noudatettaessa. (Karjalainen ym. 2007: 236) Siirtohinnoittelun tasausmaksut ja siirtohintojen oikaisut verovuoden päätyttyä voidaan tehdä joko verovelvollisen omasta aloitteesta tai veroviranomaisten aloitteesta. Veroviranomaisten aloitteesta oikaisut tehdään tavallisesti verotarkastuksen yhteydessä. Yhtiön havaittua siirtohinnoittelussa tapahtuneen virheen, ja oikaistessa siirtohinnoittelua markkinaehtoisuuden periaatetta noudattavaksi, maksetun lisähinnan tai hyvitysten tulisi olla verotuksessa vähennyskelpoinen. Saatu lisähinta on yrityksen veronalaista tuloa, ja saadut hyvitykset pienentävät ostohintaa. (Karjalainen ym. 2007: 239) Siirtohinnoittelussa veroviranomaisten aloitteesta havaitut poikkeamat markkinaehtoisuudesta voidaan oikaista VML 31 §:n nojalla. Säännös soveltuu oikaisuun kuitenkin ainoastaan silloin, kun oikaisu aiheuttaa verotettavan tulon lisääntymisen Suomessa. Silloin kun tulo on ollut Suomessa ennen oikaisua enemmän kuin mitä 37 markkinaehtoisuuden periaate edellyttää, siirtohintaoikaisua ei voida VML 31 § perusteella tehdä. Vaikka siirtohintojen oikaisemiselle verotettavaa tuloa pienentävästi ei ole Suomen verolainsäädännössä erillistä säännöstä, tämä ei kuitenkaan Karjalaisen ja Raunion (2007: 239) mukaan merkitse verotettavaa tuloa Suomessa pienentävän siirtohintaoikaisun vähennyskelvottomuutta, taikka sitä että se ei muutenkaan vaikuta verotettavan tulon määrään. Siirtohintojen vastaoikaisuna tehty VML 75 §:n mukainen muutos tulisi tehdä, jollei se erityisestä syystä oli kohtuutonta. Käytännössä muutos on merkinnyt lähes poikkeuksetta yrityksen verotettavaan tuloon tehtyä lisäystä. (Eerola ym. 2007: 269) 2.5.2 Verosopimukset Verosopimukset ovat valtioiden keino jakaa verotusoikeuttaan. Verosopimuksissa ratkaistaan eri tulo- ja varallisuuslajien osalta, onko lähdevaltiolla oikeus verottaa lähdevaltioperiaatteen nojalla, vai jääkö verovelvollisen tulo tai varallisuus verotettavaksi vain asuinvaltiossa. Jos lähdevaltiolle on verosopimuksessa annettu verotusoikeus, kaksinkertainen verotus poistetaan pääsääntöisesti asuinvaltiossa. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 171) Valtaosa Suomen solmimista verosopimuksista noudattaa OECD:n malliverosopimusta. (Karjalainen ym. 2007: 18) Sisäisen lainsäädännön ja verosopimusten periaatteellinen ero on se, että sisäisessä lainsäädännössä määritellään verovelvollisuuden laajuus, ja verosopimuksessa määritellään, missä määrin kysymyksessä olevassa erityistapauksessa luovutaan sisäisen lainsäädännön määrittelemästä verovelvollisuudesta. Suomen lainsäädäntöön transformoidut verosopimukset asettuvat näin sisäiseen lainsäädäntöön nähden erityislain asemaan (Niskakangas 1983: 68). Verosopimus ohittaa sisäisen lainsäädännön aina, jos se kaventaa sisäisen lainsäädännön perusteella määräytyvää verotusta. Verotusoikeus ei voi kuitenkaan koskaan laajentua verosopimuksen perusteella. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 173) Suomen solmimiin verosopimuksiin sisältyy peiteltyjä voitonsiirtoja käsittelevä artikla. Myöskään tämä niin kutsuttu tulonoikaisuartikla ei laajenna oikaisumahdollisuutta siitä, mihin valtion sisäinen lainsäädäntö oikeuttaa. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 252) 38 Verosopimusten kollisionormeilla, erityisesti liiketulon kollisionormeilla, ratkaistaan kummalla valtiolla on tuloon nähden verotusoikeus. (Sainio 1976: 216) Verosopimukset eivät kaikissa tapauksissa estä kokonaan kaksinkertaista verotusta, koska jotkut veromuodot jäävät osassa sopimuksia verosopimuksen ulkopuolelle. Verosopimukset eivät koske sv- maksua, arpajaisveroa, työnantajan sotu-maksua eivätkä Suomen kiinteistöveroa. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 175) Ongelmana verotulojen jakamisessa on useiden, mahdollisesti epäsymmetristen, verojärjestelmien yhteensovittaminen. Poikkeuksellisesti joku tulolaji saattaa jäädä kokonaan sopimuksen ulkopuolelle. Toisessa sopimusvaltiossa olevaa verotusoikeutta ei välttämättä vastaa suhteellisesti samansuuruinen hyvitys toisessa valtiossa. Esimerkiksi lähdevaltio saattaa verottaa osingoista 15 prosenttin määrään asti, mutta kotivaltion ei tarvitse lieventää omaa verotustaan kuin 10 prosentin mukaan. (Sainio 1976: 218) Eri valtioiden viranomaisilla on erilaisia suhtautumistapoja siihen, mikä on verotettavaa tuloa ja mikä vähennyskelpoista menoa. Myös näkemys etuyhteystransaktioiden markkinaehtoisesta tasosta voi vaihdella. Vogelin (1999: 58) mukaan verosopimusten kirjoittamisessa on olennaista määritellä sopimuksen käsitteet tavalla, joka helpottaa molempien sopimusosapuolten yhteneväistä tulkintaa käytetyn terminologian merkityksestä. Management fee –veloituksiin liittyen verosopimusten tulkinta saattaa sopimusvaltioiden välillä poiketa esimerkiksi mahdollisen rojaltia käsittelevän artiklan kattavuudesta. Tulotyypin määrittelyssä tapahtuneet erot aiheuttavat epäsymmetriaa, joka voi johtaa saman tulon verottamiseen kahteen kertaan. Vaara kaksinkertaisen verotuksen ilmenemiseen aiheutuu esimerkiksi silloin, kun toinen valtio katsoo tietyn ulkomaille maksetun erän kuuluvan rojaltitulo –artiklan piiriin, ja tulon saajan kotivaltio tulkitsee kyseessä olevan liiketulon. Tällöin valtio, jossa management fee –veloituksen maksava yritys asuu, saattaa pidättää veloituksesta rojaltitulo –artiklan perusteella lähdeveron, jota ei automaattisesti oteta huomioon tulon saajan kotivaltiossa. Jos suomen verohallinnossa tulkitaan että hyvitettäväksi vaaditun veron määrä ei vastaa lähdevaltion verotusoikeutta, Suomi ei hyvitä 39 verotusoikeuden ylittävää osaa. (Vigren 2008) Verosopimuksia sovelletaan yleensä sekä toiselle sopimusvaltiolle, että sen osavaltiolle, maakunnille tai muille paikallisviranomaisille suoritettuihin veroihin. USA:n kanssa tehty verosopimus sisältää poikkeuksellisesti kuitenkin vain liittovaltion veroja. (Myrsky ym. 2005: 78) Tavalliset verosopimukset eivät myöskään koske perintö- tai lahjaveroa. Vaikka verosopimuksiin kirjattu verojen luettelo on tyhjentävä, sopimuksissa on otettu kantaa myös uusiin veroihin. Sopimuksiin on kirjattu verojen luettelon jälkeen maininta siitä, että sopimusta sovelletaan myös kaikkiin samanlaisiin tai pääasiallisesti saman luonteisiin veroihin, joita on suoritettava sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen allekirjoitushetkellä suoritettavien verojen ohella tai asemasta. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 175) 2.5.3 Verosopimusten kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmät Kaksinkertaisen verotuksen poistaminen on määritelty verosopimusten 23 artiklassa. Jos lähdevaltiolla on verosopimuksen perusteella oikeus verottaa tuloa tai varallisuutta, kaksinkertainen verotus poistetaan verovelvollisen asuinvaltiossa hyvitys tai vapautusmenetelmällä. Sopimuksen osapuolet voivat valita eri menetelmät kaksinkertaisen verotuksen poistamiseksi. (Myrsky & Linnakangas 2005: 76) Hyvitysmenetelmässä asuinvaltio verottaa ulkomaisen tulon tai ulkomailla olevan varallisuuden normaalisti ja hyvittää omasta verostaan toisessa valtiossa maksetun verosopimuksen mukaisen veron. Asuinvaltiossa ei kuitenkaan hyvitetä toisessa valtiossa tulosta tai varallisuudesta maksettua veroa niiltä osin tämä vero ylittää vastaavasta tulosta tai varallisuudesta Suomessa maksettavan veron. Hyvitysmenetelmää sovellettaessa verovelvollisen tulee esittää selvitys toisessa valtiossa maksetusta lopullisesta verosta. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 190) Vapautusmenetelmässä verovelvollisen asuinvaltio vapauttaa verovelvollisen ulkomailta saamat tulot verosta, tai tulon lähdevaltio vapauttaa ulkomailla asuvan verovelvollisen tulot verosta. Vapautus voi olla myös osittainen, jolloin toinen valtio vapauttaa osan tuloista tai varallisuudesta veroista. (Helminen 2005: 52) 40 Lähes kaikissa Suomen tekemissä verosopimuksissa kaksinkertaisen verotuksen poistamisen päämenetelmänä on hyvitysmenetelmä. Sopimukseen sisältyvä poistamismenetelmä ilmenee sopimuksen sanamuodosta. Jos verosopimuksessa käytetään sanontaa ”verotetaan vain tässä valtiossa”, asuinvaltio poistaa kaksinkertaisen verotuksen vapautusmenetelmällä. Sanonta: ”voidaan verottaa tässä valtiossa” voi merkitä asuinvaltion suorittamaa kaksinkertaisen verotuksen poistamista joko hyvitys- tai vapautusmenetelmällä, riippuen siitä kumpi on verosopimuksen päämenetelmä. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 190) 2.5.4 Verosopimusten vaikutus kiinteän toimipaikan verottamiseen Vaikka kiinteä toimipaikka on yrityksen epäitsenäinen osa, eikä erillinen verovelvollinen, on kiinteälle toimipaikalle kuuluvat veronalaiset tulot ja vähennyskelpoiset menot määriteltävä erikseen. (Helminen 2005: 130) Verosopimusten mukaan yritystä voidaan verottaa liiketulosta toisessa sopimusvaltiossa vain silloin kun toimintaa on harjoitettu kiinteästä toimipaikasta. Kiinteän toimipaikan sijaintivaltiossa voidaan verottaa yritystä vain siitä osasta liiketuloa, jonka kiinteä toimipaikka on tuottanut. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 221) Verosopimusten mukaan kiinteään toimipaikkaan katsotaan kuuluvaksi se tulo, jonka voitaisiin katsoa kuuluvan vastaavasti toimivaan itsenäiseen yritykseen. (Myrsky & Linnakangas 2005: 239) Verosopimuksissa ei markkinaehtoperiaatteen lisäksi ole määritelmää sille, mitkä tulot katsotaan veronalaiseksi tuloksi ja mitkä menot vähennyskelpoisiksi, kun kiinteän toimipaikan tulosta määritellään. (Helminen 2005: 131) Yrityksen kotivaltiossa kiinteän toimipaikan tulo verotetaan osana yrityksen kokonaistuloa. Kaksinkertainen verotus vältetään kotivaltiossa käyttämällä hyvitys- tai vapautusmenetelmää. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 221) Valtaosassa Suomen solmimista verosopimuksista liiketulon kaksinkertaisen verotuksen poistaminen toteutetaan hyvitysmenetelmällä. Ulkomaisen kiinteän toimipaikan tulo verotetaan Suomessa, mutta tuloon kohdistuva toisessa valtiossa maksettu vero vähennetään Suomen verosta. (Myrsky & Linnakangas 2005: 238) Veroa ei kuitenkaan hyvitetä siltä osin kuin se ylittää Suomessa samasta tulosta maksettavan veron. Vieraan 41 valtion vero jää Suomen verokannan ylittävältä osalta kyseisenä verovuonna vähentämättä. (Myrsky & Linnakangas 2005: 239) Kiinteän toimipaikan tuloa määrättäessä hyväksytään vähennykseksi kiinteästä toimipaikasta johtuneet menot. Kiinteän toimipaikan menoihin saadaan sisällyttää yrityksen johtamisesta ja hallinnosta aiheutuneita menoja (head office expenses) riippumatta siitä, missä valtiossa ne ovat syntyneet. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 232) Verosopimusten mukaan kiinteän toimipaikan tulona otetaan huomioon sen todellinen nettotulos. Myös varauksista ja muista tilinpäätöseristä kohdistetaan kiinteään toimipaikkaan kuuluva osa ulkomaiseen tuloon. Kiinteän toimipaikan kuluiksi katsotaan myös toimipaikan käyttöomaisuudesta tehtäviä poistoja. (Myrsky & Linnakangas 2005: 239) Helmisen (2005: 137) mukaan Suomessa ei aiheudu välittömiä tuloveroseuraamuksia suomalaisen yhteisön ja sen ulkomaisen kiinteän toimipaikan välisistä sisäisistä liiketoimista. Helmisen mukaan esimerkiksi se, että suomalainen yhteisö tarjoaa kiinteälle toimipaikalleen palvelumaksua vastaan palveluita, ei synnytä verotettavaa tuloa, koska toimet ovat yhteisön sisäisiä. Se onko sisäisistä palveluista maksettu palvelumaksu vähennyskelpoinen kiinteän toimipaikan sijaintivaltiossa, ratkaistaan kyseisen valtion sisäisen lainsäädännön perusteella (Helminen 2005: 137) 2.6 Yrityksen keinot kaksinkertaisesta verosta vapautumiseen Yrityksen joutuessa kaksinkertaisen verotuksen kohteeksi mahdollisuutena on hakea valtiovarainministeriöltä vapautusta verosta VML 89 §:n 3 momentin nojalla. Vapautusta voidaan hakea, jos verotusta koskeva toimenpide johtaa kaksinkertaiseen verotukseen tai verotukseen, jota voidaan pitää verosopimuksen tarkoituksen vastaisena. Verovelvollisen kannalta vapauttamishakemuksen heikkoutena on Valtiovarainministeriön mahdollisuus käyttää tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Valtionvarainministeriön antamaan päätökseen ei voi myöskään hakea muutosta normaaleilla muutoksenhakukeinoilla. (Karjalainen ym. 2007: 247) Yritys voi myös riitauttaa esimerkiksi tuloon tehdyn lisäyksen. Siirtohinnoittelun kansainvälinen luonne saattaa edellyttää veroprosessia molemmissa 42 siirtohinnoitteluun liittyvissä valtioissa. Tämä on verovelvolliselle kallista ja ratkaisuun kuluva aika on pitkä. (Karjalainen ym. 2007: 246) Verosopimuksissa on sovittu keskinäisestä sopimusmenettelystä. Tämä antaa verovelvolliselle oikeuden vaatia sopimusvaltioita aloittamaan neuvottelut kaksinkertaisen verotuksen poistamisesta. (Karjalainen ym. 2007: 247) Käytännössä yleisin keino vapautua kaksinkertaisesta verotuksesta on ollut valittaa verotuksesta kyseisessä maassa. Hintsanen (2007) 2.6.1 Keskinäinen sopimusmenettely Yrityksen siirtohinnoittelun markkinaehtoisuuteen liittyvien näkemyserojen ratkaisuun voidaan käyttää verosopimuksissa kuvattua valtioiden välistä sopimusmenettelyä. (Karjalainen ym. 2007: 246) Sopimusmenettely tapahtuu asianosaisten valtioiden veroviranomaisten välillä, mutta monissa maissa verovelvolliselle annetaan mahdollisuus esittää tosiseikkoja ja käyttää puhevaltaa. Keskinäinen sopimusmenettely on muodoltaan vapaa, eikä sen kulkua ole Suomessa ohjeistettu Suomen sisäisessä lainsäädännössä menettelytapaohjeilla tai prosessisäännöksillä. Yrityksen kannalta vapaus voi muodostaa uhkan, jos se johtaa kahden valtion viranomaiset poliittisin perustein motivoituihin kompromissiratkaisuihin. (Karjalainen ym. 2007: 249) Keskinäisestä sopimusmenettelystä on säädetty verosopimusten 25 artiklassa. Verosopimusvaltioiden keskinäisen sopimusmenettelyn lopputuloksena valtio voi luopua osittain tai kokonaan verotusoikeudestaan. Verotusoikeudesta luopumisen toteuttamisesta on säädetty VML 89 §:ssä. Sopimusmenettelyn vaatiminen ei yleensä ole tarpeellista verotukseen liittyvien selvien virheiden yhteydessä. Tällöin normaalit muutoksenhakukeinot ovat nopeampi keino saattaa verotus asianmukaiseksi. (Kansainvälisen verotuksen käsikirja 2006: 192) Vaikka OECD:n verosopimuskommentaarin mukaan verovelvollisen vaatimukseen neuvottelujen aloittamisesta tulisi yleensä suostua, veroviranomaisilla ei ole pakkoa päästä ratkaisuun asiassa. Veroviranomaisten ei ole myöskään pakko käyttää päätöksentekonsa tukena asiantuntijoiden lausuntoja, tai noudattaa pyydettyjä asiantuntijalausuntoja, vaikka OECD:n malliverosopimuksessa asiantuntijoihin tukeutumista suositellaankin. VML 89 §:ssä tarkoitetun hakemuksen tekemiselle ei ole asetettu määräaikaa. OECD:n 43 malliverosopimuksen 25 artiklassa on määritelty keskinäisen sopimusmenettelyn käynnistäminen alkavaksi kolmen vuoden kuluessa ensimmäisestä sitä toimenpidettä koskevasta ilmoituksesta, jonka perusteella on aiheutunut sopimuksen määräysten vastaista verotusta. (Karjalainen ym. 2007: 247) Sopimusneuvottelujen toisena osapuolena toimivan valtion lainsäädännössä saattaa olla aikamääräyksiä jotka vaikuttavat toisen valtion mahdollisuuksiin ja halukkuuteen osallistua sopimusmenettelyyn. (Karjalainen ym. 2007: 248) Sopimusmenettelystä ei ole vielä Suomessa muodostunut rutiinitoimenpidettä, jota tavallisesti vaadittaisiin siirtohintaoikaisun seurauksena. (Karjalainen ym. 2007: 249) Käytännössä Valtiovarainministeriön kantana on ollut, että sopimusmenettelyyn ei ryhdytä, ennen kuin kotimaiset oikeusasteet on käyty läpi. (Karjalainen 2007) Useissa valtioissa sopimusmenettelyn vaatiminen on veroprosessin aito vaihtoehto. Karjalaisen ja Raunion (2007: 250) mukaan on oletettavaa, että muualta sadut myönteiset kokemukset lisäävät konsernien esittämiä vaatimuksia keskinäisen sopimusmenettelyn käynnistämiseksi. Konsulttiyhtiö Ernst&Youngin vuonna 2006 70:lle maailman suurimmalle finanssi -alan yritykselle tekemän kyselyn mukaan 25% yrityksistä oli osallistunut APA –sopimukseen, ja 18% oli käyttänyt keskinäistä sopimismenettelyä tai sopinut muuten toimivaltaisen viranomaisen kanssa. Vain 33% keskinäisen sopimismenettelyn valinneista yrityksistä oli saavuttanut menettelyn avulla täydellisen kaksinkertaisen verotuksen välttämisen. 11% yrityksistä oli onnistunut välttämään kaksinkertaisen verotuksen vain osittain. 11% yrityksistä ei ollut saavuttanut keskinäisellä sopimismenettelyllä kaksinkertaisen verotuksen välttämistä. 44% tapauksista oli jäänyt ratkaisemattomiksi. Iso-Britannia ja Yhdysvallat olivat ainoat valtiot, joiden viranomaisten tutkittujen yritysten enemmistö katsoi olevan käytännössä valmiita ja halukkaista toteuttamaan keskinäistä sopimusmenettelyä onnistuneen lopputuloksen aikaansaamiseksi. (Ernst&Young 2006c: 6) 2.6.2 Arbitraatiosopimuksen mukainen menettely EU –valtioiden kesken solmittu monenkeskinen arbitraatiosopimus on suunniteltu poistamaan kaksinkertainen verotus etuyhteydessä keskenään olevien yritysten tulonoikaisun yhteydessä. Sopimus mahdollistaa välimiesmenettelyn siirtohintaoikaisuista 44 johtuvan monenkertaisen verotuksen poistamiseksi. (Helminen 2005: 29) Arbitraatiosopimuksen täytäntöönpanoa käsittelevät menettelysäännöt on laatinut EU Joint Transfer Pricing Forum. Euroopan unioni on hyväksynyt menettelysäännöt vuonna 2006. Suomi on liittynyt yleissopimukseen 1999. Vuonna 2004 sopimus saatettiin taannehtivasti voimaan 1.1.2000 lukien. Tähän sopimukseen kuuluivat kaikki ns. vanhat EU –jäsenvaltiot. Vuonna 2005 on sovittu myös kaikkien vanhojen jäsenmaiden liittymisestä sopimukseen. Liittymissopimuksen voimaantulo edellyttää sen hyväksymistä kaikissa EU:n jäsenvaltioissa, mikä saattaa viedä vuosia. Suomen osalta sopimus tuli voimaan 1.9.2006, ja sitä voidaan soveltaa niiden maiden välillä, jotka ovat liittymissopimuksen ratifioineet. (Karjalainen ym. 2007: 250) Arbitraatiosopimusta sovelletaan silloin, kun sopimusvaltiossa olevaan yrityksen verotettava tulo luetaan tai todennäköisesti tullaan lukemaan toisessa sopimusvaltiossa olevan yrityksen tuloksi sillä perusteella, että yritysten välillä on sovittu ehdoista, jotka poikkeavat siitä, mitä riippumattomien yritysten välillä olisi sovittu. Arbitraatiosopimuksessa sovitaan myös välimiesmenettelystä silloin, kun valtioiden toimivaltaiset viranomaiset eivät pääse kaksinkertaisen verotuksen poistamisesta yhteisymmärrykseen. Suomessa toimivaltainen viranomainen on arbitraatisopimusten yhteydessä valtiovarainministeriö. Arbitraatiosopimus poikkeaa verosopimusten sopimusmenettelyä koskevista määräyksistä myös siinä, että sopimukseen pääsemiselle on asetettu aikaraja. (Karjalainen ym. 2007: 251) Veropäätöksestä valittaminen ei ole arbitraatiosopimuksen mukaisen menettelyn käynnistämisen este, eikä sen edellytys. (Karjalainen 2007: 251) Toimivaltaisilla viranomaisilla on kaksi vuotta aikaa sopia käsiteltävänä olevasta siirtohinnoitteluasiasta. Määräaika alkaa, kun asia on jätetty toimivaltaisen viranomaisen käsiteltäväksi. Kun verotukseen on haettu muutosta, määräaika lasketaan lainvoimaisesta verotuspäätöksestä. (Karjalainen 2007: 252) Mikäli toimivaltaiset viranomaiset eivät pääse sopimukseen kahdenkertaisen verotuksen poistamisesta määräajan kuluessa, on niiden asetettava neuvoa antava toimikunta ja saatettava asia sen käsiteltäväksi. (Karjalainen 2007: 253) Neuvoa antavan toimikunnan on annettava lausuntonsa kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun asia 45 on saatettu toimikunnan ratkaistavaksi. Toimikunnan perustamisesta ja kokousten käytännön järjestelyistä huolehtii se sopimusvaltio joka on antanut kaksinkertaiseen verotukseen johtaneen päätöksen. (Karjalainen ym. 2007: 254) Toistaiseksi arbitraatiosopimuksen mukainen menettely on ollut harvinaista. (Hintsanen 2007) 46 3. MARKINAEHTOISTEN SIIRTOHINTOJEN MÄÄRITTELYPROSESSI 3.1 OECD:n siirtohinnoitteluohjeet Vaatimus markkinaehtoperiaatteen noudattamisesta esiintyy maailmanlaajuisesti. Konsernin sisäisten liiketoimien hinnoittelulla on suora vaikutus siihen, mihin konserniyhtiöön tuloa kertyy. (Anttila & Laaksonen 2007: 31) Kunkin valtion intressi on turvata verotusoikeutensa, ja pyrkiä estämään liiketaloudellisesti perustelemattomien rakenteiden syntyminen. OECD on julkaissut ohjeen etuyhteysyritysten siirtohintojen määrittelemisestä. OECD:n siirtohintoja koskevien suositusten perustana on markkinaehtoperiaate. (Myrsky & Linnakangas 2005: 247) Markkinaehtoperiaatteen soveltaminen konsernin sisäisiin palveluihin on usein ongelmallista. Konsernin sisäiset palvelut on OECD:n ohjeissa jaettu erilaisiin tyyppiryhmiin. Keskeinen jako tehdään palveluihin, jotka ovat ostettavissa konsernin ulkopuolelta, ja palveluihin jotka ovat ominaisia ainoastaan konsernin sisäisissä palvelusuoritteissa. Toinen OECD:n käyttämä ryhmittely jakaa konsernin sisäiset palvelut funktion mukaan johtamispalveluihin, koordinointipalveluihin ja kontrollipalveluihin. (Helminen 2000: 55) Suomen tuloverotuksen uudet siirtohinnoittelusäännökset on kirjattu VML:ään. Siirtohinnoittelusäännökset sisältävät kuvauksen hyväksytyistä siirtohinnoittelumenetelmistä. Siirtohinnoittelua koskevat uudet lainkohdat hyväksyttiin lakiin hallituksen esittämässä muodossa. (Anttila ym. 2007: 31) Hallituksen esityksen HE 107/2006 mukaan uusitussa VML:ssä esiintyvät siirtohinnoittelumenetelmät, ja niiden soveltamisohjeet, perustuvat OECD:n siirtohinnoitteluohjeisiin. (Horsma, Pokkinen, Roman 2006: 7) OECD on ollut keskeinen auktoriteetti siirtohinnoittelua koskevien toimintatapojen vakiinnuttamisessa. Siirtohinnoittelua koskevan lainsäädännön ollessa muutostilassa merkittävässä osassa maailman valtioita, voidaan esittää kysymys OECD:n roolin säilymisestä kansallisia normeja yhtenäistävänä voimana tulevaisuudessa. Karjalaisen 47 (2007) mukaan OECD:n tulevasta roolista on vallalla kaksi mielipidettä. Toisen koulukunnan mukaan OECD:n merkitys tulee säilymään ja lisääntymään. Toinen koulukunta kokee OECD:n ”jääneen jalkoihin” muiden instituutioiden omaksuessa standardeja luovan organisaation roolin, OECD:n ollessa hidas reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin. Hintsasen (2007) mukaan OECD:n rooli tulee jatkossa todennäköisesti kasvamaan. Esimerkkinä tästä Hintsanen mainitsee useat Etelä –Amerikan valtiot, joiden siirtohinnoittelua käsittelevä lainsäädäntö on viime aikoina lähentynyt OECD:n käytäntöjä. 3.2 OECD:n siirtohintaohjeiden siirtohinnoittelumenetelmät Markkinaehtoperiaatteen toteutuminen voidaan osoittaa käyttämällä OECD:n siirtohintaohjeissa määriteltyjä siirtohinnoittelumenetelmiä. (Karjalainen ym. 2007: 65) OECD:n siirtohintaohjeiden menetelmät monikansallisten yritysten välisten suoritteiden siirtohinnan määrittämiseen jakaantuvat perinteisiin liiketoimimenetelmiin, ja muihin menetelmiin. Perinteiset liiketoimimenetelmät pitävät sisällään kolme päämenetelmää, joiden käyttö perustuu olettamukselle, että konsernin sisäisille transaktioille on löydettävissä ulkoinen vertailukohta. OECD:n mukaan liiketoimimenetelmien käyttöä on pidettävä ensisijaisena. Tilanteissa, joissa liiketoimimenetelmien käyttö ei perustellusta syystä johtuen ole soveliasta, voidaan käyttää muita menetelmiä. Keskeistä on markkinaehtoisen hinnan määrittäminen systemaattisella ja johdonmukaisella tavalla, ei hinnan määrittämisessä käytettävä menetelmä. Mikään vaihtoehtoisista menetelmistä ei sovellu kaikkiin siirtohinnoittelutilanteisiin, eikä minkään yksittäisen menetelmän käyttöä ole tarkoituksenmukaista kategorisesti torjua. (Mehtonen 2005: 94) 3.3 Perinteiset liiketoimimenetelmät OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden kolme siirtohinnoittelun päämenetelmää ovat: markkinahintavertailumenetelmä, eli CUP (Comparable Uncontrolled Price) -menetelmä, jälleenmyyntihinnan menetelmä ja voittolisämenetelmä. Kaikki kolme menetelmää, ja muut 48 menetelmät ovat sallittuja, kunhan niiden käyttö johtaa markkinaehtoperiaatteen toteutumiseen. Menetelmien soveltuvuus palveluiden hinnoitteluun riippuu konsernin sisäisten suoritteiden laadusta, sekä tavara- ja palveluvirtojen rakenteesta ja muista olosuhteista. (Helminen 2005: 153) 3.3.1 Markkinahintavertailumenetelmä Markkinahintavertailumenetelmää pidetään yleisesti ensisijaisena siirtohinnoittelumenetelmänä. Markkinahintavertailumenetelmässä siirtohinnoittelussa käytettävä hinta määritellään riippumattomien osapuolten välisissä transaktioissa käytettyjen referenssihintojen perusteella. Tällöin on tärkeää ottaa huomioon hintavertailussa käytettäviin hintoihin liittyvien transaktioiden olosuhteet. Ainoastaan samankaltaisessa tilanteessa tehdyt riippumattomien osapuolten transaktiot muodostavat aidosti vertailukelpoisen kuvan markkinaehtoisesta hintatasosta. (Helminen 2005: 153) Vähäinenkin ero tuotteessa tai palvelussa voi vaikuttaa hintaan sillä tavalla, että siirtohinnoittelun kohteena olevat, ja vertailutransaktiot, eivät enää ole vertailukelpoisia. Vertailukelpoisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat Karjalaisen ja Raunion (2007: 69) mukaan ominaisuudet, laatu, luotettavuus, saatavuus ja toiminnan volyymi. Suora hintavertailu jakaantuu Mehtosen (2005: 112) mukaan ulkoiseen hintavertailuun ja sisäiseen hintavertailuun. Sisäinen hintavertailu on mahdollista silloin, kun hinnoittelun kohteena olevaa suoritetta myydään myös konsernin ulkopuolisille tahoille. Ulkoinen hintavertailu tarkoittaa siirtohinnoittelun hintatason vertaamista suoritteen maailmanmarkkinahintoihin. Markkinahintavertailumenetelmän käyttö voi olla vaikeaa yritysten salassapitokäytäntöjen vuoksi. Liikesalaisuuksien suojelemiseksi joidenkin hyödyketyyppien kaupassa käytetyistä ehdoista voi olla vaikea saada vertailutietoja. Hintavertailumenetelmän käyttö vaikeutuu myös esimerkiksi sähköisessä kaupassa, jossa saatetaan myydä tavaroita ja palveluita, joita ei yleisemmin myydä markkinoilla. Tarvittaessa hintavertailumenetelmää voidaan käyttää niin, että olosuhteiltaan identtisten liiketoimien puuttuessa verrattaan hintatasoa mahdollisimman lähellä olevaan riippumattomien osapuolten liiketoimeen, ja tehdään siihen tarvittavia oikaisuja. Hintavertailumenetelmää voidaan myös käyttää rinnakkain jonkin toisen hinnoittelumenetelmän kanssa. (Mehtonen 2005: 115) 49 OECD:n ohjeiden mukaan myös palveluiden siirtohinnoittelussa voidaan käyttää markkinahintavertailumenetelmää. Menetelmän käytön edellytyksenä on kuitenkin riittävän samankaltaisten palveluiden olemassaolo riippumattomien osapuolten välillä ja vertailukelpoisilla markkinoilla. Palvelusuoritteet ovat kuitenkin usein sellaisia, ettei samanlaisia palveluita ole tarjolla riippumattomien osapuolten välillä. Kun vastaavia, palvelun hintaan vaikuttavilta tekijöiltään verrannollisia palveluita ei ole saatavilla, hinnanmääritystä ei voida perustaa markkinahintavertailumenetelmän käyttöön. Jos sisäisesti palveluita tarjoava konserniyritys tarjoaa palveluita myös konsernin ulkopuolelle, vertailukelpoisen hinnan löytäminen markkinahintavertailumenetelmällä helpottuu. (Helminen 2000: 112) Karjalaisen ja Raunion (2007: 140) mukaan markkinahintavertailumenetelmää tulisi käyttää palvelujen siirtohinnoittelussa ainoastaan niissä tapauksissa, joissa palvelua tarjotaan sekä riippumattomille tahoille että konserniyhtiöille. (Karjalainen ym. 2007: 140) 3.3.2 Jälleenmyyntihinnan menetelmä Jälleenmyyntihinnan menetelmässä siirtohinnoittelussa käytettävä markkinaehtoinen hintataso haetaan hinnasta, jolla etupiiriyritykseltä ostettu tuote jälleenmyydään riippumattomalle yritykselle. Hintaa alennetaan sopivaksi katsotulla jälleenmyyntihintamarginaalilla, jolla jälleenmyyjä kattaa myynti- ja muut liikekustannuksensa, sekä tuottaa kustannukset ylittävän voiton. Marginaalin pitää kattaa alalle ominaisen voittoprosentin lisäksi oletetun riskin kattamiseksi riittävä voiton määrä. Bruttomarginaalin vähentämisen jälkeen hintaa oikaistaan muiden tuotteen ostamiseen liittyneiden kustannusten, kuten tullien, määrällä. Oikaisujen jälkeen saatavaa hintaa voidaan pitää etupiiriyritysten välillä tapahtuneen omaisuuden alkuperäisen siirron markkinaehtoisena hintana. (Mehtonen 2005: 116) Helmisen (2005: 154) mukaan jälleenmyyntihinnan menetelmä soveltuu parhaiten markkinointitoimintojen sisäiseen hinnoitteluun. Kun siirtohinnoittelun kohteena on tilauksesta tehty tekninen tieto- tai taitopalvelu, markkinaehtoisen luovutushinnan määritteleminen ei välttämättä ole mahdollista vertailemalla yksittäisten luovutusten markkinaehtoisuutta. Tällöin 50 jälleenmyyntihintamenetelmän käyttö edellyttää suoritettujen toimien ja kannettujen riskien arvioimista kokonaisuutena. (Mehtonen 2005: 119) Jälleenmyyntihintamenetelmää käytettäessä tuotteiden samankaltaisuudelle ei aseteta niin suuria vaatimuksia kuin markkinahintavertailumenetelmässä. Sen sijaan jälleenmyyjän toimintojen samankaltaisuuden vaatimus on olennainen. Vertailuyritysten toimintaan sitoutuneiden varojen ja riskien tulee olla samankaltaiset kuin siirtohintoja jälleenmyyntihintamenetelmällä määrittelevällä yrityksellä. (Karjalainen ym. 2007: 74) 3.3.3 Kustannusvoittolisämenetelmä Kustannusvoittolisämenetelmässä lähdetään liikkeelle suoritteen tuottajalle aiheutuneista kustannuksista. Kustannuksiin perustuvaan hintaan lisätään voittolisä, joka lasketaan valittujen vertailukohteiden tietojen perusteella. (Anttila ym. 2007: 39) Helmisen (2005: 154) mukaan kustannusvoittolisämenetelmä soveltuu erityisen hyvin puolivalmiiden tuotteiden, sekä palveluiden siirtohinnoitteluun. Kustannusvoittolisän ongelmallisuus liittyy oikean suuruisen voittomarginaalin määrittelyyn. Ongelmallinen on myös rajanveto välittömien ja välillisten kustannusten kesken. Laskentajärjestelmien väliset erilaiset käytännöt, ja niistä aiheutuvat epäjatkuvuudet, voivat myös osaltaan vaikeuttaa kustannusvoittolisän käyttöä. (Mehtonen 2005: 121) Helminen (2005: 154) esittää hyväksyttävän voittolisän tason olevan vähintään 5-10%. Voittolisän määrittelemiseksi on tehtävä toimintoarviointia ja hyöty –testi. Toimintoarvioinnissa otetaan huomioon palvelun tuottamisessa käytetty omaisuus ja otetut riskit. Anttilan ja Laaksosen (2007: 39) mukaan kustannusvoittolisämenetelmää voidaan soveltaa parhaiten sellaiseen liiketoimen osapuoleen, jonka toiminnot ovat rutiiniluonteisia. Suurimmassa osassa tapauksia hallintopalvelumaksut määritelläänkin kustannusvoittolisämenetelmällä. (Karjalainen ym. 2007: 140) Kustannusvoittolisämenetelmään voidaan palveluiden hinnoittelussa turvautua myös niissä tapauksissa, joissa hinnanmäärityksen perustana ei voida käyttää verrannollisia palveluita, tai kaikki verrannollisten palveluiden hintoihin vaikuttavat tekijät eivät ole siirtohinnoiteltavan suoritteen kanssa vertailukelpoisia. (Helminen 2000: 112) 51 3.4 Liiketoimivoittomenetelmät OECD:n siirtohintaohjeissa 3. luvun sisältämät ”muut menetelmät” jakaantuvat hyväksyttäviin liiketoimivoittomenetelmiin, joita ovat voitonjakamismenetelmä ja liiketoiminettomarginaalimenetelmä, sekä torjuttavaan menetelmään, joka on globaalisen jakokaavan menetelmä. (Mehtonen 2005: 95) OECD:n kanta liiketoimivoittomenetelmiin on hyväksyvä lähinnä silloin, kun perinteiset liiketoimimenetelmät eivät sovellu siirtohinnan laskemiseen. Voitonjakamismenetelmiä kutsutaan myös epäsuoriksi siirtohinnoittelumenetelmiksi, erotuksena liiketoimimenetelmien edustamiin suoriin siirtohinnoittelumenetelmiin. (Mehtonen 2005: 127) Siirtohinnoittelun poikkeaminen liiketoimiperusteisista menetelmistä aiheuttaa kansainvälisissä tilanteissa paljon ongelmia, koska valtiot tulkitsevat OECD:n ohjeita eri tavalla. (Anttila ym. 2007: 39) 3.4.1 Voitonjakamismenetelmä Voitonjakamismenetelmässä määritellään etupiiriyritysten yhdessä harjoittamasta liiketoiminnasta syntynyt voitto, ja jaetaan se konserniin kuuluvien yritysten kesken noudattaen niitä periaatteita, joita toisistaan riippumattomat osapuolet käyttäisivät jakaessaan vastaavasta toiminnasta syntynyttä voittoa. Voiton jakamine