Karri Urpi 

Ensihoitopalvelun johtaminen 

Teoreettinen tutkimus johtamisen ambidekstriasta kompleksisessa 
toimintaympäristössä 

 

 

 

 

 

 

 
  

Vaasa 2025 

Johtamisen akateeminen yksikkö 
Sosiaali- ja terveyshallintotiede 

Pro gradu -tutkielma 
Hallintotieteiden maisteriohjelma 



2 

VAASAN YLIOPISTO 
Johtamisen akateeminen yksikkö 

Tekijä: Karri Urpi 
Tutkielman nimi: Ensihoitopalvelun johtaminen: Teoreettinen tutkimus johtamisen 

ambidekstriasta kompleksisessa toimintaympäristössä 
Tutkinto: Hallintotieteiden maisteri 
Oppiaine: Sosiaali- ja terveyshallintotiede 
Työn ohjaaja: Harri Raisio & Juha Lindell 
Valmistumisvuosi: 2025 Sivumäärä: 115 

TIIVISTELMÄ: 
Ensihoitopalvelu on profiililtaan merkittävä turvallisuustoimija toimintakenttänsä 
terveysviranomaisena. Samanaikaisesti se on kansallisesti pirstalainen, organisoitumaton ja 
hallinnoiltaan monimuotoinen. Tilannetta ei edesauta se, miten työtä tekevien koulutustausta 
on hajanainen, työ on kuormittavaa ja itse toiminta hakee identiteettiään. Tämä on ristiriitaista, 
sillä voidaan todeta, että kyseessä on merkittävä yhteiskunnallinen toimija, koska henkeen ja 
terveyteen liittyvä toiminta on perinteisesti nostettu hyvinvointivaltiossa korkeaan asemaan. 
Ensihoitopalvelun johtamista on kuitenkin tutkittu vähän. Ambidekstria on johtamisen keino 
tutkia ja kehittää organisaatiota. Kompleksisuusjohtajuusteoriassa keskeistä on erilaisten 
systeemien olemassaolo ja niiden erilaiset johtajuuden muodot, missä organisaation 
adaptaatiokyky näyttelee suurta roolia. 
 
Pro gradu -tutkielmassa on kaksi tutkimuskysymystä: 1) Miten ambidekstrian käsitteen ja 
kompleksisuusjohtajuusteorian hyödyntäminen yhdessä voi edistää uudenlaista 
lähestymistapaa organisaation johtamisen tutkimuksessa?  2) Miten ensihoitopalvelun 
johtaminen asemoituu ambidekstrian käsitteen ja kompleksisuusjohtajuusteorian 
muodostamaan kokonaisuuteen? Aineisto on hankittu narratiivisena kirjallisuuskatsauksena. 
Aineisto analysoitiin laadullisella systemaattisella analyysilla. Hermeneuttista kehää noudattaen 
ymmärrystä lisättiin koko tutkielman ajan. Näin menettelemällä luotiin synteesi, jossa yritettiin 
saavuttaa tutkimuksen tarkoitus. Tutkimuksen tarkoituksena oli lisätä teoreettista ymmärrystä 
siitä, miten ensihoitopalvelua voitaisiin johtaa ja miten hallinnon rakenteet voitaisiin järjestää, 
sekä tuottaa informaatiota ensihoitopalvelun kehittämiseen.  
 
Tutkielmassa toteutetun synteesin perusteella havaittiin epätasapainoa ensihoitopalvelun 
toiminnassa. Ambidekstriaa voidaan käyttää johtamisen työkaluna epätasapainossa ja 
kompleksisuusjohtajuusteoria auttaa ymmärtämään ensihoitopalvelun johtamista 
systeemisenä ilmiönä. Ambidekstrian ja kompleksisuusjohtajuusteorian yhdistämisen hyöty 
tulee siinä, että ne toimivat symbioosissa toisiaan tukien. Kompleksisuusjohtajuusteoria 
laajentaa ambidekstriaa kokonaisvaltaisempaan systeemiseen tarkasteluun niin, että 
johtamisessa hyödynnetään aloitteellista systeemiä, adaptiivista tilaa ja erilaisia johtajuuden 
muotoja ambidekstristen työkalujen lisäksi. Ambidekstria laajentaa 
kompleksisuusjohtajuusteoriaa systeemitason tarkastelun lisäksi organisaation kontekstien 
huomiointiin. Tästä voidaan käyttää käsitettä kaksoisambidekstria. Ensihoitopalvelun sisäinen 
johtaminen voidaan ymmärtää kaksoisambidekstrian mukaisena teoreettisena mallina. 
Ensihoitopalvelun johtaminen kompleksisessa toimintaympäristössä voidaan ymmärtää 
kompleksisuuspyramidin mukaisena teoreettisena mallina. Se sopii siihen kokonaisuuteen, jossa 
ensihoitopalvelun toiminta nähdään kansallisesti organisoituneena yhtenä ensihoitopalveluna. 
 

AVAINSANAT: ambidekstria, ensihoitopalvelu, johtaminen, kompleksisuus, molempikätisyys 
  



3 

Sisällys 

1 Johdanto 5 

1.1 Tutkimuksen tausta ja tarkoitus 6 

1.2 Tutkimuskysymykset, tutkimusongelma ja tutkimuksen rakenne 9 

2 Tutkimuksen toteutus 12 

2.1 Tutkimusmenetelmät ja työn eteneminen 13 

2.2 Aineiston hankinta ja analyysi 14 

3 Ensihoitojärjestelmä 22 

3.1 Ensihoitaja toimijana 23 

3.2 Ensihoitopalvelun toimintaympäristö 26 

3.2.1 Sosiodemografinen näkökulma 30 

3.2.2 Systeemitason tarkastelu 36 

3.2.3 Ensihoitopalvelun kehittäminen 37 

4 Organisaatioteoriat 42 

4.1 Organisatorinen ambidekstria 42 

4.2 Johtamisen ambidekstria kritiikkeineen 46 

4.3 Ambidekstria ja julkisen sektorin sote-organisaatiot 55 

4.4 Kompleksisuusjohtajuusteoria 61 

5 Synteesi ensihoitopalvelun johtamisesta 71 

5.1 Ambidekstrian ja CLT:n hyödyntäminen johtamisessa 71 

5.2 Ensihoitopalvelun johtaminen organisaation sisäisenä toimintana 75 

5.3 Ensihoitopalvelun johtaminen kompleksisessa toimintaympäristössä 82 

6 Johtopäätökset ja pohdinta 92 

6.1 Luotettavuus ja eettisyys 95 

6.2 Jatkotutkimusaiheet 99 

Lähteet 101 

Liitteet 115 

Liite 1. Organisaation toimintaympäristön analysointi 115 



4 

 

Kuviot 
 
Kuvio 1. Hahmotelma työn teoreettisesta viitekehyksestä. 9 

Kuvio 2. Hermeneuttisen kehän toteutuminen tutkimuksessa. 21 

Kuvio 3. Ensihoitajien kokemat työn vaatimukset (mukaillen Ericssonia ja muita, 2022, s. 

5). 25 

Kuvio 4. Ensihoitajien kokemat työn resurssit (mukaillen Ericssonia ja muita, 2022, s. 5).

 26 

Kuvio 5. Ensihoitopalvelun lähtötilanne toimintaympäristössään. 29 

Kuvio 6. Ensihoitajien systeemitasolla kokemat ongelmat (mukaillen Newtonia ja muita, 

2024, s. 5). 37 

Kuvio 7. Syyt ensihoitopalvelun tehtävämäärien kasvulle. 39 

Kuvio 8. Kysynnän hillinnän ja toiminnan kehittämisen elementit. 41 

Kuvio 9. Eksploitaation ja eksploraation käsitteiden määrittely. 43 

Kuvio 10. Ambidekstrian ominaisuudet organisaatiossa. 46 

Kuvio 11. Rakenteellisen ja kontekstuaalisen ambidekstrian eroavaisuudet (mukaillen 

Birkinshaw’ta & Gibsonia, 2004, s. 50). 48 

Kuvio 12. Organisaation kontekstin määrittäminen (mukaillen Birkinshaw’ta & Gibsonia, 

2004, s. 50). 51 

Kuvio 13. Onnistuneen johtamisen ambidekstrian status. 54 

Kuvio 14. Ambidekstrian nelikenttämalli sote-organisaatiossa. 61 

Kuvio 15. Kompleksisuusjohtajuusteorian ulottuvuudet systeemitasolla. 70 

Kuvio 16. Ambidekstrian ja CLT:n symbioosi. 74 

Kuvio 17. Kaksoisambidekstrian malli. 81 

Kuvio 18. Kompleksisuuspyramidi. 91 

Kuvio 19. Tutkimustulokset tiiviisti esitettynä. 95 

 
 
 



5 

1 Johdanto 

« A company's ability to simultaneously execute today's strategy while developing 
tomorrow's arises from the context within which its employees operate» 
(Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 47). 

 

Olemme suureen haasteen edessä. Elämme yhteiskuntamme haavoittuvaisinta aikaa 

sitten toisen maailmansodan. Pandemiat, sodat ja finanssikriisit kompleksisessa 

yhteiskunnassa tuottavat ongelmia meille kaikille. Tässä ristiaallokossa näitä kaikkia 

edellä mainittuja yhdistää kiehtovasti ensihoitopalvelu (ks. Cimino & Braun, 2023). 

Ensihoitopalvelu on lakisääteistä palvelua, joka hyvinvointialueiden on järjestettävä 

(Terveydenhuoltolaki 1326/2010). Ensihoitopalvelu on profiililtaan merkittävä 

turvallisuustoimija toimintaympäristönsä terveysviranomaisena (ks. Kurola ja muut, 

2016a, s. 45). 

 

Ensihoitopalvelu on kehittynyt viimeisen 20 vuoden aikana. Se on yhä enemmän hoidon 

tarpeen arviointia ja kohteessa tapahtuvaa hoitoa sekä ohjausta ja jatkohoidon 

suunnittelua. Muutokset ovat kansainvälisiä. Syyn palvelurakenteen uudistamisen 

tarpeeseen on aiheuttanut tehtävämäärien ja kustannusten kasvu. Suomessa ja 

maailmalla on alkanut erilaisia toimintakokeiluja vastaamaan muuttuneeseen 

palvelutarpeeseen, mutta muutos ei ole ollut riittävä. (Lindskou ja muut, 2019, s. 1; 

Wilde, 2013, s. 790; Kurola ja muut, 2016a, s. 11–19; 43.) 

 

Kun ensihoitopalvelulle kohdistuu useita vaatimuksia, on se kansallisesti pirstalainen, 

organisoitumaton ja hallinnoiltaan monimuotoinen. Tilannetta ei edesauta se, miten 

työtä tekevien koulutustausta on hajanainen, työ on kuormittavaa ja itse toiminta hakee 

identiteettiään. (Newton ja muut, 2024, s. 6; Ericsson ja muut, 2022, s. 3; VTV, 2019, s. 

12.) Tämä on ristiriitaista, koska kyseessä on merkittävä yhteiskunnallinen toimija. 

Henkeen ja terveyteen liittyvä toiminta on perinteisesti nostettu hyvinvointivaltiossa 

korkeaan asemaan ja julkisen vallan on turvattava kaikille riittävät sosiaali- ja 

terveyspalvelut. (ks. Perustuslaki 731/1999.)  

 



6 

1.1 Tutkimuksen tausta ja tarkoitus 

Nykyään julkista hallintoa haastavat yhä enemmän kaksi vastakkaista tarvetta. 

Yhteiskunnan kehitys vaatii luovia, joustavia ja innovaatiolähtöisiä lähestymistapoja, 

mutta taloudelliset paineet ja budjettileikkaukset pakottavat hallinnot omaksumaan 

tehokkuuteen, kilpailukykyyn ja kustannuksiin suuntautuneita malleja. (Palmi ja muut, 

2021, s. 1.) Johtamisen ei tule olla kuitenkaan liian suoraviivaista, eikä toisaalta 

yksinkertaisia asioita tule tehdä monimutkaiseksi (Raisio ja muut, 2020b, s. 405). 

 

Suomessa ensihoitopalvelua ei ole rakennettu kokonaisuudeksi, ja tiedolla johtamisen 

määrä on vähäistä (Kurola ja muut, 2016a, s. 13–20; Reissell ja muut, 2021, s. 4; Ilkka, 

2015, s. 21; Lindskou ja muut, 2019, s. 5). Samanaikaisesti Cimino ja Braun (2023, s. 1266, 

1272) kuitenkin toteavat, että toiminnan tutkimus on vähäistä ja ensihoitopalvelu on 

usein unohdettu toimija, vaikka sen toiminnalla on merkitystä potilaan selviytymisen 

kannalta. Ambidekstria johtamisen keinona nähdään keinona tutkia ja kehittää 

organisaatiota (ks. March, 1991, s. 71). Kompleksisuusjohtajuusteoriassa taas keskeistä 

on ymmärtää asioiden yhteen kietoutuminen ja systeemin muutos pysyvänä olotilana, 

jossa organisaation adaptaatiokyky näyttelee suurta roolia (Marion & Uhl-Bien, 2001, s. 

389–390). 

 

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan molempikätisyyttä – ambidekstriaa – ilmiönä, joka 

kuvaa systeemiä, eli kokonaisuutta, systemaattisemmin ja holistisemmin. Siis niin, että 

systeemi on vuorovaikutuksensa takia enemmän kuin vain osiensa summa (ks. Vartiainen 

ja muut, 2013, s. 63). Huomioimalla ambidekstria yritetään tarjota työkaluja 

ensihoitopalvelun johtamiseen, koska dikotominen ajattelu systeemien johtamiseen ei 

ole riittävä (ks. Raisio ja muut, 2020b, s. 405). Toisaalta syynä on se, miten ambidekstrian 

tutkimus julkisorganisaatioiden konteksteissa on vähäistä (ks. Cannaerts ja muut, 2016, 

s. 708). Lisäksi tarkastelussa on kompleksisuusjohtajuusteoria, jonka näkökulmasta 

halutaan ymmärtää ensihoitopalvelun toimintaympäristöä (ks. Palmi ja muut, 2021, s. 2). 

Ambidekstrian ja kompleksisuusjohtajuusteorian tutkimisella ensihoitopalvelun 



7 

kontekstia hyödyntämällä voidaan saada aikaiseksi jotain hedelmällistä (ks. Palmi ja 

muut, 2021, s. 5). 

 

Ensihoitopalvelun johtamiseen liittyvässä tutkimuksessa on selkeä tutkimusaukko 

olemassa (Cimino ja Braun, 2023, s. 1266, 1272). Lisäksi ensihoitopalvelua pitäisi kehittää 

useasta eri syystä (ks. Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 1–2; Strandås ja muut, 2024, s. 

1385). Itse ensihoitotyöhön liittyviä tutkimuksia on tehty runsaasti. Kehittäminen ja 

johtaminen ovat positiivisia asioita, mutta niiden integrointi voi olla vaikeaa, jos 

hallinnolliset rakenteet eivät ole kunnossa. (ks. Gleiss & Lewandowski, 2022, s. 23; Hartl 

& Hess 2017, s. 7; Andreasson ja muut, 2018, s. 24.) Suomesta ei löydy tutkimusta siitä, 

miten ensihoitopalvelua tulisi johtaa. Ulkomailta siirrettävyys on vaikeaa, koska 

järjestelmän toiminta on melko poikkeavaa Suomessa esimerkiksi palvelurakenteen 

osalta, vaikka tässä voidaan hyödyntää pohjoismaisia valtioita, joissa kehitystrendit ovat 

samansuuntaisia sekä maantieteellisesti ja sosiodemografisesti relevantteja. (Seblova ja 

muut, 2016, s. 446; ks. Kurola ja muut, 2016, s. 13–16.)  

 

STM:n asetuksessa (1218/2022) säädetään, miten hyvinvointialue vastaa 

ensihoitovalmiuden ylläpidosta, johtaa ensihoitopalvelun operatiivista toimintaa ja laatii 

ohjeet potilaiden hoidon tarpeen arviosta ja hoitoon ohjauksesta yhteistyösopimuksen 

mukaisesti. Vartiainen (2012, s. 98) kuitenkin korostaa sitä, miten sote-johtamisessa ei 

voida turvautua vain hierarkkisiin rakenteisiin tai vallan ja vastuun suhteisiin. Marionin 

ja Uhl-Bienin (2001, s. 389–390) kompleksisuusjohtajuusteoria pyrkii kuvaamaan 

maailmaa epävarmana, ennustamattomana ja epälineaarisena. Tällaisen näkökulman 

tutkiminen on tärkeää, koska kompleksisuuden huomioiminen on yksi keino johtaa 

organisaatioita, jos aikaisemmat tavat eivät ole toimineet (Vartiainen, 2007, s. 1). 

Keskeinen haaste organisaation johtamisessa on siinä, että mallit, jotka keskittyvät vain 

tutkimiseen hyödyntämisen kustannuksella, kärsivät kokeilun kustannuksista ilman etuja. 

Toisaalta pelkästään nykyisten toimintojen hyödyntäminen aiheuttaa myös ongelmia, 

mihin juuri ambidekstria yrittää tarjota ratkaisua. (March, 1991, s. 71.) 

 



8 

Tämän tutkielman tarkoituksena on lisätä teoreettista ymmärrystä siitä, miten 

ensihoitopalvelua voitaisiin johtaa ja miten hallinnon rakenteet voitaisiin järjestää, sekä 

tuottaa informaatiota ensihoitopalvelun kehittämiseen. Tutkimuskohteena on 

ensihoitopalvelu. Tässä hyödynnetään ambidekstriaa ja kompleksisuusjohtajuusteoriaa, 

joiden teoriaa syntetisoimalla on tarkoitus tutkia ensihoitopalvelun toimintaa. Edellä 

kuvatut seikat toimivat perusteluna sille, miksi ensihoitopalvelun johtamista on aihetta 

tutkia. Kompleksisuusjohtajuusteoria toimii linssinä tutkimusilmiölle, koska se 

mahdollistaa tärkeän kompleksisuuden ymmärtämisen sekä sen hyödyntämisen 

toimintaympäristössä, jossa on olemassa samanaikaisesti niin byrokraattisia kuin sote-

alalle tyypillisiä piirteitä (ks. Uhl-Bien & Marion, 2009, s. 646; Lehtonen ja muut, 2023, s. 

181–184).  

 

Tiivistetysti tämän työn taustana on teoreettinen ajatus, jossa ensihoitopalvelu nähdään 

kiinteänä osana yhteiskuntaa, jota määrittää poliittis-hallinnollinen sääntely. Poliittis-

hallinnollinen tarkastelu rajataan kuitenkin ulkopuolelle, mutta sen merkitys tulee 

ymmärtää ja se on taustalla vaikuttamassa siihen, miten kokonaisuutta jäsennetään. 

Teoreettisen ajatukseen sisältyy se, miten ensihoitopalvelua tulee kuitenkin johtaa ja 

kehittää niin, että se vastaa yhteiskunnan muutokseen. Työkaluna tähän tutkimuksessa 

tarkastellaan teoriaa ambidekstriasta. Tarkastelua täydentää toimintaympäristön 

näkeminen yhteen kietoutuneena, minkä takia kompleksisuusjohtajuusteoriaa 

hyödynnetään tutkimuksen teossa. Yhdessä näiden symbioosia teoreettisella tasolla 

tarkastelemalla halutaan lisätä tietoa ja ymmärrystä ensihoitopalvelun johtamisesta 

hallintotieteellisestä näkökulmasta, vastata tutkimuskysymyksiin ja ratkaista 

tutkimusongelma. Seuraavassa kuviossa 1 hahmotellaan tämän tutkimuksen 

teoreettista viitekehystä.  

 

 

 

 

 



9 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvio 1. Hahmotelma työn teoreettisesta viitekehyksestä. 

 

1.2 Tutkimuskysymykset, tutkimusongelma ja tutkimuksen rakenne 

Tutkimuskysymyksiä tässä työssä on kaksi. Tutkimuskysymykset ovat: 

 

1) Miten ambidekstrian käsitteen ja kompleksisuusjohtajuusteorian 

hyödyntäminen yhdessä voi edistää uudenlaista lähestymistapaa organisaation 

johtamisen tutkimuksessa?  

2) Miten ensihoitopalvelun johtaminen asemoituu ambidekstrian käsitteen ja 

kompleksisuusjohtajuusteorian muodostamaan kokonaisuuteen? 

 

Kakkuri-Knuuttila ja Heinlahti (2006, s. 94) toteavat, että tutkimuksen tärkeä asia 

rajataan tutkimusongelmalla. Tutkimusongelmana tässä tutkielmassa nähdään 

ensihoitopalvelun johtaminen niin, ettei se vastaa riittävästi siihen muutokseen, jota sen 

toimintaympäristössä tapahtuu. Tästä seuraa ongelmia, jotka eivät ole toivottuja. 

Tutkimuskysymyksiin vastaamalla on tarkoituksena saada tietoa, jolla tutkimusongelma 

voidaan yrittää ratkaista ja näin tuottaa tietoa siitä, miten ensihoitopalvelua tulisi johtaa. 

Kompleksinen toimintaympäristö 

  

 

 

      

 

 

 

 

 

Poliittis-hallinnollinen sääntely 

Ensihoitopalvelu 

Ambidekstria Kompleksisuusjohtajuusteoria 



10 

(ks. Kakkuri-Knuuttila & Heinlahti, 2006, s. 70.) Näin toimimalla yritetään saavuttaa 

tutkimuksen tarkoitus, joka on esitetty luvussa 1.1. 

 

Luvussa kaksi esitetään, miten tämä tutkimus on toteutettu. Aluksi esitellään 

tieteenfilosofia lähtökohtia. Sitten ensimmäisessä alaluvussa syvennytään käytettyihin 

tutkimusmenetelmiin ja siihen, miten työ on edennyt. Toisessa alaluvussa esitetään, 

miten aineisto on hankittu ja miten se on analysoitu. 

 

Luvussa kolme käsitellään ensihoitopalvelua. Aluksi tarkastellaan sitä, miten 

ensihoitojärjestelmä rakentuu. Sitten tarkastellaan ensihoitajaa toimijana, sillä 

tieteenfilosofisten lähtökohtien perusteella yksilötason toimijuus nähdään keskeisenä 

tekijänä johtamisen näkökulmasta. Samassa pääluvussa tarkastellaan ensihoitopalvelun 

toimintaympäristöä, koska tässä tutkimuksessa ajatellaan, että ympäristöstä ei voida 

irtaantua, vaan se on kietoutunut yhteen osaksi ensihoitopalvelun toimintaa. 

Toimintaympäristön tarkastelu jaetaan kolmeen eri tarkastelukohtaan. Niitä ovat 1) 

sosiodemografinen näkökulma 2) systeemitason tarkastelu ja 3) ensihoitopalvelun 

kehittäminen. Tarkastelukohdat ovat valikoituneet saturoitumalla, kun teoreettista 

viitekehystä on rakennettu.  

 

Luvussa neljä tarkastellaan tutkielman keskeisiä organisaatioteorioita. Luku jakaantuu 

kahteen teoriaan, joita ovat ambidekstria ja kompleksisuusjohtajuusteoria. 

Ambidekstriaa tarkastellaan kolmesta eri näkökulmasta: organisatorisesta 

ambidekstriasta, johtamisen ambidekstriasta ja ambidekstriasta sote-organisaatoissa. 

Ambidekstrian käsittely on keskiössä ja siksi sitä käsitellään useammassa alaluvussa. 

Syitä tähän on kaksi. Ensinnäkin tutkimusongelman näkökulmasta keskeisenä ongelma 

nähdään johtaminen ja kehittäminen, johon teoriaa ambidekstriasta yritetään tarjota 

ratkaisuksi ja toiseksi, tutkimuksen teknisten rajausten takia 

kompleksisuusjohtajuusteorian käsittely jätetään vähemmälle. 

 



11 

Luvussa viisi luodaan synteesi, jonka tarkoituksena on vastata tutkimuskysymyksiin. 

Aluksi tarkastellaan ambidekstrian ja kompleksisuusjohtajuusteorian symbioosia. Näiden 

jälkeen syvennytään tarkastelemaan ensihoitopalvelun asemoitumista näiden 

teorioiden yhteyteen johtamisen näkökulmasta. Aluksi johtamista tarkastellaan 

organisaation sisäisenä toimintana ja sitten kompleksisen toimintaympäristön 

systeemisenä toimijana. Näin toimimalla yritetään saavuttaa tutkimuksen tarkoitus. 

Lopuksi luvussa kuusi esitetään tiivistetysti tämän tutkielman johtopäätökset. Lisäksi 

pohditaan tutkielman luotettavuutta ja eettisyyttä sekä jatkotutkimusaiheita.  

 



12 

2 Tutkimuksen toteutus 

Tämä tutkimus on teoreettinen, jossa tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ja syventää jo 

olemassa olevaa teoriaa, minkä jälkeen on mahdollista tutkia empiriaa keräämällä. 

Tällaisessa teoriasta tutkimukseen -strategiassa ajatellaan, että tieteellinen tieto etenisi 

nopeimmin, kun uusia ideoita kehitetään ja empiirisesti yritetään kumota niitä (Reynolds, 

1971, s. 144). Tällainen strategia, joka usein sisältää enemmän laadullista tutkimusta, 

perustuu vastaaviin oletuksiin tieteellisen tiedon luonteesta. Sen mukaisesti ei ole 

olemassa "todellista maailmaa" tai "yhtä totuutta". Voidaan ajatella, että tieto ihmisen 

käyttäytymisestä luodaan yksilöiden mielissä. Tiede on siis prosessi, jossa keksitään 

kuvauksia ilmiöistä. (Reynolds, 1971, s. 145.) Tämän perusteella tässä tutkimuksessa 

tutkijan rooli korostuu, mutta toisaalta tutkimuksessa nostetaan esille myös 

tutkimuskohteen yksilön rooli niin teoreettisessa viitekehyksessä kuin analyysissa ja 

synteesissä.  

 

Tässä tutkimuksessa taustalla on hermeneuttinen tutkimusote. Törmäsen ja Paasivaaran 

(2009, s. 15) mukaan hermeneuttisessa tutkimuksessa tutkimus etenee niin, että 

kokonaisuus muodostuu osien ja kokonaisuuden tulkinnan kautta. Tutkimuksessa on 

nähtävissä hermeneuttinen kehä, jossa ymmärrys lisääntyy lukemisen myötä. Vaikka 

tarkoitus on lisätä ymmärrystä, tässä tutkimuksessa on myös nähtävissä pragmaattinen 

ja sosiaaliseen konstruktionismiin liittyvä tutkimusote. Ensimmäinen siksi, että 

tarkoituksena on luoda käytännöllinen malli siihen, miten johtaminen voidaan ymmärtää. 

Jälkimmäinen siksi, että tässä tutkimuksessa ajatellaan ontologisesti niin, että 

kompleksisuusjohtajuus ei ole fyysisesti olemassa, vaan se ilmenee ihmisten välisessä 

vuorovaikutuksessa. Tässä tutkimuksessa ajatellaankin epistemologisesti niin, että tietoa 

voidaan saada ihmisten välistä vuorovaikutusta havainnoimalla. Itsessään sosiaalista 

konstruktionismia voidaan lähestyä monella tapaa. Tässä tutkimuksessa ajatellaan, että 

sosiaalisella konstruktionismilla tarkoitetaan sitä, että todellisuus, yhteiskunta ja 

ihmisten paikat niissä eivät ole automaatioina. Ihmiset ovat siis aktiivisesti rakentamassa 

maailmaansa ja sen elementtejä. Sosiaaliseen konstruktionismiin liittyvät tutkimukset 

keskittyvät prosesseihin, joissa yhteiskunnallinen todellisuus muodostuu ja saa lopulta 



13 

merkityksiä. Tarkemmin määriteltynä tässä tutkimuksessa halutaan saada tietoa 

sosiaalisista asiatiloista, eikä materiasta objektina.  (Niska ja muut, 2024, s. 14, 22–23; ks. 

Jokinen, 2025.)  

 

Seuraavaksi esitetään tässä tutkimuksessa käytetyt tutkimusmenetelmät ja työn 

eteneminen. Sen jälkeen seuraavassa alaluvussa esitetään tämän tutkimuksen aineiston 

hankinta ja analyysin toteutus. 

 

2.1 Tutkimusmenetelmät ja työn eteneminen 

Tämä tutkimus on teoreettinen. Siinä ei ole siis erillistä empiiristä osuutta. Tarkoituksena 

on narratiivisella kirjallisuuskatsauksella kerätä havaintoja niin, että systemaattisen 

analyysin avulla voidaan luoda synteesi ensihoitopalvelun johtamisen ambidekstriasta 

kompleksisessa toimintaympäristössä, minkä avulla voidaan vastata 

tutkimuskysymyksiin.  

 

Teoreettisella tutkimuksella tarkoitetaan sellaista tutkimusta, jolla ei ole suoraa yhteyttä 

fyysiseen todellisuuteen, eli empiriaan. Yhteys on epäsuora, sillä se on metatason 

tutkimusta, eli tutkimusta tutkimuksista. Se sisältää argumentaatiota, vasta- ja 

vaihtoehtoargumentaatiota sekä yhteyksien ja ristiriitojen etsimistä. Erityisesti 

tavoitteena on sellaisten ongelmien oivaltamista ja esiin nostamista, joita kannattaa 

alkaa empiirisesti tutkia.  (Salonen, 2015, s. 12.) Usein kuitenkin kuullaan sanonta: ”Se 

toimii teoriassa, muttei käytännössä.” Tämä lausunto on juurtunut syvään, mutta se on 

virheellinen moniltakin osin: 1) ajatellaan, että teoria rakennetaan erillään todellisesta 

maailmasta 2) teoria on irrallaan ja erillään käytännöstä 3) ne, jotka eivät osallistu 

teorian rakentamiseen tai kehittämiseen, eivät ole samoja henkilöitä kuin ne, jotka taas 

toimivat käytännössä tai todellisessa maailmassa ja 4) soveltaminen ja hyödyntäminen 

ovat teorian valinnaisia lopputuloksia. (Lynham, 2002, s. 221.)  

 

Tässä tutkimuksessa taustalla hyödynnetään Lynhamin (2002, s. 231) teorian 

rakentamisen yleistä mallia, jossa viisi eri osiota. Storberg-Walkerin (2006, s. 230) 



14 

mukaan se on luonteeltaan kokonaisvaltainen, käytännössä toistuva ja vie teoreetikon 

mukaan tutkimuksen maailmaan. Malli sisältää käsitteellisen kehittämisen, 

operationalisoinnin, vahvistamisen tai kumoamisen, soveltamisen ja jatkuvan 

jalostaminen ja kehittämisen (ks. Lynham, 2002, s. 229).  

  

2.2 Aineiston hankinta ja analyysi 

Teoreettisen tutkimuksen keskiössä ei ole aineiston hankintaan ja analyysiin liittyvät 

metodit (Tuomi & Sarajärvi, 2018, s. 19). Tämän tutkimuksen aineisto on hankittu 

narratiivisena kirjallisuuskatsauksena, jossa aineisto on tekstiaineistoa. Salmisen (2011, 

s. 6) mukaan kuvaileva kirjallisuuskatsaus on yksi eniten käytetyistä ja se jakautuu 

kahteen erilaiseen orientaatioon: narratiiviseen ja integroivaan kirjallisuuskatsaukseen. 

Kangasniemen ja muiden (2013, s. 293) mukaan käsitteet menevät usein päällekkäin, 

kun puhutaan perinteisestä, kuvailevasta, ja narratiivisesta kirjallisuuskatsauksesta. 

Narratiivinen kirjallisuuskatsaus mahdollistaa käsitteellisen ja teoreettisen kehyksen 

rakentamisen lisäksi esimerkiksi teorian kehittämisen. Se on menetelmänä väljä. Sitä voi 

kuitenkin jäsentää neljällä eri vaiheella: 1) tutkimuskysymyksen muodostamisella 2) 

aineiston valitsemisella 3) kuvailun rakentamisella ja 4) tuotetun tuloksen rakentamisella. 

Vaiheet voivat kuitenkin mennä päällekkäin. Se sopeutuukin erityisesti sellaisiin aiheisiin, 

jota määrittävät pirstaleisuus ja hajanaisuus. (Kangasniemi ja muut, 2013, s. 294.)  

Pyrkimyksenä onkin tuottaa yhtenäinen ja helppolukuinen lopputulos (Salminen, 2011, 

s. 7). Tässä tutkimuksessa käytetyn tutkimusongelman ja -asetelman takia aihepiiri on 

pirstalainen. Siksi narratiivista kirjallisuuskatsausta on hyödynnetty.  

 

Tarkemmin narratiivinen kirjallisuuskatsaus voidaan toteuttaa kolmella erilaisella tavalla. 

Niitä ovat toimituksellinen, kommentoiva ja yleiskatsaus. Laajin tapa toteuttaa 

narratiivinen kirjallisuuskatsaus on yleiskatsaus. Siinä tarkoituksena on tuoda yhteen 

aiemmin tehtyjä tutkimuksia, jossa synteesin omaisesti tehdään mielekäs ja koherentti 

kokonaisuus hankitulle aineistolle. (Salminen, 2011, s. 7.) Aineiston hankinnassa on usein 

havaittavissa kriittinen ote ja siinä onkin mahdollista päästä johtopäätöksiin, joissa näkyy 

synteesi (Green, Johnson ja Adams, 2006, s. 103). Tarkoituksena ei ole siis esitellä 



15 

aineistoa, vaan luoda vertailua aineiston välille niin, että heikkouksia ja vahvuuksia 

esitellään, mikä mahdollistaa sen, että päätelmiä voidaan tehdä (Kangasniemi ja muut, 

2013, s. 296). Huolimatta tästä kirjallisuuskatsausta käytetään hallintotieteessä melko 

harvoin sen takia, että se on työläs ja vaativa tapa. Se kuitenkin ohjaa 

kirjallisuuskatsauksen tekijää tutustumaan pitkän aikavälin sisältöön ja toisaalta myös 

etsimään sellaisen sisällön, joka on tärkeää tutkimuksen kannalta. (Salminen, 2011, s. 4, 

22.) Tämän tutkimuksen teoreettisen näkökulman takia synteesin rakentaminen on 

oleellista, minkä takia on haluttu hyödyntää yleiskatsausta.  

 

Tiedonhankinta ei ole ollut systemaattista, mikä on narratiiviselle kirjallisuuskatsaukselle 

tyypillistä, koska erilaiset kirjallisuustyypit ja eri näkökulmat mahdollistavat laaja-alaisen 

aineiston hyödyntämisen (ks. Salminen, 2011, s. 7). Tarkoituksena on ollut tuoda esille 

tutkimuksen kannalta relevantti aineisto (ks. Bearfield & Eller, 2007, s. 62). Vaikka 

narratiivisessa kirjallisuuskatsauksessa ei ole tarpeellista käyttää tiettyjä hakutermejä ja 

perusteluita tai esitellä käytettyjä menetelmiä, on tässä tutkimuksessa niin haluttu tehdä. 

(ks. Ferrari, 2015, s. 231). Tällä on pyritty vastaamaan kritiikkiin, jossa aineiston hankinta 

ei olisi täysin sattumanvaraista ja subjektiivista, mutta samalla huomioitu se, miten 

tutkimusongelma on uniikki (ks. Kangasniemi ja muut, 2013, s. 298–299). 

 

Aineistoa on hankittu useista eri lähteistä. Tutkijalla oli kokemukseen perustuva 

esiymmärrys aiheesta. Ymmärrystä lisättiin tekemällä yleisiä hakuja aiheeseen 

hyödyntäen Google Scholaria. Aihepiirin tarkentuessa ja tutkimusongelman 

muotoutuessa hakua tarkennettiin. Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimusongelma 

jäsensivät teoreettista viitekehystä, minkä avulla aineiston hankinta tarkentui. Koska 

tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä ja syventää olemassa olevaa teoriaa, hakustrategia 

tuli muokata vastaamaan tutkimusprosessia. Tämä tarkoitti sitä, miten hakustrategiassa 

tuli hankkia aineistoa niin, että ensihoitopalvelun johtamiseen liittyvä aineisto hankittiin 

pääsääntöisesti itsenäisenä. Ambidekstriaan liittyvä aineisto hankittiin aluksi itsenäisenä. 

Sitten niin, että sote-konteksti huomioitiin ambidekstriaan liittyvässä aineistossa. 

Kompleksisuusjohtajuusteoriaan liittyvä aineisto hankittiin itsenäisenä, mutta siinä 



16 

huomioitiin sote-konteksti. Tämä vastasi teoreettista viitekehystä, jossa erillisten 

elementtien mukaisesti oli tarkoitus luoda synteesi tutkimuksen tarkoituksen ja 

tutkimusongelman mukaisesti.  

 

Kun hakustrategia tarkentui, tietokantoina aineiston hankintaan käytettiin 

pääsääntöisesti Finnaa, jonka lisäksi hyödynnettiin tarvittaessa Scopusta, Wileyta, ja 

Web of Sciencea, jos aineistoa ei muuten saavutettu. Hakusanoina aineiston 

hankinnassa olivat ensihoitopalveluun 

liittyen ”ensihoitopalvelu”, ”ensihoito”, ”paramedics”, ”emergency medical system” 

ja ”ems”. Ambidekstriaan liittyen hakusanoina 

olivat ”ambidekstria”, ”molempikätisyys”, ”ambidexterity and organi*” ja ”ambidexterity 

and organi* and health*”. Kompleksisuusjohtajuusteoriaan liittyviä hakusanoja 

olivat ”kompleksisuusjohtajuusteoria”, ”complex* and lead* and theory”, ”complexity 

thinking”, ”complexity theory” ja ”complex* and thinking and health”. Boolen 

operaattoria ja hakusanan katkaisua hyödynnettiin. Hakusanojen tuli sisältyä otsikkoon 

tai abstraktiin.  

 

Aineistoina toimineiden tutkimusartikkeleiden sisäänottokriteereinä oli 1) 

vertaisarviointi 2) tekstin koko saatavuus e-aineistona ja 3) englannin tai suomen kieli.  

Aineistoksi ei valittu sellaisia tutkimusartikkeleita, joita ei 1) ollut saatavilla 2) tekstilajina 

oli uutinen tai mielipidekirjoitus tai 3) kieli oli muu kuin englanti tai suomi. Lisäksi 

hyödynnettiin runsaasti manuaalista tiedonhakua niin, että relevantin tutkimusaineiston 

löytyessä tarkasteltiin käytettyä lähdeaineistoa ja arvioitiin siitä saatavaa 

hyödynnettävyyttä. Koska aineiston julkaisuvuosi ei ollut rajauksena, tarkoitti se myös 

vanhempaa aineistoa. Tämä kuitenkin koskee pääsääntöisesti niin sanottuja 

klassikkoteoksia, joissa käsitteitä ja teorioita määritellään. Lisäksi hyödynnettiin 

opetuskirjallisuutta. Teoreettisen viitekehyksen poikkeuksellisuuden takia jouduttiin 

tekemään kompromisseja hakustrategiassa. Olemassa olevan teorian syventäminen 

vaikeuttikin aineiston hankintaa hakustrategian näkökulmasta. Pääsääntöisesti valitut 

tutkimusartikkelit olivat laadullisia, mutta joukossa oli myös määrällisiä tutkimuksia. 



17 

Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi ambidekstrian käsitteen määrittelyyn ja 

vahvistamiseen on tarvittu määrällisiä metodeja. Toisaalta aineiston hankinnassa 

vahvistui selkeä tutkimusaukko siitä, että ensihoitopalvelun johtamiseen liittyviä 

tutkimuksia ei ainakaan ambidekstrian näkökulmasta ole. Kirjallisuuskatsaus usein 

lisääkin tutkijan ymmärrystä aiheesta yksilötason lisäksi tieteen tasolla (ks. Kylmä & 

Juvakka, 2007 s. 46). 

 

Tutkimuksen aineiston analyysissa on hyödynnetty systemaattista analyysia. 

Systemaattisen analyysin tarkoituksena on muodostaa uusia kokonaisuuksia ja 

tutkimatonta tietoa synteesin avulla (Hannula, 2007, s. 116). Vasta analyysin synteesi saa 

aikaiseksi mielekkään kokonaiskuvan tutkimuksen kannalta. Analyysimenetelmänä se 

sopiikin sellaiseen tilanteeseen, jossa henkilöllä on käsitys esimerkiksi organisaation 

toiminnasta. Erityisesti isojen kokonaisuuksien näkökulmasta systemaattinen analyysi on 

mielekäs. Tutkimuksen itsenäisiä osia onkin siis vaikea ymmärtää, vaan tulkinta pitää 

tehdä kokonaisuuden näkökulmasta. Syntetisoitua tietoa ei saada keräämällä empiriaa, 

vaan analysoimalla käytännössä jo olemassa olevaa tekstiaineistoa. Systemaattinen 

analyysi siis ensiksi erittelee tietoa ja sen jälkeen luo uutta synteesillä. (Törmänen & 

Paasivaara, 2009, s. 15–16.) Tässä tutkimuksessa tutkijalla on vahva käsitys 

tutkimuskohteen toiminnasta, minkä takia luonnollisesti ajatellaan teoreettiseen 

viitekehykseen mukaan otettujen teorioiden kykyä selittää tutkimusongelmaa. 

Analyysissa käytettävää aineistoa ja sen hankintaa käsitellään luvussa 1.5. 

 

Teknisesti systemaattinen analyysi toteutuu analysoimalla hankitusta tekstiaineistosta 

tutkimusongelman näkökulmasta oleelliset käsitteet ja ideat. Niiden avulla 

muodostetaan ydinajatukset.  Tarkoituksen on tuoda esiin ilmiöön vaikuttavat tekijät ja 

niiden välinen vuorovaikutus. On siis huomioitava merkitykset siinä, mitä pyritään 

tuomaan esille, miten perustellaan ja mitä ei huomioida.  Tämä mahdollistaa yksittäisten 

tekstien osien riippuvuuden tutkimuksen aiheiden kokonaisuudesta. Systemaattisuus 

muodostuu siinä, miten tutkimuksen näkökulmasta kokonaisuus rakentuu ja 

ymmärretään. Tärkeää on ymmärtää, miten analyysivaiheen erottaminen ei ole 



18 

yksinkertaista, koska systemaattinen analyysi metodina on tutkimusprosessi ja analyysin 

eteneminen eri vaiheineen kytkeytyvät toisiinsa. Analyysi tapahtuukin isossa määrin 

tutkijan mielessä. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkijan ollessa vuorovaikutuksessa tekstin 

kanssa, hän toteuttaa mielessään synteesiä luomalla mielikuvia niistä asioista, joita teksti 

ilmaisee sekä järjestelee tekstin antamaa informaatiota ja toisaalta myös tapaansa lukea. 

Analyysinä kyseessä on siis runsaasti ajatustyötä ja lukemista vaativa metodi. (Törmänen 

& Paasivaara, 2009, s. 16–17; ks. Tuomi & Sarajärvi, 2018, s. 20.)  

 

Tässä tutkimuksessa systemaattinen analyysi näyttäytyy niin, että erillistä analyysilukua 

ei tuoda esiin. Analysointi on luettavissa työn eri vaiheissa ennen erillistä synteesiä 

käsittelevää osiota niin, että hankitusta aineistosta tuodaan esiin ilmiön kannalta tärkeät 

käsitteet ja ideat sekä tekijät ilmiöiden taustalla ja niiden vuorovaikutus. Hermeneuttisen 

kehän mukaisesti kokonaisuus rakentuu myös analyysivaiheessa ja siksi synteesiä 

rakennetaan myös jokaisessa luvussa myös ennen erillistä synteesilukua. 

 

Hannulan (2007, s. 117) mukaan systemaattisessa analyysissa voidaan nähdä kaksi 

erilaista etenemistapaa: teorialähtöinen tai immanenttinen. Jälkimmäisellä tarkoitetaan 

tutkittavassa tekstissä pitäytyvää lähestymistapaa, joka korostaa tekstin sisällä ja läsnä 

olevaa. Immanenttinen ei siis hyödynnä ulkopuolista teoriaa tekstien analyysissa. Siinä 

kuitenkin analyysimetodina hyödynnetään eri tasoja, jotka määräytyvät tutkimuksen 

tarkoituksen perusteella. Eri tasoja ovat käsitteiden analyysi, väitelauseiden analyysi, 

argumentaatioanalyysi ja edellytysten analyysi. Voi hyödyntää vain joko yhtä tasoa tai 

kaikkia toisiaan täydentävinä. Käsitteiden analyysissa yritetään kiinnittää huomio siihen, 

mitä käsitteitä tekstissä on ja miten niitä käytetään. Väitelauseiden analyysissa 

tunnistetaan väitteitä ja yhteyksiä. Argumentaatioanalyysi perustuu siihen, miten 

käsitteiden ja väitteiden pohjalta uudelleen luodaan. Edellytysten analyysi ajatellaan 

tasoista korkeimpana. Siinä pyritään tuomaan esille ajatuksellisia lähtökohtia, joiden 

perusteella teksti voidaan johdonmukaisesti selittää.  Eri tasot menevät kuitenkin 

analyysissa päällekkäin. (Törmänen & Paasivaara, 2009, s. 17–18.) 

 



19 

Tämän tutkimuksen analyysissa toteutettiin immanenttista etenemistapaa ja pyrittiin 

hyödyntämään analyysin kaikkia tasoja. Tekstejä luettiin useaan kertaan ja niille esitettiin 

kysymyksiä, minkä ansiosta pyrittiin tuomaan esille tekstin sisäiset ydinajatukset 

johdonmukaisesti niin, että se palvelee tutkimuksen tavoitetta. Tarkoituksena ei ollut 

luoda pelkästään induktiivisen tai deduktiivisen sisällönanalyysin mukaisesti luokkia, 

vaikka luokittelua hyödynnetään luvussa 4.3, vaan hyödyntää ei-empiirisen aineiston 

problematisointia, analyysia ja tulkintaa, mikä erottaa systemaattisen analyysin 

läheisistä verrokeistaan. (ks. Törmänen & Paasivaara, 2009, s. 18–19.)  

 

Analyysissa noudatettiin tasoajattelun lisäksi Törmäsen ja Paasivaaran (2009, s. 20) 

mukaisesti kolmea eri vaihetta: 1) valmistavaa vaihetta 2) varsinaista analyysivaihetta ja 

3) analyysin tulosvaihetta. Huomioitavaa on se, miten kyseessä on teoreettinen tulkinta 

ja raportoinnin selkeyden takia kaikkia asioita ei voida tuoda esille yksityiskohtaisesti. 

Tulosvaiheen raportointi ei tarvitse tutkimustuloslukua, koska synteesi rakentuu luku 

luvulta, mutta sellainen voidaan kuitenkin tehdä. Huomiota tulee kuitenkin kiinnittää 

raportoinnin loogisuuteen. (Törmänen & Paasivaara, 2009, s. 21–23.) Keskiössä tulee olla 

myös lähdeaineiston pätevä käyttö (Tuomi & Sarajärvi, 2018, s. 20). 

 

On huomioitava, miten tutkija toimii tulkkina, kun hän pyrkii uudelleen rakentamaan 

ajatusjärjestelmää, joka on rakennettu eri ajassa ja erilaisissa olosuhteissa. Tulkki siis 

pyrkii ymmärtämään selvitettävän ajatusmaailmaa, mutta pyrkii myös rakentamaan siitä 

ajankohtaista. Kysymys on hermeneuttisesta tutkimusperinteestä. (Hannula, 2007, s. 

119.) Tulkinta on siis merkityssuhteiden auki tuomista, josta seuraa tekstin idean 

ymmärtäminen. Prosessi on monitasoinen, joka voi sisältää esimerkiksi kuvallisia tai 

symbolisia rakenteita. (Varto, 1991, s. 39.) Systemaattisessa analyysissa muodostuukin 

hermeneuttinen kehä, jonka taustalla on tutkijan omat kokemuksensa ja ymmärryksensä 

(Hannula, 2007, s. 121–122). Hermeneuttisessa kehässä muodostuu todellisuuden 

ymmärtäminen kehämäisen rakenteen avulla. Ensiksi kohteesta on esikäsite, joka on 

ymmärryksen taustalla. Se auttaa orientoitumaan kohteeseen. Tekstien tulkinnan myötä 

ymmärrys lisääntyy kehämäisesti ja esikäsityksistä vapaudutaan. (Judén-Tupakka, 2006, 



20 

s. 63–64.) Tulkinnan ja tekstien sisällön tulee olla looginen kokonaisuus (ks. Kakkuri-

Knuuttila & Ylikoski, 2013, s. 31). 

 

Tässä tutkimuksessa ei ole analyysin sisäisiä erillisiä lukuja eri vaiheille, koska erillistä 

analyysilukua ei ole, vaan ne nivoutuvat yhteen tutkimuksen aikana. Ne ovat kuitenkin 

löydettävissä tutkimuksesta.  Esimerkiksi valmistavaan vaiheeseen kuuluu se, miten 

tutkimusongelmaa ja aineiston hankintaa on rakennettu. Analyysivaihe toteutuu 

teoreettisessa viitekehyksessä ja erillisessä synteesivaiheessa, josta on oma lukunsa. 

Tulosvaihe menee päällekkäin osittain analyysivaiheen synteesiosion kanssa, mutta 

tulosvaiheen selkeyden luomiseksi erillinen johtopäätösluku on tehty, jossa tutkimuksen 

tulokset esitellään. Ymmärrystä on rakennettu koko tutkimuksen ajan niin, että 

kokonaiskuvan luomiseksi tekstiä on useita kertoja luettu läpi, pyritty etenemään 

sujuvasti ja laajennettu tulkintaa muihin aihepiireihin. Tavoitteena on ollut ristiriidaton 

kokonaisuus.  Siksi erityisesti synteesiluvun rakentuessa on hyödynnetty tekstiä lukiessa 

kokonaisuuksien kannalta tärkeiden tulkintojen poimintaa erilliseen tiedostoon, minkä 

avulla synteesiä on vielä uudelleen tehty yhdistelemällä poiminnat loogiseksi 

kokonaisuudeksi. (ks. Kakkuri-Knuuttila ja Ylikoski, 2013, s. 31, 33.)  

 

Näin tutkimuksessa on rakentunut tutkijalle itselleen hermeneuttinen kehä, mutta 

toisaalta myös lukijan on se mahdollista havaita, minkä on tarkoitus lisätä tutkimuksen 

loogisuutta.  Hermeneuttisen kehän toteutuminen tässä tutkimuksessa esitetään 

kuviossa 2. Siinä kuvataan sitä, miten synteesiä on tehty koko tutkimuksen teon ajan. 

Synteesin voidaan nähdä jakautuvan viiteen erilaiseen vaiheeseen. Lopullista 

kokonaisvaltaista synteesiä tehdään erityisesti vaiheessa viisi.  

 

 



21 

 

Kuvio 2. Hermeneuttisen kehän toteutuminen tutkimuksessa. 

Esikäsitys 
ensihoitopalvelun 

johtamisesta

Ambidekstrian tulkinta 
käsitteenä

Tulkinta ambidekstriasta 
organisaatiossa ja 

johtamisen 
ambidekstriasta

Toimintaympäristön 
hahmottaminen kompleksisena 
kompleksisuusjohtajuusteoriaa 

hyödyntämällä

Tulkinta 
ensihoitopalvelun 

johtamisen 
ambidekstriasta 
kompleksisessa 

tomintaympäristössä

1. 

2. 

3. 

4. 

5. 

Synteesi 



22 

3 Ensihoitojärjestelmä 

Sairaalan ulkopuolinen ensihoitojärjestelmä vaihtelee merkittävästi maailmanlaajuisesti 

- jopa läntisen maailman sisällä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ensihoitopalvelun 

kysyntä on kasvanut ja se on kokenut merkittäviä muutoksia. (Lindskou ja muut, 2019, s. 

1.) Teknologinen murros onkin ollut huimaa (Wilde, 2013, s. 790). Ensihoitojärjestelmän 

tutkiminen onkin tärkeää, sillä ensihoitopalvelun toiminta nähdään kriittiseksi henkeä 

pelastavaksi toiminnaksi dynaamisessa ympäristössä ja sen toiminnalla on vaikutusta 

potilaan selviytymiseen (ks. Wilde, 2013, s. 791; Strandås ja muut, 2024, s. 1385). 

Poliittiset terveydenhuollon uudistukset muokkaavat myös ensihoitopalvelun toimintaa 

(Widmer ja muut, 2018, s. 629). 
 

Ensihoitopalvelun rooli on merkittävä sosiaali- ja terveystoimen sektorilla. Sille kohdistuu 

vuosittain hieman yli 900 000 yhteydenottoa (hätäilmoitusta) erilaisissa tilanteissa. 

Näistä muodostuu lopulta vuositasolla noin 720 000 tehtävää. Terveydenhuollon osuus 

kaikista tehtävistä on noin 40 %. Tehtävät välittyvät ensihoitopalvelulle hätäkeskuksen 

kautta. Tämä kuvastaa ensihoitopalvelun merkittävää roolia viranomaiskentällä. (Kurola 

ja muut, 2016a, s. 16; ks. VTV, 2019, s. 13; Castrén ja muut, 2012, 25.) 

 

Operatiivisesta näkökulmasta ensihoitajatyö jakautuu Suomessa kahteen eri tasoon: 

perus- ja hoitotasoon. Jälkimmäinen edellyttää korkeampaa osaamista, johon liittyy 

enemmän autonomiaa ja vastuuta potilaiden arvioinnista ja hoidosta. Suomessa 

perustason ensihoitajalla on lähihoitajan, sairaanhoitajan tai palomiehen tutkinto. 

Hoitotasolla vaatimuksena on ensihoitaja AMK -tutkinto tai sairaanhoitajan tutkinto, 

jonka lisäksi on suoritettu hoitotason erikoistumisopinnot. Ensihoitaja AMK -tutkinto on 

Suomessa nelivuotinen kaksoistutkinto, johon on integroitu sairaanhoitajan tutkinto. 

Sairaanhoitajan tutkintoon verrattuna hoitotason ensihoitajan opinnot sisältävät 

erityisesti patofysiologian, farmakologian, itsenäisen potilasarvioinnin, kliinisen 

päätöksenteon, ei-teknisten taitojen ja akuuttihoidon osaamista sekä työskentelyä osana 

muita sairaalan ulkopuolisia viranomaisia. Tämä kaksoistutkinnon malli on 

ainutlaatuinen, ja vain muutamat maat – pääasiassa Suomi, Iso-Britannia ja Australia – 



23 

tarjoavat samanlaisia koulutusmalleja. Laajempi kouluttautuminen mahdollistaa sen, 

miten hoidontarpeen arvioinnilla tehdään ratkaisuja siitä, ketkä tarvitsevat välitöntä 

hoitoa, ketkä voivat jäädä kohteeseen ja ketkä hakeutuvat myöhemmin tai omalla 

kyydillä hoitoon. (Ericsson ja muut, 2022, s. 3; Castrén ja muut, 2012, 17–18; STM:n 

asetus ensihoitopalvelusta 6.4.2011/340.) Ensihoitajan yleinen yhteiskunnallinen 

arvostus Suomessa on huomionarvoista mediakuvauksilla ja erilaisilla julkisten 

ammattien arvostuskyselyillä, mikä mahdollisesti korreloi hakijoiden suuren määrän 

kanssa ensihoitajan AMK-tutkintoon, alhaiseen keskeyttämisasteeseen tutkinto-

opiskelijoiden keskuudessa ja opiskelijoiden yleiseen tyytyväisyyteen tutkintoonsa. 

(Ericsson ja muut, 2022, s. 3.) 

 

Hyvinvointialue määrittää ensihoidon palvelutason ja on järjestämisvastuussa. 

Käytännössä palvelutasopäätöksessä määritetään alueen ensihoitopalvelun sisältö 

mitoittamalla se oikealla tavalla, jotta palvelu voidaan tuottaa kansalaisille tehokkaasti 

ja tarkoituksenmukaisesti. Se on kuitenkin suunniteltava niin, että se muodostaa 

kokonaisuuden muiden päivystävien terveydenhuollon toimipisteiden kanssa. Samalla 

hyvinvointialue ohjeistaa hätäkeskuslaitosta tehtävänkäsittelyn osalta. Hyvinvointialue 

voi itse tuottaa ensihoitopalvelun tai se voi hankkia ulkoisen palvelutuotannon. 

Tarkemmin ensihoitopalvelun järjestämisestä ja toiminnasta säädetään 

terveydenhuoltolaissa sekä ensihoitoasetuksessa. (STM, 2025; Terveydenhuoltolaki 

1326/2010; STM:n asetus ensihoitopalvelusta 585/2017.) 

 

3.1 Ensihoitaja toimijana 

Phillips (2024) tutki Iso-Britanniassa ensihoitajien roolia terveydenhuollon johtamisessa 

kirjallisuuteen perustuen ja näkee ensihoitajat poikkeuksellisiksi johtajiksi uniikkien 

taitojen ja kokemusten takia. Heidän kliininen osaamisensa, päätöksentekokykynsä ja 

adaptiivisuutensa ovat tärkeä voimavara terveydenhuollon johtamisessa. Heillä on kyky 

innostaa muuta tiimiä ja toimia erilaisissa terveydenhuollon skenaarioissa. Ensihoitajien 

toiminta vaikuttaa potilaan hoitoon, mutta organisaatiotasolla ensihoitajat lisäävät 

organisaation suorituskykyä ja terveydenhuollon innovaatioita, kun he toimivat 



24 

johtotehtävissä. Huolimatta näistä kyvyistä, haasteet liittyen ammatilliseen hierarkiaan 

ja aliedustukseen tietyissä johtotehtävissä ovat yhä läsnä. (Phillips, 2024, s. 370.) 

Ericsson ja muut (2022) tutkivat suomalaisia ensihoitajia ja havaitsivat, miten 

ensihoitajien työ aiheuttaa stressiä, joka johtuu suuresta työmäärästä, 

ympäristötekijöistä ja tunnekuormituksesta. Suorituskykyodotukset, riittämättömyyden 

tunne sekä organisaatiokulttuuri, josta puuttuu tuki ja tasa-arvoisuuden tunne, ovat 

stressitekijöitä. Ratkaisuksi nähdään paineenhallintastrategiat, työmäärään 

vaikuttaminen ja ammatillinen itsensä toteuttaminen. Nämä ilmaistaan psyykkisesti 

turvallisena työympäristönä, ammatillisena ylpeytenä ja sisäisenä kehittymisen haluna. 

(Ericsson ja muut, 2022, s. 1.) Ensihoitajien toiminnan merkitys on keskeinen 

potilasturvallisuudelle ja organisaation tulisi tukea tässä toiminnassa esimerkiksi 

harjoitusten ja koulutusten muodossa (Vähäkangas ja muut, 2023, s. 6).  

 

Ensihoitajien työ sisältää itsenäisiä ratkaisuja tunnepaineen alla rajatuilla resursseilla 

sairaalan ulkopuolella, kun työympäristö on samanaikaisesti arvaamaton. 

Samanaikaisesti riittävät työkalut, tieto tai ohjeet puuttuvat, jotta näitä yhteen 

kietoutuneita kliinisiä tai sosiaalisia ongelmia tilanteita voidaan ratkaista. Tämä laaja 

vastuu korreloi avuttomuuden ja riittämättömyyden tunteen kanssa. Hoitotyön 

riittämätön suorittaminen omien eettisten normien mukaisesti saattaa johtaa myös 

ensihoitajat kehittämään moraalista ahdistusta, joka on usein esiintyvä ilmiö, kun 

terveydenhuollon ammattilaiset tuntevat olevansa voimattomia toimimaan eettisesti. 

(Ericsson ja muut, 2022, s. 1–2.) Standardoitujen koulutus- ja harjoitusohjelmien sekä 

asianmukaisten ohjeiden ja protokollien kehittäminen ja käyttöönotto ovat yhtä tärkeitä 

sen varmistamiseksi, että ensihoitajat voivat suorittaa heille määrätyt tehtävät 

tehokkaasti ja turvallisesti (Strandås ja muut, 2024, s. 1398). 

 

Usein raportoidut työn vaatimukset, joita ensihoitajat kohtaavat, ovat ympäristöön, 

sosiokulttuurisuuteen tai organisaatioon liittyviä. Psyykkistä kärsimystä aiheuttavat 

kriittiset tapahtumat, potilaiden hoitoon liittyvät traumaattiset tapahtumat, potilaiden  



25 

ja sivullisten väkivallan uhka ja hälytysajoneuvon ajamiseen liittyvät riskit, epävarmat 

työympäristöt ja fyysiset vammat. Samaan aikaan yksilöllinen suorituspaine, eettiset 

ristiriidat ja sosiaaliset paineet sekä jatkuvat emotionaaliset potilaskohtaamiset 

näyttävät olevan ensihoitajan ammatin luontaisia ilmiöitä. Siksi ensihoitajan omat 

tunteet ovat olennainen osa hoitotyötä. Tämä yhdistettynä usein taustalla olevaan 

organisaatiokulttuuriin, jossa stigmatisoidaan ammattilaisten omaa henkistä 

hyvinvointia, voi alentaa ensihoitajan kynnystä pyytää tukea. Tällaisten edellä 

mainittujen stressitekijöiden kertymät ovat osoittaneet korrelaatioita ensihoitajan 

työuupumus- ja väsymysriskin lisääntymiseen ja jopa ammatin vaihtamiseen sekä 

heikentyneeseen suorituskykyyn ja suurempaan riskiin potilasturvallisuudelle.  (Ericsson 

ja muut, 2022, s. 2.) Ensihoitajien roolien ja kykyjen tunnustaminen sekä ensihoitajien ja 

muiden terveydenhuollon ammattilaisten välisen yhteistyön edistäminen voi johtaa 

yhtenäisempään ja potilaskeskeisempään hoitoon (Strandås ja muut, 2024, s. 1398). 

 

Ericssonin ja muiden (2022, s. 2) tutkimuksessa kuvataan ensihoitajan työtä ja heidän 

omia käsityksiään työhön liittyvistä asioista, kuten työn vaatimuksia ja resursseja, 

potilaiden hoitoa ja heidän suhteitaan ammatillisessa yhteisössään. Seuraavissa 

kuvioissa 3 ja 4 kuvaillaan ensihoitotyön vaatimuksia ja resursseja.  

 

 

Kuvio 3. Ensihoitajien kokemat työn vaatimukset (mukaillen Ericssonia ja muita, 2022, s. 
5). 

 

•Tunne riittämättömyydestä ja epävarmuudesta

•Henkilökohtainen sitoutuminen ensihoitajan ammattiin

•Ulkoiset suorittamiseen liittyvät vaatimukset ja omat odotukset

Ensihoitajien suorittamiseen 
liittyvät odotukset

•Korkeat ympäristöön liittyvä riskit ensihoitotehtävien aikana

•Turhautuminen ei-ensihoitoon liittyvien tehtävien takia

•Raskaan henkisen taaakan kantaminen

•Epäsäännölllinen päivärytmi korkean työmäärän kanssa

Korkea työmäärä tunnekuorman 
kanssa 

•Tuen puute tai epäluottamus kollegoihin

•Epätasa-arvo organisaation ilmapiirissä

•Kovuuden tai syyttelyn kulttuuri työssä

•Ei mahdollisuutta vaikuttaa omaan työhön

Ensihoidon kovuuden kulttuuri 



26 

 

Kuvio 4. Ensihoitajien kokemat työn resurssit (mukaillen Ericssonia ja muita, 2022, s. 5). 

 

3.2 Ensihoitopalvelun toimintaympäristö 

Ensihoitopalvelun tehtävämäärien kasvu on tullut yleiseksi ongelmaksi maailmalla 

viimeisen 20 vuoden aikana. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa tehtävät ovat kasvaneet 

keskimäärin 4 % vuosittain. (Kawakami ja muut, 2007, s. 2; Lowthian ja muut, 2011, s. 

63.) Pelkästään reduktionistinen näkökulma ei vastaa riittävästi toimintaympäristön 

kompleksisuuteen (Widmer ja muut, 2018, s. 630). Vaikka yleisesti ensihoitopalvelun 

ensisijainen toiminta historiallisesti on perustunut hätätilapotilaiden hoitoon, sen rooli 

yhteiskunnassa on nähty sen sijaan kokonaisvaltaisena palveluna, joka toimii 

hätätilanteita laajemmin perusterveydenhuollon alueilla, kuten seurannassa ja 

vammojen ehkäisyssä.  Vaikka useimmat ensihoidon hälyttäjät eivät ole lääketieteellisiä 

hätätapauksia eivätkä tarvitse kuljetusta päivystyspoliklinikalle, ensihoidon kuljetus 

päivystyspoliklinikalle on pysynyt standardina. Ajatus ensihoidon tarjoamasta 

kiireettömästä hoidosta on pysynyt marginaalisena, ja tutkimukset viittaavat siihen, että 

ensihoidossa säilyy sisäinen organisaatiokulttuuri, joka edistää liiallista kuljetusta 

päivystyspoliklinikalle. Lisäksi ensihoitajien koulutus keskittyy edelleen laajasti 

elvytykseen sen sijaan, että se vastaisi kiireellisen hoidon ja perusterveydenhuollon 

tilanteisiin, joita uudet terveydenhuollon ammattilaiset kohtaavat valmistuttuaan ja 

aloittaessaan työuransa. On tarve saavuttaa yhteisymmärrys ensihoidon roolista 

•Menetelmiä työn tasapainottamiseksi ja kuormituksen vähentämiseksi

•Työn ja aikataulujen hallinnointi
Irtautuminen ja tasapainoilu 

ensihoitotyöhön

•Ylpeys ensihoitajana olemisesta

•Turvallisuus osaamisesta

•Luontainen pyrkimys ammatilliseen kehittymiseen

•Hallinnan tunne kliinisessä hoitotyössä

Ammatillinen itsensä 
toteuttaminen

•Psykologisesti turvallinen ja tukeva ilmapiiri

•Tunne kuulumisesta ensihoitoyhteisöön

Olla kunnioitettu ja arvostettu 
ensihoitoyhteisössä



27 

yhteiskunnassa ja erityisesti siitä, että tulisiko toimenkuvan jatkaa laajenemistaan 

hätätilanteiden hoidon ulkopuolelle. (Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 1–2.)  

 

Toisaalta keskeistä on huomioida se, miten ongelma ei ole uusi, koska Richards ja Ferrall 

(1999, s. 14) jo neljännesvuosisata sitten tutkivat ensihoitopalvelun kiireellisiä ja 

kiireettömiä tehtäviä Yhdysvalloissa tarkastelemalla potilaiden ja ensihoitajien 

näkemyksiä kuljetuksen kiireellisyydestä. Tutkimuksen mukaan 47 % potilasta oli sellaisia, 

jotka eivät olisi tarvinneet ensihoitopalvelun kuljetusta päivystykseen. (Richards & 

Ferrall, 1999, s. 14.) Myös Suomessa kokonaistehtävämäärät ovat kasvaneet viime 

vuosina noin 4 prosenttiyksikköä. Suomessa ensihoitopalvelulla tehtävämääriä on 

valtakunnallisesti parhaimmillaan noin 150 tunnissa ja se noudattaa syklistä, lähes 

nelinkertaista, kasvua vuorokauden sisällä. Tilastojen perusteella tiedetään siis 

palvelutarpeen määrä vuorokauden sisällä, mikä voidaan ottaa johtamisessa huomioon 

resurssinäkökulmasta. Tulee kuitenkin muistaa, miten yllättäviinkin tilanteisiin tulee 

pystyä vastaamaan. Näitä ovat esimerkiksi monipotilastilanteet. Kompleksisuus 

kuitenkin tuottaa haasteita siinä, miten ennakointia voidaan tehdä resurssinäkökulmasta.  

(ks. Kurola ja muut, 2016b, s. 19–20.)  

 

Tällainen jatkuva kysynnän kasvu aiheuttaa lisääntyvää painetta ensihoitopalvelulle ja 

laajemmalle terveydenhuoltojärjestelmälle mahdollisesti vaarantaen hoidon 

saatavuuden, laadun ja turvallisuuden (Lowthian ja muut, 2011, s. 66). On tutkittava 

useita mekanismeja, jotta voitaisiin korjata ristiriita kuluttajien pyytämän kiireettömän 

hoidon ja ensihoidon tarjoaman akuuttihoidon välillä. Näihin kuuluvat esimerkiksi 

etäterveydenhuolto, lisääntyneet hoitoonohjausreitit päivystyspoliklinikan ulkopuolelle 

ja erikoistuneiden yhteisöensihoitajien käyttöönotto. Toteutus edellyttää laajaa tukea 

useilta eri sidosryhmiltä. (Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 2.) Suurin osa muutoksista 

toimintaympäristössä ja ohjausmekanismeissa on kuitenkin kansallisia. Niitä ovat 

lainsäädäntö, sitä tulkitseva oikeuskäytäntö ja laillisuusvalvonta. Lisäksi muu 

viranomaistoiminta sekä muutokset terveydenhuollon palvelujärjestelmässä. (Kurola ja 

muut, 2016a, s. 18.) 



28 

 

Maailmanlaajuisesti ensihoitopalvelut raportoivat, että kiireettömät avunpyynnöt 

muodostavat nykyään suurimman osan heidän työmäärästään (Wilkinson-Stokes ja 

muut, 2024, s. 1). Ruotsissa 16 % (Norberg ja muut, 2015, s. 311), Yhdysvalloissa 34,5 % 

(Alpert ja muut, 2013, s. 2142) ja Isossa-Britanniassa 41 % (O’Cathain ja muut, 2018, s. 

1) kaikista soittajista ei tarvitse päivystyskuljetusta. Suomessa ensihoitopalvelun kaikista 

tehtävistä 25–40 prosenttia johtaa potilaan kuljettamatta jättämiseen (VTV, 2019, s. 35).  

 

Tästä voi nopeasti päätellä kriittisen ongelman, mutta maailmanlaajuisen meta-

analyysin mukaan vain 21 % kuljettamatta jätetyistä ensihoidon potilaista hakeutuu 

päivystykseen (Yeung ja muut, 2019, s. 324) ja kuljettamatta jätettyjen potilaiden 

kuolleisuusaste on matala (1 %) (Yeung ja muut, 2019, s. 327). Tämä 1 % kuolleisuusaste 

on verrattavissa päivystyspoliklinikan kotiutuksen jälkeiseen 30 päivän yleiseen 

kuolleisuusasteeseen, joka on 1,3 %. Ero kuolleisuudessa on siis vähäinen. Huolimatta 

turvallisesta kotiin jättämisestä on huomioitava se, miten potilaat, joita ei kuljeteta 

sairaalaan ensihoitopalvelun kontaktin jälkeen, hakeutuvat silti päivystykseen, ja monet 

heistä kotiutetaan myöhemmin ilman sairaalaan ottamista. (Wilkinson-Stokes ja muut, 

2024, s. 1.) 

 

Bookerin ja muiden (2019, s. 1) mukaan ensihoitopalvelun kohtaamat kiireettömät 

tehtävät ovat kompleksisia. Ensihoitopalveluita ei ole historiallisesti rakennettu 

vastaamaan nykyisin suurimman potilasryhmänsä tarpeisiin. Ensihoitopalvelu kehitettiin 

tarjoamaan nopeaa hoidon tarpeen arviointia, vastetta, elvytystä ja kuljetusta 

päivystyspoliklinikalle. Nämä kaikki voivat kuitenkin olla tehottomia ja 

epätarkoituksenmukaisia kiireettömissä pyynnöissä. Esimerkiksi tarpeeton kuljetus 

päivystyspoliklinikalle pahentaa ruuhkautumista, lisää sairaalainfektioita ja hoitoon 

liittyvien haittojen riskiä. Lisäksi hätätilannemalli on resursseja kuluttava ja merkittävä 

terveydenhuollon kustannuserä. (Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 2.)  

 



29 

Suomessa ensihoitopalvelun järjestäminen kustantaa keskimäärin 39 euroa per asukas 

vuonna 2016 (VTV, 2019, s. 11). Rahoituspohja muodostuu osittain kuljetusperusteisesti, 

minkä takia se kannustaa kuljettamaan. Tämä tapa on usein koettu esteeksi 

ensihoitopalvelun kehittämiselle. Tämä toimintatapa on jäänne ajalta, jolloin 

ensihoitopalvelun toiminta ei ollut osa terveydenhuoltoa, vaan kyseessä oli 

sairaankuljetus. (VTV, 2019, s. 32–33.) Kuviossa 5 esitetään tiivistetysti ja soveltaen 

problematiikka ensihoitopalvelun muutoksen osalta. Siitä voidaan havaita, miten 

systeemin toiminta ei ole tasapainossa (ks. Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 1–2; VTV, 

2019, s. 11; Kurola ja muut, 2016b, s. 19–20).  

 

 

Kuvio 5. Ensihoitopalvelun lähtötilanne toimintaympäristössään. 

 

VTV:n (2019, s. 17) mukaan ensihoitotehtävien lisääntymistä on ollut aiheuttamassa 

laitospaikkojen vähentyminen ja painopisteen siirto kotiin annettaviin palveluihin. 

Samaan tulokseen on tullut Kurola ja muut (2016a, s. 25).  Seurauksena on se, miten yhä 

huonokuntoisempia ja monisairaita iäkkäitä hoidetaan nykyisin kotona. Näitä potilaita 

ensihoito kuljettaa toistuvasti päivystyspisteisiin, koska he eivät pärjää kotona. 

Päivystyksestä nämä samat potilaat pyritään kotiuttaa nopeasti hoitopaikkojen 

Ensihoitopalvelun 
muutos

Yhteiskunnan 
muutos



30 

vähäisyyden vuoksi. Jatkohoitopaikkaa etsittäessä ei huomioida hoidon 

tarkoituksenmukaisuutta ja suunnitelmallisuutta. (VTV, 2019, s. 17.) 

 

Samanaikaisesti ensihoitopalvelun suorittamat tehtävät eivät ole tarkoituksenmukaisia 

(Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 8). Ongelmana on symbioosin puute. Kotihoidon, 

ensihoidon, päivystyksen ja sairaalaosastojen hoitoketjut eivät toimi yhdessä. Pitäisikin 

lisätä palveluvalikoimaa vastaamaan kysyntään. Jos pitkäaikaispotilailla olisi ongelmia 

ehkäisevät hoitosuunnitelmat ja mahdollisuus saada lääkärin arvio kiireellisessä 

tilanteessa kotiin, vähenisi myös yhteydenotot hätäkeskukseen. Lisäksi 

terveydenhuollon toimivat puhelinpalvelut ja kotihoidon akuuttipalvelut vähentäisivät 

ensihoidon tarvetta. (VTV, 2019, s. 20.) Lisäksi tulee ymmärtää, miten lisääntynyt 

ambulanssien käyttö on läheisesti yhteydessä päivystyspoliklinikan käyntimääriin 

(Lowthian ja muut, 2011, s. 64). 

 

Toimintaa ei edesauta pirstalainen tietojärjestelmien toiminta, minkä takia tilastointia, 

eikä kokonaiskuvaa voida muodostaa (VTV, 2019, s. 21). Tämä tiedon keräämiseen ja 

käsittelyyn liittyvän problematiikan korjaaminen on keskeinen tapa parantaa sitä, että 

ensihoitopalvelun vaikuttavuutta voidaan tutkia (Kurola ja muut, 2016a, s. 37).  Myös 

Ilkka (2015, s. 21) on tullut samaan tulokseen. Tanskassa laajojen rekisterien ohella 

valtakunnallinen ensihoidon potilastietojärjestelmä on mahdollistanut korkealaatuisen 

tutkimuksen ja laadunvarmistushankkeet. Tämä avaa mahdollisuuden saavuttaa tietoa 

koko ensihoidon potilasväestöstä ja siihen liittyvistä hoitotuloksista. (Lindskou ja muut, 

2019, s. 5.) 

 

3.2.1 Sosiodemografinen näkökulma 

Suomi on maantieteellisesti laajasti asuttu maa. Siksi on relevanttia ymmärtää myös 

ensihoitopalvelun erilaisuus kaupungissa ja maaseudulla. Alanazy ja muut (2021, s. 1) 

näkevät ensihoitopalvelun toiminnassa erilaisuuksia ja samankaltaisuuksia, kun 

tarkastellaan maaseutua ja kaupunkialuetta. Eroavaisuudet liittyvät vaste- ja 

kuljetusaikaan, ensihoitopalvelun hälytyksen syyhyn sekä inhimillisiin ja fyysisiin syihin. 



31 

(Alanazy ja muut, 2021, s. 1.) Sairaalan ulkopuolisen hoidon on todettu vähentävän 

kuolleisuutta (Lin ja muut, 2012, s. 513). Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että 

esimerkiksi sydänpysähdyksen saaneiden potilaiden selviäminen eroaa maaseudulla ja 

kaupunkialueella (Jennings ja muut, 2006, s. 135).  Ympäri maailmaa ensihoitopalvelun 

merkitys on kuitenkin suuri, koska se tarjoaa potilaille välttämätöntä hoitoa paikan päällä 

onnettomuustilanteessa, akuutissa sairaudessa tai kroonisen tilanteen pahenemisessa. 

Kuitenkin laajat ensihoitopalvelun kehittämiset ovat vaikeita johtuen useista tekijöistä, 

kuten maantieteeseen, koordinoituun vasteprosessiin, mahdollisuuksiin henkeä 

pelastavien laitteiden käyttöönottoon ja harjoitteluun sekä asianmukaisen henkilöstön 

ja kaluston saatavuuteen. (Alanazy ja muut, 2021, s. 2.) 

 

Vasteajan eroavaisuudet liittyvät asemien sijaintiin maaseudulla, mikä heikentää 

potilaan saavutettavuutta verrattuna kaupunkialueelle, mihin juurikaan 

parannusehdotuksia organisaatiotekijöiden näkökulmasta ei ole havaittu. Toisaalta 

yhtenä tekijänä kaupunkialueella vasteaikaan on huomioitu ruuhka-ajan merkitys, mikä 

taas ei ole ongelma maaseudulla.  Lisäksi vasteaikaan liittyväksi ongelmaksi havaittiin 

maaseudulla se, miten hätäkeskuksen tiedotus voi vaikuttaa ensihoitopalvelun 

mahdollisuuksiin löytää kohde – tämä korostuu varsinkin yöaikaan.  Vasteaika kytkeytyy 

osittain siihen, miten eroavaisuutena maaseudun ja kaupungin välillä on potilaan 

kohtaamiseen, hoitoon ja hoitopaikkaan kuljettamiseen kuluva aika. Eroavaisuus 

muodostuu osittain hoitopaikkojen maantieteellisesti vähäisestä lukumäärästä, mikä 

lisää kuljetusaikaa. (Alanazy ja muut, 2021, s. 4–5.) 

 

Eroavaisuuksia sille, miksi ensihoitopalvelu hälytetään, löytyy useita maaseudun ja 

kaupunkialueen välillä. Maaseudulla suurin osa ensihoitotehtävistä liittyy traumoihin, 

kun taas kaupungissa suurin osa tehtävistä on lääketieteellisiä. Siksi 

organisaatiotekijöiden näkökulmasta pitäisi huomioida vaatimus erilaisessa kalustossa 

maaseudun ja kaupunkialueen välillä, resurssoinnin tarve sekä korkeammin 

koulutettujen ensihoitajan lukumäärän lisääminen maaseudulla, koska tehtävät ovat 

usein siellä vaativampia. (Alanazy ja muut, 2021, s. 5.) Suomessa tehtävien 



32 

keskimääräinen kokonaiskesto on 56 minuuttia.  Suuret kaupungit ovat tehtävien 

kokonaiskeston keskiarvon alapuolella. Pienillä ja syrjäisillä paikkakunnilla tehtävät 

kestivät jopa kaksi kertaa maan keskiarvoa pidempään, mikä selittyy ensisijaisesti 

pidemmillä kuljetusetäisyyksillä. (Kurola ja muut, 2016a, s. 5.) Lisäksi Suomen 

maantieteellinen hajanaisuus asettaa haasteita niin, että kaupunkialueella 

ensihoitopalvelu saapuu paikalle nopeasti ja valtakunnallisesti suhteellisen 

yhdenvertaisesti (VTV, 2019, s. 14). 

 

Maaseudun ja kaupunkialueen ensihoitopalveluissa on kuitenkin samankaltaisuuksia. 

Esimerkiksi molempien alueiden toimintakykyyn tuottaa palvelua tasolla, jolla 

haluttaisiin, vaikuttaa onnettomuussuunnittelu muiden viranomaisten kanssa, 

ensihoitopalvelun autonomia, lääkintälaitteiden koordinointi ja ensihoitopalvelun malli. 

Tällaiset operointiin vaikuttavat prosessit vaikuttavat turhaan siihen, miten potilaan 

saama hoito viivästyy. Erityinen ongelma molemmilla alueilla nähdään huonossa 

koordinoinnissa ensihoitopalvelun ja muiden viranomaisten välillä. Lisäksi ongelmia on 

itse terveydenhuollon toimijoiden välillä. Tässä korostuu erilaisten palvelutuottajien 

välinen toiminta.  Ensihoitopalvelua yhdistää maaseudulla ja kaupunkialueella myös 

sellaiset tehtävät, joissa potilasta ei päädytä kuljettamaan hoitoon, koska potilaiden 

vaivat ovat pieniä suhteessa siihen, mihin ensihoitopalvelun toiminta on tarkoitettu. 

Ongelmaksi muodostuu se, miten rajallisten resurssien sitominen tällaiseen toimintaan 

on pois oikeasti kriittisten potilaiden hoitamisesta. Avaintekijäksi nähdään yleisen 

tietoisuuden lisääminen. (Alanazy ja muut, 2021, s. 5–6.)  

 

Newton ja muut (2024) tutkivat Kanadalaisten ensihoitajien näkemyksiä systeemitason 

ongelmista. Tutkimuksen mukaan on ajateltu, että rajattoman ensihoitopalvelun 

käyttöönotto parantaa merkittävästi palvelujen tuotantoa optimoimalla resurssien 

saatavuutta ja käyttöä koko maakunnassa esimerkiksi vasteaikoja parantamalla sekä 

integroi muodollisesti ensihoitajat terveydenhuoltojärjestelmään. Muutostyössä tulee 

kuitenkin huomioida ensihoitajien näkökulma, jotta näyttöperustaa voidaan kehittää.  

(Newton ja muut, 2024, s. 2.) 



33 

 

Vasteaikojen parantamisen lisäksi pitää ymmärtää se, miten ambulanssien resursseja 

pitää lisätä esimerkiksi vähentämällä poissaoloa hälytysvalmiudesta (Newton ja muut, 

2024, s. 2). Tällaisia tilanteita syntyy esimerkiksi potilaan luovutustilanteissa 

päivystykseen. Jotta luovutusprosessia voitaisiin kehittää, tulisi niin päivystyksen kuin 

ensihoitopalvelun johdon työskennellä yhdessä. Lisäksi oleellista on ymmärtää, ettei 

ensihoitopalvelu ole erillinen, vaan kiinteä osa muuta terveydenhuoltojärjestelmää ja 

yllättäviin tapahtumiin tulee pystyä reagoimaan. Samanaikaisesti, kun resurssit ovat 

heikommat pitkittyneen luovutuksen takia, aiheutetaan ongelmia itse ensihoitopalvelun 

toiminnalle, mutta paradoksaalisesti myös potilaan hoidolle vasteaikojen huonontuessa, 

koska silloin ydintehtävä heikkenee. (Cooney ja muut, 2011, s. 559–560.) Tämä on 

huomioitava seikka, sillä ensihoitopalvelun vasteaikoja on vuosien aikana juuri yritetty 

parantaa (Wilde, 2013, s. 790). 

 

Mitä tulee potilaiden päivystyksen luovuttamiseen, ensihoitajat vahvistavat laajalle 

levinneitä vaikeuksia siirtää hoitoa päivystyshenkilöstölle, mikä estää heitä olemasta 

käytettävissä vastaamaan uusiin hätätilanteisiin. Viivästynyt luovutus muodostuu 

kolmesta eri syystä: 1) estynyt pääsy 2) riittämätön henkilöstö päivystyksessä ja 3) ei-

akuuteille potilaille tarjottavien hoitopaikkojen puute. Kun tähän yhdistetään tilanne, 

jossa ambulanssien määrä on niukka, syntyy moraalista vahinkoa ja syyllisyyttä siitä, 

miten asianmukaista hoitoa ei voida antaa korkeariskisille potilaille, mikä aiheuttaa 

noidankehän syntymisen. Samanaikaisesti tiedetään, miten perusterveydenhuollon, 

riippuvuuspalveluiden ja asumisohjelmien määrä on riittämätön, ja se rasittaa 

ensihoitopalvelun toimintaa, koska tehtävät tulevat heille ja apua voidaan tarjota vain 

rajallisesti. Kiireettömät tehtävät vaativat kuitenkin usein saman verran tai jopa 

enemmän aikaa kuin kiireelliset tehtävät. Tehtäväsidonnaisuusaika näihin tehtäviin 

aiheuttaa lisää kielteisiä vaikutuksia. (Newton ja muut, 2024, s. 5.) 

 

Löydökset suosittelevat ratkaisuiksi ensihoitopalvelun toiminnan parantamiseksi 

keskittymistä ajoneuvojen ikään, kannustimia ensihoitajien määrän lisäämiseksi 



34 

maaseudulle sekä niiden erikoistumiskoulutuksia ja ensihoitopalvelun rooliin keskittyvän 

kansallisen julkisen koulutusohjelman toteuttamista. (Alanazy ja muut, 2021, s. 1.) 

Ensihoitajat eivät näe maaseudun rekrytointiongelmaa tai työntekijöiden poistumaa 

ongelmana itsessään, vaan poliittisilla päätöksillä rakennettu rajaton ensihoitopalvelun 

toiminta nähdään kuormittavana tekijänä ja kriisin pahentajana maaseudulla, sillä 

kaupungissa rajallisten ambulanssien hyödyntäminen paikkaamassa maaseudun tyhjiötä 

vain heikentää tilannetta (Newton ja muut, 2024, s. 5–6). Tulee kuitenkin ymmärtää 

asioiden yhteen kietoutuminen ja ymmärtää yhteiskunnan muutos, koska maaseudun 

asukasmäärä vähenee kaupungistumisen myötä. Samanaikaisesti enemmän sairastava 

yhä iäkkäämpi väestö asuu kuitenkin maaseudulla ja heidän palvelutarpeensa on 

moninkertainen. (Rotkirch 2021, s. 135, 158.) 

 

Toisaalta on havaittu, miten alhaisen sosioekonomisen aseman omaavat potilaat ottavat 

merkittävästi todennäköisemmin uudelleen yhteyttä sairaalaan tai ensihoitoon 

ensimmäisen puhelun jälkeen tai kohteessa annetun hoidon ja kotiutuksen jälkeen 

verrattuna korkean sosioekonomisen aseman potilaisiin. Tämä viittaa siihen, että 

alhaisemmassa sosioekonomisessa asemassa olevat soittajat, kuten eläkeläiset ja 

sosiaalitukea saavat, eivät saa asianmukaista apua. (Frydenlund ja muut, 2022, s. 555.) 

Myös Søvsø ja muut (2020, s. 393) ovat tulleet samaan tulokseen, sillä korkea ikä, pienet 

tulot, matala koulutus ja alhainen sosioekonominen asema ovat merkittävimpiä tekijöitä 

sille, että ensihoitopalvelu aktivoidaan virka-ajan ulkopuolella.   

 

Tulee ymmärtää väestöllisen muuntumisen käsite, joka kuvaa sitä, miten vanhempia 

ikäluokkia on määrällisesti enemmän suhteessa nuorempiin ikäluokkiin. Kyseessä on 

megatrendi, joka saattaa lisätä eriarvoisuutta eri väestöryhmien välillä. (Rotkirch, 2021, 

s. 18.) Vaikka vanhempia ikäluokkia on määrällisesti enemmän kuin nuoria, 

väestökasvumme on negatiivinen, eli väkilukumme vähenee vuosittain 10 000–20 000 

ihmisen verran vuodesta 2016 lähtien aina vuoteen 2040 saakka. Samanaikaisesti, kun 

vertaamme kaupungistumisen kehitystä, huomaamme sen, miten vuosien 2010 ja 2020 

välillä kasvua on tullut 81 %, eli eniten koko pohjoismaista, vaikka syntyvyys on vähäisintä. 



35 

(Rotkirch, 2021, s. 58.) Suomessa elinajanodote 65-vuotiailla naisilla on pohjoismaiden 

korkein: 22,1 vuotta. Suomessa elinajanodote 65-vuotiailla miehillä on pohjoismaiden 

toiseksi korkein: 18,4 vuotta.  (Rotkirch, 2021, s. 60.) 

 

Sosioekonomiset erot heijastuvat terveyteen ja kuolleisuuteen elämän viimeisiin vuosiin 

asti. Tämä on oleellista ymmärtää, koska esimerkiksi Suomessa vuonna 2020 yli 50-

vuotiaista jätti hoitoon hakeutumatta varallisuuden takia 6,4 % ja saavutettavuuden 

takia 7,3 %. (Rotkirch, 2021, s. 63–64.) Samanaikaisesti ensihoitotehtävien määrä on 

korkeimmillaan yli 50-vuotiailla, ja tehtävämäärät kasvavat progressiivisesti niin miehillä 

kuin naisilla ja ikäihmiset voivat muodostaa kolmanneksen ensihoitopalvelun tehtävistä 

(Kurola ja muut, 2016a, s. 30; Agarwall ja muut, 2017, s. 2). Juuri ikäihmiset kärsivät 

hoivaköyhyydestä, mikä on yhteiskuntapoliittisesti merkittävä ongelma ja on vastoin 

hyvinvointivaltion universalismin periaatetta (Kröger ja muut, 2019, s. 131). 

 

Ensihoitopalvelun toiminta nähdään kriittiseksi henkeä pelastavaksi toiminnaksi (ks. 

Wilde, 2013, s. 791). Ensihoitopalvelua tarvitaankin kuitenkin yksilötasolla harvoin, sillä 

19 kuukauden seurantajaksolla suurin osa tarvitsi vain 1–2 kertaa. Yksilöt, jotka 

tarvitsevat ensihoitopalvelua usein, muodostavat suhteellisen pienen potilasmäärän 

(1,2 % kaikista palvelua tarvitsevista). Haaste tulee siinä, miten pienen potilasmäärän 

palvelutarve on suurta. Heillä hoitokontakteja on yhteensä 4545 kertaa. Tämä on 11,4 % 

kaikista ensihoitopalvelun tehtävistä.  Se vastaa noin 1–1,5 ympäri vuoden välittömässä 

lähtövalmiudessa olevan ambulanssin määrää.  Tämä paljon palvelutarvetta tarvitseva 

potilasryhmä jakautuu alueen kuntiin tasaisesti suhteutettuna asukaslukuun ja on 

huomioitava potilasryhmän heterogeenisuus. Miehet muodostavat joukosta 54,8 %. 

Vähän palvelua tarvitsevien joukossa miehien osuus on 48,3 %. Ikäjakaumaltaan 

naispotilaiden mediaani-ikä on 72 vuotta ja miesten mediaani-ikä on 68 vuotta.  (Kurola 

ja muut, 2016a, s. 35.)  

 



36 

3.2.2 Systeemitason tarkastelu 

Ympäristöön ja välineistöön liittyvien tekijöiden huomioiminen ensihoidossa on 

ratkaisevan tärkeää potilashoidon laadun parantamiseksi. Ensihoitajia tukeva 

työpaikkakulttuuri osoittaa, kuinka tärkeää on luoda työympäristö, joka keskittyy 

jatkuvaan oppimiseen ja kehittymiseen vahvojen palautemekanismien kautta, jotka 

perustuvat potilastuloksiin, vertaisarviointiin ja vaaratapahtumien raportointiin.  

(Strandås ja muut, 2024, s. 1398.) Ensihoitopalvelun toimintaympäristössä nähdään 

neljä erilaista näkökulmaa, jotka vaikuttavat toimintaan: kuluminen, työpaikan kulttuuri, 

organisaatioesteet ja ensihoitajan voimaantuminen. Ensihoitavat kokevat laajasti 

liiallista kuormitusta ammatissa. Tämä johtuu nykyisten toimintojen ylikuormittavista 

vaatimuksista, mutta myös murenevaksi koetun ensihoitopalvelun psykologisista 

vaikutuksista sekä moraalisesta vahingosta ja voimattomuuden tunteesta. Kulumista 

pidetään suorana seurauksena. Tämä koskee erityisesti uusia työntekijöitä. Uusien 

työntekijöiden poistumisen arveltiin pahentavan tätä ongelmaa entisestään. Näiden 

synkkien realiteettien uskotaan myötävaikuttavan myrkylliseen kulttuuriin, jossa 

työntekijöiden hyvinvoinnille ei anneta mitään arvoa, odotukset koskevat ennen kaikkea 

lyhyen aikavälin näkökohtia ja selviytymisen mentaliteettia korostetaan kliinisen 

huippuosaamisen edelle. Nämä asenteet, uskomukset ja normit koetaan kuuluvan 

työpaikan kulttuuriin. Ensihoitajat kokevat, että tilanne on todennäköisesti niin pitkällä, 

että suora kulttuurin muutos on todennäköisesti mahdotonta ilman huomattavaa 

edistystä muilla alueilla. (Newton ja muut, 2024, s. 6.) 

 

Jäykät organisaatiorakenteet heikentävät henkilöstöä. Erityisesti vuorojen pituudet ja 

asemien on rajoitettu vaihtelu ovat osa jäykkää rakennetta. Esimerkiksi nykyiset 

työaikamallit eivät anna mahdollisuutta elää tasapainoista elämää tai huolehtia 

riittävästi perheestään. Joustavuuden työtunneissa ja rooleissa nähdään suoraan 

parantavan henkilöstön määrää, mutta myös epäsuorasti helpottamalla 

ensihoitopalvelun toiminnan laajentamista ja lisäävän myönteisiä vaikutuksia. 

Hämmästyttävää on, että halu roolien uudelleenmäärittelyyn ja voimaantumiseen on 

laajalti kannatettu, kun taas osallistujien mieltymys tiettyihin asioihin vaihtelee. 



37 

Ponnisteluita voimaantumisen ja ammatillisen kehityksen edistämiseksi, erityisesti 

mentoroinnin ja vertaistuen järjestämistä, pidetään erityisen tärkeänä askeleena. 

(Newton ja muut, 2024, s. 6–7.) Esimerkiksi yhteisöensihoitajan tehtävänkuva nähdään 

pääosin urakehitystä lisäävänä tekijänä, aukon täyttäjänä terveydenhuoltojärjestelmässä 

ja paradigman muuttajana ensihoitojärjestelmässä (Paramalingam ja muut, 2024, s. 10).  

 

Ensihoitajat haluavat ja tarvitsevat enemmän muutosta ja ovat kykeneviä ammatilliseen 

kehitykseen. Valitettavasti nykyiset poliittiset toimet ovat liian usein asteittaisia ja 

liiallisesti keskittyneet vaatimattomiin lähiajan parannuksiin. Erityisesti mentoroinnin 

merkitys on tärkeä. (Newton ja muut, 2024, s. 7–9; Eaton ja muut, 2021, s. 2.) 

Seuraavassa kuviossa 6 esitetään ensihoitajien kokemat ongelmat. Ne jakautuvat 

kahteen luokkaan: vasteaikaan ja toimintaympäristöön. Molemmissa luokissa on neljä 

täydentävää elementtiä, jotka kuvaavat luokan sisältöä. 

 

 

Kuvio 6. Ensihoitajien systeemitasolla kokemat ongelmat (mukaillen Newtonia ja muita, 
2024, s. 5). 

 

3.2.3 Ensihoitopalvelun kehittäminen 

Ensihoidossa on tapahtunut siirtymä kohti kiireettömien ja perusterveydenhuollon 

kaltaisten tehtävien hoitamista. Ensihoidon ammattilaiset kokevat, että ensihoito ei 

Systeemitason ongelmat ensihoitajien 
näkökulmasta

Vasteaika

-Potilaan luovuttaminen

-Resurssivaje

-Ei-akuutit tehtävät

-Maaseudun haasteet

Toimintaympäristö

-Työntekijän kuluminen

-Työpaikan kulttuuri

-Jäykkä organisaatiorakenne

-Ensihoitajan voimaantuminen 



38 

kykene käsittelemään tätä kiireetöntä kysyntää asianmukaisesti, koska sen rakenne on 

historiallisesti suunniteltu ensisijaisesti hätätilanteiden hoitamiseen. Ensihoitopalvelu 

tunnistaa myös roolinsa "viimeisenä palveluna", joka ei voi käännyttää asiakkaita pois. 

Laajemman lääketieteellisen yhteisön, mukaan lukien päivystyspoliklinikat, yleislääkärit 

ja kiireellisen hoidon keskukset, näkemykset heijastivat samaa tuntemusta, jossa 

nähdään kiireettömän ja perusterveydenhuollon kysynnän kasvaminen ja sitä ohjataan 

päivystyspoliklinikoille vaihtoehtojen puuttuessa. Kysynnän suuri kasvu voidaan mukaan 

tiivistää kolmeen eri syyhyn: 1) hoidon saannin mukavuus 2) kulttuurilliset muutokset ja 

3) kustannusten välttäminen. (Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 4.) Samanaikaisesti 

Booker ja muut (2019, s. 6–7) esittävät, että vaihtoehtoisten hoitovaihtoehtojen puute 

ja eristäytyneisyyden tunne ovat tärkeitä tekijöitä sille, miksi ensihoitopalvelu on 

aktivoitu. Millsin ja muiden (2019, s. 5) tutkimuksen mukaan yli 40 % osallistujista 

ilmoittaa virheellisesti kiireettömän tapauksen vaativan ensihoitopalvelua ja lähes 100 % 

ilmoittaa virheellisesti, ettei hätätilanne vaatinut ensihoitopalvelua, ja että nuori ikä 

korreloi heikomman ensihoitopalvelun tarpeen tunnistamisen kanssa. Toisaalta 

Wilkinson-Stokesin ja muiden (2024, s. 9) mukaan heikko terveysosaaminen saattaa olla 

kiireettömien ensihoitopyyntöjen taustalla.  

 

Ominaisuudet potilaille, jotka itsensä todellisiksi hätätilanteiksi kokivat, olivat musta 

etnisyys, korkeampi koulutus sekä hengenahdistus ja hengitysvaivat. Ensihoitajien ja 

potilaiden välillä oli 75 % yksimielisyys ambulanssikuljetuksen asianmukaisuudesta. 

(Richards & Ferrall, 1999, s. 14.) Lisäksi yleisesti tunnettu väestön ikääntyminen on 

taustalla kysyntää kasvattavana tekijänä (Lowthian ja muut, 2011, s. 65). Coster ja muut 

(2017, s. 1137) näkevät syyksi muun muassa pääsyn ja luottamuksen 

perusterveydenhuoltoon, koetun kiireellisyyden, ahdistuksen ja ensihoitopalvelulta 

saatavan varmuuden arvon. Kuviossa 7 esitetään keskeiset syyt tehtävämäärien kasvulle 

tiivistetysti ja soveltaen (ks. Wilkinson-Stokesia ja muut, 2024, s. 4; Booker ja muut, 2019, 

s. 6–7; Mills ja muut, 2019, s. 5; Lowthian ja muut, 2011, s. 65).  

 



39 

 

Kuvio 7. Syyt ensihoitopalvelun tehtävämäärien kasvulle. 

 

Wilkinson-Stokes ja muut (2024, s. 1) tutkivat Australiassa poliitikkojen, 

päätöksentekijöiden, kliinikoiden ja kuluttajien näkemyksiä siitä, miten näitä ei-

hätätilanteisiin liittyviä pyyntöjä tulisi hallita. Hallinta voidaan nähdä kolmen 

pääteemaan avulla. Pääteemat ovat 1) todellisuuden kohtaaminen 2) ei oikotietä ja 3) 

oikean paikan löytäminen.  Teema nimeltä ”todellisuuden kohtaaminen” kuvaa rehellisiä 

pohdintoja nykyisestä ensihoitojärjestelmästä ja päivystyksen terveydenhuollon 

kokemuksista. Teeman nimi tulee lainauksesta, jonka mukaan kaikkien sidosryhmien on 

"aloitettava todellisuuden kohtaaminen" ja tunnustettava kiireettömien 

ensihoitotehtävien vaikutusten vakavuus.  Toinen teema, "ei oikotietä", korostaa 

terveydenhuoltojärjestelmän kompleksisuutta ja tarvetta monille ratkaisuille. Teeman 

nimi tulee lainauksesta, jonka mukaan kiireettömien ensihoitotehtävien hallintaan ei ole 

"yhtä oikotietä", vaan se vaatii useita lähestymistapoja. Kolmas teema, "oikean paikan 

löytäminen", käsittelee kiivasta keskustelua ensihoidon tulevasta roolista 

yhteiskunnassa. Teeman nimi tulee muokattuna lainauksesta, jossa todetaan, että 

ensihoitopalvelu ei ole vielä "löytänyt oikeaa paikkaansa" laajemmassa 

terveydenhuoltojärjestelmässä. (Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 1, 4.) Eatonin ja 

muiden (2021, s. 10) mukaan tämä on kuitenkin tärkeää, sillä ellei ensihoitajia integroida 

Kustannusten 
välttäminen

Hoidon saannin 
mukavuus ja 
hoitovaihtoehtojen 
puute

Kulttuuriset 
muutokset ja 
eristäytyneisyyden 
tunne

Terveysosaaminen 
ja väestön 
ikääntyminen



40 

täysin perusterveydenhuollon palveluihin, he eivät koe sosialisaatiota, jota tarvitaan 

luottamuksellisten suhteiden rakentamiseen potilaisiin tai lääkäreihin. 

 

Wilkinson-Stokesin ja muiden (2024, s. 4) mukaan todellisuus voidaan kohdata niin, 

että ”kasataan sirpaleiset” näkemykset ensihoidossa työskenteleviltä, jotta 

ymmärretään, miten ensihoitoa käytetään käytännössä "korjaamaan" täyttämättömiä 

tarpeita perusterveydenhuollossa, kiireellisessä ja päivystyksellisessä hoidossa. Lisäksi 

pitäisi raportoida läpi terveydenhuollon kokemuksia niiltä, jotka työskentelevät 

ensihoidon ulkopuolella, mutta perusterveydenhuollon-kiireellisen-päivystyksellisen-

hoidon rajapinnassa. Toisaalta ei saa unohtaa kuluttajia. Tulisi keskittyä heidän 

näkemyksiinsä mahdollisista syistä, miksi kiireettömät tehtävät nykyään hallitsevat 

ensihoitopalveluiden kysyntää. (Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 4.) 

 

Wilkinson-Stokesin ja muiden (2024, s. 4–7) toinen pääteema ”ei oikotietä” käsittelee 

osallistujien näkemyksiä mahdollisista ratkaisuista ja politiikan suunnasta. Teemassa 

nousee esiin se, miten toimintamallit ovat monimutkaisia, eli ei ole olemassa yhtä ainoaa 

ja oikeaa tapaa ratkaista korkean kysynnän ongelma. Kiireellisen ja 

perusterveydenhuollon palvelumallit tunnistetaan yksimielisesti erittäin kompleksisiksi, 

ja kaikki sidosryhmät ovat yhtä mieltä siitä, että tarvitaan useita erilaisia muutoksia. Vain 

harvat näkevät muiden ammattiryhmien olevan paremmin soveltuvia vastaamaan 

potilaiden tarpeisiin. Mikään sidosryhmä ei vaikuta omaksuvan kokonaisvaltaista 

näkemystä potilaiden näkökulmasta. Esimerkiksi useat päivystyslääkärit ehdottavat lisää 

rahoitusta päivystyspalveluille, yleislääkärit haluavat enemmän resursseja 

perusterveydenhuoltoon, hoitajat puolestaan laajempia hoitotyön valtuuksia, ja 

ensihoitajat korostavat oman alansa roolien laajentamisen tarpeellisuutta. (Wilkinson-

Stokes ja muut, 2024, s. 4–7.) 

 

Wilkinson-Stokesin ja muiden (2024, s. 8) kolmas pääteema käsittelee vastakkaisia 

näkemyksiä sitä, mikä ensihoidon roolin tulisi olla. Voidaan ajatella, että ensihoito on 

olemassa, koska se tarjoaa hengenvaarassa oleville potilaille hoitoa ja kiireettömät 



41 

tapaukset eivät ole ensihoidon vastuulla. Tälle vastakkaisena näkemyksenä on 

ensihoidon vastuullisuus sopeutua yhteisön muuttuviin tarpeisiin, jotka liittyvät 

kiireettömiin tapauksiin. Ensihoitopalvelun adaptaatiota vastustavana näkemyksenä on 

se, miten perusterveydenhuollon ja kiireellisen hoidon tulisi olla ensihoidon vastuulla 

ohjaamalla ja lähettämällä potilaita muihin hoitopaikkoihin. Adaptaatiota kannattavan 

näkökulman mukaan ensihoitopalvelun tulisi tarjota suoraan kiireellistä hoitoa ja 

perusterveydenhuoltoa, ensihoitajien valmiuksien lisäämistä ja erikoistuneita 

yhteisöensihoidon muotoja.  (Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 8.) Esimerkiksi 

Agarwallin ja muiden (2017, 1) mukaan yhteisöensihoidon avulla on saatu 

ensihoitopalvelun tehtävämääriä laskettua 25 %.  Kysynnän hillintään ja toiminnan 

kehittämiseen liittyvät elementit, joilla voidaan vastata systeemin epätasapainoon, 

esitetään tiivistetysti ja soveltaen kuviossa 8. Kuvion vasemmalla puolella olevilla 

elementeillä yritetään hillitä kysyntää. Kuvion oikealla puolella olevilla elementeillä 

yritetään kehittää toimintaa.  (ks. Wilkinson-Stokes ja muut, 2024, s. 4–7; Kurola ja muut, 

2016a, s. 43–45; VTV; 2019, s. 4–5). 

 

 

Kuvio 8. Kysynnän hillinnän ja toiminnan kehittämisen elementit. 

 

Ensihoitopalvelun kysynnän 
hillintä

Preventiivinen toiminta

Sisäinen toiminnan kehittäminen osana 
systeemiä

Palvelun aktivoimisen jälkeinen toiminta

Kohteessa hoidontarpeen arvioinnin 
kehittäminen

Ensihoitopalvelun 
toiminnan kehittäminen

Resurssien tehokas käyttö toiminnan ja 
vaikuttavuuden mittareilla

Uusien palvelumuotojen käyttöönotto ja 
tiiviimpi yhteistyö palvelun integroinnilla

Yhtenäiset toimintaohjeet eri 
hyvinvointialueilla

Sairausvakuutuksen 
matkakorvausjärjestelmän  kehittäminen



42 

4 Organisaatioteoriat 

Tässä luvussa käsitellään organisaatioteorioita. Ensiksi tarkastellaan ambidekstriaa, 

jonka käsittely jaetaan kolmeen alalukuun. Viimeisessä alaluvussa käsitellään 

kompleksisuusjohtajuusteoriaa. Jokaisessa alaluvussa rakennetaan aiheesta synteesiä ja 

tiivistetään lopuksi keskeiset elementit aiheesta kuvion avulla.  

 

4.1 Organisatorinen ambidekstria 

Ambidekstria voidaan määrittää kolmella eri tavalla. Se voidaan nähdä monipuolisena 

lahjakkuutena tai sopeutumiskykynä. Toisaalta se voi tarkoittaa myös kaksoispeliä, jossa 

yritetään miellyttää samanaikaisesti kahta eri tahoa. Ehkä useimmiten ambidekstria 

ymmärretään kyvyllä käyttää molempia käsiä yhtä taitavasti, eli molempikätisyyttä tai 

kaksikätisyyttä. Etymologialtaan ambidekstria tulee latinan kielen sanoista ambos ja 

dexter, jossa ambos tarkoittaa molempia ja dexter tarkoittaa oikeaa tai mieluisampaa eli 

yhdessä ne tarkoittavat ”molempimieluisaa” tai ”molempioikeaa” (Oxford University 

Press, 2025; Simsek, 2009, s. 599.) Tässä tutkimuksessa käytetään termiä ambidekstria. 

Robert Duncan (1976, s. 172) esitteli ambidekstrian käsitteen. 90-luvulla ilmestyi artikkeli, 

joka käsitteli organisaation kykyä hyödyntää olemassa olevaa osaamista (eksploitaatio) 

ja toisaalta luoda uutta (eksploraatio) – valintojen tekemistä ja tasapainoa näiden 

kahden välillä (organisational ambidextery). Sen mukaan eksploraatio käsitteenä sisältää 

haun, vaihtelun, riskinoton, kokeilun, leikin, joustavuuden, löydön ja innovaation. 

Eksploitaatiota kuvataan käsitteenä, joka sisältää jalostuksen, valinnan, tuotannon, 

tehokkuuden, valikoinnin, käyttöönoton ja toteutuksen. Tällöin ambidekstria tuli yhä 

tunnetummaksi. (ks. March, 1991, s. 71.) 

 

Keskeinen haaste ambidekstriassa on siinä, että adaptiiviset systeemit, jotka keskittyvät 

vain tutkimiseen hyödyntämisen kustannuksella (eksploraatio), kärsivät kokeilun 

kustannuksista ilman etuja. Toisaalta pelkästään nykyisten toimintojen hyödyntäminen 

(eksploitaatio) aiheuttaa myös ongelmia. (March, 1991, s. 71.) Eksploitaation avulla 

organisaatio voi jalostaa ja hyödyntää olemassa olevaa osaamistaan, osaamistaan ja 



43 

mahdollisuuksiaan, kun taas eksploraation avulla organisaatio löytää täysin uutta tietoa, 

osaamista ja mahdollisuuksia. Näiden kahden prosessin oikean tasapainon tärkeys on 

vakiintunut organisaation adaptaatioon liittyvässä kirjallisuudessa. (Uotila, 2017, s. 462.) 

Tässä prosessissa menestyminen vaatii organisaatiolta autonomiaa, kokemusta ja 

joustavuutta (O’Reilly & Tushman, 2013, s. 324). Kuviossa 9 esitetään eksploitaation ja 

eksploraation käsitteet (ks. Jansen, 2005, s. 17; March, 1991, s. 71). 

 

 

Kuvio 9. Eksploitaation ja eksploraation käsitteiden määrittely. 

 

Ambidekstrian käsite tulee siitä ajatuksesta, että organisaation tehtäväympäristö on 

jossain määrin aina konfliktitilanteessa tutkimisen ja hyödyntämisen välillä, mikä 

tarkoittaa kompromissien tekemistä. Vaikka näitä kompromisseja ei voida koskaan 

poistaa, useimmat menestyvät organisaatiot pystyvät sovittamaan ne yhteen ja voivat 

menestyä pitkällä aikavälillä. (Palmi ja muut, 2021, s. 2; ks. March, 1991, s. 71.) Toiminta 

organisaatiossa voidaan nähdä siis dynaamisena, koska niin sisäiset kuin ulkoisetkin 

muutokset vaikuttavat näiden kahden väliseen tasapainoon (Simsek, 2009, s. 618). 

Eksploitaatio

Tehokkuus

Valinta

Valikointi 

Implementointi

Jalostus

Suoritus
Valikoima

Eksploraatio

Vaihtelu

Kokeilu

Joustavuus

Riskinotto

Innovaatio

Haku

Leikki
Löytö



44 

Toisaalta tämä dynaamisuus on vaihtelevaa ja juuri riskiarvion perusteella pitää arvioida 

kumpaa painotetaan (Uotila, 2017, s. 462). 

 

Maddenin (2012, s. 55) mukaan organisaation johdon toiminnalla on merkitystä 

tasapainoon pääsyllä, missä korostuu tiedon hallinta, ammattilaisten pitäminen 

organisaatiossa ja johtajuuden mahdollistaminen. Tasapainoon pyrkimällä saadaan 

innovaation hyödyt ja vähennetään haitat. Ambidekstrian merkitystä organisaation 

kyvylle oppia, kilpailla ja muuttua voidaan pitää elintärkeänä. (March, 1991, s. 71.) 

Samanaikaisesti tätä toteuttaessa on ymmärrettävä, miten organisatorinen ambidekstria 

on kompleksista ja se heijastuu päätöksentekoon (O´Reilly & Tushman, 2013, s. 332). 

Tulee kuitenkin huomioida ajallisuus. Nykyisessä eksploraatioon ja eksploitaatioon 

liittyvässä kirjallisuudessa on rinnastettu eksploraatio ja organisaation suorituskyvyn 

vaihtelevuus. Eksploraation ja eksploitaation muodollista simulointia käyttäen on 

osoitettu, että eksploitaatio on uuden tutkimisen sijaan avain asemassa. Tällaisen 

ymmärtäminen ja hyödyntäminen on tärkeää sellaisessa kilpailutilanteessa, jossa 

organisaation on tärkeää ainutlaatuinen etunsa pyrkiessään erottumaan kilpailijoistaan. 

Sitä vastoin eksploraatio voi olla tärkeää vältettäessä erityisen huonoja tuloksia. (ks. 

Uotila, 2017, s. 477.) 

 

Ambidekstrinen toiminta organisaatiossa ei kuitenkaan ole aina yksinkertaista. Uuden 

luominen vaatii joustavuutta, innovatiivisia kokeiluja, halua riskinottoon ja varmuudesta 

luopumista.  (March, 1991, s. 71; Jansen, 2005, s. 17; O´Reilly & Tushman, 2013, s. 325; 

Bråthen ja muut, 2021, s. 3.) Vanhoissa vahvuuksissa pysyminen ja niiden kehittäminen 

näyttäytyy palveluiden ja prosessien ylläpitona ja kehittämisenä, mihin liittyy 

kontrollointi tuotantovarmuudesta ja minimointi riskeistä sekä hyöty lyhyellä aikavälillä 

(Bråthen ja muut, 2021, s. 3). Jotta saavutetaan ambidekstrinen balanssi, tulee 

rakenteita, prosesseja ja strategioita kuitenkin mukauttaa (March, 1991, s.71; Jansen, 

2005, 17; O´Reilly & Tushman, 2013, s. 325). Balanssia haetaan pitkän aikavälin 

innovaatioilla ja lyhyen aikavälin tehokkuudella ja määrittävänä tekijänä on ymmärrys 

ambidekstrisista organisaatioista kompleksisina organisaatiomuotoina (Jansen, 2005, s. 



45 

31).  Ambidekstriset prosessit voidaankin nähdä jännitteisinä. Ne eivät ole joko-tai-

näkemyksiä, vaan pikemminkin paradokseja, jossa vastakkaiset näkemykset kietoutuvat 

yhteen. Jin ja jang -symbolin mukaisesti toista napaa kohti menemällä vetovoima toiseen 

napaan kasvaa. (Andriopoulus & Lewis, 2009, s. 702.)  

 

Cannaerts ja muut (2016, s.71) esittää, että tunne paremmasta hallittavuudesta ja 

ennustettavuudesta ohjaa olemassa olevien vahvuuksien hyödyntämiseen ja 

välttelemään eksploraatiota. Bråthen ja muut (2021, s. 3) näkevätkin eksploraatiossa 

riskin, jossa organisaatio voi tehdä vaikuttamattomia, kustannuksiltaan negatiivisia sekä 

riskialttiita ratkaisuja. Kun huomioidaan ambidekstrinen balanssi, voidaan 

organisaatiossa välttää haitat ja saada eksploraation hyödyt, joita ovat lisääntynyt 

innovointi, parempi taloudellinen suorituskyky ja korkeampi selviytymisaste (March, 

1991, s. 71; O’Reilly & Tushman, 2013, s. 326). Kuviossa 10 esitetään tiivistetysti ja 

soveltaen ambidekstrian ominaisuudet organisaatiossa (ks. O´Reilly & Tushman, 2013, s. 

332; Uotila, 2017, s. 477; Simsek, 2009, s. 618; March, 1991, s. 71; Madden, 2012, s. 55; 

Jansen, 2005, s. 31; Andriopoulus & Lewis, 2009, s. 702).  

 

 

 

 



46 

 

Kuvio 10. Ambidekstrian ominaisuudet organisaatiossa. 

 

4.2 Johtamisen ambidekstria kritiikkeineen 

Johtamisen näkökulmasta ambidekstrian ratkaisuksi voidaan nähdä rakenteellinen ja 

kontekstuaalinen ambidekstria (O’Reilly & Tushman, 2013, s. 328; Birkinshaw & Gibson, 

2004, s. 49). Lisäksi voidaan nähdä hyödylliseksi vielä ajallinen tai peräkkäinen 

ambidekstria (Diaz-Fernandez ja muut, 2017, s. 64; O’Reilly & Tushman, 2013, s. 327)   ja 

paradoksin hallinta (Andriopoulus & Lewis, 2009, s. 702). Rakenteellinen ambidekstria 

tarkoittaa sitä, että tulisi luoda erilliset rakenteet erityyppisille toiminnoille, jos kaksi 

toimintaa aiheuttaa erilaisia rutiineja ja ajattelutapoja (Diaz-Fernandez ja muut, 2017, s. 

64). Siinä organisaation uudistuksiin ja innovaatioihin pyrkivä toiminta ja toisaalta 

nykyisten resurssien hyödyntäminen osana kehittämistä ovat bottom-up-tyylisiä 

rakenteita ja prosesseja. Uudistuminen vaatii kuitenkin joustavia ratkaisuja, kun taas 

nykyisten resurssien hyödyntäminen osana organisaation vahvuuksia tarvitsee vakautta 

rakenteiden osalta, minkä takia ne on usein organisaatiossa eriytetty toisistaan.  (O’Reilly 

& Tushman, 2013, s. 328; Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 49.)  

Ambidekstria 
organisaatiossa

Eksploraatio 
tasapainottamassa

Dynaamiset ja 
jännitteiset 

prosessit osa 
toimintaa

Tasapainoon 
pyrkiminen 

mahdollistaa 
hyödyt ja minimoi 

haitat

Eksploitaatio 
avainasemassa

Lyhyellä aikavälillä 
tehokkuus ja 

pitkällä aikavälillä 
innovaatiot

Kompleksista 
toimintaa



47 

 

Birkinshaw ja Gibson (2004, s. 49) esittävät, että pelkän rakenteellisen ambidekstrian 

haaste on siinä, että ne ovat silti luonteeltaan ylhäältä alaspäin suuntautuvia, koska ne 

perustuvat esimerkiksi yksikön johtajien arvioon siitä, miten työntekijöiden aika tulisi 

parhaiten jakaa eri toimintojen välillä, kun pyritään kehittämään uutta ja integroimaan 

se käytäntöön. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kun perustetaan erillisiä kehitystiimejä. 

Riskinä on usein eristäytyminen ja integraatio estyy. (Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 49.) 

Jos taas ambidekstrian siirtymistä tehdään ajallisesti tai peräkkäisesti, voi muutoksella 

olla kerralla liian suuria vaikutuksia ja siksi usein muutos ei tule onnistumaan (O’Reilly & 

Tushman, 2013, s. 327–328). Paradoksin hallintaa käyttämällä tarkoituksena on 

hyödyntää sen energisoivaa potentiaalia. Integraatio pyrkiikin yhdistämään näennäiset 

vastakohdat ja edistämään niiden välistä koordinointia. (Andriopoulus & Lewis, 2009, s. 

702.) 

 

Simsekin (2009, s. 609) mukaan erillisten kehitysyksiköiden hyöty tulee esiin silloin, jos 

organisaatio toimii verkostomaisesti, koska erilliset yksiköt pystyvät käsittelemään 

paremmin isoja tietomääriä. Kuitenkin rakenteellisen ja kontekstuaalisen ambidekstrian 

symbioosi mahdollistaa kokonaisuuden toimisen (Cannaerts ja muut, 2016, s. 690; 

Papachroni ja muut, 2016, s. 1794). Erityisesti kompleksisissa toimintaympäristöissä 

tämä korostuu (Bresciani ja muut, 2017, s. 336). Syynä on se, että verkoston 

monimuotoisuus tarjoaa organisaatiolle useita hyötyjä ambidekstrian saavuttamisen 

näkökulmasta. Ensinnäkin se lisää ongelmanratkaisun työkaluiksi heterogeenisyyden 

hyödyn, koska homogeenisella organisaatiolla on vähän mahdollisuuksia tarkastella 

useita näkökulmia, koska useimmat verkoston jäsenet näkevät maailman samalla tavalla. 

Päinvastoin monipuoliset yhteydet viittaavat organisaatioihin, jotka voivat erota 

päättelytavoissaan, ongelmien muotoilussa ja ratkaisussa. Tuleekin altistua erilaisille 

lähestymistavoille, jotta organisaatio saa lisää repertuaaria, jota organisaatio voi 

hyödyntää eksploraatiossa ja eksploitaatiossa. Se voi johtaa rakentavaan konfliktiin, 

tuottaa syvempää ja kattavampaa suunnitteluongelmien analyysiä sekä 

mahdollisuuksien uudenlaista kehystämistä. (Simsek, 2009, s. 609–610.)  



48 

Kontekstisidonnainen ambidekstria viittaa siihen, että yksittäiset työntekijät voivat tehdä 

valintoja uusista elementeistä ja toisaalta vanhojen vahvuuksien käyttämisestä 

päivittäisessä työssään (Diaz-Fernandez ja muut, 2017, s. 64). Kontekstisidonnainen 

ambidekstria on bottom-up-tyylistä toimintaa. Uusien elementtien hyödyntäminen 

vaatii kuitenkin organisaation johdolta tukea, luottamusta ja rakenteiden muokkaamista. 

(Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 49–50; Boukamel & Emery 2017, s. 17.) 

Kontekstisidonnainen ambidekstria on inhimillistä toimintaa organisaatiossa. Tulee 

kuitenkin huomoida, että vaikka kontekstuaalinen ambidekstria eroaa rakenteellisesta 

ambidekstriasta, molempia tarvitaan. (Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 49.) Rakenteellisen 

ja kontekstuaalisen ambidekstrian eroavaisuudet kuvataan kuviossa 11. 

 

Kuvio 11. Rakenteellisen ja kontekstuaalisen ambidekstrian eroavaisuudet (mukaillen 
Birkinshaw’ta & Gibsonia, 2004, s. 50). 

 

Kontekstuaalisessa ambidekstriassa keskiössä ovat siis yksilöt (O’Reilly & Tushman, 2013, 

s. 328). Tällaisilla ambidekstrisilla yksilöillä on ominaisuuksia, jotka tukevat organisaation 

toimintaa. Näitä ominaisuuksia on neljä erilaista: 1) aloitekyky ja valppaus havaita 

mahdollisuuksia, jotka ovat oman työnsä rajojen ulkopuolelta 2) yhteistyökyky ja 

mahdollisuuksien etsintä, jotta voi yhdistää voimansa muiden kanssa 3) välittäjänä 

toiminen, mikä mahdollistaa sisäisen viestinnän parantamisen 4) moniosaaminen, jossa 

tyydytään usean roolin hoitaminen. (Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 49.) Oleellista on 

Rakenteellinen ambidekstria

•Miten ambidekstria saavutetaan: 
Yhdenmukaistaminen ja adaptaatio 
toteutetaan erillisissä yksiköissä ja tiimeissä

•Missä päätökset tehdään 
yhdenmukaistamisesta ja sopeutumisesta: 
Organisaation johdossa

•Korkeimman johdon rooli: Määritellä 
rakenteet, tehdä kompromisseja 
yhdenmukaistamisen ja adaptaation välillä

•Roolien luonne: Melko selkeästi määritelty

•Työntekijöiden taidot: Enemmän 
erikoisosaajia

Kontekstuaalinen ambidekstria

•Miten ambidekstria saavutetaan: Yksittäiset 
työntekijät käyttävät aikaansa 
yhdenmukaistamiseen ja adaptaatioon 
keskittyvien toimintojen välillä

•Missä päätökset tehdään 
yhdenmukaistamisesta ja sopeutumisesta:
Etulinjan työntekijöiden toimesta

•Korkeimman johdon rooli: Kehittää 
organisatorista kontekstia, jossa yksilöt 
työskentelevät

•Roolien luonne: Melko joustavia

•Työntekijöiden taidot: Enemmän yleisosaajia



49 

ymmärtää, miten tällaiset yksilöt toimivat oman työnsä rajojen ulkopuolella, mutta 

toimivat kuitenkin organisaation kokonaisedun mukaisesti. Tällaiset yksilöt ovat siis 

motivoituneita ja informoituja, jotta spontaani toiminta onnistuu ilman erillistä lupaa tai 

tukea esimiehiltä. Tällainen toiminta saa aikaan sopeutumista uusiin mahdollisuuksiin.  

Siis samanaikaisesti yhdenmukaistutaan ja sopeudutaan organisaation rakenteisiin 

yksilötasolla – ambidekstrian ydinasia. (Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 50). Tällainen 

metarutiini tai harmoninen toiminta on keskeistä (O’Reilly & Tushman, 2013, s. 329). 

 

Miten johtajat voivat rakentaa kontekstuaalisen ambidekstrisyyden organisaatioihinsa?  

Konteksti voidaan ajatella näkymättömäksi joukoksi ärsykkeitä ja paineita. Se motivoi 

ihmisiä toimimaan tietyllä tavalla, mikä on juuri johtajien tehtävä, sillä organisaatiot 

voidaan nähdä sosiaalisiksi instituutioiksi. (Ghoshal & Bartlett, 1997, s. 66.) Sen avulla 

organisaation johto muokkaa organisaation kontekstia hyödyntämällä järjestelmiä, 

kannustimia, kontrollointia ja päivittäisiä toimia. Nämä vahvistuvat organisaatiossa 

työntekijöiden käyttäytymisen ja asenteiden kautta.  Kontekstuaalisessa ambidekstriassa 

kontekstilla on kaksi ulottuvuutta: suorituksen johtaminen ja sosiaalinen tuki. 

(Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 51.)  

 

Ulottuvuudet mahdollistuvat vain, jos organisaation kontekstia voidaan määritellä 

venymisellä, kurinalaisuudella, tuella ja luottamuksella. Näiden vuorovaikutus synnyttää 

edellä mainitut kaksi ulottuvuutta. Venyminen ja kurinalaisuus mahdollistavat 

suorituksen johtamisen, minkä avulla organisaatio voi tuottaa korkealaatuisia tuloksia ja 

olla vastuullisia. Tuki ja luottamus mahdollistavat sosiaalisen tuen, minkä avulla 

organisaatio tarjoaa työntekijöille turvallisuutta ja liikkumavaraa suorittamista varten. 

(Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 51.) Siksi esimerkiksi ristiriitatilanteessa tärkeää on 

hyväksyä jännitteet ja ymmärtää ne osaksi ambidekstriaa (Papachroni ja muut, 2016, s. 

1813). Johdolla on keskeinen rooli hallita näitä jännitteitä ja paradokseja, joita voi syntyä 

eksploraation ja eksploitaation takia. Rakenteellisen ja kontekstuaalisen ambidekstrian 

yhdistäminen auttaa tässä hallinnassa. (Agostini ja muut, 2016, s. 139.) 

 



50 

On ymmärrettävä, ettei ambidekstria voi jäädä vain yksilötason tehtäväksi (Cantarello ja 

muut, 2012, s. 45). Kontekstuaalisen ambidekstrian molemmat ulottuvuudet ovat yhtä 

tärkeitä, koska niiden molempien avulla luodaan organisaatiolle suorituskykyä ja 

sellainen organisaatiokonteksti, joka saa aikaiseksi aidon ambidekstrisen organisaation. 

Epäbalanssi ulottuvuuksien välillä saa aikaseksi epäoptimaalisen organisaatiokontekstin. 

Tämä ilmenee esimerkiksi niin, että jos painotetaan vain suorittamisen ulottuvuutta, 

aiheutetaan työntekijöissä loppuun palamista. Tämä johtaa suorituskyvyn 

heikkenemiseen, kun työntekijät ovat uupuneita ja innovaatiokyky puuttuu. Kun 

organisaation konteksti muistuttaa klubitoimintaa, sosiaalinen konteksti on valloillaan, 

mutta suorituskyky puuttuu. Tällaisessa kontekstissa on vahva luottamuksen ja tuen 

tunne, mutta kukaan ei työskentele ahkerasti. Jos organisaatiolta puuttuu molemmat 

kontekstit, kyseessä on organisaation kannalta huonoin tilanne. Silloin organisaatiolla ei 

ole luottamusta, tukea eikä suorituskykyä. Tällöin ambidekstria on mahdotonta. 

(Birkinshaw & Gibson, 2004, s. 52–54.) 

  

On vaikea todeta, milloin ambidekstria on enemmän tai vähemmän hyödyllistä. Lyhyellä 

aikavälillä ambidekstria on luonnostaan tehotonta, sillä se vaatii päällekkäistä työtä ja 

resurssien käyttöä innovaatioihin, joista kaikki eivät tule onnistumaan. Pitää pohtia sitä, 

milloin ambidekstrian hyödyt ylittävät sen kustannukset ja saada vastaus siihen. (O’Reilly 

& Tushman, 2013, s. 333.) Miten ambidekstrisyyteen voidaan päästä? Birkinshaw & 

Gibson (2004, s. 54–55) näkevät viisi erilaista keinoa: 1) diagnosoi organisaatiokontekstisi 

2) keskity muutamaan vipuvarteen ja käytä niitä johdonmukaisesti 3) rakenna 

ymmärrystä kaikilla yrityksen tasoilla 4) näe kontekstuaalinen ambidekstria ja 

rakenteellinen ambidekstria toisiaan täydentävinä ja 5) näe kontekstuaalisen 

ambidekstrian aloitteet "johtajuuden ajamina", ei "johtajavetoisia".  Kun organisaation 

johdossa diagnosoidaan nyky