VAASAN YLIOPISTO KAUPPATIETEELLINEN TIEDEKUNTA JOHTAMISEN LAITOS Sami Myllymäki KANSALLISEN KULTTUURIN VAIKUTUS SUOMALAISESSA, AMERIKKALAISESSA JA JAPANILAISESSA JOHTAJUUDESSA Johtaminen ja organisaatiot pro gradu -tutkielma VAASA 2007 1 SISÄLLYSLUETTELO sivu KUVIOLUETTELO 5 TIIVISTELMÄ 7 1. JOHDANTO 9 1.1. Tutkielman taustaa 9 1.2. Tutkielman tavoitteet ja rajaukset 12 1.3. Tutkielman rakenne 13 2. KULTTUURIT JA ORGANISAATIOT 14 2.1. Kulttuurin käsite 14 2.2. Kulttuuri ja organisaatio 18 2.3. Kansallisia kulttuureja erottelevia ulottuvuuksia 23 2.3.1 Hofsteden kulttuuriulottuvuudet 24 2.3.2 Trompenaarsin kulttuuriulottuvuudet 28 2.3.3 Schwartzin kulttuuriulottuvuudet 29 2.3.4 Muuta tutkimusta 30 2.3.5 Kulttuuritutkimuksen kritiikki 32 2.4. Kulttuurierojen tutkimiseen valitut ulottuvuudet 33 2.5. Yhteenveto 34 3. JOHTAJUUS 36 3.1. Johtajuus ja johtaminen 36 3.2. Johtajuuden tutkiminen ja ulottuvuudet 38 3.3. Organisaatioiden johtajuus kansallisten kulttuurien kontekstissa 40 3.4. Yhteenveto 43 4. SUOMALAINEN, JAPANILAINEN JA YHDYSVALTALAINEN JOHTAMISKULTTUURI JA NIIDEN EROT 45 4.1. Suomalainen kulttuuri 45 4.2. Amerikkalainen kulttuuri 52 2 3 4.3. Japanilainen kulttuuri 57 4.4. Yhteenveto 62 5. EMPIIRISEN TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 67 5.1. Empiirisen tutkimuksen tavoitteet ja lähestymistapa 67 5.2. Tutkimuksen kohde 68 5.3. Empiirisen aineiston keräämisen ja analysoimisen periaatteet 69 5.4. Aineiston hankkiminen 69 5.5. Tutkimuksen laatu 70 6. TUTKIMUKSEN TULOKSET 72 6.1. Valtaetäisyys 72 6.2. Yksilöllisyys 79 6.3. Maskuliinisuus 84 6.4. Epävarmuuden välttäminen 90 6.5. Suhtautuminen aikaan 95 6.6. Saavuttaminen 100 6.7. Yleisimmät haastatteluissa esille tulleet käytännön ongelma-alueet 103 7. YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET 106 7.1. Tutkimustulosten yhteenveto 106 7.2. Johtopäätökset 117 7.3. Tutkimuksen validiteetti 119 4 5 KUVIOLUETTELO sivu Kuvio 1. Ihmisen yksilöllisyyden muodostuminen. 16 Kuvio 2. Yhteisten arvojen ja käyttäytymismallien muodostuminen (Koivisto 1998). 17 Kuvio 3. Ihmisen organisaatiossa käyttäytymiseen vaikuttavat olennaiset tekijät. 23 Kuvio 4. Johtajuuden piirteiden yhteys kulttuuriulottuvuuksiin. 42 Kuvio 5. Johtajuuden piirteiden yhteenveto. 66 Kuvio 6. Yhteenveto suomalaisen johtamiskulttuurin luonnehdinnoista. 109 Kuvio 7. Yhteenveto amerikkalaisen johtamiskulttuurin luonnehdinnoista. 113 Kuvio 8. Yhteenveto japanilaisen johtamiskulttuurin luonnehdinnoista. 117 6 7 VAASAN YLIOPISTO Kauppatieteellinen tiedekunta Tekijä: Sami Petteri Myllymäki Tutkielman nimi: Kansallisen kulttuurin vaikutus suomalaisessa, amerikkalaisessa ja japanilaisessa johtajuudessa Ohjaaja: Prof. Vesa Suutari Tutkinto: Kauppatieteiden maisteri Laitos: Johtamisen laitos Oppiaine: Johtaminen ja organisaatiot Aloitusvuosi: 2003 Valmistumisvuosi: 2007 Sivumäärä: 126 TIIVISTELMÄ Yksittäisten ihmisten ja ryhmien kansallinen kulttuuritausta vaikuttaa olennaisesti ihmisten arvojen määräytymiseen. Kansainvälisen liiketoiminnan lisääntyessä useimmat yritykset joutuvat tänä päivänä toimimaan monikansallisten sidosryhmien ja organisaatioiden kanssa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että eri kansallisen taustan omaavien ihmisten kulttuurierot on pyrittävä tunnistamaan ja huomioimaan yhteistyön toimivuuden ja tehokkaan johtamisen varmistamiseksi. Tutkielman teoriaosuudessa pohditaan kulttuuria ja johtajuutta käsitteinä sekä kansallisten kulttuurien vaikutusta organisaatioihin ja johtajuuteen. Samaisessa yhteydessä perehdytään kulttuurien välistä johtajuutta käsittelevään kirjallisuuteen sekä niihin menetelmiin ja kulttuuriulottuvuuksiin, joilla kulttuurien välisiä eroja ja johtajuutta on aiemmin tutkittu. Tämän jälkeen tutkitaan tarkemmin empiirisen osan kannalta tärkeiden suomalaisen, amerikkalaisen ja japanilaisen kulttuurin piirteitä johtamisen näkökulmasta katsottuna. Tässä käytetään apuna kirjallisuuden perusteella määrättyjä kuutta kulttuuriulottuvuutta. Tutkielman empiirisessä osassa tutkitaan teemahaastattelujen avulla suomalaisen, amerikkalaisen ja japanilaisen johtajuuden piirteitä ennalta valitun case-yrityksen kohdalla. Case-yrityksenä käytetään amerikkalaista kemianalan yritystä, jolla on toimintaa näissä kaikissa kolmessa maassa ja jossa toiminta vaatii tehokasta päivittäistä yhteistyötä kulttuurien välillä. Saatujen tulosten perusteella voidaan todeta yleisesti, että kirjallisuuden pohjalta määritellyt kulttuurilliset erityispiirteet pitivät paikkansa myös case-yrityksessä. Suomalainen johtamiskulttuuri on tyypillisesti tasa-arvoista ja pehmeitä arvoja korostavaa. Amerikkalainen kulttuuri perustuu taas yksilöllisyyteen ja koviin tuottavuutta painottaviin lyhyen tähtäimen arvoihin. Japanilaista johtamiskulttuuria sen sijaan kuvaavat hierarkisuus, kollektiivisuus, suhteiden merkitys ja pitkän tähtäimen aikakäsitys. Teemahaastatteluista käy myös ilmi, että vieraiden kulttuureiden oikea tulkitseminen vaatii kyseisen kulttuurin syvällistä tuntemisen ja siksi haastateltavien valintaan kulttuurien välisten erojen tutkimuksissa olisi käytettävä erityistä huomiota. AVAINSANAT: Japani, kansainvälinen johtajuus, kansalliset kulttuurit, Suomi, Yhdysvallat 8 9 1. JOHDANTO 1.1. Tutkielman taustaa Yhä useammille yrityksille toiminta kansainvälisillä markkinoilla monikansallisten sidosryhmien kanssa on tullut välttämättömäksi kannattavan liiketoiminnan saavuttamiseksi. Yritysten kansainvälisen toiminnan taustatekijöinä voivat olla esimerkiksi laajempien markkinoiden tarjoamat mahdollisuudet tai kotimaisten markkinoiden suppeus. Kansainvälistymiseen ajavat syyt voivat olla joko ns. pakottavia painetekijöitä tai houkuttelevia imutekijöitä (Karhu 2002: 18). Kaiken kaikkiaan kansainvälisestä toiminnasta on tullut pala arkipäivää suuressa osassa suomalaisiakin yrityksiä. Toiminta kansainvälisillä markkinoilla tarkoittaa käytännössä aina sitä, että vuorovaikutus vieraiden kulttuurien kesken tulee väistämättömäksi. Usein yrityksen laajentuminen ulkomaille tuo myös eteen sen, että yrityksen oman organisaation on laajennuttava kotimaan ulkopuolelle, ja tällöin ulkomaisten työntekijöiden palkkaamisesta tulee monesti toiminnan perusedellytys. Tämä viimeistään tarkoittaa, että yhteistyö eri kansallisten kulttuuritaustan omaavien henkilöiden kesken tulee osaksi päivittäistä toimintaa, mikä tuo mukanaan normaaliin kanssakäymiseen liittyvien hankaluuksien lisäksi myös muun muassa kieliongelmia sekä kulttuurien erilaisuuteen liittyviä haasteita. Eräs merkittävä päätös ulkomaille laajentuvilla yrityksillä on ollut kysymys, miten johtajuus uusilla, oudon kulttuurin alueilla hoidetaan. Yhtäältä johtajuuden tulisi sopia paikalliseen kulttuuriin ja toisaalta sen pitäisi olla linjassa yrityksen muun toiminnan kanssa. Tällöin johtajan valinnan merkitys korostuu, sillä johtajan tulisi tuntea sekä paikallinen kulttuuri että yrityksen organisaatiokulttuuri. Johtajuuden lisäksi myös muiden organisaatiokäytäntöjen tulisi olla linjassa kulttuurillisten arvojen kanssa. Nämä edellä mainitut seikat muiden syiden ohella on herättänyt tarpeen tutkia kulttuurien eroja ja vaikutuksia johtajuuteen (Suutari 1996a: 8). 10 Monikansallisten ja yleensäkin kansainvälisillä markkinoilla toimivien yritysten menestyksekäs johtaminen on kiinnostanut tutkijoita jo useiden vuosikymmenien ajan, mutta viimeisimpien vuosien kiihtynyt globalisaatio on nostanut kulttuurillisen moninaisuuden merkityksen yhä tärkeämmäksi osaksi henkilökohtaisia, sosiaalisia ja organisatorisia käytäntöjä. (Kaushal & Kwantes 2006: 579) Tähän liittyen on tutkittu sekä johtamiseen että kulttuureihin liittyviä teorioita, ja erityisesti kulttuuriteorioiden osalta vertailevien tutkimusten avulla on pyritty kartoittamaan kulttuurien merkittävimpiä osatekijöitä (esim. Hofstede 1993). Yhtäältä kansallisten kulttuurien välisten vuorovaikutusten merkitys on tärkeää liike-elämälle siinä, miten johtamisjärjestelmiä tulisi kehittää eri maissa, ja toisaalta se on kiinnostava aihe akateemiselle maailmalle (Harrison & McKinnon 1999: 483). Tämä tutkielma asemoituu teoreettisesti vertaileviin johtajuustutkimuksiin, joissa pyritään löytämään eroja ja tunnistamaan yhtäläisyyksiä eri kansallisille kulttuureille tyypillisille johtajuuden piirteille. Tämä tutkimuskenttä käsittää siten periaatteessa kaksi teoreettista kokonaisuutta eli johtajuustutkimuksen ja kulttuurillisen tutkimuksen. Johtajuudella tarkoitetaan tässä tutkielmassa ihmisten johtamista ja tähän liittyviä johtamisen piirteitä. Johtajuuden piirteiden määrittämisen pohjana käytetään Suutarin (1996a: 23) muodostamaa jaottelua, joiden avulla pyritään kuvaamaan johtajan asemassa olevan yksilön käyttäytymistä alaisiaan kohtaan. Kulttuurillisen tutkimuksen päämääränä on taas pyrkiä löytämään ulottuvuuksia, joiden avulla kulttuurien välisiä eroja voidaan selittää. Tämän osalta tutkielmassa käytetään Hofsteden (1993), Trompenaarsin (1995) ja Schwartzin (1994) mallien pohjalta yhdistettyä kuuden ulottuvuuden avaruutta, sillä nämä ulottuvuudet osoittautuivat kirjallisuuden pohjalta merkittävimmiksi. Johtajuustutkimus ja kulttuurillinen tutkimus yhdessä antavat mahdollisuuden tarkastella kulttuurista riippuvien tekijöiden vaikutusta johtajuuteen. Kulttuurien välisessä tutkimuskentässä tämän tutkielman lähestymistapa vastaa ns. vertailevaa tutkimusta, jossa pyritään erottelemaan ja tunnistamaan kulttuurien eroja ja yhtäläisyyksiä (Suutari 1996a: 54). Tämän tutkielman osalta mielenkiinnon kohteena ovat erityisesti suomalaisen, amerikkalaisen ja japanilaisen johtamiskulttuurin ominaispiirteet ja erot. Näitä on ensinnäkin pyritty kartoittamaan kirjallisuuden pohjalta, 11 minkä jälkeen tutkimusaineistoa on kerätty kansainvälisesti toimivasta case-yrityksestä. Tutkimuksen lähestymistapa on valittu kvalitatiiviseksi. Amerikkalaisen johtajuuden erityispiirteitä verrattuna muiden maiden johtajuuden piirteisiin nähden on tutkittu laajasti, ja tämän tutkielman osalta kiinnostavia ovat erityisesti amerikkalaisen ja suomalaisen sekä amerikkalaisen ja japanilaisen johtajuuden vertailututkimukset. Sen sijaan suomalaisen ja japanilaisen johtamisen vertailututkimukset ovat harvemmassa. Esimerkkinä voidaan kuitenkin mainita Koiviston väitöskirja (1998). Huomattakoon, että kulttuurien vertaileminen tapahtuu useimmiten kahden kansallisuuden kesken, mikä tietyiltä osin rajoittaa tulosten tulkintaa esimerkiksi kolmen tai useamman maan kulttuurin välillä. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikainen johtajuustutkimukseen liittyvä tutkimus on Yuklin (2002) mukaan painottunut Pohjois-Amerikkaan sekä Länsi-Eurooppaan. Usein näissä tutkimuksissa painottuu amerikkalaisesta näkökulmasta kehitetyt johtajuusteoriat, jotka eivät välttämättä ole täysin valideja muissa kulttuureissa (Hofstede 1993, Koivisto 1998). Kulttuurien välisessä kirjallisuudessa on viimeisimpien vuosien aikana esiintynyt kaksi trendiä, joista ensimmäisessä on tutkittu länsimaisten johtajuusteorioiden sopivuutta monikulttuurillisiin tilanteisiin. Toinen trendi on ollut vertailla pienten ryhmien sisäisiä johtajuuden tyylejä ja vaatimuksia. Näissä tutkimuksissa nähdään olevan kolme suurta heikkoutta, joita ovat muodostettujen teorioiden yhteensopimattomuus, sellaisten tutkimusten puute, joissa käsitellään useampaa kuin kolmea tai neljää kansallisuutta sekä sellaisten USA:ssa standardisoitujen menetelmien käyttö, joiden toimivuutta ei muissa maissa ole todistettu (House & muut: 2004: 57). Aivan viimeisimpinä vuosina tutkimusten taso on kuitenkin Housen ja muiden mukaan noussut. Kuten edellä on mainittu, kulttuurien välinen johtajuuteen liittyvä tutkimus on pitkään painottanut amerikkalaisia teorioita ja menetelmiä. Tämän lisäksi tehdyissä tutkimuksissa on usein käytetty kvantitatiivisia lähtökohtia, jolloin tulokset tarjoavat pääasiassa numeerista tilastollista dataa, mutta syvällisempi ja käytännöllinenkin tieto on vähäistä. Esimerkkejä tällaisista kvantitatiivisista tutkimuksista ovat Hofsteden (1993), Trompenaarsin (1995), GLOBE-projektin (House & muut: 2004) sekä 12 Suomessa tehdyt tutkimukset (Suutari 1996a). Joissakin näissä tutkimuksissa on toki kvalitatiivisiakin piirteitä, mutta tällöin laadulliset tulkinnat on monesti tehty kvantitatiivisen aineiston pohjalta. Tässä tutkielmassa toteutettu suomalaisen, amerikkalaisen sekä japanilaisen johtamiskulttuurin keskinäinen kvalitatiivinen vertailututkimus voi edellisten näkökulmien perusteella tuoda uutuusarvoa erityisesti laadullisessa mielessä ja käytännön tasolla. Näillä tuloksilla voidaan tuoda apua näiden kulttuurien väliseen keskinäiseen toimintaan sekä sen tehokkuuteen. Erityisesti niitä voidaan käyttää hyväksi kyseisiä kansallisuuksia sisältävien organisaatioiden johtamisen suunnittelussa sekä organisaation rakenteen muodostamisessa. 1.2. Tutkielman tavoitteet ja rajaukset Tämän tutkielman lähtökohtana on tarkastella kansallisten kulttuurien vaikutusta johtajuudessa kansainvälisesti toimivan keskisuuren yrityksen organisaatiossa. Tutkielmassa tarkastellaan kolmea kansallista kulttuuria: Suomea, Yhdysvaltoja ja Japania. Tutkielman empiirisen osan tutkimus perustuu yhteen case-yritykseen, joka on esitetty tarkemmin empiirisen osuuden luvussa 5. Kulttuurien välisiä eroja tutkitaan käyttämällä kuutta valittua kulttuuriulottuvuutta, jotka ovat valtaetäisyys, yksilöllisyys, maskuliinisuus, epävarmuuden välttäminen, suhtautuminen aikaan sekä saavuttaminen. Tutkielman tavoitteena on siten tuoda esille kulttuurin vaikutukset johtajuudessa case- yrityksen osalta. Case-yrityksessä rajaudutaan tutkimaan suomalaista, amerikkalaista ja japanilaista kulttuuria. Saatuja tuloksia peilataan teoriaosassa kirjallisuuden perusteella muodostettua viitekehystä vasten. Tutkielmassa käytetty case-yritys on siinä mielessä tutkimuksellisesti mielenkiintoinen, että kyseisessä organisaatiossa toimii läheisessä yhteistyössä suomalaisia, yhdysvaltalaisia sekä japanilaisia työntekijöitä, joiden kaikkien on toimittava mahdollisimman tehokkaasti yhdessä. Yrityksessä työskentelee myös muun kansalaisuustaustan omaavia työntekijöitä, mutta niiden merkitys on yrityksen kannalta pieni eikä näitä ole otettu mukaan tämän tutkielman tarkasteluun. Tutkimuksessa saadut 13 tulokset voivat käytännössä olla apuna etsiessä potentiaalisia ongelmakohtia ja kehityskohteita aihepiiriin liittyen. Tutkielma on rajattu siten, että siinä on tutkittu vain kolmea maata ja näiden osalta tarkasteluun on käytetty vain yhtä case-yritystä. Lisäksi tarkastelun pohjana on käytetty teorian pohjalta määritettyä kuutta kulttuurillista ulottuvuutta ja tutkittu eroja näiden ulottuvuuksien sisällä. 1.3. Tutkielman rakenne Tutkielma koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen eli teoriaosio jakautuu siten, että luvussa 1 esitellään tutkielman taustaa sekä tavoitteet, rajoitukset ja rakenne. Luvussa 2 määritellään kulttuuri käsitteenä sekä tuodaan esille kulttuurin vaikuttavia tekijöitä. Samaisessa luvussa esitellään joitakin esimerkkejä kulttuurierojen tutkimisesta ja samalla käsitellään yleisimmin käytössä olevat kulttuuriulottuvuudet. Luvussa 2 kootaan myös yhteen merkittävimmät kulttuuriulottuvuudet, joita sitten hyödynnetään tutkielman empiirisen tutkimuksen toteuttamisessa. Luvussa 3 pohditaan johtajuutta, sen johtajuuden tutkimisen historiaa, johtajuuden osa- alueita ja ulottuvuuksia. Teoriaosion viimeinen eli 4. luku sisältää suomalaisen, yhdysvaltalaisen ja japanilaisen kulttuurin osalta tarkemman analyysin käyttäen apuna ennalta valittuja kulttuuriulottuvuuksia. Tutkielman empiirinen osa koostuu luvussa 5 esitellystä tutkimuksen kohteesta sekä tavoitteista. Samassa yhteydessä käsitellään empiirisen aineiston keräämisen ja analysoimisen periaatteita sekä sitä, millä tavoin aineiston kerääminen on käytännössä toteutettu. Saadut tutkimustulokset ja niiden peilaaminen teoriaa vasten esitetään luvussa 6. Empiirisen tutkimuksen sekä koko tutkielman yhteenveto ja johtopäätökset esitetään luvussa 7. Samassa luvussa on pohdittu saatujen tutkimustulosten luotettavuutta. 14 2. KULTTUURIT JA ORGANISAATIOT Tässä luvussa perehdytään kulttuurin eri näkökulmiin ja tätä taustaa vasten yksilöiden käyttäytymiseen. Ensin tarkastellaan kulttuuria käsitteenä sekä sen vaikutusta yksilöön. Tämän jälkeen pohditaan erityisesti kansallisia kulttuureja sekä niiden merkitystä yritysten toiminnan kannalta. Sen jälkeen määritellään käsitteenä organisaatio ja kulttuuritasona organisaatiokulttuuri. Organisaatiokulttuurin merkitys on olennaista, kun tarkastellaan kansallisten kulttuurien vaikutuksia esimerkiksi yrityksissä sekä niiden jäsenten toiminnassa. Näiden määrittelyjen jälkeen yhdistetään sekä kansallisen kulttuurin että organisaatiokulttuurin vaikutus ihmisen toimintaan ja tuodaan esille näissä esiintyvien erojen takia syntyvien ristiriitojen ja konfliktien riskejä. Luvussa 2.3 on esitetty kulttuurien ja niiden välisten erojen tutkimista. Kyseisessä osassa on varsinaisesti paneuduttu kansallisiin kulttuureihin. Tässä yhteydessä on käsitelty merkittävimpien tutkimusten tuloksia, joista yksityiskohtaisimmin on esitetty hollantilaisen Geert Hofsteden määrittelemiä kulttuurillisia ulottuvuuksia. Myös muuta tutkimusta ja kirjallisuutta on käsitelty, samoin kuin tutkimusten validiteettia. 2.1. Kulttuurin käsite Kulttuurilla tarkoitetaan usein sivistystä tai siihen liittyviä ilmentymiä, kuten taidetta ja kirjallisuutta. Laveamman käsityksen mukaan kulttuuri toimii ihmisten henkisenä vaikuttimena, joka muokkaa arvoja, uskomuksia, käyttäytymistä ja ajattelua (Suutari 1996a: 28–29). Hofsteden (1993: 21) mukaan kulttuuri on opittua – ei perittyä – kollektiivista mielen ohjelmointia, joka on tietylle sosiaaliselle ympäristölle yhteistä. Trompenaars (1995: 6) määrittää kulttuurin tavaksi, jolla ryhmä ihmisiä ratkaisee yhdessä ongelmia. Schein taas (1987: 26) tiivistää kulttuurin seuraavasti: ”Kulttuuri on perusoletusten malli, jonka jokin ryhmä on keksinyt, löytänyt tai kehittänyt oppiessaan käsittelemään ulkoiseen sopeutumiseen tai sisäiseen yhdentymiseen liittyviä ongelmia. Tämä malli on toiminut kyllin hyvin, jotta 15 sitä voidaan pitää perusteltuna ja opettaa ryhmän uusille jäsenille ongelmia koskevana tapana havaita, ajatella ja tuntea.” Kulttuuri voidaan määritellä useilla eri tavoilla ja sanana sillä on lukemattomia ja monitasoisia merkityksiä asiayhteydestä ja määrittelijästä riippuen. Kulttuuri voidaan myös jakaa useisiin osatekijöihin, joista yhden määritelmän mukaan kulttuuri koostuu objektiivisista tekijöistä, jotka ovat fyysisiä artefakteja, sekä subjektiivisista tekijöistä, kuten normeista, rooleista, uskomuksista ja arvoista (Suutari 1996a: 28). Tässä työssä kulttuurilla tarkoitetaan lähinnä määritelmän subjektiivista osaa, mikä onkin usein tutkimuksen kannalta olennaisin alue. Hofstede (1993: 22) määrittelee ihmisen henkisen ohjelmoinnin tasot kolmeen osaan, joista ensimmäisenä on yleismaailmallinen ja peritty ihmisluonto, toisena tietylle ryhmälle ominainen opittu kulttuuri ja kolmantena näiden yhdistelmänä muodostuva, yksilölle ominainen kokonaisuus. Nämä tasot on erotettava tutkimuksessa toisistaan ja usein perimän osuus ei ole kovinkaan mielenkiintoinen varsinkaan johtamisen kannalta, koska siihen ei käytännössä pystytä vaikuttamaan. Ihmisen käyttäytymiseen ja yksilöllisyyteen vaikuttavat tekijät on havainnollistettu kuviossa 1. On hyvä huomata, että ihmisen oppimista on tässä yhteydessä pidettävä jatkuvana ja siten yksilöllisyys ei ole stabiili. Muun muassa Hofstede (1993) ja Senge (1994) tuovat tässä yhteydessä esille poisoppimisen käsitteen, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen joutuu totuttuja toimintamalleja muuttaakseen ”poisoppimaan” vanhat mallit ja tämän jälkeen sisäistää uudet. Mitä enemmän ihmisellä on myönteisiä kokemuksia vanhoista malleista, sitä vaikeampi näitä malleja on muuttaa. Kulttuurien osalta arvojen, uskomusten ja muiden siihen liittyvien osatekijöiden oppimista ja sisäistämistä kutsutaan usein sosialisaatioksi (Suutari 1996: 32). 16 PerimäPerimä KulttuuriKulttuuri Yksilölliset kokemukset Yksilölliset kokemukset YksilöllisyysYksilöllisyys Saadut geenit Kollektiivista, oppiminen Yksilöllistä, oppiminen Kuvio 1. Ihmisen yksilöllisyyden muodostuminen. Kulttuuri liitetään edellä olevan määrittelyn mukaan kollektiiviseksi mielen ohjelmoinniksi, joka tapahtuu tietyssä sosiaalisessa ympäristössä. Jokainen ihminen kuuluu moniin, osittain päällekkäisiinkin tällaisiin ympäristöihin, jolloin yksilöön vaikuttavia kulttuureja on jatkuvasti useita. Kulttuurit voidaan jakaa esimerkiksi vaikutusalueensa mukaan eri tasoihin, joista laajimpana pidetään usein kansallista tasoa (Hofstede 1993: 27). On tietenkin hyvä huomata, että tietyt kulttuuritasot ovat tätäkin laajempia – esimerkkinä mainittakoon kieliryhmät tai vaikkapa Euroopan unionin tuoma kulttuurillinen vaikutus. Eräs merkittävä kulttuuriin vaikuttava ja kirjallisuudessa paljon tutkittu tekijä on uskonto, joka on sitoutunut jollakin tasolla käytännössä kaikkiin kansallisiin kulttuureihin. Uskonnolla ja sen opetuksilla pyritään vaikuttamaan ihmisen elämänkatsomuksellisiin perusarvoihin. Usein nämä saattavat olla jopa ristiriidassa ihmisen muiden arvojen kanssa. Koivisto (1998: 62) ottaa väitöskirjassaan esille yhden tavallisimmista ristiriitaesimerkeistä: toisaalta uskonnollisten opetusten pohjalta monet ihmiset uskovat, että kaikella elämässä on tarkoitus, kun samalla he uskovat ihmisen vapaaseen tahtoon. Koivisto on esittänyt kulttuurista peräisin olevien arvojen ja ihmisten käyttäytymisen muodostumisen kuviossa 2 esitetyn kaavion avulla. Uskonnon ja historian lisäksi Koivisto tuo esille myös maantieteen ja ilmaston merkityksen. 17 Maantieteellinen sijainti & ilmasto Maantieteellinen sijainti & ilmasto HistoriaHistoria Filosofia & uskonnot Filosofia & uskonnot Kulttuurillinen maailmankuva & oman itsensä määrittely Kulttuurillinen maailmankuva & oman itsensä määrittely Yhteiset arvot & käyttäytymismallit Yhteiset arvot & käyttäytymismallit Kuvio 2. Yhteisten arvojen ja käyttäytymismallien muodostuminen (Koivisto 1998). Mole (2004: 19–20) esittää, että kulttuuri on järjestelmä, jonka mukaisesti yksilöt ja ryhmät toimivat keskenään ja ympäristön kanssa. Hänen ajatusmallinsa mukaan kulttuurin liittyy kolme ominaispiirrettä: • Riippumatta kulttuurista ihmiset tekevät parhaansa itsensä ja ryhmän eteen. • Yksikään kulttuuri ei ole stabiili, vaan liikkuu spiraalin tapaan: ydinarvot muuttuvat hitaammin kuin reunoilla olevat pinnallisemmat arvot. • Kulttuurin ulkoiset ominaisuudet perustuvat piilossa oleviin arvoihin ja uskomuksiin. Jotta näitä ominaisuuksia voidaan muuttaa, myös arvojen pitää muuttua. Kulttuurien tutkimisessa ja analysoimisessa käytetään usein olettamuksena, että kulttuurilla tarkoitetaan tietyn kansallisuuden muodostamaa kulttuuria. Tämä lienee osittain sen takia, että eri kulttuurit on suhteellisen helppo erottaa maiden rajojen 18 suhteen. Toisaalta on tietenkin luonnollista, että juuri kansallisilla kulttuureilla on merkittävä rooli ja vaikutus ihmisten käyttäytymiseen, sillä kansalliset ryhmittymät ovat monesti hyvin pitkäikäisiä ja näiden kulttuurien sisältö on hyvin juurtunut sen jäsenten mieliin. Kansallisten kulttuurien painoarvon tärkeyttä kuvaavat myös tutkimukset, joiden mukaan noin 50% ihmisten arvojen eroavuuksista johtuu nimenomaan kansallisesta kulttuuritaustasta, mikä on olennaisesti enemmän kuin esimerkiksi ammatillinen rooli, ikä tai sukupuoli (Martinsons & Davison 2007: 285). Näin ollen yritysten toiminnan kannalta on varmasti merkitystä myös sillä, missä maassa yrityksellä on toimintaa ja minkä maan kansalaisia yrityksissä työskentelee. 2.2. Kulttuuri ja organisaatio Edellä on määritelty kulttuuri käsitteenä sekä tuotu esille kulttuurin vaikutukset yksilön käyttäytymiseen. Kulttuurit voidaan edelleen jakaa tasoihin niiden vaikutusalueen mukaan: usein kansallinen kulttuuri on tässä suhteessa alueellisesti laajin. Muita kulttuurin tasoja, jotka ovat tärkeitä erityisesti johtajuuden ja yritystoiminnan näkökulmasta ovat laajemmasta suppeampaan mentäessä esimerkiksi tietyillä toimialalla vallitseva kulttuuri, yrityksen tai muun organisaation sisällä oleva organisaatiokulttuuri ja organisaation osan, esimerkiksi ryhmän, kulttuuri. On hyvä huomata, että ihmisiin vaikuttaa jatkuvasti useita eritasoisia kulttuureja, jotka ovat osittain limittäisiä. Yritystasolla tarkasteltaessa organisaatiokulttuurilla on suuri merkitys ja sitä on tarkasteltu lähemmin seuraavana. Organisaatio on määritelmänä muuttunut viime vuosikymmenien aikana olennaisesti. Siinä, missä organisaatiolla tarkoitettiin 1920-luvulla koneita, 1930-sosiaalisia järjestelmiä, 1960-luvulla poliittisia areenoita, avoimia ja dynaamisia järjestelmiä ja 1980-luvulla kulttuureja yleensä, sillä tarkoitetaan tänä päivänä yhä enemmän verkostoja (Karlöf 2006: 19). Robbins (2005: 3) kutsuu organisaatioksi tietoisesti ohjattua sosiaalista, kahdesta tai useammasta henkilöstä koostuvaa yksikköä, jonka tarkoituksena on saavuttaa yhteiset 19 päämäärät. Hänen mukaansa organisaatiota leimaa sen jäsenten roolien muodollisuus sekä rakenne. Organisaation määritteleminen sinänsä on hyvin monimutkaista ja tilannekohtaistakin. Usein yritysten kohdalla organisaationa pidetään sitä virallisesti määrättyä ihmisten joukkoa, jotka antavat yritykselle osaamistaan ja panostaan sekä saavat tätä vastaan korvausta – toisin sanoen palkkaa. Schein (1994: 12–15) määrittelee organisaatiolle ominaisia piirteitä, joita ovat koordinointi, yhteiset tavoitteet, jaetut tehtävät sekä yhdessä toiminen. Jo tämänkin määritelmän perusteella organisaation voidaan katsoa olevan edellä mainittua laajempi, ja tietyiltä osin esimerkiksi toimittajien ja asiakkaiden voidaan katsoa kuuluvan yrityksen organisaatioon. Siinä, missä perinteisesti organisaatiolle on pystytty määrittämään tietty rakenne ja ns. organisaatiokaavio, tätä ei nykyisin enää välttämättä voida tehdä. Tietyiltä osin organisaation voidaan katsoa olevan virtuaalinen, jossa sen rakenne muuttuu ja jäsenet sekä heidän sijaintinsa vaihtuvat jatkuvasti (Quinn 2003: 137). Tällöin esimerkiksi edellä mainittu Robbinsin organisaation määritelmä ei olisi riittävän laaja eikä se sisällä ns. epävirallista organisaatiota. Mitä tahansa organisaatiolla lopulta halutaankaan tarkoittaa, tässä tutkielmassa kyseisellä käsitteellä tarkoitetaan sen suppeaa määritelmää eli yrityksen omaa henkilöstöä. Yhdistämällä aiemmin esitelty kulttuuri ja tässä luvussa esitetty organisaation määritelmä, voidaan muodostaa organisaatiokulttuurin käsite. Schein (1987: 23–38) toteaa organisaatiokulttuurin määrittämisen olevan erittäin vaikeaa ja eri asiantuntijoiden määritelmät saattavat poiketa toisistaan lähes täysin. Schein ymmärtää organisaatiokulttuurilla yhteisen tarkoituksen omaavaa yhteisöä, joka erottaa organisaation muista organisaatioista. Lisäksi hän jakaa organisaatiokulttuurin eri tasoihin: artefakteihin eli ihmisen työn aikaansaannoksiin, arvoihin ja perusolettamuksiin (Schein 2001: 30–34). Robbins (2005: 230) puolestaan jakaa organisaatiokulttuurin seitsemään pääominaisuuteen, joita ovat innovaatio ja riskinotto, huomion kiinnittäminen yksityiskohtiin, tulosorientoituneisuus, ihmisorientoituneisuus, tiimiorientoituneisuus, aggressiisivuus ja stabiilisuus. 20 Yrityksissä organisaatiokulttuurilla on usein suurempi vaikutus kuin osataan olettaa, ja tämän takia huomio kulttuurin kehittämiseen jää suhteellisen vähälle huomiolle. Kwantes ja Boglarsky (2007: 204) ovat kuuden maan tutkimuksessaan todenneet, että organisaatiokulttuuri vaikuttaa voimakkaasti sekä johtamiseen että työtekijöiden henkilökohtaiseen tehokkuuteen. Tämän tutkimuksen mukaan organisaatiokulttuuri, joka tukee työntekijöiden henkilökohtaisia tavoitteita sekä tyytyväisyyttä, lisäävät tehokkuutta. Robbins (2005: 232) tuo esille viisi tekijää, joissa organisaatiokulttuurin merkitys tulee esille. Näiden mukaan organisaatiokulttuuri • erottaa organisaation muista organisaatioista, • antaa sen jäsenilleen identiteetin, • tuo sen jäsenille yhteisen päämäärän omien henkilökohtaisten tavoitteiden lisäksi, • lisää organisaation stabiilisuutta ja • toimii säätelymekanismina, joka ohjaa työntekijöiden käyttäytymistä ja asenteita. Vaikka kansallisten kulttuurien ja organisaatiokulttuurien taustalla voidaan nähdä olevan runsaasti samanlaisia tekijöitä, niillä on myös olennaisia eroja. Siinä, missä kansalliset kulttuurit muodostuvat enemmänkin arvojen ja uskomusten pohjalle, organisaatiokulttuurit rakentuvat voimakkaammin käytäntöjen muotoon (Hofstede 1993: 261). Tällä on siinä mielessä oleellinen merkitys, että arvot omaksutaan pääasiassa varhaisessa lapsuudessa perheen ja muun sosiaalisen ympäristön puitteissa. Perusarvojen muuttaminen tämän jälkeen on huomattavan vaikeaa ja vaatinee usein radikaalejakin tapahtumia. Sen sijaan organisaation käytäntöpainotteinen kulttuuri opitaan aikuisiällä ja työpaikalla. Kansallisten kulttuurien ja organisaatiokulttuurien eroa voidaan havainnollistaa myös siten, että kansalliset kulttuurit vaikuttavat käytännössä sekä työssä että vapaa-aikana. Nämä kulttuurilliset arvot ovat periaatteessa osana ihmisen ympäristöä jatkuvasti ja näistä arvoista poikkeaminen tarkoittaisi pahimmassa tilanteessa asettumista koko ympäröivää yhteiskuntaa vastaan. Sen sijaan organisaation arvot ovat osa vain kyseistä organisaatiota ja tällöin tämän organisaation arvojen hyväksyminen tarkoittaa näiden arvojen mukaisen toimintatavan noudattamista 21 silloin, kun toimintaan organisaation sisällä. Ihmisten ei näin ollen välttämättä vaadita noudattavan organisaatiokulttuurin arvojen mukaista toimintaa organisaation ulkopuolella. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että yksittäisten ihmisten käytäntöjä on helpompi muuttaa kuin perusarvoja ja siten sopeutuminen uuteen organisaatiokulttuuriin on usein helpompaa kuin uuteen kansalliseen kulttuuriin. On kuitenkin hyvä huomata, että organisaatiokulttuurin muuttaminen kokonaisuutena ei sekään ole kovin yksinkertaista, sillä kulttuuri voi olla muodostunut pitkänkin ajan kuluessa, jolloin käytännöt ovat syvälle juurtuneita ja yleinen muutosvastarinta on suurta erilaisia vieraita käytäntöjä kohtaan. Schein (1987: 31–36) jakaa organisaatiokulttuurin kolmeen tasoon, joiden sisältö ja keskinäinen vuorovaikutus muodostavat varsinaisen kulttuurin. Ensimmäisen tason muodostavat artefaktit eli ns. ihmistyön aikaansaannokset, jotka ovat organisaation ulkopuolelle näkyvä, mutta ei aina tulkittavissa oleva osa. Toiseen tasoon kuuluvat organisaation omaksumat arvot ja kolmanteen tasoon organisaation ns. perusoletukset eli sellaiset käyttäytymistä ohjaavat alitajuiset oletukset, jotka ilmoittavat ryhmän jäseniltä odotetut tai vaaditut toimintatavat. Edellä on esitetty kulttuurin merkitys ihmisten arvojen ja uskomusten muodostumiseen sekä käyttäytymiseen. Tässä yhteydessä todettiin, että kansallisuudella on erityinen merkitys ihmisten arvomaailman kannalta siinä, missä organisaatiokulttuurit muokkaavat ihmisten käytännön toimintaa. Kun ihmisten käyttäytymistä ja yhteistyötä tutkitaan yrityksissä tätä taustaa vasten, on selvää, että ihmisten ajatusmaailmoissa sekä toiminnoissa esiintyy eroja, jotka pahimmassa tapauksessa johtavat erimielisyyksiin ja erilaisiin konflikteihin. Usein juuri erot kulttuuritekijöissä aiheuttavat sen, että ihmiset tulkitsevat toistensa käyttäytymistä väärin tai olettavat, että muut toimivat ja ajattelevat samalla tavalla kuin he itse. Kirjallisuudessa esitetään usein kolme kulttuurin ulottuvuutta, jotka ovat erityisesti organisaatioiden osalta olennaisia ajatellessa mahdollisten ristiriitojen lähteitä. Nämä ulottuvuudet Mole (1998: 22–23) nimeää viestinnäksi, johtajuudeksi sekä organisaatioksi. Hänen mukaansa viestintä liittyy sanalliseen ja sanattomaan kieleen siinä, missä johtajuus ja organisaation rakenne 22 liittyvät arvoihin. Mole (1998: 61) määrittää tämän rakenteen pohjalta kaksiulotteisen avaruuden, jonka dimensioina ovat johtajuus (ääripäinä ryhmä ja yksilö) ja organisaatiorakenne (ääripäinä orgaaninen ja systemaattinen organisaatio). Tälle tasolle Mole pyrkii sijoittamaan Euroopan maat sekä joitain muita merkittäviä maita. Mitä lähempänä maat sijaitsevat toisiaan, sitä pienempi riski on ajautua ristiriitaisiin tilanteisiin. Tämä sijoittelu on kuitenkin hyvin suurpiiteinen eikä sitä voida yleistää kaikkiin tilanteisiin. Vaikka organisaation jäsenten käyttäytyminen muovautuisikin ajan mukana noudattamaan yhteistä organisaatiokulttuuria, muun muassa kansallisuuden mukanaan tuomat arvot ja erityisesti perimän aiheuttamat tekijät eivät muutu. Näillä tekijöillä ja niiden huomioimisella on siten yleensä olennainen tekijä yrityksen toiminnan kannalta. Tässä tutkielmassa keskitytään näiltä osin erityisesti kansallisuuksien välisten eroavuuksien aiheuttamiin seurauksiin organisaatioissa. Kuten Shein toteaa (2001: 22– 25), kulttuureilla on suuri merkitys varsinkin fuusioiden, yritysostojen ja yhteistyöyritysten osalta. Tällöin sekä kansalliset että organisaatiokulttuurit saattavat törmätä. Kuviossa 3 on esitetty edellä mainitun tarkastelun valossa ne olennaiset tekijät, jotka vaikuttavat organisaation jäsenten toimintaan ja käyttäytymiseen. 23 H enkilökohtaiset kokem ukset H enkilökohtaiset kokem ukset K a ns al lis uu s, P er he y m s. K a ns al lis uu s, P er h e ym s. Perim ä Perim ä Yksilöllisyys -Arvot -Uskomukset -Käyttäytyminen Yksilöllisyys -Arvot -Uskomukset -Käyttäytyminen O rg an isa at io - ku ltt uu ri O rg an isa at io - ku ltt uu ri Tilannekohtaisettekijät Tilannekohtaisettekijät Kuvio 3. Ihmisen organisaatiossa käyttäytymiseen vaikuttavat olennaiset tekijät. 2.3. Kansallisia kulttuureja erottelevia ulottuvuuksia Kansallisten ja organisaatiokulttuurien erojen tutkiminen on noussut viimeisimpien vuosikymmenien aikana mielenkiinnon kohteeksi mm. kansainvälistymisen seurauksena. Erityisen tärkeää näiden erojen tunteminen ja näistä aiheutuvien mahdollisten ristiriitatilanteiden ratkaiseminen on monikansallisille ja kansainvälisessä ympäristössä toimiville yrityksille. Tässä yhteydessä on vielä hyvä korostaa jo edellä mainittua seikkaa, että kansallisten kulttuurien ja organisaatiokulttuurien välillä on ero mm. siinä, miten ne ilmenevät käytännössä. Erot kansallisissa kulttuureissa näkyvät pääasiassa arvoeroina siinä, missä erot organisaatiokulttuureissa heijastuvat erilaisina käytäntöinä (Hofstede 1993: 261). Koska yksilön kannalta käytäntöjä on olennaisesti helpompi muuttaa ja oppia kuin arvoja tai uskomuksia, kansallisten kulttuurien väliset erot ihmisten välisessä kanssakäymisessä ovat tietyllä tapaa merkityksellisempiä. Tässä 24 tutkielmassa keskitytään erityisesti kansallisten kulttuurien välisiin eroihin ja niiden tutkimiseen. Tätä on käsitelty yksityiskohtaisemmin seuraavana. Kansallisten kulttuurien ja niiden välisten erojen tutkimisessa on ollut vaikeutena ensinnäkin itse kulttuurin määrittämisen monimuotoisuus (Suutari 1996a: 38). Tämän lisäksi yksilöiden väliset erot kansallisten kulttuurien sisällä aiheuttavat ongelmia rajaamaan yhtäältä kansallisen kulttuurin ja toisaalta yksilöllisten tekijöiden tuomat poikkeavuudet erilleen toisistaan. Monet tutkijat ovat pyrkineet hajottamaan kulttuurit ulottuvuuksiin, joissa esiintyvistä eroista voidaan johtaa poikkeavat mallit eri kulttuurien välillä. Merkittäviä tutkijoita tällä alueella ovat muun muassa Hofstede, Trompenaars, Schwarz, Hall sekä Laurent. Näistä kolmen ensimmäisen tutkimuksen tuloksena saatuja kulttuurien ulottuvuuksia on esitetty tarkemmin alla. 2.3.1 Hofsteden kulttuuriulottuvuudet Työhön ja työorganisaatioihin liittyvien kansallisten kulttuurien ulottuvuuksien määrittäjänä Geert Hofstede lienee kuuluisin ja hänen tutkimuksiinsa lienee viitattu useimmin. Hofstede toteutti laajan tutkimuksen, jossa hän kartoitti IBM:n palveluksessa olevien henkilöiden arvostuksia yli 50 maasta (Hofstede 1993: 32). Tämän tutkimuksen tuloksiin perustuen Hofstede päätyi tarkastelemaan työelämään liittyvien kansallisten kulttuurien eroja neljän ulottuvuuden avulla. Myöhemmin Hofstede tunnisti myös viidennen ulottuvuuden, joka perustuu erityisesti itäisen ja läntisen kulttuurin ajattelutapaeroihin. Hofsteden nimeämät kulttuurilliset ulottuvuudet ovat: valtaetäisyys, yksilöllisyys vs. kollektiivisuus, maskuliinisuus vs. feminiinisyys, epävarmuuden välttäminen ja pitkän aikaväline vs. lyhyen aikavälin suuntautuminen. Valtaeäisyys. Hofstede luonnehtii ensimmäistä ulottuvuuttaan seuraavasti (Hofstede 1993: 48): ”Valtaetäisyyden voidaan luonnehtia mittaavan sitä, missä määrin jonkin maan sisällä sijaitsevissa instituutioissa tai organisaatioissa vähiten valtaa käyttävät odottavat tai hyväksyvät vallan jakautuvan epätasaisesti.” 25 Valtaetäisyydellä tarkoitetaan siis sitä, kuinka jyrkästi valta on jakautunut organisaatioissa. Pienen valtaetäisyyden maissa alaiset toimivat itsenäisesti ja suhteellisen riippumattomasti esimiehestään. Tässä tilanteessa esimiehen ja alaisen välinen riippuvuus on kaksisuuntaista. Sen sijaan korkean valtaetäisyyksien maissa alaiset ovat riippuvia esimiehestään ja heidän välinen henkisen tason suhde on tyypillisesti etäinen. Hofsteden mukaan valtaetäisyys juontaa juurensa eri maissa vallitseviin ympäristöllisiin olosuhteisiin, varallisuuteen sekä yhteiskuntajärjestelmiin. Suurimpia valtaetäisyydet ovat latinalaisissa kulttuureissa, Aasiassa sekä Afrikassa. Sen sijaan Pohjoismaissa valtaetäisyys on pieni. Valtaetäisyys tulee esille Hofsteden mukaan niin perhepiirissä kuin myös työyhteisöissä sekä koko yhteiskunnassa. (Hofstede 1993: 54–74) Yksilöllisyys vs. kollektiivisuus. Hofsteden toinen ulottuvuus kuvaa yksilöllisyyden ja kollektiivisuuden välistä painoarvoa. Kollektiivisen edun painoarvo yksilölliseen etuun verrattuna vaihtelee maittain suuresti. Se, kumpaa etua painotetaan enemmän, riippuu olennaisesti perinteistä, perherakenteesta sekä ennen kaikkea varallisuudesta. Alueilla, joilla esiintyy köyhyyttä, kollektiivisuus ja perheiden suuret koot luovat turvaa yksilön ympärille ja parantavat elämisen mahdollisuuksia. Sen sijaan rikkaissa länsimaissa, joissa yksilöllisyydellä on suuri painoarvo, läheisten antama turva ei ole elämiselle useinkaan välttämätöntä. Hofstede liittääkin yksilöllisyysindeksin bruttokansantuotteeseen ja näkee näiden välillä selvän riippuvuussuhteen (Hofstede 1993: 112). Yksilöllisyyden ja kollektiivisuuden esiintyminen työyhteisöissä näkyy monin tavoin, mm. työhönoton yhteydessä: kollektiivisessa yhteiskunnassa otetaan huomioon suhteet, kun taas yksilöllisessä kulttuurissa vaikuttavat tyypillisesti yksilön omat kompetenssit. Tämän ulottuvuuden erot näkyvät myös siinä, millä tavoin työsuhde käsitetään. Kollektiivisessa kulttuurissa työntekijän nähdään olevan osa ryhmää, kun yksilöllisissä kulttuureissa työsuhde nähdään työnantajan ja työntekijän välisenä liiketoimena (Hofstede 1993: 96). Yksilöllisimpiä maita ovat tutkimusten mukaan anglomaat, kuten Yhdysvallat, Australia ja Iso-Britannia, kun taas kollektiivisimmat maat löytyvät Latinalaisesta Amerikasta. 26 Maskuliinisuus vs. feminiinisyys. Hofsteden kolmantena ulottuvuutena käyttämä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden vastakkainasettelu kertoo toisaalta sukupuolien välisistä rooleista eri kulttuureissa mutta ennen kaikkea tällä ulottuvuudella halutaan esittää ns. kovien ja tulospohjaisten arvojen suhdetta pehmeisiin ja ihmisläheisiin arvoihin. Se, miksi ulottuvuuteen sisällytetään maskuliinisuus ja feminiinisyys, johtuu siitä, että juuri kovat arvot yhdistetään usein miehisyyteen siinä, missä pehmeät arvot nähdään naisellisina ominaisuuksina. Tässä yhteydessä on hyvä erottaa maskuliinisuus ja feminiinisyys sukupuolisista rooleista, sillä tietyissä tilanteissa myös mies voi olla feminiinisempi kuin nainen. Lisäksi on tyypillistä, että korkean maskuliinisuuden maissa myös naisten arvot ovat suhteellisen kovia, jopa kovempia kuin miesten arvot feminiinisissä maissa. Tutkimuksista käy tosin ilmi, että voimakkaan maskuliinisuuden maissa sukupuolten roolit eroavat voimakkaammin toisistaan kuin feminiinisimmissä maissa (Hofstede 1993: 122). Kaikkein feminiinisimpiä maita ovat Ruotsi ja Norja sekä muut Pohjoismaat. Näissä maissa sekä miesten että naisten arvot pehmeitä ja itse asiassa Hofstede ei nähnyt esimerkiksi Ruotsin tapauksessa sukupuolten arvojen pehmeydessä eroja ollenkaan. Maskuliinisia maita ovat Japani, Itävalta, Iso-Britannia sekä tietyiltä osin myös Yhdysvallat. On hyvä huomata, että tämä maskuliinisuus ei jakaudu maantieteellisesti niin selvästi kuin edellä mainitut ulottuvuudet, vaan suuria eroja voi lyötyä myös lähekkäisistä maista: esimerkiksi Hollanti on hyvin feminiininen maa, kun taas Itävalta ja Saksa ovat maskuliinisia. Maskuliinisuus vastaan feminiinisyys –ulottuvuus ei näy vain eri maiden välisissä asetelmissa, vaan vaihteluja voidaan nähdä myös eri työkuvien tai ammattien välillä. Hofstede havaitsi tutkimuksissaan, että korkeasti koulutettujen ja erityisesti myyntityössä toimivien henkilöiden piirissä on usein vallitsevampana maskuliinisuus kuin vähemmän koulutetuilla. Feminiinisyys on hänen mukaansa ominaista varsinkin toimistotyöntekijöillä (Hofstede 1993: 126). Työpaikoilla maskuliinisuus tulee esiin esimerkiksi konfliktitilanteissa, jotka ratkaistaan maskuliinisissa kulttuureissa suorasukaisesti ja feminiinisissä kulttuureissa neuvotteluin sekä kompromissein. Ero maskuliinisuus-ulottuvuudessa on siten lähtökohtaisesti potentiaalinen syy sille, etteivät voimakkaasti erilaiset kulttuurit helposti ymmärrä toisiaan. 27 Epävarmuuden välttäminen. Neljäntenä ulottuvuutena Hofstede mainitsee ns. epävarmuuden välttämisen, joka mittaa sitä, miten tietyssä kulttuurissa suhtaudutaan epävarmoihin ja ennalta tuntemattomiin tilanteisiin ja tekijöihin. Tämän ulottuvuuden osalta Hofstede pitää tärkeänä sitä, että epävarmuus erotetaan riskistä, sillä näiden välillä on olennainen ero. Siinä, missä epävarmuus on tuntematonta, riski on tavallisesti tietoisesti otettua ja siten tunnettua. Epävarmuutta välttävissä kulttuureissa on tapana välttää tuntemattomien tilanteiden mukanaan tuomaa stressiä laatimalla yksityiskohtaisia sääntöjä ja lakeja sekä nojautumalla tekniikkaan ja uskontoon (Hofstede 1993: 160). Epävarmuuden välttämisen suuruus näkyy myös muissa työhön liittyvissä arvoissa, kuten siinä, miten täsmällisyyttä ja muodollisuutta korostetaan: epävarmuutta välttävissä maissa pyritään tarkkoihin aikatauluihin sekä muodollisuuteen siinä, missä epävarmuutta sietävissä maissa näitä ennemminkin kartetaan. Epävarmuuden välttäminen riippuu myös tietyiltä osin iästä ja muista yksilöllisistä tekijöistä, mutta lisäksi kansallisella kulttuurilla on tähän suuri merkitys. Epävarmuutta eniten välttäviä maita ovat Hofsteden mukaan Kreikka, Portugali sekä myös Japani. Epävarmuutta parhaiten sietäviä maita ovat puolestaan Singapore, Tanska ja Ruotsi. Myös tämän ulottuvuuden osalta tulokset vaihtelevat olennaisesti eri maanosien sisällä. Suomi sijoittuu epävarmuuden välttämisessä keskikastiin mm. Sveitsin ja Hollannin kanssa. (Hofstede 1993: 164) Pitkän aikavälin vs. lyhyen aikavälin suuntautuminen. Viidentenä kulttuuriulottuvuutena Hofstede on tunnistanut suhtautumisen aikaan (ns. pitkän aikavälin vs. lyhyen aikavälin suuntautuminen). Tämä ulottuvuus tuli myöhemmin esille Chinese Value Survay –tutkimuksesta, jonka toteuttajana oli Michael Bond. Bond nimesi tämän ulottuvuuden aluksi ”konfutselaiseksi dynamiikaksi”, sillä tässä ulottuvuudessa erot näkyivät lähinnä läntisen sekä konfutselaisen idän ajattelutapojen välillä. Konfutselaisuuden opit, jotka liittyvät käytännön etiikkaan, painottavat eriarvoisuuden merkitystä, perhettä, hyveellistä käyttäytymistä sekä työntekoa ja sitkeyttä. Nämä liittyvät usein pitkän ajan tavoitteisiin, kun taas länsimainen ajattelutapa painottaa usein henkilökohtaista vakautta, nopeita tuloksia sekä omistamista. Voimakkaimmin pitkän aikavälin suuntausta edustavat Kiina, Japani sekä Etelä-Korea, 28 kun taas lyhyen aikavälin suuntautuminen tulee voimakkaimmin esille Pakistanin ja Nigerian lisäksi mm. Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. 2.3.2 Trompenaarsin kulttuuriulottuvuudet Fons Trompenaars on Hofsteden ohella tehnyt laajamittaisia tutkimuksia kulttuurieroista työhön liittyvässä kontekstissa. Trompenaars jaottelee kulttuuriulottuvuudet seitsemään osaan, joita ovat (Trompenaars 1995: 21–136): universalismi – partikularismi, yksilöllisyys – kollektiivisuus, neutraalisuus – tunteellisuus, spesifisyys – diffuusio, saavuttaminen – ansioituminen, suhtautuminen aikaan ja suuntautuminen sisäiseen vs. ulkoiseen ympäristöön. Näistä ulottuvuuksista viisi ensimmäistä liittyvät ihmissuhteisiin. Ensimmäinen ulottuvuus kuvaa sääntöjen ja suhteiden tärkeyden merkitystä. Universaalisuutta korostavissa kulttuureissa, kuten Sveitsissä, Saksassa ja Yhdysvalloissa, säännöillä on korostunut merkitys, kun taas partikularistisessa kulttuurissa, joista esimerkkinä mainittakoon Kiina, suhteet ajavat usein sääntöjen ohi. Toinen ulottuvuus kuvaa hyvin pitkälle kollektiivisuutta samoin periaattein kuin Hofsteden kollektiivisuus. Trompenaarsin (1995: 49) mukaan individuaalinen suuntautuminen yhdistetään monesti moderneihin kulttuureihin ja kollektiivisuus kommunismiin. Näin ei kuitenkaan hänen mukaansa todellisuudessa ole, vaan kollektiivisia arvoja korostetaan myös moderneissa kulttuureissa, kuten Saksassa. Kolmas ulottuvuus pyrkii tuomaan esille sitä, kuinka tunteellisesti ihmisillä on eri kulttuureissa tapana ilmaista itseään. Neutraaleissa kulttuureissa tunteita pyritään tarkasti kontrolloimaan ja peittelemään. Neutraalista maasta paras esimerkki lienee Japani, jossa hillittyä olemusta pidetään tavoiteltavana. Sen sijaan tunteellisuutta korostavia maita ovat useat Etelä-Euroopan maat (Trompenaars 1995: 63–65). Neljäs ulottuvuus taas kuvaa ihmisten ajattelutapaa kokonaisuuksien hahmottamisessa eli yksinkertaistetusti sitä, ajatellaanko spesifisten yksityiskohtien muodostavan kokonaisuuden vai kokonaisuuden muodostuvan yksityiskohdista. Spesifisesti suuntautuneilla kulttuureilla, joista esimerkkinä on Yhdysvallat, asioiden katsotaan monesti olevan erillisiä ja toisistaan riippumattomia. Sen sijaan diffuusiivisissa 29 kulttuureissa, kuten Kiinassa, kaikki näyttää liittyvän kaikkeen. Viidennellä ulottuvuudella Trompenaars tarkoittaa sitä, ajatellaanko ihmisten omien saavutusten tuovan ihmiselle tietyn statuksen vai katsotaanko statuksen olevan muiden annettavissa. Saavutuksia korostavia maita ovat tyypillisesti Yhdysvallat sekä Länsi-Euroopan maat siinä, missä suhteiden ja esimerkiksi perhetaustan merkitystä korostetaan Venäjällä ja Lähi-idässä (Trompenaars 1995: 94–96). Trompenaarsin kaksi viimeistä ulottuvuutta liittyvät ympäristöön ja näistä ensimmäinen kuvaa aikasuuntautuvuutta eli pelkistetysti sitä, tehdäänkö asiat kronologisessa järjestyksessä yksi kerrallaan vai synkronisesti monta asiaa rinnakkain. Kronologinen ajan käsitys on ominaista Pohjois-Amerikan sekä Pohjois- ja Länsi-Euroopan maille, kun taas synkroninen ajattelutapa on normaalia esimerkiksi Etelä-Amerikassa. Toisaalta aikaulottuvuus kuvaa myös sitä, painotetaanko historian tapahtumia, tätä hetkeä vai tulevaa sekä sitä, kuinka voimakkaasti menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus vaikuttavat toisiinsa (Trompenaars 1995: 113–124). Viimeinen Trompenaarsin kulttuuriulottuvuus kuvaa suhdetta ympäristöön eli sitä, nähdäänkö ympäristö sellaisena, että sitä voidaan hallita omilla toimilla (sisäisesti suuntautuneisuus) vai sellaisena, että sen kanssa on pyrittävä elämään yhdessä tietynlaisessa harmoniassa (ulkoisesti suuntautuneisuus). Ympäristö nähdään kontrolloitavissa olevana tyypillisesti Pohjois-Amerikassa sekä Euroopassa, kun taas Aasian maat ovat usein ulkoisen suuntautuneisuuden kulttuureita (Trompenaars 1995: 126–127). Trompenaarsin tekemää tutkimusta on arvosteltu usein ja mm. Hofstede (1996: 189) kritisoi tutkimusten validiteettia ja aineiston puutteellisuutta. Myös Suutari (1996a: 44) pitää Trompenaarsin tuloksia teoreettista viitekehystä vertailevan tutkimuksen näkökulmasta heikompana kuin esimerkiksi Hofsteden. 2.3.3 Schwartzin kulttuuriulottuvuudet Shalom Schwartz (1994: 85–119) on tutkinut kulttuureiden ulottuvuuksia ja pyrkinyt saamaan poistettua mahdollisen epävarmuuden käyttämällä mahdollisimman laajoja 30 aineistoja sekä toistamista. Schwartz päätyi tutkimuksissaan kolmeen ulottuvuuteen, joita ovat: autonomia – konservatismi, hierarkia – egalitarismi, hallinta – harmonia. Näistä ensimmäinen ulottuvuus pyrkii kuvaamaan sitä, miten ihmiset näkevät itsensä eri kulttuureissa: näkevätkö ihmiset itsensä osaksi kollektiivista ryhmää vai itsenäisinä, yksilöllisyyttä korostavina henkilöinä. Kollektiivisuutta eli konservatismia korostavat kulttuurit arvostavat Schwartzin mukaan perhesuhteita, perinteitä ja kohteliaisuutta siinä, missä autonomiaa eli yksilöllisyyttä korostavat kulttuurit arvostavat luovuutta, uteliaisuutta, jännittävyyttä sekä mielihyvää. Tämä ulottuvuus vastaa pääasiassa Hofsteden ja Trompenaarsin yksilöllisyys vs. kollektiivisuus –ulottuvuutta. Lisäksi sillä on jonkin verran päällekkäisyyttä Trompernaarsin universalismi-ulottuvuuden kanssa. Schwartzin toinen ulottuvuus kuvaa kulttuurin hierarkista luonnetta. Hierarkiset kulttuurit arvostavat valtaa, nöyryyttä sekä sosiaalista voimaa, kun taas egalitaristiset kulttuurit korostavat tasa-arvoa, rehellisyyttä sekä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä Schwartzin ulottuvuus vastaa Hofsteden ulottuvuuksien suhteen pääasiassa valtaetäisyyden mutta myös maskuliinisuuden kanssa. Trompenaarsin ulottuvuuksista Schwartzin toinen ulottuvuus menee jonkin verran päällekkäin neutraalisuuden kanssa. Schwartzin kolmas ulottuvuus taas kuvaa kulttuurin näkemystä siitä, miten ihmisen ja ympäristön suhde määräytyy. Tietyissä kulttuureissa nähdään, että ihminen pystyy hallitsemaan ympäristöään, jolloin arvostuksen kohteiksi nousevat mm. menestys ja kunnianhimo. Toisissa kulttuureissa ihminen taas tunnistetaan osaksi ympäristöä, jonka kanssa on pyrittävä elämään harmoniassa. Tällöin arvoina ovat rauha, ympäristön kauneus ja muut ympäristöarvot. Tämä ulottuvuus liittyy läheisesti mm. yllä mainittujen Trompenaarsin ulottuvuuksien osalta viimeiseen eli seitsemänteen ulottuvuuteen. 2.3.4 Muuta tutkimusta Edellä mainituista kulttuuriulottuvuustutkimuksista Hofsteden ulottuvuudet ovat olleet laajimmin käytössä ja niitä on tutkittu eniten. Kulttuuriulottuvuuksien tutkiminen on kuitenkin ollut aktiivista edellä mainittujen tutkimusten tekemisen jälkeenkin ja yksi merkittävimmistä viime aikojen tutkimuksista lienee ns. GLOBE-projekti (the Global 31 Leadership and Organizational Behavior Effectiveness Research Project), jonka käynnistäjänä ja johtavana tutkijana on ollut Robert J. House. Tässä projektissa käytettiin yhdeksää kulttuurin ulottuvuutta, joita käytettiin kahdella tasolla: sosiaalisella ja organisaatiotasolla. Sosiaalisella tasolla tarkoitetaan ulottuvuuksien merkitystä yhteiskunnassa yleensä, kun taas organisaatiotasolla tarkoitetaan kulttuurin ulottuvuuksien heijastumista organisaatioihin. Määritetyt yhdeksän ulottuvuutta olivat: valtaetäisyys (power distance), ryhmän sisäinen kollektiivisuus (in-group collectivism), institutionaalinen kollektiivisuus (institutional colletivism), sukupuolinen egalitarismi (gender egalitarianism), itsevarmuus (assertiveness), ihmissuuntautuneisuus (human orientation), suoritussuuntautuneisuus (performance orientation) sekä tulevaisuussuuntautuneisuus (future orientation). Näiden perusteella tutkimuksissa olleet 62 maata voitiin jakaa kymmeneen kulttuurillisesti samankaltaiseen ryhmään, joita olivat: Itä-Eurooppa, Pohjoismaat, Germaaninen Eurooppa, Latinalainen Eurooppa, angloalueet, Ala-Saharan Afrikka, Konfutselainen Aasia, Etelä-Aasia, Lähi- itä sekä Latinalainen Amerikka. (House 2004:32–37 ) GLOBE-projektin mukaiset kulttuurin ulottuvuudet vastaavat edellä mainittujen tutkijoiden mukaisia ulottuvuuksia ainakin osittain. Valtaetäisyyden osalta vastaavuudet löytyvät sekä Hofsteden valtaetäisyydestä että Schwartzin hierarkiarkiasta. Kollektiivisuuden osalta vastaavuus löytyy Hofsteden ja Trompenaarsin kollektiivisuus- ulottuvuuksista sekä Schwartzin autonomia-ulottuvuudesta. Tosin GLOBE-projektissa kollektiivisuus on jaettu kahteen osaan. Sukupuolista egalitarismia ei sen sijaan löydy muiden ulottuvuuksista, vaikka osittain sen voidaan nähdä menevän Hofsteden maskuliinisuus-ulottuvuuden kanssa lomittain. Myös itsevarmuus, ihmissuhdesuuntautuneisuus ja suoritussuuntautuneisuus linkittyvät Hofsteden maskuliinisuuteen mutta lisäksi Trompenaarsin neutraalisuus ja saavuttaminen vs. ansioituminen –ulottuvuuksiin sekä Schwartzin hallinta vs. harmonia -ulottuvuuteen. Tulevaisuussuuntautuneisuus sen sijaan vastaa hyvin pitkälle Hofsteden ja Trompenaarsin aikaulottuvuutta. Vaikka eri tutkimusten perusteella saadut ulottuvuudet eivät täysin vastaakaan toisiaan, niissä on hyvin pitkälle samat ainekset. Vastaavasti lähes kaikki ovat maiden ryhmittelyssä päätyneet samanlaiseen kulttuurilliseen jakoon. 32 Edward ja Mildred Hall ovat Hofsteden, Trompenaarsin ja Schwartzin tavoin laajasti tunnettuja tutkimuksistaan kansallisten kulttuurien vaikutuksesta johtamiseen. He jakavat tarkastelunsa useimmin seitsemään ulottuvuuteen, joita ovat nopeiden ja hitaiden viestien suhde kulttuurissa, korkean ja matalan kontekstin suhde, tilan merkitys, aikakäsitys, tiedon virtaamisen nopeus ja suunta, toimintojen ketju sekä henkilökohtaisen kommunikaation ulottuvuus (Hall & Hall 1990: 1 – 29). Heidän käsityksensä kulttuurien välisen yhteistyön onnistumisessa perustuu kommunikaatioon, jonka he kiteyttävät seuraavasti: ”Kansainvälisen kommunikaation ydin ei ole siinä, että välitetään ’oikeita’ viestejä vaan siinä, että reagoidaan oikein.” 2.3.5 Kulttuuritutkimuksen kritiikki Harrison ja McKinnon (1999: 492) kritisoivat tehtyjen monikulttuuristen johtamiskäytäntöjen tutkimuksia ja mainitsevat, että näissä tutkimuksissa kulttuurillisten arvojen ja ulottuvuuksien luonnetta on usein radikaalisti yksinkertaistettu ja ne eivät siten ole suoraan sovellettavissa todelliseen elämään. Tämän kritiikin piiriin kuuluvat myös Hofsteden ulottuvuudet. Harrison ja McKinnon varoittavat varsinkin siitä, että tutkimuksissa todetaan usein tietynlaisen johtamistyylin sopivan tiettyyn kulttuuriryhmään kuuluville maille, vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan. Yksinkertaistetun mallin mukaan rakennetut kulttuurityypit voivat pitää sisällään sellaisia tutkimuksissa hylättyjä tekijöitä, jotka vaikuttavat olennaisesti tiettyyn maahan sopivaan johtamiskäytäntöön. Harrison ja McKinnon ehdottavat muun muassa, että tulevaisuuden tutkimuksessa tulisi ottaa huomioon esimerkiksi kilpailusta ja markkinoista johtuvat taloudelliset muuttujat, kuten teknologian, lainsäädännön ja politiikan vaikutukset. Myös Alexander ja Smith (1993) toteavat kehitettyjen teorioiden rajoitukset, jotka johtuvat yhtäältä siitä, että ihmisten toiminnan monimutkaisuutta ja satunnaisuutta ei ole tunnistettu ja toisaalta siitä, että erityisille ryhmille ja organisaatioille ominaisia piirteitä ja dynamiikkaa ei ole selvitetty. Dickson, Den Hartog ja Mitchelson (2003) tuovat taas esille nykyisten teorioiden puutteellisuuden ja mainitsevat mm. Hofsteden tutkimuksen 33 heikkouden siinä, ettei se ota juurikaan huomioon eri maiden sisäisiä kulttuurillisia vaihteluita. Alalla olevien tutkijoiden keskinäiset epäselvyydet ovat myös omiaan aiheuttamaan hankaluuksia yhteisen linjan löytämisessä. Tästä esimerkkinä Hofsteden kritiikki Trompenaarsin mallia kohtaan (Hofstede 1996). Tässä Hofstede väittää muun kritiikin ohessa, että Trompenaarsin seitsemästä ulottuvuudesta vain kaksi olisi valideja, ja koko Trompenaarsin malli olisi sinänsä kyseenalainen. 2.4. Kulttuurierojen tutkimiseen valitut ulottuvuudet Kuten edellä käy ilmi, kulttuurin määrittäminen sekä niiden välisten erojen tutkiminen on haastavaa. Tämä käy esille jo kulttuurin käsitteen monimuotoisesta määrittelystä sekä kansallisten kulttuurien tutkimiseen käytettyjen mallien moninaisuudesta. Edellä käsitellystä kirjallisuuskatsauksesta paljastuu, että kulttuurierojen havainnollistamisessa käytetään hyväksi ulottuvuuksia, joiden on tutkimusten perusteella havaittu eroavan eri kansallisuuksien kesken. Mikään kulttuureja tutkiva malli ei kuitenkaan ole saanut kritiikitöntä vastaanottoa ja lienee varmaa, että jokaisessa mallissa on omat puutteensa. Tämä pitää paikkansa myös laajimmin käytetyn Hofsteden mallin kohdalla. Tässä tutkielmassa ja varsinkin sen empiirisessä osassa kansallisia kulttuureja on analysoitu osittain Hofsteden ja osittain muiden merkittävien tutkijoiden määrittelemien kulttuuriulottuvuuksien pohjalta. Ulottuvuuksien valinta on tehty yhtäältä siten, että ne tukevat mahdollisimman hyvin kaikkia edellä mainittujen merkittävien tutkijoiden malleja ja toisaalta siten, että ne soveltuvat tutkittavaan tilanteeseen, jossa tutkitaan suomalaisen, amerikkalaisen ja japanilaisen kulttuurien eroja johtajuudessa. Kun nämä ehdot pyritään täyttämään, saadaan seuraavat kulttuuriulottuvuudet, jotka on johdettu osittain Hofsteden, Trompenaarsin ja Schwartzin malleista: 1. Valtaetäisyys. Valtaetäisyys (Hofstede) / Hierarkia vs. egalitarismi (Schwartz) 34 2. Yksilöllisyys. Yksilöllisyys vs. kollektiivisuus (Hofstede) / Yksilöllisyys vs. kollektiivisuus tai universalismi vs. partikularismi (Trompenaars) / Autonomia vs. konservatismi (Schwartz) 3. Maskuliinisuus. Maskuliinisuus vs. feminiinisyys (Hofstede) / Neutraalisuus vs. tunteellisuus (Trompenaars) / Hallinta vs. harmonia (Schwartz) 4. Epävarmuuden välttäminen (Hofstede) 5. Suhtautuminen aikaan. Pitkän aikavälinen vs. lyhyen aikavälin suuntautuminen (Hofstede) / Suhtautuminen aikaan (Trompenaars) 6. Saavuttaminen vs. ansioituminen (Trompenaars) Nämä ulottuvuudet on yhdistelty kuudeksi kokonaisuudeksi, vaikka tietyiltä osin eri tutkijoiden väliset ulottuvuudet eivät välttämättä tarkoittaisikaan täsmälleen samaa asiaa. Koska tämä tutkielma käsittelee kulttuurien eroja kvalitatiivisesta näkökulmasta, jyrkkiä rajoja sille, mitkä ilmiöt kuuluvat mihinkin ulottuvuuteen ei ole tehty. 2.5. Yhteenveto Organisaatioiden ja erityisesti sen jäsenten arvoihin, uskomuksiin ja käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät, jotka ovat lähtöisin perintötekijöistä, perhesuhteista, kansallisen kulttuurin arvoista, henkilökohtaisista kokemuksista, organisaatiokulttuurin arvoista sekä tilannekohtaisista tekijöistä. Erot näissä tekijöissä ihmisten välillä aiheuttavat usein keskinäistä ymmärtämättömyyttä, ristiriitaisia tilanteita ja pahimmassa tapauksessa jopa organisaation sisäisiä konflikteja. Tämän tutkielman osalta on keskitytty kulttuurin ja erityisesti kansallisen kulttuurin merkitykseen ihmisten käyttäytymisessä. Tutkimusten mukaan juuri kansallisilla kulttuureilla on erityisen suuri rooli yksilöiden arvojen ja uskomusten muodostumisessa ja siten erot näiden kulttuurien välillä ovat omiaan aiheuttamaan ristiriitoja eri kansallisen taustan omaavien ihmisten välillä. Yksilöiden kansallisesta kulttuurista 35 juontuvat arvot ja uskomukset ovat lapsuudesta asti opittuja, joten niiden muuttaminen myöhemmin on erittäin vaikeaa. Vaikka organisaatioilla sinänsä on usein oma kulttuurinsa ja johtamiskäytäntönsä, niillä ei silti pystytä vaikuttamaan ihmisten syvimpiin, usein kansallisuudesta riippuviin arvoihin. Silti oikeanlaisella organisaation ohjaamisella voidaan vaikuttaa siihen, että kulttuuritaustoista johtuvien erojen negatiiviset vaikutukset pystytään minimoimaan organisaation toiminnassa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yritysten johtajien on pystyttävä tunnistamaan kansallisten kulttuurien erityispiirteet ja ulottuvuudet sekä ohjaamaan organisaation toimintaa ja omaa johtamistaan siten, että se olisi mahdollisimman vähän ristiriidassa sen jäsenten arvojen kanssa. Toisin sanoen organisaatiokulttuuria olisi aktiivisesti pyrittävä ohjaamaan kansainvälisissä yrityksissä siihen suuntaan, että se ottaisi huomioon yksilöiden kansalliset erot. Edellä on tuotu esille joitakin esimerkkejä kansallisten kulttuurien tutkimuksesta sekä niistä kulttuurin ulottuvuuksista, joissa on havaittu olevan eroja eri kansallisuuksien välillä. Merkittävimpiä ulottuvuuksia ovat kirjallisuuden pohjalta tässä suhteessa valtaetäisyys, kollektiivisuus, maskuliinisuus, epävarmuuden sietokyky, suhtautuminen aikaan sekä yksilöiden arvostukseen liittyvät periaatteet. Nämä ulottuvuudet on valittu käytettäväksi kulttuureja selittäviksi tekijöiksi empiirisessä tutkimuksessa. 36 3. JOHTAJUUS Tässä luvussa pohditaan ensin johtajuuden ja johtamisen käsitteitä ja sitä, miten johtajuuden määritelmä on muuttunut ajan kuluessa. Tämän jälkeen esitellään johtajuuden tutkimuksen historiaa ja kehitystä sekä tuodaan esille johtajuuden ulottuvuuksia. Luvun lopussa on esitetty, miten johtajuutta on kirjallisuudessa tutkittu ja miten sitä voidaan tutkia kansallisten kulttuurien välillä. Tämä luku yhdistää siten kansallisen kulttuurin tutkimuksen ja johtajuustutkimuksen. 3.1. Johtajuus ja johtaminen Johtamisen ja johtajuuden määritteleminen sekä niihin liittyvät käsitteet ovat hyvin monimutkaisia ja määrittelyt vaihtelevat olennaisesti sekä aikakaudesta että henkilöstä riippuen. Karlöf (2004: 9) kuvaa ongelmaa seuraavasti: ”Johtaminen on semanttisesti eli merkitysopillisesti luvattoman heikoissa kantimissa. -- Siinä, missä muiden erikoisalojen ammattitermit selventävät ja yksinkertaistavat asioita, johtamisalan käsitteitä voi pitää hämmentävinä ja moniselitteisinä.” Suomen kielessä johtaminen voi sanana tarkoittaa johtamisen kahta eri näkökulmaa: asioiden tai ihmisten johtamista. Englannin kielestä lainattuja vastaavia termejä käytetään usein, jolloin puhutaan managementista ja leadershipistä. Näiden välinen jaottelu ei kuitenkaan ole kovin selvä. Johtamisen ja johtajuuden tulkinnat ovat muuttuneet ajan mukana, samoin kuin johtajan käyttäytymiseen kuuluva luokittelu. Johtamiseen voidaan liittää monia osa-alueita, jotka liittyvät esimerkiksi ihmisten johtamiseen, talouden johtamiseen, projektien tai muiden ”asioiden” johtamiseen ja johtamistietojärjestelmien kehittämiseen. Tässä tutkielmassa käsitellään kuitenkin johtamisen osalta johtajuutta, jolla tarkoitetaan ihmisten välistä vuorovaikutusta organisaatioissa. Suutari (1996a: 12) käyttää väitöskirjassaan johtajuudelle seuraavaa määritelmää: 37 ”Johtajuus on yksilön käyttäytymistä johtajan asemassa organisaation jäseniin nähden silloin, kun hän ohjaa organisaation toimintaa saavuttamaan asetettuja tavoitteita.” Johtajuuteen kuuluvien osa-alueiden määrittäminen on niin ikään ollut suhteellisen hankalasti tehtävissä. Useat tutkijat ovat 1950-luvulta lähtien jakaneet johtajuuden yhtäältä ihmisiin suuntautuvaksi vuorovaikutukseksi sekä kommunikaation edistämiseksi ja toisaalta tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavan tekemisen aloittamiseen tähtääväksi toiminnaksi. Suutarin johtajuuden määritelmän pohjalta johtajuudesta on löydettävissä neljä elementtiä, jotka ovat johtajuus käyttäytymisen muotona, sosiaalinen vuorovaikutus, yksilön käyttäytyminen johtajan ominaisuudessa ja johtajan käyttäytymisen tarkoitus ohjaamaan ryhmää kohti annettuja tavoitteita. Suutari yhdistää kirjallisuudesta löytyvät johtajuuden piirteet 19 luokkaan, joita hän on käyttänyt erityisesti silloin, kun hän on tutkinut johtamisen eroja eri kulttuureissa. Tämä luokittelu on samankaltainen mm. Yuklin ja Numeroffin luokittelun kanssa (Suutari 1996a: 23–24). Johtajuuden piirteitä on käsitelty tarkemmin luvussa 3.3. Siinä, missä edellä oleva johtajuuden määritelmä perustuu organisaation sisällä tapahtuvaan ihmisten johtamiseen, jotkut tutkijat laajentavat johtajuuskäsitteen tarkoittamaan koko organisaation johtamista. Tästä esimerkkinä mainittakoon Ropon (1989: 4) johtajuuden määritelmä, joka pyrkii kokonaisvaltaisesti huomioimaan johtajan käyttäytymisen ja muun toiminnan vaikutuksen dynaamisessa organisaatiojärjestelmässä. Tällaista johtajuuden määritelmää kutsutaan usein termillä ”organisaatioiden johtajuus”, kun taas ihmisten vuorovaikutteista johtajuutta kutsutaan termillä ”johtajuus organisaatioissa” (Hunt & Ropo 1995: 380). Johtajuuden määrittelyn laajuuden lisäksi johtajuustutkimukset voidaan jakaa kahteen luokkaan riippuen siitä, otetaanko huomioon vain ns. virallinen johtaminen vai kaikenlainen ihmisten välinen vaikuttaminen, mikä ottaa huomioon myös epävirallisen yksilöiden välisen johtajuuskäyttäytymisen (Suutari 1996a: 12–13). Tässä tutkielmassa johtajuudella tarkoitetaan sen virallista osuutta eli tällöin johtajalla on organisaation myöntämä valta-asema alaisiin nähden. 38 Johtajuuden eri osa-alueilla on viimeisimpien vuosikymmenien aikana tullut esille uusia trendejä ja käsitteitä, joista mainittakoon tiedon johtaminen, älykkään pääoman johtaminen, kompetenssipohjainen johtaminen ja oppiva organisaatio (Kirjavainen & Laakso-Manninen 2002: 12). Näiden taustalla on teknologian kehittyminen sekä varmasti myös koulutus- ja osaamistason jopa radikaalinen nousu. Routamaan mukaan muotivirtauksia ei kuitenkaan ole niinkään tullut esille johtajuuden teoriassa, vaan uutta on johtajuuden entistä kriittisempi rooli (Viitala 2003: 66). Edellä mainitut johtajuuden teoriat perustuvat pitkälle johtajakeskeisyyteen eli siihen, että johtajuus määritellään johtajan näkökulmasta – johtajan tavoilla ja tyyleillä. Tätä ns. johtajakeskistä johtamiskäsitystä on kritisoitu voimakkaasti aivan viimeisimpien vuosien aikana ja tämän rinnalle on noussut lähestymistapa, jossa johtamista tarkastellaan alaisen näkökulmasta. Tämän lähtökohdan mukaan alaiset määrittävät ne tekijät ja käyttäytymisen, jotka tekevät henkilöstä johtajan ja erottavat hyvät johtajat huonoista. (Holmberg & Åkerblom 2006: 312–313) 3.2. Johtajuuden tutkiminen ja ulottuvuudet Johtajuuden tutkiminen on noussut yhdeksi viimeaikaiseksi muoti-ilmiöksi mutta lisäksi johtajuustutkimus on muuttunut olennaisesti viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Kaksi suurinta muutosta on Brymanin mukaan (2004: 729) ensinnäkin optimistisempi ote aihepiiriin ja toiseksi monimuotoisempi metodologia. Lisäksi merkittäviä trendejä tutkimuksessa on ollut suuntaus kohti kvalitatiivisempaa näkökulmaa sekä yhä useampien case-tapausten käyttö tutkimuksessa vain yhden casen sijaan. Kuten edellä mainitaan, johtajuuden tutkimisen trendit ovat vaihtuneet vuosikymmenten kuluessa. 1930- ja 1940-luvuilla johtajuustutkimus keskittyi kartoittamaan niitä johtajien ominaisuuksia, jotka edesauttaisivat hyvien tulosten saavuttamisessa. Näiden tutkimusten pohjalta ei kuitenkaan löytynyt selvää yhteyttä ominaisuuksien ja tulosten kesken, vaan tutkimus alkoi siirtyä vuosisadan puolessa välissä kohti johtajuuden tyylien tutkimista. Tämä ei kuitenkaan tuottanut juuri sen parempia tuloksia kuin 39 aiemmatkaan tutkimukset eikä johtamistyylien ja tehokkuuden välille löytynyt kuin heikkoja yhteyksiä. Näiden teorioiden ongelmien takia johtajuustutkimus siirtyi ns. kontingenssivaiheeseen, jonka tuloksena saatiin todisteita siitä, että tehokkaat johtajuuden keinot riippuivat kulloinkin vallitsevasta tilanteesta. Tällöin alettiin puhua tilannejohtajuudesta. (Suutari 1996a: 14) Useat johtajuustutkimukset ovat paljastaneet johtajuuteen liittyvän kaksi pääulottuvuutta, joista ensimmäinen liittyy alaisten huomioimiseen (consideration) ja toinen johtajan tehtäviin (initiating structures). Nämä ulottuvuudet ovat peräisin 1940- ja 1950-luvun tutkimuksista, joista kuuluisimpia lienevät Michiganin yliopistossa ja Ohion osavaltion yliopistoissa tehdyt tutkimukset (Suutari 1996a: 15). Myöhemmin näiden pääulottuvuuksien rinnalle on ehdotettu muitakin ulottuvuuksia, kuten Yuklin (1971) esittämä päätöksenteon keskittämisulottuvuus (decision-centralization). Tällä Yukl pyrkii kuvaamaan osallistamisen tasoa organisaation päätöksenteossa. Tilannejohtamisen johtamisen esilletulon myötä nähtiin tarve tarkemmalle johtamispiirteiden jaolle, sillä tiettyjen piirteiden nähtiin korostuvan eri tavalla eri tilanteissa. Esimerkiksi Yukl ja Nemeroff kehittivät johtajuustutkimuksia varten kysymyslomakkeen, joka sisälsi 14 eri johtamisen piirrettä (Suutari 1996a: 18). Tilannejohtajuuden merkityksen tunnistamisen jälkeen on alettu puhua muutosjohtajuudesta (transformational leadership). Monet tutkijat ovat tunnistaneet muutosjohtajuuden kentästä useita uusia piirteitä, joiden nähdään olevan merkittäviä tehokkaan johtajuuden kannalta. Bass (1985) tunnisti tähän liittyen neljä piirrettä: karismaattinen johtajuus, innostava johtajuus, henkilökohtainen huomiointi ja älykkyyden stimuloiminen. Näiden lisäksi Bryman (1996) tunnisti kolme muuta piirrettä, joita ovat luottamuksen luominen, valtaistaminen ja muutoksen hallinta. Johtajuusteorioita, jotka ottavat huomioon muutosjohtajuuden piirteet, Bryman kutsuu ”uudeksi johtajuudeksi”. Perinteiseen johtajuuteen hän katsoo kuuluvaksi välineellisen johtajuuden, tilannekohtaisen palkitsemisen sekä poikkeustilanteiden hallinnan. (Bryman ja muut 1996: 358) Suutari (1996a, 2001) käyttää tutkimuksissansa 19 johtamisen piirrettä, missä hän sisällyttää alaisten huomioivien ja tehtäviin liittyvien piirteiden lisäksi 40 muutosjohtajuuden piirteitä. Näistä 19 piirteestä 8 kuuluu alaisten huomioimiseen, 7 tehtäviin ja loput 4 muutosjohtajuuteen. 3.3. Organisaatioiden johtajuus kansallisten kulttuurien kontekstissa Edellä käsitellään johtajuutta käsitteenä sekä tuodaan esille johtajuuden tutkimuksen historiaa ja ulottuvuuksia. Se, millaisella tyylillä johtajan asemassa oleva henkilö organisaatiota johtaa, riippuu olennaisesti henkilön omasta yksilöllisyydestään, ominaisuuksistaan ja arvoistaan. Johtaja voi tietyllä tasolla tietoisesti pyrkiä vaikuttamaan omaan johtamistyyliinsä siten, että se sopisi mahdollisimman hyvin kuhunkin tilanteeseen. Toisaalta vallitseva organisaatiokulttuuri ajaa johtajan toimimaan osittain niiden käytäntöjen suuntaisesti, jotka ovat kyseisen ryhmän hyväksymiä. Kuitenkin arvoilla on myös oleellinen osa ihmisen käyttäytymisessä – niin myös johtajuudessa. Kuten edellä on esitetty, arvot ovat lähtöisin yhtäältä henkilökohtaisista ja toisaalta kulttuurillisista tekijöistä, ja näihin arvoihin on huomattavan vaikea vaikuttaa. Byrne ja Bradley vahvistavat (2007: 173) tutkimuksessaan johtajan arvojen suuren merkityksen johtamistyylin osalta. Lisäksi he toteavat, että kulttuurista johtuvilla arvoilla olisi merkittävästi suurempi rooli johtamistyyliin kuin henkilökohtaisilla arvoilla. Tämän tiedon valossa voidaan todeta, että johtajan valinnassa olisi kiinnitettävä huomiota sekä johtajan että muun organisaation kansallisiin taustoihin, ja lisäksi pyrittävä kartoittamaan johtajan arvojen sopivuus organisaation yleisiin arvoihin. Kaushal ja Kwantes (2006: 580) ovat osoittaneet, että kulttuurillisilla taustoilla, samoin kuin yksilöllisyydellä, on merkitystä myös siihen, miten henkilö käsittelee ristiriitaisia tilanteita ja mitä menetelmiä tällaisten tilanteiden ratkaisemiseen tulisi käyttää. Heidän mukaansa ristiriitaiset tilanteet eli konfliktit syntyvät usein silloin, kun kahden tai useamman osapuolen välillä on eroja tavoitteiden, motivoivien tekijöiden tai toimenpiteiden suhteen. Konfliktien välttämisen ja tehokkaan ratkaisemisen osalta on siten myös tärkeää ottaa huomioon kulttuurillinen tausta – yksilöllisten tekijöiden 41 ohella. Kaushal ja Kwantes toteavat lisäksi, että erityisesti Hofsteden yksilöllisyys– kollektiivisuus sekä valtaetäisyysdimensiot ovat tämän suhteen merkityksellisiä. Byrne ja Bradley (2007) pyrkivät kartoittamaan tutkimuksessaan sitä, onko johtajuuden tyylillä merkitystä yrityksen menestyksen kannalta, ja onko onnistuneiden tyylien välillä eroja eri maiden kesken. Heidän julkaisemiensa tulosten mukaan johtajan tyylillä on vaikutusta organisaation menestykseen samoin kuin sillä, mitä tyyliä käytetään missäkin maassa. Heidän mukaansa esimerkiksi suomalaisista yrityksistä näyttäisivät menestyvän keskimääräistä paremmin ne, joissa tyyli on muutoksia vastustava eli ns. konservatiivinen. Sitä vastoin Irlannissa menestyvien yritysten johtamistapa näyttäisi olevan muutoksia suosivaa. Tämän aineiston perusteella Byrne ja Bradley tulevat siihen tulokseen, että monikansallisissa yhtiöissä johtajan tyylin olisi oltava monivivahteista siten, että se muuttuu sen mukaan, minkä maan organisaation kanssa johtaja kulloinkin toimii. Eri kansallisiin kulttuureihin sopivien johtamiskäytäntöjen määrittäminen voidaan periaatteessa suorittaa joko alaisten tai johtajien näkökulmasta. Tässä yhteydessä voidaan siis tutkia eri kansallisuuksien osalta alaisten mielipiteitä hyvään johtajuuteen liittyvistä ominaisuuksista tai sitä, mitä johtajuuden näkökulmia eri kansallisen taustan omaavat johtajat arvostavat. Eräs tapa tutkia johtajuuden eroja on jakaa johtajuus eri ulottuvuuksiin ja kartoittaa, miten näiden ulottuvuuksien merkitykset vaihtelevat eri kansallisuuksien osalta. Suutari (1996b, 1996c) yhdistää edellä mainitut johtajuuden piirteet Hofsteden kulttuuriulottuvuuksiin, mikä antaa mahdollisuuden ennustaa kullekin kansalliselle kulttuurille tyypillisiä johtajuuden piirteitä sen jälkeen, kun kulttuuriulottuvuudet ovat tiedossa. Johtajuuden piirteiden ja kulttuuriulottuvuuksien yhteys näyttäisi tutkimusten mukaan pitävän melko hyvin paikkansa (mm. Suutari 1996b, 1998, 2001). Johtajuuden piirteiden linkittyminen Hofsteden kulttuuriulottuvuuksiin on havainnollistettu kuviossa 4. Tiedottaminen, vision jakaminen ja innostaminen eivät Suutarin mukaan näyttäisi liittyvän mihinkään Hofsteden ulottuvuuteen, vaan ennemminkin kommunikaatioon ja avoimuuteen liittyviin ominaisuuksiin. Nämä on merkitty kuvioon omalle rivilleen. 42 •Vision jakaminen •Innostaminen •TiedottaminenMuut (avoimuus ja kommunikaatio) •Aloitteellisuus•Työroolin selventäminen •Suunnittelu •Koordinointi •Päämäärien asettaminen •Työskentelyolosuhteiden parantaminen •Ristiriitojen hallitseminenEpävarmuuden välttäminen •Arvosteleminen •Tuottavuuden painottaminen •Huomioonottaminen •Yhteistyön lisääminen •Tunnustus •Palkitseminen Maskuliinisuus vs. feminiinisyys •Henkilökohtainen huomio Yksilöllisyys vs. kollektiivisuus •Osallistuminen päätöksentekoon •Autonomia-delegointi Valtaetäisyys Muutosjohtajuuden piirteet Tehtävään liittyvät piirteet Alaiset huomioivat piirteet •Vision jakaminen •Innostaminen •TiedottaminenMuut (avoimuus ja kommunikaatio) •Aloitteellisuus•Työroolin selventäminen •Suunnittelu •Koordinointi •Päämäärien asettaminen •Työskentelyolosuhteiden parantaminen •Ristiriitojen hallitseminenEpävarmuuden välttäminen •Arvosteleminen •Tuottavuuden painottaminen •Huomioonottaminen •Yhteistyön lisääminen •Tunnustus •Palkitseminen Maskuliinisuus vs. feminiinisyys •Henkilökohtainen huomio Yksilöllisyys vs. kollektiivisuus •Osallistuminen päätöksentekoon •Autonomia-delegointi Valtaetäisyys Muutosjohtajuuden piirteet Tehtävään liittyvät piirteet Alaiset huomioivat piirteet Kuvio 4. Johtajuuden piirteiden yhteys kulttuuriulottuvuuksiin. Johtajuutta on tutkittu eri ulottuvuuksien avulla eri maissa mm. GLOBE-projektissa. Tässä projektissa johtajuus jaettiin kuuteen ulottuvuuteen, jotka sitten edelleen jaoteltiin aliulottuvuuksiin. Näitä ulottuvuuksia olivat: karismaattisuus, itsesuojelu, ihmisläheisyys, tiimisuuntautuneisuus, osallistavuus ja autonomisuus. (Holmerg & Åkerblom 2006: 318) Myös monet kansallisten kulttuurien tutkijat ovat sisällyttäneet johtajuuden osaksi tutkimuksiaan. Vaikka näissä tutkimuksissa pääpaino ei ole monesti sinänsä johtajuudessa, ne ovat tuoneet merkittävää lisätietoa myös tältä osa-alueelta. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat Hallin & Hallin (1987, 1990) pääosin haastatteluihin perustuvat tutkimukset, joissa on kartoitettu kulttuurien eroja sekä niiden vaikutusta liiketoiminnassa ja johtamisessa. He rakentavat näkemyksensä jo aiemmin mainittujen seitsemän kulttuurillisen ulottuvuuden pohjalle ja peilaavat mm. johtajuuden aspekteja tätä taustaa vasten. Heidän tutkimuksistaan mainittakoon saksalaisen, ranskalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin vertaaminen (Hall & Hall 1990) sekä japanilaisen kulttuurin tarkastelu (Hall & Hall 1987). He kuitenkin tarkastelevat kansallisten kulttuurien vaikutuksia usein amerikkalaista kulttuuria vasten, mikä tuo mukaan tiettyjä rajoitteita. 43 Vaikka johtajuuden tutkiminen on lisääntynyt olennaisesti tällä vuosituhannella, kritiikkiä tätäkin tutkimusaluetta kohtaan esitetään jatkuvasti (Hunter, Bedell-Avers & Mumford 2007: 5). Hunterin ja muiden mukaan useimmissa johtajuutta käsittelevissä tutkimuksissa jätetään huomiotta kokonaan konteksti, jossa tutkimus tehdään. Tällä he tarkoittavat mm. tilannekohtaisia tekijöitä, jotka heidän mukaansa tulisi ottaa huomioon tutkimuksia tehtäessä. Sama ongelma tulee esille myös Elkinsin ja Kellerin artikkelissa, jossa käsitellään johtajuutta T&K-organisaatiossa (Elkins & Keller 2003: 587–606). Bryman (2004: 758) moittii johtajuustutkimusta siitä, ettei se huomioi riittävästi epävirallisen johtajuuden roolia, vaikka tällä on todettukin olevan merkitystä erityisesti asiantuntijaorganisaatioissa. Lisäksi hän kritisoi erityisesti kvalitatiivista johtajuustutkimusta siitä, ettei se tuo riittävästi lisäarvoa ja syvyyttä kvantitatiivisen tutkimuksen rinnalle, vaan pyrkii kuvaamaan tutkimusongelmaa liian kvantitatiivisin keinoin. Bryman tuo esille myös huolen siitä, että yhä vieläkin johtajuutta käsittelevä tutkimus on painottunut liikaa Yhdysvaltoihin. 3.4. Yhteenveto Johtajuuden käsitteet ja siihen liittyvät teoriat ovat muuttuneet viime vuosikymmenien aikoina useaan otteeseen; samoin johtamistyylit ovat siirtyneet rationaalisesta tulosjohtamisesta kohti avoimien järjestelmien joustavia tyylejä. Sopivinta johtamistyyliä on kuitenkin vaikeaa määrittää. Tähän vaikuttavat useat taustatekijät, joista yhtenä on kansallinen kulttuuri. Kansainvälisessä organisaatiossa johtajan on pystyttävä ottamaan huomioon kansallisuustaustojen aiheuttamat erot organisaation jäsenten arvoissa ja uskomuksissa. Tätä varten merkittävimmät erot kulttuureissa on pystyttävä tunnistamaan samoin kuin se, miten kulttuurillinen tausta vaikuttaa odotettuihin tekijöihin johtajuuden osalta. Menestyksekkään monikansallisessa ympäristössä toimivan johtajan on pystyttävä ottamaan nämä tekijät huomioon ja toimimaan näiden mukaan joustavasti. 44 Johtajuutta voidaan tutkia eri kulttuureissa jakamalla johtajuus erilaisiin piirteisiin ja selvittämällä, miten kansallinen tausta tulee näiden osalta esille. Tämän perusteella voidaan sitten määrittää kullekin kulttuurille sopiva tyyli käyttäen valittua teoreettisen mallin mukaista viitekehystä. Tässä tutkielmassa ja erityisesti sen empiirisessä osassa hyödynnetään Suutarin (2001) mukaista johtajuuden piirteiden jaottelua, joka koostuu kolmesta piirteiden luokasta: alaiset huomioivista piirteistä, tehtävään liittyvistä piirteistä sekä muutosjohtajuuden piirteistä. Näitä piirteitä peilataan luvussa 2 määriteltyjä kulttuuriulottuvuuksia vasten, jotta erot tutkittavien maiden johtajuuksien piirteiden välillä saataisiin esille. 45 4. SUOMALAINEN, JAPANILAINEN JA YHDYSVALTALAINEN JOHTAMISKULTTUURI JA NIIDEN EROT Tässä luvussa selvitetään johtamiskulttuurien eroja suomalaisten, japanilaisten sekä yhdysvaltalaisten kulttuurien kesken. Tämä kirjallisuuteen perustuva katsaus antaa teoreettisen pohjan tutkielman empiiriselle osalle, jossa keskitytään näiden kolmen kulttuurin johtajuuden piirteisiin valitun case-yrityksen kohdalla. Tarkoituksena on yhtäältä kartoittaa kullekin kulttuurille tyypillisiä ominaisuuksia käyttäen apuna määriteltyjä kulttuuriulottuvuuksia ja toisaalta tuoda esille eri maiden johtamistyyleille ominaisia piirteitä. Tarkastelussa käytetyt kulttuuriulottuvuudet on määritetty tarkemmin luvussa 2 ja johtamistyylimallit luvussa 3 (vrt. kuvio 4). 4.1. Suomalainen kulttuuri Suomalaista kulttuuria ja sen heijastumista organisaatioiden toimintaan ja johtamiseen pidetään usein samankaltaisena muiden pohjoismaisten kulttuurien kanssa. Tämä tulee esille esimerkiksi GLOBE-projektin johtopäätöksenä tehdystä kulttuurien ryhmittämisestä, jossa Suomi sijoitettiin Ruotsin ja Tanskan kanssa pohjoismaiseen kulttuuriryhmään. Tälle ryhmälle on ominaista voimakas epävarmuuden välttäminen ja korkea institutionaalinen kollektiivisuus, mutta toisaalta matala ryhmien sisäinen kollektiivisuus (Martinson & Davison 2007: 295). Vastaavanlaisen pohjoismaalaisen klusterin olemassaolon on havainnut myös Hofstede (1993). Seuraavassa on tarkasteltu suomalaista kulttuuria ja sille ominaisia piirteitä edellä valittujen kulttuuriulottuvuuksien valossa. 1) Valtaetäisyys Suomi sijoittuu Hofsteden IBM-tutkimuksessa valtaetäisyysindeksillä mitattuna maihin, joissa valtaetäisyys on pieni. 53 tutkitusta maasta tai alueesta Suomi oli valtaetäisyydeltään kahdeksanneksi viimeinen ja tasa-arvoisempia olivat tässä suhteessa 46 pääasiassa vain muut Pohjoismaat (Hofstede 1993: 46). Hofsteden mukaan valtaetäisyys juontaa juurensa yhteiskuntarakenteista ja tässä mm. väestön määrä ja varallisuus näyttäisivät korreloivan valtaetäisyyden kanssa. Suomi on väestömääräisesti hyvin pieni ja samalla BKT on melko korkea, mikä antaisi olettaakin vallan olevan suhteellisen tasaisesti jakautunut. Toisaalta erot varallisuudessa ja koulutustasoissa ovat suhteellisen pienet, mikä taas osaltaan johtuu pohjoismaalaisesta sosiaalisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Hofstede toteaa myös, että yrityksissä ja yleensäkin työpaikoilla esiintyvien valtaetäisyyksien juuret ovat yhtäältä perheissä ja toisaalta kouluissa. Tämä varmasti pitää paikkansa erityisesti Suomen tapauksessa. Matala valtaetäisyys tulee esille yritysten ja muiden organisaatioiden osalta usein esimerkiksi siinä, miten paljon alaisia otetaan mukaan päätöksentekoon, samoin kuin siinä, kuinka paljon autonomiaa ja alaisten valtaistamista kyseisessä kulttuurissa käytetään (Suutari 1996c: 393). Käytännössä Suomen kaltaisessa matalan valtaetäisyyden maassa alaisen on suhteellisen helppo lähestyä esimiestä, esittää hänelle mielipiteensä ja olettaa, että tämä mielipide myös otetaan huomioon päätöksiä tehtäessä. Matalien valtaetäisyyksien maissa jopa suoranainen väittely esimiehen kanssa on mahdollista (Hofstede 1993: 48). Suomalaiset ovat Suutarin (1995) mukaan myös selvästi ihmissuuntautuneempia kuin esimerkiksi britit tai saksalaiset. Tämä on osaltaan vaikuttamassa Suomessa vallitsevaan pieneen valtaetäisyyteen. Suomalaisissa yrityksissä matala valtaetäisyys näkyy hyvin pienissä käytännön asioissa: esimerkkinä mainittakoon Suomessa vallitseva tapa pitää työhuoneiden ovia auki. Lisäksi vain hyvin harvoissa tapauksissa esimiehen tai johtajan tapaamiselle täytyy varata aika. On myös tavallista, että jopa johtotason henkilöt tulevat kysymään vastausta tiettyyn ongelmaan suoraan henkilöltä, jolla on siihen paras vastaus – olkoonkin virallisen organisaation mukaisesti näiden henkilöiden välillä kuinka monta porrasta tahansa. Suomessa valtaetäisyyden pienuuteen työyhteisöissä on syynä varmasti osaltaan myös lainsäädäntö, joka pakottaa yrityksen johdon ja työntekijät yhteistyöhön. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla Suomi oli yksi maailman lakkoherkimmistä maista, mutta nykyisin tilanne on muuttunut olennaisesti. Lakkoherkkyyden syitä on tutkittu Suomessa paljon ja näiden tutkimusten pohjalta Kauppinen (2005: 231) toteaa, että lakkojen syyt voidaan kiteyttää yhteen sanaan: kieleen. Hänen mukaansa: 47 ”Jos osapuolet eivät ymmärrä toistensa käyttämää kieltä, ei ole toivoa yhteisymmärryksestä.” Yhteistä kieltä onkin Suomessa aktiivisesti pyritty etsimään mm. yhteistoimintalain avulla. Tämä on varmasti ollut osaltaan pienentämässä valtaetäisyyttä yrityksissä viimeisimpien vuosikymmenien aikana. Mainittakoon, että nyt tarkasteltavista kolmesta maasta Suomi on valtaetäisyyden kannalta tarkasteltuna kaikkein tasa-arvoisin. Kun tarkastellaan valtaetäisyyden vaikutusta luvussa 3 määritettyjen johtajuuden piirteiden suhteen, suomalaisen yhteiskunnan matala valtaetäisyys näkyy korkeampana alaisten huomioimisessa verrattuna moniin muihin kulttuureihin ja erityisesti Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Valtaetäisyyden kannalta tulevat varsinaisesti esille alaisten ottaminen mukaan päätöksentekoon sekä delegoinnin yleisyys. Suutarin (1996c) mukaan tehtävään liittyvät ja muutosjohtamisen piirteet eivät ole juurikaan yhteydessä valtaetäisyyteen. 2) Yksilöllisyys Suomi sijoittuu Hofsteden (1993: 81) tutkimuksessa yksilöllisyys vs. kollektiivisuus ulottuvuuden suhteen seitsemänneksitoista yksilöllisimmäksi maaksi. Myös Trompenaarsin (1995: 48) mukaan Suomi on keskimääräistä yksilöllisempi. Kuten aiemmin on mainittu, kollektiivisuus liittyy siihen, miten tiukat yksilöiden väliset siteet ovat yhteiskunnassa. Suomessa jo yhteiskunnan rakenne antaa periaatteessa mahdollisuudet yksilölliseen elämään mm. hyvän sosiaaliturvan myötä siten, ettei elämän vaikeissakaan tilanteissa ole pakkoa turvautua taloudellisesti muihin. Opintotuki, suhteellisen hyvä työttömyysturva sekä kattavat sairaus- ja eläkejärjestelmät ovat esimerkkejä korkean yksilöllisyyden mahdollistavista tekijöistä. On siis hyvä huomata, että Suomen osalta on nähtävissä tiettyä kollektiivisuutta institutionaalisesta näkökulmasta katsottuna. Edelleen Suomen kaltaisessa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sekä perheiden äidit että isät rakentavat uraansa, jolloin lapset oppivat selviytymään perheen ulkopuolisessa ympäristössä nuorena. Tämä lisännee osaltaan yksilöllisyyden arvostamisesta jo varhaisina ikävuosina. 48 Suomalaisten yksilöllisyyden korostaminen näkyy myös työelämässä. Tämä tulee esille sekä työntekijöiden arvostuksissa että työnantajien käytännöissä (Trompenaars 1995: 52). Suomessa työhön valinnassa on vain vähäinen merkitys suhdeverkostoilla. Sen sijaan yksilön omien tietojen ja taitojen merkitys korostuu. Tämä on tavallista juuri yksilöllisille kulttuureille (Hofstede 1993: 95). Varsinkin perusteollisuuden osalta Suomessa esiintyy työyhteisöissä myös tiettyjä kollektiivisia piirteitä. Suomessa palkansaajien järjestäytymisaste on n. 80–90% laskentamenetelmästä riippuen, mikä on Tanskan jälkeen Euroopan korkein (Kauppinen 2005: 312). Suomessa työmarkkinajärjestöt ovat perinteisesti harrastaneet solidaarista työmarkkinapolitiikkaa, mikä ilmentää työyhteisön kollektiivisia piirteitä. Suomen malli pakottaakin työnantajat ja työntekijät yhteistyöhön myös jo aiemmin mainitun yhteistoimintalain velvoittamana. Kun tarkastellaan yksilöllisyyden merkitystä johtajuuden piirteiden näkökulmasta, Suutarin (1996c: 397) mukaan yksilöllisyys vaikuttaa lähinnä muutosjohtamisen suhteen ja siinä, miten henkilökohtaisella tasolla alaiset huomioidaan. Tietyiltä osin suomalaisissa organisaatioissa työntekijät huomioidaan yksilöinä, mutta ei välttämättä niin selvästi kuin esimerkiksi korkean yksilöllisyyden Yhdysvalloissa. Kuten edellä on mainittu, korkea järjestäytymisaste ja osittain siitä juontuva solidaarisuus estää voimakkaan yksilöllisen huomioimisen esimerkiksi palkkojen, uralla etenemisen ja sitä kautta tunnustuksen antamisen suhteen. 3) Maskuliinisuus Suomi kuuluu Hofsteden tutkimusten mukaan yhteen feminiinisimmistä kulttuureista (Hofstede 1993: 124), mikä näkyy Suomessa niin kutsuttujen pehmeiden arvojen korostamisena. Työorganisaatioissa tämä tulee esille esimerkiksi siinä, että työpaikoilla pyritään neuvottelemaan ratkaisuista mahdollisimman laajasti ja ratkaisuissa yleensä päädytään kompromisseihin. Myös tiedottamisen tärkeyttä organisaatioissa on painotettu. Kaikkinaisen vuorovaikutuksen korostaminen on suomalaisille organisaatioille ja johtamiselle ominaista, mitä tukevat mm. Suutarin tekemät tutkimukset (1995, 1996b). Ominaista suomalaiselle kulttuurille on lisäksi se, että kriittisen palautteen antaminen on melko vähäistä verrattuna esimerkiksi venäläiseen kulttuuriin (Suutari 1998). 49 Feminiiniselle kulttuurille ovat tyypillisiä myös solidaarisuus, tasa-arvo sekä vaatimattomuus (Hofstede 1993: 142). Nämä piirteet näkyvät voimakkaina suomalaisessa kulttuurissa. Johtajuuden piirteiden näkökulmasta maskuliinisuuden määrä heijastuu erityisesti alaisten huomioimisessa sekä tehtävään liittyvissä johtamisen piirteissä (Suutari 1996c: 397). Feminiinisissä kulttuureissa alaisten huomioiminen on korostunutta juuri pehmeiden johtamisen piirteiden osalta, kuten huomioonottamisessa, yhteistyön edistämisessä sekä tunnustuksen ja palkitsemisen antamisessa. Nämä piirteet ovat tulevat esille myös suomalaisissa organisaatioissa. Tehtävään liittyvät johtajuuden piirteet taas tulevat voimakkaampina esille maskuliinisissa kulttuureissa ja osittain tästä syystä alaisten suora arvosteleminen tai tuottavuuden korostaminen ovat suomalaisessa kulttuurissa harvinaisempia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. 4) Epävarmuuden välttäminen Hofsteden (1993: 164) tutkimuksen mukaan Suomi sietää keskimääräistä paremmin epävarmuutta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että suomalaisessa työkulttuurissa formaalisuus ja ennalta määrätty selkeä roolijako eivät ole niin tärkeitä kuin monissa muissa maissa (Suutari 1996b: 688, 1996c: 405). Epävarmuuden sietäminen heijastuu myös innovatiivisuuden arvostamisena. Epävarmuutta parhaiten sietäviin kulttuureihin verrattuna Suomessa noudatetaan kuitenkin suhteellisen tarkasti sääntöjä ja laaditaan yksityiskohtaisia aikatauluja. Nämä piirteet ovat taas ominaisia epävarmuutta välttäville kulttuureille (Hofstede 1993: 181). Johtajuuden piirteiden suhteen epävarmuuden välttämisen -ulottuvuus tulee Suutarin (1996c: 397) mukaan esille sekä alaisten huomioimisessa, tehtävään liittyvissä piirteissä että muutosjohtamisessa. Alaisten huomioimisessa epävarmuus näkyy ristiriitojen hallitsemisessa: Suomessa ristiriitojen käsittely on suhteellisen avointa, mutta ei välttämättä yhtä suoraviivaista ja kaksintaistelutilanteisiin pyrkivää kuin epävarmuutta sietävimmissä kulttuureissa. Tehtäviin liittyvissä johtajuuden piirteissä epävarmuuden sietokyky tulee esille työroolin selventämisessä, suunnittelun tasona, koordinointina, päämäärien asettamisena sekä työskentelyolosuhteiden parantamisena. Suomalaisen kulttuurin osalta nämä johtajuuden piirteet eivät tule niin voimakkaina esille kuin esimerkiksi epävarmuutta välttävässä Japanissa. Muutosjohtamisen osalta 50 epävarmuuden sietokyky näkyy aloitteellisuudessa. Suomalaisissa organisaatioissa aloitteellisuudesta kyllä puhutaan yhä enemmän, mutta se ei välttämättä näy käytännössä yhtä hyvin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa. 5) Suhtautuminen aikaan Kuten aiemmin tässä tutkielmassa on mainittu, idän ja lännen kulttuurien välissä on havaittu ero suhtautumisena aikaan eli siinä, käsitelläänkö elämän tapahtumia pitkän vai lyhyen aikavälin näkemyksillä (Hofstede 1993: 238). Tässä suhteessa Suomi sijoittuu länsimaiseen ryhmään eli lyhyen aikavälin suuntautumiseen, jossa korostetaan nopeita tuloksia ja totuudenmukaisuutta. Hofstede ei käsittele Suomea pitkän aikavälin suuntautumisindeksin osalta, mutta Suomi lienee tämän suhteen melko samankaltainen Ruotsin kanssa. Suomi ei ole niin lyhytnäköinen ajan suhteen kuin Yhdysvallat, mikä ilmenee Suomessa esimerkiksi korkeampana säästämisen asteena. Sen sijaan Suomi on selvästi lyhytnäköisempi kuin konfutselainen Japani. Kun aikakäsitystä tarkastellaan Trompenaarsin kulttuuriulottuvuuksien suhteen, Suomi voidaan sijoittaa kronologisen aikakäsityksen maihin, jossa täsmällisillä aikatauluilla on merkittävä rooli. Suomalaisille on lisäksi tyypillistä, että esimerkiksi kokouksissa keskitytään yhteen asiaan kerrallaan ja vaikkapa puhelimeen vastaaminen kokouksen aikana koetaan häiritseväksi. Suomalaisilla on kuitenkin myös tiettyjä synkronisen aikakäsityksen piirteitä, mikä tulee esiin mm. ihmissuhdesuuntautuvuutena. Aikaorientoituneisuuden suhteen suomalaisten toiminnassa voidaan nähdä suuntautumista nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, mikä näkyy innovatiivisuutena, työtehtävien aikatauluttamisena sekä suunnittelun painottamisena. Myös perinteillä ja historialla on suomalaisille tärkeä merkitys ja sen takia voidaan havaita myös tietyntasoista orientoitumista menneeseen. Mainittakoon, että kirjallisuudessa suomalaisten aikakäsitystä on tutkittu suhteellisen vähän. Aikakäsityksen merkitystä johtamisen piirteisiin ei ole monissa tutkimuksissa huomioitu, koska esimerkiksi Suutarin tutkimuksissa on vertailtu lähinnä länsimaisia kulttuureja ja näissä aikakäsityksen ulottuvuudella ei ole juurikaan merkitystä. Aikakäsityksellä lienee kuitenkin vaikutusta esimerkiksi siihen, miten tärkeänä vision 51 jakaminen ja sitä kautta tiedottaminen esiintyvät organisaatioissa. Suutari (1996c) ei ole löytänyt näille johtamisen piirteille yhteyttä minkään varsinaisen kulttuuriulottuvuuden suhteen, vaan mainitsee näiden liittyvän enemmänkin avoimuuteen ja kommunikaatioon. Joka tapauksessa suomalaisissa kulttuureissa erityisesti vision jakamisella nähdään olevan suurempi merkitys kuin amerikkalaisissa kulttuureissa, mikä on aikakäsityksen suhteen luonnollista. Lyhyen aikakäsityksen kulttuureissa visiolla ei ole niin suurta merkitystä kuin silloin, kun organisaatiota pyritään kehittämään pitkällä tähtäimellä. Suutarin tutkimusten mukaan (1996b, 2001) Suomi on vision jakamisen sekä innostamisen suhteen monia eurooppalaisia kulttuureja aktiivisempi (poislukien Ruotsi), ja tämän perusteella voitaisiin olettaa, että suomalainen johtajuus olisi näiden piirteiden suhteen aktiivisempaa myös Yhdysvaltoihin verrattuna. Japanilaisen kulttuurin osalta näitä piirteitä on hankalaa suhteuttaa muihin kulttuureihin ilman tutkimustuloksia. 6) Saavuttaminen vs. ansioituminen Tietyn aseman, ylennyksen tai muunlaisen kunnian saamisessa kulttuurit voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: kulttuureihin, jossa ihmistä arvostetaan saavutustensa perusteella sekä kulttuureihin, jossa ihmissuhteilla, iällä, sukupuolella tai muulla ominaisuudella on korostunut merkitys. Protestanttiset kulttuurit ovat Trompenaarsin (1995: 95) mukaan saavutuksia arvostavia kulttuureita. Trompenaarsin analyysin mukaan Suomi ei kuitenkaan ole niin saavutuksia arvostava maa kuin esimerkiksi Ruotsi, Norja tai Yhdysvallat. Suomi on aktiivisesti pyrkinyt ajamaan tasa-arvoa työpaikoilla siten, että sukupuolella, ihonvärillä tai muulla vastaavalla ominaisuudella olisi mahdollisimman vähän merkitystä siinä, miten ihmisiä arvostetaan tai miten he pääsevät ylenemään organisaatioissa. Suomessa onkin päästy tasa-arvon suhteen pitkälle ja ihmisten henkilökohtaisilla saavutuksilla voidaan nähdä olevan suuri merkitys arvostuksen kannalta. Todellisuudessa ihmisten taustatekijöillä on kuitenkin merkitystä, eivätkä aina pelkät saavutukset riitä ylenemisen perusteeksi. Suomessa erityisesti kokemuksella ja koulutuksella on merkittävä asema, kun taas perhetausta ja muut suhteet eivät välttämättä ole niin merkityksellisiä. Saavutusten arvioiminen on suomalaisten osalta 52 kuitenkin erilaista verrattuna esimerkiksi amerikkalaisiin – siinä, missä amerikkalaisille merkitsevät enemmän mitattavissa olevat saavutukset, kuten raha ja aika, suomalaisille merkitsevät enemmän pehmeät arvot. 4.2. Amerikkalainen kulttuuri Yhdysvallat on tunnettu siitä, että maassa asuu lukemattomia eri etnisen taustan omaavia ihmisiä ja lisäksi se on ollut Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen jo yli kymmenen vuotta ainut todellinen suurvalta. Yhdysvallat on tällä hetkellä ylivoimaisesti maailman suurin talousmahti (Lewis 2006: 179). Maa on kuuluisa myös vastakohtaisuuksistaan: siellä asuvien varallisuuserot ja tätä kautta erot myös vaikutusmahdollisuuksissa ovat suuret (Tamminen 2000: 14). Amerikkalainen kulttuuri sellaisena, kuin se tänä päivänä ymmärretään, on myös suhteellisen nuori verrattuna moniin eurooppalaisiin ja aasialaisiin kulttuureihin, mikä aiheuttaa oman vivahteensa maassa vallitseviin arvoihin, uskomuksiin ja tapoihin (Frazier & Haigh 2004: 149). Amerikkalaisuuden arvoina näkyvät ulospäin selvimmin mm. isänmaallisuus, materialistisuus ja vapauden korostaminen (Tamminen 2000: 17). Yhdysvallat on myös tunnettu maana, jossa ”kaikki on mahdollista” (Frazier & Haigh 2004: 145). Viime vuosien Yhdysvaltojen ulkomaanpolitiikka antaa kuitenkin viitteitä isänmaallisuuden lisäksi tietynlaisesta protektionismista, mikä tulee esille esimerkiksi suojatulleina ja kansainvälisenä sotilaallisena toimintana. Yhdysvallat sijoitetaan usein niin kutsuttuun anglo-kulttuurilliseen ryhmään yhdessä Australian, Kanadan ja Iso-Britannian kanssa ja mm. Hofsteden (1993) mukaan näissä maissa kulttuurin ulottuvuudet ovat hyvin lähellä toisiaan. Vastaava tulos saatiin myös GLOBE-projektissa (House ja muut 2004), jossa anglo-kultuurilliseen klusteriin sijoitettiin Yhdysvaltojen ja muiden edellä mainittujen maiden lisäksi Irlanti, Etelä- Afrikka ja Uusi-Seelanti. Tässä tutkimuksessa huomattiin näiden maiden johtajien taipumus nähdä tapahtumat syy-seuraus –suhteena sekä toimia analyyttisesti ja korostaa ihmisten teknisiä taitoja. 53 Seuraavana tutkitaan amerikkalaisen kulttuurin piirteitä valittujen ulottuvuuksien suhteen. 1) Valtaetäisyys Yhdysvallat sijoittuu Hofsteden (1993: 46) tutkimuksissa valtaetäisyysindeksillä mitattuna suhteellisen pienen valtaetäisyyden maaksi (sijalla 38). Amerikkalaisessa kulttuurissa valtaetäisyys on kuitenkin Suomen ja monien muiden Länsi- ja Pohjois- Euroopan maihin verrattuna suurem