VAASAN YLIOPISTO 
 

HALLINTOTIETEIDEN TIEDEKUNTA 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Ville Kaisti 
 

TEKNOLOGIAKESKUKSET SUOMEN INNOVAATIOJÄRJESTELMÄN 
UUDISTUVASSA TOIMINTAYMPÄRISTÖSSÄ 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 
 

 
Aluetieteen 

    pro gradu -tutkielma 
 

 
 
 
 
 

VAASA 2009 



 1

SISÄLLYSLUETTELO  sivu 

 
 
KUVIO- JA TAULUKKOLUETTELO             3 
 
 
TIIVISTELMÄ                 5 
 
 
1. JOHDANTO 7 

1.1. Johdatus tutkielman aihepiiriin 7 

1.2. Tutkimuksen tavoite ja aihepiirin rajaus 8 

1.3. Tutkimukseen liittyvä keskeinen käsitteistö 9 

1.4. Tutkielman rakenne 11 

 
2. INNOVAATIOTOIMINNAN PÄÄPIIRTEET SUOMESSA 13 

2.1. Suomen innovaatiojärjestelmä 13 

2.2. Innovaatioympäristö 16 

2.3. Kansallinen innovaatiopolitiikka 21 

2.4. Suomen toimialarakenne ja sen muutos 25 

 
3. TEKNOLOGIAKESKUSTEN MERKITYS KANSALLISELLE 

INNOVAATIOTOIMINNALLE 27 

3.1. Teknologiakeskusten historia ja nykytilanne 27 

3.2. Teknologiakeskusten tavoitteet ja tehtävät 29 

3.3. Teknologiakeskusten rooli kansallisessa innovaatiojärjestelmässä 30 

3.4. Esimerkkejä suomalaisista teknologiakeskuksista 32 

3.4.1. Technopolis Oyj Suomen teknologiakeskusten keihäänkärkenä                  32 

3.4.2. Turku Science Park: merkittävä paikallinen innovaatioympäristö      36 

3.4.3. Oy Merinova Ab: energia-alaan erikoistunut teknologiakeskus                  39 

 
4. SUOMEN MUUTTUVA INNOVAATIOJÄRJESTELMÄ 42 

4.1. Strategisen huippuosaamisen keskittymät 42 

4.2. Osaamiskeskusohjelma 2007–2013 47 

4.2.1. Osaamiskeskusohjelman toteuttaminen ja tavoitteet        48 

4.2.2. Osaamisklusterit innovaatiotoiminnan vauhdittajina        48 



 2

4.2.3. Ohjelman seuranta ja arviointi           51 

4.2.4. Ohjelman suhde strategisen huippuosaamisen keskittymiin       53 

4.3. Kansallinen innovaatiostrategia 54 

 
5. TUTKIMUKSEN AINEISTO JA MENETELMÄT 65 

5.1. Teemahaastattelu tutkimusmenetelmänä 65 

5.2. Tutkimusstrategiana tapaustutkimus 66 

5.3. Perustelut tutkimuskysymyksille 67 

 
6. SUOMEN INNOVAATIOJÄRJESTELMÄ TEKNOLOGIAKESKUSTEN  

NÄKÖKULMASTA 69 

6.1. Teknologiakeskukset osana kansallista innovaatiojärjestelmää 69 

6.2. Osaamiskeskusohjelman klusterimallin rooli Suomen        

innovaatiojärjestelmässä 74 

6.3. Teknologiakeskusten suhde strategisen huippuosaamisen keskittymiin ja 

kansalliseen innovaatiostrategiaan 80 

6.4. Suomalaisen innovaatiotoiminnan suunta 83  

 
7. YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET 86 

 
 
LÄHDELUETTELO 90 

 

LIITTEET 

 

LIITE 1. Teemahaastattelun runko 100 

 

 

 

 

 

 

 

 



 3

KUVIO- JA TAULUKKOLUETTELO  

 

Kuvio 1. Suomen kansallisen innovaatiojärjestelmän tärkeimmät toimijat       15 

Kuvio 2. Innovaatioympäristö            20 

Kuvio 3. Suomen teknologiakeskuspaikkakunnat          28 

Kuvio 4. Teknologiakeskusten toimintakenttä Triple Helix -mallia soveltaen      31 

Kuvio 5. Technopoliksen teknologiakeskusverkosto          34 

Kuvio 6. Suomen käyttämät menot (miljardia euroa) tutkimus- ja kehitystyöhön 

               vuosina 1985–2004             45 

Kuvio 7. Strategisen huippuosaamisen keskittymä          46 

Kuvio 8. Kansallisen innovaatiostrategian perusvalinnat ja viitekehys       59 

 

Taulukko 1. Technopoliksen sijoituskiinteistöomaisuuden alueellinen 

                    jakautuminen             34 

Taulukko 2. Osaamiskeskusohjelman klusterit ja keskukset         50 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



 4

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



 5

 

VAASAN YLIOPISTO 
Hallintotieteiden tiedekunta 
Tekijä:   Ville Kaisti 
Pro gradu -tutkielma:  Teknologiakeskukset Suomen innovaatiojärjestelmän 

uudistuvassa toimintaympäristössä 
Tutkinto:    Hallintotieteiden maisteri 
Oppiaine:   Aluetiede 
Valmistumisvuosi:  2009     Sivumäärä: 101 
 
TIIVISTELMÄ: 
 
Innovaatiotoiminnan merkitys on kasvanut 2000–luvulla huomattavasti. Osaaminen ja innovaatiot ovat 
muodostuneet yhteiskuntien kehityksen päätekijöiksi. Samalla tehokkaan innovaatiojärjestelmän merkitys 
on korostunut taloudellisen kasvun ja ihmisten hyvinvoinnin luomisessa. Tutkielman teoriaosuudessa 
perehdytään innovaatiotoiminnan pääpiirteisiin Suomessa sekä teknologiakeskusten merkitykseen 
kansalliselle innovaatiotoiminnalle. Lisäksi luodaan katsaus Suomen innovaatiojärjestelmän muutokseen. 
Tutkimuksen empiirinen aineisto on hankittu valtaosin teemahaastattelujen avulla, mutta tutkimus-
materiaalina on käytetty myös seminaariaineistoa. Empirian pohjalta tutkimuksen tavoitteena on 
analysoida suomalaisten teknologiakeskusten roolia kansallisen innovaatiojärjestelmän uudistuvassa 
toimintakentässä. 
 
Suomen innovaatiojärjestelmän muutoksen keskiössä ovat strategisen huippuosaamisen keskittymät, 
osaamiskeskusohjelman klusterimalli sekä kansallinen innovaatiostrategia. Näitä kolmea myös pidetään 
valtioneuvoston linjausten perusteella olennaisina kehittämisinstrumentteina alueellisten innovaatio-
ympäristöjen vahvistamisessa. Teknologiakeskukset ovat puolestaan keskeisimpiä toimijoita alueellisten 
innovaatioympäristöjen kehittämisessä. Kansallisten instrumenttien ja teknologiakeskusten välinen yhteys 
tekee tutkielmasta yhteiskunnallisesti varsin mielenkiintoisen. 
 
Kansallisen innovaatiotoiminnan kehittyminen voi tapahtua ainoastaan aktiivisessa yhteistoiminnassa 
globaalien yritysten kanssa. Suomi tarvitsee tehokasta innovaatiotoimintaa pysyäkseen koko ajan 
lisääntyvän kansainvälisen kilpailun kärkijoukossa. Sen vuoksi teknologiakeskusten roolit tiedon ja 
osaamisen levittäjinä sekä yritysten kansainvälistäjinä tekevät niistä kansallisen innovaatiojärjestelmän 
kehityksen kannalta todella tärkeitä. 
 
Teknologiakeskusten yksi tärkeimmistä tehtävistä on rakentaa ammattitaitoisille työntekijöille tehokas 
toimintaympäristö, joka edesauttaa uusien innovatiivisten yritysten perustamista. Kansallisen innovaatio-
järjestelmän näkökulmasta kuitenkin korostuu keskusten rooli toimia toteuttajaorganisaationa alueen eri 
innovaatiotoimijoiden välillä. Siten teknologiakeskukset toimivat yritysten, tiedeyhteisön ja julkisten 
toimijoiden välisen yhteistyön vahvistajina. 
 
Teknologiakeskuksilla on merkittävä rooli osaamiskeskusohjelman klusterimallin kautta yhdistää Suomen 
hajallaan olevia osaamisresursseja. Keskukset toimivat myös aktiivisina yhteistyökumppaneina 
strategisen huippuosaamisen keskittymien kanssa. Lisäksi keskuksilla on roolinsa kansallisen 
innovaatiostrategian keskeisenä toimeenpanijana. Teknologiakeskusten tehtäväkirjo suomalaisen 
innovaatiotoiminnan edistämisessä on poikkeuksellisen kattava, joten keskusten roolia osana kansallista 
innovaatiojärjestelmää voidaan pitää erittäin merkittävänä. 
 

AVAINSANAT:  teknologiakeskus, innovaatio, innovaatiojärjestelmä 
 

 

 



 6

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



 7

1. JOHDANTO 

 

1.1. Johdatus tutkielman aihepiiriin 

 

Innovaatiotoiminnan merkitys on kasvanut viime aikoina niin kansainvälisissä, 

kansallisissa, kuin paikallisissakin keskusteluissa ja strategioissa. Esimerkiksi eduskunta 

on asettanut tavoitteen luoda Suomesta maailman paras innovaatioympäristö. 

Keskustelun taustalla on vahva oletus siitä, että innovaatiotoiminnan vaikutukset 

leviävät laajasti koko yhteiskuntaan ja kansantalouteen lisäten vaurautta ja parantaen 

alueiden elinvoimaisuutta ja työllisyyttä.  

 

Kansallinen innovaatiotoiminta on yritysten, teknologiakeskusten, tutkimuslaitosten, 

osaamiskeskusten, julkisrahoittajien, ministeriöiden, yliopistojen ja muiden korkea-

koulujen yhteistyötä, unohtamatta kuitenkaan yksittäisten ihmisten roolia osana 

innovaatiojärjestelmää. Tehokkaalla innovaatiopolitiikalla pyritään vaikuttamaan tiedon 

tuottamiseen ja hyödyntämiseen sekä houkuttelevien innovaatioympäristöjen luomiseen 

kansallisen osaamispohjan vahvistamiseksi. Lisäksi keskeisenä pyrkimyksenä on pystyä 

edesauttamaan kansallisen innovaatiojärjestelmän kehitystä.  

 

Suomen innovaatiojärjestelmässä on parhaillaan menossa melkoinen myllerrys. 

Yleisessä keskustelussa ovat muun muassa strategisen huippuosaamisen keskittymät, 

yliopistorakenteiden muutos, ammattikorkeakoulujen roolin arviointi, julkisen tutkimus-

toiminnan uudelleenarviointi sekä työ- ja elinkeinoministeriön työstämä valtakunnan 

innovaatiostrategia. Teknologiakeskukset toimivat eräänlaisina suomalaisen innovaatio-

toiminnan moottoreina, joten niiden rooliin uudistuneessa toimintakentässä on syytä 

paneutua tarkasti. Lisäksi teknologiakeskukset ovat toteuttajia osaamiskeskus-

ohjelmassa, joka uudistui voimakkaasti vuoden 2007 alussa. Myös tämän muutoksen 

vaikutuksiin on tarve syventyä ajatellen suomalaisen innovaatiojärjestelmän kehitystä. 

 

 

 

 



 8

1.2. Tutkimuksen tavoite ja aihepiirin rajaus 

 

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on analysoida Suomen innovaatiojärjestelmän 

uudistuvaa toimintaympäristöä sekä teknologiakeskusten roolia tässä muutoksessa 

olevassa toimintakentässä. Tutkimuksen lähestymistapa on kvalitatiivinen ja tutkimus-

metodina on tapaustutkimus. Tutkimuksen näkökulma on alueellisessa kehittämisessä, 

jonka kannalta teknologiakeskukset ovat varsin tärkeitä toimijoita. Mikkosen (2005: 23) 

mukaan on erittäin oleellista tietää mitä ollaan etsimässä ja mihin ollaan hakemassa 

vastauksia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on saada vastaus seuraaviin kysymyksiin: 

 

• Mikä on teknologiakeskusten rooli Suomen innovaatiojärjestelmän 

uudistuneella kentällä? 

• Mikä on teknologiakeskusten merkitys osaamiskeskusohjelman uuden 

klusterimallin toteuttajina ja palveleeko malli kansallista innovaatio-

järjestelmää? 

• Mikä on teknologiakeskusten suhde strategisen huippuosaamisen 

keskittymiin ja kansalliseen innovaatiostrategiaan? 

 

Tutkimustavoitteisiin päästään haastattelemalla alan asiantuntijoita, joilta on tarkoitus 

saada sellaista ainutlaatuista tietoa, jota kirjallisuudesta ei ole mahdollisuutta saada. 

Kuitenkin luonnollisesti myös tutkimukseen liittyvä teoriapohja auttaa merkittävästi 

tutkimustavoitteisiin pääsemisessä. Innovaatiotoiminnan merkitys on kasvanut 

huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana niin kansallisesti kuin kansain-

välisestikin, joten tutkimus on sekä ajankohtainen että yhteiskunnallisesti 

mielenkiintoinen. Teknologiakeskukset ovat Suomen innovaatiojärjestelmässä 

merkittäviä toimijoita, joten ne sopivat erittäin hyvin tarkastelun kohteiksi. 

 

Tutkimus on rajattu teknologiakeskuksiin osana kansallista innovaatiojärjestelmää. 

Siten muut Suomen innovaatiojärjestelmän toimijat kuten esimerkiksi yliopistot jäävät 

tutkimuksessa suhteellisen vähäiselle huomiolle. Teknologiakeskusten osalta tutkimus 

on rajattu koskemaan ainoastaan Suomen Teknologiakeskusten Liiton (TEKEL) 



 9

hyväksymiä keskuksia. Siten muun muassa erilaiset tietotekniikkakeskukset on jätetty 

tutkimuksen ulkopuolelle. 

 

 

1.3. Tutkimukseen liittyvä keskeinen käsitteistö 

 

Viimeisen vuosikymmenen aikana on ryhdytty käyttämään sanaa innovaatio varsin 

erilaisissa yhteyksissä. Termin räjähdysmäisesti lisääntynyt käyttö on samalla 

hämärtänyt itse innovaation määritelmää. Usein innovaation käsite mielletään 

synonyymiksi käsitteelle keksintö, mutta tämä mielikuva on täysin virheellinen. 

Samaten innovaatio mielletään usein joksikin teknologiseksi harppaukseksi, vaikka 

uuteen teknologiaan liittyvät innovaatiot ovat vain yksi osa innovaatiokäsitettä. Sen 

vuoksi innovaation käsite on syytä tässä yhteydessä määritellä tarkasti. 

 

Hyvin perinteinen innovaation määritelmä on keksintö + kaupallistaminen = innovaatio 

(Ikävalko 2004). Tidd, Bessant ja Bavitt (2001: 38) määrittelevät innovaation 

suunnilleen vastaavalla tavalla. Heidän mukaansa innovaatio on enemmän kuin pelkkä 

hyvä keksintö; se on prosessi, jossa keksintö johdetaan kaupalliseen käyttöön. 

Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus Tekes määrittelee innovaation hyvin 

eksaktisti: ”Innovaatio tarkoittaa kaupallisesti tai yhteiskunnallisesti uudella tavalla 

hyödynnettyä tietoa ja osaamista” (Tekes 2008a: 4). Varsin täsmällinen on myös 

Lievosen (2002: 7) määritelmä: ”innovaatiot ovat sellaisia keksintöjä tai organisaation 

uudistuksia, jotka on onnistuttu kehittämään idean tai keksinnön tasolta niin, että ne on 

otettu menestyksekkäästi käyttöön talouden tai muun yhteiskunnan piirissä.” 

 

Yhteenvetona eri määritelmistä voidaan todeta innovaatiolle olevan tyypillistä, että sen 

kohteena olevaa keksintöä, menetelmää tai toimintatapaa täytyy pystyä hyödyntämään 

käytännössä ja kaupallistamaan se jollakin tavalla. Hyväkään idea tai keksintö ei 

itsessään ole innovaatio, jos sille ei löydy järkevää kaupallista käyttöä. Olennaista on 

myös huomata, että innovaatiot voivat olla teknologisten uudistusten ohella myös 

esimerkiksi tietoon tai osaamiseen perustuvia niin sanottuja sosiaalisia innovaatioita. 

 



 10

Osaamiskeskus on alueen toimijoiden verkosto, joka toteuttaa kansallista 

osaamiskeskusohjelmaa. Se tukeutuu toiminnassaan alueen yliopisto-, 

ammattikorkeakoulu-, tutkimuslaitos-, teknologiakeskus- ja yritysrakenteeseen. 

Osaamiskeskus muodostaa erikoisaloillaan kansallisesti tärkeän ja korkeatasoisen 

keskittymän, jossa huippuosaaminen on osaamiskeskusohjelman hyödynnettävissä sekä 

alueellisesti että kansallisesti. Osaamiskeskusten operatiivisen toiminnan vetovastuu on 

pääsääntöisesti alueellisella teknologiakeskuksella. (Osaamiskeskusohjelma 2008a.) 

 

Osaamisklusteri on siinä toimivien osaamiskeskusten verkosto ja yhteistyöfoorumi, 

jossa osapuolet ovat asettaneet toiminnalleen yhteiset päämäärät ja tavoitteet. 

Osaamisklusterin tarkoituksena on tehostaa osaamiskeskusten välistä yhteistyötä ja 

koota laajasti eri alueilla sijaitsevien osaamiskeskusten keskeiset toimijat yhteistyöhön. 

Osaamisklusteri muodostuu vähintään kahden eri alueella sijaitsevan osaamiskeskuksen 

toisiaan täydentävistä osaamisaloista. Osaamisklusteri toimii erikseen valitun 

ohjelmajohtajan alaisuudessa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. 

(Osaamiskeskusohjelma 2008a.) 

 

Teknologiakeskus muodostuu erilaisista tutkimusyksiköistä, teknologiakeskukseen 

sijoittuneista teknologiayrityksistä sekä tutkimusyksikköjä palvelevista yrityksistä. 

Kaikilla Suomen teknologiakeskuksilla on vahvat siteet paikkakuntansa 

korkeakouluihin ja niiden tutkimustyöhön. Monilla paikkakunnilla teknologiakeskuksiin 

on sijoittunut myös korkeakoulujen, yliopistojen ja tutkimuslaitosten yksikköjä. (Niemi 

1997: 91.) 

 

Kansainvälisessä keskustelussa teknologiakeskuksia kutsutaan yleensä teknologia-

puistoiksi (Science Park, Technology Park). Suomessa teknologiakeskusten ohella 

puhutaan myös teknologiakylistä ja tiedepuistoista. Olennaista on kuitenkin tehdä selvä 

ero esimerkiksi tietotekniikkakeskuksiin, jotka ovat lähinnä konsultointi- ja 

koulutustoimintaa harjoittavia laitoksia. (Vuorinen, Tikka & Lovio 1989: 6.) 

 

 

 



 11

Teknologiakeskus määritellään klassisesti seuraavalla tavalla: 

 

 Teknologiakeskus on kiinteistöliiketoimintaa perustuva hanke, 

 

• jonka tavoitteena on edistää tietoon pohjautuvien alojen muodostumista ja kasvua 

tai lisäarvoa tuottavien akateemisten yritysten määrää alueella, 

• jolla on vakaa johto, joka aktiivisesti edistää teknologian ja liiketoiminnan siirtoa 

teknologiakeskuksen yrityksiin ja 

• jolla on operationaaliset yhteydet yliopistoihin, tutkimuskeskuksiin ja muihin 

korkean opetuksen yksiköihin. (Mäki & Sinervo 2001: 25.) 

 

 

1.4. Tutkielman rakenne 

 

Tutkimus on jaettu seitsemään lukuun. Ensimmäinen luku käsittää johdannon 

tutkimuksen aiheeseen, tutkimukselle asetetut tavoitteet ja aiheen rajauksen, keskeisten 

käsitteiden määrittelyn sekä tutkimuksen rakenteen esittelyn. 

 

Toisessa luvussa käsitellään Suomen innovaatiotoiminnan pääpiirteitä. Siinä 

tarkastellaan Suomen innovaatiojärjestelmää, innovaatioympäristöä ja kansallista 

innovaatiopolitiikkaa. Lopuksi esitellään vielä Suomen toimialarakennetta ja sen 

muutosta. 

 

Luku kolme käsittelee teknologiakeskusten roolia kansallisessa innovaatiokentässä. 

Siinä esitellään teknologiakeskusten historiaa, nykytilannetta, tavoitteita ja tehtäviä sekä 

keskusten roolia kansallisessa innovaatiojärjestelmässä. Esimerkkien avulla 

hahmotellaan suomalaisia teknologiakeskustoimijoita erilaisissa innovaatio-

ympäristöissä.  

 

Luku neljä tarkastelee muutosta Suomen innovaatiojärjestelmän toimintaympäristössä. 

Luvussa kuvataan erilaisten ohjelmien ja strategioiden avulla se, mikä todella on 

muuttunut tai muuttumassa. Viidennessä luvussa esitellään tutkielmassa käytettäviä 

tutkimusmenetelmiä. Sen lisäksi esitetään perustelut tutkimuskysymyksille.  



 12

Luku kuusi käsittelee Suomen innovaatiojärjestelmää teknologiakeskusten 

perspektiivistä. Käytännössä siinä avataan empirian kautta saatuja tutkimustuloksia. 

Seitsemännessä luvussa esitetään yhteenveto ja johtopäätökset. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



 13

2. INNOVAATIOTOIMINNAN PÄÄPIIRTEET SUOMESSA 

 

Suomi on monilla eri mittareilla mitattuna varsin menestynyt maa. Esimerkiksi kaikkien 

ulottuvilla olevat terveyspalvelut, maksuton yleinen koulu, vähäinen köyhyys ja pienet 

tuloerot tekevät Suomesta toimivan hyvinvointiyhteiskunnan. Kuitenkin meillä on myös 

monia vakavia ongelmia. Työttömyys on edelleen suhteellisen korkealla tasolla ja 

väestön ikääntyminen aiheuttaa heikennyksen työvoiman saatavuuteen. Maamme ei 

vedä puoleensa tarpeeksi investointeja ja maahanmuuttajia. Lisäksi teollisuus tähyilee 

kasvaville markkinoille ja siirtää tuotantoa jatkuvasti ulkomaille. (Hautamäki & Kuusi 

2005: 6.) 

 

Kansainvälisen kilpailukyvyn ja jatkuvan menestymisen takaamiseksi Suomi tarvitsee 

laadukasta innovaatiotoimintaa. Pienelle valtiolle pelkkä hyvä ei riitä, vaan Suomen 

tulee olla innovaatiotoiminnan terävimmän kärjen joukossa (Hautamäki & Kuusi 2005: 

6). Tässä luvussa hahmotellaan kansallisen innovaatiotoiminnan pääpiirteitä 

mahdollisimman kattavasti ja yksiselitteisesti. 

 

 

2.1. Suomen innovaatiojärjestelmä 

 

Talouden ja teknologian globalisaatio sekä sen aiheuttama jatkuva kansainvälinen 

muutostila vaikuttavat nykyään kansallisella ja alueellisella tasolla vahvasti elinkeino-

rakenteisiin, työvoiman ja koko yhteiskunnan osaamisvaatimuksiin sekä yritysten 

liiketoimintamalleihin. Tieto ja osaaminen eri muodoissaan ovat tulleet yhteiskuntien 

kehityksen päätekijöiksi, joista myös kilpaillaan hyvin paljon. Tehokas ja toimiva 

innovaatiojärjestelmä sekä alueelliset innovaatiojärjestelmät ovat korostuneet yhä 

tärkeämpinä tekijöinä taloudellisen kasvun ja sosiaalisen hyvinvoinnin luomisessa. 

(Seppälä 2006.) 

 

Innovaatiojärjestelmän käsite otettiin käyttöön Suomessa 1990-luvun alkupuolella. 

Innovaatiojärjestelmällä tarkoitetaan taloudellisesti käyttökelpoisen tiedon tuottamiseen, 

käyttöön ja levittämiseen osallistuvia toimijoita ja niiden välisiä vuorovaikutussuhteita. 



 14

Lisäksi innovaatiojärjestelmä on olemukseltaan sosiaalinen järjestelmä, jossa korostuu 

ihmisten välinen yhteistyö. Innovaatiojärjestelmä on myös luonteeltaan avoin ja se on 

aina vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. (Sotarauta, Linnamaa & Suvinen 2003: 

32.) 

 

Toisen määritelmän mukaan Suomen innovaatiojärjestelmällä tarkoitetaan kaikkien 

taloudellisten ja yhteiskunnallisten toimintatapojen, instituutioiden ja säädösten 

kokonaisuutta, jotka vaikuttavat tutkimus- ja kehitystyöhön sekä uusien teknologioiden, 

tuotteiden ja palveluiden kehittämiseen ja käytön laajuuteen (Seppälä 2006). Lievonen 

(2002: 8) puolestaan kuvaa kansallista innovaatiojärjestelmää laaja-alaiseksi 

kokonaisuudeksi, jonka muodostavat uuden tiedon ja osaamisen tuottajat, niiden 

hyödyntäjät sekä näiden väliset vuorovaikutussuhteet. Kansallisen innovaatio-

järjestelmämme keskeisimpinä osina pidetään koulutusta, tutkimusta ja tuotekehitystä 

sekä tietointensiivistä yritystoimintaa. Lisäksi monipuolinen kansainvälinen yhteistyö 

on järjestelmän läpikäyvä ominaisuus. (Seppälä 2006.) 

 

Suomen kansallisen innovaatiojärjestelmän ylimmät vaikuttajat ovat eduskunta, 

valtioneuvosto sekä valtion tiede- ja teknologianeuvosto (kuvio 1). Muita merkittäviä 

toimijoita ovat sektoritutkimuksen neuvottelukunta, opetusministeriö, työ- ja 

elinkeinoministeriö sekä muut ministeriöt. Opetusministeriön alaisuudessa toimii 

Suomen Akatemia, jonka tehtävänä on rahoittaa korkealaatuista tutkimusta sekä toimia 

tieteen ja tiedepolitiikan asiantuntijana ja vahvistaa tieteen ja tutkimustyön asemaa 

(Suomen Akatemia 2008). Työ- ja elinkeinoministeriön alaisuudessa toimii Tekes, 

jonka tehtävänä on rahoittaa ja aktivoida yritysten ja tutkimusyksikköjen tutkimus- ja 

kehitysprojekteja (Tekes 2008b). Sitra (Suomen itsenäisyyden juhlarahasto) puolestaan 

on itsenäinen julkisoikeudellinen rahasto, jonka tehtävänä on edistää Suomen vakaata ja 

tasapainoista kehitystä, talouden määrällistä ja laadullista kasvua sekä kansainvälistä 

kilpailukykyä ja yhteistyötä. Sitra toimii Suomen eduskunnan valvonnassa (Sitra 2008). 

Lisäksi sektoritutkimuksen neuvottelukunta perustettiin vuonna 2007 koordinoimaan 

valtion sektoritutkimuksen kokonaisohjausta ja sen tehtävänä on muun muassa lisätä 

tutkimuksen hyödyntämistä yli hallinnonalarajojen (Opetusministeriö 2008). 

 



 15

Korkeakoulut ja julkiset tutkimuslaitokset ovat merkittävä osa Suomen 

innovaatiojärjestelmää. Niiden tehtävänä on tuottaa tietoa ja osaamista sekä tehdä 

perustutkimusta, mutta myös kouluttaa osaavaa työvoimaa elinkeinoelämän käyttöön. 

Yritykset ja yksityiset tutkimuslaitokset saavat aikaan uutta tietoa ja hyödyntävät muita 

innovaatiojärjestelmän osapuolia sekä vastaavat järjestelmän tuottaman tiedon ja 

osaamisen kaupallistamisesta. 

 

 

 

Kuvio 1. Suomen kansallisen innovaatiojärjestelmän tärkeimmät toimijat (Suomen 

tieteen ja teknologian tietopalvelu 2008a). 

 

 

Edellä kuvattujen kansallisten toimijoiden ohella innovaatiojärjestelmien tarkastelu on 

tullut entistä tärkeämmäksi myös aluekehittämisen vaikutuspiirissä. Teknologia-

keskusten, osaamiskeskusohjelman ja muiden alueellisten toimijoiden muodostama 

verkosto on kehittänyt innovaatiotoiminnan edellytyksiä alueilla siinä määrin, että on 

ryhdytty puhumaan alueiden innovaatiojärjestelmistä ja niiden kehittämisestä (Seppälä 



 16

2006). 2000-luvulla yhä useammat yritykset ja organisaatiot ovatkin määritelleet 

kuuluvansa joko alueelliseen tai kansalliseen innovaatiojärjestelmään, ja tällä tavoin itse 

innovaatiojärjestelmän käsite on auttanut ymmärtämään jokaisen omaa roolia 

järjestelmässä sekä eri toimijoiden välisiä riippuvuuksia (Sotarauta, Linnamaa & 

Suvinen 2003: 32). 

 

Paikallisella tasolla tärkeitä vaikuttajia ovat teknologiakeskusten ja osaamiskeskusten 

ohella muun muassa TE-keskukset ja kuntien elinkeinotoimet. Suomen innovaatio-

järjestelmä koostuukin suurten kansallisten toimijoiden lisäksi monista suhteellisen 

pienistä organisaatioista, joiden toiminta on osittain päällekkäistä. Kansallisen 

järjestelmän toimijoiden vuorovaikutusta tulisikin lisätä, yhteistyötä tiivistää sekä karsia 

päällekkäisyyksiä ja siten muodostaa entistä toimintakykyisempiä yksikköjä. 

Todellisuudessa Suomi on vielä kaukana sellaisesta toimintamallista, jossa paikalliset ja 

valtakunnalliset innovaatiotoimijat kehittävät Suomesta yhteisen strategian mukaisesti 

yhteistyössä laadukasta innovaatioympäristöä. (Hautamäki & Kuusi 2005: 15.) 

Esimerkiksi kansallinen innovaatiostrategia, jota käsitellään tarkemmin luvussa 4, pyrkii 

vastaamaan edellä esitettyihin ongelmiin. 

 

 

2.2. Innovaatioympäristö 

 

Innovaatioprosesseja ei voida ymmärtää ottamatta huomioon alueen organisaatioiden 

toimintaympäristöä (Virkkala & Storhammar 2004: 7). Vuorovaikutus- ja oppimis-

prosessien kautta organisaatioiden toimintaympäristö muokkautuu parhaimmassa 

tapauksessa innovaatioiden syntymistä tukevaksi toimintaympäristöksi eli 

innovaatioympäristöksi (Kosonen 2004: 130). Puhuttaessa innovaatioympäristöistä 

laajennetaan näkökulmaa verrattuna innovaatiojärjestelmiin. On kuitenkin syytä 

huomata, että innovaatioympäristön käsite ei korvaa innovaatiojärjestelmää, vaan nämä 

lähestymistavat ovat toisiaan täydentäviä (Hautamäki & Kuusi 2005: 15). 

 

Erilaisten organisaatioiden innovaatiotoiminnan ja niiden alueellisen toiminta-

ympäristön välistä suhdetta on jäsennetty monien teoreettisten käsitteiden avulla 



 17

(Kolehmainen 2008: 39). Esimerkiksi 1990-luvun alussa luotiin käsite innovatiivisesta 

miljööstä, jolla tarkoitetaan epämuodollisten sosiaalisten suhteiden kompleksista 

verkostoa rajatulla maantieteellisellä alueella, jolla on erottuva ulkoinen imago ja 

sisäinen yhteenkuuluvuuden tunne, jotka vahvistavat paikallista innovaatiokapasiteettia 

yhteisten oppimisprosessien kautta (Camagni 1991:3).  

 

Innovaatioympäristön käsite ei ole täysin sama kuin innovatiivisen miljöön käsite. 

Innovaatioympäristön keskeiset piirteet voidaan kiteyttää esimerkiksi seuraavalla tavalla. 

Ensinnäkin innovaatioympäristöt rakentuvat tiettyjen klustereiden ympärille. 

Innovaatioympäristöä ei kuitenkaan ole mahdollista synnyttää mihin tahansa, vaan se 

kytkeytyy aina jonkun tietyn klusterin ja siihen liittyvien teknologioiden, tuotteiden tai 

palvelujen innovaatiotoimintaan. Toiseksi innovaatioympäristö kytkeytyy johonkin 

maantieteelliseen alueeseen. Toimijoiden näkökulmasta innovaatioympäristö on lähinnä 

heikkojen ja vahvojen sidosten rihmasto, jolla on parhaassa tapauksessa sekä paikallisia, 

kansallisia että kansainvälisiä ulottuvuuksia. Kolmanneksi innovatiivisen toiminnan 

syntymisessä olennaisessa asemassa ovat niin toimijoiden väliset heikot kuin vahvatkin 

sidokset. Neljänneksi innovaatioympäristö tuottaa uusia oivalluksia, innovaatioita, 

synergiaa sekä henkilökohtaisia ja organisaatiokohtaisia oppimisprosesseja. Lisäksi 

olennaista on huomioida, että vaikka innovaatioympäristön toimintamallit, käytännöt ja 

kulttuuri syntyvät paikallisista verkostoista, niin ne saavat kuitenkin vaikutteita myös 

ympäröivästä maailmasta. (Ståhle, Sotarauta & Pöyhönen 2004: 17–18.) 

 

Innovaatioympäristön dynamiikkaa ei voi ymmärtää pelkästään analysoimalla alueen 

institutionaalisia ja rakenteellisia tekijöitä. Yksi merkittävimmistä innovaatioympäristö-

ajattelun huomiosta onkin yksilöiden, oman alansa asiantuntijoiden merkittävä panos 

innovaatiotoiminnassa. Tämä on varsin luonnollista, sillä eiväthän organisaatiot 

itsessään innovoi uusia tuotteita, vaan yksilöt niissä. (Kolehmainen 2008: 295, 325.) 

Näiden innovaatiokykyisten yksilöiden väliset verkostot ovat varsin olennaisia 

innovaatioympäristöjen kehityksessä.  

 

Innovaatioverkostot voidaan määritellä eri tavoin vakiintuneiksi sosiaalisiksi suhteiksi 

toisistaan riippuvaisten innovaatioympäristön toimijoiden välillä. Innovaatio-



 18

verkostoissa tapahtuva yhteistoiminta perustuu toisiaan lähellä oleviin intresseihin tai 

toimintamalleihin ja verkostoissa toimiminen edellyttää eri toimijoilta vastavuoroisuutta, 

kumppanuutta, oppimiskykyä ja luottamusta. Lisäksi innovaatioverkosto on 

pysyväisluonteinen yhteistyömuoto, jossa pääasiallinen tavoite on jokin innovaatio, eli 

käytännössä tiedon, tuotteiden tai palvelujen vaihtaminen tai kehittäminen. Olennaista 

innovaatioverkostoissa on myös se, että verkoston toimijoiden jäsenyys perustuu 

vapaaehtoisuuteen, jolloin toimijat voivat itse määritellä missä verkostoissa he haluavat 

olla mukana. (Kosonen 2004: 126–127.) 

 

Innovaatioverkoston sisällä voidaan nähdä olevan kahdenlaisia, joko vahvoja tai 

heikkoja sidoksia. Vahvoilla sidoksilla tarkoitetaan tietoisesti valittuja sidoksia 

haluttujen yhteistyökumppaneiden kanssa, kun taas heikot sidokset muodostuvat 

paikallisessa toimintaympäristössä ja ne ovat luonteeltaan avoimempia ja 

epävirallisempia kuin vahvat sidokset (Kautonen, Kolehmainen & Koski 2002: 9). 

Heikkojen sidoksien rooli innovaatioympäristölle on kuitenkin merkittävä, sillä ne 

antavat luontevan perustan vahvojen suhteiden varaan rakentuvien verkostojen 

syntymiselle (Sotarauta, Linnamaa & Suvinen 2003: 33–34). 

 

Innovaatioympäristössä toimivien henkilöiden välisten heikkojen sidosten 

muodostamaa kokonaisuutta voidaan kutsua eräänlaiseksi dynaamiseksi pörinäksi 

(buzz), joka onkin yksi merkittävistä innovaatioympäristön aikaansaamista 

vaikutuksista. Pörinällä tarkoitetaan innovaatioympäristössä tapahtuvaa jatkuvaa tiedon 

ja ajatusten vaihtoa ja koko ajan käynnissä olevia virallisia ja epävirallisia prosesseja. 

Pörinän ansiosta innovaatioympäristön osapuolet hyötyvät jatkuvasti muiden tekemästä 

innovaatiotoiminnasta, ja samalla se myös edesauttaa ideoiden ja innovatiivisten 

hankkeiden löytämistä. Innovaatioympäristön toimijat saavat pörinän avulla tietoa ja 

osaamista sekä tietoisesti että satunnaisesti syntyneitä kanavia pitkin. Pörinän voidaan 

katsoa luovan eräänlaisen tiedon tihkusateen, jossa innovaatioympäristön toimijoille 

välittyy tietoa, vaikka tiedon saajat eivät välttämättä edes tiedä, mistä saatu informaatio 

on peräisin. On kuitenkin olennaista huomioida, että pörinä on luonteeltaan spontaania, 

joten sitä ei voi luoda pakottamalla. Toisaalta sitä voidaan saada myös tietoisesti 

aikaiseksi innovaatioympäristön jatkuvalla kehittämistyöllä, ja pörinää voidaan pitää 



 19

yhtenä olennaisena merkkinä toimivasta innovaatioympäristöstä. (Sotarauta, Linnamaa 

& Suvinen 2003: 34.) 

 

Ei ole olemassa mitään tiettyä kaavaa, jonka avulla pystyttäisiin varmuudella sanomaan, 

mitkä toimet johtavat uusiin innovaatioihin. Siten voidaankin todeta, että innovaatiot 

syntyvät innovaatioympäristöissä varsin usein sattumien kautta, paikallisen pörinän 

vaikutuksesta (Harmaakorpi 2008: 121). Pelkkä pörinä ei kuitenkaan automaattisesti 

synnytä menestyksekästä innovaatioympäristöä, vaan innovaatioympäristön tulee olla 

lisäksi avoin ulospäin. Ainoastaan paikalliseen oppimiseen perustuvat innovaatio-

ympäristöt muuttuvat ajan myötä sisäänpäin kääntyneiksi, joka johtaa toimintamallien 

lukkiutumiseen, eikä uusia ideoita ja innovaatioita enää synny odotetulla tavalla. 

(Malecki 2001: 115.) 

 

Innovaatioympäristön voidaan nähdä tuottavan siinä oleville toimijoille huomattavaa 

etua useilla eri tavoilla. Ensinnäkin organisaatioiden kriittisen massan muodostuessa 

innovaatioympäristö vähentää pienten toimijoiden kustannuksia ja edesauttaa niiden 

innovaatioprosesseja. Toiseksi liiketoimintakustannukset pienenevät, koska 

maantieteellinen läheisyys mahdollistaa helpomman tiedonkulun, tiiviimmät 

henkilökohtaiset kontaktit ja pienemmät tiedonhankintakulut. Voimakkaasti kehittynyt 

informaatio- ja kommunikaatioteknologia on internetin myötä helpottanut huomattavasti 

tiedonhaun ongelmia, mutta toisaalta se ei varsinaisesti kykene siirtämään hiljaista 

tietoa. Kolmanneksi innovaatioympäristö edistää paikallisten toimijoiden vuoro-

vaikutusta sekä yksityisten ja julkisten organisaatioiden kumppanuutta, ja siten se 

parantaa paikallista innovaatiokykyä. Näillä innovaatioympäristöön liittyvillä 

taloudellisilla eduilla on siten kaksi merkittävää hyötynäkökohtaa, jotka ovat 

organisaatioiden innovaatioprosesseihin liittyvien epävarmuustekijöiden väheneminen 

sekä alueellisten oppimisprosessien helpottuminen. (Camagni 1995: 319–320.) 

 

Vertauskuvallisesti ilmaisten hyvä innovaatioympäristö toimii samanaikaisesti 

ankkurina, dynamona sekä magneettina. Ensinnäkin se ankkuroi toimijat paikalliseen 

toimintaympäristöönsä tuoden niiden kehittämisprosesseihin yhteistä lisäarvoa. 

Dynamon lailla innovaatioympäristö myös luo energiaa, joka tuottaa sekä uusia 



 20

innovaatioita että uutta tietoa ja osaamista. Lisäksi toimiva innovaatioympäristö toimii 

myös magneettina houkutellen alueelle osaavaa työvoimaa ja innovatiivisia yrityksiä. 

(Kautonen & Huopainen 2002: 9.) 

 

Edellä esitettyjen näkökulmien pohjalta voidaan tiivistää, että innovaatioympäristö 

koostuu pääosin neljästä seikasta: innovaatiojärjestelmästä, globaaleista tiedonkanavista, 

pörinästä sekä paikallisten toimijoiden yhteisistä tulkinnallisista viitekehyksistä (kuvio 

2) (Ståhle, Sotarauta & Pöyhönen 2004: 17). 

 

 

 

 

Kuvio 2. Innovaatioympäristö (Sotarauta, Linnamaa & Suvinen 2003: 35). 

 

 

Suomalaiset alueelliset innovaatioympäristöt rakentuvat keskeisiltä osiltaan 

tietämystoimintaan liittyvään infrastruktuuriin, innovaatioiden julkisiin ja yksityisiin 

tukitoimintoihin, osaavaan ja koulutettuun työvoimaan, muuhun yrityskenttään, 

toimijoiden kansainvälisiin yhteyksiin sekä kansallisiin että Euroopan unionin luomiin 

puitteisiin (Kosonen 2004: 117). Suomalaisten innovaatioympäristöjen keskeiset 

toimijat ovat luonnollisesti samat kuin kansallisessa innovaatiojärjestelmässä, tosin 

alueellisuus ja paikallisuus korostuvat. Siten esimerkiksi teknologiakeskusten merkitys 



 21

korostuu Suomen alueellisissa innovaatioympäristöissä. Suomen pyrkimyksenä on olla 

globaalien innovaatioverkostojen vahvoja solmukohtia, jotka mahdollistuvat juuri 

näiden tehokkaiden paikallisten ja alueellisten innovaatioympäristöjen avulla 

(Hautamäki & Kuusi 2005: 16). 

 

Suomen innovaatioympäristö on kansainvälisessä vertailussa toistaiseksi edustanut 

maailman huippua. Innovaatioindeksillä mitattuna Suomi on yksi johtavista maista koko 

maailmassa ja sijoittui maiden välisessä vertailussa kolmanneksi Ruotsin ja Sveitsin 

jälkeen (European Innovation Scoreboard 2006: 8). Dynaamiset ja aidosti innovatiiviset 

ympäristöt houkuttelevat kaikkein tehokkaimmin kansainvälisiä toimijoita suomalaisiin 

innovaatioyhteisöihin. Kilpailukykyisten alueellisten innovaatioympäristöjen tunnus-

merkkeinä ovat yritysten, yliopistojen, tutkimuslaitosten, teknologiakeskusten ja 

osaamiskeskusten toimiva yhteistyö ja uudistumiskyky. (Työ- ja elinkeinoministeriö 

2008a.)  

 

Suomessa on lukuisia erikokoisia alueellisia innovaatioympäristöjä, joiden kehittäminen 

edellyttää aina valintoja. Esimerkiksi Tampereella on keskitytty luomaan 

innovaatioympäristö terveysteknologiaan, informaatioteknologiaan, mediaan ja 

viestintään, osaamisintensiivisiin yrityspalveluihin sekä konerakennukseen ja 

automaatioon. Vastaavasti Kotkassa kehityskohteina ovat informaatioteknologia-

osaaminen, metsä-, metalli- ja meriklusterit sekä kaupungin oma palvelutuotanto. 

(Ståhle, Sotarauta & Pöyhönen 2004: 17.) Turussa taas kärkialoina ovat bioteknologia 

sekä tieto- ja viestintäteknologia. Turun alueen innovaatioympäristöä kuvataan 

tarkemmin luvussa 3.4.2. 

 

 

2.3. Kansallinen innovaatiopolitiikka 

 

Lähes kaikissa kehittyneissä maissa innovaatiopolitiikasta on tullut yksi 

merkittävimmistä politiikan alueista. Innovaatiopolitiikalla voidaan vaikuttaa tiedon 

tuottamiseen ja hyödyntämiseen, jotka ovat nykytietämyksen mukaan pitkän aikavälin 

talouskasvun keskeisimpiä lähteitä (Hyvärinen & Rautiainen 2006: 69). Markkina-



 22

talouden näkökulmasta innovaatiopolitiikassa on kysymys julkisen sektorin 

puuttumisesta markkinamekanismin toimintaan (Lemola 2006: 14). Innovaatioiden 

tuottamisen markkinoiden katsotaan kuitenkin toimivan epätäydellisesti, minkä johdosta 

julkisen sektorin mukanaolo on ehdottoman tarpeellista (Hyvärinen & Rautiainen 2006: 

69). 

 

Innovaatiopolitiikan kattama politiikan ala ei ole kovin vakiintunut ja selkeä. 

Tavanomaisen määritelmän mukaan innovaatiopolitiikka on joukko politiikka-

toimenpiteitä, joilla lisätään innovaatiotoiminnan määrää ja tehokkuutta. Tässä 

yhteydessä innovaatiotoiminta viittaa tuotteiden, palvelujen tai prosessien luomiseen, 

omaksumiseen ja käyttöönottoon. (Cowan & van de Paal 2000: 9.) 

 

Lemolan (2006: 13–14) mukaan innovaatiopolitiikalla tarkoitetaan sitä toiminnan 

aluetta, jonka tehtävänä on pyrkiä vaikuttamaan teknologian ja innovaatioiden 

kehitykseen sekä tämän kehityksen suuntaan ja vauhtiin. Perinteisesti innovaatio-

politiikan keskeisenä sisältönä on pidetty tutkimus- ja kehittämistyön tukemista sekä 

innovaatioiden aikaansaamista. Tästä suhteellisen suppeasta määritelmästä on jo 

siirrytty kohti laajempaa innovaatiopolitiikan määritelmää, joka kattaa myös monia 

yritysten ja muiden organisaatioiden toimintaedellytyksiin liittyviä asioita asuin- ja 

elinympäristöjen viihtyisyyteen saakka.  

 

Dodgsonin ja Bessantin (1996: 4) luoma määritelmä innovaatiopolitiikasta on ehkä 

kaikkein mielenkiintoisin. Heidän mukaansa innovaatiopolitiikan tavoitteena on kehittää 

yritysten, verkostojen, toimialojen ja kokonaisten kansantalouksien kykyä innovaatio-

toimintaan. Innovaatio on prosessi, joka kattaa informaatio- ja teknologiavirtoja 

erilaisten toimijoiden välillä, joita ovat muun muassa julkiset ja yksityiset tutkimus-

instituutit sekä kaikenkokoiset yritykset. Innovaatiopolitiikan keskeinen tehtävä on 

tämän vuorovaikutuksen edistäminen. Edellä kuvattu määritelmä kiinnittää huomiota 

nimenomaan innovaatiokyvyn kehittämiseen. Päällimmäisenä ajatuksena on, että mikäli 

toimijat ovat kyvykkäitä, he pystyvät paremmin määrittelemään tarpeitaan, etsimään 

täydentävää osaamista laajemmissa puitteissa sekä toteuttamaan tuloksellisesti 

innovaatioprojektejaan (Kautonen 2008: 12). 



 23

Suomessa on jo pitkään vallinnut innovaatiotoiminnalle ja teknologialle myönteinen 

yleinen ilmapiiri (Hautamäki & Lemola 2004: 13). 1980-luvun teknologiapolitiikka 

keskittyi nimenomaan uuden teknologian synnyttämiseen ja vielä nykyäänkin 

käytännön innovaatiopolitiikassa on vahva teknologinen painotus. Kun Suomessa on 

määritelty uudelleen innovaatiopolitiikan tavoitteita, niin suunta on ollut huomattavasti 

aiempaa laaja-alaisempi ja mukaan ovat tulleet muun muassa liiketoimintaosaamisen ja 

työelämän kehittäminen, teknologian tehokas soveltaminen, palveluinnovaatioiden ja 

sosiaalisten innovaatioiden merkityksen korostaminen, kasvuyrittäjyys, käyttäjä- ja 

kysyntälähtöisyys sekä eri politiikkalohkojen yhteensovittaminen. (Huovari & Volk 

2008: 45; Suomen tieteen ja teknologian tietopalvelu 2008b.)  

 

Kansallisesta innovaatiopolitiikasta vastaa nykyään ensisijaisesti työ- ja 

elinkeinoministeriö, joka aloitti toimintansa vuoden 2008 alusta alkaen. Sen myötä 

elinkeinopolitiikan resursseja on koottu ministeriön innovaatio-osaston alaisuuteen. 

Suomessa tehdään elinkeinopolitiikkaa suurelta osin nykyään innovaatiopolitiikan 

kautta, jonka tarkoituksena on edistää elinkeinoelämän kilpailukykyä ja yhteiskunnan 

hyvinvointia. Innovaatiopolitiikan tavoitteena on, että Suomi tarjoaa yrityksille 

kansainvälisesti korkeatasoisen innovaatioympäristön, joka houkuttelee ulkomaista 

pääomaa ja osaamista sekä tutkimus- ja kehitystoimintoja. (Suomen tieteen ja 

teknologian tietopalvelu 2008b.) 

 

Kautonen (2008: 15–16) näkee Suomen nykyisen innovaatiopolitiikan vahvuuksiksi 

ainakin yhteistyökyvyn, jatkuvan oppimisen sekä kyvyn ottaa innovaatiopolitiikan 

piiriin yhä useampia toimialoja ja osaamisia. Heikkouksiksi hän luettelee muun muassa 

toiminnan sirpaleisuuden ja hajanaisuuden sekä todellisen riskipääoman ja 

kasvuyritysten vähäisyyden. Lisäksi Suomen innovaatiopolitiikan puutteeksi nähdään se, 

että kansainvälisyys ei ole täällä vielä lähtökohta, vaan enemmänkin lisähaaste, joka 

otetaan huomioon vasta kun asioita on ensin suunniteltu kansalliselta pohjalta (Maula, 

Salmenkaita & Uusitalo 2004: 286). Lemola (2006: 46) puolestaan täydentää vielä 

heikkouksien listaa ohjelmien ja toimijoiden liian suurella määrällä ja päällekkäisillä 

toiminnoilla. 

 



 24

Kansallinen tutkimus- ja kehitysrahoitus on tarkoitus nostaa nykyisellä hallituskaudella 

(2007–2010) neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta. Rahoitusta kohdennetaan 

strategisen huippuosaamisen keskittymille (SHOK) niillä aloilla, jotka ovat kansan-

talouden, yhteiskunnan kehityksen ja kansalaisten hyvinvoinnin kannalta kaikkein 

keskeisimpiä. Alueiden innovaatiopohjaa sekä elinkeinoelämän ja koulutus- ja 

tutkimusyhteisöjen yhteistyötä tehostetaan klusteripohjaiseen verkottumiseen 

rakentuvalla osaamiskeskusohjelmalla (OSKE), joka puolestaan on keskeinen työkalu 

alueellisten innovaatioympäristöjen kehitystyössä. (Suomen tieteen ja teknologian 

tietopalvelu 2008b.) Näitä teemoja käsitellään tarkemmin luvussa 4. 

 

Innovaatiopolitiikan rakenteet muodostavat Suomessa kaksi suurta osa-aluetta. Näistä 

ensimmäinen on innovaatiokärjet, jotka perustuvat sekä tiede- että tutkimus- ja 

kehitysperustaiseen innovaatiopolitiikkaan. Innovaatiokärjet pyrkivät vastaamaan 

globalisaation haasteisiin kapeilla ja erikoistuneilla kansainvälisen tason osaamisalueilla. 

Näiden kärkiklustereiden vahvistamiseen liittyvät muun muassa jo edellä mainitut 

strategisen huippuosaamisen keskittymät ja myös osaamiskeskusohjelma on kehittynyt 

merkittävästi tähän suuntaan. (Kautonen 2008: 17.) 

 

Toinen innovaatiopolitiikan merkittävä osa-alue ovat oppivat alueet, joiden taustalla on 

laaja-alaiseen innovaatiokäsitykseen perustuva innovaatiopolitiikka. Oppivat alueet 

pyrkivät kehittämään laajasti eri alojen ja alueiden innovaatiokykyä. Tähän 

tavoitteeseen liittyvät alueiden omat strategiat ja muut toimet merkittävänä perustanaan 

alueidensa korkeakoulut. Suomen kannalta olisi ehdottoman tärkeää, että nämä kaksi 

politiikkakokonaisuutta olisivat tasapainossa, sillä jos vain keskitytään innovaatio-

kärkien vahvistamiseen oppivien alueiden kustannuksella, niin seurauksena on 

todennäköisesti alueellisten erojen nopea kasvu. (Kautonen 2008: 17.) Todellinen haaste 

Suomen innovaatiopolitiikalle tulee olemaan se, miten kyetään yhdistämään yhtäältä 

tarve erikoistua ja keskittyä huippuosaamisen kehittämiseen ja toisaalta tarve luoda 

hedelmällinen vuorovaikutus keskusalueiden ja muiden alueiden, myös maaseutu-

alueiden välillä (Lemola & Honkanen 2004: 307). 

 

 



 25

2.4. Suomen toimialarakenne ja sen muutos 

 

Yksi merkittävimmistä innovaatiotoiminnan moottoreista on Suomen toimialarakenne. 

Suomesta löytyy kansainvälisestikin kilpailukykyisiä toimialoja kuten esimerkiksi tieto- 

ja viestintäteollisuus, mutta kokonaisuutena maamme toimialarakenne ei ole kovinkaan 

kilpailukykyinen. Sellaisten toimialojen kansantuoteosuus, joilla työntekijöiden 

koulutustaso on korkea, on Suomessa Euroopan unionin jäsenvaltioiden alhaisimpia. 

Toiseksi alimman koulutustason toimialojen kuten esimerkiksi konepaja- ja metsä-

teollisuuden osuus on Suomessa puolestaan EU-maiden suurimpia. (Hautamäki & 

Lemola 2004: 15.) Kuitenkin viimeisten vuosikymmenien aikana varsinkin metsä-

teollisuus on menettänyt erittäin merkittävän osan työvoimastaan. Esimerkiksi vuosien 

1993 ja 2005 välisenä aikana maa- ja metsäteollisuudesta hävisi Suomessa suhteellisesti 

eniten työvoimaa, yli 40 %. Väheneminen oli myös absoluuttisesti erittäin merkittävää. 

(Wuori 2007: 8.) 

 

Toimialarakenteen kehittäminen kansainväliselle tasolle edellyttää innovaatioiden 

luomista muiden muassa perinteisiltä teollisuuden aloilta. Menestykseen ei kuitenkaan 

vielä riitä, että vain perinteiset toimialat luovat uusia menetelmiä ja toimintatapoja, vaan 

on myös suuntauduttava kokonaan uudella tavalla uusien toimialojen kehittämiseen. 

Esimerkiksi palvelualojen liiketoimintojen kehittäminen ja uuden liiketoiminnan 

synnyttäminen palvelusektorille voidaan nähdä merkittäviksi tulevaisuuden kilpailu-

tekijöiksi. (Hautamäki & Lemola 2004: 15.) 

 

Väestön nopea ikääntyminen ja nuorten ikäluokkien samanaikainen pieneneminen 

pakottavat Suomen keskittymään tarkasti työvoiman saatavuuteen, talouskasvun yleisiin 

edellytyksiin sekä palvelualojen tuottavuuteen ja toimintatapoihin. Sosiaali- ja 

terveydenhoidon kustannusten kasvu lähitulevaisuudessa edellyttää tuntuvia 

parannuksia palvelujen tuottavuuteen. Toisaalta ikääntyvien ihmisten arkipäivää 

helpottavien tuotteiden ja palvelujen kasvava kysyntä tarjoaa innovatiivisille yrityksille 

uusia kasvumahdollisuuksia. (Hautamäki & Lemola 2004: 15–16.) Panostamalla 

osaamiseen ja uusien toimintatapojen luomiseen voidaan tulevaisuudessa olla tilanteessa, 

jossa uusien innovaatioiden vaikutuksesta on saatu esimerkiksi Suomen sosiaali- ja 



 26

terveystoimiala menestyväksi, ja lisäksi samoille innovaatioille on myös kansainvälistä 

kysyntää. Innovaatioiden avulla voidaan parhaimmillaan saada kehitettyä uusia 

liiketoiminta-alueita perinteisten laskusuunnassa olevien tilalle. Siten siis järkevällä 

toiminnalla uhkat ovat ainakin osittain käännettävissä todellisiksi mahdollisuuksiksi. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



 27

3. TEKNOLOGIAKESKUSTEN MERKITYS KANSALLISELLE 

INNOVAATIOTOIMINNALLE 

 

Teknologiakeskukset ovat varsin tärkeä osa kansallista innovaatiojärjestelmää. Niiden 

merkitys koko Suomen innovaatiotoiminnalle on viime vuosina vain korostunut muun 

muassa teknologiakeskusten määrän kasvun myötä ja erityisesti Technopolis Oyj:n 

menestymisen johdosta. Teknologiakeskusten merkitys kansallisesti esimerkiksi 

innovaatioiden jalostamispaikkoina on varsin huomattava, sillä keskukset hyödyttävät 

konkreettisesti sekä paikallisia yrityksiä että koko Suomen kansantaloudellista kehitystä.  

Siten teknologiakeskusten asemaa voidaan varsin perustellusti pitää suomalaisen 

innovaatiotoiminnan kannalta erittäin merkittävänä. 

 

 

3.1. Teknologiakeskusten historia ja nykytilanne 

 

Alkuperäinen idea teknologiakeskuksista on lähtöisin Yhdysvalloista. Teknologia-

keskuksen varhaisena muotona pidetään tavallisesti Thomas Alva Edisonin 1870-luvulla 

perustamaa tutkimuslaboratoriota, Menlo Parkia. Vuonna 1948 perustettiin Kalifornian 

osavaltioon ensimmäinen varsinainen teknologiakeskus Stanford University Industrial 

Park. Se on toiminut edelläkävijänä varsinkin mikroelektroniikan kehitystyössä, mutta 

tunnetuksi se on tullut keskukseen liittyvästä Piilaaksosta eli Silicon Valleystä, joka 

kasvoi varsin nopeasti etenkin 1960- ja 1970-luvuilla. (Vuorinen, Tikka & Lovio1989: 

8–9.) 

 

Suomeen ryhdyttiin rakentamaan teknologiakeskuksia 1980-luvulla; ensimmäisenä 

perustettiin Oulun Teknologiakylä Oy vuonna 1982. Vuosien 1986–1988 aikana 

perustettiin kuusi uutta teknologiakeskusta, Lappeenrantaan, Espooseen, Kuopioon, 

Jyväskylään, Tampereelle ja Turkuun. Kaikilla kyseisillä keskuksilla on hyvin läheinen 

suhde alueensa korkeakouluihin. Oulun Teknologiakylän suurimpina esikuvina ovat 

toimineet englantilaiset teknologiakeskukset. Muiden suomalaisten teknologiakeskusten 

taustalla ovat olleet Oulun lisäksi norjalainen Trondheimin teknologiakeskus sekä 

Ruotsissa toimivat Ideon ja Electrum. (Vuorinen, Tikka & Lovio1989: 21–25.) 



 28

Vuonna 1988 perustettu Suomen Teknologiakeskusten Liitto, TEKEL, on suomalaisten 

teknologiakeskustoimijoiden valtakunnallinen yhteistyöverkosto, johon kuuluu 32 

teknologiakeskusta ympäri Suomea. Näissä teknologiakeskuksissa toimii yhteensä 2200 

yritystä, ja keskusten operatiivinen vaikutus ulottuu noin 14 100 yritykseen eri 

toimialoilla. TEKELin jäsenet ovat sijoittuneet laajalti ympäri Suomea, joskin aivan 

pohjoisin Suomi on vielä ilman omaa teknologiakeskusta (kuvio 3). (Suomen 

Teknologiakeskusten Liitto 2009.) 

 

 

 

 

Kuvio 3. Suomen teknologiakeskuspaikkakunnat (Suomen Teknologiakeskusten Liitto 

2009.) 

 

 

TEKEL muodostaa yhdessä jäsenkeskustensa kanssa valtakunnallisen TEKEL -

verkoston, joka on osa kansallista innovaatiojärjestelmää. TEKELin päätehtäviin kuuluu 

toimiminen teknologiakeskustoiminnan asiantuntijana ja edistäjänä Suomessa. Se myös 

johtaa TEKEL -verkoston yhteistyötä ja pyrkii kehittämään kansainvälisesti 



 29

vetovoimaisia innovaatioympäristöjä. Lisäksi se luo ja ylläpitää yhteyksiä julkiseen 

sektoriin, koulutus- ja tutkimussektoriin, elinkeinoelämään sekä alan kansainvälisiin 

verkostoihin. TEKEL myös osallistuu aktiivisesti valtakunnallisten ohjelmien kuten 

osaamiskeskusohjelman toteuttamiseen. Kansainvälisesti TEKEL edustaa suomalaisia 

teknologiakeskuksia muun muassa yhteyksissä Maailman Teknologiakeskusten Liiton, 

IASP:n (International Association of Science Parks) sekä lukuisten Euroopan unionin 

alaisten rahastojen ja organisaatioiden suuntiin. Siten TEKELin roolia suomalaisen 

innovaatiotoiminnan edistäjänä voidaan pitää erittäin tärkeänä. (Suomen 

Teknologiakeskusten Liitto 2009.) 

 

 

3.2. Teknologiakeskusten tavoitteet ja tehtävät 

 

Teknologiakeskusten tavoitteet vaihtelevat hieman sen mukaan, mitkä ovat kunkin 

keskuksen painopistealueet. Siitä huolimatta tiettyjä tavoitteita voidaan pitää ominaisina 

kaikille teknologiakeskuksille. Teknologiakeskusten toiminnan kannalta kriittisiä 

tavoitteita ovat alueen talouskasvun ja imagon vahvistaminen sekä teknologia-

verkostojen koordinointi aluetasolla. Yritystasolla teknologiakeskusten tavoitteena on 

tukea uuden teknologian kehitystyötä sekä varsinkin teknologian siirtoa yrityksiin ja 

yritykseltä toiselle. Tavoitteena on myös parantaa teknologian siirtoa jo olemassa 

oleviin klustereihin sekä luoda uusia tietoon perustuvia klustereita. (Mäki & Sinervo 

2001: 26.) 

 

Maailman Teknologiakeskusten Liiton määritelmän mukaan teknologiakeskuksella on 

viisi tehtävää täytettävänään. Ensinnäkin teknologiakeskuksen tulee luoda uusia 

liiketoimintamahdollisuuksia ja antaa lisäarvoa teknologiakeskuksessa toimiville 

yrityksille. Toiseksi teknologiakeskuksen tulee vaalia yrittäjyyttä ja edesauttaa uusien 

innovatiivisten yritysten perustamista. Kolmanneksi teknologiakeskuksen tulee 

aikaansaada asiantuntemukseen perustuvia työpaikkoja ja neljänneksi rakentaa viihtyisä 

ympäristö ammattitaitoisille työntekijöille. Viidenneksi teknologiakeskuksen tulee lisätä 

yliopistojen ja yritysten välistä synergiaa. (International Association of Science Parks 

2008.) 



 30

Teknologiayritysten kannalta keskeisimpien palveluiden tarjoaminen kuuluu 

olennaisesti teknologiakeskusten tehtäviin. Siten yritykset voivat keskittyä omaan 

ydinosaamiseensa ja sen hyödyntämiseen. Tyypillisiä teknologiakeskusten yritys-

palveluja ovat toimitila-, yrityshautomo- ja kehityspalvelut. Myös asianajo-, käännös-, 

tilitoimisto-, ravintola- ja viestintäpalvelut sekä markkinointiin ja kansainvälistymiseen 

liittyvät palvelut kuuluvat teknologiakeskuksen tarjoamiin yrityspalveluihin (Niemi 

1997: 91). 

 

 

3.3. Teknologiakeskusten rooli kansallisessa innovaatiojärjestelmässä 

 

Teknologiakeskusten innovaatiopoliittinen tehtävä on varsin olennainen ja sen voidaan 

jatkossa olettaa yhä vain korostuvan. Kansallisen innovaatiojärjestelmän näkökulmasta 

teknologiakeskusten päätehtävänä on toimia eräänlaisena verkostokoordinaattorina. 

Tämä perustuu siihen, että keskuksilla on poikkeuksellisen laaja kontaktipinta alueen 

teknologiayrityksiin, tutkimuslaitoksiin ja korkeakouluihin. Keskeisiä, monilta osin 

teknologiakeskusten kautta organisoituja alueellisia, kansallisia tai kansainvälisiä 

verkostoja ovat muun muassa osaamiskeskusohjelma ja Euroopan unionin 

innovaatiokeskustoiminta, IRC (Innovation Relay Centres). Lisäksi teknologia-

keskuksilla on huomattava välillinen vaikutus esimerkiksi TE-keskusten toiminta-

kenttään ja alueellisen pääomasijoitustoiminnan organisointiin. (Halme 2005: 75.) 

 

Aktiivisen ja määrätietoisen teknologiakeskuspolitiikan toteuttamiselle luodaan 

edellytyksiä konkreettisin toimenpitein TEKELin, teknologiakeskusten, keskeisten 

rahoittajatahojen, eri ministeriöiden sekä niiden alaisten yksiköiden ja laitosten välisellä 

yhteistyöllä. Teknologiakeskusten kehitys on ollut viime vuosien aikana huomattavaa ja 

lukuisia erilaisia kansallisen tason hankkeita on toteutettu. Keskukset toteuttavat myös 

kansainvälisesti tunnettua teknologiakeskuskonseptia Suomessa, mutta ne eivät 

kuitenkaan ole täysin integroituneita suomalaiseen innovaatiopolitiikkaan. Ne eivät ole 

valtion omistamia tai suoraan rahoittamia organisaatioita eivätkä ne siten myöskään ole 

valtion suoranaisessa ohjauksessa. Perustellusti voidaan sanoa, että Suomessa ei ole 



 31

tähän mennessä harjoitettu riittävän aktiivista kansallista teknologiakeskuspolitiikkaa. 

(Halme 2005: 75, 78.) 

 

Innovaatioprosessien vuorovaikutussuhteita ja eri toimijoiden keskinäisiä suhteita 

kuvataan innovaatiotutkimuksessa usein niin sanotulla Triple Helix -mallilla (kuvio 4.) 

Teknologiakeskusten toimintakenttä asettuu mallin mukaisesti julkisten toimijoiden, 

teollisuuden ja tiedeyhteisön välisen vuorovaikutuksen keskiöön ja koko toiminnan 

tavoite on tarjota sekä fyysiset että toiminnalliset edellytykset eri osapuolten 

keskinäisen yhteistyön toteutumiseksi ja vahvistumiseksi. Siten voidaankin sanoa, että 

teknologiakeskukset ovat yksi merkittävimmistä mekanismeista ja alustoista alati 

laajenevalle vuorovaikutukselle Suomen innovaatiokentän eri osapuolten välillä. 

(Halme 2005: 78.) 

 

 

 

 

Kuvio 4. Teknologiakeskusten toimintakenttä Triple Helix -mallia soveltaen (Halme 

2005: 79). 

 

  

Teknologia-
keskusten 
toimintakenttä 
kuvion keskiössä 

Valtio, julkiset 
toimijat ja ohjelmat 

Teollisuus, 
yritys- ja 
liiketoiminta 

Tiedeyhteisö, 
yliopistot, 
tutkimus-
laitokset 



 32

Teknologiakeskuksille ja niiden kautta koordinoidulle toiminnalle asetetaan Suomessa 

koko ajan kasvavia odotuksia. Tähän on luonnollisesti useita syitä, joista kenties 

olennaisin on kansallisen ja alueellisen innovaatiopolitiikan jatkuva vahvistuminen. 

Toinen on jatkuvasti lisääntyvä kansainvälistyminen ja siihen liittyvät haasteet 

elinkeinoelämän ja tutkimuskentän välimaastossa. Kolmas suuri haaste liittyy 

teknologiakeskusten osaamisvahvuuksiin ja niiden kehittämiseen sekä itsenäisinä 

toimijoina että elinkeinoelämän uudistajina. Neljäs haaste puolestaan kytkeytyy 

keskusten rooliin erilaisten verkostojen solmukohtina ja suomalaisen teknologiakeskus-

verkoston hyödyntämiseen kansallisen innovaatiopolitiikan työkaluna. Viides haaste 

liittyy yliopistojen avautumiseen yhteiskunnan suuntaan ja sen käytännön 

toteuttamiseen yhdessä teknologiakeskusten kanssa. Kaikki edellä mainitut haasteet 

luovat pohjaa kansallisen innovaatiotoiminnan uusille mahdollisuuksille, jos niitä vain 

osataan tulkita ja hyödyntää tehokkaasti. (Halme 2005: 79.) Edellä mainittujen 

tavoitteiden selkeyttäminen ja suomalaisen innovaatiotoiminnan tulevaisuuskuvan 

muotoilu on vaativa prosessi, jota on jo pyritty kuvaamaan muun muassa kansallisen 

innovaatiostrategian avulla. Kyseistä strategiaa käsitellään tarkemmin luvussa 4.3.  

 

 

3.4. Esimerkkejä suomalaisista teknologiakeskuksista 

 

Suomen teknologiakeskukset poikkeavat toisistaan monella eri tavalla: jotkut ovat 

pieniä, toiset suuria, jotkut ovat erittäin erikoistuneita, toisilla taas osaamisjakauma on 

suhteellisen kattava. Tästä syystä seuraavaksi käsiteltäviin esimerkkeihin on valittu 

hyvinkin erilaisia keskuksia; ensimmäinen on pörssiyhtiö, toinen on Suomen suurin 

pörssiyhtiön ulkopuolinen teknologiakeskus ja kolmas on todella erikoistunut, edellisiä 

huomattavasti pienempi keskus. 

 

3.4.1. Technopolis Oyj Suomen teknologiakeskusten keihäänkärkenä 

 

Technopolis Oyj on teknologiayritysten toimitiloihin erikoistunut kiinteistö-

sijoitusyhtiö, jonka toimialana on tarjota teknologiayrityksille ja niitä palveleville 

yrityksille toimintaympäristöpalveluja eli harjoittaa teknologiakeskusliiketoimintaa. 



 33

Yhtiö on pohjoismaiden vanhin teknologiakeskusyhtiö, ja se perustettiin jo vuonna 1982. 

Konsernin alkuperäinen nimi oli Oulun Teknologiakylä Oy, ja sen perustajina olivat 

Oulun kaupunki sekä erilaiset oululaiset liike-elämän tahot. Vuonna 1985 valmistui 

Technopoliksen ensimmäinen oma yrityksille tarjottava kiinteistö ja varsinkin 

lamavuosien jälkeen vuodesta 1996 alkaen on yhtiön kasvu ollut nopeaa. Vuonna 1999 

Technopolis listautui Helsingin pörssiin, ja vuonna 2001 yhtiön liiketoiminta laajeni 

pääkaupunkiseudulle. Nykyään toimintaa on jo kahdeksalla keskeisellä paikkakunnalla 

Suomessa sekä Venäjän Pietarissa. Yhtiön pääkonttori sijaitsee Oulussa. (Technopolis 

2008a: 22, 49–51.) 

 

Technopoliksen verkosto kattaa nykyisin valtaosan merkittävistä suomalaisen 

huipputekniikan paikkakunnista. Yhtiöllä on toiminnassa tai rakenteilla teknologia-

keskuksia Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Tampereella, Oulussa, Jyväskylässä, 

Lappeenrannassa, Kuopiossa sekä Pietarissa (kuvio 5). Yhtiön toiminnan maan-

tieteellinen kattavuus on siis laaja, minkä lisäksi myös sen asiakaskunnan rakenne on 

varsin monipuolinen.  Technopoliksen omistamissa toimitiloissa työskentelee noin 

15 500 ihmistä ja niissä toimii noin 1 150 yritystä ja yhteisöä; itse yhtiön palveluksessa 

oli vuoden 2007 lopussa yhteensä 138 henkilöä. Jos mittarina käytetään asiakasyritysten 

lukumäärää, on Technopolis jo nykyään yksi Euroopan suurimmista teknologia-

keskuksista. (Technopolis 2008b: 3–4.)  

 

Technopolis on liikevaihdolla mitattuna Suomen suurin teknologiayritysten 

toimintaympäristöihin erikoistunut yhtiö; sen liikevaihto oli vuonna 2007 noin 56,9 

miljoonaa euroa. Technopoliksen liikevaihto kasvoi 41,3 % vuonna 2006 ja seuraavana 

vuonna 26,9 %. Toimitilojen vuokratuotoista on muodostunut viime vuosina noin 80–85 

prosenttia ja yrityspalvelu-, konsultointi- ja muista tuotoista on kertynyt noin 15–20 % 

konsernin liikevaihdosta. Yhtiön sijoituskiinteistöjen käypä arvo oli vuoden 2008 

maaliskuun lopulla lähes 550 miljoonaa euroa (taulukko 1). (Technopolis 2008a: 22–23, 

34, 49.) 

 

 

 



 34

Taulukko 1. Technopoliksen sijoituskiinteistöomaisuuden alueellinen jakautuminen 

(Technopolis 2008a). 

 

  Miljoonaa Prosentti- 
  euroa (€) osuus (%) 

Oulu 213,3 38,8 

Espoo-Vantaa 135,7 24,7 

Lappeenranta 26,6 4,8 

Jyväskylä 66 12 

Tampere 32,6 5,9 

Kuopio 64,8 11,8 

Pietari 10,1 1,8 

Yhteensä 549 99,8 

   Miljoonaa 
   euroa (€) 

Omistuskohteiden arvo 492,4 

Leasingrahoituskohteiden arvo 56,7 

Yhteensä   549,1 
 

 

 
1. Jyväskylä  2. Kuopio  3. Lappeenranta  4. Oulu 

5. Pietari  6. Pääkaupunkiseutu  7. Tampere 

 

Kuvio 5. Technopoliksen teknologiakeskusverkosto (Technopolis 2008b: 7). 



 35

Technopoliksen toiminta-ajatus ja samalla myös sen tärkein tehtävä on edistää yhtiön 

asiakasyritysten kasvua ja menestystä. Tämän tehtävän toteuttamiseksi yhtiö on luonut 

tehokkaan ja ainutlaatuisen palvelukonseptin, joka on tarkoitettu ensisijaisesti 

vastaamaan teknologiayritysten ja näitä palvelevien yksiköiden tarpeita. Konsepti 

yhdistää yrityspalvelut, toimitilat ja kehityspalvelut saumattomaksi kokonaisuudeksi. 

Ainutlaatuinen liiketoimintakonsepti mahdollistaa laajemman ansaintalogiikan kuin 

perinteisessä toimialatarjonnassa. Tätä konseptia on kehitetty järjestelmällisesti jo yli 

neljännesvuosisadan ajan yhteistyössä konsernin asiakkaiden kanssa. (Technopolis 

2008a: 49; Technopolis 2008b: 10.) 

 

Yhtiön asiakasyritysten käytössä on erittäin korkeatasoisia, nykyaikaisia ja helposti 

muunneltavia toimitiloja. Kun yritysten kasvustrategiat ja muut suunnitelmat ovat 

tiedossa, pystyy Technopolis joustavasti tarjoamaan asiakkailleen juuri oikeantyyppisiä 

tiloja, sillä niiden suurentaminen, pienentäminen tai muokkaaminen käy nopeasti ja 

kustannustehokkaasti. Yhtiön monipuoliset ja laadukkaat yrityspalvelut helpottavat 

olennaisesti sen asiakasyritysten toimintaa. Palvelut parantavat myös yritysten 

kustannustehokkuutta ja lisäävät niiden toiminnan joustavuutta. Tämän ansiosta 

yritykset voivat keskittyä omaan ydintoimintaansa ja jättää kaiken muun 

Technopoliksen hoidettavaksi. (Technopolis 2008b: 10–11.) 

 

Kehityspalvelut parantavat Technopoliksen asiakasyritysten kilpailukykyä ja valmiuksia 

menestyä vaativilla kansainvälisillä markkinoilla. Kehityspalveluiden kohderyhmänä 

ovat ensisijaisesti aloittavat ja voimakkaan kasvun kynnyksellä olevat yritykset. Yhtiön 

teknologiakeskuksissa toimii lisäksi kattava joukko eri alojen asiantuntijayrityksiä, jotka 

tarjoavat muiden yritysten käyttöön muun muassa asianajo-, viestintä-, patentti-, 

käännös- ja tilitoimistopalveluja. (Technopolis 2008b: 10, 12.) 

 

Technopoliksen suureksi vahvuudeksi voidaan nimetä 25 vuoden vankka kokemus 

suunnitella ja rakentaa muuntojoustavia ja kokonaistaloudellisia kiinteistöjä, jotka 

vastaavat asiakkaiden jatkuvasti muuttuvia tarpeita. Lisäksi yhtiön teknologiakeskukset 

sopivat sekä muutaman työntekijän pienyrityksille että tuhansien työntekijöiden 

suuryrityksillekin. Vahvuudeksi voidaan mainita myös se, että Technopolis on toiminut 



 36

hyvässä yhteistyössä julkisen sektorin kanssa toimintansa alkuvaiheista lähtien. Yhtiön 

liiketoimintariskiä puolestaan hajauttaa se, että Technopoliksen asiakaskunta toimii 

useilla huipputekniikan toimialoilla, joiden kasvutrendit ja suhdannekehitys poikkeavat 

selvästi toisistaan. Näitä aloja ovat muun muassa langaton viestintä, elektroniikka, 

mikroaaltotekniikka, ohjelmisto- ja piirilevyjen suunnittelu, prosessitekniikka, bio-

teknologia, lääketieteen tekniikka ja kemia sekä lukuisten muiden osaamisintensiivisten 

palveluyritysten eri toimialat. (Technopolis 2008a: 49–51.) 

 

Technopoliksen teknologiakeskusten pyrkimyksenä on tarjota asiakasyrityksilleen myös 

tulevaisuudessa luovia ja dynaamisia innovaatioympäristöjä. Yhtiön tavoitteena on 

toimia Euroopan houkuttelevimpana teknologiakeskusten verkostona, jolla on keskuksia 

Suomen ja Venäjän lisäksi yhdessä tai kahdessa muussa maassa. Verkostonsa 

kasvattamiseen se käyttää sekä orgaanista kasvua että yritysostoja (Technopolis 2008b: 

3, 10). Näitä keinoja korosti yhtiön nykyinen hallituksen puheenjohtaja, entinen 

toimitusjohtaja Pertti Huuskonen jo vuonna 2004 puhuessaan Technopoliksen jatkuvista 

kasvutavoitteista (Melender 2004: 55). Syyskuussa 2008 uudeksi toimitusjohtajaksi 

valittiin vuosia konsernin palveluksessa toiminut yhdysvaltalainen Keith Silverang. 

Toimitusjohtaja Silverangin mukaan Technopoliksen liiketoiminta on kehittynyt vuonna 

2008 suotuisasti globaalitalouden heikentymisestä huolimatta. Hänen mukaansa 

rahoitusmarkkinoiden kriisillä ei ole ollut huomattavaa vaikutusta konsernin vuokraus- 

tai palvelutoimintaan (Technopolis 2008c). Siten Technopolista voidaan myös 

tulevaisuudessa pitää alan merkittävimpänä toimijana ainakin Suomessa ja hyvin 

mahdollisesti myös koko Euroopan mittakaavassa. 

 

3.4.2. Turku Science Park: merkittävä paikallinen innovaatioympäristö 

 

Teknologiakeskustoiminta käynnistyi Turussa, kun hallinnointi- ja kehittämisyhtiö Oy 

DataCity Center Ab perustettiin vuonna 1988. Se oli Turun alueen korkeakoulujen, 

tietotekniikka-alan yritysten ja Turun kaupungin tietotekniikkaosaston yhteinen 

toimialakeskittymä. Pian myös muun muassa bioalan vaikutus alkoi korostua alueella ja 

1990-luvun lopulla keskuksen nimi muuttui Turun teknologiakeskus Oy:ksi. 2000-luvun 

alussa luotiin Turku Science Park Oy korkean teknologian yritystoimintaa edistäväksi 



 37

työkaluksi. Yhtiön pääomistajana toimi Turun kaupunki ja muina osakkaina oli 

ympäristökuntia, kiinteistöyhtiöitä ja yliopistosäätiöitä. (Turku Science Park 2008a: 30.) 

 

Vuonna 2002 toimintansa aloittaneeseen Turku Science Park -konserniin sulautui Turun 

Teknologiakeskus Oy ja sen tytäryhtiöiksi muodostettiin jo aikaisemmin perustettu 

bioalan kiinteistöyhtiö Turun Biolaakso Oy sekä tieto- ja viestintä-teknologisen 

liiketoiminnan kehittämiseen perustettu ICT Turku Oy. Vuonna 2007 tytäryhtiö-

rakenteista luovuttiin ja toiminnot keskitettiin emoyhtiöön. (Turku Science Park 2008a: 

30.) Kärkialoina säilyivät edelleen ICT ja bioala, mutta ansaintalogiikkaa muutettiin 

irtaantumalla kiinteistöomistuksista. Tämä onkin yksi merkittävimmistä eroista 

suhteessa Technopolis Oyj:n toimintaan, jossa vuokratulot ovat yhtiön ansainta-

logiikassa erittäin merkittävässä roolissa.  

 

Vuosi 2007 oli taloudellisten mittarien mukaan Turku Science Parkille kohtuullisen 

hyvä. Konsernin liikevaihto kuitenkin laski 10,8 miljoonasta eurosta 10,4 miljoonaan 

euroon. Sen sijaan tilikauden liikevoitto oli 0,4 miljoonaa euroa, joka parani edellisen 

vuoden tappiollisesta tuloksesta 0,8 miljoonaa euroa. Tulosta voidaan pitää kelvollisena 

varsinkin kun Turun kaupungin panostus keskukseen pieneni 0,6 miljoonaa euroa 

vuodesta 2006. (Turku Science Park 2008a: 5.) 

 

Turku Science Park on hyvä esimerkki suomalaisesta alueellisesta innovaatio-

ympäristöstä. Se on Kupittaan alueella sijaitseva noin viiden neliökilometrin alueella 

toimiva kokonaisuus, johon kuuluu kolme yliopistoa (Turun yliopisto, Åbo Akademi ja 

Turun Kauppakorkeakoulu), kahden ammattikorkeakoulun yksiköitä, Turun 

yliopistollinen keskussairaala ja toistakymmentä teknologiayrityksille rakennettua 

toimitaloa. Yhteenlaskettu yritys- ja organisaatiomäärä on noin 300 ja siihen kuuluu 

17 500 työntekijää ja yli 30 000 opiskelijaa. Turku Science Parkin sijainti 

innovaatioympäristönä on lisäksi ihanteellinen, sillä alueelta on vain kävelymatka Turun 

keskustaan ja alue on Helsingin moottoritien varressa sekä Kupittaan juna-aseman 

välittömässä läheisyydessä. Kansainvälisten yhteyksien lentokentällekin on alueelta alle 

puolen tunnin ajomatka. Innovaatioympäristön kokonaisuuden kehittämisestä vastaa 

alueen teknologiakeskus Turku Science Park Oy. (Turku Science Park 2008b: 3.) 



 38

Turun seutu on erittäin olennainen lääketeollisuuden ja biotekniikan osaamiskeskittymä. 

Suomen lääketeollisuudesta yli puolet ja diagnostiikkateollisuudesta noin 60 % sijaitsee 

Turun seudulla. Asiantuntemus perustuu alueen pitkiin perinteisiin lääkealalla, 

kattavaan yliopistotutkimukseen ja sen tuloksena syntyneeseen aktiiviseen yritys-

toimintaan. Tieto- ja viestintätekniikka on toinen alueen kärkialoista. Turussa on 

ainutlaatuisella tavalla yhdistetty kolmen korkeakoulun tietotekniikan tutkimus ja 

koulutus yhteiseen tutkimus- ja koulutuskeskukseen TUCSiin. (Malinen, Hytti, 

Brännback, Elfving, Hudd, Magnusson & Pohjola 2005: 27.) 

 

Turku Science Parkin kärkialat ovat bioteknologia (BioTurku) ja tieto- ja 

viestintäteknologia (ICT Turku), ja näiden alojen toimintamalleja sovelletaan myös 

muille teknologia-aloille. BioTurku on Turun seudun bioalan toimijoiden, tutkimus-

yksiköiden, yritysten ja oppilaitosten verkosto, joka edistää sekä yksittäisten yritysten 

että koko bioalan toimintaedellytyksiä. Verkostoon kuuluu noin sata alan yritystä ja 

organisaatiota. ICT Turku puolestaan muodostaa verkoston, johon kuuluu oppilaitosten 

lisäksi noin 1500 ICT-alan yritystä. Tieto- ja viestintäteknologia on varsin tärkeää koko 

Varsinais-Suomelle, sillä alalla työskentelee pelkästään tällä seudulla yhteensä jopa 

13 500 henkilöä. (Turku Science Park 2008b: 7.) Edellä esitettyjen asioiden johdosta 

Turku Science Parkia voidaankin pitää kansallisesti erittäin merkittävänä alueellisena 

innovaatioympäristönä. 

 

Turku Science Park Oy vastaa koko innovaatioympäristön kokonaisuuden 

kehittämisestä. Yhtiön päätehtävänä on kasvattaa alueen korkeakoulujen ja yritysten 

osaamiseen perustuvaa liiketoimintaa, eli luoda uutta ja tehostaa jo olemassa olevaa. 

Tämä tapahtuu saattamalla yhteen tutkijat sekä julkisen sektorin että liike-elämän 

toimijat. (Turku Science Park 2008c.) Lisäksi yhtiön tavoitteena on, että teknologian ja 

liiketalouden huippututkimus kohtaavat toisensa vahvassa innovaatioympäristössä 

(Virolainen & Paasio 2006: 12). Osaamiskeskusohjelman kolmestatoista klusterista 

Varsinais-Suomen osaamiskeskus on mukana viidessä; näistä HealthBio -klusterin 

koordinaatiovastuu on Turku Science Park Oy:llä. Sen lisäksi Varsinais-Suomi on 

mukana meri-, matkailu-, elintarvike- ja metsäklusterissa. (Turku Science Park 2008a: 

15.) 



 39

3.4.3. Oy Merinova Ab: energia-alaan erikoistunut teknologiakeskus 

 

Vaasan kaupunki ja Vaasan yliopisto perustivat Oy Merinova Ab:n vuonna 1989 

kehittämään alueen elinkeinoelämää. Merinovan syntymiselle oli ratkaisevaa alueen 

yritysten sekä Vaasan ohella muiden kuntien sitoutuminen sen toimintaan ja aktiiviseen 

kehittämiseen. Useimmista Suomen teknologiakeskuksista poiketen Merinovan 

osakkeista valtaosan, eli yli 70 % omistavat rahoituslaitokset, pääomasijoitusyhtiöt ja 

yritykset, kun kuntasektorin osuus on vain vajaat 30 %. (Merinova 2008a: 1.) 

 

Merinova-konsernin muodostavat Oy Merinova Ab sekä tytäryhtiö Merinova Service 

Oy Ab. Teknologiakeskus Oy Merinova Ab:n tavoitteena on kehittää erilaisten 

ohjelmien ja hankkeiden avulla alueen yrityksiä ja edistää innovaatiotoimintaa sekä 

uusien osaamis- ja teknologialähtöisten yritysten syntymistä. Sen päähuomio keskittyy 

energia-alan organisaatioihin unohtamatta kuitenkaan muita alueen toimijoita. Oy 

Merinova Ab myös toteuttaa yritysten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa yhteisiä 

kehitysohjelmia ja projekteja ja siten samalla edistää osapuolten verkottumista. 

Merinova Service Oy Ab puolestaan toteuttaa konsernin liiketoimintaa pääpainonaan 

yrityksille suunnatut palvelut. (Merinova 2008a: 1.) 

 

Vuosi 2007 oli Merinova-konsernille kaikkien aikojen paras useilla mittareilla 

arvioituna. Konsernin liikevaihto kasvoi edellisestä vuodesta 23 % nousten yli kolmeen 

miljoonaan euroon ja tilikauden liikevoitto oli ennätyksellisesti yli 200 000 euroa. 

Huomion arvoista on kuitenkin se, että liikevoitto ei tullut niinkään keskuksen 

operatiivisesta toiminnasta, vaan voitot olivat pääomatuloja erilaisista sijoituksista. 

Merinovan pyrkimyksenä on olla jatkossakin Suomen johtava energiateknologian 

kehittäjäorganisaatio. (Merinova 2008a: 2, 7.) 

 

Merinovan päätehtävät voidaan jakaa viiteen asiakokonaisuuteen. Ensinnäkin se 

kehittää ja edistää uusinta tietoa ja osaamista hyödyntävää liiketoimintaa sekä alueellista 

innovaatioympäristöä. Merinovan toinen tehtävä on auttaa ja tukea uusien 

innovatiivisten yritysten syntymistä yritysneuvonnan ja yrityshautomotoiminnan avulla. 

Kolmanneksi se osallistuu alueensa teollisen toimintaympäristön kehittämiseen, ja 



 40

neljänneksi se edistää energiaklusterin kansainvälisen huipputason tutkimusta sekä 

teollisuuden ja tutkimuksen välistä yhteistyötä erilaisten kehittämishankkeiden avulla. 

Viidenneksi Merinova edesauttaa tutkimustulosten ja uusien toimintatapojen 

soveltamista Vaasan alueen pienissä ja keskisuurissa yrityksissä. (Merinova 2008b.) 

 

Energian saatavuus ja hinta sekä energian tuotannon ja käytön vaikutukset 

ilmastonmuutokseen ovat erittäin ajankohtaisia teemoja, jotka ovat nostaneet energia-

alan kansallisen keskustelun ytimeen (Merinova 2008a: 2). Energiateknologia on 

erityisesti Vaasan seudulle toimialana poikkeuksellisen tärkeä, sillä alueella on yli 800 

energia-alan yritystä; niistä suurimmat työllistäjät ovat ABB, Wärtsilä Finland ja Vacon. 

Energiateknologiaan liittyvä tuotanto työllistää Vaasan seudulla noin 10 000 henkilöä ja 

seudun energia-alan teollisuustuotannon arvo on noin 1,3 miljardia euroa. Lisäksi alan 

tutkimus- ja kehittämistyöhön panostetaan alueella noin 40 miljoonaa euroa vuosittain. 

Nämä tekijät muodostavat Vaasan seudusta kansallisesti ja myös kansainvälisesti 

merkittävän energiateknologiakeskittymän. (Merinova 2008b.) 

 

Osaamiskeskusohjelman siirryttyä uuteen ohjelmakauteen vuoden 2007 alusta sai 

Merinova vastuun energiateknologian osaamisklusterin kansallisesta koordinoinnista. 

Klusteri keskittyy energian tuotannossa, käytössä ja jakelussa tarvittavia laitteita ja 

koneita valmistavaan teollisuuteen sekä alalle palveluita tuottaviin yrityksiin. 

Koordinointivastuu on entisestään lisännyt Merinovan valtakunnallista tunnettuutta ja 

roolia energiateknologian kehittäjäorganisaationa. Lisäksi Merinova on yhtenä 

toteuttajaorganisaationa meriosaamisklusterissa painopistealanaan meritekniset laitteet 

ja veneenvalmistus. Vaasan seutu on myös liitännäisjäsenenä digitaaliset sisällöt - 

osaamisklusterissa, jossa ohjelman paikallisesta toteutuksesta vastaa Åbo Akademi. 

(Merinova 2008a: 2–4.) 

 

Energia ja ympäristö valittiin yhdeksi strategisen huippuosaamisen keskittymien 

aihealueeksi vuonna 2006. Merinova osallistui aktiivisesti kyseisen keskittymän sisällön 

ja teemojen suunnitteluun (Merinova 2008a: 8). Riihimäen (2008: 2) mukaan 

Merinovan työ energiateknologian osaamisklusterin pääkoordinaattorina sekä alan 

toimijoiden yhdistävänä lenkkinä on myös Vaasan alueen imagon kannalta erittäin 



 41

tärkeää. Todennäköistä onkin, että Vaasan alue tulee keskittymään kansallisen 

energiateknologian toimialan suunnannäyttäjän rooliin myös tulevien vuosien aikana.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



 42

4. SUOMEN MUUTTUVA INNOVAATIOJÄRJESTELMÄ 

 

Suomen innovaatiojärjestelmä on muutostilassa. Valtioneuvosto linjasi vuonna 2007 

strategiset huippuosaamisen keskittymät sekä osaamiskeskusohjelman keskeisiksi 

kehittämisinstrumenteiksi alueellisten innovaatioympäristöjen vahvistamisessa. Samalla 

hallitus päätti työ- ja elinkeinoministeriön perustamisesta vuoden 2008 alusta, ja tämän 

niin sanotun superministeriön työstämä kansallinen innovaatiostrategia on kolmas 

selkeä väline tämän muutosvaiheen onnistumisessa. Muutoksen taustalla on varsinkin 

aikaisemman teknologiapolitiikan avartuminen laaja-alaiseksi innovaatiopolitiikaksi. 

Tässä luvussa haetaan selvyyttä tähän jo käynnissä olevaan muutokseen sekä sen 

vaikutuksiin suomalaisen innovaatiotoiminnan kehittämisen näkökulmasta. 

 

 

4.1. Strategisen huippuosaamisen keskittymät 

 

Suomen innovaatiojärjestelmä on toiminut hyvin, mutta se ei enää vastaa kaikilta osin 

tulevaisuuden haasteisiin. Koko ajan kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa Suomen 

tulee tehdä valintoja ja kohdentaa taloudellisia, henkilöstö- ja muita resurssejaan 

teknologisesti ja tieteellisesti korkeatasoisiin ja riittävän suuriin kansainvälisen tason 

kokonaisuuksiin. Siksi Suomelle tärkeiden tutkimus- ja teknologia-alojen 

vahvistamiseksi ja uusien kansallisten osaamisalueiden luomiseksi tarvitaan uusi väline. 

Tähän haasteeseen strategisen huippuosaamisen keskittymät pyrkivät vastaamaan. 

(Strategisen huippuosaamisen keskittymät 2006: 3.) 

 

Valtioneuvoston kanslian niin sanotussa globalisaatioraportissa vuodelta 2004 todetaan, 

että korkeatasoisen osaamisen saavuttaminen tutkimuksessa ja opetuksessa edellyttää 

riittävän suurien ja kriittisen massan omaavien keskittymien syntymistä. Raportissa 

todetaan, että Suomeen tulisi rakentaa muutama kansainvälisen tason osaamis-

keskittymä. Myös vuonna 2004 hyväksytyn Suomen tieteen ja teknologian 

kansainvälistäminen -asiakirjan mukaan Suomeen on luotava lisää kansainvälisesti 

näkyviä, kiinnostavia ja korkeatasoisia tutkimusyksiköitä sekä tutkimus-, kehitys- ja 

innovaatiokeskittymiä ja ohjelmia. Asiakirja korostaa priorisoinnin, profiloitumisen ja 



 43

valikoivan päätöksenteon merkitystä sekä kansainvälisessä yhteistyössä että kotimaisen 

toiminnan kehitystyössä. (Strategisen huippuosaamisen keskittymät 2006: 2–3.) 

 

Valtioneuvoston vuoden 2005 huhtikuussa tekemä periaatepäätös julkisen tutkimus-

järjestelmän rakenteellisesta kehittämisestä edellytti, että laaditaan kansallinen strategia 

kansainvälisesti kilpailukykyisten tieteen ja teknologian osaamiskeskittymien ja 

huippuyksiköiden tuottamiseksi ja vahvistamiseksi. Tämä oli jo selkeästi taustaa 

strategisen huippuosaamisen keskittymien synnylle. Lopulta kesäkuussa 2006 tiede- ja 

teknologianeuvosto hyväksyi raportin huippuosaamisen keskittymien ja kansallisten 

infrastruktuurien kehittämisestä. Raportin mukaan Suomeen perustetaan kansainvälisiä 

tieteen, teknologian ja innovaatiotoiminnan strategisen huippuosaamisen keskittymiä 

sekä yhteiskunnan että elinkeinoelämän tulevaisuuden kannalta keskeisimmille 

osaamisen aloille. (Tekes 2008c.) 

 

Vuoden 2006 raportin mukaisesti huippuosaamisen keskittymille asetettiin kolme 

päätavoitetta, joista ensimmäisen mukaan johtavat Suomessa toimivat yritykset, 

yliopistot, tutkimuslaitokset ja rahoittajaorganisaatiot sitoutuvat strategisen 

huippuosaamisen keskittymien toimintaan ja tavoitteisiin sekä suuntaavat resurssejaan 

pitkäjänteisesti näihin kansainvälisen tason keskittymiin. Toisen päätavoitteen 

mukaisesti keskittymissä harjoitetaan dynaamista ja vuorovaikutteista tutkimus-, 

kehittämis- ja innovaatiotoimintaa, jonka tulokset siirtyvät tehokkaasti yritysten 

hyödynnettäviksi. Yhteiskunnan ja elinkeinoelämän tarpeita ennakoidaan keskittymien 

tutkimustoiminnassa 5–10 vuoden aikajänteellä. Kolmas päätavoite on, että korkea-

tasoisen tieteen, teknologian ja innovaatiotoiminnan maine ja huippuosaaminen 

houkuttelevat innovatiivisia ja globaalisti merkittäviä yrityksiä ja kansainvälisen tason 

huippuosaajia Suomeen. (Strategisen huippuosaamisen keskittymät 2006: 6.) 

 

Strategisen huippuosaamisen keskittymiä päätettiin perustaa ensivaiheessa viisi: energia 

ja ympäristö, metallituotteet ja koneenrakennus, metsäklusteri, tieto- ja 

viestintäteollisuus ja -palvelut sekä terveys ja hyvinvointi. Näistä neljä ensimmäistä ovat 

jo aloittaneet toimintansa. Sekä terveys ja hyvinvointi että uutena mukaan tullut 



 44

rakennettu ympäristö -keskittymät olivat vielä vuoden 2008 lopulla valmistelu-

vaiheessa. (Tekes 2008d.) 

 

Strategisen huippuosaamisen keskittymäksi voidaan nimetä yhteenliittymä, joka täyttää 

strategiassa määritellyt kriteerit. Niistä ensimmäisen mukaan keskittymien on oltava 

yhteiskunnalliselta ja kansantaloudelliselta potentiaaliltaan sekä tutkimus- ja 

kehittämispanostukseltaan erittäin merkittäviä. Toinen kriteeri on, että keskittymien on 

oltava henkilöstöresursseiltaan ja taloudellisilta voimavaroiltaan riittävän suuria ja 

kolmannen mukaan keskittymien on rakennuttava alan tulevaisuuden kannalta 

keskeisten sovellusten varaan. Neljänneksi keskittymien ydinosaamisen on löydyttävä 

Suomesta ja niillä on oltava mahdollisuus olla yksi maailman parhaista. Viidennen 

kriteerin mukaisesti keskittymät perustuvat alan keskeisten yritysten, yliopistojen, 

tutkimuslaitosten, ministeriöiden ja rahoittajien vahvaan sitoutumiseen. (Strategisen 

huippuosaamisen keskittymät 2006: 6–7.) 

 

Keskittymät tarjoavat huipputason tutkimusyksiköille ja tutkimustuloksia aktiivisesti 

hyödyntäville yrityksille ainutlaatuisen tavan tehdä tiivistä yhteistyötä keskenään. Ne 

toimivat joko yhdessä paikassa tai verkottuneesti, ja niissä toteutetaan yritysten ja 

tutkimusyksiköiden yhdessä määrittelemiä tutkimussuunnitelmia. Pyrkimyksenä on 

kohdentaa jo olemassa olevia sekä uusia tutkimus- ja kehitysresursseja selkeästi 

aiempaa suuremmassa mittakaavassa. (Strategisen huippuosaamisen keskittymät 2006: 

3–4.) Suomi onkin panostanut tutkimus- ja kehitystyöhön kasvavassa määrin viimeisten 

vuosikymmenien aikana. Vaikka yliopistojen ja muiden julkisten organisaatioiden osuus 

kasvussa on ollut huomattavaa, niin ylivoimaisesti eniten on kuitenkin kasvanut 

yritysten käyttämät panostukset tutkimukseen ja kehitykseen (kuvio 6). (Sabel & 

Saxenian 2008: 64.) 

 

 



 45

 

 

Kuvio 6. Suomen käyttämät menot (miljardia euroa) tutkimus- ja kehitystyöhön vuosina 

1985–2004 (Sabel & Saxenian 2008: 64). 

 

 

Strategisen huippuosaamisen keskittymät muodostuvat yhden tai useamman sovellus-

alueen vahvojen ydinosaamisten ympärille. Keskittymässä harjoitettavaa tutkimus-, 

kehitys- ja innovaatiotoimintaa ohjataan laajoina ohjelmallisina kokonaisuuksina, joiden 

pohjalta voidaan toteuttaa erilaisia yksittäisiä projekteja. Tämä luo edellytykset 

osapuolten joustavalle ja aktiiviselle osallistumiselle. (Strategisen huippuosaamisen 

keskittymät 2006: 8.) 

 

Huippuosaamisen keskittymä rakentuu alan ydintoimijoiden eli keskeisten yritysten, 

yliopistojen sekä tutkimuslaitosten muodostaman ytimen ympärille. Ydin koostuu 

osapuolten yhteisesti omistamasta tai hallinnoimasta koordinaatiosta vastaavasta 

toiminnosta sekä virtuaalisesta tutkimusorganisaatiosta. Koordinaatiosta vastaavan 

toimijan tehtävänä on johtaa ja suunnata keskittymässä harjoitettavaa toimintaa, 

hyväksyä sen toiminnan periaatteet, luoda keskittymälle vahva kansainvälinen asema 

sekä lisätä ja ylläpitää sen toiminnan kannalta keskeisiä yhteistyösuhteita muihin 



 46

kansallisiin ja kansainvälisiin huippuosaamisen keskittymiin ja tutkimuksen 

huippuyksiköihin. Virtuaalinen tutkimusorganisaatio puolestaan muodostuu osapuolten 

tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan harjoittamiseen soveltuvien toimitilojen, 

tutkimuslaitteistojen, testausympäristöjen sekä muiden vastaavien tekijöiden 

muodostamasta kokonaisuudesta. Edellisten lisäksi ytimeen liittyy kiinteästi 

teknologian siirrosta vastaava toiminto, jonka tehtävänä on edistää keskittymässä 

syntyneen tiedon ja osaamisen laaja-alaista hyödyntämistä keskittymän ulkopuolisissa 

yrityksissä ja organisaatioissa sekä edistää uusien yritysten syntymistä. (Strategisen 

huippuosaamisen keskittymät 2006: 8.) 

 

Keskittymille on elintärkeää verkottua kansainväliseen tieteelliseen huippututkimukseen. 

Strategisten kumppanuuksien avulla keskittymä varmistaa, että sillä on käytettävissään 

uusin ja korkealaatuisin tieteellinen tietämys. Strategisten kumppanuuksien lisäksi 

keskittymällä on laaja joukko erilaisia ohjelma- ja projektikohtaisia verkostoja. 

Kuviossa 7 hahmottuva malli mahdollistaa avoimen, tehokkaasti toimivan ja laaja-

alaisesti verkottuneen keskittymän, joka voi kasvaa ja kehittyä joustavasti. (Strategisen 

huippuosaamisen keskittymät 2006: 9.) 

 

 

 

Kuvio 7. Strategisen huippuosaamisen keskittymä (Strategisen huippuosaamisen 

keskittymät 2006: 8). 



 47

Teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus Tekesin rooli strategisen 

huippuosaamisen keskittymien alkuvaiheessa on ollut erittäin merkittävä. Tekes on 

sitoutunut keskittymien toiminnan kehittämiseen muun muassa rahoittamalla 

keskittymien hankkeita ja tutkimusohjelmia. Se myös osallistuu keskittymien välisen 

yhteistyön kehittämiseen ja koko keskittymäkokonaisuuden koordinointiin. Tavoitteena 

on, että tulevaisuudessa keskittymien rahoituspohja on laaja ja merkittävän osan 

julkisesta rahoituksesta tulisi tulla muualta kuin Tekesistä. (Tekes 2008e.) 

 

Suomen innovaatiojärjestelmä on ollut jo vuosia suhteellisen toimiva kokonaisuus. Silti 

järjestelmämme pitää mahdollisimman nopealla aikataululla uudistua, jotta menestys 

voi käytännössä jatkua. Sabelin ja Saxenianin (2008: 118–119) mukaan strategisen 

huippuosaamisen keskittymät ovat erittäin lupaava avaus Suomen innovaatiotoiminnan 

uudistamiseksi. Vaikka toimijat ovat pitkälti samoja kuin aikaisemminkin, niin 

klusteriajattelu ja pidempiaikaiset projektit mahdollistavat monipuolisemmat 

innovaatiot sekä tiedon vaihdon eri toimijoiden välillä. Voidaankin sanoa, että 

strategisen huippuosaamisen keskittymät ovat tämänhetkisen suomalaisen innovaatio-

toiminnan ytimessä ja siten ne ovat erittäin merkittävässä asemassa myös Suomen 

kansantalouden ja yhteiskunnan kehitykselle. 

 

 

4.2. Osaamiskeskusohjelma 2007–2013 

 

Osaamiskeskusohjelma (OSKE) on valtioneuvoston asettama määräaikainen erityis-

ohjelma, jonka avulla suunnataan toimenpiteitä kansallisesti tärkeille painopistealoille. 

Osaamiskeskustoiminnan lähtökohtana on teknologiakeskusten, korkeakoulujen, 

tutkimuslaitosten, elinkeinoelämän ja eri rahoittajatahojen välinen yhteistyö valituilla 

osaamisaloilla. Ohjelmalla tuetaan sekä alueellista erikoistumista että työnjakoa eri 

osaamiskeskusten välillä. (Osaamiskeskusohjelma 2008b: 3.) 

 

Osaamiskeskusohjelman visiona on, että uuden ohjelmakauden (2007–2013) päättyessä 

Suomi on kansainvälisesti tunnettu huippuosaamisestaan ja vetovoimaisista 

innovaatioympäritöistään. Osaamiskeskusten tulee olla kiinnostavia sijoittumiskohteita 



 48

kansainvälisesti toimiville yrityksille, tutkimuslaitoksille ja eri alojen huippuosaajille. 

Keskusten luoma innovaatiotoimintaan perustuva kasvu tulee näkyä alueilla sekä 

menestyvänä liiketoimintana että uusina työpaikkoina. (Osaamiskeskusohjelma 2008b: 

11–12.) 

 

4.2.1. Osaamiskeskusohjelman toteuttaminen ja tavoitteet 

 

Osaamiskeskusohjelmaa toteuttavat eri alueilla valtioneuvoston nimeämät 

osaamiskeskukset. Ensimmäinen osaamiskeskusohjelmakausi toteutettiin vuosina 1994–

1998 ja toinen vuosina 1999–2006. Kun ohjelma vuonna 1994 käynnistettiin, 

osaamiskeskuksia oli kahdeksan, mutta toimintaa on laajennettu tasaisin väliajoin ja 

nykyisin Suomessa on 21 osaamiskeskusta. Suomen valtioneuvosto päätti strategia-

asiakirjassaan vuonna 2005 jatkaa osaamiskeskusohjelmaa vuosina 2007–2013 

huippuosaamisen hyödyntämiseen tähtäävänä erityisohjelmana. Asiakirjan mukaisesti 

osaamiskeskusohjelman yhteyksiä innovaatiopolitiikkaan päätettiin pyrkiä parantamaan 

ja samalla tähdättiin ohjelmassa toimivien julkisten organisaatioiden työnjaon 

selkeytymiseen. (Osaamiskeskusohjelma 2008b: 3–4.) 

 

Osaamiskeskusohjelmalla on uudella ohjelmakaudella kolme päätavoitetta. Näistä 

ensimmäinen on saada aikaan huippuosaamiseen perustuvia uusia innovaatioita, 

tuotteita, palveluita, yrityksiä ja työpaikkoja. Toisena tavoitteena on tukea alueiden 

välistä erikoistumista ja työnjakoa kansainvälisesti kilpailukykyisten osaamiskeskusten 

synnyttämiseksi. Kolmantena tavoitteena on lisätä alueellisten innovaatioympäristöjen 

vetovoimaa kansainvälisesti toimivien huippuosaajien, yritysten ja investointien 

saamiseksi Suomeen. Vaikka ohjelma on aluelähtöinen, niin silti siinä pyritään 

edistämään suomalaisten yritysten kansainvälistä kilpailukykyä ja parempaa 

integroitumista kansalliseen innovaatiopolitiikkaan. (Kuitunen & Kutinlahti 2008: 9.) 

 

4.2.2. Osaamisklusterit innovaatiotoiminnan vauhdittajina 

 

Uudella ohjelmakaudella osaamiskeskusohjelman keskeisenä painopistealana on 

kansainvälisesti korkeatasoisen osaamisen hyödyntäminen alueellisten vahvuuksien 



 49

pohjalta. Ohjelman aiemmilla kausilla luodut verkostot ja alueelliset toimintamallit 

antavat hyvät edellytykset uuden ohjelmakauden onnistumiselle. Uutena kehittämis-

alustana ohjelmassa toimii osaamisklusteri, jonka tarkoituksena on tehostaa 

osaamiskeskusten välistä yhteistyötä. Osaamisklusterien avulla pyritään synnyttämään 

entistä vetovoimaisempia osaamiskeskuksia sekä hyödyntämään tehokkaammin 

hajallaan olevia kansallisia osaamisresursseja. Lisäksi klusterien pyrkimyksenä on luoda 

vaikutukseltaan merkittävä osaamisen ja tiedon levittämisväylä alueiden yritys- ja 

tutkimustoimintaan. (Osaamiskeskusohjelma 2008b: 8.) 

 

Klusterit ovat saaneet viime vuosina Suomen lisäksi myös muiden teollisuusmaiden 

innovaatiopolitiikassa entistä laajempaa huomiota. Useimmissa Euroopan unionin 

jäsenmaissa on jo siirrytty yksittäisten yritysten tukemisesta klustereiden tukemiseen. 

Meneillään oleva kehitys liittyy talouden globalisaatioon ja informaatioyhteiskunnan 

merkityksen korostumiseen. Tietotalous on kasvattanut työvoiman osaamisvaatimuksia 

ja yritykset tarvitsevat yhä enemmän globaaleilla markkinoilla toimivia osaajia. Näistä 

lähtökohdista nousevat perustelut myös osaamiskeskusohjelman klustereille. (Kutinlahti 

& Oksanen 2008: 32–33.) 

 

Osaamiskeskusohjelman klusterimallin tavoitteeksi asetettiin alun perin muutaman 

kansainvälisen huipputason osaamiskeskittymän rakentaminen, sillä tarkoituksena oli 

nostaa esiin vain kansainvälisesti kilpailukykyiset, riittävän suuret kohteet ja klusterit. 

Lopulta keskittymien määrää kuitenkin kasvatettiin huomattavasti ja osaamis-

klustereiden määräksi muodostui kolmetoista. Nämä ovat Asuminen, Digitaaliset 

sisällöt, Elintarvikekehitys, Energiateknologia, Hyvinvointi, Jokapaikan tietotekniikka, 

Matkailu ja elämystuotanto, Meriosaaminen, Nanoteknologia, Terveyden bioteknologia, 

Uusiutuva metsäteollisuus, Ympäristöteknologia ja Älykkäät koneet. Jokaisella 

klusterilla on kansallinen ohjelmajohtaja, joka vastaa klusteriosapuolten yhdessä 

laatiman strategian mukaisesti klusterin strategisesta ja operatiivisesta johtamisesta. 

Taulukko 2 havainnollistaa osuvasti ohjelman osaamiskeskukset ja osaamisklusterit.  

 

 



 50

Taulukko 2. Osaamiskeskusohjelman klusterit ja keskukset (Koordinaatiosta vastaava 

keskus ensimmäisenä, suluissa olevat ovat liitännäisjäseniä). 

 

              

Osaamisklusteri Klusterissa toimivat osaamiskeskukset   

Asuminen Uusimaa, Hämeenlinna, Joensuu, Lahti, (Forssa)   

Digisisältö Uusimaa, Hämeenlinna, Kouvola, Tampere, (Vaasa)   

Elintarvikekehitys Seinäjoki, Helsinki, Kuopio, Turku, (Jokioinen)   

Energiateknologia Vaasa, Joensuu, Jyväskylä, Pori, Tampere, (Varkaus)   

HealthBIO Turku , Kuopio, Oulu, Tampere, Uusimaa     

Hyvinvointi Kuopio, Oulu, Tampere, Uusimaa                        

Jokapaikan tietotekniikka Tampere, Jyväskylä, Oulu, Pori, Uusimaa, (Porvoo)   

Matkailu ja elämystuotanto Lappi , Savonlinna, Turku, Uusimaa, (Jyväskylä)   

Meri Turku , Lappeenranta, Pori, Raahe, Vaasa     

Nanoteknologia Jyväskylä, Joensuu, Kokkola, Mikkeli, Oulu, Tampere, Uusimaa 

Uusiutuva metsäteollisuus Lappeenranta, Joensuu, Jyväskylä, Kajaani, Kokkola, Mikkeli, Turku 

Ympäristöteknologia Lahti , Kuopio, Oulu, Uusimaa                              

Älykkäät koneet Tampere, Hyvinkää, Hämeenlinna, Lappeenranta, Seinäjoki 

 

 

Osaamiskeskusohjelman uuden ohjelmakauden yksi selkeimmistä muutoksista 

aikaisempiin kausiin verrattuna on keskusten kansallinen liittoutuminen. Sen 

tarkoituksena on suunnata alueiden huomiota keskinäisestä kilpailusta kohti kiristyvää 

kansainvälistä kilpailua (Osaamiskeskusohjelma 2008b: 8). Tiedon, osaamisen ja 

hyväksi havaittujen käytäntöjen valuttaminen osaamisklustereiden sisällä sekä myös 

niiden välillä ovat ensiarvoisen tärkeitä matkalla kohti tavoitetta Suomesta 

innovaatiotoiminnan kärkimaana. Ainoastaan hyvin laaja-alaisella osaamisklustereiden, 

-keskusten, teknologiakeskusten sekä muiden alan tärkeimpien toimijoiden yhteistyöllä 

voidaan luoda edellytykset osaamiskeskusohjelman tavoitteiden saavuttamiseksi. 

 

Kriittinen asia osaamiskeskusohjelman menestymiselle on riittävä sisäinen 

johdonmukaisuus. Se on välttämätöntä, sillä muutoin toiminta pirstaloituu liikaa, ja 

uhkana on se, että klusterit tavoittelevat liian moninaisia asioita. Ohjelman klusteri-

verkostojen tulisikin keskittyä kriittisen osaamisen kehittämiseen, sillä kaikkia 



 51

kilpailutekijöitä ei mitenkään pystytä edistämään. Siten onkin välttämätöntä tehdä 

rajauksia kehittämiskohteiden ja ohjelman klusteriverkostojen roolien suhteen. Nämä 

rajaukset ja johdonmukaisuus eivät kuitenkaan saa merkitä lukkiutumista, sillä on 

elintärkeää, että osaamiskeskusohjelma ja sen klusterit toimivat jatkuvassa 

vuorovaikutuksessa myös verkoston ulkopuolisten tahojen kanssa. Lisäksi 

klusteriverkostojen tulee olla statukseltaan niin houkuttelevia, että ne kykenevät 

saamaan toimintaansa kaikkein kyvykkäimmät osaajat. (Kuitunen & Niinikoski 2008: 

116.) 

 

4.2.3. Ohjelman seuranta ja arviointi 

 

Osaamiskeskusten tärkeimpänä sidosryhmänä toimivat teknologiakeskukset, joilla on 

myös tavallisesti ohjelman vetovastuu. Siten osaamiskeskusohjelma on vahvistanut 

teknologiakeskusten roolia merkittävänä kansallisen innovaatiojärjestelmän toimijana 

sekä omien alueidensa kehittäjä- ja välittäjäorganisaatioina (Lemola 2006: 29). 

Ohjelman kansallisesta koordinoinnista, seurannasta ja valmistelusta vastaa kuitenkin 

valtioneuvoston asettama osaamiskeskustyöryhmä. Tässä laaja-alaisessa asiantuntija-

ryhmässä ovat edustettuina eri ministeriöiden, elinkeinoelämän, tutkimuksen, 

koulutuksen sekä keskus-, alue- ja paikallishallinnon asiantuntijoita. Työryhmän 

tehtävänä on valmistella, koordinoida ja kehittää ohjelmatyötä osaamiskeskusten ja 

osaamisklustereiden välillä sekä edistää OSKE-toimintaa osana kansallista 

innovaatiopolitiikkaa. (Osaamiskeskusohjelma 2008b: 13.) 

 

Osaamiskeskusohjelman keskeisenä kansallisena toimintaperiaatteena säilyy perus-

rahoituksen kilpailuttaminen. Kun edellisillä ohjelmakausilla kilpailu keskittyi 

osaamiskeskusten väliseen kilpailuun, niin uudella ohjelmakaudella painopistettä on 

siirretty kohti osaamisklusterien välistä kilpailua. Arvioinnissa tarkastellaan muun 

muassa uudentyyppisen ja aidon yhteistyön synnyttämistä ja maailmanluokan osaamista. 

Myös innovatiivisuus, organisointi ja yhteys kansalliseen innovaatiopolitiikkaan ovat 

tarkastelun kohteina. (Osaamiskeskusohjelma 2008b: 15.) 

 



 52

Osaamiskeskusohjelman yhteiskunnallisen vaikutuksen ja tuloksellisuuden 

arvioimiseksi ohjelman tulokset ovat jatkuvan seurannan alla. Arvioinnissa tuotetaan 

samanaikaisesti ennakoivaa ja strategista tietoa toimenpiteiden vaikutuksista sekä 

vaikutuksia estävistä ja vauhdittavista tekijöistä. Seurannan avulla vahvistetaan 

ohjelman reagointikykyä ja muutosvalmiutta toimintaympäristön muutoksiin. Vuonna 

2010 tehdään ulkopuolisen ja riippumattoman tahon suorittama ohjelman väliarviointi, 

jonka perusteella voidaan tarkistaa ohjelmaan kuuluvat osaamisklusterit sekä niitä 

toteuttavat osaamiskeskukset loppukaudelle 2011–2013. Ohjelman mahdollisista 

muutoksista päättää valtioneuvosto. Ohjelmakauden jatkamisesta päätetään viimeistään 

vuonna 2013 ja myös ohjelman loppuarviointi toteutetaan saman vuoden aikana. 

(Osaamiskeskusohjelma 2008b: 15, 20.) 

 

Osaamiskeskusohjelman onnistumista tarkastellaan sekä määrällisin että laadullisin 

indikaattorein. Taloudellisten vaikutusten osalta arvioidaan muun muassa liikevaihdon 

ja viennin kasvua sekä työpaikkojen lisäystä. Seurannassa ovat myös ohjelman 

vaikutukset osaamiseen sekä kansalliseen ja kansainväliseen verkostoitumiseen. 

Yhteiskunnallisten vaikutusten arvioinnissa seurataan esimerkiksi alueella toimivien 

yritysten ja tutkimusorganisaatioiden kansainvälisen kilpailukyvyn parantumista sekä 

innovaatioympäristöjen kehittymistä. (Osaamiskeskusohjelma 2008b: 20.) 

 

Osaamiskeskusohjelman pyrkimyksenä on tuottaa lisäarvoa kansalliselle innovaatio-

toiminnalle. Nämä lisäarvovaikutukset näkyvät erityisesti kolmella tavalla. Ensinnäkin 

ohjelmalla pystytään vahvistamaan innovaatiotoimintaan liittyvää strategista ajattelua 

erityisesti alueellisten toimijoiden keskuudessa. Toiseksi ohjelman avulla voidaan 

hyödyntää erilaisia rahoituslähteitä, kuten esimerkiksi rakennerahastoja, innovaatio-

toiminnan parantamiseksi. Kolmanneksi ohjelma luo ja vahvistaa niin kansallisia kuin 

kansainvälisiäkin verkostoja. (Kuitunen & Kutinlahti 2008: 15.) 

 

Osaamiskeskusohjelmalla on selvää potentiaalia toimia kansallisen innovaatio-

toiminnan kärkiohjelmana. Kriittinen kysymys onkin, miten se tätä mahdollisuutta 

käytännössä hyödyntää. Olennaista on muun muassa se, miten klusterit kykenevät 

yhdistämään talouskasvun päämäärän yhteiskunnallisiin tavoitteisiin, kuten kansalaisten 



 53

hyvinvoinnin ja turvallisuuden lisäämiseen. Entä pystytäänkö klustereissa myös 

uudenlaisten ratkaisujen ja palveluiden kehittämiseen vai jääkö toiminnan painopiste 

pelkän teknologian kehittämiseen. (Kuitunen & Niinikoski 2008: 115–116.) 

Tulevaisuus näyttää tuleeko osaamiskeskusohjelmasta klusterimallin avulla koko 

kansallisen innovaatiotoiminnan suunnannäyttäjä.  

 

4.2.4. Ohjelman suhde strategisen huippuosaamisen keskittymiin 

 

Viimeaikaisessa keskustelussa on kiinnitetty entistä enemmän huomiota klusteri-

lähtöisen osaamiskeskusohjelman sekä strategisen huippuosaamisen keskittymien 

väliseen suhteeseen. Erityisesti näiden instrumenttien väliset päällekkäisyydet, mutta 

myös täydentävyydet ovat olleet keskustelun taustalla (Niinikoski 2008: 23). 

Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että osaamiskeskusohjelma täydentää kansallisen 

strategisen huippuosaamisen keskittymien linjauksia, sillä molempien tavoite on hyvin 

samansuuntainen; niissä pyritään rakentamaan vetovoimaisia ja kansainvälisesti 

kilpailukykyisiä osaamiskeskittymiä Suomeen. Toisaalta hankkeiden keinot ja 

lähtökohdat ovat varsin erilaiset. (Osaamiskeskusohjelma 2008b: 20.) 

 

Huippuosaamisen keskittymissä on kyse strategisesti kaikkein tärkeimpien aihealueiden 

tunnistamisesta ja niiden tarvitseman huippuosaamisen ja tietotaidon luomisesta 

keskeisten julkisten toimijoiden ja suurten yritysten yhteistyönä. Sen sijaan osaamis-

keskusohjelmassa klustereita kehitetään aluelähtöisesti ja keskitytään huippuosaamisen 

hyödyntämiseen. Lisäksi koko osaamiskeskustoiminnan suhde uuden liiketoiminnan 

synnyttämiseen on paljon läheisempi kuin strategisen huippuosaamisen keskittymissä. 

(Osaamiskeskusohjelma 2008b: 20–21.) 

 

Nämä molemmat instrumentit on asemoitu pääasiallisesti tiede- ja teknologiaperusteisen 

innovaatiotoiminnan edistämisen tueksi. Niiden toimintatavoissa ja eräänlaisessa 

kokoavassa roolissa on tunnistettavissa osaamis-, sovellusala- ja tiedelähtöisesti 

yhteneviä piirteitä. Toisaalta osaamiskeskusohjelman klusterialat kattavat huomattavasti 

keskittymiä laajemmin sisällöltään erilaisia klustereita. (Niinikoski 2008: 24.) 

Osaamiskeskukset ja huippuosaamisen keskittymät eivät kuitenkaan ole kilpailijoita, 



 54

vaan niillä on selkeä työnjako ja ne täydentävät toisiaan. Kun huippuosaamisen 

keskittymissä pääpaino on huipputiedon työstämisessä, niin osaamiskeskukset toimivat 

ensisijaisesti pienten ja keskisuurten yritysten toimintakentässä. Lisäksi näiden 

instrumenttien välille on tarpeen rakentaa ja on jo rakennettukin tiivistä yhteistyötä. 

(Paasivirta 2007: 2.) 

 

Uudistunut osaamiskeskusohjelma on käynnistynyt vasta hiljattain ja huippuosaamisen 

keskittymiä on juuri perustettu ja niitä myös perustettaan lisää paraikaa. Ratkaisevaa 

luonnollisesti on, mihin ja miten näiden instrumenttien toimenpiteet tosiasiallisesti 

kohdentuvat ja suuntautuvat. Tässä käynnistysvaiheessa oleellista täydentävyyden 

aikaansaamisen kannalta on se, miten näiden instrumenttien ohjauksessa pystytään 

tavoite- ja painotuserot viestimään konkreettisesti eri toimijaosapuolille ja miten 

yhteistyötä, verkostoitumista ja koordinaatioita näiden kesken kyetään tukemaan. Siten 

ohjaukseen tulisikin kiinnittää aivan erityistä huomiota. Haasteeksi saattaa muodostua 

myös osaamiskeskusohjelman ja strategisen huippuosaamisen keskittymien välisen 

yhteistyön ja täydentävyyden varmistaminen. (Niinikoski 2008: 24–25.) 

 

Strategisen huippuosaamisen keskittymien ja osaamiskeskusohjelman samansuuntaisuus 

herättää lukuisia kysymyksiä hankkeiden välisestä suhteesta, niiden työnjaosta ja 

mahdollisista yhteisistä toiminnoista. Vielä on silti ennenaikaista sanoa, kumpi malleista 

on käytännössä tehokkaampi ja kansantaloudellisesti kannattavampi. Suomalaisen 

huippuosaamisen kehittämisen kannalta olisi syytä pohtia esimerkiksi sitä, että tulisiko 

hankkeiden yhteistyötä entisestään selkeyttää ja tiivistää. Samaten huomionarvoista olisi 

selvittää voisiko strategisen huippuosaamisen keskittymät ja osaamiskeskusohjelma 

käytännössä oppia jotakin toisiltaan. Siitä saattaisi olla hyötyä näille molemmille 

instrumenteille sekä siten välillisesti myös koko Suomen yhteiskunnan kehitykselle. 

 

 

4.3. Kansallinen innovaatiostrategia 

 

Kansallisen innovaatiostrategian laatiminen sisältyy Matti Vanhasen toisen hallituksen 

ohjelmaan. Varsinaista innovaatiostrategian laatimista varten kauppa- ja 



 55

teollisuusministeriö asetti vuoden 2007 syyskuussa ohjausryhmän, jonka puheen-

johtajaksi nimettiin Sitran yliasiamies Esko Aho. Työn organisointivastuu siirtyi vuoden 

2008 alusta toimintans