VAASAN YLIOPISTO 
 

Filosofinen tiedekunta 
 
 

  
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Maija Vehviläinen 
 

Lännen ja Venäjän representaatiot aikakauslehti Afiša Moskvassa 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Viestintätieteiden pro gradu -tutkielma 
 

VAASA 2012



1 
 
SISÄLLYS 

 

TIIVISTELMÄ              3 

 

1 JOHDANTO                                                                           5 

1.1 Tavoite              6 

1.2 Aineisto              8 

1.3 Menetelmä            10 

 

2 GLOBALISAATION VAIKUTUKSET JA ILMENEMINEN VENÄJÄLLÄ        12 

2.1 Globalisaation käsite           12 

2.2 Globalisaatio ja Venäjä           14 

2.2.1 Venäjän oma tie           18 

2.2.2 Venäjä ja länsi           20 

2.3 Globalisaation rooli venäläisen median muutoksessa         25 

2.3.1 1990-luku: Kiihtyvän globalisaation kausi         27 

2.3.2 Kiihtyneen globalisaation seuraukset ja kritiikki         29 

2.3.3 Aikakauslehdet           32 

2.4 Globalisaation rooli venäläisen nuorisokulttuurin muutoksessa        38 

2.4.1 Nuorisokulttuuri Neuvostoliiton aikaisella Venäjällä          39 

2.4.2 2000-luvun venäläinen nuoriso – mikä on muuttunut?        42

  

3 AFIŠAN DISKURSSIEN TUNNISTAMINEN JA ANALYYSI         48 

3.1 Diskurssianalyysi tutkimusmenetelmänä          48 

3.1.1 Representaatiot           51 

3.1.2 Sosiaalisen konstruktionismin kritiikkiä         53 

3.2 Afišan diskurssien erittelyä           54 

3.2.1 Aktiivisuuden ja individualismin diskurssi         57 

3.2.2 Järjestyksen diskurssi           68 

3.2.3 Sivistyksen diskurssi           79 

3.2.4 Periferian diskurssi           86 

3.2.5 Globalisaatiokriittinen diskurssi    91 



2 
 
 3.3 Yhteenveto            96 

 

4 PÄÄTÄNTÖ          107 

 

LÄHTEET            111 

 

LIITE 1. Otteet aineistosta venäjäksi          119 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 



3 
 
______________________________________________________________________ 
 
VAASAN YLIOPISTO 
Filosofinen tiedekunta 
Tekijä:   Maija Vehviläinen 
Pro gradu -tutkielma:  Lännen ja Venäjän representaatiot aikakauslehti Afiša 
  Moskvassa 
Tutkinto:   Filosofian maisteri 
Oppiaine:   Viestintätieteet 
Valmistumisvuosi: 2012 
Työn ohjaaja: Merja Koskela 
_____________________________________________________________________ 
 
TIIVISTELMÄ:  
 
Suhde muuhun maailmaan on Venäjälle monimutkainen kysymys. Pitäisikö suuntautua 
länteen, itään vai korostaa omaa polkua maailmassa? Etenkin länsi on ollut Venäjällä 
aina merkittävä ja ristiriitainen käsite – se on edustanut joko uhkaa tai kulttuurista esi-
kuvaa. Venäläisen median erottaa länsimaisesta tällä hetkellä lähinnä sen jyrkkä jakau-
tuneisuus hallitusta myötäileviin, konservatiivisiin ja liberaaleihin, yksityisiin tiedotus-
välineisiin. Aikakauslehdistä suuri osa on länsimaisten lehtibrändien venäjänkielisiä 
versioita, jotka muistuttavat paljon länsimaisia lehtiä. Kaupunki- ja kulttuurilehti Afiša 
edustaa kiiltävälle paperille painettuja aikakauslehtiä, joiden esikuvat ovat lännessä. 
  
Tavoitteenani on selvittää, millaisia lännen ja Venäjän representaatioita Afišassa esiin-
tyy silloin, kun niiden kulttuurisista ja yhteiskunnallisista piirteistä puhutaan. Tarkoitan 
representaatioilla kulttuurisesti määrättyjä tapoja kuvata ilmiöitä valikoimalla merkityk-
siä niin, että jokin puoli asiasta korostuu ja jotakin muuta jää kertomatta. 
 
Tutkimusmenetelmäni on diskurssianalyysi. Poimin Afišan vuosina 2008 ja 2010 ilmes-
tyneistä numeroista artikkelit, joissa Venäjän ja lännen kulttuurisista ja yhteiskunnalli-
sista piirteistä puhutaan. Aineistoon päätyneissä 42 artikkelissa ilmenevät puhetavat 
erottelin toisistaan sen perusteella, millaisia väitteitä Venäjästä ja lännestä esitettiin, ja 
miten väitteitä perusteltiin. Näin sain viisi erilaista diskurssia, jotka nimesin aktiivisuu-
den ja individualismin diskurssiksi, sivistyksen diskurssiksi, järjestyksen diskurssiksi, 
globalisaatiokriittiseksi diskurssiksi ja periferian diskurssiksi.  
 
Diskursseissa tuotetut lännen representaatiot olivat usein myönteisiä. Länteen liitettyjä 
piirteitä, kuten yksilönvapautta, yhteiskunnan toimivuutta ja kulttuurin arvostusta pidet-
tiin positiivisina. Sen sijaan Venäjän representaatioon liittyi ongelmia, kuten korruptio-
ta, epäjärjestystä ja sivistymättömyyttä. Toisaalta välillä länsi nähtiin uhkana, ja sen si-
jaan venäläistä kulttuuria pidettiin kiinnostavana. 
______________________________________________________________________ 
AVAINSANAT: Venäjä, länsi, representaatio, globalisaatio, diskurssi, aikakauslehdet
 
 

 



 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



5 
 
1 JOHDANTO 

 

Länsimainen rock-musiikki alkoi 1950-luvulla levitä kaikkialla länsimaissa, mutta Neu-

vostoliiton aikaisella Venäjällä se kulki pitkään kädestä käteen epävirallisina kasettital-

lenteina. Sen ympärille syntyi yksityisasunnoissa pidettyjen underground-konserttien ja 

epävirallisten kasettitallenteiden kulttuuri (Huttunen 2008: 286–287). Venäjä jäi osittain 

paitsi muutoksista, jotka vaikuttivat nuorisokulttuuriin länsimaissa 1900-luvun jälkipuo-

liskolla. Nykyisin erilaista historiaa kuitenkaan tuskin huomaa, sillä länsimaisen popu-

laarimusiikin lajit ovat ainakin lähes yhtä hyvin saatavilla niin Venäjällä kuin esimer-

kiksi Suomessakin. Etenkin Venäjän suurissa kaupungeissa eläville nuorille aikuisille 

länsimaisen populaarikulttuurin lisäksi länsimaisina pidetyt arvot, kuten individualismi, 

henkilökohtaisten tavoitteiden vuoksi ponnisteleminen ja kulutuskulttuuri ovat tuttuja. 

Heidän kollektivistisessa neuvostokulttuurissa kasvaneille vanhemmilleen uusiin arvoi-

hin sopeutuminen on haastavampaa. (Esim. Institut sotsiologii RAN 2007.)  

 

Venäjällä sukupolvien kokemukset ja maailmankuvat ovat hyvin erilaisia, sillä nuoret 

venäläiset elävät huomattavasti globaalimmassa maailmassa kuin heidän vanhempansa. 

Globalisaation voi määritellä Giddensiä (1991: 64) mukaillen sosiaalisten suhteiden ve-

nymiseksi: paikallisten elinehtojen lisäksi kauempana olevat asiat, ihmiset tai tapahtu-

mat, ”poissaolevat toiset” voivat olla merkityksellisiä. Valtioiden kannalta globalisaatio 

tarkoittaa väistämättä itsemääräämisoikeuden vähenemistä, kun ylikansallisilla organi-

saatioilla, kuten yrityksillä, järjestöillä ja valtioiden liitoilla on entistä enemmän valtaa 

(Hedetoft & Blum 2008: 4–5). Tarkoitan globalisaatiolla prosessia, jossa valtioiden rajat 

ja kansallisuudet menettävät merkitystään, ja niiden tilalle syntyy muita yhdistäviä ja 

erottavia tekijöitä, kuten globaalisti leviävät alakulttuurit.  

 

Joukkoviestintä ja journalismi ovat osaltaan kiihdyttäneet globalisaatiota. Juuri joukko-

viestimet – televisio, radio, lehdistö ja internetin eri välineet – tuovat kaukaiset tapah-

tumat ja ilmiöt ihmisten koteihin ja arkeen. (Moores 2000: 37.) Journalismilla tarkoite-

taan yleensä faktapohjaista ja ajankohtaista joukkoviestintää erotuksena fiktiosta (esim. 

Kunelius 2002: 18). Sen lisäksi, että journalismi voi tuoda kaukaiset ihmiset tai tapah-

tumat lähelle yleisöään, se voi tuoda myös kulttuurisia vaikutteita. Neuvostoliiton jäl-



6 
 
keisessä Venäjän sosiaalisessa muutoksessa journalismilla on ollut merkittävä rooli. 

Esimerkiksi kansainvälisille, kiiltäväpaperisille aikakauslehdille on syntynyt Venäjällä 

kysyntää, kun keskiluokalla on alkanut olla aikaa ja varaa kiinnostua hyvinvointia ja 

elämäntapaa koskevista kysymyksiä (Menzel 2008: 6-7). 

 

Journalismin kovaa ydintä on ajankohtainen uutisjournalismi, mutta siihen kuuluu myös 

aikakauslehtijournalismi, jonka aihevalinnat ja käsittelytavat ovat usein lähempänä 

viihdettä tai ihmisten arkista ja henkilökohtaista elämää kuin perinteisesti uutisia ja fak-

toja tarjoavien sanomalehtien (Kivikuru 1996: 1, 7). Aikakauslehti on säännöllisesti vä-

hintään neljästi vuodessa ilmestyvä julkaisu, jonka jokaisessa numerossa on artikkeleita 

tai muuta toimituksellista aineistoa ja joka on laajasti saatavilla (Kivikuru 2003: 78). 

Suhteellisen harvoin ilmestyvien aikakauslehtien lukijakunta on usein satunnaisempi 

kuin sanomalehdillä. Aikakauslehden jokaisen irtonumeron on onnistuttava houkuttele-

maan lukijat luokseen, minkä vuoksi lehtien on pakko seurata tarkkaan sitä, mikä ihmi-

siä milloinkin mahdollisesti kiinnostaa (Aleksejeva 2001: 40–41). Aikakauslehtien on-

kin sanottu heijastelevan erityisen herkästi yhteiskunnallisia muutoksia ja oman kohde-

ryhmänsä arvomaailmaa (Kivikuru 2003: 78). 

 

Kauniisti ajatellen joukkoviestintä laajentaa ihmisten elämänpiiriä ja tietämystä maail-

masta, mutta toisaalta joukkoviestintä on myös instituutio, jonka taustalla on usein kau-

pallinen toiminta (Moores 2000: 15–17, Rantanen 2002: 16). Journalistisiin teksteihin 

on valittu näkökulma ja jo aikaisemmin on päätetty esimerkiksi lehden linjasta eli siitä, 

millaisen siivun todellisuudesta lehti nostaa esille. Koska mediaa ohjaa myös talous, 

yleensä viestimet kertovat siitä, minkä ne uskovat kiinnostavan tiettyä yleisöä. Näin ol-

len media ei itse asiassa kerro tapahtumista sinänsä vaan välittää yhdenlaisen käsityksen 

niistä samalla, kun joku toinen näkökulma jää kertomatta. 

 

 

1.1 Tavoite 

 

Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten venäläistä ja toisaalta länsimaista kulttuuria 

ja yhteiskuntaa käsitellään noin 20–30-vuotiaille moskovalaisille suunnatussa, suositus-



7 
 
sa kaupunki- ja kulttuurilehti Afišassa1 – toisin sanoen, millaisia lännen ja Venäjän rep-

resentaatioita lehden teksteissä tuotetaan silloin, kun niiden kulttuurisista ja yhteiskun-

nallisista piirteistä puhutaan. Representaatioita tuotetaan tekemällä kielellisiä valintoja, 

jolloin syntyy tietynlainen käsitys kuvauksen kohteena olevasta ilmiöstä (Pietikäinen & 

Mäntynen 2009: 55). Representaatiot eivät kuitenkaan ole vain kielenkäyttäjien mielipi-

teitä tai arpapeliä, vaan kulttuurisesti vakiintuneita esittämisen tapoja (Dyer 2002: 2–3). 

Esimerkiksi venäläisessä lehdistössä kuva lännestä voi vaihdella sen mukaan, onko leh-

den linja kärjistetysti liberaali vai konservatiivinen. Yleinen mielipide lännestä on vaih-

dellut myös historiallisesti sen mukaan, onko länteen suhtauduttu epäluuloisesti vai 

myönteisesti. Esimerkiksi lännen representaatiot voivat siis vaihdella, mutta ne eivät voi 

olla mitä tahansa. Määrittelen representaatiot ilmiöiden kulttuurisiksi kuvaamisen ta-

voiksi, joita tuotetaan merkityksiä valikoiden eli kielellisiä valintoja tekemällä. 

 

Tarkoitukseni on kuvailla Venäjän ja lännen suhdetta sekä venäläisen median ja nuori-

sokulttuurin muutosta globalisaation käsitteen kautta. Analysoimalla Afišan represen-

taatioita ja niiden tuottamisen tapoja pyrin selvittämään, miten nämä jännitteet näkyvät 

mediassa ja julkisuudessa käytävässä keskustelussa. Vaikka Afiša onkin vain yksi esi-

merkki venäläisestä aikakauslehdistöstä eikä sen representaatioita voi yleistää koko Ve-

näjää koskeviksi, ajattelen Afišan representaatioiden olevan osa nyky-Venäjällä käytä-

vää keskustelua, minkä vuoksi niiden voi ajatella osaltaan valaisevan sitä, millaista kes-

kustelua lännestä ja toisaalta omasta kulttuurista ja yhteiskunnasta 2000-luvun alun Ve-

näjällä käydään.  

 

Suhde länteen ja lännen vaikutus venäläiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan vaikuttaa jat-

kuvasti olevan ajankohtainen keskustelunaihe Venäjällä. Tutkimalla Afišassa ilmeneviä 

representaatioita tarkoitus on selvittää, mitä puolia lännestä ja Venäjästä nostetaan leh-

dessä esille, siis mitä länsimaisesta ja venäläisestä kulttuurista puhutaan 2000-luvun 

alun Venäjällä oletetusti suhteellisen liberaaleille kaupunkilaisnuorille suunnatussa ai-

kakauslehdessä. Lukijat voivat tietenkin torjua lehden välittämät representaatiot, ja siir-

                                                 
1 Venäjänkieliset nimet ja termit on tutkielmassa translitteroitu kansallisen SFS 4900 -standardin mukai-
sesti lukuun ottamatta venäjästä muille kielille käännettyihin teoksiin viittaavia lähdeviitteitä, joissa teki-
jän nimi on kirjoitettu niin kuin kääntäjä on sen translitteroinut. 



8 
 
tyä muiden lehtien lukijoiksi, mutta ainakin toistaiseksi Afiša on onnistunut säilyttä-

mään Venäjällä laajan lukijakunnan, minkä takia se on myös tutkimuskohteena rele-

vantti.  

 

 

1.2 Aineisto 

 

Olen seulonut tutkielman aineiston vuosina 2008 ja 2010 ilmestyneistä Afiša Moskvan 

numeroista. Afiša ilmestyy kahdesti kuukaudessa, yhteensä 24 kertaa vuodessa. Esimer-

kiksi vuonna 2008 lehdessä ilmestyi hieman alle 300 artikkelia. Aineisto on kerätty 

Afišan internetarkistosta, ja artikkelilla tarkoitan saman linkin takana olevaa juttukoko-

naisuutta. Painetussa lehdessä artikkelia vastaa yhdestä tai useasta osasta koostuva teks-

tikokonaisuus, jolla on yhteinen pääotsikko. Olen käynyt läpi kaikki lehdissä kahtena 

vuonna julkaistut artikkelit lukuun ottamatta jokaisessa numerossa ilmestyvää tapahtu-

makalenteria, johon on listattu esimerkiksi tulevia tapahtumia, uutuuslevyjä ja tietoko-

nepelejä. Venäjän ja lännen yhteiskunnallisia ja kulttuurisia piirteitä käsiteltiin vuosina 

2008 ja 2010 yhteensä 42 artikkelissa. Aineistoon sisältyy 12 kysymys-vastaus-

muotoista haastattelua, 8 kokonaan tai suurimmaksi osaksi suorien sitaattien muotoon 

kirjoitettua haastattelua, joissa kysymyksiä ei ole näkyvissä, 6 hän-muotoista haastatte-

lua, joihin sisältyy haastateltavien kommentteja ja toimittajan havainnointia, 6 kolum-

nia, 3 dialogin muotoon kirjoitettua juttua, 1 lyhyt kahvilan sulkemista koskeva tapah-

tumauutinen ja 6 muuta juttua, jotka koostuvat useista erilaisista osista. Osa jutuista on 

lähes alusta loppuun Venäjän ja lännen kulttuuristen piirteiden pohdintaa, osassa ne ovat 

yksi teema muiden joukossa.  

 

Afiša kuuluu niihin venäläisiin lehtiin, joilla ei ollut mallia Neuvostoliitossa ja jotka ha-

kivat vaikutteensa ulkomailta. Neuvostoliiton hajottua ja Venäjän markkinoiden avau-

duttua 1990-luvun alussa ulkomaiset sijoittajat kiinnostuivat myös Venäjän lehtimark-

kinoista. Afišan perustaja Andrew Polson kärsi kaksi suurta tappiota Venäjän aikakaus-

lehtimarkkinoilla ennen kuin perusti Afiša-yhtiön. Yhtiön päätuotteesta, kansainvälisen 

Time Out -lehtibrändin venäläisestä vastineesta Afišasta, tuli hetkessä menestys sen 

alettua ilmestyä vuonna 1999. Polsonin aiemmin 1990-luvulla lanseeraamissa aikakaus-



9 
 
lehdissä Ponedelnikissa ja Vetšernaja Moskvassa ei ollut Afišaan verrattuna juuri muuta 

eroa kuin ajoitus. Kaikki olivat nuorille kaupunkilaisille suunnattuja, muotiin, kaupun-

gin tapahtumiin ja kulttuuriin keskittyviä aikakauslehtiä. Venäjällä tilanne oli 1990-

luvun lopussa kuitenkin hyvin erilainen kuin vuosikymmenen puolivälissä. (Zassoursky, 

I 2004: 220–222.) Nykyisin Prof-Media-yhtiön julkaisemasta Afišasta ilmestyy omat 

versiot 18 Venäjän suurkaupungissa. Afiša Moskva on lehden Moskovan versio, mutta 

eri kaupunkien versioissa on paljon samaa sisältöä. Afišan levikki on lehden internetsi-

vujen mukaan koko Venäjällä noin 184 300 ja Moskovassa 84 000. 

 

Zasurski (2004: 222) selittää Afišan menestystä sillä, että lehti alkoi ilmestyä riittävän 

aikaisin täyttääkseen jäljellä olevan markkinaraon ja toisaalta riittävän myöhään löy-

tääkseen yleisön: sen kohderyhmä edustaa sukupolvea, joka on elänyt lähes koko teini-

ikänsä ja nuoruutensa Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä, ja Afišan perustamisen ai-

kaan ainakin osalla näistä nuorista oli vapaa-aikaa, varaa, energiaa ja kiinnostusta seura-

ta muodin ja populaarikulttuurin virtauksia. Uusia aikakauslehtiä syntyi Venäjällä eten-

kin vuosina 1993–1997, mutta Afiša on alkanut ilmestyä vasta tämän ajanjakson jäl-

keen. Sen oli siis tarjottava jotakin uutta kohderyhmälleen. Afišan kohderyhmää ovat 

sisällön perusteella yhtä lailla nuoret miehet ja naiset. Enemmän kuin sukupuoli, kohde-

ryhmää rajaavat kaupunkilaisuus ja kiinnostuksen kohteet.  

  

Afišan aiheet kiinnostavat todennäköisesti enimmäkseen nuoria aikuisia, mutta varsinai-

seksi nuortenlehdeksi sitä ei kuitenkaan voi kutsua ainakaan silloin, kun puhutaan las-

ten- ja nuortenlehdistä yhteen niputettuina (vrt. Aleksejeva 2001: 149). Tällöin ei ole 

kyse Afišan kaltaisista lehdistä, sillä käsitteen alle kuuluu erilaisia julkaisuja lasten Ves-

jolie kartinkista (Iloiset kuvat) kouluikäisten nuorten Cool-aikakauslehteen. Tällä taval-

la ymmärrettynä nuortenlehdillä on usein jonkinlainen kasvatuksellinen funktio, niiden 

aiheita ovat populaarikulttuurin ja show-bisneksen lisäksi usein aikuistumisen ongelmat 

kuten ihmissuhteet ja seksuaalisuus. Lehdissä saattaa olla myös suoria neuvoja aikui-

suuden kynnyksellä oleville lukijoille. (Emt. 150–151.) Afišaa voisi verrata esimerkiksi 

suomalaiseen Image-aikakauslehteen, jota päätoimittaja Mikko Numminen (2011) ku-

vaa lehden internetsivuilla lifestyle-lehdeksi. Termi kuvaa melko osuvasti myös Afišaa. 

 



10 
 
Ilmestymispaikoista, ulkonäöstä, sisällöstä ja Afišan omasta määritelmästä voi kuitenkin 

päätellä, että Afišan kohderyhmää ovat kaupunkien nuoret aikuiset, joilla on melko pal-

jon niin sosiaalista kulttuurista kuin taloudellistakin pääomaa. Näin Afišaa kuvaillaan 

lehden internetsivuilla: 

Afiša on lehti jokaiselle, jonka pyrkimyksenä on ymmärtää nykyelokuvaa,  
-musiikkia, -kirjallisuutta, -taidetta ja -muotia. Lehti kirjoittaa asioista, jotka 
ovat suosittuja huomenna – ennen kaikkea se huomaa kaiken uuden ja mielen-
kiintoisen. Joka toinen viikko yli miljoona ihmistä ottaa Afišasta selvää uusista 
elokuvista, kirjoista ja muista kiinnostavista ilmiöistä. (Afiša 2010.) 
 

Uutuus, uudet ilmiöt ja asiat, ”jotka ovat suosittuja huomenna” näyttävät olevan tärkeitä 

Afišalle.  Kuten aiemmin jo totesin, se, mitä lehteä lukee, on aina valinta. Afiša oletet-

tavasti myös houkuttelee ihmisiä, jotka haluavat olla perillä esimerkiksi populaarikult-

tuurin trendeistä, joista useimmat todennäköisesti ovat globaaleja. Venäjällä tämä saat-

taa liittyä esimerkiksi haluun erottautua vahvasti menneisyyden sulkeutuneisuudesta ja 

populaarikulttuurin jälkeenjääneisyydestä ja haluun ottaa vastaan globaaleja vaikutteita 

ja tuntea kuuluvansa globaaleihin yhteisöihin. 

 

 

1.3 Menetelmä 

 

Analysoin Afišasta keräämääni aineistoa diskurssianalyysin avulla. Diskurssianalyysis-

sa tarkastelun kohteena on teksti, mutta tekstiin ajatellaan latautuneen sosiaalista ja kult-

tuurista informaatiota (Pietikäinen & Mäntynen 2009: 165). Laajasti käsitettynä diskurs-

si tarkoittaa kielenkäyttöä jossakin historiallisessa, yhteiskunnallisessa tai sosiaalisessa 

tilanteessa. Diskurssin sanotaan usein olevan puhetapa, mutta se ei ole mikä tahansa ta-

pa puhua. Diskurssi on vakiintunut tapa merkityksellistää todellisuutta. Tämä viittaa 

diskurssin konstruktivistiseen eli todellisuutta rakentavaan luonteeseen. Diskurssiana-

lyysin taustalla on ajattelutapa, jonka mukaan tekstit eivät vain kerro todellisuudesta, 

vaan ne myös rakentavat sosiaalista todellisuutta tuottamalla ja vahvistamalla käsityksiä 

siitä. (Emt. 23–25.) Määrittelen diskurssin kielenkäytöksi, jossa sosiaalista todellisuutta 

tuotetaan tekemällä kielellisiä valintoja, eli kertomalla puheena olevasta ilmiöstä jotakin 

ja jättämällä jotakin muuta kertomatta.  

 



11 
 
Tällainen kielenkäyttö on sidoksissa kulttuuriin ja tilanteeseen, jossa kieltä käytetään. 

Diskurssianalyysissa olennaista on sijoittaa aineistosta tehdyt havainnot sosiaaliseen, 

kulttuuriseen ja historialliseen yhteyteensä. Tutkimustulosten on siis tarkoitus kertoa 

jotakin siitä, miten tutkimuskohteena olevaa asiaa, tässä tapauksessa Venäjän ja lännen 

kulttuurisia ja yhteiskunnallisia piirteitä, tietyssä yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa 

tilanteessa käsitteellistetään. (Valtonen 1998: 100–106.) Kulttuurisilla ja yhteiskunnalli-

silla piirteillä tarkoitan esimerkiksi venäläisen ja läntisen yhteiskunnan ja kulttuurin hy-

vinä puolina tai ongelmina pidettyjä asioita, joita lehdessä nostettiin esille. Diskurssin ja 

representaation välisen suhteen ymmärrän hyvin läheiseksi. Molemmat ovat saman, to-

dellisuutta ja ajattelua muokkaavan prosessin osia. Tutkimusprosessin etenemistä on 

kuvattu tarkemmin kuviossa 1. 

 
Artikkelit            Tekstikohdat            Analyysi                  Diskurssit     Representaatiot 
 

                               
 

 

Kuvio 1. Tutkimuksen eteneminen 

 

Ajattelen diskurssien ilmenevän aineistoon kuuluvissa artikkeleissa yksittäisinä teksti-

kohtina. Yhdessä artikkelissa voi siten ilmetä useita eri diskursseja. Tutkimuksen alku-

vaiheessa tutustuin aineistoon kuuluvien artikkelien sisältöön lukemalla niitä läpi ja et-

simällä tekstikohtia, joissa Venäjän ja lännen kulttuurisia ja yhteiskunnallisia piirteitä 

käsiteltiin. Tämän jälkeen kiinnitin huomiota erityisesti siihen, mitä piirteitä Venäjästä 

ja lännestä nostettiin teksteissä esiin, mistä esille nostettujen piirteiden oletettiin johtu-

van ja millaisia perusteluja käytettiin, kun esitettiin väitteitä Venäjän ja lännen yhteis-

kunnallisista ja kulttuurisista piirteistä. Jaoin esiintyneet puheet eri diskursseiksi sillä 

perusteella, miten esiin nostetut Venäjän ja lännen piirteet ja niiden perustelut poikkesi-

vat toisistaan. Lopulta pohdin sitä, millaisia representaatioita Venäjästä ja lännestä eri 

diskurssit tuottavat. (Ks. Kuvio 1.) 

 

Puhetapoja 
yhdistävät ja 
erottavat te-
kijät, 
puhetavat, 
perustelut. 

Venäjä 

Länsi 



12 
 
2 GLOBALISAATION VAIKUTUKSET JA ILMENEMINEN VENÄJÄLLÄ 

 

Yksi Venäjän tutkimuksen yleinen näkökulma on Venäjän suhde ”itään” ja ”länteen”, ja 

niihin liittyvä Venäjän ikuinen ongelma, eli sijainti tavallaan näiden kahden ilmansuun-

nan välissä. Toisaalta Venäjä kuuluu sekä itään että länteen, toisaalta se ei kuulu kum-

paankaan. Nämä Venäjän ja eri ilmansuuntien vastakkainasettelut liitetään usein ”Venä-

jän identiteetin etsimiseen” (ks. esim. Hedetoft & Blum 2008: 1), mikä näyttääkin muo-

dostuneen myytiksi, johon monet Venäjän tapahtumat liitetään. Vaikea kysymys on, 

mitä itä ja länsi tarkoittavat, puhumattakaan siitä, mitä tarkoittaa näiden kahden epä-

määräisen tilan välissä oleminen. ”Länsi” käsitteenä vilahtelee tiuhaan myös venäläises-

sä globalisaatiota käsittelevässä tietokirjallisuudessa. Länsi tarkoittaa Venäjältä nähtynä 

joskus uhkaa, joskus mahdollisuutta mutta yleensä kuitenkin jotakin sellaista, mitä Ve-

näjä ei ole. Terminä ”länsi” on epätarkka ja epätieteellinen. Seuraavaksi pyrin kuitenkin 

selvittämään, missä Venäjä oikeastaan sijaitsee, ja mitä oikeastaan tarkoittaa ”länsi”. 

Venäjän ja lännen suhteessa olennaista on globalisaation tuomat uudet vaatimukset, jot-

ka osaltaan ovat mutkistaneet Venäjän suhtautumista länteen. 

 

 

2.1 Globalisaation käsite 

 

Globalisaatiolla viitataan ennen kaikkea prosessiin, eikä asioiden pysyvään tilaan. Glo-

balisaatio on maailmanlaajuisen vuorovaikutuksen ja kommunikaation ”leviämistä, sy-

venemistä ja nopeutumista” (Held, Goldblatt, McGrew & Perraton 1999: 2). Tämän 

prosessin ihanteellisena päämääränä on globaalin yhteisön muodostuminen (Kuvaldin 

2003: 35). Vaikka globalisaatio epäilemättä on 2000-luvun alun muotisana, se ei ole uu-

si ilmiö. Giddens (1991: 17–18) ajoittaa globalisaatiokehityksen alun jo varhaismoder-

niin aikaan, vaikka pitääkin nykyistä globalisaatiota myöhäismodernina ilmiönä. Kom-

munikaation ja tiedonvälityksen lisääntyminen ja nopeutuminen ovatkin pienentäneet 

maailmaa nimenomaan 1900-luvulla (Kuvaldin 2003: 32–33), ja nykyisin globalisaatio 

on voimakkaampaa kuin koskaan ennen (Hjarvard 2003: 21). Myös nuoriso- ja populaa-

rikulttuurin globalisoitumisesta puhuttaessa tarkoitetaan usein 1990-luvun jälkipuolis-

koa. 



13 
 
Optimistisimmin ajateltuna globalisaatio tuo vakautta, vaurautta ja kulttuurista rikkaut-

ta, mutta sillä on myös nurja puolensa. Toiselle globalisaatio tarkoittaa mahdollisuuksi-

en ja valinnanvaran lisääntymistä, toiselle se on uhka esimerkiksi silloin, kun kilpailu 

työpaikoista kiristyy työvoiman liikkuessa entistä vapaammin (Hjarvard 2003: 16). 

Globalisaation lopullisena päämääränä saattaa olla maailmanlaajuinen yhtenäistyminen, 

mutta samalla se on tuottanut entistä jyrkempää eriarvoisuutta. Valtiot ovat globaalissa 

verkostossa eriarvoisessa asemassa toisiinsa nähden. (Hedetoft & Blum 2008: 2.) Glo-

baali työnjako tarkoittaa, että joillakin alueilla on koko ajan erikoistuneempaa teolli-

suutta ja teknologiaa, kun vähemmän kehittyneet alueet tuottavat raaka-aineita (Giddens 

1991: 74–76). 

 

Eriarvoisuus ei jää vain valtioiden tasolle, vaan globalisaatiokriitikoiden mukaan se nä-

kyy myös ihmisten elämässä, koska vauraus kasaantuu maailmanlaajuisesti suhteellisen 

pienelle ryhmälle ihmisiä ja maihin, joissa asuu murto-osa maailman väestöstä. Köyhät 

ja rikkaat eivät erotu toisistaan vain tulojen takia, vaan heitä erottaa elämänlaatu ja elin-

taso laajemmin ymmärrettynä, eli esimerkiksi koulutustaso, sosiaalinen pääoma, elinikä 

ja terveys. Siten pahimmassa tapauksessa köyhät ihmiset ja valtiot voivat joutua globaa-

lin syrjäytymisen syöksykierteeseen, jolloin mahdollisuudet päästä nauttimaan globali-

saation parhaista puolista heikkenevät. (Kuvaldin 2003: 60.) Globaalin talouden ja työn-

jaon vuoksi maailmaan on ajateltu ajautuvan globaalin yhteisön sijasta kahteen leiriin, 

köyhään ja rikkaaseen, halpaan ja kalliiseen, riistettyyn ja riistävään (Hedetoft & Blum 

2008: 2). 

 

Tämä taas voi johtaa yhä syvempään erotteluun vahvojen ja heikkojen valtioiden välillä 

(Rakitjanski 2002: 374–375, Hedetoft & Blum 2008: 2). Vaikka kommunikaatio ja yh-

teydenpito lisääntyvät ja tavallaan ”maailma pienenee”, heikot, lähinnä raaka-aineita 

tuottavat valtiot jäävät yhä pahemmin jälkeen vauraiden länsimaiden kehityksestä. Kriit-

tisen näkökulman mukaan läntinen maailma on kyllä yhä enemmän virallisesti yhteis-

työssä ja yhteydessä periferian maiden kanssa, mutta itse asiassa se erottautuu yhä 

enemmän omaksi alueekseen (Rakitjanski 2002: 374). Esimerkiksi venäläisissä globali-

saatiota käsittelevässä kirjallisuudessa tällainen näkökulma on melko yleinen (esim. Ra-

kitjanski 2002, Kuvaldin 2003, Bolšakov 2002). 



14 
 
Giddensin (1991: 71) mukaan modernille kansallisvaltiolle tyypillinen hallinto ja yh-

teiskuntajärjestelmä ovat tehneet kansainväliset suhteet muiden vastaavien valtioiden ja 

hallitusten kanssa entistä tarpeellisemmiksi. Kansallisvaltion syntyminen on johtanut 

riippuvuuteen muista valtioista ja tiiviiseen valtioiden väliseen kanssakäymiseen. Glo-

balisaatio ei kuitenkaan tarkoita kansainvälisiä suhteita (emt. 66–67). Globaalissa maa-

ilmassa toimijat eivät välttämättä ole kansallisuutensa edustajia, kansallisuus ei enää ole 

tärkein merkitsevä tai erottava tekijä. Kansainvälisistä suhteista puhuttaessa kansalli-

suudella on valtavasti merkitystä, se on tekijä, johon suhteet perustuvat. Globalisaatios-

sa näin ei ole, vaan tärkeitä ovat muut kuin kansalliset intressit, mistä merkkinä ovat 

esimerkiksi monikansalliset yritykset. Kansallisvaltion keskeinen rooli modernisaation 

ja globalisaation yhtenä ulottuvuutena ei ole ristiriidassa globalisaation perusajatuksen 

kanssa. Kansallisvaltiot ovat edelleen toimijoita globaalissa maailmassa, mutta niiden 

rinnalle on syntynyt myös aitoja monikansallisia ja globaaleja toimijoita, ja valtioiden 

merkitys on vähentynyt. (Hjarvard 2003: 20.) 

 

Osan mielestä kansallisvaltioilla on paikkansa globalisaatiossa, ja ne voivat toimia glo-

baalin maailman ”paikallishallintoina”, jos ne vain hyväksyvät vähenevän arvovaltansa 

ja sen, että taloutta eivät ohjaile kansalliset hallitukset vaan globaalit markkinat. Toisten 

mukaan kansallisvaltio taas on järkähtämätön globalisaatiota jarruttava linnake. (Ranta-

nen 2002: 3–4.) On kuitenkin väistämätöntä, että kansallisvaltioiden suvereniteetti ja 

autonomia vähenevät globalisaation vuoksi. Esimerkiksi valtion vahvaan rooliin tottu-

neella Venäjällä on herättänyt huolta se globalisaation vääjäämätön piirre, että kansal-

lisvaltioiden itsemääräämisoikeus vähenee globaalien instituutioiden ja monikansallis-

ten yritysten vallan kasvaessa. (Hedetoft & Blum 2008: 4–5.) Globalisaatiosta voi siis 

varmasti sanoa, että se on kiihtynyt ja kiihtynee edelleen. Kiinnostava kysymys on, ke-

nen ehdoilla globalisaatio etenee. 

 

 

2.2 Globalisaatio ja Venäjä 

 

Venäjä on muiden valtioiden tapaan sekä globalisaation vaikutusten alainen että toimija 

globaalissa verkostossa. Samalla Venäjä aika ajoin pyrkii eristäytymään esimerkiksi ta-



15 
 
loudellisin ja poliittisin keinoin. (Hedetoft & Blum 2008: 1.) Venäjälle globalisaatio 

tarkoittaa myös historiallisen suurvaltaidentiteetin kriisiä. Koska globalisaatio väistä-

mättä vähentää kansallisvaltioiden autonomiaa, ei Venäjäkään voi jäädä ylhäiseen yksi-

näisyyteensä. Jollain tavalla sen on onnistuttava yhdistämään vanha käsitys Venäjän 

erityisyydestä ja toisaalta maailmassa nykyisin vallitsevat kansainvälistymisen ja glo-

baalin verkostoitumisen ehdot. (Emt. 16.) Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ta-

loudellisista uudistuksista tuli uusi, virallinen ideologia. Neuvostoaika alkoi hyvin no-

peasti näyttää menneisyyden taakalta, josta piti päästä eroon mahdollisimman nopeasti. 

Länsimaiset arvot, kuten markkinatalous ja demokratia näyttivät ainakin 1990-luvulla 

Venäjän tulevaisuuden ainoilta vaihtoehdoilta. Nykyisin Venäjän tulevaisuuden suunta 

ei kuitenkaan ole yhtä selkeä. (Zasurski I. 1999: 10.) 

 

Venäjän suhde globalisaation on ristiriitainen. Ajankohtainen esimerkki Venäjän hanka-

lasta suhteesta muuhun maailman on ”suvereenin demokratian” käsite. Käsitteen yksi 

olennainen piirre on globalisaatiokritiikki. Kuten käsitteen isä, Venäjän hallinnon taus-

tavaikuttaja Vladislav Surkov (2009: 8–9) ilmaisee, suvereenin demokratian tarkoitus 

on varmistaa Venäjän perustuslain mukaisesti, että suvereniteetti ja päätösvalta Venäjän 

asioista ovat Venäjän kansalla, eikä päätösvaltaa luovuteta muille. Surkov muistuttaa, 

että Euroopan unionia on pidetty esimerkkinä siitä, kuinka kansallisvaltiot ovat luovut-

taneet suvereniteettinsa ”suurempien hyveiden” puolesta, ja että Venäjän kannalta pää-

tösvallan luovuttaminen ei tule kysymykseen, sillä muu maailma himoitsee Venäjän 

raaka-ainevarantoja (emt. 12–13). Surkovin kuvaus suvereenista demokratiasta, joka 

käytännössä tarkoittaa, että muut valtiot tai valtioliitot eivät voi päättää Venäjän asiois-

ta, kuvaa hyvin yhtä tapaa suhtautua globalisaatioon. Siinä globalisaatio nähdään uhka-

na, ja muu maailma hyväksikäyttäjänä, joka odottaa mahdollisuutta päästä hyötymään 

Venäjän luonnonvaroista. Surkovin ajatukset auttavat ymmärtämään Venäjän nyky-

yhteiskuntaa, sillä hänen ideoillaan on epäilemättä ollut huomattavasti vaikutusta Venä-

jän kehitykseen. 

 

Taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen globalisaatio erotetaan usein toisistaan, mutta 

Giddensin (1991: 77) mukaan globalisaation kulttuuriset vaikutukset ovat seurausta sen 

muista ulottuvuuksista. Kulttuurin globalisoituminen ei tämän käsityksen mukaan ole 



16 
 
erillinen globalisaation ulottuvuus vaan globalisaatioprosessin vääjäämätön seuraus. 

Globalisaation poliittisten ja taloudellisten ulottuvuuksien on siis oltava voimassa ennen 

kuin kulttuuri globalisoituu. Väitteeseen sisältyy ajatus, että poliittisesti ja taloudellisesti 

eristyneen yhteiskunnan kulttuuri ei voisi olla globaalia. Kulttuurilla vaikuttaa kuitenkin 

olevan niin vahva taipumus globalisoitua, että esimerkiksi Neuvostoliitossa kulttuuria, 

etenkään populaari- ja nuorisokulttuuria ei voitu täysin eristää globaaleista virtauksista. 

Pääasiassa maan alla ja puoliyksityisesti toiminutta rock-kulttuuria tai tamizdat- ja sa-

mizdat-julkaisuja2 tuskin voi kuitenkaan pitää aitona kulttuurisena globalisaationa, sillä 

ne eivät levinneet marginaalista ennen kuin ne oli hyväksytty osaksi Venäjän virallista 

kulttuuria (Huttunen 2008: 287–288). Länsimaista vaikutteita saaneen rock-kulttuurin 

maanalainen leviäminen kuitenkin osoittaa, että esimerkiksi populaarikulttuuri ja nuori-

sokulttuuri ovat usein globalisaation etujoukkoa. Siksi niiden voinee olettaa olevan 

myös hedelmällisiä tutkimuskohteita globalisaation näkökulmasta. 

 

”Globaali” kulttuuri tarkoittaa yhä usein kehittyneistä länsimaista muualle suuntautuvia 

virtauksia, kun taas muita kuin läntisiä kulttuureja tutkitaan herkästi eksoottisina ”pai-

kallisuuksina”. Globalisaatiotutkimus ja -teoriat ovat usein länsikeskeisiä, ja pääosassa 

ovat usein Länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat. (Rantanen 2002: 1.) Moni tuskin kuitenkaan 

on sitä mieltä, että kulttuurinen globalisaatio olisi puhtaasti yksisuuntaista (Pilkington & 

Bliudina 2002: 2). Kuitenkin suuri osa kulttuuriteollisuuden merkittävimmistä yhtiöistä, 

joiden tuotteet leviävät eri puolille maailmaa, on pohjoisamerikkalaisia tai länsieuroop-

palaisia (Held ym. 1999: 372). Kulttuurisen globalisaation teoriasta voi erottaa kolme 

koulukuntaa: pessimistisen, optimistisen ja kolmannen, joka jää kahden edellisen väliin. 

Pessimistien mukaan globalisaatio tarkoittaa yksinkertaisesti länsimaisen ja pohjoisame-

rikkalaisen populaarikulttuurin leviämistä periferioihin. Tämän kehityksen lopputulok-

sena ei ole (populaari)kulttuurin rikastuminen tai monipuolistuminen vaan päinvastoin 

maailmanlaajuinen yhtenäistyminen ja samanlaistuminen. (Pilkington & Bliudina 2002: 

2-3.) Jos kehitys siis kulkee pessimistien ennustamalla tavalla, pian ei enää puhuta kult-

tuureista vaan kulttuurista, joka on kaikkialla ainakin lähes sama. 

 

                                                 
2 Neuvostoaikana syntyneet termit tarkoittavat laittomia kustanteita. Samizdat oli laiton omakustanne, 
tamizdat laittomasti ulkomailla kustannettu teos. (esim. Huttunen 2008: 280–281) 



17 
 
Pessimistisestä näkökulmasta voisi olettaa, että esimerkiksi venäläinen nuorisokulttuuri 

ja kuva, joka siitä välittyy, perustuu pyrkimykseen matkia länsimaista nuorisokulttuuria 

ja sen arvoja. Optimistisen koulukunnan perusajatus puolestaan on vastavuoroisuus, jos-

sa vaikutteet eivät kulje yksioikoisesti esimerkiksi lännestä itään jyräten alleen kansalli-

sia piirteitä, vaan globalisaatio tarkoittaa kulttuurien välistä vaihtoa ja sen tuomaa mo-

lemminpuolista rikastumista ja monipuolistumista. Karkean jaon välimaastoon jää nä-

kemys, jonka mukaan periferia kyllä on populaarikulttuurin leviämisessä vastaanottajan 

roolissa, mutta toisaalta jokainen kulttuuri muokkaa omaksumansa ulkopuoliset vaikut-

teet omalla tavallaan, eikä niitä vain yksinkertaisesti sellaisenaan lisätä omaan kulttuu-

riin. (Pilkington & Bliudina 2002: 2-3.) Kaikkia kolmea näkemystä tosin leimaa melko 

mustavalkoinen jako länteen ja muuhun maailmaan. 

 

Luonnollisesti kulttuuristakin globalisaatiota ja kulttuurituotteiden kulkeutumista valti-

oiden rajojen yli on ollut pidempään kuin 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jota 

pidetään kulttuurisen globalisaation kiihtymisen aikana (Pilkington & Bliudina 2002: 1). 

Ensinnäkin, viime vuosikymmeninä kulttuurituotteiden tuottaminen, levittäminen ja 

käyttäminen ovat muuttuneet entistä globaalimmiksi kehittyneen infrastruktuurin, tuo-

tanto- ja jakelumenetelmien sekä globaalin yhteydenpidon yleensä lisäännyttyä ja tehos-

tuttua. Sen seurauksena samat ilmiöt, tuotteet tai sisällöt voivat levitä yhä suuremmalle 

alueelle. Yhä useammat ihmiset eri puolilla maailmaa voivat kuunnella samaa musiikkia 

ja katsoa samat elokuvat. On myös syntynyt globaaleja liikkeitä, kuten naisasia-, ympä-

ristö- ja ihmisoikeusliikkeitä, jotka saattavat yhdistää ihmisiä ympäri maailman vähin-

tään yhtä voimakkaasti kuin kansallisuus. (Held ym. 1999: 370–371.) 

 

Suuri osa populaarikulttuurin tuotannosta on yhdysvaltalaisten tai länsieurooppalaisten 

yhtiöiden käsissä. ”Läntisen” populaarikulttuurin ylivalta on kuitenkin nostanut myös 

merkkejä vastareaktiosta, ja paikalliset ja kansalliset vaihtoehdot ovat alkaneet kiinnos-

taa. Kulttuurien homogenisoitumisteoria ei myöskään ota huomioon sitä, miten globaali 

kulttuuri mukautuu vastaanottavaan kulttuuriin, miten siitä tulee osa kansallista kulttuu-

ria. Tämäkin vaikeuttaa globaalien tai jollekin kulttuurille vieraiden piirteiden erotta-

mista kansallisesta kulttuurista. (Held ym. 1999: 373.) Kun venäläiset nuoret käyvät vii-

konloppuisin elokuvateatterissa katsomassa amerikkalaisia, ranskalaisia tai venäläisiä 



18 
 
elokuvia ja tulkitsevat ne omasta kulttuurisesta näkökulmastaan, kuka määrittelee, onko 

kyseessä venäläinen vai globaali nuorisokulttuuri ja millä perusteella? 

 

Venäläisen median globalisaatiota tutkineen Terhi Rantasen mukaan kiihtyvä globali-

saatio herättää väistämättä vastareaktion. Kun globalisaatio kiihtyy ”liikaa”, saattaa he-

rätä esimerkiksi nationalistista liikehdintää. Rantasen mukaan venäläisessä mediassa 

vastareaktio on jo herännyt. (Rantanen 2002: 132–133.) Rantanen puhuu median globa-

lisoitumisesta, mutta saman voi ajatella pätevän koko yhteiskuntaan. Käsitystä tukevat 

2000-luvulla Venäjällä tehtyjen mielipidekyselyjen tulokset. 1990-luvulla liberaalin elii-

tin keskuudessa suosittu näkemys oli, että Venäjä kuuluu Eurooppaan, ja siksi maan pi-

täisi suuntautua vauraaseen länteen ja omaksua sen liberaalit aatteet. 2000-luvulla on 

yleistynyt sävyltään jopa romanttinen ajattelu, jonka mukaan Venäjällä on maailmassa 

oma erityinen tiensä, joka poikkeaa niin idästä kuin lännestä (Pantin 2010 13–14). 

 

2.2.1 Venäjän oma tie 

 

Neuvostoliiton jälkeen Venäjällä ei ollut edessä vain uuden yhteiskunnan instituutioiden 

ja järjestelmän rakentaminen perustuksista alkaen, vaan raju yhteiskunnallinen muutos 

aiheutti myös tarpeen määritellä identiteetti ja paikka maailmassa uudelleen. Kylmän 

sodan päätyttyä sosialismin tilalle syntynyt arvotyhjiö oli saatava täytettyä jollakin 

muulla. Neuvostoliiton romahtamisen seurauksena Venäjällä niin yksittäiset kansalaiset, 

sosiaaliset ryhmät kuin koko yhteiskunta ovat joutuneet määrittelemään itsensä uudes-

taan, uuden järjestelmän arvojen mukaisesti. Uuden Venäjän identiteetti ei vieläkään ole 

täysin selvillä, ja sen etsintä on johtanut esimerkiksi vahvojen poliittisten ääri-ilmiöiden 

ja vastakkainasettelujen syntymiseen, kuten nationalismiin ja perinteitä kunnioittavaan 

konservatismiin tai länsimyönteiseen liberalismiin. (Pantin 2010: 6-7.) Tyypillisesti uu-

sille, vakiintumattomille demokratioille myös Venäjällä kehitys on epätasaista ja pouk-

koilevaa.  

 

Venäläisten itsensäkin on usein vaikea vastata siihen, mitä Venäjä sitten on, ja mihin 

Venäjä kuuluu. 2000-luvulla tehdyissä kyselytutkimuksissa vastaajat ovat kuitenkin 

usein vastanneet kysymykseen, pitäisikö Venäjän suuntautua Eurooppaan, Aasiaan, mo-



19 
 
lempiin vai ei kumpaankaan, että Venäjä on suurvalta, jolla on maailmassa erityinen 

rooli, joka poikkeaa sekä Euroopasta että Aasiasta, tai että Venäjä on euraasialainen val-

tio, jolla on oma polkunsa. (Pantin 2010: 13–14.) Toisaalta (kansalliset) identiteetit pe-

rustuvat usein muutenkin erottautumiseen muista. Venäjän tilanne on kuitenkin harvi-

naisen monimutkainen maan sisäisten etnisten ja kulttuuristen eroavaisuuksien, epäta-

saisen historian ja maantieteenkin vuoksi.  

 

Vuonna 2010 tehdyssä tutkimuskeskus VTsIOM:n3 mielipidemittauksessa suurin osa, 

38 prosenttia vastanneista oli sitä mieltä, että Venäjä on euraasialainen valtio, jonka in-

tressit siirtyvät tulevaisuudessa itään. Toisaalta lähes yhtä moni, 34 prosenttia oli sitä 

mieltä, että Venäjä on osa Eurooppaa. Kysymykseen, miten Euroopassa ja maailmalla 

suhtaudutaan Venäjään, 46 prosenttia vastasi, että Euroopan maat pitävät Venäjän vah-

vistumista uhkana, eikä niitä siten voi pitää kumppaneina. (VTsIOM 2010b: 102–103.) 

Venäläisten mielipiteet maan tulevaisuudesta tuntuvat jakautuvan kahtia: osan mielestä 

pitäisi lähentyä länttä, osa taas kokee Euroopan suhtautuvan Venäjään alentavasti ja pi-

tää Venäjää erityisenä. Siihen, että Euroopan maiden ei koeta pitävän Venäjää aidosti 

kumppanina, tiivistyy jotakin venäläisestä globalisaatiovastaisuudesta. Monen mielestä 

globalisaatio on Venäjälle haitaksi, sillä se on läntinen projekti, jonka tarkoitus ei ole 

pitää Venäjän puolia. 

 

Venäjän ”omaa polkua” ei kuitenkaan pidä ymmärtää yksinomaan eristäytymiseksi sekä 

idästä että lännestä. Tutkimukset osoittavat myös, että kansalaiset eivät kannata eristäy-

tymistä, joten vaihtoehdoksi jää harkittu poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen kans-

sakäyminen ja ”lainaaminen”, kunhan samalla muistetaan ja otetaan huomioon Venäjän 

oma historia ja kulttuuri. Venäjän oman tien voi siis tulkita myös vastalauseeksi sekä 

radikaalille liberalismille (länsi) että sosialismille ja valtio-ohjaukselle (itä). Siinä on 

aistittavissa myös ”lännen ekspansion” pelkoa. (Pantin 2010: 16.) Venäläisten käsityk-

                                                 
3 Venäläinen tutkimuskeskus VTsIOM, (Vserossiiski tsentr izutšenija obšestvennogo mnenija) mittaa 
venäläisten mielipiteitä esimerkiksi yhteiskuntaan, kulttuuriin, politiikkaan ja talouteen liittyvissä asioissa 
viikoittain. Kyselyihin vastaa 1600 ihmistä eri puolilta Venäjää. Kun työssä viitataan VTsIOM:n tutki-
muksiin, kyse on näistä viikoittaisista mielipidemittauksista. Keskus aloitti 1980-luvulla Neuvostoliiton 
työministeriön alaisena laitoksena, mutta on nykyisin valtio-omisteinen yhtiö. 
(http://wciom.ru/index.php?id=3.) 
 



20 
 
set maan identiteetistä globalisaation paineessa tukevat sekä Rantasen (2002: 132–133) 

ajatusta siitä, että globalisaatio aiheuttaa vastareaktion että käsitystä periferian sopeutu-

misesta kulttuuriseen globalisaatioon. Toisaalta länsi houkuttelee, toisaalta sen ”ekspan-

sio” uhkaa omia kulttuurisia traditioita, mikä taas ajaa Venäjää ja venäläisiä etsimään 

positiivisia ja arvokkaita piirteitä omasta kulttuurista. 

 

2.2.2 Venäjä ja länsi 

 

Siitä, onko Venäjä osa Eurooppaa vai edustaako se lännestä katsoen kulttuurista toiseut-

ta, ei ole yksimielisyyttä. Toisaalta Venäjä kuuluu eurooppalaisen kulttuurin ja kris-

tinuskon piiriin. Toisaalta Venäjän yhteiskunnan kehitys ei ole 1900-luvulla seuraillut 

läntisiä polkuja, joita ovat esimerkiksi avoimuus, demokratia, markkinatalouden kehit-

tyminen ja vahva kansalaisyhteiskunta, eikä se siksi ole voinut täysin integroitua Eu-

rooppaan. Geopoliittisesti Venäjä sijoittuu sekä Eurooppaan että Aasiaan. 75 prosenttia 

maan pinta-alasta kuuluu Aasiaan, mutta väestöstä vain parikymmentä prosenttia asuu 

Aasiassa, sillä asutus on keskittynyt maan länsiosiin. (Pilkington & Bliudina 2002: 11–

12.) 

 

Eurooppa ja länsi ovat Venäjällä käytännössä usein synonyymeja. Niiden välinen ero 

kuitenkin on, että Eurooppa on maantieteellinen ja länsi kulttuurinen tila. Ideologisena 

konstruktiona länsi on ollut ja on yhä merkittävä venäläisen identiteetin määrittelijä 

(Zorkaiia 2010: 54). Venäläisessä globalisaatiokirjallisuudessa lännestä (zapad) puhu-

taan usein yhtenäisenä kokonaisuutena, ja länsi sosiaalisena konstruktiona edustaa jota-

kin muuta kuin yksittäisiä valtioita. Lännen ajatellaan usein olevan erilainen kuin Venä-

jä. Neuvostoliitolle länsi oli tärkeä ideologinen vihollinen ja uhkakuva, kun taas Neu-

vostoliiton jälkeen Venäjä on aika ajoin pyrkinyt lähentymään länttä. Toisaalta ristirii-

tainen ja epätasainen kehitys kertoo siitä, ettei ole aivan varmaa, onko Venäjällä todella 

mahdollisuuksia tai halua omaksua sellaisia länsimaisia arvoja kuten kuin individualis-

mi, liberalismi, yksilönvapaus, demokratia ja vapaa markkinatalous. (Kramnik 2003: 

208.) Toisaalta voi ajatella, ettei Venäjän Neuvostoliiton jälkeinen historia ole vielä ko-

vin pitkä, joten kysymys ei välttämättä ole siitä, mitkä arvot Venäjälle ”sopivat” vaan 

siitä, että uudella yhteiskunnalla on toistaiseksi ollut vain vähän aikaa vakiintua. 



21 
 
Venäjän globalisaation kuvaukset alkavat usein niinkin myöhäisestä vaiheesta kuin 

Neuvostoliiton hajoamisesta (ks. esim. Bolšakov 2002: 23; Hedetoft & Blum 2008: 1), 

vaikka toki Neuvostoliitollakin oli kansainvälisiä suhteita ja sitä voidaan pitää ainakin 

teoriassa hyvinkin modernina projektina. Kylmän sodan päättyminen Neuvostoliiton 

hajoamiseen on kuitenkin globalisaatioprosessin käännekohta, jolloin kaksinapainen 

maailmanjärjestys purkautui, ja maailman yhdentyminen kiihtyi (Bolšakov 2002: 23). 

Venäjän ja muiden entisten neuvostomaiden kohdalla globalisaation ja transition, siis 

siirtymisen valtiojärjestelmästä toiseen, seurauksia onkin vaikea erottaa toisistaan (Pan-

tin 2010: 6). Venäjän ja Neuvostoliiton historian rooli globalisaatiossa on merkittävä, 

joskin Venäjällä se usein nähdään kielteisesti: entisen Neuvostoliiton suurvalta-aseman 

katoaminen oli palvelus globalisaatiolle, jonka sisällön saivat määritellä voittajat – siis 

länsi Yhdysvallat etunenässä (Bolšakov 2002: 24). 

 

Kylmän sodan päätyttyä läntisiksi mielletyistä arvoista, kuten markkinataloudesta, de-

mokratiasta, arvojen pluralismista ja yhteiskunnan avoimuudesta tuli yleisiä, globaaleja 

päämääriä – ainakin pinnallisella ja näennäisellä poliittisella tasolla (Kuvaldin 2003: 

32). Venäjästäkin voi sanoa, että maassa on demokraattisen yhteiskunnan merkkejä, ku-

ten yleiset vaalit, vallanjako, parlamentti, monipuoluejärjestelmä ja kansalaisoikeudet. 

Toisaalta esimerkiksi perustuslakia lukemalla saa erilaisen kuvan Venäjän yhteiskun-

nasta kuin seuraamalla käytännön elämää. Venäjällä on vahva jännite keskusjohtoisen 

järjestelmän ja demokratian välillä, ja demokraattiset piirteet yhteiskunnassa ovat jää-

neet osittain kulisseiksi, jotka todellisuudessa eivät palvele demokratiaa vaan imagoa. 

(Medvedev, Krasin & Galkin 2003: 452.) Tämän vuoksi Venäjää on kutsuttu ohjatuksi 

demokratiaksi. Toisaalta demokratia ei kansankaan parissa ole kovin suosittua: vuonna 

2010 valtaosa (72 %) VTsIOM:n (2010a: 120–121) kyselyyn vastanneista oli sitä miel-

tä, että järjestys on Venäjälle demokratiaa tärkeämpää, vaikka sen saavuttamiseksi pitäi-

si toimia demokratiaa vahingoittavalla tavalla. 

 

Kun Länsi-Euroopassa globalisaatioon yhdistetään usein positiivisia seurauksia, kuten 

taloudellisia mahdollisuuksia ja vakautta, Venäjällä globalisaation käsitetään usein aja-

van lännen etuja ja samalla vähentävän Venäjän globaalia arvovaltaa ja rappeuttavan 

entisestään vanhaa suurvaltaidentiteettiä. (Hedetoft & Blum 2008: 2; Rakitjanski 2002: 



22 
 
376.) Kilpavarustelun aikoina sotilaallinen voima saattoi olla Venäjän suvereniteetin 

turvana, mutta globaalissa maailmassa Venäjä jää auttamatta toiseksi esimerkiksi Yh-

dysvalloille, sillä talouden merkitys on kasvanut ja sotavoimien painoarvo vähentyy 

(Hedetoft & Blum 2008: 10). Venäjällä Voiton päivänä yhä järjestettävät suurieleiset 

sotilasparaatit ovatkin länsimaisessa mediassa saaneet usein huvittuneen vastaanoton. 

Kriittisimmin globalisaatioon suhtautuvat pitävät Yhdysvaltoja globalisaation subjektina 

ja dominoijana ja Venäjää globalisaation objektina ja jopa uhrina. Globalisaatiota saate-

taan pitää yksisuuntaisena prosessina, jossa länsi näyttää jatkuvasti pyrkivän täyttämään 

Neuvostoliiton raunioille jääneen arvotyhjiön omilla arvoillaan. (Bolšakov 2002: 23–

24.) 

 

Venäjää saattaa olla vaikea pitää heikkona, globaalin maailman periferiaan kuuluvana 

valtiona. Nyky-Venäjän painolastina ovat kuitenkin epätasainen historia ja murrokset, 

jotka ovat tasaisin väliajoin keskeyttäneet kehityksen (Hedetoft & Blum 2008: 4). Myös 

sosialistinen menneisyys hidastaa Venäjän integroitumista muuhun maailmaan. Vaikka 

vuoden 1991 tapahtumista käytetään usein sellaisia käsitteitä kuin kommunismin sortu-

minen, hajoaminen tai romahtaminen, on Venäjän transitio huomattavasti monimutkai-

sempi prosessi. Sosialistinen menneisyys on yhä olemassa, ja sen jälkeinen Venäjän lä-

hihistoria on ollut pikemminkin uuden ja vanhan vuoropuhelua kuin siisti ja selvärajai-

nen siirtymä järjestelmästä toiseen. (Rantanen 2002: 16.)  

 

Koko 1900-luvun, siis ajan, joka on länsimaissa ollut modernisaation kulta-aikaa, Venä-

jää ovat ravistelleet vuoden 1917 vallankumouksesta alkaneet murrokset. Neuvostoliitto 

selvisi toisesta maailmansodasta ja pysyi pitkään Yhdysvaltojen vastaparina kylmässä 

sodassa. Se alkoi kuitenkin natista liitoksistaan Gorbatšovin perestroikan aikana 1980-

luvulla, hajosi lopulta ja ajautui Jeltsinin sokkiterapian ravistelemana 1990-luvun kaa-

okseen. Myös Putinin ja Medvedevin muodostaman tandemin valtakaudella ambivalent-

ti kehitys on jatkunut. Pyrkimyksenä ovat ainakin näennäisesti demokratiakehitys ja hy-

vät suhteet länteen. Lopulta selkeä näkemys siitä, miten Venäjää on tarkoitus kehittää, 

on kuitenkin hämärän peitossa. (Medvedev, Krasin & Galkin 2003: 448–449.) Venäjän 

ja lännen erot juontavat juurensa kuitenkin kauemmas historiaan, koska globalisaatio on 

seurausta monta vuosisataa kestäneistä modernisaatioponnisteluista (Rakitjanski 2002: 



23 
 
376). Venäjä valitsi jo 1700-luvulla radikaalisti Euroopan ja lännen kehityksestä poik-

keavan tien. Länsi-Euroopassa 1700-lukua leimasivat itsenäisen yrittämisen ensiaskeleet 

ja teollisen vallankumouksen alku, mutta Venäjällä porskuttivat itsevaltius, luokkayh-

teiskunta ja maaorjuus. Kapitalismin esiastekin oli vielä kaukana, vaikka Euroopassa se 

oli jo nurkan takana. Polut siis veivät jo modernisaation kannalta herkkinä vuosina niin 

huomattavasti eri suuntiin, että Venäjällä on yhä turha haaveilla kevyestä loikasta mu-

kaan eurooppalaiseen kehitykseen. (Emt: 354.) 

  

Näin ollen Venäjä ei pääse mukaan globalisaation ytimeen ja globaaliksi suurvallaksi 

pelkästään harppaamalla raaka-aineiden tuottajasta kohti jälkiteollista tietoyhteiskuntaa, 

vaikka tällaisiakin pyrkimyksiä Venäjällä on, kuten Moskovan lähistölle rakenteilla ole-

va Skolkovon teknologiakeskus, jota on sanottu myös Venäjän Piilaaksoksi. Rakitjanski 

(2002: 376–377) kuitenkin väittää, että raaka-aineisiin perustunut talous ei kasvustaan 

huolimatta ole parantanut tavallisten venäläisten elintasoa. Näin ollen talouden perustan 

muuttuminen ei tekisi Venäjästä modernia, ellei eliitin ja kansan välistä kuilua ensin 

saada pienemmäksi. Vasta silloin, kun suurin hyöty talouskasvusta ei valu pienen eliitin 

käsiin, voisi syntyä todellinen keskiluokka, joka voisi toimia aitona globalisaation vetu-

rina. 

 

Toisaalta, ainakin 2000-luvun edettyä asiasta voi olla eri mieltä. Rudova (2008: 2) kir-

joittaa saksalaisessa Kultura-lehdessä, että Putinin hallinto on vakauttanut Venäjän ta-

louden öljyn ja kaasun viennillä, minkä seurauksena tulotaso on noussut, köyhyys vä-

hentynyt, keskiluokka alkanut muodostua ja venäläiset ovat ensi kertaa historiassa ko-

keneet ainakin suhteellista vaurautta. Köyhyyttä on edelleen paljon ja tuloerot suuret, 

mutta joka tapauksessa maahan on ”ylimääräisen rahan” ansiosta syntynyt uusi kulutus-

kulttuuri. Keskiluokkakaan ei välttämättä ratkaise Venäjän kehitystä, sillä eräässä 

VTsIOM:n (2009) mielipidemittauksessa yli puolet vastanneista venäläisistä oli sitä 

mieltä, että modernisaatio on hallinnon ja virkamiesten vastuulla. Vain 12 prosenttia 

uskoi, että kehitys on kiinni kansalaisten omasta aktiivisuudesta. 

 

On yhä vaikea ennustaa, mihin suuntaan Venäjä seuraavaksi kääntyy. Jokaiseen Venä-

jän ottamaan edistysaskeleeseen näyttää liittyvän kysymys, onko maa menossa kohti 



24 
 
federalismia vai sisäistä hajaannusta, vapaita markkinoita vai valtion holhousta, harppa-

usta kohti jälkiteollista yhteiskuntaa vai raaka-aineita tuottavaa maailmantalouden nyrk-

kipajaa, ja pyrkiikö se kansainvälisissä suhteissa kohti vastarintaa ja oppositioasemaa 

vai kumppanuutta ja vastavuoroisuutta. (Medvedev ym. 2003: 450.) Tämä on johtanut 

Venäjällä vähintäänkin hermostuneeseen suhtautumiseen sitä ympäröiviin globaaleihin 

instituutioihin, kuten Euroopan unioniin ja Natoon, joiden kanssa Venäjän on vaikea 

liittoutua, mutta jotka kansainvälisinä liittoumina ovat liian vahvoja vastustaa (Hedetoft 

& Blum 2008: 14). Toisaalta Venäjä on jo mukana kansainvälisissä yhteistyöelimissä 

kuten WTO:ssa ja G8-ryhmässä. 

 

Poliittisia ja taloudellisia prosesseja vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, mi-

ten globalisaatio vaikuttaa yksilöiden ja ryhmien elämään, arvomaailmaan ja maailman-

kuvaan (Diligenski 2003: 329). Yksi globalisaation tuoma sosiaalinen ja kulttuurinen 

piirre on individualismi. Neuvostoliitossa yksilöt edustivat jotakin ryhmää, kuten am-

mattikuntaa, kun taas nykyisin Venäjällä yksilö on lähtökohtana esimerkiksi lainsää-

dännössä. Jos globalisaation voi ajatella ”vapauttaneen” yksilön välittömän sosiaalisen 

ympäristönsä kahleista, sen voi myös ajatella tehneen ihmisistä enemmän riippuvaisia 

monimutkaisista globaaleista rakenteista, jotka eivät tuo samanlaista turvaa kuin enti-

nen, välitön sosiaalinen yhteisö. 

 

Diligenskin (2003: 330–336) mukaan Venäjän nykyinen tilanne on esimerkki individua-

lismin huonoista puolista. Venäjällä vanhat, sosialistisen yhteiskunnan ryhmät ja sosiaa-

liset suhteet ovat hajonneet, mutta samaan aikaan kaikissa yhteiskuntaluokissa ei ole 

kehittynyt uusia verkostoja, jotka noudattelisivat uuden yhteiskunnan ehtoja. Diligenski 

tarkoittanee, että neuvostoaikaiset suhteiden verkostot, epäviralliset ja viralliset, eivät 

enää nyky-Venäjällä päde, mutta toisaalta yhteiskunta ei ole vielä niin kehittynyt, että se 

voisi tarjota kansalaisilleen riittävän turvaverkon niiden tilalle. Tässä tilanteessa huo-

noon jamaan joutuneen kansalaisen on epäilemättä vaikea keksiä, kenen puoleen kään-

tyä, sillä esimerkiksi venäläinen sosiaaliturva ei ole tarpeeksi kehitynyt. Lisäksi Venä-

jältä puuttuu yksi merkittävä modernin demokratian piirre, nimittäin vahva kansalaisyh-

teiskunta. Yleensäkin kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on vasta kehityk-

sensä alussa (Diskin 2003: 17). 



25 
 
Toinen Venäjälläkin ihmisten elämää muuttanut ilmiö on kulutuskulttuuri ja sen osana 

itselle vieraan elämäntyylin tavoittelu. Ihmisillä on saatavillaan entistä enemmän tietoa 

niin kotimaisista kuin ulkomaisistakin elämäntavoista, jotka eroavat heidän omasta elä-

mänpiiristään, tavoistaan ja tottumuksistaan. Esimerkiksi aikakauslehdet ja tv-sarjat tar-

joavat usein kurkistuksia elämään, joka on taloudellisesti vain harvan venäläisen tavoi-

tettavissa. Ihmisillä on kyllä pääsy eliitin elämän representaatioihin, mutta ei itse elä-

mäntyyliin, mikä on johtanut vieraan elämäntavan matkimiseen. (Diligenski 2003: 337.) 

Ihmisillä on siis entistä enemmän hyvän elämän malleja, joita muun muassa media tar-

joaa, ja sitä kautta entistä enemmän tarpeita ja etenkin halua kuluttaa. Kulutuksen ympä-

rille rakentunut kulttuuri on Venäjällä ennen kaikkea sukupolvikysymys. Useille nuoril-

le kulutus on olennainen osa elämää, mutta vanhemmat sukupolvet eivät ole siihen yhtä 

tottuneita.  

 

Kulutuskulttuuri on etenkin suurkaupunkien ilmiö, sillä ostosmahdollisuudet ja -

infrastruktuuri ovat keskittyneet niihin. VTsIOM:n vuoden 2010 kyselyn mukaan 30 

prosenttia yli 500 000 asukkaan kaupungeissa asuvista venäläisistä viettää aikaa kaup-

pakeskuksissa, kun pienissä kaupungeissa niin tekee vain 16 prosenttia. Innokkaimpia 

kuluttajia ovat 16–25-vuotiaat, mutta yli 55-vuotiaita kauppakeskukset eivät houkuttele. 

(Tsybikova 2010: 50–51.) Nuoret näyttävät yleensäkin toimivan markkinataloudessa ja 

kulutusyhteiskunnassa tottuneemmin. Transition aikaan he oppivat uudet lainalaisuudet 

nopeammin kuin heidän vanhempansa, jotka olivat tottuneet sosialismin ehtoihin. Nuo-

ret myös lukeutuvat vanhempia ikäluokkia harvemmin aivan köyhimpiin kansanosiin.  

Erot kulutuskäyttäytymisessä kertovat kuilusta sukupolvien arvomaailmojen välillä. 

(Emt: 41–42.) 

 

 

2.3 Globalisaation rooli venäläisen median muutoksessa 
 

Tarkastelen seuraavaksi sitä, miten venäläinen media on kehittynyt viime vuosikymme-

ninä. Keskityn enimmäkseen lehdistön kehitykseen, mutta puhun myös mediasta yleen-

sä. Nykyisin suuri osa venäläisistä aikakauslehdistä näyttää suurin piirtein samalta kuin 

mitkä tahansa länsimaiset lehdet. Venäjän mediasta erityisen tekee kuitenkin se, että 



26 
 
Neuvostoliiton mediassa läntiset vaikutteet kiellettiin tai jätettiin huomiotta, ja siksi 

Neuvostoliiton jälkeen globalisaatio saapui Venäjälle ”myöhään ja yhtäkkiä” (Rantanen 

2002: 19, 23). Rantanen jakaa globalisaation vaikutukset venäläiseen mediaan kolmeen 

vaiheeseen alkaen Neuvostoliiton viimeisistä vuosista ja päättyen 2000-luvulle. Ennen 

1980-luvun perestroikaa ja glasnostia globalisaatio oli marginaalista ja levisi lähinnä 

laittomien julkaisujen välityksellä. Samalla kuitenkin nousi kiinnostus globaaleja, län-

nestä tuotuja kulttuurituotteita ja vaikutteita kohtaan. Toisessa vaiheessa, glasnostin ja 

perestroikan jälkeen, globalisaatio alkoi lisääntyä ja kiihtyä. Globaali sisältö lisääntyi 

kaikissa tiedotusvälineissä, ja syntyi myös uusia tiedotusvälineitä ja sisältöjä kuten mai-

nonta, satelliittikanavat ja uusi viestintäteknologia. Luonnollisesti niiden seurauksena 

myös uuden median ja uudenlaisten sisältöjen kuluttaminen kasvoi huomattavasti. (Emt: 

132–133.) 

 

Globalisaation ”ylikuumeneminen” 1990-luvulla on johtanut kolmanteen vaiheeseen eli 

vastareaktioon. Sen tunnuspiirre on omaa kulttuuria korostavien ja nationalististen sisäl-

töjen ja arvojen yleistyminen mediassa. Kehityksen toisessa, innostuksen ja globalisaa-

tion lisääntymisen vaiheessa kritiikkiä ei juuri ollut, mutta sittemmin sitä on alkanut il-

metä. Venäjälle 1990-luvulla tuotujen lehtibrändien kuvasto ei välttämättä sittenkään 

ole onnistunut täyttämään kansalaisten tarpeita, sillä kuilu niiden edustaman arvomaa-

ilman ja lukijoiden todellisuuden välillä osoittautui liian suureksi. (Rantanen 2002: 132–

133.) Globalisaatio otettiin siis rajojen avauduttua avosylin vastaan, mutta pian suhtau-

tuminen muuttui nuivemmaksi. 

  

Venäläisen median lähihistoriassa suuri harppaus on Mihail Gorbatšovin glasnost, jonka 

pääasiallinen tarkoitus oli tehdä maan hallinnosta avointa ja läpinäkyvää, ja joka toi tul-

lessaan myös keskustelun sananvapaudesta. Glasnostin aikaansaaman ”mediavallanku-

mouksen” ansiosta esimerkiksi lehtien määrä ja monimuotoisuus kasvoivat räjähdys-

mäisesti. Sisällöllisesti lehdissä alkoi olla enemmän vaihtelua ja mielipiteiden ilmaisu 

muuttui rohkeammaksi. Samalla myös lehtien ulkoasu ja painojälki muuttuivat länsi-

maiseen suuntaan. (Vartanova 2002: 32–39.) Glasnost toi venäläiseen journalismiin va-

pautta, enemmän tarjontaa ja vaihtelua sisältöihin. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, 

että Gorbatšov oli poliittisista reformeistaan eli perestroikastaan huolimatta neuvosto-



27 
 
johtaja, jonka ensisijainen tehtävä (huolimatta siitä, miten hän siinä onnistui) oli säilyt-

tää sosialistisen järjestelmän asema vahvana Neuvostoliitossa. Niinpä glasnostia ei pidä 

tulkita niinkään itsenäiseksi päämääräksi, vaan työkaluksi, jonka tarkoitus oli pitää neu-

vostojärjestelmä pystyssä. (Zasurski 1999: 51.) 

 

Gorbatšovin mukaan muutos oli lähtöisin yhteiskunnasta itsestään ja sen takia välttämä-

tön: kansan koulutustaso oli noussut ja yhteiskunta itse alkoi torjua yhden puolueen ja 

yhden ideologian järjestelmää. (Gorbachev 2002: 12–13.) Jotakin järjestelmän mahdot-

tomuudesta kertonee se, että glasnostin käynnistämänä byrokraattisen virkamieshallin-

non kritiikki sekä uusien taloudellisten ja poliittisten liikkeiden tukeminen alkoi useissa 

tiedotusvälineissä saman tien (Rantanen 2002: 24). Rantasen jaottelun mukaan pere-

stroikan aika kuitenkin on globalisaation kannalta vielä viattoman uteliaisuuden aikaa. 

Varsinainen räjähdys tapahtui vasta 1990-luvulla Neuvostoliiton hajottua. 

 

2.3.1 1990-luku: Kiihtyvän globalisaation kausi 

 

Kun globalisaatio sitten tulvahti Venäjälle, se näkyi muun muassa monikansallisten me-

diayhtiöiden julkaisemien lehtien määrän räjähdysmäisenä kasvuna. Kiiltäväpaperisia 

aikakauslehtiä alkoi Venäjällä ilmestyä runsaasti vuosina 1993–1997. Kansainvälisten 

lehtitalojen uutuuttaan kiiltäville miesten- ja naistenlehdille löytyi Venäjän markkinoilta 

kysyntää: niiden aiheet, kuten muoti, terveys ja taloudenhoito näyttivät kiinnostavan 

venäläisiä lukijoita. (Vartanova 2002: 32–39.) Ensimmäisenä Venäjän markkinat löysi 

saksalainen aikakauslehti Burda, joka alkoi ilmestyä Venäjällä jo vuonna 1987. Tarjoa-

malla naisille pääsyn länsimaisen muodin maailmaan se täytti tarpeen, jonka neuvosto-

lehdet olivat jättäneet huomiotta. Muut seurasivat pian perästä. Hollantilainen Indepen-

dent Media on tuonut Venäjän markkinoille kansainvälisiä aikakauslehtiä kuten Cos-

mopolitanin ja Marie Clairen. (Rantanen 2002: 27–29.) Vuonna 2005 Sanoma Maga-

zines osti yhtiön ja syntyi Independent Media Sanoma Magazines. Yhtiö julkaisee esi-

merkiksi talouslehti Vedomostia ja englanninkielisiä sanomalehtiä Moscow ja St. Pe-

tersburg Timesiä. Merkittävä ulkomaalainen julkaisija Venäjän lehtimarkkinoilla on 

myös pohjoismainen Bonnier, joka julkaisee muun muassa suosittuja talouslehtiä. Alu-

eelliset lehdet ovat pääasiassa venäläisomistuksessa, sillä ne eivät ole ulkomaalaisten 



28 
 
sijoittajien näkökulmasta kilpailukyvyltään riittävän houkuttelevia. (Nordenstreng & 

Pietiläinen 2010: 142–143.) 

 

1990-luvun alku oli lehdistön kulta-aikaa Venäjällä. Vuonna 1990 Venäjällä luettiin 

lehtiä enemmän kuin koskaan. Perestroikan aikaansaama vapautuminen valtiovallan 

määräyksestä ja median orastava rooli ”neljäntenä valtiomahtina” innosti myös journa-

listeja. Poliittisia reformeja kannattaneet laatulehdet menestyivät. Esimerkiksi Neza-

visimaja gazeta -sanomalehden ensimmäisen numeron levikki oli 150 000. Lehdistön ja 

muiden viestinten kulta-aikaa kesti vuoteen 1992 asti. (Zasurski 1999: 82.) Lehdistön 

ensimmäiset vaikeudet kuitenkin alkoivat heti Neuvostoliiton romahdettua. Hintojen 

vapauduttua inflaatio ampaisi taivaisiin, eikä ihmisten ostovoima enää riittänyt yhtä in-

tohimoiseen lehtien lukemiseen kuin Neuvostoliiton viimeisinä vuosina. Lehdet itse 

kamppailivat paperin hinnan ja painokustannusten nousun kanssa. Muiden muassa Ne-

zavisimaja gazetan levikki laski alun kulta-ajoista alle 100 000:een. (Emt: 67–62.) 

Neuvostojärjestelmän kaatumisen jälkeisen yksityistämisaallon mainingeissa tiedotus-

välineiden omistus keskittyi valtion omaisuuden yksityistämisen ansiosta rikastuneiden 

suurliikemiesten käsiin (Vartanova & Smirnov 2010: 21, 28). Ivan Zasurskin mukaan 

Neuvostoliiton romahdettua ja omistuksen keskityttyä venäläiset tiedotusvälineet pystyi 

jakamaan omistuksen perusteella kolmeen ryhmään: 1) liikemies Vladimir Gusinskin 

omistamat liberaalit, demokratiaan myönteisesti suhtautuvat tiedotusvälineet, jotka ovat 

etenkin älymystön ja koulutettujen opposition kannattajien suosiossa, 2) Moskovan enti-

sen pormestarin Juri Lužkovin omistamat tiedotusvälineet, jotka pyrkivät pitämään yllä 

konservatiivista slaavilais-ortodoksista ideologiaa ja 3) liikemies Boris Berezovskin im-

periumi, joka tarjoaa massoille ”suuren Venäjän” nationalistista diskurssia, mutta suh-

tautuu myönteisesti myös demokratiakehitykseen. (Zassoursky, Ivan 2002: 81.) Jaottelu 

on karkea ja perustuu yksinomaan nopeasti muuttuviin omistusrakenteisiin, mutta se 

kuitenkin antaa kokonaiskäsityksen venäläisten tiedotusvälineiden välisistä eroista. 

Nordenstreng ja Pietiläinen (2010: 140) tunnistavat venäläisestä mediasta samankaltai-

set luokat, mutta sijoittavat ne aikajanalle toisiaan seuraaviksi vaiheiksi. Heidän jakonsa 

perusteella liberaalien, länsimaista demokratiaa ajaneiden tiedotusvälineiden kausi alkoi 



29 
 
jo 1980-luvun lopulla ja muuttui Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen liberalismista 

suoranaiseksi markkinafundamentalismiksi. Sitä puolestaan seurasi 1990-luvun jälki-

puoliskolla sekaannus ja konfliktit, jossa median rooliksi jäi ajaa lakia ja järjestystä, ja 

2000-luvulla media on osittain siirtynyt suuren Venäjän ideologian ajamiseen, nationa-

lismiin ja globalisaation vastustamiseen. 

Vartanova ja Smirnov (2010: 25, 34) puolestaan jakavat lehdet, tv-kanavat ja radioka-

navat puhtaasti valtion omistamiin, osittain valtion ja osittain yksityisten omistamiin 

sekä puhtaasti yksityisessä omistuksessa oleviin. Yksityisistä mediayhtiöistä parhaiten 

on menestynyt Prof-Media, joka julkaisee myös Afišaa. Syy menestykseen lienee kes-

kittyminen nuorten aikuisten suosimaan viihteelliseen sisältöön, kuten Afišan kaltaiseen 

lifestyle-lehteen sekä radiokanava NRJ:n ja tv-kanava MTV-Rossijan kaltaisiin, globaa-

leihin viihde- ja musiikkikanaviin. Sitä vastoin yhtiö on luopunut ”vakavista” asialeh-

distään Izvestijasta ja Ekspertistä. Prof-Media onkin hyvä esimerkki venäläisen median 

muutoksesta, joka ei ole jäänyt vain median omistuksen tasolle, vaan vaikuttaa myös 

journalistiseen sisältöön. Tiedotusvälineiden on tarjottava sitä, minkä ne olettavat myy-

vän. Se on johtanut yhteiskunnallisen sisällön vähenemiseen ja korvautumiseen esimer-

kiksi vapaa-aikaan, urheiluun, terveyteen, muotiin, musiikkiin ja muuhun viihteeseen ja 

vapaa-aikaan liittyvällä sisällöllä. Ainakin Prof-Median tapauksessa profiloituminen 

viihteeseen on näyttänyt toimivan, sillä vuonna 2007 yhtiön tulot olivat 480 miljoonaa 

dollaria ja Afiša on yksi Venäjän suosituimmista aikakauslehdistä (emt. 28, 35). 

 

2.3.2 Kiihtyneen globalisaation seuraukset ja kritiikki 
 

1990-luvun puolivälistä lähtien venäläisen median kehitys on edennyt suurin piirtein 

samassa tahdissa kansainvälisen kehityksen kanssa, kun lehdistö vuosikymmenen jälki-

puolella alkoi kaupallistua vauhdilla. (Zassoursky, Ivan 2002: 74–77.) Nykyinen venä-

läinen lehdistö, tv tai radio ei ole seurausta niinkään Neuvostoliitosta tai Neuvostoliiton 

jälkeisestä transition ajasta vaan maailmanlaajuisesta kehityksestä (Vartanova 2002: 

67). Esimerkiksi venäläiset sanoma- ja aikakauslehdet muistuttavat ulkonäöltään, sisäl-

löltään ja journalistisilta periaatteiltaan enemmän brittiläisiä tai yhdysvaltalaisia kuin 

neuvostoaikaisia venäläisiä julkaisuja (Koikkalainen 2009: 21). 



30 
 
Valtiovallalla on Venäjällä pitkät perinteet tiedotusvälineiden käytöstä omien päämääri-

ensä ajamiseen, mutta nykyinen tilanne ei kriitikoiden mielestä ole paljon entistä sys-

teemiä parempi: uusilla mediamoguleilla on tapana käyttää sananvapautta rahanteon 

välineenä, eikä media vapaudestaan huolimatta ole vallan vahtikoira vaan rahasampo, 

joka myy itseään sensaatioilla (Zassoursky 2002: 159). Saman vauhtisokeuden on väi-

tetty vaivaavan myös journalisteja: Neuvostoliiton viimeisinä vuosina toimittajien oli 

vielä vaikea omaksua markkinasuhteiden ideologiaa, mutta nykyisin se tuntuu syrjäyttä-

neet kaikki muut ajattelutavat (Fomicheva 2009: 202). Vapautuminen valtiovallan tiu-

kasta lieasta on joidenkin mielestä johtanut ojasta allikkoon, sillä muutamien monikan-

sallisten mediakonsernien hallitsema joukkotiedotus ei aina olekaan sananvapauden 

vaan rahanteon asialla (Zasurski 1999: 28–29). 

 

Kun esimerkiksi aikakauslehdet muistuttavat yhä enemmän ”tavallisia” kulutustavaroita 

(Aleksejeva 2001: 40–41), kehityksen on pelätty johtavan lehtien estetisoitumiseen, 

tekstin vähenemiseen ja sisällön heppoisuuteen (Zelenin 2008: 156–157). Nauka i žizn -

tiedelehden luontokäsityksen kehitystä 1980-luvulta nykypäivään tarkastellut A. V. Ze-

lenin toteaa, että viihteellistymisestään huolimatta lehti 

 
pyrkii säilyttämään terveen konservatismin ja kieltäytyy ajattelemattomasta 
kaupallisesta propagandasta, jota jotkin 1990-luvun ylimenovuosina syntyneet, 
”uudenlaista lukijaa” tavoittelevat populaarit tiedelehdet eivät ole onnistuneet 
pakenemaan (2008: 156–157). 

 
Vaikka Zeleninin peittelemätön halveksunta kohdistuu etenkin tieteellisiin aikakausleh-

tiin, se kuvaa muidenkin tiedotusvälineiden kehitystä. Kun lehdistömarkkinat ovat täyn-

nä uusia nimikkeitä ja samaan aikaan kansalaisten tulot eivät riitä lehtien tilaamiseen tai 

ostamiseen, ihmiset ovat siirtyneet katsomaan televisiota, joka on sähkölaskua ja televi-

sion hintaa lukuun ottamatta ilmaista. Jos lehteä tilataan, se on useimmiten jokin paikal-

linen sanomalehti, joista myös mainostajat ovat yhä kiinnostuneempia. Pessimistisem-

pien kuvailujen mukaan lehdistön ahdinko on johtanut laatujournalismin kriisiin: älylli-

nen ja analyyttinen julkinen keskustelu on vähentynyt, ja sen ainoita ylläpitäjiä ovat oi-

keastaan talouteen keskittyneet laatulehdet. On Venäjällä kuitenkin yhä analyysiin ja 

taustoittavuuteen pyrkiviä laatulehtiä, jollaisena pidetään esimerkiksi Russki Reporteria, 

mutta sen levikki suurissa kaupungeissa on huono. (Vartanova & Smirnov 2009: 30–



31 
 
31.) Viihteellistymisen kritiikki on sinänsä ymmärrettävää, mutta toisaalta on huo-

mautettava, että ei venäläisen printtimedian tilanne sisällöllisesti aivan toivoton ole. Lu-

kijana voi sanoa, että monissa venäläislehdissä käydään esimerkiksi televisioon verrat-

tuna vivahteikasta ja avointa yhteiskunnallista keskustelua, jutut vaikuttavat edelleen 

olevan pidempiä kuin esimerkiksi suomalaisissa sanomalehdissä ja myös laadukkaita 

aikakauslehtiä ilmestyy. 

 

Siirtymässä sosialismista uuteen yhteiskuntaan media on ollut mukana tuottamassa käsi-

tyksiä siitä, mitä on hyvä elämä. Toisin sanoen tuottamassa käsitystä hyvinvoinnista ja 

siitä, mikä on tavoiteltavaa. Kuvaavaa on, että nykyisin hyvinvointi, blagopolutšije, vi-

lahtelee venäläisessä mediakielessä ja etenkin aikakauslehdissä useammin kuin pere-

stroikan aikaan viljelty käsite vyživanije, selviytyminen. (Litovskaja, Rozenholm, Sav-

kina & Trubina 2008: 8–9.) Etenkin kiiltäväkantiset aikakauslehdet ovat vakiinnuttaneet 

Venäjän kieleen myös uuden lainasanan glamur. Aluksi glamour oli puhdasta lainaa ja 

imitaatiota, mutta sittemmin käsite on sopeutunut kieleen ja kulttuuriin, ja nykyisin ve-

näläinen glamur on erityinen kulttuurinen ilmiö. (Litovskaia & Shaburova 2010: 194.) 

Hyvinvointi ja glamour ovat esimerkkejä siitä, miten media heijastelee kulttuurin muu-

toksia: kun ihmisten kaikki voimavarat eivät mene selviytymiseen, alkavat myös elä-

mänlaadun parantaminen ja luksus kiinnostaa. Toisaalta kiiltäväkantisten lehtien maa-

ilmankuva saattaa luoda paineita niille, joiden tavoitettavissa se ei ole. 

 

Glamourin diskurssi markkinoi elämäntapaa, jonka piirteitä ovat individualismi, luksus, 

kansainvälisten trendin ja tyylien seuraaminen sekä pyrkimys henkilökohtaiseen menes-

tykseen. Etenkin television viihteellinen ohjelmisto ja kiiltäväpaperiset aikakauslehdet 

ylläpitävät glamourin kuvastoa, johon kuuluu esimerkiksi rikkauden, kauneuden ja nuo-

ruuden nostaminen elämän tärkeiksi arvoiksi. Samaan kuvastoon tai diskurssiin kuulu-

vat myös julkisuuskultti sekä eksklusiivisuuden ja saavutettavuuden yhteen sovittami-

nen, jota sovelletaan esimerkiksi mainonnassa: hankkimalla tuotteen voi tulla sitä mai-

nostavan julkkiksen kaltaiseksi. Venäläisessä glamourissa on kuitenkin edellä kuvattu-

jen hyvin ”amerikkalaisten” piirteiden lisäksi jotain omaakin: etenkin Putinin president-

tikaudella mediassa on herännyt nostalgissävytteisiä, patrioottisia ajatuksia mahtavasta 

Venäjästä. (Menzel 2008: 4.) 



32 
 
Glamour-lehdistö, johon myös Afiša ainakin ulkoisesti ja hintansa puolesta kuuluu, on 

Menzelin mukaan mukana muutoksessa, joka on vienyt tekstiorientoituneesta kulttuuris-

ta kohti visuaalista kulttuuria ja ideologisten sloganeiden yhteiskunnasta kaupallisten 

sloganeiden kulutusyhteiskuntaan. Jopa venäläisen asialehdistön lippulaiva Ogonjok 

kilpailee nykyisin visuaalisuudella ja glamourilla markkinoilla, joita värittävät Cosmo-

politanin, Celebrityn ja Marie Clairen kaltaisten kansainvälisten lehtibrändien venäläiset 

versiot. Ulkomaalaisten brändien rinnalla ilmestyy myös venäläisiä glamourlehdiksi lu-

ettavia nimekkeitä. Niiden ote käsittelemiinsä aiheisiin on usein hieman informatiivi-

sempi ja perinteisempi kuin ulkomaisten, visuaalisuutta ja lyhyitä artikkeleita suosivien 

formaattien: useissa lehdissä on esimerkiksi terveyteen liittyvää informaatiota ja kuva-

uksia eri maista. Kansainvälisen glamourlehdistön markkinoiman viileän tyylikkään, 

sitoumuksista ja traditioista vapaan elämäntyylin vastapainoksi venäläisessä lehdistössä 

esille pääsee useammin myös perhearvojen ja kulttuuriperinnön kaltaisia, auttamatto-

man vanhanaikaisia ja epämuodikkaita aiheita. (Menzel 2008: 6-7.) 

 

Uudet käsitteet ja lainasanat kertovat siitä, miten media tuo vieraita piirteitä venäläiseen 

kulttuuriin. Olisi kuitenkin yksinkertaistus sanoa, että vieraat tai ulkomaalaiset piirteet 

olisivat silkkaa kulttuuri-imperialismia ja kotimaiset tai kansalliset piirteet aina jotakin 

hyvää ja säilyttämisen arvoista. Rajanveto ”kansallisen” ja ”globaalin” välillä on usein 

teoreettinen konstruktio. Median rooli globalisaatiokehityksessä on välittää globaaleja 

tai ulkomaisia vaikutteita kansalliseen kontekstiin, jolloin kansallisen ja globaalin rajat 

hämärtyvät lopulta niin, että toista on vaikea erottaa toisesta. (Rantanen 2002: 4.) Gla-

mourin tuleminen Venäjälle ja muuttuminen glamuriksi on tästä hyvä esimerkki: on sel-

vää, että ilmiö on alun perin lainaa, mutta sittemmin siitä on tullut osa venäläistä kult-

tuuria, eikä se enää ole samanlaista kuin muissa kulttuureissa. 

 

2.3.3 Aikakauslehdet 

 

Aikakauslehtien määrän räjähdysmäistä kasvua kuvaa Neuvostoliiton aikainen tilanne. 

Silloin ilmestyi kolme naistenlehteä, Krestjanka, Rabotnitsa ja Sovetskaja ženštšina. 

Nekin olivat sisällöltään enemmän poliittisia ja yhteiskunnallisia kuin nykyisten nais-

tenlehtien kaltaisia. Muille ryhmille, kuten miehille tai eri asioiden harrastajille lehtiä 



33 
 
oli vähän. 1990-luvulla sensuurin höllentyminen, avoimuus ja julkaisualan kaupallistu-

minen ja yksityistäminen aiheuttivat aikakauslehtibuumin: viihteellisten lehtien määrä 

kasvoi ja alkoi ilmestyä useita erikoislehtiä, jotka oli suunnattu rajatuille kohderyhmille, 

kuten eläinten, luonnon, ruuan tai matkailun ystäville. Uudet, ulkomaiset lehdet uudisti-

vat sisällön lisäksi aikakauslehtien ulkoasua, kuvituksesta ja designistä tuli tärkeitä ai-

kakauslehtien piirteitä. Uusia lehtiä yritettiin myös kopioida epäonnisesti, ja monet sel-

keästi muita imitoivat lehdet kuihtuivat pois. (Lazarevitš 2008: 8–9.) 

 

Lehdistössä ja journalistisessa mediassa yleensä globalisaatio näyttää kulkevan lännestä 

itään melko suoraviivaisesti. Länsimaiset mediamallit, journalismigenret, uutiskriteerit, 

journalistiset menetelmät ja tyyli ovat levinneet myös Venäjälle. (Koikkalainen 2009: 

49.) Uudet aikakauslehdet, joille ei ollut mallia Neuvostoliitossa, hakivat luonnollisesti 

esikuvia ulkomailta, mikä osaltaan selittänee niiden etumatkaa globaalissa kehityksessä 

verrattuna esimerkiksi sanomalehtiin. 1990-luvun alun muutos yhteiskunnassa synnytti 

tarpeen tiedolle uudessa yhteiskunnassa toimimisesta, mikä loi markkinat esimerkiksi 

uudenlaiselle talouslehdistölle. (Emt. 15–17.) Poliittista ja taloudellista muutosta seurasi 

myös sosiaalinen muutos. Muotoutumassa oleva keskiluokka alkoi kaivata vastauksia 

hyvään elämänlaatuun ja elämäntyyliin liittyviin kysymyksiin, siis siihen, miten raken-

netaan ja millaista on hyvä elämä. Tämän muutoksen vuoksi Venäjällä alkoi olla tilausta 

myös kiiltäväkantisille lifestyle-lehdille. (Nordenstreng & Pietiläinen 2010: 143–144.) 

Kuten talouslehtien, myös niiden on pitänyt hakea esimerkkiä kansainvälisiltä lehti-

markkinoilta. Suurin osa Venäjällä nykyään ilmestyvistä sanomalehdistä ilmestyi jo 

Neuvostoliitossa, mutta lähes kaikki nykyään ilmestyvät aikakauslehdet on perustettu 

vasta Neuvostoliiton romahdettua. (Emt. 146.) 

 

Neuvostoaikana monet perheet tilasivat jotakin aikakauslehteä, mutta 1990-luvun alun 

taloudellisissa vaikeuksissa tilaaminen muuttui monille mahdottomaksi. Erittäin harvoil-

la oli varaa useampaan kuin yhteen lehtitilaukseen, minkä vuoksi useimpiin talouksiin 

tuli lehti, jossa oli jotakin luettavaa jokaiselle perheenjäsenelle. (Fomicheva 2009: 222–

223.) Spesifien kohderyhmien ja erikoislehtien aika ei siis tullut heti neuvostojärjestel-

män romahdettua. Ylipäänsäkin suuri osa lehtien lukijoista siirtyi 1990-luvun aikana 

tilaajista irtonumeroiden ostajiksi. Lehtien suhde lukijoihin muuttui siten satunnaisem-



34 
 
maksi. (Aleksejeva 2001: 39–40, Nordenstreng & Pietiläinen 2010: 141.) 1990-luvun 

alussa valtion lehdistötukien loppuminen ja voimakas inflaatio aiheuttivat sen, ettei ko-

vin monen venäläisen ostovoima riittänyt enää lehtien ostamiseen tai tilaamiseen. Lehti-

en tilaaminen kotiin on Venäjällä vähentynyt 1990-luvulta, ja lehtien lukeminen on 

muuttunut epäsäännöllisemmäksi. Esimerkiksi sanomalehtiä tilaa alle joka kolmas venä-

läinen, kun joka toinen ostaa irtonumeroita. (Koikkalainen 2009: 20–21.) Tässä mieles-

sä venäläisen lehdistön lukijasuhde poikkeaa ainakin suomalaisesta, sillä Suomessa alu-

eellisen tai valtakunnallisen, joskus molempien sanomalehtien tilaaminen kotiin on 

usein lähes itsestäänselvyys. 

 

Etenkin kerran tai kahdesti kuussa ilmestyvän aikakauslehden jokaisen numeron on saa-

tava houkuteltua satunnaiset lukijat valitsemaan lehtikioskilla juuri kyseinen lehti. Ai-

kakauslehti on lähempänä tavallista kulutustavaraa kuin kerran päivässä kotiin tuleva 

sanomalehti, johon monella tilaajalla on hyvin läheinen suhde. Tämä on johtanut siihen, 

että aikakauslehti myös toimii sanomalehteä selkeämmin samojen markkinoiden sään-

nöillä kuin kulutustavarat. Sen vuoksi jokaisen numeron sisältö on käärittävä houkutte-

levaan ”pakkaukseen”, lehden on jo kanneltaan erottauduttava selkeästi muista lehdistä. 

(Aleksejeva 2001: 40–41.) Lehdistömarkkinoiden kansainvälistymisen ja lehtien määrän 

kasvun takia lehdet ovat joutuneet kilpailemaan lukijoiden huomiosta entistä enemmän. 

Lehtikioskeja on jokaisessa kadunkulmassa, ja jokainen niistä on täynnä kiiltäviä kansi-

kuvia. Yksi keino erottautua on provosointi: lehdet saattavat yhdistää yllättävällä tavalla 

esimerkiksi seksin ja uskonnon kuvastoa. (Menzel 2008: 6.) 

 

Kansalaisten huonon tulotason lisäksi niin sanoma- kuin aikakauslehtiä uhkaa sähköis-

ten viestinten ja etenkin internetin ja television suosion kasvu. Televisio on nykyisin 

ainoa joukkoviestin, joka on suhteellisen tasa-arvoisesti koko kansan tavoitettavissa. 

Vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen perusteella televisiota katsoo yli 98 prosenttia venä-

läisistä, kun aikakauslehdet tavoittavat 38 prosenttia ja sanomalehdet 66 prosenttia kan-

salaisista (Nordenstreng & Pietiläinen 2010: 145.) 1990-luvulla ja sen jälkeenkin televi-

sio on vienyt lehdiltä yleisöä (Fomicheva 2009: 225, Gnevasheva & Namlinskaia 2007: 

21). Internetin käyttäjien lukumäärä sen sijaan kaksinkertaistui Venäjällä vuosittain ai-

kavälillä 1993–1997 (Vartanova 2002: 60–63). 



35 
 
Vaikka kokonaisuutena tilanne on lehdistön kannalta huono, osa lehdistä porskuttaa. 

Esimerkiksi perinteikkäät, neuvostoaikaiset lehdet Komsomolskaja Pravda ja Moskovs-

ki Komsomolets ovat säilyttäneet vanhat, sosialistiseen järjestelmään viittaavat nimensä, 

mutta muuttivat ulkoasuaan ja sisältöjään länsimaiseen suuntaan. Samoin ovat siirtymän 

sosialismista markkinatalouteen ratkaisseet aikakauslehdet Krestjanka ja Rabotnitsa, 

jotka ovat muuttuneet ideologisista naistenlehdistä glamour-lehdiksi. (Fomicheva 2009: 

210–211.) Vuonna 2007 tehdyn lukijatutkimuksen perusteella molemmat ovat vieläkin 

suosituimpien aikakauslehtien joukossa (Pietiläinen, Fomicheva & Resnianskaia 2010: 

47). Neuvostoliiton jälkeen useat lehtitalot ryhtyivät uudistamaan tuotteitaan. Brändien 

arvo huomattiin nopeasti. Esimerkiksi Boris Berezovskin Ogonjok pyrki ensin olemaan 

venäläinen vastine amerikkalaisen Timen formaatille, mutta päätoimittajien vaihduttua 

vuonna 1997 se on tavoitellut Lifen kaltaista entistä kevyempää ja visuaalisesti näyttä-

vää brändiä. (Zassoursky, Ivan 2004: 205.) Juuri tällainen kehitys lienee syynä kritiik-

kiin, jonka mukaan venäläinen lehdistö on viihteellistynyt liikaa ja liian nopeasti. 

 

Ennen talouskriisiä Venäjän 2000-luvun voimakas talouskasvu vauhditti myös joukko-

viestintäalan kasvua (Vartanova 2009: 118). Uusia mediayhtiöitä syntyi, ja jo olemassa 

olevia yhdistyi suuriksi konserneiksi, jotka levittäytyvät sekä horisontaalisesti että verti-

kaalisesti. Tiedotusvälineiden kohderyhmät ovat kaventuneet, kun kaupallista mediaa 

elättäviä mainostajia halutaan houkutella yhä tarkemmin määritellyillä yleisöillä. (Emt: 

121–122.) Vapaat mediamarkkinat ovat Venäjällä vielä kehityksensä alkuvaiheessa. 

Lehdistö kehittyy vauhdilla, ja uusia julkaisuja tulee markkinoille useita vuodessa. 

Useiden lehtien merkittävin tulonlähde on mainonta, toiseksi suurin osuus on irtonume-

romyynnillä ja vain 15 prosenttia tulee tilaustuotoista. (Emt: 130.) 

 

Vuosina 2002–2006 kiiltäväkantisten aikakauslehtien määrä kaksinkertaistui. Kiiltävä-

kantiset aikakauslehdet eivät kuitenkaan ole yhtenäinen joukko, vaan niiden sisällöissä 

on eroja: Fomicheva (2009: 223–224) kiteyttää, että ihmiset, jotka kulkevat metrolla, 

lukevat suhteellisen halpaa Lizaa, kun taas tuontiautolla ajavien käsissä kuluu esimer-

kiksi Vogue tai Medved. Aikakauslehdistä suosituimpia ovat naistenlehdet ja muotileh-

det. Vuonna 2008 Venäjällä ilmestyi 21 572 aikakauslehteä (Vartanova & Smirnov 

2010: 21). Naistenlehdet, muotilehdet ja ”glamourlehdet” yleensä eivät toki ole ainoita 



36 
 
kiiltäväkantisia aikakauslehtiä. Viime vuosina Venäjällä suosiotaan ovat kasvattaneet 

etenkin taloutta käsittelevät aikakauslehdet (Aleksejeva 2001: 90). Lisäksi ilmestyy 

esimerkiksi populaareja tiedelehtiä kuten Nauka i Žizn, jonka levikki tosin laski tuhan-

silla kappaleilla perestroikan alusta ja on 2000-luvulla tippunut oin 40 000 lukijaan (Ze-

lenin 2008: 146). Lehtien käsittelemien aiheiden lisäksi vastakkainasettelu alueellisen ja 

koko maan kattavan eli käytännössä moskovalaisen lehdistön välillä on Venäjällä olen-

nainen. 

 

Suomessa ajatus alueellisesta aikakauslehdestä tuntuu vieraalta, sillä rovaniemeläiset ja 

helsinkiläiset lukevat samoja menaisia, kotiliesiä, seuroja, ja apuja. Venäjällä asia ei ole 

yhtä yksinkertainen. Kansallisten, koko maassa ilmestyvien aikakauslehtien levikit ovat 

laskeneet, kun alueellisia lehtiä on alkanut ilmestyä ja Moskovasta käsin suunniteltu si-

sältö ei enää ole tyydyttänyt eri alueilla asuvien ihmisten tarpeita (Aleksejeva 2001: 35, 

43). Etenkin kiiltäväkantisia glamourlehtiä on pidetty pääkaupunkilaisena ilmiönä, sillä 

Moskovassa bisneseliitin ja keskiluokan kehitys on ollut muuta maata nopeampaa. Vas-

taavia lehtiä on kuitenkin alkanut ilmestyä myös kaukana Moskovasta, kuten itäisen ja 

pohjoisen Venäjän suurissa kaupungeissa. (Pikuleva 2008: 45.) Esimerkiksi Afiša on 

ratkaissut ongelman julkaisemalla jokaisesta numerosta oman version kaikissa niissä 

kaupungeissa, joissa lehti ilmestyy. Eri versioissa vaihtelee lähinnä kaupunkikohtainen 

tapahtumakalenteri, johon on listattu kunkin kaupungin tulevia tapahtumia, sillä Mos-

kovan konsertit ja teatteriesitykset tuskin kiinnostavat kovin useaa jekaterinburgilaista 

lukijaa. 

 

Kuvauksissa venäläisestä nykymediasta on aistittavissa huolta venäläisen nuorison me-

dian käytöstä: nuoret eivät lue sanomalehtiä kuin korkeintaan satunnaisesti ja silmäillen. 

Sitäkin kiinnostuneempia he ovat television katselusta ja etenkin nuoret tytöt lukevat 

naistenlehtiä ja ovat kiinnostuneita lähinnä kuuluisuuksien kimaltavasta elämästä, muo-

dista ja populaarikulttuurista. Politiikkakin kiinnostaa, mutta tieto on tarjoiltava trendik-

käästi, nopeasti ja tiivisti. (Gnevasheva & Namlinskaia 2007: 21.) Nyky-Venäjällä Neu-

vostoliiton virallinen, tasapäistävä nuorisokulttuuri on vaihtunut individualismiin ja tyy-

lien ja alakulttuurien kirjon kasvamiseen, ja esimerkiksi tuotteet ja kulutus ovat tärkeitä 

nuorisokulttuurien erottautumiskeinoja (Omeltšenko 2000: 58–59). Kolmasosa nuorille 



37 
 
suunnatuista lehdistä yrittää kuitenkin tavoitella koko nuorisoa, jonka kokemusmaailmat 

toki yhtenevät ympäri maailman, mutta paikallisesti alakulttuurien kirjo kasvaa, ja ryh-

mäidentiteetit ovat yhä voimakkaampia ja eriytyneempiä. Toisaalta kaksi kolmesta nuo-

rille suunnatuista julkaisuista pyrkii houkuttelemaan jotakin tiettyä ryhmää. Nuoriso-

kulttuurin sirpaloituminen on kuitenkin medialle haaste, eikä suuri osa nuorista ei koe 

mediaa mielenkiintoiseksi. (Anikina 2009: 246–247.) 

 

Nykyinen alle 30-vuotiaiden sukupolvi on mediatutkimuksen näkökulmasta ”generation 

one”, ensimmäinen sukupolvi, joka käyttää uudenlaisia tiedotusvälineitä ja etenkin in-

ternetiä luontevasti (Anikina 2009: 244). Venäjällä sukupolven ”ensimmäisyys” koros-

tuu. Yleensä vanhempien sukupolven arvomaailma välittyy lapsille ainakin pääpiirteit-

tään, mutta Venäjällä tämä ei pidä täysin paikkaansa. Alle 30-vuotiaiden sukupolvi elää 

hyvin erilaisessa maailmassa kuin heidän vanhempansa: he ovat ensimmäisiä venäläisiä, 

joiden nuoruudessa globalisaatiolla ja kaupallisella kulutuskulttuurilla on merkittävä 

rooli. (Vanhala-Aniszewski 2007: 77–78.) Kulutuskulttuuria ja nopeaa sosiaalista nou-

sua ajava media syventää kuilua entisestään. Viestintävälineiden lisääntyminen ja medi-

an sisältöjen monipuolistuminen vaikuttavat sekä nuorten mediasuhteeseen että todelli-

suuteen. (Anikina 2009: 245–246.) 

 

1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Venäjällä ilmestyneissä nuortenlehdissä venä-

läisyyttä ei erityisesti pyritty korostamaan, vaan sivuille pääsivät usein sellaiset venäläi-

set ilmiöt, jotka eivät juuri poikkea ”läntisestä” nuorisokulttuurista, vaan pikemminkin 

pyrkivät samastumaan siihen ja omaksumaan globaalin nuorisokulttuurin tarjoamia vai-

kutteita. Monet nuorten populaarikulttuuri- ja lifestyle-lehdet muodostivat julkisen tilan, 

jossa venäläisen ja läntisen nuorisokulttuurin suhde näyttäytyi ristiriidattomana, venä-

läiset ilmiöt yksinkertaisesti nähtiin osana globaalia nuorisokulttuuria. Silloin, kun käsi-

teltiin ulkomaista ilmiötä nimenomaan tietyn maan kulttuurin näkökulmasta, kulttuuri-

set piirteet ja Venäjän ja muun maailman erot saatettiin problematisoida. (Flynn & Star-

kova 2002: 50–51.) Yksi ongelma on kuitenkin se, että nuoretkin ovat eriarvoisessa 

asemassa keskenään. Länsimainen kulttuuri ja elämäntyyli eivät ole läheskään kaikkien 

saavutettavissa. Esimerkiksi Afiša Moskvan lukijat ovat todennäköisesti suurelta osin 



38 
 
niitä kaupunkilaisnuoria, joille globaali kulttuuri on läheisempää kuin vaikkapa periferi-

an nuorille tai nuorille, joiden tulotaso ei riitä vastaamaan kulutuskulttuurin paineisiin.  

 

 

2.4 Globalisaation rooli venäläisen nuorisokulttuurin muutoksessa 

 

Afiša on suunnattu nuorille kaupunkilaisille, joten venäläisen nuorisokulttuurin käsitte-

leminen auttaa ymmärtämään ja asettamaan venäläisen kulttuurin kontekstiin niitä tapo-

ja puhua Venäjästä ja lännestä, joita Afišasta on tarkoitus etsiä. Yleisesti nuorison on 

ajateltu olevan kulttuurisen globalisaation etujoukkoa, jolla on harvinaisen herkkä nenä 

uusille, globaaleille populaarikulttuurin virtauksille, ja joka on kansainvälisille vaikut-

teille erityisen avointa. Nuoria pidetään kasvavana ja ”ensimmäisenä todella globaalina” 

kuluttajaryhmänä siitä huolimatta, että ikäkaudelle ominaiset taloudelliset rajoitukset 

sekä riippuvaisuus perheestä ja vanhemmista rajoittavat kuluttamista. (Pilkington & 

Bliudina 2002: 14.) Venäjällä, kuten muuallakin maailmassa, nuorisokulttuurin globali-

saatio tarkoittaa usein läntisiä vaikutteita. Esimerkiksi venäläisissä nuortenlehdissä käsi-

tellään venäläisen populaarikulttuurin lisäksi useimmiten angloamerikkalaista ja länsi-

eurooppalaista muotia ja populaarikulttuuria. (Flynn & Starkova 2002: 71.) 

 

Yhteiskuntien teollistuminen on tehnyt nuorison käsitteenä tarpeelliseksi. Teollistumista 

seurannut kaupungistuminen puolestaan aiheutti kyläyhteisön kaltaisen tiiviin ryhmän 

hajoamisen ja myös vieraantumisen kokemuksia. Kaupungistumista seurasi nuorisokult-

tuuri, jonka olennainen piirre olivat jengit, kaupunkien uudenlaiset yhteisöt. Nuorison 

ryhmittyminen jengeiksi puolestaan herätti aikuisväestössä huolta ja moraalista paniik-

kia. Venäjällä nämä prosessit ajoittuvat etenkin Brežnevin aikaan, 1960- ja 1970-

luvuille. Kokonaisia kyliä tyhjeni, kun ihmiset muuttivat kaupunkien korkeisiin ele-

menttitaloihin. Näiden talojen lapset varttuivat yhdessä, ja kaupunkeihin muodostuneis-

ta nukkumalähiöistä tuli nuorisoryhmittymien ja -jengien kasvualustoja. Näitä nuoria 

kuvaamaan lainattiin venäjänkin kieleen sana huligan. (Omeltšenko 2000: 47–48.) 

 

 

 



39 
 
2.4.1 Nuorisokulttuuri Neuvostoliiton aikaisella Venäjällä 

 

Neuvostoliitossa nuorisoa käsiteltiin julkisuudessa pääasiassa kahdesta näkökulmasta: 

toisaalta nuoret olivat korvaamattomia kommunismin rakentajia, sillä kommunismin 

ajateltiin kehittyvän sukupolvien ketjun kautta. Toisaalta nuorten pelättiin joutuvan län-

simaisen kulutuskulttuurin uhreiksi ja etääntyvän sosialismista pinnallisten houkutusten 

vuoksi. (Pilkington 1994: 44–71.)  Mustavalkoinen näkökulma vaikutti myös Neuvosto-

liiton aikaiseen nuorisotutkimukseen. Virallisesti ei tunnettu kuin ”hyvä nuoriso”, eli 

Komsomolin jäsenet, pioneerit ja kommunismin rakentajat, sekä epämääräinen ryhmä 

”muut”, johon kuuluvat nuoret olivat pääasiassa ”poikkeuksellisia”, sopimattomasti 

käyttäytyviä ”länsimaisen elämäntyylin ihailijoita”. Tässä käsitteellisessä ilmastossa 

tehdystä tutkimuksesta puuttuu usein ”normaali” nuoriso, sillä kaikki nuorison epäviral-

liset alakulttuurit koettiin epänormaaleiksi. Kun yleensä erotetaan valtavirta ja siitä 

poikkeavat virtaukset, Neuvostoliitossa valtavirta ei ollut ainoastaan hallitseva, vaan 

myös ainoa kiintopiste tutkimukselle. Nuorisokulttuureja, joita Neuvostoliitossa kutsut-

tiin epävirallisiksi (neformaly), ei juuri tutkittu ilman negatiivista arvolatausta. 

(Omeltšenko 2000: 9-10.) Globalisaatio kiihtyy ja herättää vastareaktioita muuallakin, 

mutta Venäjällä länsimaisten vaikutteiden herättämällä pelolla on pitkät perinteet. Kos-

ka nuorisokulttuurit ovat globalisaatiolle herkkiä, on ymmärrettävää, että sisäänpäin 

kääntyneessä yhteiskunnassakin huoli läntisten piirteiden leviämisestä kohdistui juuri 

nuoriin. 

 

Samat vastakkainasettelut pätivät osittain myös nuorison itsensä keskuudessa. Tiukkaan 

määrätyistä nuorisoparadigmoistaan huolimatta neuvostoaikaan Venäjällä ei pystytty 

estämään nuorten altistumista länsimaisille vaikutteille, joita toki on ollut olemassa jo 

ennen Neuvostoliiton romahtamista. Jo 1900-luvun puolivälissä amerikkalaista rock n’ 

rollia ihannoivat nuoret löysivät uusia vaikutteita lännen ihmemaasta. Näistä stiljageiksi 

kutsutuista nuorista puolestaan huolestuivat Komsomol-uskolliset nuoret. Heidän väitet-

tiin olevan yläluokan opiskelijoita, jotka olivat menettäneet hyvän maun tajun ja löytä-

neet sen sijaan pinnallisen, pikkuporvarillisen kulttuurin. (Pilkington 1994: 66–67.) 

 



40 
 
Giddensin (1991: 24) mukaan merkit ja symbolit ja niiden mahdollistama symbolinen 

vaihto ovat edistäneet globalisaatiota. Giddens käyttää esimerkkinä kanssakäymistä hel-

pottavasta symbolista rahaa: paikallisuuden ja paikkaan sidotun fyysisen omaisuuden 

sitovuus on höllentynyt, kun vaihtoa on voitu tehdä luoton ja velan kaltaisilla imaginää-

risillä käsitteillä. Globalisaation onkin sanottu olevan voimakkainta alueilla, joilla sym-

boleilla on suuri merkitys. Se pätee myös herkästi globaaleja vaikutteita imeviin nuori-

sokulttuureihin: niiden piirissä esimerkiksi vaatteilla, musiikilla tai vaikkapa lävistyksil-

lä ja muilla ulkoisilla merkeillä on paljon symboliarvoa, joka usein tunnetaan ja tunnus-

tetaan samalla tavalla eri puolilla maailmaa. (Pilkington & Bliudina 2002: 14.) Nämä 

merkit leviävät herkästi, ja kansainvälisiä tuulahduksia tuovalla medialla on niiden le-

vittämisessä suuri rooli. 

 

Neuvostoliitossa epävirallisten nuorison alakulttuurien suhteen toimittiin melko odote-

tusti: kun niiden huomattiin sikiävän väkisin, ne imaistiin osaksi virallisuutta. Puolue 

pyrki järjestämään levottomalle nuorisolle klubeja, harrastuksia ja festivaaleja sen ver-

ran, että nuoret pysyisivät tyytyväisinä ja kokoontuisivat paikoissa, joita on helpompi 

valvoa kuin kaupunkien katuja ja sisäpihoja, joista muodostui epävirallisten kokoontu-

misten näyttämöitä. Lopulta nuorison epäviralliset alakulttuurit saivat nimen neformal-

nyje obedinenija molodozhi (nuorison epäviralliset yhteisöt). Ilmiö, joka oli ollut ole-

massa koko ajan, pääsi julkiseen keskusteluun vasta, kun sille keksittiin nimi. (Pilking-

ton 1994: 116.)  

 

Nuorisonkin harteille langennut sosialismin rakentaminen ei ollut Neuvostoliitossa pel-

kästään kielikuva: opiskelijajärjestöt rakensivat yhteiskuntaa myös vasaroin esimerkiksi 

1980-luvulla kansallisella Baikal-Amur-rautatietyömaalla sekä osallistumalla paikalli-

siin rakennusprojekteihin. 1980-luvun puolivälistä lähtien nuorisokäsitys alkoi kuitenkin 

muuttua. Nuoriso oli tuolloin maan koulutetuin kansanosa. Samalla nuorten individua-

lismi sekä yksilöllisten kykyjen arvostaminen voimistuivat. Mistään yhtäkkisestä arvo-

jen muutoksesta ei kuitenkaan voi puhua: atk- ja teknologiaosaaminen tulivat fyysisen 

työn tilalle sosialistisina sankaritekoina. Individualismi nosti yhä voimakkaammin pää-

tään, mutta sosialismissa elettiin yhä, ja ihmisten yksi tehtävä oli yhä palvella järjestel-

mää. (Pilkington 1994: 95–98.) 



41 
 
Tavoista, joilla nuorisoa neuvostokulttuurissa käsiteltiin voi edellä kuvatun perusteella 

erottaa ainakin kolme vastakkainasettelua. Ensimmäinen on kamppailu yhteiskunnan ja 

yksilön etujen välillä. Sosialismin rakentamisessa etusijalla oli yhteisön ja yhteiskunnan 

etu ja kehitys, ja yksilön oli tarkoitus ponnistella niiden eteen. Henkilökohtainen menes-

tys ei ollut etusijalla. Toinen on sosialismin ja kapitalismin sekä länsimaisen kulutus-

kulttuurin välinen vastakkainasettelu, joka liittyy etenkin tapaan käsitellä nuorisoa län-

simaisten vaikutteiden uhrina. Kolmas on virallisuuden ja epävirallisuuden kaksintaiste-

lu, jossa virallinen nuorisokulttuuri pyrki olemaan ainoa nuorisokulttuuri kykenemättä 

kuitenkaan kukistamaan vääjäämättä syntyneitä epävirallisia alakulttuureja. Kärjistäen 

voidaan tehdä johtopäätös, että Neuvostoliiton romahdettua yhteiskunnan etu, sosialismi 

ja virallisuus korvautuvat individualismilla, kulutuskulttuurilla ja monimuotoisella epä-

virallisten nuorisokulttuurien kirjolla.   

 

Neuvostoliitossa nuoruus määrittyi kahdesta näkökulmasta: Toisen virallisen diskurssin 

avainsana oli valoisa tulevaisuus, svetloje buduštšeje, ja tulevien sukupolvien rooli so-

sialismin rakentajina, Toisaalta nuorista keskusteltiin julkisuudessa huolestuneeseen sä-

vyyn länsimaisille vaikutteille altistuneina uhreina.4 Neuvostoliiton romahdettua ovat 

myös diskurssit muuttuneet. Tosin kansan kohonneen koulutustason ja yksipuoluejärjes-

telmän aiheuttaman tyytymättömyyden ansiosta ne huojuivat uhkaavasti jo ennen pere-

stroikaa ja lopullista hajoamista (Gorbachev 2002: 12–13). Nyky-Venäjällä Neuvostolii-

ton virallinen, tasapäistävä nuorisokulttuuri on vaihtunut individualismiin ja tyylien ja 

alakulttuurien kirjoon. Tuotteet ja kulutuskäyttäytyminen puolestaan ovat nyky-

Venäjälläkin tärkeitä nuorisokulttuurien erottautumiskeinoja. (Omeltšenko 2000: 58–

59.) 

 

Yhteiskuntien ja kansakuntien identiteetit ja omakuvat ovat tulosta historian tapahtumis-

ta. Arkinen elämä ja olosuhteet yhteiskunnissa kuitenkin muuttuvat, ja eri sukupolvet 

                                                 
4 Myös neuvostomediassa nosti päätään kolmaskin, sävyltään negatiivinen näkökulma: nuoret ongelmana 
ja pois silmistä siivottavina häirikköinä. Kolmas kohta on tosin ollut yleinen paradigma jo siitä lähtien 
kun kaupungistumisen ansiosta ”keksittiin” uusi sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö nimeltä nuoruus: jo 
1500-luvun Lontoossa nuorison elämäntavasta huolestuttiin, ja huliganismi on aiheuttanut auktoriteeteille 
huolta 1700-luvun lopusta asti. (Pilkington 1994: 8–9.) Näin ollen se ei ole yhtä sidonnainen neuvostoyh-
teiskuntaan kuin kaksi muuta tapaa käsitellä nuorisoa. 
 



42 
 
tulkitsevat historiaa eri tavoilla, omista lähtökohdistaan. Neuvostoliiton hajoaminen oli 

voimakas muutos myös kansallisen identiteetin kannalta. Esimerkiksi venäläisessä me-

diassa ja oppikirjoissa joidenkin maan vaiheiden tulkinta on ristiriitaista ja vaihdellut 

myönteisestä kielteiseksi tai päinvastoin. Nuorilta venäläisiltä on kysytty vuosina 1997 

ja 2007, mistä Venäjän historian aikakaudesta he ovat ylpeimpiä. Molemmilla kerroilla 

Pietari Suuren kausi on erottunut selkeästi edukseen, sillä lähes puolet nuorista on kaik-

kein ylpeimpiä siitä. Jotakin nykynuorten arvoista kertovat ne konnotaatiot, joita Pietari 

Suuri venäläisten mielessä herättää: Pietarin tavoite oli saada ikkunat auki Eurooppaan 

sekä modernisoida ja tuoda Venäjälle länsimaisia vaikutteita. Myöskään vanhempien 

sukupolvien keskuudessa suosittu ajatus Venäjän omasta tiestä ei ole yhtä yleinen nuor-

ten parissa. (Institut sotsiologii RAN 2007.) 

 

2.4.2 2000-luvun venäläinen nuoriso – mikä on muuttunut? 

 

Hieman samalla tavalla kuin Neuvostoliitossa myös 1990-luvun Venäjällä nuoria pidet-

tiin paremman tulevaisuuden ja yhteiskunnan rakentajina ja heihin liitettiin toiveita yh-

teiskunnan modernisaatiosta. Nuoriso näytti arvoiltaan hyvin erilaiselta kuin vanhem-

pansa: nuoret venäläiset vaikuttivat suhtautuvan länteen ja muuhun maailmaan yleensä 

avoimesti ja positiivisesti, samastuvan liberaaleihin ja demokraattisiin arvoihin sekä ta-

voittelevan kansalaisoikeuksia ja henkilökohtaista menestystä. Vanhempien sukupolvi-

en elämän täytti usein arkinen selviytyminen, eikä kunnianhimoiselle tulevaisuuden ta-

voitteiden asettamiselle ja niiden eteen ponnistelulle riittänyt aikaa tai voimia. Nuoret 

näyttivät olevan kaiken kaikkiaan tyytyväisempiä elämänsä kuin heidän vanhempansa, 

joiden oli vaikea ravistaa neuvostoajan taakkaa harteiltaan ja opetella elämään uudessa 

yhteiskunnassa. Nuorilla oli voimavaroja tavoitella parempaa elämää itse, eikä valmis-

tella parempaa tulevaisuutta tuleville sukupolville. (Zorkaiia 2010: 47–48.) Tietenkään 

ero neuvostoajan ja nyky-Venäjän arvojen välillä ei ole näin mustavalkoinen ja jyrkkä, 

mutta tarkoitus on kuvata yleistä arvojen muutosta. Yksittäisten ihmisten arvoissa oli 

eroja todennäköisesti jopa Neuvostoliitossa.  

 

Zorkaiian (2010: 76) mukaan venäläisnuorten suhtautuminen omaan ja yhteiskunnan 

tulevaisuuteen ei todellisuudessa herätä toiveita siitä, että he olisivat vanhempiaan aktii-



43 
 
visempia ja tiedostavampia kansalaisia ja todella kiinnostuneita vaikuttamaan omaan 

elämäänsä ja oikeuksiinsa. Zorkaiian referoimien kyselytutkimusten perusteella nuoret 

vaikuttavat paremmasta elämänlaadustaan huolimatta suhtautuvan tulevaisuuteen yhtä 

passiivisesti kuin heidän vanhempansa, ja käyttävän voimavaransa ”passiiviseen selviy-

tymiseen, joka ei lupaa mitään uutta”. Esimerkiksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen 

kiinnostaa venäläisnuoria vähän. Venäjän tiedeakatemian sosiologian instituutin kyse-

lyssä n