1 

 

  

Henna Aaltonen  

Asiakkaan taloudellisen aseman tunteminen  

vastuullisessa kuluttajaluotonannossa 

 

 

 

 

 

 
  

Vaasa 2022 

Laskentatoimen ja rahoituksen yksikkö 
Talousoikeuden Pro gradu -tutkielma 

Kauppatieteiden maisteriohjelma 



2 

 

VAASAN YLIOPISTO 
Laskentatoimen ja rahoituksen yksikkö 

Tekijä: Henna Aaltonen 
Tutkielman nimi: Asiakkaan taloudellisen aseman tunteminen vastuullisessa kulutta-

jaluotonannossa 
Tutkinto: Kauppatieteiden maisteri 
Oppiaine: Talousoikeus 
Työn ohjaaja: Vesa Annola 
Valmistumisvuosi: 2022 Sivumäärä: 71 

TIIVISTELMÄ: 

 

Luottomarkkinoiden vapautumisen ja maksuhäiriöiden alati lisääntyvän määrän myötä oikeustie-
teellisessä keskustelussa on viime vuosikymmeninä noussut esiin luotonantajavastuun käsite (eng. 
lender liability). Luotonantajavastuun ajatuksena on korostaa luotonannon moniulotteisuutta sekä 
luotonantajan korostettua vastuuta sekä luottamusasemaa yhteiskunnassa. Luottolaitoksen luotta-
musasema näkyykin käytännön velvoitteina varmistua niin asiakkaan taloudellisesta turvallisuu-
desta kuin luottolaitoksen oman riskinhallinnan vastuullisuudesta. Luotonantajalle on myös sää-
detty velvoitteita koskien rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämistä. Näitä edellä mainit-
tuja velvoitteitaan luotonantaja toteuttaa merkittävissä määrin luottokelpoisuusarvioinnin yhtey-
dessä.   

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen vastuu luottolaitoksella on asiakkaan talou-
dellisen aseman tuntemisesta niin luottopäätöstä tehtäessä kuin luottosuhteen aikana.  Tutkiel-
massa tutkitaan luottokelpoisuusarvioinnin eri tehtäviä sekä sen merkitystä niin pankin, asiakkaan 
kuin yhteiskunnan kannalta. Lisäksi käsitellään luottokelpoisuusarvioinnissa käytettävää tietoa sekä 
tietojen hankkimiseen käytettäviä lähteitä. Tutkielman käsittely rajautuu kuluttajaluottoihin, kun 
luoton myöntää luottolaitos. Tutkielma on perinteinen oikeusdogmaattinen tutkimus, ja sen lähde-
aineistona on käytetty voimassa olevaa lainsäädäntöä - joista keskeisimpiä ovat kuluttajansuojalaki, 
luottolaitoslaki, luottotietolaki, hyvä pankkitapa sekä hyvä luotonantotapa, aiheesta laadittu oikeus-
kirjallisuus sekä viranomaisten ohjeet ja määräykset.  

Tutkielmassa havaitaan, että pankin vastuullisuus luottosuhteissaan on tärkeää sekä asiakkaan ja 
pankin että myös koko yhteiskunnan kannalta. On tärkeää, että asiakkaan kyky vastata luotosta syn-
tyvistä velvoitteistaan turvataan mahdollisimman hyvin. Toisaalta myös pankin riskienhallinnan kan-
nalta on syytä olla tietoinen toiminnan sisältämistä luottoriskeistä, jotka muodostavat olennaisen 
osan koko pankin liiketoimintaan liittyvästä riskistä. Riskiposition liiallisella syvenemisellä voi tut-
kielmassa havaitun mukaisesti olla merkittäviä haitallisia vaikutuksia niin pankille itselleen kuin mak-
rotaloudellisesta näkökulmastakin.  

Asiakkaan tuntemisen velvoite on luotonannossa suhteellisen laaja ja käytettävät tiedot voivat olla 
tapauskohtaisesti erittäinkin moninaisia. Asiakkaan tunteminen tulee tehdä riittävin tiedoin ja saa-
dut tiedot tulee varmistaa riittävällä tavalla luotettavista lähteistä – kuitenkin huomioiden, ettei luo-
tonantoprosessissa käytetä kiellettyjä luottokelpoisuuden arviointitietoja. Asiakkaan taloudellisen 
aseman tuntemisen velvoite koskee luotonantajaa niin luottoa myönnettäessä kuin myöhemmin 
luoton hallintovaiheessa. Luottokelpoisuusarviointi (ja käsitys asiakkaan taloudellisesta asemasta) 



3 

 

tulee myös päivittää, mikäli luottosopimuksen ehtoja olennaisesti muutetaan. Asiakkaan tuntemi-
nen on siis luottolaitoksen näkökulmasta jatkuvaa seurantaa ja toisaalta myös asiakkaan velvollisuu-
tena on ilmoittaa taloudellisessa asemassaan tapahtuvista muutoksista.  

Tutkielmassa havaittiin myös, että taloudellisen aseman tuntemisen velvoite ei myöskään rajoitu 
vain luotonsaajaan, vaan koskee myös mahdollisia yksityistakaajia, joiden taloudellinen asema on 
syytä selvittää riittävällä tarkkuudella takausvastuusta sovittaessa. Vierasvelkapantin antajan talou-
delliseen asemaan tulisi myös kiinnittää huomiota panttaussitoumusta tehdessä, vaikka tähän ei 
lainsäädännössä ole luotonantajaa suoraan velvoitettu.  

Tutkielmassa havaitaan myös, että luottokelpoisuusarvioinnin asiakkaan suojaamisen, pankin ris-
kienhallinnan sekä väärinkäytösten ehkäisyn tavoitteet ovat pääsääntöisesti saman suuntaisia. Ta-
voitteilla on kuitenkin myös keskinäisiä jännitteisyyksiä, jotka liittyvät etenkin maksuhäiriötilantei-
siin sekä pankin tietojen saannin sekä tietojen käytön rajoituksiin. 

 
 

AVAINSANAT: luottokelpoisuus, kuluttajansuoja, luottolaitokset, pankki, kuluttaja-
luotot, vastuullisuus, luotonantajavastuu, tietosuoja 

 

 

  



4 

 

Sisällys        

 
1 JOHDANTO ...................................................................................................................... 7 

1.1 Tutkimuskohteen kuvaus ......................................................................................... 7 

1.2 Tutkimuskohteen määrittely ja tutkielman rajaukset ............................................. 9 

1.3 Tutkielman rakenne ............................................................................................... 10 

2 VASTUULLISTA LUOTONANTOA KOSKEVA SÄÄNTELY .................................................. 12 

2.1 Luotonantajavastuu ............................................................................................... 12 

2.2 Luotonantoa koskeva sääntely .............................................................................. 13 

2.2.1 Luotonantoon liittyvä sääntely-ympäristö ..................................................... 13 

2.2.2 Kuluttajansuojalain hyvä luotonantotapa ...................................................... 15 

2.2.3 Hyvä pankkitapa ............................................................................................. 17 

2.2.4 Pankkisalaisuus ............................................................................................... 19 

2.2.5 Luottotietolainsäädäntö ja luottotietorekisterit ............................................ 20 

2.3 Luotonantoon liittyvät oikeusperiaatteet ............................................................. 22 

2.3.1 Oikeusperiaatteet luotonantotoiminnassa .................................................... 22 

2.3.2 Sopimusvapaus ja sopimuksen sitovuus ........................................................ 23 

2.3.3 Lojaliteettiperiaate ......................................................................................... 24 

2.3.4 Kohtuusperiaate ............................................................................................. 25 

2.3.5 Heikomman suoja ........................................................................................... 26 

3 ASIAKKAAN TALOUDELLISEN ASEMAN TUNTEMINEN JA SEN SELVITTÄMISESSÄ 

KÄYTETTÄVÄT TIEDOT .......................................................................................................... 28 

3.1 Taloudellisen aseman tunteminen luotonantoprosessissa ................................... 28 



5 

 

3.2 Luottokelpoisuusarviointi asiakkaan tuntemisen välineenä ................................. 29 

3.2.1 Luottokelpoisuusarvioinnin funktiot .............................................................. 29 

3.2.2 Luottokelpoisuusarvioinnin tietolähteet ........................................................ 29 

3.2.3 Tietojen käyttö ................................................................................................ 31 

3.2.4 Luottokelpoisuusarvioinnin laajuuteen liittyviä huomioita ........................... 35 

3.2.5 Euroopan Unionin tietosuojauudistus ............................................................ 36 

4 TALOUDELLISEN ASEMAN TUNTEMISEN MERKITYS ASIAKKAANSUOJAN 

NÄKÖKULMASTA .................................................................................................................. 39 

4.1 Asiakassuojan takaaminen ..................................................................................... 39 

4.2 Olosuhteiden muutosten merkitys luottosuhteessa ............................................. 41 

4.3 Luoton myöntämisen jälkeiset muutokset luottosopimukseen ............................ 43 

4.4 Vastuullinen luotonanto ja luotonantajan oikeudet maksuhäiriötilanteissa ........ 44 

4.5 Takaajan näkökulma .............................................................................................. 46 

4.6 Vastuullisen luotonannon laiminlyönnin seuraukset ............................................ 48 

5 TALOUDELLISEN ASEMAN TUNTEMINEN PANKIN RISKINOTON JA VÄÄRINKÄYTÖSTEN 

EHKÄISEMISEN NÄKÖKULMASTA ......................................................................................... 50 

5.1 Pankin tavoitteena hallittu riskinotto .................................................................... 50 

5.2 Asiakkaan lainanhoitokyky ja takaisinmaksukyky .................................................. 53 

5.3 Asiakkaansuojan ja riskienhallinnan yhdistäminen ............................................... 56 

5.4 Rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estäminen ........................................... 58 

5.5 Laiminlyönnin seuraukset ...................................................................................... 62 

6 YHTEENVETO JA PÄÄTELMÄT ....................................................................................... 65 

LÄHTEET ................................................................................................................................ 68 



6 

 

 

LYHENTEET 

 

EU   Euroopan Unioni 

HE   hallituksen esitys 

KSL   Kuluttajansuojalaki 20.1.1978/38 

LTL    Luottotietolaki 11.5.2007/527 

LuottolaitosL  Laki luottolaitostoiminnasta 8.8.2014/610 

RL   Rikoslaki 19.12.1889/39 

TakausL  Laki takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta  

  



7 

 

1 JOHDANTO 

 

1.1 Tutkimuskohteen kuvaus 

 

Suomalaisten asenne velkaantumista kohtaan on muuttunut. Siinä missä vielä 1950-luvulla 

kuluttamista ja velkaantumista ei pidetty toivottavana, on luotoista nyky-yhteiskunnassa 

tullut ikään kuin säästöjen korvike ja tulojen jatke. Se mikä ennen on saatu säästämällä, 

voidaan nyt hankkia velaksi ja maksaa myöhemmin. (Makkonen 2012:21.)  

Suomessa kotitaloudet ja yritykset ovat alkaneet velkaantua rahoitusmarkkinoiden asteit-

taisen vapautumisen seurauksena. 1960-luvulle asti tiukasti säännellyt rahoitusmarkkinat ja 

kuluttajien velkaantumisvastainen asenne heikensivät velkaantumista. Sääntelyä alettiin 

kuitenkin purkaa 1960-luvulla. Sääntelyn purkaminen johti 1980-luvulla rahoitusmarkkinoi-

den lähes täydelliseen vapautumiseen, ja tämä ennennäkemätön vapaus johti lopulta pank-

kikriisiin 1990-luvun alussa. Rahoitusmarkkinoiden vapautumisen lisäksi suomalaisten vel-

kaantumiseen on vaikuttanut myös maamme elinkeinorakenteen muutos maatalousyhteis-

kunnasta teollisuusyhteiskunnaksi. Luoton saaminen onkin nykyään helpottunut ja nyky-yh-

teiskunnasta käytetäänkin tässä kontekstissa usein nimitystä luottoyhteiskunta. (Makkonen 

2012: 21.) 

Luotot ovat mahdollistaneet – ja mahdollistavat myös edelleen – yksittäisten luotonsaajien 

vaurastumisen. Tällaisesta vaurastumisesta on kyse, kun luottoa otetaan esimerkiksi oman- 

tai sijoitusasunnon hankintaan, tulonhankintaan tai muuhun sijoittamiseen. Toisaalta luot-

toa voidaan ottaa myös pienempiin hankintoihin kuten matkapuhelimen tai tietokoneen 

hankintaa varten. Luotot mahdollistavat paremman elintason saavuttamisen nopeammin, 

kuin mihin olisi mahdollista pelkästään säästämällä. Luotoilla on myös tasa-arvoa lisäävä 



8 

 

vaikutus, koska niiden avulla lähtökohdiltaan varattomammatkin pystyvät hankkimaan it-

selleen varallisuutta, joka muuten olisi vain varakkaimpien ulottuvilla. Nykyään luotonsaan-

tia voidaan pitää jopa taloudellista ja sosiaalista yhdenvertaisuutta edistävänä tekijänä. So-

siaalinen luotonanto on myös nykyisin osa Suomen sosiaaliturvajärjestelmää, ja sen tarkoi-

tuksena on ehkäistä taloudellista syrjäytymistä sekä ylivelkaantumista. (Makkonen 2012: 

22.) 

Vaikka vapaiden luottomarkkinoiden hyötynä on luoton saamisen helppous, sen kääntö-

puolena ovat toisaalta harkitsematon luotonotto ja lopulta mahdollisesti velkaongelmat, 

jotka voivat koskettaa paitsi yksilöitä myös laajemmassa mittakaavassa koko yhteiskuntaa 

(Makkonen 2012: 22). Maksuvaikeudet ja ylivelkaantuminen eivät toki ole mikään uusi ja 

ennennäkemätön ongelma, mutta luottoyhteiskuntaan siirtyminen on tehnyt ongelmasta 

selvästi yleisemmän kuin aikaisemmin (Koulu & Lindfors 2013: 8). 

Luotonantajan velvoitteita on alettu korostaa oikeustieteellisessä keskustelussa 1990-lu-

vulta lähtien. Keskustelun ydinajatuksena on ollut, että luotottamisessa on kyse huomatta-

vasti moniulotteisemmasta toimenpiteestä kuin pelkästään rahan antamisesta lainaksi. 

Luotonannon moniulotteisuuden vuoksi on oikeustieteellisessä keskustelussa alettu käyt-

tää termiä luotonantajavastuu (eng. lender liability), jonka avulla pyritään korostamaan luo-

tonantajan velvollisuuksia velallista kohtaan. Luotonantajavastuu velvoittaa luotonantajaa 

esimerkiksi erilaisin neuvonta- ja tiedonantovelvollisuuksin. Vastuulliseen luotonantoon liit-

tyy myös asiakkaan taloudellisen aseman tunteminen. Jotta luotonantaja voi täyttää vas-

tuullisen luotonannon mukaiset velvoitteensa, tulee sen olosuhteisiin nähden riittävässä 

määrin tuntea asiakkaansa taloudellisia olosuhteita. (Hemmo & Wuolijoki 2013: 78–79.) 

 

 



9 

 

1.2 Tutkimuskohteen määrittely ja tutkielman rajaukset 

 

Luottosuhteessa on kyse luotonantajan ja -saajan välisestä rahalainan ja maksuvelvoitteen 

sisältävästä luottosopimussuhteesta. Luotot sijoittuvat varallisuusoikeudellisesti merkittä-

vään toimintaympäristöön, ja luottosuhteissa riski informaation epäsymmetriasta sopija-

puolten kesken on merkittävä. Siksi on tärkeää, että osapuolten oikeudet ja velvollisuudet 

ovat tarkoin määriteltyjä. (Niemi 2013 b.) 

Luottokelpoisuuden arvioinnissa pyritään selvittämään riittävän luotettavasti, kykeneekö 

kuluttaja täyttämään luottosopimuksessa määritellyt velvollisuutensa (Hemmo & Wuolijoki 

2013: 91). Tämän tutkielman tutkimusongelmana on, millainen vastuu luotonantajalla on 

asiakkaansa taloudellisen aseman tuntemisesta luotonantopäätöstä tehtäessä sekä luotto-

suhteen aikana. Tutkimuksessa pyritään selvittämään luottokelpoisuusarvioinnin merki-

tystä ja tehtäviä niin asiakkaan suojaamisen ja pankin riskienarvioinnin näkökulmasta kuin 

myös väärinkäytösten ehkäisemisessä. Lisäksi tarkastellaan luottokelpoisuusarvioinnissa 

käytettävissä olevia tietoja ja tietolähteitä. Tutkielman metodina on perinteinen oikeusdog-

maattinen tutkimus, eli tutkielmassa pyritään selvittämään, millainen on voimassa olevan 

oikeuden tila käsiteltävässä kysymyksessä (Husa ym. 2008: 20).  

Kuluttajaluotolla tarkoitetaan kaikkia sellaisia luottoja, joita elinkeinonharjoittaja tarjoaa 

kuluttajille (Aluehallintovirasto 2014). Tätä määritelmää käytetään myös tässä tutkimuk-

sessa. Tutkielman aihepiirin rajauksena on, että muihin kuin kuluttajaluottoihin ei tässä tut-

kielmassa perehdytä. Tutkielman lähtökohtana on myös, että luotonantajana toimii luotto-

laitos. Luottolaitoksia ovat talletuspankit ja luottoyhteisöt (Hemmo & Wuolijoki 2013: 14). 

Näistä talletuspankki on kuluttajaluotonannon kannalta merkittävämpi toimija, joten pää-

paino tutkielmassa on juuri niiden harjoittamassa kuluttajaluotonannossa. Muiden elinkei-

nonharjoittajien kuluttajaluotonantoon, kuten esimerkiksi kulutushyödykkeen myyntiä ku-

luttajalle velaksi, ei tässä tutkielmassa perehdytä. (Makkonen 2012: 23.) 



10 

 

 

1.3 Tutkielman rakenne 

 

Tutkielman ensimmäinen luku on johdanto tutkielman aihepiiriin. Johdannossa käsitellään 

ensin velkaantumiseen johtaneita yhteiskunnallisia tekijöitä sekä kuluttajien asennoitu-

mista velkaantumiseen. Aluksi luotonantoympäristöä sekä tutkielman aiheena olevaa luo-

tonannon vastuullisuuden teemaa käsitellään yleisellä tasolla, jonka jälkeen määritellään 

tutkimusongelma sekä tutkielman rajaukset ja tutkielmassa käytettävä metodi. Lopuksi joh-

dantokappaleessa eritellään tutkielman rakenne kappale kappaleelta. 

Tutkielman toinen luku käsittelee vastuullista kuluttajaluotonantoa koskevaa sääntelyä, 

jossa pääpaino on hyvällä pankkitavalla sekä kuluttajansuojalain hyvää luotonantotapaa 

koskevalla 7 luvun 13 §:llä. Luvun ensimmäisessä alaluvussa avataan luotonantajavastuun 

käsitettä. Toisessa alaluvussa käsitellään luottosopimuksen varallisuusoikeudellista sään-

tely-ympäristöä, jossa pääpaino on kuluttajansuojalailla sekä erityisesti luottolaitoksia kos-

kevalla lainsäädännöllä sekä luottotietoihin liittyvällä sääntelyllä. Luvun kolmas alaluku kä-

sittelee luotonantotoimintaan olennaisesti liittyviä oikeusperiaatteita.  

Tutkielman kolmannessa pääluvussa keskitytään asiakkaan tuntemiseen käytännössä. Lu-

vussa selvitetään luottokelpoisuusarvioinnin merkitystä ja tehtäviä sekä tutkitaan, mitä tie-

toja luottokelpoisuusarvioinnissa yleensä käytetään, ja mistä lähteistä peräisin olevaa tietoa 

voidaan hyödyntää arvioinnissa. Luvussa käsitellään myös tietojen keräämisen syitä ja mah-

dollisia vaikutuksia luottokelpoisuusarviointiin sekä sitä, missä laajuudessa tietojen kerää-

minen on mahdollista. 

Tutkielman neljännessä ja viidennessä pääluvussa tarkastellaan asiakkaan taloudellisen ase-

man tuntemisen merkitystä eri näkökulmista. Neljännessä luvussa tarkastelunäkökulmana 

on asiakkaan suojaamisen näkökulma. Luvussa tarkastellaan luottokelpoisuusarvioinnin 



11 

 

funktiota asiakassuojan takaajana, olosuhteiden ja luottosopimukseen luoton kestoaikana 

tehtävien muutosten merkitystä, vastuullisen luotonannon laiminlyönnin seurauksia sekä 

asiakassuojaa takaajan näkökulmasta. 

Tutkielman viidennessä pääluvussa keskitytään asiakkaan taloudellisen aseman tuntemi-

seen pankin riskinoton sekä väärinkäytösten ehkäisyn näkökulmasta.  Luvussa käsitellään 

ensinnäkin pankin tavoitetta hallita riskinottoaan ja miten asiakkaan taloudellisen aseman 

tunteminen liittyy pankin riskipositioon. Luvussa pohditaan myös asiakkaansuojan ja ris-

kienhallinnan yhdistämistä ja näiden tavoitteisiin liittyviä jännitteitä. Lisäksi tarkastellaan 

asiakkaan taloudellisen aseman tuntemista väärinkäytösten ehkäisyn näkökulmasta sekä 

vastuullisuuden laiminlyöntien seurauksia pankin riskienhallinnan sekä rahanpesun ja ter-

rorismin rahoittamisen estämisen vaateiden näkökulmasta.  

Tutkielman kuudes pääluku sisältää yhteenvedon, ja siinä esitellään ja analysoidaan tutkiel-

man tuloksia. 

  



12 

 

2 VASTUULLISTA LUOTONANTOA KOSKEVA SÄÄNTELY 

 

2.1 Luotonantajavastuu 

 

Luottolaitokset korostavat toimintansa vastuullisuutta suhteessa asiakkaisiin ja yhteiskun-

taan. Vastuullisen toiminnan perusteina katsotaan olevan yhteiskunnassa voimassa olevien 

normien noudattaminen, hyvä pankkitapa sekä luottamuksellinen toiminta asiakassuh-

teissa. Luottolaitosten tapa korostaa toimintansa vastuullisuutta perustuu paitsi hyvän yri-

tyskuvan ylläpitämiseen, myös lainsäädännön luotonantajia velvoittavaan vastuullisuuden 

vaatimukseen. Vuonna 2010 voimaan tullut uudistettu kuluttajansuojalain 7 luku sisältää 

säännökset luotonantajan velvoitteesta toimia asiakassuhteissaan vastuullisesti. Vastuulli-

suudella tarkoitetaan käytännössä luotonantajan vastuuta toimiensa rehellisyydestä, avoi-

muudesta sekä velvollisuudesta velallisen taloudellisen turvallisuuden huolehtimiseen. 

Luku sisältää hyvää luotonantotapaa koskevan yleissäännöksen (KSL 7:13), joka sisältää li-

säksi tarkemmin määriteltyjä vaatimuksia luotonantajan vastuulliselle toiminnalle. (Hemmo 

& Wuolijoki 2013: 90–91; Niemi 2013 a: 174–175.) 

 

Luotonantajavastuuta voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin luotonanta-

javastuu on juridisesti katsottuna siviilioikeudellinen ilmiö, koska sen perustana on sopimus. 

Luotonantajavastuu voidaan sijoittaa siis velvoiteoikeuteen ja vielä edelleen sopimusoikeu-

teen sekä vahingonkorvausoikeuteen. Siviilioikeudellisena ilmiönä luotonantajavastuu voi-

daan nähdä luotonantajan sopimusperusteisena, tuottamusperusteisena tai ankaraan vas-

tuuseen perustuvana korvausvelvollisuutena sen luototettavalleen aiheuttamasta vahin-

gosta. Toiseksi luotonantajavastuu voidaan nähdä myös julkisoikeudellisena ilmiönä. Julkis-

oikeudellinen näkökulma liittyy lähinnä pankkivalvontaan. (Huhtamäki 1993: 4–8.) 

 



13 

 

Luotonannossa vastuullisen toiminnan tulee ulottua luotonantoprosessiin kokonaisuudes-

saan, sen kaikissa vaiheissa (Niemi 2013 a: 174). Keskeisimpinä seikkoina luotonantajan vas-

tuullisuudessa ovat kuluttajansuojalain hyvän luotonantotavan noudattaminen, luottokel-

poisuuden arviointi sekä asiakkaan henkilöllisyyden todentaminen luotettavasti (Makkonen 

2012: 38). Lisäksi luottolaitoslaissa (laki luottolaitostoiminnasta 8.8.2014/610) velvoitetaan 

kaikki luotonantajat noudattamaan hyvän pankkitavan säännöstöä, ja näin ollen vastuulli-

suuden mittarina voidaan pitää hyvän pankkitavan velvoitteiden noudattamista myös kai-

kessa luottolaitosten harjoittamassa luotonantotoiminnassa (LuottolaitosL 15:1). 

 

Velvollisuus vastuulliseen luotonantoon ei ole vain riskienhallinnan vuoksi säädetty vel-

voite. Vastuullisella luotonannolla, jonka sisältöä määrittävät hyvä pankkitapa sekä hyvä 

luotonantotapa, on joskus myös siviilioikeudellisia vaikutuksia. Luotonantajavastuu voi-

daankin nähdä tietynlaisina rajoina siitä, miten luotonantaja saa asiakassuhteissaan mene-

tellä. Lisäksi luotonantajavastuu määrittelee, mitä epäasianmukaisesta menettelystä seu-

raa. Luotonantajavastuuta ei voida myöskään rajata pelkästään luotonantajan vastuullisuu-

deksi luotonottajaa kohtaan, vaan vastuullisuuden tulee tietyissä tapauksissa ulottua myös 

kolmansiin osapuoliin - kuten esimerkiksi takaajaan. (Huhtamäki 1993: 4; Wuolijoki 2003: 

84.) 

 

2.2 Luotonantoa koskeva sääntely 

 

2.2.1 Luotonantoon liittyvä sääntely-ympäristö 

Velkojan ja velallisen suhdetta voidaan arvioida sekä velkakirjaoikeudellisena että sopimus-

oikeudellisena kysymyksenä. Näistä ensimmäisessä kyse on pitkälti asiakirjasidonnaisien oi-

keusvaikutusten arvioinnista sekä velkakirjan siirtoon liittyvistä tilanteista. Sopimusoikeu-



14 

 

dellisessa näkökulmassa puolestaan korostuu luottosuhteiden sopimusluonne. Luotonotta-

jan ja -antajan välinen luottosuhde perustuu sopimukseen, jota kutsutaan luottosopi-

mukseksi. Sopimusoikeudellinen katsantotapa korostaakin luottosopimusten asemaa yh-

tenä sopimustyyppinä. Useat luottosopimuksiin liittyvistä oikeudellisista kysymyksistä tule-

vatkin esille myös muiden sopimustyyppien kohdalla. Etenkin talletuspankkien ja luottolai-

tosten harjoittaman luotottamisen yhtenä piirteenä on, että luottosopimuksen ehdot ovat 

kokonaan tai ainakin suurimmaksi osaksi vakioehtoja. Tämä tarkoittaa sitä, että yleensä 

suurin osa luottosopimuksen ehdoista on laadittu käytettäväksi useissa samankaltaisissa so-

pimuksissa. Tällöin vastapuolen vaikutusmahdollisuudet sopimuksen ehtoihin ovat heikot. 

Vakiosopimusluonteensa vuoksi luottosopimuksiin soveltuvat myös vakiosopimuksia koske-

vat periaatteet. Myös pankkien luotonantotoiminnassa noudatetaan luonnollisesti sopi-

mus- ja velvoiteoikeuden yleisiä säännöksiä (Alhonsuo ja muut 2012: 113). Lisäksi pankkien 

luotonantoon liittyy myös paljon erityissääntelyä (Niemi 2013a: 144). (Aurejärvi & Hemmo 

2006: 3–4.)   

 

Pankkisääntelyn tavoitteita voidaan tarkastella yhtäältä makrotaloudellisesta ja toisaalta 

mikrotaloudellisesta näkökulmasta. Makrotaloudellinen tavoite pyrkii turvaamaan koko yh-

teiskunnan talouden vakautta, kun taas mikrotaloudellinen tavoite keskittyy mikrotason va-

kauteen kuten esimerkiksi yksittäisen pankkiryhmän valvontaan. Pääosa sääntelystä tukee 

molempia tavoitteita, sillä pankkisääntelyssä mikro- ja makrotason tavoitteet tukevat 

yleensä toisiaan ja näin ollen ovat helposti sekoitettavissa keskenään. Keskeisenä tavoit-

teena pankkisääntelyssä on myös asiakkaan taloudellisen turvallisuuden huomioon ottami-

nen - perinteisesti ajateltuna ensinnäkin tallettajien aseman turvaaminen. Toiseksi luotto-

laitoslainsäädäntö pyrkii turvaamaan luottolaitoksen liiketoiminnan hoitamista terveiden 

liikeperiaatteiden mukaisesti, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että luottolaitosten maksu-

valmius ja vakavaraisuus pyritään turvaamaan. (Hemmo & Wuolijoki 2013: 7–8.) 

 



15 

 

Lender liability -termin asema oikeustieteellisessä keskustelussa on korostunut viimeisten 

vuosikymmenien aikana. Sen ytimenä on luotonantajan velvollisuuksien moninaisuuden ko-

rostaminen (Aurejärvi & Hemmo 2006: 3). Pankkisääntelyn kehitystrendinä onkin havaitta-

vissa sääntelyn edellyttävän pankeilta yhä enemmän yhteiskunnan ja koko talousjärjestel-

män edun ja vakauden huomioimista. Tämä kehitystrendi näkyy myös asiakkaan suojan 

sääntelyssä esimerkiksi juuri vastuullisen luotonannon velvoitteina. Esimerkiksi luottolaitos-

laki velvoittaa luottolaitokset tuntemaan asiakkaansa. Luottolaitoslaki edellyttää, että luot-

tolaitoksella on myös tarvittavat järjestelmät asiakaskohtaisten riskien tunnistamiseksi. 

(Hemmo & Wuolijoki 2013: 8; LuottolaitosL 15:18.) 

 

Suomessa rahoitus- ja vakuutusvalvontaa hoitaa Finanssivalvonta. Finanssivalvonta on vi-

ranomainen ja se valvoo esimerkiksi pankkeja, vakuutusyhtiöitä, sijoituspalveluyhtiöitä ja 

pörssiä. Finanssivalvonnan keskeisenä tavoitteena on turvata valvottaviensa vakaata toi-

mintaa ja näin myös koko finanssimarkkinoiden vakautta. Finanssivalvonta toimii Suomen 

Pankin yhteydessä ja se kuuluu Euroopan finanssivalvontajärjestelmään. Euroopan finans-

sivalvontajärjestelmän päämääränä on varmistaa EU:n finanssijärjestelmän valvonta. Li-

säksi luotonantajiin kohdistuvaa valvontaa suorittavat kuluttajaluotonannon osalta kulut-

taja-asiamies sekä Kuluttajavirasto ja sen alaiset aluehallintovirastot. (Alhonsuo ja muut. 

2012: 109; Niemi 2013a: 144.) 

 

2.2.2 Kuluttajansuojalain hyvä luotonantotapa  

Kuluttajan suojaaminen luottosuhteissa on toteutettu pitkälti lakiin perustuvalla pakotta-

valla sääntelyllä, josta ei voida sopimuksin poiketa kuluttajan asemaa heikentävällä tavalla. 

Suurin osa kuluttajaluottoja koskevasta sääntelystä sisältyy KSL 7 lukuun. KSL on kuluttajan 

eduksi pakottavaa oikeutta, joten sopimusehdot, jotka ovat sen vastaisia ja kuluttajalle epä-

edullisempia, ovat mitättömiä. KSL 7 luku sisältää säännöksiä esimerkiksi kuluttajaluottoja 

koskevasta mainonnasta, ennen luottosopimuksen tekemistä annettavista tiedoista sekä 



16 

 

asiakkaan luottokelpoisuuden arvioinnista ennen luottosopimuksen tekoa. (KSL 7 luku; 

Hemmo & Wuolijoki 2013: 72 & 81.) 

 

Vuonna 2010 voimaan tullut uudistettu KSL 7 luku sisältää säännökset luotonantajan vel-

vollisuudesta menetellä vastuullisesti. Vastuullisuus ei käsitteenä tarjoa juuri mitään käy-

tännön toimintaohjeita, ja sen konkreettiset vaikutukset näkyvätkin lähinnä yksittäisissä ta-

pauksissa ja menettelytavoissa. Vastuullisuuden velvoite ei sinällään vaikuta esimerkiksi 

luotonannossa käytettäviin sopimusehtoihin, vaan sen tarkoituksena säädellä lähinnä luo-

tonantajan menettelytapoja kuluttaja-asiakassuhteissaan. Vastuullisuuden velvoitteen 

määrittelyn yleisluontoisuudesta huolimatta sen voidaan katsoa tarkoittavan kuluttajaluo-

tonannossa esimerkiksi sitä, että luotonantaja on toimissaan rehellinen, avoin sekä huoleh-

tii asiakkaansa taloudellisesta turvallisuudesta. (Hemmo & Wuolijoki 2013: 90–91.)  

 

Vastuullisuuden velvoitteen sekä siihen tarkempia vaatimuksia asettaa KSL 7:13, joka on 

hyvän luotonantotavan yleissäännös (Hemmo & Wuolijoki 2013: 91).  Hyvän luotonantota-

van yleissäännöksen tarkoituksena on olla joustava normi, joka mukautuu yhteiskunnan ar-

vojen muutoksiin. Lisäksi yleissäännökseen on koottu menettelytapoja, joita luotonanta-

jalta edellytetään, jotta sen harjoittamaa luotonantotoimintaa voidaan pitää hyvän luoton-

antotavan mukaisena vastuullisena luotonantona. Tällainen menettelytapa on esimerkiksi 

luottoa koskevien selkeiden ja riittävien tietojen antaminen kuluttajalle ennen luottosopi-

muksen solmimista (KSL 7:13 4 kohta). (HE 24/2010.) 

 

Kuluttajansuojalain vastuullisen luotonannon mukaiseen luotonantoon sisältyy myös KSL 

7:14:n sisältämä velvollisuus kuluttajan luottokelpoisuuden arviointiin. Sen velvoittamana 

tulee luotonantajan arvioida kuluttaja-asiakkaansa maksukykyisyyttä ennen luottosopimuk-

sen tekemistä. Arviointi tulee tehdä riittävien tietojen perusteella ja sen päämääränä on 

selvittää kuluttajan kyky täyttää sopimusvelvoitteensa. (Hemmo & Wuolijoki 2013: 91.) 

 



17 

 

Pankit ovat noudattaneet kuluttajansuojalaissa säädettyä hyvää luotonantotapaa jo ennen 

sen säätämistä, koska hyvän luotonantotavan noudattamisvelvollisuus ja säätäminen kulut-

tajansuojalakiin on seurausta hyvästä pankkitavasta sekä Finanssivalvonnan antamista stan-

dardeista. Lainsäätäjä on mitä ilmeisimmin tarkoittanut siis hyvän luotonantotavan sisälty-

mistä jo hyvään pankkitapaan. Kuluttajansuojalain vastuullista luotonantoa sääntelevien 

normien lisäksi kuluttajaluotonannossa tulee ottaa huomioon Finanssivalvonnan luoton-

myöntöä koskevat suositukset niin riskienhallinnan kuin myös asiakkaan suojan suhteen 

(Hemmo & Wuolijoki 2013: 93). (Makkonen 2012: 42.) 

 

 

2.2.3 Hyvä pankkitapa 

Pankit ovat sitoutuneet noudattamaan Finanssialan Keskusliiton kanssa sovittua hyvää 

pankkitapaa (Niemi 2013 a: 145). Se on pankkien yleisesti tunnustama periaate ja sen vel-

voittavuus perustuu pankkialan itsesääntelyyn sekä Finanssivalvonnan ohjeisiin ja normei-

hin. Aikaisemmin velvollisuus hyvän pankkitavan noudattamiseen ilmeni vain joiltain osin 

lainsäädännöstä ja velvollisuus oli ilmaistu lainsäädännössä sangen epätäsmällisesti ja haja-

naisesti. Vuonna 2014 säädetyssä uudessa luottolaitoslaissa hyvän pankkitavan noudatta-

misvelvollisuus lisättiin kaikkia luottolaitoksia koskevaksi velvoitteeksi.  (Makkonen 2012: 

48.) 

 

Koska yksityiskohtaiset säännökset eivät anna vastausta kaikkiin luotonantotilanteisiin, 

hyvä pankkitapa on joustavuutensa ansiosta luotonannossa tärkeässä roolissa. Hyvästä 

pankkitavasta ilmenee myös luotonantoa koskevia ohjeita. Hyvän pankkitavan mukaista on 

esimerkiksi asiakkaan oikeus saada tietoja pankin tarjoamista luottovaihtoehdoista sekä 

luottojen ehdoista ja luotonannon kustannuksista. Lisäksi hyvä pankkitapa velvoittaa pankit 

luottokelpoisuusarviointiin ennen luoton myöntämistä. Hyvässä pankkitavassa on myös 



18 

 

edellytetty pankin luotonantotoiminnalta vastuullisuutta sekä asiakkaan taloudellisen tur-

vallisuuden huomioimista. (Hyvä pankkitapa 2004; Makkonen 2012: 49; Wuolijoki 2003: 

84.) 

 

Hyvää pankkitapaa koskevat ohjeet eivät siis ole tyhjentäviä (Wuolijoki 2003: 57). Hyvä 

pankkitapa on lähinnä kokoelma suuntaviivoja, joita pankkitoiminnassa tulisi noudattaa.  

Käytännössä hyvä pankkitapa merkitsee kuitenkin esimerkiksi ymmärrettävissä olevia sopi-

musehtoja, luottokelpoisuuden arviointia ennen luoton myöntämistä sekä riittävän infor-

maation antamista asiakkaalle. (Hyvä pankkitapa 2004; Makkonen 2012: 48) 

 

Hyvässä pankkitavassa on mainittu pankin ja asiakkaan suhdetta ohjaaviksi instrumenteiksi 

myös valvontaviranomaisten määräykset sekä ohjeet. Hyvää pankkitapaa täsmentääkin 

osaltaan Finanssivalvonnan määräys- ja ohjekokoelma, joka sisältää Finanssivalvonnan oi-

keudellisesti velvoittavat määräykset sekä suositusluontoiset ohjeet. Finanssivalvonta on 

antanut mm. suosituksen luontoisen standardin rahoituspalveluissa noudatettavista me-

nettelytavoista. Keskeisiä Finanssivalvonnan määräyksiä ja ohjeita asiakkaan tuntemista 

koskien sisältyy ensinnäkin Luottoriskin hallinta ja luottokelpoisuuden arviointi rahoitussek-

torin valvottavissa -nimiseen kokoelmaan (Määräykset ja ohjeet 4/2018) sekä rahanpesun 

ja terrorismin rahoittamisen osalta kokoelmaan Rahanpesun ja terrorismin rahoituksen ris-

kitekijät (Määräykset ja ohjeet 7/2021) sekä Asiakkaan tunteminen – rahanpesun ja terro-

rismin rahoittamisen estäminen (Standardi 2.4). (Makkonen 2012: 49; Finanssivalvonta 

2022.) 

 

Asiakkaan suojan lisäksi hyvän pankkitapaan sisältyvät luottolaitostoiminnan osalta olen-

naisina seikkoina tallettajien taloudellisen turvallisuus sekä rahoitusmarkkinoiden vakau-

den ylläpitäminen. Hyvän pankkitavan periaate näkyy käytännössä paitsi luotonantotoimin-

nassa myös pankin muissa liiketoiminnoissa. Hyvä pankkitapa sisältää asiakkaan ja pankin 



19 

 

välistä suhdetta sekä pankin toimintatapoja koskevia käytännesääntöjä ja toimintaperiaat-

teita. (Makkonen 2012: 42; Niemi 2013a: 145.) 

 

 

2.2.4 Pankkisalaisuus  

Kuten muutakin pankkitoimintaa, myös luotonantoa koskee pankkisalaisuus. Pankkisalai-

suus on yksi pankkitoimintaan elimellisesti liittyvistä periaatteista, ja velvoittaa luottolai-

tosta (ja toisinaan myös tiettyjen kolmansien) pitämään salassa saamansa taloudellista ase-

maa, henkilökohtaisia oloja tai ammatti- ja liikesalaisuuksia koskevat tiedot. Pankkisalaisuu-

desta on säädetty luottolaitoslain 15 luvun 14 §:ssä. (LuottolaitosL 15:14; Makkonen 2016: 

62–64.) 

 

Pankkisalaisuus velvoittaa luotonantajaa olemaan ilmaisematta sen ulkopuolelle ja myös 

tarpeettomasti sen sisällä asiakassuhteisiin tai asiakkaisiin liittyvää tietoa, joka kuuluu pank-

kisalaisuuden piiriin. Pankkisalaisuuden alaiseksi tiedoksi katsotaan sellaiset tiedot, joiden 

suhteen voidaan olettaa, että asiakas haluaa pitää ne salassa. Pankkisalaisuudesta voidaan 

poiketa vain asiakkaan suostumuksella tai lainsäädännön velvoittamana. Luotonantajan sa-

lassapitovelvoitteeseen on olemassa poikkeuksia myös esimerkiksi tiettyjen viranomaisten 

tiedonsaantioikeuksien täyttämiseksi. Lisäksi pankkisalaisuus ei estä luotonantajaa esimer-

kiksi antamasta vakuudenantajalle tietoja luotonsaajan taloudellisesta tilanteesta. (Makko-

nen 2016: 62–64.)  

 

Pankkisalaisuuden käsitteen ollessa varsin laaja, ja käsittäen mm. henkilön koko asiakkuu-

den salassapitovelvoitteen, voidaankin todeta, että käytännössä kaikki luotonantajan hal-

lussa oleva luotonsaajaa ja takaajaa koskeva tieto on salassa pidettävää, eikä luotonanta-

jalla ole oikeutta luovuttaa sitä eteenpäin muutoin kuin asiakkaan tai takaajan suostumuk-

sella tai mikäli lainsäädännöstä tällainen velvollisuus aiheutuu.  (Makkonen 2016: 62–64.) 



20 

 

 

2.2.5 Luottotietolainsäädäntö ja luottotietorekisterit 

Luottotiedon käsite on laaja. Luottotiedon määritelmä pitää sisällään paitsi luottotietore-

kistereistä saatavat tiedot, myös muutkin velallisen maksukyvystä ja –halukkuudesta kerto-

vat tiedot. Luottotietojen keräämisen tavoitteena oli alun perin velkojien varoittaminen sel-

laisista velallisista, joilla on suurempi riski jättää velkansa maksamatta. Nykyisin luottotie-

tojärjestelmä katsotaan toisaalta myös ylivelkaantumista estäväksi instrumentiksi. Näin 

luottotietojärjestelmää voidaan tarkastella paitsi velkojien myös velallisen etuja edistävänä, 

koska se ehkäisee velkaongelmia ja rajoittaa ylivelkaantumista. Tämänhetkiset luottotieto-

rekisterit sisältävät vain negatiivisia luottotietoja, mikä tarkoittaa, että luottotietorekiste-

reihin voidaan merkitä maksulaiminlyöntejä koskevia tietoja sekä mahdollisesti myös tietoja 

edunvalvonnasta, liiketoimintakiellosta sekä omasta luottokiellosta.  Henkilöluottotietojen 

käyttö on rajattu käytännössä vain luoton myöntämiseen, luotonvalvontaan, vakuu-

denantamiseen sekä perinnän suunnitteluun – muissa yhteyksissä luottotietojen käsittely 

ei ole sallittua. (Makkonen 2016: 126–127; Makkonen 2012: 99.) 

 

Luottotietolaki (527/2007) on luottotietotoimintaa sääntelevä yleislaki. Lain tavoitteena on 

yhtäältä varmistaa luotettavien ja ajantasaisten luottotietojen saanti helposti, ja toisaalta 

sen avulla pyritään turvaamaan luottotietorekisteriin rekisteröityjen velallisten oikeuksia. 

Luottotietolaissa säädetään muun muassa mihin tarkoituksiin luottotietoja on mahdollista 

luovuttaa, mitä tietoja on mahdollista rekisteröidä luottotietorekisteriin ja luottotietomer-

kintöjen ajallisista rajoituksista. Luottotietolaki sisältää myös velvoitteen luottotietojen oi-

keellisuudesta sekä säännökset siitä, miten luottotietorekisterissä ilmenevät virheet tulee 

korjata ja millainen korvausvastuu luottotietorekisterin ylläpitäjälle voi vääristä luottotieto-

merkinnöistä aiheutua. Luottotietolain noudattamista valvoo Suomessa tietosuojavaltuu-

tettu. (Koulu & Lindfors 2013: 26–27.) 

 



21 

 

Luottotietolaki velvoittaa noudattamaan hyvää luottotietotapaa. Hyvä luottotietotapa 

määritellään luottotietolaissa siten, että luottotietotoiminnan harjoittajan, luottotietoja 

käyttävän tai muutoin käsittelevän tulee noudattaa toiminnassaan huolellisuutta. Tämän 

ns. yleisen huolellisuusvelvoitteen lisäksi edellä mainitut ovat velvollisia huolehtimaan luot-

totietojen laadusta, rekisteröityjen tiedonsaantioikeuksien toteutumisesta, käyttämiensä 

tietojärjestelmien tietoturvasta sekä rekisterin tietojen käsittelyn valvonnan asianmukai-

suudesta (luottotietolaki 2 luku 5 § kohta 1). Lisäksi säädetään kiellosta rajoittaa rekisteröi-

tyjen yksityisyyden suojaa ilman laissa määrättyä perustetta (LuottotietoL 2 luku 5§ kohta 

2) sekä rekisteröityjen oikeudesta tulla arvioiduksi oikeiden ja asianmukaisten tietojen pe-

rusteella (LuottotietoL 2 luku 5 § kohta 3). (Koulu & Lindfors 2013:27; LuottotietoL 2 luku.)  

 

Hyvää luottotietotapaa koskevia konkreettisia ohjeita ei ole vielä syntynyt, eikä hyvän luot-

totietotavan vastaisesta menettelystä ole laissa annettu esimerkkejä. Voidaankin sanoa, 

että tapa on vasta vähitellen muotoutumassa. Hyvän luottotietotavan muotoutumiseen on 

vaikuttanut luottotietolain yksityiskohtaisuus, jonka vuoksi hyvälle luottotietotavalle ei ole 

muodostunut samanlaista tarvetta kuten esimerkiksi hyvälle pankkitavalle. Konkreettisten 

hyvää luottotietotapaa koskevien ohjeiden puutteesta huolimatta voidaan pitää selvänä, 

että esimerkiksi aiheettomien maksuhäiriömerkintöjen kirjaaminen rekisteriin ja vanhentu-

neiden tietojen poistamisen viivyttely ovat sellaisia menettelytapoja, joita pidetään hyvän 

luottotietotavan vastaisina. (Koulu & Lindfors 2013: 27.) 

 

Luottotietolaki määrää luottotietojen luovuttamisesta ja siinä taataankin jokaiselle oikeus 

saada luottotietoja hyväksyttävään tarkoitukseen. Tällainen hyväksyttävä tarkoitus voi olla 

esimerkiksi vuokranantajan tarkoitus tarkistaa sellaisen henkilön luottotiedot, jolle on ai-

keissa vuokrata asuntonsa. Henkilön on mahdollista pyytä myös omat luottotietonsa ja 

näyttää ne sopimustilanteessa sopimuskumppanilleen. Luottolaitosten henkilötietojen kä-

sittelyssä sovellettavia säädöksiä ovat myös henkilötietolaki sekä Finanssialan keskusliiton 



22 

 

käytännesääntöinä toimivat henkilötietojen käsittelyn periaatteet (Niemi 2013 a: 223). 

(Koulu & Lindfors 2013: 28.) 

 

2.3 Luotonantoon liittyvät oikeusperiaatteet 

2.3.1  Oikeusperiaatteet luotonantotoiminnassa 

Oikeusperiaatteet ohjailevat oikeudellista ratkaisutoimintaa joustavasti. Siinä missä oikeu-

delliset säännöt ovat joko sovellettavissa tiettyyn ratkaisuun tai eivät, periaatteet vaikutta-

vat ratkaisuun enemmän tai vähemmän. Lisäksi periaatteiden voimassaolo on kriteereiltään 

väljempää, toisin kuin sääntöjen, jotka ovat joko voimassa tai eivät. Sääntöjen ollessa usein 

yksiselitteisiä, periaatteet voivat tarjota useita tulkintoja vallitsevasta oikeusongelmasta 

riippuen siitä, miten paljon niille annetaan painoarvoa. Periaatteet eivät siis määrää lopul-

lista ratkaisua, vaan toimivat suuntaa antavina normeina (Niemi 2013 a: 95). Periaatteiden 

kollisiot eivät myöskään aiheuta samankaltaisia perustavanlaatuisia ongelmia kuin sääntö-

jen kollisiot, jotka tulisi ratkaista aina suuntaan tai toiseen toisen säännön väistyessä. (Saar-

nilehto 2000: 58–65.) 

 

Varallisuusoikeus sisältää lukuisia oikeusperiaatteita, joita voidaan soveltaa luotonantajan 

ja luotonsaajan väliseen suhteeseen. Tällaisia oikeusperiaatteita ovat mm. sopimusoikeu-

den oikeusperiaatteet sopimusvapauden periaate, sopimuksen sitovuuden periaate, koh-

tuusperiaate sekä lojaliteettiperiaate. Yleisistä sopimusoikeuden periaatteista keskeisimpiä 

luottosuhteen kannalta ovat myös pankin harjoittamassa luotonantotoiminnassa lojaliteet-

tiperiaate ja kohtuusperiaate (Huhtamäki 1993: 13-15). Edellisten lisäksi kappaleessa on kä-

sitelty erityisesti kuluttajaluottosuhteiden kannalta merkityksellistä heikomman suojan pe-

riaatetta. (Niemi 2013 a: 91–96.) 

 



23 

 

2.3.2 Sopimusvapaus ja sopimuksen sitovuus 

Sopimusvapauden periaate on yksi varallisuusoikeuden kantavista periaatteista. Sen asema 

varallisuusoikeudessa on vahva. Periaate merkitsee täysivaltaisen henkilön tai oikeushenki-

lön kompetenssia määrätä tahdostaan ja sen sitomisesta oikeustoimin haluamallaan tavalla 

(Saarnilehto 2000: 74). Sopimusvapaus tarkoittaa perinteisesti yksilön valinnan vapautta so-

pimuksen solmimisessa, sopimuskumppanien valinnassa sekä esimerkiksi sopimuksen sisäl-

löstä päätettäessä. Sopimusvapauden periaate perustuu ajatukseen sopimuksen osapuol-

ten yhdenvertaisuudesta ja siitä, että kumpikin sopijapuoli on kykenevä arvioimaan sopi-

muksesta hänelle aiheutuvat riskit ja huolehtiman omien etujensa toteutumisesta sopi-

musta tehtäessä. (Niemi 2013 a: 96–99.)    

 

Nykyisin edellytystä sopijapuolten tiedollisesta ja taloudellisesta yhdenvertaisuudesta pide-

tään vain varsin harvoin toteutuvana olosuhteena. Tästä syystä sopimusvapautta on tarkoi-

tuksenmukaista rajoittaa tietyissä tilanteissa. Sopimusvapauden rajoitukset voivat olla en-

sinnäkin oikeudellisia, jolloin ne on asetettu lainsäädännöllä tai oikeusnormeilla. Toisaalta 

rajoitukset voivat olla myös tosiasiallisia sopimusvapauden rajoituksia, jolloin kiinnitetään 

huomiota yhteiskunnassa vallitsevien voimasuhteiden tarkasteluun ja siihen, vallitseeko so-

pimusvapaus tosiasiallisesti oikeustointa tehtäessä vai vallitseeko se vain oikeudellisesti. Li-

säksi sopimusvapautta voidaan rajoittaa ns. sopimuspakolla, joka koskee julkispalveluiksi 

katsottavia palveluita sekä sellaisia yrityksiä, joilla on monopoli tai siihen rinnastettava 

asema toimialueellaan (Saarnilehto 2000: 81). (Niemi 2013 a: 99–100.)  

 

Sopimuksen sitovuuden periaate on sopimusvapauden periaatteelle käänteinen ilmiö (Saar-

nilehto 2000: 74). Sopimuksen sitovuus merkitsee sitä, että sopimuksella sidotaan sopija-

puolet oikeussuhteeseen (Niemi 2013 a: 102). Pääsääntönä on, että sopimus sitoo sellai-

sena kuin se on allekirjoitushetkellä. Sitovuuteen on kuitenkin olemassa poikkeuksia esi-

merkiksi olosuhteiden poikkeuksellisista muutoksista johtuvan ylivoimaisen suoritusesteen 



24 

 

muodossa. Sopimuksen sitovuus merkitsee käytännössä ja lähtökohtaisesti sitä, että kum-

pikaan sopijapuoli ei saa omatoimisesti muuttaa sopimuksen ehtoja ilman toisen sopijapuo-

len hyväksyntää (Niemi 2013 a: 102). (Saarnilehto 2000: 70.) 

 

2.3.3 Lojaliteettiperiaate 

Lojaliteettiperiaate velvoittaa sopijapuolia ottamaan huomioon toisen sopijapuolen perus-

tellut odotukset. Lojaliteettiperiaatteella on korostunut asema etenkin pitkäkestoisissa so-

pimuksissa sekä myös henkilökohtaisissa sopimuksissa, koska periaatteessa korostuvat so-

pimuksen yhteistoiminnallinen luonne sekä sopijapuolten yhdenvertaisuus. Mitä pitem-

pään jatkuneesta sopimussuhteesta on kyse, sitä perustellumpaa on, että sopijapuolet voi-

vat olettaa vastapuoleltaan lojaliteettia. (Saarnilehto 2000: 88 & 129.)  

 

Lojaliteettiperiaatteessa on usein kyse sopijapuolten tiedollisesta yhdenvertaisuudesta 

(Saarnilehto 2000: 88). Periaatteen sisältö vaihtelee tapauskohtaisesti ja sen soveltamiseen 

vaikuttavat yksittäistapausten ominaisuudet esimerkiksi osapuolten tiedolliset tai taloudel-

liset asemat. Lojaliteettiperiaatteesta ei voida esittää täsmällisiä ja tarkkoja määritelmiä. 

Kuitenkin voidaan sanoa, että laajassa merkityksessä lojaliteettivelvollisuus tarkoittaa sopi-

japuolten velvollisuuksia ottaa toisen sopijapuolen intressit huomioon kohtuullisessa ja riit-

tävässä määrin. Lojaliteettiperiaatteen tarkoituksena on siis sopimukseen liittyvän riskin 

pienentäminen. Suppeimmassa merkityksessä lojaliteettivelvoitteen voidaan katsoa tar-

koittavan vain sellaisen toiminnan kieltämistä, joka voisi vahingoittaa toista sopijapuolta. 

(Niemi 2013 a: 104.) 

 

Etenkin kuluttajasuhteissa osapuolten voimasuhteet ovat useimmiten epätasapainossa 

elinkeinonharjoittajan hyväksi. Lojaliteettivelvollisuuden korostuminen kuluttajasuhteissa 

voidaan nähdä esimerkiksi siitä, että lojaliteettivelvollisuus on katsottu niin tärkeäksi peri-

aatteeksi kuluttajan oikeuksien toteutumisen kannalta, että lojaliteettivelvollisuus näkyy 



25 

 

kuluttajansuojalainsäädännössä pakottavina säännöksinä. Lojaliteettiperiaate on luotonan-

tajavastuun sisällön kannalta tärkeä oikeusperiaate. Lojaliteettivelvollisuuden mukaisesti 

sopimuksella ei saisi olla vahingollista vaikutusta asiakkaalle. Lojaliteettivelvoitteen vaatima 

toisen osapuolen intressien huomioiminen voidaan toteuttaa sekä luotonannossa että 

muutoinkin erilaisien selvitys-, tiedonanto-, myötävaikutus- ja huolenpitovelvollisuuksien 

avulla. (Makkonen 2012: 46; Niemi 2013 a: 103–104.) 

 

2.3.4 Kohtuusperiaate 

Pääsääntönä on, että sopijapuolia pidetään sopimusoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaat-

teen mukaisesti yhdenvertaisina. Lähtökohtana siis on, että sopijapuolet voivat vapaasti 

päättää sopimuksensa ehdoista ja valvoa omien etujensa toteutumista sopimussuhteessa. 

Sopimuksen sisältö on tällöin riippuvainen sopijapuolten neuvotteluvoimasta ja -taidoista. 

Sopimus myös pääsääntöisesti sitoo sopijapuolia. (Saarnilehto 2000: 109.) 

 

Sopimuksen ja sitä ympäröivän sopimusoikeuden tehtävänä on taata sopimusvarmuus. So-

pimuksessa sopijapuolet sopivat riskien jakamisesta silloin, kun sopimusta ei syystä tai toi-

sesta täytetäkään. Riski sopimuksen toteutumisesta jakautuu tällöin ennalta määrätysti so-

pijapuolten kesken. Sopimuksen sitovuuteen on kuitenkin olemassa poikkeuksia, jotka voi-

vat vaikuttaa sopimuksesta aiheutuvien riskien jakautumiseen. Perinteisiä vastuuvapauspe-

rusteita ovat olleet esimerkiksi ylivoimainen este ja liikavaikeus, mutta niiden rinnalle on 

kehittynyt erilaisia sovittelusäännöksiä sekä kohtuusperiaate.  (Saarnilehto 2000: 109–110.) 

 

Kohtuusperiaate on poikkeus sopimuksen sitovuuden periaatteeseen, koska sen mukaan 

ainoastaan sopimukset, joita voidaan pitää kohtuullisina, ovat sitovia. Näin ollen kohtuut-

tomaksi katsottavaa sopimusta ei ole velvollisuutta pitää, mistä seuraa myös, että toiminta, 

joka pääsääntöisesti miellettäisiin sopimusrikkomukseksi, ei johdakaan sopimusta rikkovan 

sopijapuolen korvausvelvollisuuteen. Kohtuusperiaate on siis sopimuksen sisältöä koskeva 



26 

 

periaate ja sen pääasiallisena tehtävänä on sopijapuolten tasa-arvoisuuden ylläpitäminen. 

(Saarnilehto 2000: 110–111.) 

 

2.3.5 Heikomman suoja 

Koska sopimussuhteessa osapuolten välinen taloudellinen ja tiedollinen tasavertaisuus ei 

usein toteudu, on heikomman osapuolen oikeudellista suojaamista pidetty tarpeellisena. 

Suojaamisen tavoitteena on, ettei vahvempi osapuoli pysty hyväksikäyttämään heikom-

paansa. Heikomman suojan periaatteella on sopijapuolten asemia tasapainottava pyrkimys, 

jonka saavuttaminen on tärkeää esimerkiksi osapuolten valinnanvapauden turvaamiseen 

tähdätessä. Heikomman suojan periaate liitetään usein etenkin kuluttajaluottosuhteisiin.  

(Saarnilehto ja muut 2012; Saarnilehto 2000: 98.) 

Heikomman suojan periaatteen asema on nykyisin vankka ja sen keskeinen asema on näh-

tävissä sekä lainsäädännöstä että oikeuskäytännöstä ja -kirjallisuudesta. Perinteisesti kat-

sottuna heikomman suojaa on toteutettu etupäässä erinäisin kieltonormein, mutta nykyisin 

heikomman suojaa on alettu toteuttaa myös vahvemmalle osapuolelle säädettyjen velvol-

lisuuksien kautta. Heikomman suojan periaatteen toteutuminen merkitseekin usein sitä, 

että sopimusvapautta joudutaan tietyiltä osin rajoittamaan. (Saarnilehto 2000: 97–98; Saar-

nilehto ja muut. 2012.) 

Heikomman osapuolen suoja ei ole käsitteenä täsmällinen, eikä sille voida antaa täysin tark-

kaa merkitystä. Tämän takia heikomman suojan periaatetta käsitellään eri näkökulmista. 

Yhtenä tarkastelukulmana voi olla esimerkiksi heikomman suojan kohde, eli se, ketä suoja-

taan. Perinteisesti on katsottu, että heikomman osapuolen suojan kohteena ovat esimer-

kiksi vuokrasopimussuhteessa vuokralainen, työsuhteessa työntekijä tai esimerkiksi kulut-

taja. Avainseikkana suojan kohdetta arvioitaessa voidaan pitää taloudellista tai muuta tie-

dollista heikommuutta toiseen sopijapuoleen nähden. (Saarnilehto 2000: 98; Saarnilehto ja 

muut. 2012.) 



27 

 

Toisaalta tulee tarkastella myös suojaamisen syitä sekä sen tavoitteita. Jyrki Talan mukaan 

heikomman suojan periaatteella on kolme tavoitetasoa. Ensimmäisellä tavoitetasolla pyri-

tään heikomman sopijapuolen suojan tason sekä määrän turvaamiseen. Toinen tavoitetaso 

on eräänlainen tasapainotila sopijakumppaneiden välillä. Kolmannella tavoitetasolla puo-

lestaan pyritään saattamaan heikompi sopijapuoli toista sopijapuolta vahvempaan ase-

maan. (Saarnilehto 2000: 99; Saarnilehto ja muut. 2012.)  

Kolmantena heikomman suojan tarkastelunäkökulmana voidaan tarkastella niitä keinoja, 

joilla heikomman suojaa pyritään toteuttamaan sopimussuhteessa. Keinot voivat olla ns. 

välittömiä keinoja, joilla heikomman asemaa parannetaan suoraan sellaisilla säännöksillä, 

jotka estävät vahvemman ylivaltaa sopimussuhteessa, tai välillisiä keinoja, jotka parantavat 

heikomman sopijapuolen mahdollisuuksia toimia sopimussuhteessa tasavertaisena sopi-

muskumppanina. Toisaalta heikomman suojan toteuttamisen keinot voivat olla myös joko 

ennaltaehkäiseviä tai jälkikäteisiä suojakeinoja. Näistä ensimmäiseen ryhmään kuuluvat esi-

merkiksi pakottava ja dispositiivinen lainsäädäntö sekä vahvemmalle osapuolelle annetut 

tiedonanto- sekä neuvontavelvollisuudet. Jälkimmäinen ryhmä taas sisältää esimerkiksi so-

vittelun. (Saarnilehto 2000: 98 & 101–109: Saarnilehto ja muut. 2012.) 

 

  



28 

 

3 ASIAKKAAN TALOUDELLISEN ASEMAN TUNTEMINEN JA SEN 

SELVITTÄMISESSÄ KÄYTETTÄVÄT TIEDOT 

 

3.1 Taloudellisen aseman tunteminen luotonantoprosessissa 

 

Hyvän pankkitavan mukaan pankin tulee tuntea asiakkaansa sekä tämän taloudellinen 

asema asiakassuhteeseen nähden sopivassa laajuudessa. Lisäksi hyvä pankkitapa edellyt-

tää, että luottoa myöntäessään pankin tulee selvittää asiakkaan maksukyky käytettävissä 

olevilla tiedoillaan. Taloudellisen aseman tuntemisella pyritään vähentämään ylivelkaantu-

misen kaltaisia ongelmatilanteita. Hyvän pankkitavan lisäksi hyvä luotonantotapa velvoittaa 

luotonantajan tutkimaan huolellisesti luotonhakijan kyvyn vastata sitoumuksistaan, kun 

luotonantaja harkitsee luoton myöntämistä kuluttajalle. (Niemi 2013 a: 234–235 & 258; 

Hyvä pankkitapa 2004: 2–3.) 

 

Luotonhakija-asiakkaan tuntemisella tarkoitetaan ensinnäkin asiakkaan tunnistamista. Asi-

akkaan tunnistaminen tarkoittaa asiakkaan henkilöllisyyden selvittämistä asiakkaan pankille 

toimittamien tietojen perusteella. Lisäksi asiakkaan henkilöllisyys todennetaan eli varmiste-

taan luotettavasta lähteestä peräisin olevien asiakirjojen tai tietojen perusteella, mikä käy-

tännössä tarkoittaa asiakkaan tunnistamista esimerkiksi henkilöllisyystodistuksen tai ajo-

kortin avulla tai verkkopalvelussa tunnistautumista verkkopalvelutunnuksien avulla. Asiak-

kaan tunnistamisella voidaan myös tarkoittaa asiakkaan todellisen edunsaajan tunnista-

mista, tai sellaisen henkilön tunnistamista, joka toimii asiakkaan lukuun. (Hemmo & Wuoli-

joki 2013: 55; Niemi 2013 a: 234.) 

 



29 

 

Toiseksi asiakkaan tuntemisella tarkoitetaan asiakkaan taloudellisen aseman tuntemista. 

Taloudellisen aseman selvittämisen tavoitteena on saada selville asiakkaan aiempaan mak-

sukäyttäytymiseen sekä nykyiseen että tulevaan maksukykyyn vaikuttavia seikkoja. Kulut-

tajaluottoja koskee kuluttajansuojalaissa säädetty luotonantajan velvollisuus arvioida kulut-

tajan luottokelpoisuutta. Säännöksen perusteella luotonantajan tulee ennen luottopäätök-

sen tekemistä arvioida kuluttajan taloudellista tilaa. Tähän arviointiin sisältyy mm. kulutta-

jan tulojen sekä muiden taloudellisten olosuhteiden arviointi riittävien tietojen perusteella. 

(Hemmo & Wuolijoki 2013: 91; Niemi 2013 a: 234–235.) 

 

3.2 Luottokelpoisuusarviointi asiakkaan tuntemisen välineenä 

 

3.2.1 Luottokelpoisuusarvioinnin funktiot 

Kuluttajaluottosopimuksien yhteydessä tehtävällä luottokelpoisuusarvioinnilla on kolme 

tehtävää. Ensinnäkin luottokelpoisuusarvioinnilla pyritään hallitsemaan luotonantajan luot-

toriskejä, toiseksi sillä pyritään takaamaan riittävä asiakassuoja ja kolmanneksi sen tarkoi-

tuksena on väärinkäytösten ehkäiseminen. Näitä eri funktioita käsitellään tarkemmin pää-

luvuissa 4 (asiakassuoja) ja 5 (riskienhallinta sekä väärinkäytösten ehkäiseminen). (Makko-

nen 2012: 96.) 

 

3.2.2   Luottokelpoisuusarvioinnin tietolähteet 

Hyvän pankkitavan mukaan pankilla on oikeus hankkia asiakkaastaan sellaisia tietoja, jotka 

ovat tarpeellisia asiakkaan maksukyvyn selvittämisen ja luoton takaisinmaksun varmistami-

sen kannalta (Hyvä pankkitapa 2004). Lain tasolla on määrätty, millaisia tietoja luotonantaja 

saa kuluttaja-asiakkaistaan hankkia. Luottotietolaissa säädetään sekä luottotietorekisterin 

tietojen hyödyntämisestä, käsittelystä ja säilyttämisestä että kaikkien muidenkin asiakkaan 



30 

 

luottokelpoisuutta koskevien tietojen käsittelystä. Asiakkaan luottokelpoisuutta arvioita-

essa luotonantajien tulee luottotietolain lisäksi noudattaa myös tietosuojalakia 

(5.12.2018/1050) sekä yleistä tietosuoja-asetusta (Euroopan parlamentin ja neuvoston ase-

tus 2016/679), jotka sisältävät säädöksiä henkilötietojen käsittelystä. (Makkonen 2012: 97). 

 

Luottoharkinnassa käytettävästä informaatiosta on säädetty luottotietolaissa. Luottotieto-

lain 6.1 § sisältää yleissäännöksen siitä, mitä tietoja luottokelpoisuuden arvioinnissa voi-

daan käyttää. Sen mukaan luottoharkinnassa voidaan käyttää vain sellaisia tietoja, jotka 

ovat peräisin luotettavasta lähteestä. Lisäksi tietojen tulee olla tarpeellisia asiakkaan mak-

sukyvyn sekä -halukkuuden kannalta ja niiden tulee asianmukaisesti kuvata asiakkaan kykyä 

vastata luottosopimuksesta aiheutuvista velvoitteistaan. Tarpeellisuus ja asianmukaisuus 

tietojen käytön kriteereinä aiheuttavat luonnollisesti sen, että kerättävänä voi olla hyvinkin 

erilaisia tietoja. Kuluttajansuojalain 7:14 puolestaan velvoittaa luotonantajan arvioimaan 

kuluttaja-asiakkaansa luottokelpoisuus riittävien tietojen perusteella luoton määrä sekä 

muut vallitsevat olosuhteet huomioon ottaen. (Hemmo & Wuolijoki 2013: 91–95.) 

 

Suurin osa luottokelpoisuusarvioinnissa tarvittavista tiedoista saadaan kuluttajan täyttä-

mästä luottohakemuksesta (Hemmo & Wuolijoki 2013: 91). Pankin tehdessä luotonhakija-

asiakkaastaan luottokelpoisuusarviointia, se kerää luotonhakijasta lisäksi tietoja erilaisista 

rekistereistä, esimerkiksi luottotietorekisteristä, ja tallentaa saamansa tiedot omiin järjes-

telmiinsä (Niemi 2013 a: 237). Hankittujen tietojen tulee olla luotettavista lähteistä, ja luo-

tettavana lähteenä pidetäänkin asiakkaalta itseltään hankittuja tietoja sekä esimerkiksi vi-

ranomaisten rekistereitä, luottorekistereitä tai luotonantajan omia asiakasrekistereitä. 

Olennaista on, että tietojen, joita ei ole hankittu suoraan asiakkaalta, tulee olla faktatietoa. 

(Makkonen 2012: 97.) 

 



31 

 

3.2.3  Tietojen käyttö 

Luottokelpoisuusarvioinnissa pyrkimyksenä on asiakkaan maksukyvyn ja vakuuksien riittä-

vyyden arviointi. Arvioinnissa kiinnitetään huomiota asiakkaan tuloihin sekä menoihin. On 

myös huomioitava menojen ja tulojen todennäköiset muutokset tulevaisuudessa. Olen-

naista on myös asiakkaan aikaisempi maksukykyisyys, vaikkakaan mahdolliset maksuhäiriöt 

eivät välttämättä suoraan olisi luottohakemuksen hylkäämisperusteita. Mikäli asiakkaalla 

on luottotietomerkintöjä, voi luotonantaja ottaa luottoharkinnassa huomioon esimerkiksi 

niiden määrän, tuoreuden sekä niihin johtaneet seikat. Maksuhäiriömerkinnöistä huoli-

matta voi olla vastuullisen luotonannonkin kannalta katsottuna perusteltua myöntää luotto 

asiakkaalle. Pankkikäytäntö on kuitenkin osoittanut, että maksuhäiriöt ovat lähes poikkeuk-

setta este uusien luottojen myöntämiselle. Kun luotonantajana on pankki, velvollisuus ku-

luttajan luottokelpoisuusarviointiin merkitsee käytännössä aina kuluttajan luottotietojen 

tarkistamista. Luottotyypistä ja etenkin luoton määrästä riippuen luottokelpoisuusarvioin-

nissa voidaan lisäksi edellyttää kuluttajan taloudellisen aseman ja lainan takaisinmaksuky-

vyn arviointia laajemmin. (Hemmo & Wuolijoki 2013: 92 & 95; Niemi 2013a: 179; Wuolijoki 

2000: 86.) 

 

Luotonhakijan luottokelpoisuutta voidaan arvioida esimerkiksi hakijan velkaantuneisuuden, 

iän, siviilisäädyn, asumismuodon, työsuhteen keston, tulojen tai muiden asiakkaan maksu-

kykyä ja -halukkuutta ennustavien tekijöiden avulla (Niemi 2013 a: 237). Luottotietorekiste-

ristä näkyvien tietojen lisäksi pankin on sallittua käyttää luottokelpoisuuden arvioinnissa 

omia asiakasrekistereitään, joista voidaan hankkia esimerkiksi luottojen määriä koskevia 

tietoja, sekä aiempia luottohakemuksia ja -päätöksiä. Luotonantajalla on luottotietolain 

mukainen oikeus käyttää asiakkaan taloudellista asemaa kuvaavia tietoja, jotka se on saanut 

asiakassuhteen perusteella ja tallentanut ne asianmukaisesti omiin rekistereihinsä. Luoton-

antajan omasta asiakasrekisteristä on mahdollista käyttää kaikentyyppistä asiakkaan talou-

dellista asemaa ja maksukäyttäytymistä koskevaa tietoa, eikä omien asiakasrekistereiden 

tietoihin sovelleta esimerkiksi luottotietorekistereitä koskevia määräaikoja. Kuitenkin on 



32 

 

huomattava, että luottokelpoisuusarvioinnin tietojen tulee olla oikeita, asianmukaisia sekä 

luotonannon kannalta tarpeellisia. Pankin omien asiakasrekisterien lisäksi on mahdollista 

käyttää tarvittaessa pankin omia asiakashäiriörekistereitä, jotka sisältävät tietoja sellaisista 

henkilöistä, jotka ovat syyllistyneet, joita epäillään tai joiden kohdalla on käynnistetty tut-

kinta pankkiin kohdistuneeseen rikokseen liittyen (Makkonen 2012: 116). (Makkonen 2012: 

118–119.)  

 

Asiakkaalta itseltään voidaan hankkia tietoja esimerkiksi tämän tuloihin, menoihin, elatus-

velvollisuuteen, luottoihin, takauksiin, varallisuuteen, aiempiin velkajärjestelyihin ja jopa 

asevelvollisuuden suorittamiseen liittyen. Tärkeimpänä tietona luottokelpoisuuden arvioin-

nin kannalta pidetään perinteisesti säännöllisiä tuloja, kuten palkkatuloja tai esimerkiksi elä-

kettä. Tulot voivat olla myös pääomatuloja. Ammatin ja elinkeinonharjoittajien osalta tulo-

jen arvioinnissa käytetään yritystoiminnan tulosta. Olennaista on, että asiakkaan tuloja pi-

detään jatkuvina. Tulojen jatkuvuudella onkin korostunut asema luottokelpoisuusarvioin-

nissa, etenkin maturiteetiltaan pitkissä luotoissa kuten asuntolainassa. Jatkuvuus palkkatu-

loissa tarkoittaa käytännössä esimerkiksi vakituista työsuhdetta tai määräaikaisia työsuh-

teita alalla, jolla on hyvät työllistymisnäkymät. Jatkuvuuden arvioinnissa vaikutusta on myös 

asiakkaan ammatilla sekä koulutustaustalla. Tulojen jatkuvuuteen perustuen luotonantajan 

on mahdollista myös saada tietoa asiakkaan asevelvollisuuden suorittamisesta, koska ase-

velvollisuuden aikana ansiotulot laskevat huomattavasti tai poistuvat jopa kokonaan. Ase-

velvollisuudella on näin asiakkaan maksukyvyn kannalta olennainen seikka. Asevelvollisuu-

desta tiedusteltaessa ei kuitenkaan voida kerätä tietoa siitä, onko kyse ase- vai siviilipalve-

luksesta. Myöskään asevelvollisuudesta vapautumista ei itsenäisenä tietona sovi kerätä tie-

don arkaluontoisuuden vuoksi. (Makkonen 2012: 119–124; Niemi 2013a: 180.) 

 

Tulojen lisäksi luottokelpoisuusarvioinnissa käytettäviä tietoja ovat asiakkaan menot. Perin-

teisesti arvioinnissa asiakkaan tulot jaetaan asumis- sekä muihin menoihin. Kulutusmenojen 



33 

 

kohdalla luottokelpoisuusarvioinnissa tukeudutaan tilastollisiin arvioihin asiakkaan talou-

den kulutusmenoista, koska se on katsottu realistisimmaksi tavaksi määrittää asiakkaan me-

noja. Tärkeää on selvittää asiakkaan talouden koko ja mahdolliset elatusvelvollisuudet. Esi-

merkiksi huoltajan velvollisuus elättää lapsensa tulee huomioida, koska elatusvelvollisuu-

den takia voivat talouden kulutusmenot olla huomattavasti suuremmat kuin ilman elatus-

velvollisuutta. Asumismenojen suhteen arviointi on siinä mielessä yksinkertaisempaa, että 

asumismenot voidaan arvioida tapauskohtaisestikin tarkemmin kuin kulutusmenot. Asu-

mismenoihin kuuluvat esimerkiksi asunnon vuokra tai vaihtoehtoisesti omistusasunnossa 

hoito- sekä rahoitusvastikkeet. Lisäksi asumismenoihin voidaan lukea esimerkiksi erilaiset 

asumiseen liittyvät maksut kuten autopaikan vuokra, saunamaksut tai esimerkiksi vesimak-

sut. Menojen arvioinnissa tärkeää on huomioida maksuvaran lisäksi myös normaalina pi-

dettävä talouden menojen kasvu (Niemi 2013a: 180). (Makkonen 2012: 120.) 

 

Asiakkaan luotot vaikuttavat luottokelpoisuusarvioinnissa useilla eri tavoilla ja luottotyy-

pistä riippuen. Mikäli luottokelpoisuusarviointia tehdään tavanomaisen kulutusluoton 

myöntämistarkoituksessa, selvitetään asiakkaan olemassa olevien luottojen kokonaismäärä 

ja arvioidaan sen vaikutus asiakkaan luottokelpoisuuteen. Asiakkaan luottoja selvitettäessä 

asuntoluotolla on erityisasema siinä mielessä, että asuntoluoton kustannuksia pidetään ta-

vallisesti vuokran vaihtoehtoiskustannuksena, jolloin asuntoluoton ei voida katsoa rasitta-

van asiakkaan taloutta samassa mittakaavassa kuin muiden luottojen. Luottojen kokonais-

määrän lisäksi tulee ottaa huomioon myös luottojen kappalemäärä. Mikäli eri luottoja on 

useampia, on todennäköistä, että luotoista johtuvat kustannukset ovat suurempia, kuin jos 

luottojen kokonaismäärä jakaantuisi vain muutamaan eri luottoon. Luottokelpoisuusarvi-

oinnissa onkin tärkeää ottaa huomioon olemassa olevista luotoista johtuvat kokonaiskus-

tannukset. Näin voidaan selvittää, jääkö asiakkaalle maksuvaraa uudesta luotosta johtuviin 

menoihin. Asiakkaan takaus- ja panttaussitoumuksilla on myös merkitystä luottokelpoisuus-

arvioinnissa, koska ne merkitsevät asiakkaan velkavastuuta siinä tapauksessa, jos vakuuden 

kohteena oleva luotto jää hoitamatta. (Makkonen 2012: 121.) 



34 

 

 

Varallisuus ja luoton vakuudet vaikuttavat myös asiakkaan luottokelpoisuuteen, joskin on 

todettava, että etenkin pankkitoiminnassa pelkkään vakuuteen tai varallisuuteen perustu-

vaa luottokelpoisuutta ei pidetä toivottavana. Pankkitoiminnassa ensisijaisena luottokelpoi-

suuden arviointitietona tuleekin pitää asiakkaan säännöllistä tulonlähdettä ja sen riittä-

vyyttä luoton takaisinmaksuun. Toisinaan on kuitenkin tarpeellista myöntää luotto vakuu-

teen tai varallisuuteen perustuen. Tällainen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi silloin, kun 

luotonsaajan on tarkoitus myydä omaisuuttaan luottoaikana ja myynnistä saatavilla varoilla 

on tarkoituksena maksaa luotto pois. Luotonantajan velvoitteena on arvioida vakuutena 

olevan omaisuuden arvo sekä seurata arvon muutoksia luottoaikana. Velvoitteen asema ko-

rostuu sitä enemmän, mitä merkittävämpi osa luottokelpoisuudesta perustuu vakuuksiin. 

Vakuudellisissa luotoissa on myös huomioitava vakuutena olevaan omaisuuteen kohdistu-

vat aiemmat panttaukset, kuten esimerkiksi kiinteistön osalta paremmalla etusijalla olevat 

kiinnitykset sekä muut arvoon vaikuttavat seikat kuten panttauksia paremmalla sijalla ole-

vat hallinta- tai käyttöoikeudet. Etenkin pelkkiin vakuuksiin tai varallisuuteen perustuvan 

luoton myöntämisessä on huomioitava riskienhallinnalliset seikat. (Makkonen 2012: 122.) 

 

Luottokelpoisuusarvioinnissa voidaan pyytää asiakasta myös kertomaan, onko tämä ollut 

joskus aiemmin yksityishenkilön velkajärjestelyssä tai yrityssaneerauksessa. Kuitenkin on 

huomioitava, että velkajärjestelyä koskevaa tietoa ei saada käsitellä luottokelpoisuusarvi-

oinnissa, mikäli velkajärjestelyohjelman päättymisestä on kulunut yli viisi vuotta. Velkajär-

jestelyä koskevaa tietoa selvitetään ensi sijassa luotonantajan riskienhallinnallisten seikko-

jen vuoksi. Samaa viiden vuoden aikaa voidaan soveltaa myös yrityssaneeraustapauksissa. 

(Makkonen 2012: 124.)   

 

Luottokelpoisuusarviointi sekä sitä seuraava luottopäätös tehdään aina tapauskohtaisesti, 

luotonhakijan yksilöllisten tietojen perusteella (Niemi 2013 a: 238). Asiakkaan luottokelpoi-



35 

 

suusarvioinnissa ja muutoinkin luottoharkinnassa on kuitenkin otettava huomioon syrjin-

nän kielto (RL 11:11), jonka mukaan ilman hyväksyttävää syytä ei voida mm. iän, sukupuo-

len, uskonnon tai etnisen alkuperän vuoksi asettaa luotonhakijoita eriarvoiseen asemaan. 

Luottokelpoisuusarvioinnissa ei ole lupa käsitellä henkilöön liittyviä arkaluonteisia tietoja 

(LTL 6.1 §), jotka on määritetty henkilötietolaissa. Arkaluonteisena tietona on pidetty perin-

teisesti esimerkiksi asiakkaan etnistä alkuperää, seksuaalista suuntautumista tai esimerkiksi 

terveydentilaan liittyvää informaatiota. (Hemmo & Wuolijoki 2013: 95.)  

 

3.2.4 Luottokelpoisuusarvioinnin laajuuteen liittyviä huomioita 

Luottokelpoisuusarvioinnin avulla luotonantajan on mahdollista ensinnäkin päättää luotto-

jen hinnoittelusta ja toisaalta myös tehdä asiakasvalintaa. Lisäksi luottokelpoisuusarvioin-

tiin liittyy olennaisesti myös asiakkaan suojaamisen funktio. (Makkonen 2016: 117) 

 

Luottokelpoisuusarvioinnin laajuuteen vaikuttaa ensinnäkin luoton suuruus – siis mitä suu-

remmasta luotosta on kyse, sitä yksityiskohtaisempi luottokelpoisuusarvioinnin on oltava. 

Kuluttajansuojalain esitöiden mukaan luottokelpoisuusarviointi sisältää pääsääntöisesti 

luottotietojen tarkastamisen, maksuvaran määrittämisen sekä tarvittaessa niiden seikkojen 

tunnistamisen, jotka todennäköisesti voivat aiheuttaa menojen merkittävän kasvun, kuten 

korkojen nousun. Jälkimmäisin on tarpeen etenkin pitkäkestoisten ja määrältään suurem-

pien luottojen kohdalla. (Makkonen 2016: 117–118.) 

 

Luotonantajalla on myös kuluttajansuojalain esitöiden mukaan velvollisuus pyrkiä varmis-

tamaan asiakkaan sille antamien tietojen todenmukaisuus. Velvoittavuutta vähentää hie-

man se, että velvollisuus varmistua todenmukaisuudesta on asetettu tehtäväksi ”kohtuulli-

sin toimenpitein”. Näitä todisteita asiakkaan antamien tietojen paikkansapitävyydestä voi-

vat olla esimerkiksi verotuspäätökset tai palkkalaskelmat. (Makkonen 2016: 118.) 

 



36 

 

Kuluttajansuojalain 7 lukua koskien hallituksen esityksessä (78/2012) on kirjattu, että pe-

rusvaatimuksena luottokelpoisuuden arvioinnissa on aina kuluttajan luottotietojen tarkis-

taminen. Näin ollen vastuullisen luotonannon mukainen luottokelpoisuusarviointi sisältäisi 

aina vähintään kuluttajan luottotietojen tarkistamisen. Poikkeuksena tähän voitaisiin halli-

tuksen esityksen (78/2012) mukaan pitää vain tapauksia, joissa luotonantajalla on etuudes-

taan pidemmän aikavälin tuntemus kyseessä olevan asiakkaan edellytyksistä täyttää si-

toumuksensa. Lisäksi poikkeuksena voidaan pitää tapauksia, joissa luotonhakija on maasta, 

josta luottotietoja ei ole saatavilla (HE 78/2012). 

 

3.2.5 Euroopan Unionin tietosuojauudistus  

Tietosuoja käsitteenä tarkoittaa henkilön yksityiselämän suojaamista. Tähän yksityiselämän 

suojaan kuuluu henkilötietojen suojaaminen. (Valtionvarainministeriö 2016: 13.) 

 

Euroopan Unionin tietosuojalainsäädäntö uudistui vuonna 2016. Tietosuojauudistus pitää 

sisällään yleisen tietosuoja-asetuksen (Euroopan Parlamentin ja Neuvoston (EU) 2016/679 

asetus luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen 

vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta) sekä lainvalvontatarkoituk-

sessa käsiteltyjen henkilötietojen suojasta annetun direktiivin. Näistä jälkimmäinen koskee 

viranomaisten henkilötietojen käsittelyä, minkä vuoksi tässä tutkielmassa on tarkoituksen-

mukaista perehtyä ainoastaan yleisen tietosuoja-asetukseen ja sen tuomiin muutoksiin. (Oi-

keusministeriö 2017: 9; Valtionvarainministeriö 2016: 6.) 

 

Yleinen tietosuoja-asetus astui voimaan toukokuussa 2016, ja sitä on alettu soveltaa kahden 

vuoden siirtymäajan jälkeen 25.5.2018, jolloin henkilötietojen käsittelyn on noudatettava 

uutta lainsäädäntöä. Asetuksen noudattamisvelvollisuus koskee sekä EU:ssa että sen ulko-

puolella toimivia yrityksiä, jotka käsittelevät EU:n jäsenvaltioiden kansalaisten henkilötie-

toja. Yleinen tietosuoja-asetus koskee kaikkia sen soveltamisalaan kuuluvia henkilötietoja 



37 

 

käsitteleviä organisaatioita – sekä rekisterinpitäjiä että henkilötietojen käsittelijöitä. Ase-

tuksen velvoitteet tulevat sovellettaviksi niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla, ja Suo-

messa se korvaa aiemman henkilötietodirektiivin (95/46/EY) perusteella annetun henkilö-

tietolain (22.4.1999/523). (Oikeusministeriö 2017: 9; Valtionvarainministeriö 2016: 6, 9.) 

 

Tietosuoja-asetus on yhdenmukaistanut jäsenvaltioiden tietosuojaa koskevan sääntelyn, ja 

sen tavoitteena on ensinnäkin tietosuojaa koskevan sääntelyn ajantasaistaminen. Säänte-

lyllä pyritään vastaaman paremmin niihin henkilötietojen suojan haasteisiin, jotka aiheutu-

vat globalisaatiosta sekä teknologian kehityksestä. Jäsenvaltioiden tietosuojaa koskevan 

sääntelyn yhdenmukaistamisella pyritään tukemaan digitaalitalouden kehitystä sekä raken-

tamaan luottamusta EU:n sisämarkkinoiden alueella. (Oikeusministeriö 2017: 9.)  

 

Toiseksi uudistunut tietosuojalainsäädäntö pyrkii lisäämään henkilötietojen käsittelyn avoi-

muutta ja läpinäkyvyyttä sekä vahvistaa rekisteröityjen oikeuksia valvoa henkilötietojensa 

käsittelyä. Asetuksessa on säädetty myös seuraamuksia, mikäli henkilötietoja käsitellään 

vastoin asetusta. Tällaisia seuraamuksia ovat esimerkiksi valvontaviranomaisen määräämät 

korjaavat toimenpiteet sekä huomattavat hallinnolliset sakot. (Oikeusministeriö 2017: 9.) 

 

Tietosuoja-asetuksessa säädetään henkilötietojen käsittelyä koskevista periaatteista. Peri-

aatteet vastaavat monilta osin henkilötietolain periaatteita, ja niiden tarkoituksena on oh-

jata rekisterinpitäjää käsittelemään henkilötietoja rekisteröidyn oikeuksia ja vapauksia kun-

nioittavalla tavalla. Rekisterinpitäjän yhtenä päävelvoitteena onkin rekisteröidyn oikeuk-

sista huolehtiminen (Valtionvarainministeriö 2016: 13.) On myös huolehdittava, että peri-

aatteita noudatetaan kaikissa henkilötietojen käsittelyvaiheissa, ja rekisterinpitäjän on 

myös pystyttävä osoittamaan periaatteiden noudattaminen. Tietosuoja-asetuksen määrit-

telemät henkilötietojen käsittelyä koskevat periaatteet ovat: 

 

- käsittelyn lainmukaisuus, kohtuullisuus ja läpinäkyvyys 



38 

 

- käyttötarkoitussidonnaisuus 

- tietojen minimointi 

- tietojen täsmällisyys 

- tietojen säilytyksen rajoittaminen 

- tietojen eheys ja luottamuksellisuus 

- rekisterinpitäjän osoitusvelvollisuus (Oikeusministeriö 2017: 12.) 

 

Tietosuoja-asetus sisältää myös oletusarvoisen tietosuojan periaatteen. Periaatteen merki-

tys käytännössä on se, että rekisterinpitäjän tulee lähtökohtaisesti käsitellä ainoastaan kä-

sittelyn kunkin erityisen tarkoituksen kannalta tarpeellisia henkilötietoja. Tämä koskee niin 

kerättävien tietojen määrää ja käsittelyn laajuutta kuin säilytysaikaa ja saatavilla oloakin. 

(Oikeusministeriö 2017: 13.)  

Tietosuoja-asetuksen asettamat velvoitteet määräytyvät pääsääntöisesti riskiperusteisen 

lähestymistavan mukaisesti. Tietosuoja-asetuksen velvoitteiden edellyttämien toimenpitei-

den laatu ja laajuus riippuvat esimerkiksi organisaation käsittelemistä henkilötiedoista, kä-

sittelyyn kohdistuvasta riskistä ja nykyisistä käytännöistä. (Oikeusministeriö 2017: 11.) 

 

Tietosuoja-asetuksessa rekisterinpitäjä velvoitetaan ottamaan huomioon rekisteröidyn oi-

keudet, kun henkilötietojen käsittelyyn liittyviä prosesseja ja tietojärjestelmiä suunnitel-

laan. Asetuksessa pyritään myös turvaamaan rekisteröidyn oikeuden valvoa omia henkilö-

tietojaan (yleinen tietosuoja-asetus: 7 artikla). Rekisteröidyn oikeudet vastaavat pääasiassa 

sisällöltään henkilötietolain mukaisia oikeuksia, mutta tietosuoja-asetuksessa oikeuksien 

toteuttamiseen liittyvä sääntely on yksityiskohtaisempaa. Rekisteröidyllä on mm. oikeus 

saada läpinäkyvään informaatiota henkilötietojensa käsittelystä, oikeus saada pääsy häntä 

koskeviin henkilötietoihin, oikeus tietojen oikaisemiseen, oikeus tulla unohdetuksi, oikeus 

rajoittaa henkilötietojensa käsittelyä eräissä tilanteissa sekä oikeus siirtää henkilötietonsa 

järjestelmästä toiseen. (Oikeusministeriö 2017: 23–27.)  



39 

 

4 TALOUDELLISEN ASEMAN TUNTEMISEN MERKITYS ASIAK-

KAANSUOJAN NÄKÖKULMASTA 

 

4.1 Asiakassuojan takaaminen 

 

Aiemmin todetun mukaisesti luottokelpoisuusarvioinnin yhtenä tarkoituksena on riittävän 

asiakassuojan takaaminen. Riittävän asiakassuojan takaamisen yhteydestä luottokelpoi-

suusarvointiin on säädetty KSL 7:14:ssä, jossa luotonantaja on velvoitettu suorittamaan 

luottokelpoisuusarviointi, kun kyseessä on kuluttaja-asiakas. Lisäksi hyvä pankkitapa vel-

voittaa pankkeja ottamaan asiakkaan taloudellisen turvallisuuden huomioon luottosuh-

teessa (Hyvä pankkitapa 2004: 4). 

 

Pankin velvollisuutena on ottaa selvää asiakkaan maksukykyyn vaikuttavista seikoista ja ar-

vioida asiakkaan maksukyky. Asiakassuojan takaamisella pyritään asiakkaan taloudellisen 

turvallisuuden varmistamiseen siten, että asiakas pystyy maksamaan luoton takaisin. Pan-

kin velvollisuutena on pyrkiä varmistamaan asiakkaan selviytyminen luotosta aiheutuvista 

kustannuksista paitsi luottoa myönnettäessä, myös tulevaisuudessa. Tämän vuoksi luotto-

kelpoisuusarvioinnissa pyritään varmistamaan asiakkaan maksukyky myös silloin kun luo-

tonhoitokustannukset ovat esimerkiksi lainan viitekoron takia korkeammat. Asiakkaan mak-

sukyvyn arvioiminen ja tulo- ja menolaskelman tekeminen parantavat myös asiakkaan tie-

tämystä omasta taloudellisesta tilanteestaan, mikä voidaan nähdä ylivelkaantumista ennal-

taehkäisevänä tekijänä. (Niemi 2013 a: 161 & 175.) 

 

Toisaalta luottokelpoisuusarviointiin sisältyvä asiakkaan taloudellisen aseman selonottovel-

vollisuus voidaan nähdä myös luottamuksensuojasta seuraavana toimintona. Pankilla on 



40 

 

yhteiskunnassa luottamusasema, minkä vuoksi sen neuvoja ja ohjeita pidetään yleisesti luo-

tettavina. Luotonhakija voi myös perustaa toimintansa pankin ohjeiden varaan. Yleisten so-

pimusoikeudellisten periaatteiden nojalla luotonantajalla on lojaliteettivelvollisuus luoton-

hakijaa kohtaan. Lojaliteettivelvollisuus edellyttää sopijapuolia ottamaan huomioon toisen 

sopijapuolen edut kohtuullisissa määrin siten, etteivät heidän omat, sopimuksesta johtuvat 

oikeutensa kuitenkaan vaarannu liiaksi. Kun toisena sopijapuolena on pankki, voidaan sillä 

käsittää olevan vielä korostetumpi vastuu johtuen sen yhteiskunnallisesta luottamusase-

masta.  Pankin ja kuluttaja-asiakkaan välisessä luottosuhteessa velvoite lojaaliuteen koros-

tuu entisestään. Luototettaessa kuluttaja-asiakasta on kyse elinkeinonharjoittajan ja kulut-

tajan välisestä suhteesta. Tällöin sopimuksen kuluttajaosapuolen voidaan katsoa olevan tie-

tämättömämpi asiaan liittyvistä seikoista kuin asiantuntijana toimiva pankki. Kuluttajaluo-

tonottajaa suojataan kuluttajansuojalain pakottavilla säännöksillä, johtuen hänen heikom-

masta asemastaan. Kuluttajaluottosuhteessa pankilla on siis korostettu vastuu verrattuna 

perinteiseen sopimukseen. (Niemi 2013 a: 146–147 & 161–163)  

 

Etenkin sijoituspalveluita tarjottaessa asiakkaan taloudellisen aseman tuntemisen tarkoi-

tuksena on varmistaa, että asiakkaasta saadaan riittävät tiedot pankin tiedonantovelvolli-

suuksien toteuttamista varten. Luotonannossa asiakkaan taloudellisen aseman tuntemisen 

tarkoitus painottuu tiedonantovelvollisuuksien toteuttamisen sijasta pankin riskienhallin-

nan ja asiakkaan suojaamisen näkökulmaan. Vaikka tiedonantovelvollisuudella on myös asi-

akkaan suojaamisen tarkoitus, on luotonannon ja sijoituspalvelun tarjoamisen keskeisenä 

erona se, että sijoituspalvelua tarjottaessa pankin tiedonantovelvollisuus muuttuu asiak-

kaan taloudellisen ja tiedollisen aseman muuttuessa. Luotonannossa sen sijaan tällaista tie-

donantovelvollisuuden laajuuden määrittämistarkoitusta ei ole. Luotonannossa asiakkaan 

suojan kannalta tärkeää on asiakkaan ylivelkaantumisen ehkäiseminen, joka suojaa sekä 

asiakasta ehkäisemällä tämän velkavastuiden kasvamista yli maksukyvyn että myös pank-

kia, jolle ylivelkaantuneet asiakkaat aiheuttavat luottoriskejä sekä luottotappioita. (Niemi 

2013 a: 234.) 



41 

 

 

Toisinaan asiakkaan taloudellisen turvallisuuden takaaminen edellyttää pankilta myös luot-

tohakemuksen hylkäämistä. Näin ollen myös luoton myöntämättä jättäminen on toisinaan 

vastuullista luotonantoa. Luoton myöntämättä jättäminen voi johtua esimerkiksi asiakkaan 

aikaisemmista maksulaiminlyönneistä tai asiakkaan riittämättömästä maksukyvystä. Tällai-

sissa tilanteissa voidaan myös käänteisesti ajatella, että mikäli luotto olisikin myönnetty esi-

merkiksi maksukyvyn riittämättömyydestä huolimatta, voitaisiin luotonantoa joissain tilan-

teissa pitää vastuuttomana. (Wuolijoki 2000: 85.) 

 

4.2 Olosuhteiden muutosten merkitys luottosuhteessa 

 

Luoton hallintovaiheella tarkoitetaan luottosuhteen syntymisen jälkeistä aikaa – eli käytän-

nössä sitä ajanjaksoa, jonka aikana luotonottaja suorittaa luottosopimuksen mukaisia mak-

suja luotonantajalle. Luottohallinto puolestaan viittaa luotonantajan huolenpitoon siitä, 

että se ilmoittaa luototettavalleen sekä mahdollisille vakuudenantajille hyvissä ajoin mm. 

luottosuhteen ja pankin omien käytäntöjen muutoksista sekä erääntyvistä maksuista. (Huh-

tamäki 1993: 107, 109.) 

Kuten muissakin luottoprosessin vaiheissa, myös luoton hallintovaiheessa on lojaliteettivel-

vollisuudella tärkeä asema. Hallintovaiheessa lojaliteettivelvollisuus ilmeneekin pääasiassa 

sekä asiakkaan että pankin kommunikointivelvollisuuksina. Kummankin osapuolen on infor-

moitava toista luottosuhteeseen vaikuttavista muutoksista ja muista seikoista. Luotonotta-

jan velvollisuuksiin kuuluu luotonantajan pitäminen ajan tasalla hänen maksukykyynsä vai-

kuttavista seikoista, kuten esimerkiksi työllisyystilanteensa muutoksista tai esimerkiksi yri-



42 

 

tyksen perustamista. Luotonottajan velvollisuuksiin voi kuulua myös lainan vakuutena ole-

vasta, luotonottajan hallussa tai riskipiirissään olevasta vakuudesta huolehtiminen. (Huhta-

mäki 1993: 123–124.) 

Olosuhteiden muutokset tuovat luoton hallintovaiheeseen jännitettä. Luotonanto ja erityi-

sesti maksuhäiriötilanteet luovat myös jännitteen lojaliteettivelvollisuuden sekä ulkopuolis-

ten oikeuksiin saada luotettavaa tietoa velallisen maksukyvystä. Luotonantajan ollessa 

pankki, sitä sitoo luonnollisesti vaatimus pankkisalaisuuden pitämisestä. Pankkisalaisuuden 

säilyttäminen on myös vahvasti luotonottajan intressissä. Maksuhäiriötietojen luovuttami-

nen luottotietorekisteriin on poikkeus pankkisalaisuuden vahvaan pääsääntöön. Vaikka asi-

akkaan oikeutena ja intressissä on säilyttää taloudellista asemaansa sekä pankkisuhdettaan 

koskevat tiedot pääsääntöisesti salaisina, katsotaan ulkopuolisten tahojen intressi tässä ta-

pauksessa painavammaksi. Toisaalta voidaan myös katsoa, että pidemmällä aikavälillä mak-

suhäiriöiden ilmoittaminen luottotietorekisteriin olisi myös asiakkaan etu. (Huhtamäki 

1993: 107.) 

Luotonantajan velvollisuudet ovat luoton hallintovaiheessa kaksitahoiset. Yhtäältä luoton-

antajan tulee pitää huolta velallisen sekä mahdollisten ulkopuolisten vakuudenantajien 

eduista ja toisaalta taas ilmoittaa luottosuhteeseen olennaisesti vaikuttavista muutoksista. 

Luotonantajan velvollisuus velallisen ja vakuudenantajien intresseistä huolehtimiseen on 

perinteisesti katsottu käsittävän esimerkiksi luotonantajan säilytyksessä olevista vakuuk-

sista huolehtimista. Olennaisista muutoksista informoiminen puolestaan käsittää ainakin 

esimerkiksi markkinoilla tapahtuvista, luottosopimukseen ja osapuolten suorituksiin vaikut-

tavista muutoksista informoimista. Tällaisia muutoksia voivat olla esimerkiksi viitekorkojen 

muutokset tai esimerkiksi luotonantoon vaikuttavan sääntelyn muutokset. Ei kuitenkaan 

riitä, että luotonantaja pelkästään informoi muutoksista, vaan sen on lisäksi ilmoitettava 

asiakkaalleen toimenpiteistä, joihin se aikoo ryhtyä. Luotonantajan on myös ilmoitettava 

toimenpiteistä, joihin se ryhtyy esimerkiksi luotonottajan ilmoittamien olosuhteiden muu-

tosten (kuten esimerkiksi työttömyyden) johdosta. (Huhtamäki 1993: 124–125.) 



43 

 

Luotonantajan ilmoitusvelvollisuudesta puhuttaessa on erityisesti huomioitava se seikka, 

että olosuhteiden muutoksista johtuva ilmoitusvelvollisuus oikeuttaa vain sopimuksen mu-

kaiseen toimintaan ryhtymisen. Olosuhteiden muuttumisen perusteella ei siis lähtökohtai-

sesti voida alkaa muuttaa sopimusta yksipuolisesti, vaan muutosten tulee tapahtua kum-

mankin sopijapuolen hyväksynnällä. Myöskään sinällään kohtuullisia tai tarkoituksenmukai-

sia muutoksia ei voida perustaa pelkästään siihen, että luotonottajaa on informoitu muu-

toksesta. (Huhtamäki 1993: 125.) 

 

4.3  Luoton myöntämisen jälkeiset muutokset luottosopimukseen 

 

Luottosopimuksen sisältö on myös kuluttaja-asiakkaiden kohdalla pääosin sopimuksenva-

rainen, vaikkakin tiettyjä keskeisiä sopimukseen liittyviä seikkoja on säännelty pakottavasti. 

Sääntelemättömänä ovat kuitenkin pysyneet esimerkiksi vakuuksien vaikutukset luottosuh-

teeseen sekä sopimuksen muuttaminen voimassaoloaikanaan. Koska luottosopimus on 

yleensä tyypiltään kestosopimus, sen erityispiirteenä on erityisesti (sopimuksen päättymi-

sen ohella) sopimuksen voimassaoloaikana ilmenevien muutostarpeiden huomioon ottami-

nen (Hemmo & Wuolijoki 2013: 79, 141.) 

Luottokelpoisuusarvioinnin uusiminen voi tulla kysymykseen ensinnäkin silloin, kun luoton-

antaja ja -saaja päättävät luottosuhteen syntymisen jälkeen korottaa luoton määrää tai 

luottorajaa. Luoton määrää tai luottorajaa korottaessa tulee luotonantajan kuluttajansuo-

jalain (KSL 7:14 2. mom.) velvoittamana varmistaa, että asiakkaan tiedot ovat ajan tasalla. 

Mikäli luoton määrää tai luottorajaa korotetaan merkittävästi, tulee asiakkaan luottokelpoi-

suus arvioida uudelleen (KSL 7:14 2. mom.). 



44 

 

Toiseksi myös maksusuunnitelmaan tehtävissä muutoksissa ja mahdollisissa lainanhoitoon 

liittyvissä joustoissa tulisi luotonantajan päivittää käsityksensä asiakkaan taloudellisesta ti-

lanteesta. Päätöstä tehdessä tulee ottaa huomioon asiakkaan sen hetkinen kyky maksaa 

luotto takaisin. Asiakkaan taloudellisen tilanteen jatkuva tuntemus on luottohallinnossa tär-

keää paitsi pankin oman riskien hallinnan kannalta, myös asiakkaan kannalta – on asiakkaan 

etu, että mahdolliset maksukykyisyysongelmat havaitaan ajoissa. Maksuvaikeuksien aikai-

seen havaitsemiseen on myös ehdotettu, että vastuullista luotonantoa voisi olla esimerkiksi 

asiakkaan tukeminen ja palkitseminen maksuvaikeuksien ennakoinnissa esimerkiksi siten, 

että maksuohjelman muutos olisi ilmaista tai edullisempaa, kun asiakas on ilmoittanut siitä 

hyvissä ajoin ennen maksun jäämistä rästiin (Kuluttajavirasto 2014). (Finanssivalvonta 2018: 

22.) 

 

4.4  Vastuullinen luotonanto ja luotonantajan oikeudet maksuhäiriötilan-

teissa 

 

Huolimatta luottokelpoisuusarvioinnin ja luotonmyönnön vastuullisuudesta ja huolellisesta 

harkinnasta, joskus käy niin, että asiakas jostain syystä ei kykenekään selviytymään luotos-

taan. Asiakkaan maksuvaikeudet voivat olla tilapäisiä tai pysyviä, ja ne voivat aiheutua 

useista syistä. Suurin osa luottojen irtisanomisista tehdäänkin sen vuoksi, että luotonottaja 

jättää luoton hoitamatta. (Huhtamäki 1993: 154.) 

Kuluttajansuojalain hyvään luotonantotapaan sisältyy vaatimus, jossa luotonantaja velvoi-

tetaan maksuviivästystilanteissa neuvomaan ja antamaan kuluttaja-asiakkaalleen tietoja 

maksuvaikeuksien syntymisen tai syvenemisen ehkäisemiseksi sekä maksuhäiriötilanteiden 

selvittämiseksi. Tämän lisäksi pykälä sisältää yleisen velvoitteen, jonka mukaan luotonanta-

jan tulee suhtautua vastuullisesti maksujärjestelyihin. (KSL 7:13 5.mom.) Myös perintälaissa 



45 

 

on säädetty luotonantajalle vaatimus suhtautua maksujärjestelyihin vastuullisesti. (Niemi 

2013 b:827.) 

Kuluttajansuojalain esitöiden mukaan luotonantajan tulee maksuhäiriötilanteissa kehottaa 

asiakasta ottamaan luotonantajaan yhteyttä asian selvittämiseksi sekä tarvittaessa maksu-

järjestelyistä sopimiseksi. Lisäksi vastuullisen luotonantajan tulee kertoa kuluttaja-asiak-

kaalle velkaongelmiin apua tarjoavista viranomaisista. Laissa eikä sen esitöissä ei ole tar-

kemmin määritelty sitä, milloin nämä tiedot tulisi antaa, ja käytännössä mahdollinen tapa 

suorittaa tiedonantovelvoitteet on sisällyttää tarvittavat tiedot asiakkaalle lähetettävään 

maksukehotuskirjeeseen. (HE 24/2010; Makkonen 2012:188–189.) 

 

Kun kyse on maksuhäiriötilanteesta, on huomioitava, että vastuullinen luotonanto edellyt-

tää myös paitsi hyvän pankkitavan ja hyvän luotonantotavan noudattamista, myös hyvän 

perintätavan noudattamista. Hyvän perintätavan vuoksi ei ole aivan sama, miten asiakkaalle 

viestitään esimerkiksi mahdollisesti uhkaavasta maksuhäiriömerkinnöistä tai jopa ulos-

otosta. (Makkonen 2012: 188–189) 

 

Kuluttajansuojalain 7:33 sisältää säännökset kuluttajaluottojen erityisperusteisesta erään-

nyttämisestä. Erityisperusteinen eräännyttäminen on mahdollista niin maksuviivästyksen 

kuin jonkin muun sopimusrikkomuksen perusteella. Maksuviivästyksen tilanteessa säännös 

sisältää yksityiskohtaiset määräykset eräännyttämiseen oikeuttavasta maksuviivästyksen 

määrästä. Muun sopimusrikkomuksen puolestaan tulee täyttää olennaisuuden vaatimus. 

On kuitenkin huomattava, että yksin kuluttajansuojalakiin vedoten ei voida perustaa luo-

tonantajalle eräännyttämisoikeutta, vaan eräännyttämisoikeus perustuu sopimusehtoon.  

Lisäksi on huomioitava, että kuluttajasuojalain 7 luvun 33 §:n mukaiset toimenpiteet eivät 

pääsääntöisesti ole sallittuja silloin, jos maksun viivästyminen johtuu kuluttajan sairaudesta, 

työttömyydestä tai muusta siihen verrattavasta hänestä riippumattomasta seikasta (sosiaa-

linen suorituseste). (KSL 7: 33–34; Hemmo & Wuolijoki 2013: 164–165.) 

 



46 

 

4.5 Takaajan näkökulma 

 

Tarkasteltaessa pankin vastuullisen luotonannon velvoitteita, ei pidä keskittyä vain pankin 

ja kuluttajavelallisen väliseen suhteeseen, vaan on perusteltua ottaa käsittelyyn myös vas-

tuullisuus takaajien ja pankin välisessä suhteessa. Takaajan näkökulman käsittely on tar-

peen etenkin siksi, että takaukset ja vierasvelkapantit ovat yleisiä erityisesti esimerkiksi 

asuntoluotonannossa silloin, kun asunnon ostajan omat vakuudet eivät ole riittävän katta-

vat. (Makkonen 2016: 258–259) 

 

Takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta annetussa laissa (jäljempänä takauslaki) säännel-

lään yksityistakaajien antamista takauksista sekä vierasvelkapanteista. Takauslain säännök-

set ovat yksityisten takaajien ja pantinantajien eduksi pakottavia. Takauslaki suojaa takaa-

jaa sääntelemällä takausten ja vierasvelkapanttien laajuutta. (TakausL 1.3 §; Makkonen 

2016: 228.) 

 

Luotonantajan vastuullisuus vakuudenantajaa kohtaan näkyy käytännössä eniten tiedonan-

tovelvollisuuksina. Tiedonantovelvollisuuksien tarkoituksena on antaa vakuudenantajalle 

käsitys siitä, millainen oikeudellinen ja taloudellinen merkitys hänen antamallaan vakuussi-

toumuksella on. Tiedonantovelvollisuuden piiriin kuuluvien tietojen avulla vakuudenanta-

jalla katsotaan olevan mahdollisuus tehdä lopullinen arvio vakuussitoumuksen antamisen 

riskeistä sekä tarkoituksenmukaisuudesta. (Makkonen 2016: 232–233.) 

 

Luotonantajalla on ensinnäkin velvollisuus yksilöidä takaajalle (tai vierasvelkapantin anta-

jalle) kaikki takauksen piiriin kuuluvat luotot ja näiden luottojen liitännäiskustannukset. 

Toiseksi luotonantaja on velvollinen kertomaan takaajalle ne edellytykset, joiden perus-

teella luotonantaja on oikeutettu vaatimaan takaajalta maksua tai pantin realisointia. Kol-

manneksi luotonantajan on kerrottava takaajalle luotonsaajan sitoumuksista sekä muista 



47 

 

luotonsaajan maksukykyyn liittyvistä seikoista, joiden voidaan olettaa olevan merkitystä ta-

kaajalle. Näiden lisäksi myös muut seikat, jotka vaikuttavat olennaisesti takaajan tai vieras-

velkapantinantajan asemaan, on kerrottava. (Makkonen 2016: 232–239) 

 

Takauslain 2 luvun 7 §:ssä säädetään takauksen sovittelusta. Pykälän mukaisesti yksityista-

kaajan vastuuta luotonantajalle voidaan sovitella, mikäli takaajan maksettavaksi tulevan 

päävelan määrä on kohtuuttoman suuri takaajan taloudelliseen asemaan nähden ja luoton-

antaja takausta annettaessa tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että takaajan vastuu on il-

meisessä epäsuhteessa hänen mahdollisuuksiinsa suoriutua maksuvelvoitteesta. Takausvas-

tuuta soviteltaessa otetaan huomioon takaajan ikä, hänen maksukykynsä sekä muut olo-

suhteet takausta annettaessa ja sen jälkeen. Edellä mainittu käytännössä tarkoittaakin luo-

tonantajan kannalta sitä, että sen tulee tuntea paitsi luototettava asiakas, myös mahdolliset 

takaajat riittävässä määrin. Näin luotonantajalla on paremmat mahdollisuudet välttää ta-

kausvastuun sovittelu, kun hyväksytään vain riittävän hyvässä taloudellisessa asemassa ole-

via takaajia. (Makkonen 2016: 159–160; 257–259.) 

 

Takaajan aseman lisäksi voidaan kiinnittää myös huomiota vierasvelkapantinantajan ase-

maan. Vaikka takauslaissa ei suoraan edellytetä vierasvelkapantinantajan taloudellisen ase-

man tuntemista, voi vastuullisen luotonannon ja hyvän luotonantotavan puitteissa olla 

syytä selvittää myös vierasvelkapantinantajan taloudellista asemaa. Mikäli pantinantajan 

tulot ovat pienet ja vierasvelkapantin kohteena oleva omaisuus muodostaa merkittävän 

osan pantinantajan omaisuudesta (ollen esimerkiksi omistusasunto), voidaankin perustel-

lusti kysyä, pyritäänkö asiakkaan taloudellista turvallisuutta varmistamaan – ja onko luoton-

anto näin ollen vastuullista ja hyvän luotonantotavan mukaista. (Makkonen 2016: 161–

162.)  

 

 



48 

 

4.6 Vastuullisen luotonannon laiminlyönnin seuraukset  

 

Vastuullisen luotonannon laiminlyöntien seurauksista säädetään kuluttajansuojalaissa sekä 

yksittäisiä kuluttajaluottosopimuksia koskien että luotonantajan yleisiä toimintatapoja kos-

kien. Kuluttajansuojalain 4 luvussa säädetään yksittäisen sopimuksen sovittelusta ja tulkin-

nasta. KSL 4:1 mukaan ehtoa voidaan sovitella tai se voidaan jättää huomioon ottamatta, 

mikäli ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuu-

teen. Kohtuuttomuutta arvioitaessa tulee myös ottaa huomioon sopimuksen koko sisältö, 

osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot sekä, jollei KLS 4:2:stä muuta johdu, 

olosuhteiden muutos sekä muut seikat. Lisäksi KSL 4:3:n mukaan tilanteessa, jossa sopimuk-

sen ehto on laadittu etukäteen ilman, että kuluttaja on voinut vaikuttaa sen sisältöön, ja 

ehdon merkityksestä syntyy epätietoisuutta, ehtoa on tulkittava kuluttajan hyväksi.  

 

Koska luotonantajalla on velvollisuutenaan selvittää riittävässä määrin asiakkaan taloudel-

linen tilanne, on mahdollista, että luotonantajan laiminlyödessä velvollisuutensa, luoton eh-

dot (kuten esimerkiksi maksusuunnitelma) todetaan asiakkaan kannalta kohtuuttomiksi. 

Tällöin on mahdollista, että sopimuksen ehtoja sovitellaan asiakkaansuojan perusteella. Toi-

saalta on kuitenkin huomioitava myös luotonottajan vastuu kertoa omasta taloudellisesta 

tilanteestaan totuudenmukaisesti. (Makkonen 2016: 316-317.) 

 

Luotonantajan hyvän luotonantotavan vastaisista menettelytavoista säädetään puolestaan 

kuluttajansuojalain 7 luvussa. Kuluttajansuojalain 50 §:ssä on säädetty seuraamuksista ti-

lanteissa, jossa luotonantaja on rikkonut vastuullisen luotonannon säännöksiä. Kuluttajan-

suojalain säännöksiä rikkonutta voidaan kieltää jatkamasta hyvän luotonantotavan vas-

taista menettelyä tai uudistamasta sitä. Kieltoa on mahdollista tehostaa uhkasakolla. Hyvän 

luotonantotavan noudattamista valvoo Finanssivalvonta. (KSL 7:50.) 

 



49 

 

Myös luotonantajan vastuullisuudella vakuudenantajaa kohtaan on merkityksensä: mikäli 

luotonantaja laiminlyö sillä olevan tiedonantovelvollisuuden takaajaa kohtaan ja tämän lai-

minlyönnin voidaan katsoa vaikuttaneen sitoumuksen antamiseen, voidaan takaus- tai 

panttivastuuta sovitella, ja näin ollen määrätä alkuperäistä vakuussitoumusta pienemmäksi 

tai jopa todeta vakuussitoumus pätemättömäksi. Takausvastuun sovitteluun voidaan pää-

tyä myös tilanteessa, jossa takaajan taloudellisen aseman tuntemista ei ole selvitetty riittä-

västi. (Makkonen 2016: 233.) 

 

  



50 

 

5 TALOUDELLISEN ASEMAN TUNTEMINEN PANKIN RISKINOTON 

JA VÄÄRINKÄYTÖSTEN EHKÄISEMISEN NÄKÖKULMASTA 

 

5.1 Pankin tavoitteena hallittu riskinotto 

 

Luottolaitostoiminnassa yleisenä tavoitteena voidaan pitää sitä, että toiminnassa tulisi ot-

taa vain varovaisia ja harkittuja riskejä. Riskinotto ei myöskään saa vaarantaa luottolaitok-

sen vakavaraisuutta tai maksuvalmiutta olennaisesti (Luottolaitoslaki 9 luku 1§; Alhonsuo ja 

muut. 2012: 118). Sallittua on siten ottaa vain sen verran riskejä kuin on välttämätöntä.  

Sallittu riski määritellään huolellisen taloudenpidon kiriteerien mukaisesti, mikä pankkitoi-

minnassa tarkoittaa käytännössä sitä, että arvioinnissa otetaan huomioon luoton määrä ja 

laatu tavanomaisessa ratkaisussa. (Niemi 2013 a: 182.) 

 

Viime vuosina luottolaitostoiminnan sääntelyn trendinä on ollut yhä enemmän luottoris-

kien mittaamiseen ja riittävään vakavaraisuuteen velvoittava sääntely. Luotto-kelpoisuus-

arvioinnilla on luottoriskien sääntelyssä ja mittaamisessa olennainen tehtävä. Voidaankin 

sanoa, että luottoriskien sääntely konkretisoituu käytännössä luotto-kelpoisuusarvioin-

nissa, jossa asiakkaan taloudellinen tila ja maksukykyisyys tulee arvioida tarkasti haettavana 

olevan luoton ominaisuuksien määrittämällä tavalla. (Makkonen 2012: 43.) 

 

Sakari Wuolijoki on laatinut listan, jonka mukaan luottoriskinhallinta edellyttää karkeasti 

ottaen (a) pankin vapaata luottoharkintaa, (b) riittävää määrää informaatiota velallisesta, 

(c) luottoriskin mukaista hinnoittelua, (d) vakuuksien käyttämistä luottoriskin pienentämi-

sen tarkoituksessa sekä (e) mahdollisuutta reagoida kohonneeseen luottoriskiin. Nämä ris-

kienhallinnan edellytykset on hyväksytty laajalti pankkioikeudessa, joskin niihin sisältyy joil-



51 

 

tain osin myös sääntelyn tuomia rajoituksia. Kulutusluottoja koskien tällaisia rajoituksia si-

sältyy muun muassa luottotietolakiin, kuluttajansuojalakiin ja esimerkiksi konkurssilakiin. 

Myös uusi yleinen tietosuojadirektiivi vaikuttaa pankin luottoriskinhallintaan. (Wuolijoki 

2014: 872–873.) 

 

Jotta luottolaitoksella on riittävästi informaatiota velallisesta, sen täytyy käytännössä tun-

tea asiakkaansa sekä tämän taloudellinen asema riittävässä laajuudessa. Asiakkaan talou-

dellisen aseman tunteminen on luottolaitoksen kannalta olennaista, sillä myöntäessään asi-

akkailleen luottoa, luottolaitos ottaa aina riskejä (Niemi 2013 a: 182). Riittävä asiakkaiden 

tunteminen vähentää olennaisesti sen luottoriskejä, sillä nimenomaan luotot ovat suurin 

pankkien luottoriskin lähde (Finanssivalvonta 2018: 4). Luottoriskien vähäisyys osoittaakin 

riskienhallinnan tehokkuutta, joka on tärkeää yhtäältä pankin omien liiketaloudellisten ta-

voitteiden saavuttamisessa sekä toisaalta laajemmin koko finanssialan stabiliteettia ajatel-

len. Asiakkaan tunteminen sekä tehokas luottoriskinhallinta on pankille paitsi säädännäinen 

rasite, mutta myös ennen kaikkea kilpailutekijä (Hemmo & Wuolijoki 2013: 32-33.) 

 

Luottoriskien taso ei saa olla liian korkea, mutta toisaalta luottoriskejä ei voida täysin vält-

tää, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Hallitut luottoriskit mahdollistavat vakaan pank-

kitoiminnan, mutta täysin luottotappiotontakaan luotonantoa ei pidetä hyvänä toiminta-

mallina. Luottotappioton toiminta viittaakin usein liian tiukkoihin luotonmyöntöehtoihin. 

Liian tiukat luotonmyöntöehdot taas estävät luottotappioihin päätyvien luottojen lisäksi 

myös tuottavien kohteiden rahoittamisen. Hallittu riskienotto vaatii näin ollen tasapainoilua 

liiketoiminnan tuottavuuden sekä luottoriskien realisoitumisen välillä. (Wuolijoki 2000: 83.)  

 

Luottoriskillä tarkoitetaan siis todennäköisyyttä, jolla velallinen ei täytä sopimusvelvoittei-

taan. Luottoriskiä syntyy paitsi pankin myöntämistä luotoista, myös muista lähteistä, kuten 

esimerkiksi joukkovelkakirjalainoista, johdannaissopimuksista ja pankin taseen ulkopuoli-



52 

 

sista sitoumuksista. Pankin luotonmyönnöstä aiheutuvien luottoriskien hallintaa pidetään-

kin kuitenkin pankkien riskienhallinnan ytimenä (Hemmo & Wuolijoki 2013: 35). (Finanssi-

valvonta 2004: 10.) 

 

Pankin riskinottoa säännellään sekä yleisesti että asiakaskohtaisesti. Luottolaitoslain mu-

kaan luottosaatavat on pidettävä luottolaitoksen luottostrategian mukaisesti riittävällä ta-

valla hajautettuina. Tämän lisäksi luottolaitoksen on varauduttava riskien keskittymisestä 

aiheutuvan riskin toteutumiseen. Varautuminen tarkoittaa käytännössä asiaan liittyvien toi-

mintaperiaatteiden ja menettelytapojen laatimista dokumentoidusti. Koska asiakaskohtai-

sen sääntelyn ytimessä on yksittäisten isojen asiakasriskien välttäminen, on asiakkaan ja 

tämän taloudellisen aseman tuntemisella tärkeä tehtävä luottoriskien keskittymisen hallin-

nassa. (Luottolaitoslaki 9:10.3; Finanssivalvonta 2018: 20; Hemmo & Wuolijoki 2013: 34) 

 

Asiakasriskillä tarkoitetaan luotonantajan sellaisten verojen sekä taseen ulkopuolisten si-

toumusten yhteismäärää, joiden vastapuoleen liittyvä maksukyvyttömyysriski kohdistuu sa-

maan luonnolliseen tai oikeushenkilöön taikka tällaisen henkilön kanssa samassa taloudel-

lisessa etuyhteydessä olevaan luonnolliseen henkilöön tai oikeushenkilöön. Asiakasriskin 

määrittämisen tarkoituksena on varmistua siitä, että luotonantaja on perillä riskikokonai-

suuksistaan, koska toisinaan yhden pankin vastapuolen maksukyky riippuu jonkin toisen 

pankin vastapuolen maksukyvystä. Näin ollen tällaiset toistensa kanssa samassa olennai-

sessa taloudellisessa etuyhteydessä olevat asiakkaat on syytä laskea samaan asiakasriskiin. 

Asiakkaan tuntemisen tehtävänä on tunnistaa paitsi suorat, myös epäsuorat riskikeskitty-

mät. (Finanssivalvonta 2018: 20; Hemmo & Wuolijoki 2013: 34.) 

 

Kaikissa tilanteissa yksittäisten asiakasriskien tai riskikeskittymien välttäminen ei ole mah-

dollista tai muutoin liiketoiminnan kannalta perusteltua. Luottokelpoisuusarvioinnin ohella 

luottoriskien hallintaan kuuluukin myös luottojen riskiperusteinen hinnoittelu, joka tarkoit-

taa käytännössä r