VAASAN YLIOPISTO Humanistinen tiedekunta Nykysuomen ja kääntämisen laitos Hanna Haapasalo Adjektiivien muodostamat merkitykset uskonnollisessa diskurssissa Semanttinen analyysi Kotimaan ja Viikkolehden adjektiiveista Nykysuomen pro gradu -tutkielma Vaasa 2008 2 SISÄLLYS 1 JOHDANTO 6 1.1 Tutkimusongelma ja -menetelmä 7 1.2 Tutkimusmateriaali 7 2 MERKITYKSEN TUTKIMISEN VÄLINEET 9 2.1 Merkki ja merkitys 9 2.2 Merkityksen kontekstuaalinen tausta 10 2.2.1 Kontekstin vaikutus merkitykseen 11 2.2.2 Uskonnollinen kieli, diskurssi ja viestintä 12 2.2.3 Intertekstuaalisuus ja Raamattu intertekstinä 16 2.3 Kognitivistinen näkökulma merkitykseen 18 3 ADJEKTIIVIT 23 3.1 Adjektiivien semanttinen ja syntaktinen määrittely ja luokitus 23 3.2 Adjektiivit kognitiivisessa kielitutkimuksessa 25 3.2.1 Adjektiivien polyseemisyys 27 3.2.2 Adjektiivien vastakohtaisuus 28 3.2.3 Adjektiivien synonymia 29 4 ADJEKTIIVIEN MUODOSTAMAT MERKITYSRAKENTEET 30 4.1 Jumala ja Ihminen 34 4.1.1 Hengellinen ja maallinen -vastapari 35 4.1.2 Jumalan ominaisuudet 45 4.1.3 Jumala kohtaa ihmisen 60 4.2 Uskovan elämän arki 72 4.2.1 Maallinen elämä 73 4.2.2 Seurakunnallinen ja yksityinen hengellinen elämä 74 4.3 Uskonnollinen yhteisö ja muut 81 3 5 LOPPUPÄÄTELMÄT 87 LÄHTEET 90 LIITTEET Liite 1. Työssä mukana olleiden artikkeleiden numeroidut otsikot 4 5 VAASAN YLIOPISTO Humanistinen tiedekunta Laitos: Tekijä: Hanna Haapasalo Pro gradu -tutkielma: Adjektiivien muodostamat merkitykset uskonnollisessa diskurssissa Semanttinen analyysi Kotimaan ja Viikkolehden adjektiiveista Tutkinto: Filosofian maisteri Oppiaine: Nykysuomi Valmistumisvuosi: 2008 Työn ohjaaja: Esa Lehtinen TIIVISTELMÄ: Tutkielma on semanttinen analyysi adjektiivien merkityksistä ja niiden luomista merki- tysrakenteista uskonnollisessa diskurssissa. Aineistona työssä on Kotimaa-lehden ja Viikkolehden adjektiivit. Työn tavoitteena on selvittää, millaisia adjektiiveja aineistosta löytyy, millaisia merkityksiä ne luovat osana uskonnollista diskurssia sekä millaisessa intertekstuaalisessa yhteydessä adjektiivit ovat Raamattuun. Teoreettisena viitekehykse- nä ovat intertekstuaalisuuden käsite sekä kognitiivinen kielentutkimus. Merkitys on ilmiönä monimutkainen ja kokonaisvaltainen kognitiivinen prosessi, jota tulee tarkastella mahdollisimman laajasti merkityksen konteksti huomioon ottaen. Ad- jektiivit luokittelevat ja kuvailevat. Ne määrittävät jonkun muuttujan sijainnin jollakin asteikolla tai kognitiivisella alueella. Työssä adjektiivit on jaettu kolmen kognitiivisen alueen alle, Jumala ja ihminen, uskovan elämän arki sekä uskonnollinen yhteisö ja muut. Uskonnollisessa diskurssissa liikutaan usein merkityksen abstraktilla tasolla: kielen on uskonnollisessa viestinnässä pystyttävä kuvaamaan asioita ja ilmiöitä, joilla ei ole ais- tein havaittavaa vastinetta materiaalisessa todellisuudessa. Tämä näkyy myös tutkiel- man adjektiiveista. Keskeisimmät merkitykset ja merkitysrakenteet uskonnollisessa dis- kurssissa syntyvät vastakohtaisten adjektiiviparien hengellinen - maallinen, oikea - vää- rä ja hyvä - paha kautta. Jumalan ominaisuuksiin liitettävät adjektiivit saavat merkityk- sensä suhteessa ihmistä kuvaaviin adjektiiveihin. Jumalan suuruus saa merkityksensä suhteessa ihmisen pienuuteen. Intertekstuaalinen yhteys Raamattuun vakuuttaa uskon- nollisen tekstin oikeaoppisuudesta ja raamatullisuudesta. AVAINSANAT: Adjektiivit, uskonnollinen diskurssi, m erkitys, kognitiivinen kie- lentutkimus, intertekstuaalisuus 6 1 JOHDANTO ”Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla…” Yllä olevat jakeet ovat Johanneksen evankeliumin kuuluisan alun ensimmäisiä sanoja. Sanoissa on voimaa. Sanat luovat merkityksiä, ja vielä tärkeämmin niitä käyttävät ihmi- set luovat sanoilla merkityksiä ympäröivästä maailmasta. Sanat löytävät uusia merkityk- siä, uusissa yhteyksissä luoden yhä uusia merkityksiä. Mikä on merkitys? Miten merki- tys syntyy? Merkityksen tutkimisesta on muodostunut yksi kielitieteen ydinkysymyksistä. Erityises- ti viime vuosikymmeninä tutkija ovat kysyneet, voidaanko muoto erottaa merkityksestä. Oman työni lähtökohtana on mielenkiinto merkitykseen ilmiönä. Merkitys on ilmiönä monimutkainen ja kokonaisvaltainen kognitiivinen prosessi, jota tulee tarkastella mah- dollisimman laajasti merkityksen konteksti huomioon ottaen. Merkityksen kontekstina työssäni käsitän merkityksen syntyyn vaikuttavat kognitiiviset ja viestinnälliset seikat. Merkitykset eivät synny tyhjiössä, vaan kielellä on aina käyttäjänsä ja käyttötarkoituk- sensa. Tämä tutkielma on semanttinen analyysi adjektiivien merkityksistä ja niiden luomista merkitysrakenteista uskonnollisessa diskurssissa. Työni aineistossa merkitykset synty- vät siis uskonnollisessa diskurssissa, jossa kielenkäyttäjät omaavat uskonnollisen maa- ilmankatsomuksen ja heillä on tietty rooli omassa yhteisössään. Merkityksen tutkimuk- sessa tulee siis ottaa huomioon kielenkäyttäjä, kielenkäyttötilanne ja sosiaalinen yhteisö jossa kieltä käytetään. Aineistona työssäni on kristillis-yhteiskunnallisten viikkosanomalehtien, Kotimaa- lehden ja Viikkolehden adjektiivit. Sanaluokkana adjektiivit luokittelevat ja kuvailevat. Niihin liitetään myös arvottamisen ja arvioimisen funktio. Tässä tutkielmassa tarkaste- len näiden kielen yksiköiden, adjektiivien, kautta välittyviä merkityksiä ja merkitysra- kenteita huomioiden samalla merkityksen laajan kontekstuaalisen taustan, tässä tapauk- sessa uskonnollisen diskurssin. 7 1.1 Tutkimusongelma ja -menetelmä Työni huomio kohdistuu kunkin yksikön, adjektiivin, merkityksiin ja myös näiden mer- kitysten keskinäisiin suhteisiin, sekä millaisia ympäröivää maailmaa ja omaa yhteisöä hahmottavia merkitysrakenteita välittyy adjektiivien kautta. Pyrin löytämään vastauksen seuraaviin kysymyksiin: Millaisia adjektiiveja aineistosta löytyy, millaisia merkityksiä ne luovat? Millaisessa intertekstuaalisessa yhteydessä adjektiivit ovat Raamattuun? Mi- kä on adjektiivien semanttinen rooli uskonnollisessa diskurssissa? Lähtökohtainen käsitys merkityksestä laajana ja monimutkaisena ilmiönä näkyy myös työni teoreettisessa taustassa. Lähden liikkeelle siitä, mitä on merkitys ja mitkä seikat vaikuttavat sen muodostumiseen. Etenen selvittämään, mitä on uskonnollinen diskurssi ja kieli. Tässä yhteydessä intertekstuaalisuus eli tekstienvälisyys nousee esille merkityk- sen tutkimisen työkaluna. Intertekstuaalisessa tutkimuksessa lukija havaitsee tekstissä toisten tekstien läsnäolon. Tekstit ovat yhteydessä toisiinsa ilman lainausmerkkejä ja ne muodostavat uusia merkityksiä uusissa yhteyksissä. Omassa aineistossani tarkastelen tätä tekstien välistä ”keskustelua” lähinnä suhteessa Raamattuun. Intertekstuaalisuuden käsitteen lisäksi teoreettisen viitekehyksen ja tarvittavia merkityk- sen analyysin työvälineitä tarjoaa kognitiivinen kielentutkimus. Pyrin työssäni kytke- mään merkityksen tutkimuksen kontekstiin. Kognitiivinen kielitiede pyrkii vastaamaan merkityksen tutkimuksen haasteisiin laajasti ja antamaan työhöni tarvittavia työkaluja adjektiivien merkitysten ja merkitysrakenteiden lähempään tutkimiseen. Adjektiivien luomia merkityksiä ja merkitysrakenteita tarkastelen kolmen laajan kognitiivisen alueen sisällä. Nämä olen nimennyt Jumala ja ihmisen, uskovan elämän arjen sekä uskonnolli- sen ryhmän ja muiden kognitiivisiksi alueiksi. 1.2 Tutkimusmateriaali Työssäni tarkastelen uskonnollista kieltä, joka on rajattu seuraavasti: uskonto on kris- tinusko, kieliaines koostuu lehtikirjoituksista, jotka tulevat luterilaisen kirkon ja vapaa- 8 kirkon piireistä. Artikkelit vaihtelevat tyyliltään ja aiheiltaan paljon. Tutkimusaineistoni kummatkin viikkolehdet omaavat kristillisen arvopohjan. Kotimaa-lehden artikkelit ovat päiviltä 12.7.2002 (22 kpl) ja 9.8.2002 (21 kpl). Suomen Viikkolehden artikkelit ovat päivältä 14.8.2002 (17 kpl) ja 26.6.2002 (18 kpl). (Ks. Liite 1). Lehtien sisällöstä ana- lyysin ulkopuolelle jäävät televisio-ohjelmien esittelyt, mielipide-kirjoitukset, kirja- ja levyarvostelut, ilmoitukset ja muistokirjoitukset. Kaikki muu lehden sisältö on mukana työssäni. Työni lähtökohtana on laadullinen tutkimus, joten artikkelien suhteellisen pie- ni määrä on tässä tapauksessa tarkoituksenmukaisin. Artikkeleista olen poiminut kaikki adjektiivit. Kotimaa-lehti mainitsee olevansa kristillis-yhteiskunnallinen viikkosanomalehti. Koti- maa-lehden Internetsivujen mukaan lehti pyrkii kertomaan yhteiskunnan ja kirkon ilmi- öistä. Lehti mainitsee tarjoavansa ”puolueisiin, kirkkoon ja herätysliikkeisiin sitoutu- mattoman, rakentavasti kriittisen näkökulman tapahtumiin Suomessa ja maailmalla.”. Kotimaa ilmoittaa tavoitteekseen olla ”arjen kristillisyyden ja hyvän elämän lehti”. Kus- tantajana on evankelis-luterilaisen seurakunnan pääomistuksessa oleva Kotimaa- konserni (Kotimaa 2008). Suomen Viikkolehti on vapaakirkon äänenkannattaja. Lehti ilmoittaa tarkastelevansa ajankohtaisia asioita vapaakirkollisesta viitekehyksestä ja tuo esille kristillisen näkö- kulman. Lehteä kustantaa Päivä-osakeyhtiö, jonka omistavat Suomen Vapaakirkko ja sen seurakunnat (Päivä 2008). Suomen Vapaakirkon juuret juontuvat luterilaisen kirkon piirissä 1870-luvulla syntyneestä persoonallista uskonratkaisua korostaneesta herätyk- sestä. Liike järjestäytyi vuonna 1923 omaksi kirkkokunnakseen. Nykyisin Suomen Va- paakirkon uskontulkinnalle on ominaista uudestisyntymiseen tähtäävä julistus sekä hen- kilökohtaisen uskon korostaminen. Jäsenmäärä kirkossa on noin 14 000. (Heino 1997: 77–79.) 9 2 MERKITYKSEN ANALYYSIN VÄLINEET Merkitys ja merkityksen muodostuminen on monimutkainen, abstrakti, kognitiivinen ilmiö ja prosessi. Östman (2000: 70) toteaakin, että merkityksen ymmärtäminen ja tut- kiminen on ollut ja on yksi kielitieteen haasteellisimmista tehtävistä. Entä mikä on teks- tin kontekstin ja diskurssin vaikutus merkityksen muodostumiseen? Tässä luvussa pyrin johdantona työlleni selvittämään, mitä on merkitys, sekä mitkä ovat lähtökohdat ja työ- välineet sen analysoimiselle. 2.1 Merkitys ja merkki Koska työni on semanttista tutkimusta, tarvitaan sen pohjaksi määrittely siitä, mitä on merkitys. Merkityksen syntymaat ovat hämäriä, ja siksi merkitystä ei ole helppo yksise- litteisesti määritellä. Joudutaan menemään syvälle siihen, miten ihminen hahmottaa ja jäsentää häntä ympäröivää maailmaa. Kieli pyrkii jakamaan todellisuuden ja meitä ym- päröivän maailman käsiteltäväksi verkostoksi. Kieli järjestää ja merkitsee konkreettisia sekä abstrakteja tarkoitteita. Näemme maailman sellaisena kuin kielellinen käsitteis- tömme sen suodattaa. Jokaisella yksilöllä on kuitenkin oma näkökulmansa todellisuu- teen. Eri ihmisten tietoisuuksilla on kuitenkin sen verran yhtäläisyyksiä, että viestintä on mahdollista. (Saukkonen 2001:20–21.) Ensimmäinen tiedon jäsentymisen vaihe on mielikuva, joka on ihmisen sisäiseen koke- mukseen tukeutuva. Käsitteet muodostuvat näistä mielikuvista. Käsitteet ovatkin mieli- kuvien luokiteltuja ja jäsentyneitä havaintoja. Käsitteet ovat sanojen psykologisia merki- tyksiä. (Saukkonen 2001:21–22.) Saukkonen (2001: 188) määrittelee merkityksen seu- raavasti: ”Kielellinen merkitys on käsite ja käsiterakenne, mentaalisesti kooditettu in- formaatiorakenne, jonkin toisen informaatiorakenteen semioottinen representaatio.” Eräs lähtökohta merkityksen, kielellisen merkin ja kielenulkopuolisen maailman suhtei- den pohdinnalle on Ogdenin ja Richardsin kolmio (Kuva 1). Symbolin ja ihmisen aja- 10 tuksiin heijastuvan mielikuvan, käsitteen välillä vallitsee suhde. Kielenulkoisen tarkoit- teen ja siitä muodostuneen käsitteen välillä on myös suhde. Sen sijaan suoraa yhteyttä ei ole symbolin ja tarkoitteen välillä. Kieli ei siis koskaan kosketa kielenulkoista todelli- suutta sinänsä, vaan aina on kysymys kielenkäyttäjän siitä tekemästä tulkinnasta. (Ks. Hakanen 1973:23, Orpana 1988:14,15.) Käsite Symboli Tarkoite Kuvio 1. Ogdenin ja Richardsin kolmio merkityksestä (Hakanen 1973:23). Kielellisen merkin käsite on lingvistisessä semantiikassa lähtöisin Ferdinand de Saussu- relta. Tällöin kielellisessä merkissä käsitetään olevan kaksi puolta, muoto sekä sisältö (Orpana 1988: 9). Merkki muodostuu merkitsijästä ja merkitystä eli mielikuvasta, joka syntyy tajunnassamme merkitsijästä. Näiden merkin kahden osan välillä ei vallitse luonnollista yhteyttä. Tätä keinotekoista suhdetta luo tapa, sääntö tai sopimus. Lehtosen mukaan Saussurekin jo toi sosiaalisen yhteisön ja kanssakäymisen tärkeyden esille mer- kityksen ja koko kielellisen järjestelmän muodostumisessa. Yksittäisen sanan merkitys syntyy suhteessa saman kielellisen järjestelmän muihin sanoihin (Lehtonen 1996: 55,59; Niiniluoto 2000:15.) 2.2 Merkityksen kontekstuaalinen tausta Sanojen ja tekstikokonaisuuksien ymmärtäminen on vaativa kognitiivinen prosessi. Merkitys syntyy aina kielenkäyttäjien kognitiivisen kontekstin puitteissa eli yksilöllis- yhteisöllisen kulttuurin ja ideologian kautta. (Saukkonen 2001:29; ks. myös Leino 11 1993:19.) Lingvististä tutkimusta on pitkään leimannut kielen eristäminen käyttäjästään ja taustastaan omaksi autonomiseksi objektikseen. Perinteisessä semantiikassa merki- tyksen on käsitetty olevan sanojen luontainen ominaisuus, sanat ikään kuin säilövät merkityksen itseensä. Kielenkäyttäjä ja hänen kognitionsa, sosiaalinen yhteisö sekä kie- lenkäyttötilanne jäivät tutkimuksen ulkopuolelle. (Leino 1993: 17–22.) Merkityksen tutkimuksessa on kuitenkin koettu radikaaleja muutoksia; yhä enemmän kiinnitetty huomiota siihen, että analyysissä tulisi ottaa huomioon merkityksen syntyyn vaikuttavat kognitiiviset ja viestinnälliset seikat. (Ks. esim. Saukkonen 2001; Lehtonen 1996). Lehtonen (1996:26) – jonka teoksen pohjana on radikaali kontekstualismi – ki- teyttää kritiikin perinteistä merkityksen tutkimusta kohtaan: ”Merkitykset eivät ole, vaan ne pikemminkin tulevat. Tekstit eivät ole pysähtyneitä objekteja, vaan pikemmin- kin aktiivisia toimijoita, jotka asettuvat suhteisiin toisten aktiivisten toimijoiden kans- sa.” Työssäni lähden liikkeelle juuri tästä käsityksestä merkityksestä muuttuvana ja dynaa- misena, ja olettamuksesta että merkityksen syntyyn vaikuttavat monenlaiset seikat. Py- rin tarkastelemaan kielen yksikköjen merkityksiä laajaa kognitiivista taustaa vasten. Seuraavassa erittelen työni kannalta keskeisten, merkityksen syntyyn vaikuttavien teki- jöiden teoriaa. Näitä merkitykseen kiinteästi liittyviä käsitteitä ovat konteksti, interteks- tuaalisuus, (uskonnollinen) diskurssi ja viestintä. 2.2.1 Kontekstin vaikutus merkitykseen Miten päästään käsiksi jonkin sanan merkitykseen? Sanaa ympäröi monikerroksinen merkityskenttä. Sanakirjoissa, kuten tässäkin työssä käytettävässä sanakirjoissa, pyri- tään esittämään sanan kontekstinulkoiset, selvästi havaittavat yleismerkitykset, denotaa- tiot. Kun merkkiin yhdistyy kontekstin sekä käyttäjän tuomat tuntemukset ja johdannai- sia merkityksiä, voidaan puhua konnotaatioista. (Ks. Orpana 1988:23,24; Lehtonen 1996:108,109.) 12 Barthes kirjoittaa (1974:8) konnotaatioiden olevan merkityksiä, joita ei löydy sanakir- joista tai kieliopeista. Konnotaatiot kytkevät merkit ja tekstit muihin merkityksiin, itse tekstin välittömän läheisyyden ulkopuolelle. Lehtosen (1996: 110) mukaan Barthes käyttääkin termiä kuvaamaan merkkeihin liitettäviä ja niiden aktivoimia historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä. Useimpien sanojen merkityskentät, semanttisten suhteiden verkostot, ovat jatkuvassa muutoksessa. Sanassa voidaan katsoa olevan merkitystä itsessään potentiaalisena ja toi- saalta käyttötilanteessa syntyvä merkitys. (Hakanen 1973: 12,13.) Lehtonen korostaa kuitenkin vielä tärkeämpänä merkityksen aktiivista, muuttuvaa ja kontekstin muovaa- maa luonnetta. Tästä näkökulmasta kielen merkeillä ei ole kiinteää, muuttumatonta yleismerkitystä. Kieltä ei voi käyttää eristyksissä, vaan aina suhteessa tiettyyn konteks- tiin, jossa merkitys vasta syntyy. (Lehtonen 1996: 52,53.) Tekstien ja sanojen merkityksiä etsiessä on siis huomioitava tilanne, funktio, kielenkäyt- täjät ja intertekstuaalinen linkki toisiin teksteihin. Tutkijat ovat eri aikakausina määri- telleen kontekstin monin eri tavoin. Tässä työssä katson laajimman kontekstin määri- telmän olevan tarkoituksenmukaisen. Laajasti määritellen kontekstin piiriin voi katsoa kuuluvan kaikki lukijan ja kirjoittajan mukanaan tuomat tiedot, käsitykset, asenteet ja tuntemukset, jotka vaikuttavat merkityksen muodostumiseen. (Lehtonen 1996: 158,164,165.) Tekstin välitöntä kontekstia on kielenkäyttäjän tajunnan kieliyhteisöltä oppima kognitiivinen järjestelmä, tekstin intertekstuaalinen yhteys toisiin teksteihin, tilannekehys ja tekstilaji. (Saukkonen 2001: 186, 191.) 2.2.2 Uskonnollinen kieli, diskurssi ja viestintä Edellä on jo tullut esille, että kielellä on aina käyttäjänsä, eivätkä merkitykset synny tyhjiössä. Työni kannalta on tärkeää kysyä seuraavat kysymykset: Miten kielenkäyttäjän uskonnollinen maailmankatsomus ja hänen roolinsa yhteisön jäsenenä vaikuttavat hänen käyttämäänsä kieleen? Millaista on uskonnollinen kieli, diskurssi ja viestintä? Lehtonen (1996:58) kiteyttää merkityksen tutkimukseen keskeisesti liittyvät seikat seuraavasti: ”Sen sijaan, että kysyttäisiin ’mitä merkki merkitsee’ on tutkittava sen moninaista histo- 13 riaa, jossa sosiaaliset ryhmät, luokat, yksilöt ja näiden diskurssit pyrkivät ottamaan hal- tuunsa merkin ja käyttämään sitä omiin tarkoituksiinsa." Michel Foucault määrittelee diskurssin1 todellisuuden sosiaalisena konstruktiona, tiedon muotona. Usein termin määrittely jätetään niin avoimeksi, että diskurssi voi viitata sekä yksittäisten kielenkäyttöjen sisältöihin että kielenkäyttötapoihin. (Heikkinen 1999: 54, 55.) Kun eri ideologioiden diskurssit kohtaavat tekstissä, asettuvat vastakkain erilaiset käsi- tykset todellisuudesta. Merkitykset muodostuvat diskursseissa. (Koivisto 1998: 22.) Teksti sisältää näin diskurssinsa vakiintuneet lukuohjeet ja tekstilajikonventiot (Heikki- nen 1999: 60). Siinä missä diskurssit ohjaavat lähettäjän valintoja, myös vastaanottaja lukee tekstiä tiettyjen ennakko-oletusten valossa. Tekstistä luetaan se, mikä sopii omaan diskurssin käyttämään totuusjärjestelmään. (Koivisto 1998: 25.) Uskonnollinen kieli voidaan määritellä jonkin yhteisön yhteiseksi koodiksi, jota pyri- tään käyttämään tietyissä tilanteissa tietyllä, yhteisesti hyväksytyllä tavalla. Uskonnolli- seen kieleen liittyy läheisesti yksilön ja yhteisön pyhiksi kokemat tilanteet ja aiheet. Kielen käyttöä säätelee siis uskonnollinen traditio ja sosiaalinen verkosto. (Suojanen 1975: 231.) Kielitieteen semanttispragmaattisen lähestymistavan mukaan uskonnollinen kieli on puhujan yksi koodi, jonka hän voi vaihtaa toiseksi tilanteesta riippuen (Ihonen 1997: 91). Edellä on tullut esille, ettei kielenkäyttäjillä ole kielellisissä ilmauksissa suoraa yhteyttä itse tarkoitteeseen. Kielenulkoista todellisuutta tulkitaan siis eri tavoin yksilöstä, yhtei- söstä ja kontekstista riippuen. Kieliyhteisön maailmankuva välittyy ja heijastuu merki- tyksissä. Erityisesti tarkoitteet, jotka ovat luonteeltaan abstrakteja, saatetaan tulkita hy- vin eri tavoin. (Orpana 1988:15.) Esimerkiksi uskonnollisen yhteisön aktiivijäsenen olettaisi saavan tulkintaansa erilaisia konnotaatioita sanoista syntinen ja armollinen kuin 1 Laajimmillaan diskurssilla voidaan tarkoittaa kokonaisiin elämänalueisiin, kuten uskontoon, sitoutuvia merkityksiä ja kielenkäyttötapoja. Se voidaan käsittää myös minä tahansa merkityksiä välittävänä ilmauk- sena.(Heikkinen 1999:54, Koivisto 1998:21.) 14 yhteisön ulkopuolisen. Kieli siis yhdistää oman yhteisön jäseniä ja samalla sulkee ulko- puoliset pois. Suomen uskonnollinen kenttä on varsin heterogeeninen. Eri uskonnollisten yhteisöjen käsitteen saattavat vaihdella suuresti toisistaan. Kaikille Suomen kristillisille yhteisöille yhteistä kieltä ei siis ole olemassa. Esimerkiksi niinkin keskeiset kristinuskon termit kuin rukoilla ja kaste saavat erilaisia konnotaatioita, sivumerkityksiä, eri yhteisöissä ja kirkkokunnissa2. (Ihonen 1997: 93, 94.) Olisi siis varsin oletettavaa, että vapaakirkolli- suudesta nousevan Viikkolehden ja luterilaisen Kotimaa-lehden lukijat omaavat jossa- kin määrin yhteisönsä oman käsitteistön ja termistön. Saarna sijoittuu tiedotustyylin piiriin. Tekstin tyylillisen valinnan takana on tavoite vies- tinnän onnistumisesta, retorisesta tehokkuudesta ja vaikuttavuudesta. (Ks. Saukkonen 1984: 9–12.) Uskonnollinen kieli on opastavaa ja suostuttelevaa tiedottamista, eräänlai- nen tiedottavan tyylilajin ääritapaus. Ääritapauksena se edustaa tiedottavan tekstilajin konkreettisinta, dynaamisinta ja subjektiivisinta tekstiä. (Saukkonen 1984: 72,73.) Päivikki Suojanen on tutkinut uskonnollista kieltä vallankäytön ja yhteisöllisyyden nä- kökulmasta. Hänen mukaansa viestin lähettäjään, esimerkiksi saarnan puhujaan tai kir- joittajaan, liitetään vallan ja auktoriteetin leima. Esimerkiksi papit toimivat saarnan vas- taanottajalle joko kielteisinä, myönteisinä tai yhdentekevinä esikuvina. Uskonnollisen viestin lähettäjällä on asiantuntijavaltaa, koska he omaavat erikoistietoa. Itse viestin, sanoman, tavoite on yhteisön hyvinvointi sekä ihmisen maanpäällinen tai tuonpuoleinen onni. Sanoman perillemenon vuoksi uskonnollisessa viestinnässä käytetään sekä piilo- vaikuttamista että aktiivista suostuttelua, joka suuntautuu tunteen ja päämääräkäyttäy- tymisen tasoille vastaanottajassa. (Suojanen 1997: 76–78.) Erikoista uskonnollisessa kielessä ja sen viestinnässä on se, että sillä on kolme erilaista ja potentiaalista vastaanottajaa. Yleisönä voi olla itse viestin lähettäjä (esimerkiksi pu- 2 Ks. kuitenkin Mielikäinen (2000: 250), joka painottaa, että luterilaisen kirkon sisällä ”uskonsisällöt ja kristilliset käsitteet on ilmaistu mahdollisimman täsmällisesti, suorastaan tieteellisen tarkasti, ja siksi yksikin kielellinen muutos saattaa vaatia nykyään pitkälliset opilliset keskustelut.” 15 huja), muut ihmiset ja Jumala. Puhe tai hartauskirjoitus voidaan osoittaa uskovalle itsel- leen, kun tarkoitus on rohkaista, lohduttaa tai suostutella. Tällöin käydään sisäistä kes- kustelua, subjekti on ikään kuin jakautunut. (Ihonen 1997: 102,103.) Uskonnollinen kieli muuttuu hitaasti. Ihonen (1997: 102; ks. myös Suojanen 1988: 39) näkee selitykseksi Raamatun auktoritatiivisen aseman ja viestitettävän asiasisällön py- häksi kokemisen. Kristinuskoon liittyy vahva usko Jumalaan ja hänen Sanaansa muut- tumattomana, ja tämä on syynä varmasti myös uskonnollisen kielen vähäiseen muutok- seen. Raamattu auktoritatiivisena kirjoituksena toimii ohjeena, jonka avulla pyritään oikeuttamaan ja perustelemaan tiettyä elämäntapaa, etiikkaa ja teologiaa (Pyysiäinen 1997: 19). Mikä tekee jostakin tekstistä uskonnollista? Uskonnollista kieltä ei esiinny vain perin- teisesti pyhiksi luokitelluissa teksteissä kuten Raamatussa. Terhi Utriainen (1997: 104) toteaa, että uskonnollista tekstiä voi olla saarnan ja hartaustekstin lisäksi miltei mikä tahansa teksti, joka on suhteessa uskonnolliseen merkitysympäristöön. Myös oman työni aineisto sisältää hartaus- ja saarnatekstien lisäksi lehtikirjoittelua ja artikkeleita monelta eri elämän alueelta. Osa uskonnollisen lehden teksteistä on löyhemmässä suh- teessa perinteisesti uskonnolliseen kieleen, mutta ne ovat silti luettavissa tietyissä mää- rin osaksi uskonnollista diskurssia. Aila Mielikäinen (2000) on kielen hengellistymistä tutkiessaan havainnut, että kielen uskonnollinen sisältö näkyy muoto-opin, syntaksin ja sanaston erityisinä piirteinä. Eri- tyisesti kielen hengellisen sisällön paljastaa sanasto, joka on keskeisiltä osin säilynyt muuttumattomana 1500-luvulta lähtien. Toiset sanat ovat selvemmin eriytyneet merki- tykseltään hengellisiksi, toiset taas vaativat kontekstin tullakseen ymmärretyksi osana uskonnollista rekisteriä. (Mielikäinen 2000: 238–246.) Edellä todettiin uskonnollisen kielen muuttuvan hitaasti ja pitävän sisällään arkaistisia muotoja. Viime vuosikymmeninä ulkopuolinen paine on kuitenkin laittanut uskonnolli- sen kielen ammattilaiset uudistamaan sanastoaan (Suojanen 1988: 39). Siinä missä vuo- sien 1776 ja 1938 Kirkkoraamatut loivat pohjan erilliselle raamattukielelle, on uusin 16 kirkkoraamattu (vuosi 1992) on pyritty kääntämään nykyaikaisempaan kieliasuun. Sa- malla kun sanastoa on pyritty uudistamaan, on myös säilytetty Agricolan ajalta periyty- vää uskonnollista sanastoa. On syntynyt tilanne, jossa samaa käsitettä voi kuvata sekä uskonnollinen termi että yleiskielinen sana, esimerkiksi autuas–onnellinen, vanhurskas– oikeamielinen. (Mielikäinen 2000: 238, 247.) Omassa työssäni käytän apuna uutta Raamatun käännöstä (1992). 2.2.3 Intertekstuaalisuus ja Raamattu intertekstinä Tekstit ”keskustelevat” keskenään ja jokainen teksti ”imee” itseensä toisia tekstejä muuttaen niiden alkuperäistä merkitystä. Uskonnollinen teksti on yhteydessä yhteisön ’pyhiin teksteihin’, kristinuskon ollessa kysymyksessä uskonnolliset tekstit keskustele- vat läheisessä tai kaukaisessa suhteessa Raamattuun. Viittaus pyhään tekstiin myös py- hittää tekstin. (Utriainen 1997: 103, 104.) Tekstien dialogiin osallistuu myös kirjoittaja, vastaanottaja, kulttuurinen konteksti sekä traditio. Intertekstuaalisuus eli tekstienväli- syys voidaan laajimmillaan käsittää kaiken kommunikaation ehdoksi kulttuurin kentäs- sä. Jokainen lauselma saa merkityksensä suhteessa olemassa olevaan diskurssijoukkoon. Intertekstuaalisuuden tutkimuksessa halutaankin löytää tekstuaalisen lähteen lisäksi kadonneet, alkuperäiset, tekstiin sisältyvät diskursiiviset käytännöt. (Makkonen 1991: 18–24.) Intertekstuaalisuuden teorian taustalla on ajatus siitä, ettei yhdenkään sanan merkitys ole kiinteä. Merkitys syntyy tilanteen mukaan, eli merkitys ja kieli ovat jatkuvassa dy- naamisessa muutoksessa. Myös arvot ja merkitykset nivoutuvat ideologisiksi kokonai- suuksiksi vasta saadessaan muodon sanoissa. Kulttuuriset tekijät sekä eri aikakaudet muuttavat ilmiöiden merkityksiä. Uusi aines ei kuitenkaan syrjäytä vanhaa vaan sulau- tuu siihen, ja muodostaa uuden merkityksen vanhasta jotakin säilyttäen. (Pesonen 1991: 33–40.) Intertekstuaalisuus on saanut monia merkityksiä ja muotoja sekä teoreettisena käsitteenä että metodologisena työkaluna erityisesti kirjallisuustieteessä. Lähtökohtana intertekstu- 17 aalisessa tutkimuksessa on lukijan havainto toisten tekstien läsnäolosta tekstissä. Tämä tarkoittaa, että jokaisessa tekstissä on sitaatteja ilman lainausmerkkejä jostakin jo lue- tusta, jota kutsutaan subtekstiksi eli intertekstiksi. Tekstiä tulee näin analysoida suhtees- sa laajempaan merkkijärjestelmään. (Makkonen 1991: 16–22.) Yleensä vieraan elemen- tin tekstissä voi havaita tyylin muutoksena tai muuna poikkeavuutena. Teksti voi saada yllättäviä juhlallisia tai vanhahtavia sävyjä. Tekstin voi kytkeä intertekstiin myös yksit- täiset sanat, jotka poikkeavat tekstin normaalista diskurssista. (Koivisto 1998: 153.) Intertekstuaalisuus ei ole terminä täysin ongelmaton, ilmiönä tai tutkimuksessa käytet- tynä työkaluna. Intertekstuaalisuuden liikkuma-ala on niin laaja, että on vaikea rajata mikä kuuluu ilmiön tarkastelun piiriin ja mikä ei. Petri Pietiläinen (1998:126) painottaa intertekstuaalisuuden tarkastelua laajassa mielessä, jolloin tekstin ja vastaanottajan kon- teksti otetaan huomioon. (Vrt. kuitenkin Tammi 1991: 70–74). Intertekstuaalisuuden muodoista helpoimmin havaittavissa ovat sitaatti, plagiaatti sekä alluusio (Makkonen 1991: 22). Intertekstuaalisuuden ilmeisimmissä tapauksissa tekstien välinen kytkentä on eksplisiittistä. Eräissä tapauksissa voidaan puhua myös tyylillisestä intertekstistä. Esimerkiksi Raamatun Ja maa oli autio ja tyhjä ja Alussa oli sana esiin- tyvät useasti suoraan nimettyinä tai muuten siteerattuina eri teksteissä. Intertekstuaali- nen kytkös voi olla myös implisiittinen, jolloin yhteyttä subtekstiin ei ole yhtä helposti havaittavissa. Kytkentä on tällöin laajaa ja lainauksen rakenne monimutkaista. Subteks- teihin itseensä voi sisältyä toisia subtekstejä, tai tekstissä esiintyvä viittaus voi olla yh- teydessä useaan subtekstiin samaan aikaan. (Tammi 1991: 76, 82, 86.) Kontekstissa mahdollistuu tekstin tulkintojen moninaisuus. Teksti luo itselleen kuvitel- lun yhteisön, kulttuurisen tilan. Tekstin rakentama tila on suhteessa sitä ympäröivään ja hallitsevaan kulttuuriseen kontekstiin. (Pietilä 1998: 127.) Intertekstuaalisen tekstin si- teeraamalla luotu maailma testaa sitä arvojen ja maailmaa, josta sitaatit on otettu. Onko teksti myötämielinen ja samansuuntainen vai onko se kumoava ja vastustava suhteessa subtekstiin? Rikkomalla itselleen luotuja rajoja, kulttuuri pyrkii ottamaan haltuunsa uu- sia vieraita alueita. Parodioivan intertekstuaalisuuden, muuntelun ja uudelleen muotoi- 18 lun kautta teksti luo samalla järjestystä että järjestymättömyyttä. (Pesonen 1991: 51–53; Utriainen 1997: 110.) Jokainen subteksti vetää perässään tulkintojen laahusta. Tämä seikka täytyy erityisesti ottaa huomioon, kun subtekstinä on Raamattu. Erilaiset ja moninkertaiset Raamatun tulkinnat ja tutkimukset, selitykset sekä uudelleen kirjoittaminen liittyvät tekstien väli- seen keskusteluun. Usein tekstissä on subtekstinä enemmänkin raamatuntulkinta kuin itse Raamattu. Tämän sotkuisen laahuksen selvittely lienee mahdoton tehtävä. (Koivisto 1998: 33.) Joskus virheellisesti ajatellaan, että Raamattu on yksi kirja, vaikka todellisuudessa se on kokoelma useista erilaisista kirjoituksista, jotka ovat syntyneet hyvin pitkällä aikavälillä (Pyysiäinen 1997: 15). Raamattu on itsessäänkin intertekstuaalinen teos, Uusi Testa- mentti on Vanhaan Testamenttiin intertekstuaalisessa yhteydessä3 (Koivisto 1998: 33). Raamatun jokainen osa on kiinteästi yhteydessä kokonaisuuden toisiin osiin. Kun on kyse yhdestä kohtauksesta tai kuvasta, on muistettava muiden osien läsnäolo. (Nummi 1991: 203.) Raamatun vaikutus kirjakielemme kehitykseen ja syntyyn on ollut merkittävä ja ainut- laatuinen. Suomen arkisessa kielenkäytössä on paljon vakiintuneita sanontoja, jotka ovat Raamatusta peräisin. Esimerkiksi heikompi astia (nainen), 1.Piet.3:7 tai maan hil- jaiset, Ps.35:20. Raamatun aines saattaa olla niin vakiintunutta jokapäiväiseen kieleem- me, ettei alkuperäistä lähdettä ole helppo huomata. (Ikola 1992: 55.) 2.3 Kognitivistinen kielentutkimuksen näkökulma merkitykseen Kognitiivisen kieliopin teorian kehittäjä Ronald Langacker (1987: 5) muistuttaa kielitie- teellisen teorian joutuvan aina käsittelemään suhdettaan merkitykseen, ja että merkitys 3 Vanhan ja Uuden Testamentin intertekstuaalisen yhteyden toisiinsa voi huomata esimerkiksi vertaamalla luomiskertomuksen alkua Ensimmäisen Mooseksen kirjassa ja Johanneksen evankeliumin ensimmäistä lukua. 19 on lopulta kognitiivinen ilmiö. Kieli on ihmisten välisen viestinnän keskeisin väline, ja sen avulla yksilöt sekä yhteisöt hahmottavat ja käsitteellistävät ympäröivää maailmaa. Kognitiivinen kielioppi ottaa huomioon nämä seikat merkityksen analyysissaan, ja tästä syystä pyrin käyttämään kognitiivisen kieliopin teoriaa työni suuntaa-antavana, yleisenä viitekehyksenä. Oma työni on puhtaasti kielitieteellistä merkityksen analyysiä, joten rajaan kognitiivisen kielentutkimuksen piirissä vaikuttavan psykolingvistisen suuntauk- sen pois. Seuraavassa tuon esille työni kannalta tärkeitä teorian keskeisiä piirteitä. Tässä luvussa keskityn siihen, mitkä ovat suuntauksen lähtökohdat, ja mikä on sen näkemys merkityksestä. Kognitiivinen kielitieteen suuntaus nousi esille 1980-luvun alussa USA:ssa haastaak- seen chomskylaisen generativismin4. Se on osa funktionalistista näkemystä, jonka mu- kaan kielen tarkastelussa tulee huomioida kielen merkitystehtävä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. (Onikki 2000: 87, 88.) Suuntaus ottaa etäisyyttä klassisen ja uu- demmankin kielitieteen useisiin suuntauksiin sekä niiden perustaviin käsityksiin kielestä ja merkityksestä (ks. Langacher 2002: 1, 2). Kieltä ei käsitetä itseriittoisena, käyttäjis- tään erillisenä järjestelmänä, vaan kielen nähdään olevan sidoksissa siihen, miten yksilö ja yhteisö hahmottavat heitä ympäröivän maailman. Tutkimalla kieltä on mahdollista tarkastella sitä, miten ihmiset jäsentävät ja arvottavat ympäristönsä. Kieli avaa oven ihmisen käsitejärjestelmiin ja sosiaaliseen ympäristöön. (Leino 1993: 11, 13.) Kognitiivinen kielentutkimus ei ole suuntauksena yhtenäinen, eikä sillä ole valmista, yhtenäistä teoriaa. Suuntauksen tutkijoille on yhteistä kiinnostus kielelliseen merkityk- seen, jonka ymmärretään olevan yhteydessä ihmisen kognitioon5. (Ks. Onikki 2000: 81, 91; Taylor 2002: 3, 4.) Taylor (2002: 4–8) tekee eron myös suuntauksesta käytettyjen nimien välille: kognitiivisen kieliopin hän liittää vahvasti Langackerin kehittämään teo- riaan, kun taas kognitiivinen kielitiede tai -kielentutkimus on laajemman, epäyhtenäisen 4 Generatiivisen suuntauksen tutkimuksen ydinalueena on autonomiseksi käsitetty syntaksi. Kielellisten merkitysten olemassaoloa ei kuitenkaan kielletä, ja suuntauksen parissa on pyrittykin kehittämään seman- tiikkaa koskevia teorioita. (Leino 1993: 28; ks. myös Onikki 2000:87.) 5 Onikki (2000: 91) määrittelee kognition seuraavasti: ”Kognitio on siis tässä yhteydessä (kognitiivisen kielentutkimuksen suhteessa merkitykseen) ymmärrettävä laajasti: paitsi aistihavainto ja toiminnan tavat, myös kulttuuri ja vuorovaikutustavat ovat representoituina ihmisen kognitiossa ja kognition luonne rajoit- taa niiden mahdollisia ilmenemismuotoja.” 20 suuntauksen nimi, jonka osa myös kognitiivinen kielioppi on. Omassa työssäni tulen käyttämään nimiä juuri Taylorin määritelmän mukaisesti. Kognitiivinen kielentutkimus on suuntaus, joka ei erota kielioppia riippumattomaksi muusta kognitiosta. Langacker (1987: 2, 3) esittää suuntauksen kolme keskeisintä hypo- teesia: 1. Semantic structure is not universal; […]. Futher, semantic structure is based on conventional imagery and is characterized relative to knowledge structures. 2. Grammar (or syntax) does not constitute an autonomous formal level of repre- sentation. Instead, grammar is symbolic in nature, consisting in the conventional symbolization of semantic structure. 3. There in no meaningful distinction between grammar and lexicon. Lexicon, morphology, and syntax form a continuum of symbolic structures, […]. Näin kieliopin ja sanaston välillä uskotaan siis olevan jatkumo, ja monien kieliopillisten konstruktioiden syntaktiset ominaisuudet ovat yhteydessä merkitykseen. Toisin sanoen kielen kielioppia ja syntaksia ei voida erottaa yksioikoisesti leksikosta ja semantiikasta, eikä semantiikkaa pragmatiikasta. Sen sijaan, että kielioppi jaettaisiin erillisiin kom- ponentteihin, kielen eri rakenteet pyritään yhdentämään. (Leino 1993: 20–22, 53–54.) Kognitiivista kielentutkimusta on leimannut erityisesti merkityksen nousu keskeiseen asemaan tutkimuksessa. Lähtökohtana on, että merkitys on yhteydessä ymmärtämiseen ja ymmärtäminen on liitoksissa kuvitteluun. Kielen nähdään olevan yhteydessä ihmisen muihin kognitiivisiin kykyihin. Näin merkityksen teoriaa ei voi erottaa ihmisen kogni- tiota ja ymmärtämistä käsittelevistä teorioista. (Onikki 2000: 87; Leino 1993: 49.) Miten kognitiivisen kieliopin teoriat sitten eroavat kognitiivisen psykologian ja filosofian teo- rioista? Leinon (1993: 49–50) mukaan kognitiivisen kieliopin kehittelijän, Ronald W. Langackerin, päämääränä on ollut luoda kognitiopohjainen, mutta kuitenkin ensisijai- sesti lingvistinen kieliteoria: Kielen kielioppi ja leksikko heijastavat mielikuvia ja mie- likuvarakenteita. Koska merkitys siis ymmärretään kognitiiviseksi ilmiöksi, merkitys pyritään liittämään ymmärtämiseen ja ymmärtäminen muistiin. Ihmisen tiedonkäsittelyä koskevista teori- oista tuttu käsite skeema on vakiintunut myös kognitiivisen kielentutkimukseen. Leino 21 (1993: 41) määrittelee skeeman ”muistin rakenteiksi, jotka jäsentävät kokemuksiamme ja ohjaavat ymmärtämistämme”. Uusi tieto ikään kuin aktivoi asiaa koskevan skeeman muistissa. Samoin sanan merkityskin tulee liittää laajempaan taustaan, semanttiseen kenttään. Tämä tarkoittaa, että kun tutkitaan merkityksiä, tutkitaan samalla myös kie- lenpuhujan uskomuksia, asenteita, tietoja, kokemuksia ja odotuksia. (Emt. 42, 46.) Langackerin kognitiivisen kieliopin käsitteistä on työni kannalta tarkoituksenmukaista esitellä skeeman lisäksi myös predikaatio ja siihen läheisesti liittyvät käsitteet. Leino (1993: 72, 72) määrittelee semanttista rakennetta kuvaavan predikaation seuraavasti: ”Predikaatio on käsitteistys, joka toimii vakiintuneen tai uuden kielellisen ilmauksen semanttisena napana.” Kun morfeemi määritellään minimaaliseksi symboliseksi yksi- köksi, kognitiivisen kieliopin parissa minimaalinen semanttinen yksikkö on predikaatti. Kognitivistinen näkemys kielestä painottaa kielen ja sen yksiköiden kontekstisidonnai- suuttaa. Näin myös predikaatti ja predikaatio käsitellään ja kuvataan aina suhteessa kog- nitiiviseen alueeseen, jollaisena voi olla mikä tahansa kokemus, käsite, käsitekompleksi, tietojärjestelmä jne. Jokin entiteetti hahmottuu predikaation kautta tällaiseen taustaan. Entiteetit Leino jakaa kahteen perustyyppiin olioihin ja relaatioihin. Olio kuvataan suh- teessa sen kognitiiviseen alueeseen, esimerkiksi käsi esittää osaa ruumiissa, viha ja rak- kaus taas abstraktisia tunteita. Relaatio koostuu kahdesta tai useammasta entiteetistä, jotka se kytkee yhteen. Esimerkiksi ilmauksessa poika koulussa relaatio kytkee yhteen oliot poika ja koulu sijapäätteen avulla. (Emt. 73.) Tarkastelen lähemmin adjektiiveja ja niihin liittyviä relaatioita luvussa 3. Miten kognitiivisessa kielentutkimuksessa tulisi suhtautua sanakirjojen kielen yksiköille antamiin merkityksiin? Kognitivistinen käsitys sanakirjoista on maltillinen. Sanakirjo- jen kielellisille yksiköille antamat merkitykset eivät ole täydellisiä. Sanakirja ei ole va- rasto sanojen kiinteistä merkityksistä vaan enemmänkin merkitysten luettelo ja opaste erilaisille kokemisen alueille. (Emt. 45, 46; vrt. Lehtonen 1996.) Sanakirjojen sanoille tarjoamista merkityksistä on siis opastavaa hyötyä merkityksen tutkimisessa. Ne antavat viitteitä tutkijalle sanan semanttisesta kentästä. 22 Kognitiivinen kielentutkimus asettaa itselleen laajat tavoitteet kielellisen merkityksen kuvauksessa. Millainen kognitiivinen kielentutkimus sitten on metodologisena työkalu- na merkityksen tutkimuksessa ja mitä se on tuonut merkityksen tutkimiseen? Kognitii- visen kielentutkimuksen ansioihin on luettu se, että se on nostanut radikaalilla tavalla merkityksen analyysin kielitieteellisen tutkimuksen fokukseen. Suuntausta on kuitenkin syytetty ylittäneen omat kielitieteellisen tutkimuksen rajansa. Molemminpuolisesta dia- logista kognitiivisen psykologian tutkimuksen kanssa on kuitenkin ollut hyötyä kum- mallekin osapuolelle. (Croft & Cruse 2004: 329.) Onikki (2000: 108, 109) erittelee kognitiivisen kielentutkimuksen vahvuudeksi ja heik- koudeksi sen intressien laajentumisen moneen suuntaan. Hänen mukaansa ”kognitiivi- sessa merkitysnäkemyksessä korostetaan kokonaisvaltaisuutta ja kokemuksellisuutta, merkityksen yhteyttä ihmisen ruumiilliseen kokemukseen, aistihavaintoon ja kulttuu- riin.” Merkitys on mahdollista nähdä tätä taustaa vasten laajasti ja kokonaisvaltaisesti. Toisaalta tutkija joutuu kysymään, miten tämän kokonaisvaltaisuuden voi saavuttaa merkityksen tutkimuksessa. (Emt. 108, 109.) Vaikka yhteiset metodologiset työkalut tällaiseen tutkimukseen ovat vasta kehitteillä, lähtökohdiltaan kognitiivinen kielentut- kimus, kontekstuaalisella käsityksellään merkityksestä, antaa mielestäni mahdollisuuden saada mahdollisimman syvällinen ja laaja kuva ilmiöstä, joka niin helposti karkaa pois tutkijan otteesta. 23 3. ADJEKTIIVIT Klassisen kategorian mukaan kieliopilliset luokat on totuttu näkemään selvärajaisina ja täsmällisesti määriteltävinä. On olemassa joukko ominaisuuksia, jotka rajaavat luokan omakseen. Näin ei kuitenkaan aina ole. Tosiasiassa kieliopilliset kategoriat pystyvät harvoin puristamaan kielen ilmiöt semanttisilta ja syntaktisilta tehtäviltään selvärajaisik- si luokiksi. Luokat saattavat olla hämärärajaiset ja saattavat leikata toisiaan. (Ks. Leino 1993: 32–35.) Kognitiivinen kielentutkimus kyseenalaistaa klassisen kategorian. Tätä näkökulmaa vasten myös adjektiivit on tarkasteltava uudelleen. Tässä luvussa pyrin keskittymään adjektiivien semanttiseen ja syntaktiseen määrittelyyn, sekä siihen mikä on adjektiivien tehtävä merkityksen muodostumisessa. Lopuksi käsittelen vielä adjektiivien välisiä merkityssuhteita, kuten polysemiaa, synonymiaa ja vastakohtaisuutta. Nämä käsitteet on tärkeä esitellä, jotta voidaan lähteä analysoimaan sitä, miten merkitys muodostuu adjek- tiivien kautta. 3.1 Adjektiivien semanttinen ja syntaktinen määrittely ja luokitus Adjektiivit voidaan luokitella omaksi sanaluokakseen semanttisin tai syntaktisin kritee- rein (Hakanen 1973: 15). Semanttisen jaon mukaan adjektiivit määritellään kieliopeissa sanoiksi, jotka kuvaavat laatua sekä ominaisuutta eli luokittelevat ja kuvailevat tarkoit- teita. Adjektiivit eivät siis poimi todellisuudesta tarkoitteita kuten substantiivit. (Ks. Ikola 1992: 22; Hakulinen & Karlsson 1979: 77.) Luokittelevana ja kuvailevana sana- luokkana adjektiiveihin liitetään asioiden arvottamisen ja arvioimisen funktio. Adjektii- vit luovat ja aktivoivat teksteihin merkityksiä ja ne kantavat usein kieliyhteisön hyväk- symiä, subjektiivisia arvioita tarkoitteesta. (Heikkinen 1999: 127, 128.) Syntaktisesti adjektiivit ja substantiivit ovat lähellä toisiaan, kun ne ilmenevät predika- tiiveina. Erottelun vaikeus tulee esille esimerkiksi seuraavasta lauseesta: ”Mies on usko- vainen”. Sanan uskovainen voidaan katsoa olevan adjektiivi tai substantiivi tulkintata- 24 vasta riippuen. Syntaktinen ero näiden kahden sanaluokan välillä on kuitenkin löydettä- vissä: substantiivi on pääsana, adjektiivi taas attribuutti. (Hakulinen & Karlsson 1979: 76–77.) Adjektiivit ovat läheisessä yhteydessä myös verbeihin. Sanaryhmänä partisiipit omaavat sekä verbin että nominien, erityisesti adjektiivin piirteitä. Vaikka partisiipit luokitellaan verbin infiniittimuotoihin, koska niistä näkyy verbin tekeminen, merkitys tai oleminen, ne kuitenkin rinnastuvat syntaktisesti adjektiiveihin. Partisiippi voi esiintyä adjektiivin funktiossa etuattribuuttina, eikä verbaalisesti predikaatin osana. Kulloinenkin konteksti ratkaisee, saako partisiippi verbin vai adjektiivin määritteet, eli ovatko ne säilyttäneet verbaalisuutensa vai adjektiivistuneet ja siirtyneet ehkä kokonaan adjektiivien luokkaan. (Koivisto 1986: 1–6.) Koivisto (1986: 4) nimeää yhdeksi verbaalisuutensa säilyttäneen ja adjektiivistuneen partisiipin eroksi sen, että verbaaliin partisiippiin liittyy aikaan sidoksissa oleva piirre, kun taas adjektiivistuneet partisiipit ilmaisevat ominaisuutta, joka on pysyvää, toistuvaa tai ohimenevää. Lauseessa Menestyvä nainen etsii rauhaa menestyvä-partisiippi ilmai- see tyypillistä piirrettä, ja partisiipin voi näin katsoa adjektiivistuneen. Lauseessa Lau- lava tyttö pudotti nuottinsa laulava-partisiippi on kontekstinsa perusteella sidottu tiet- tyyn tilanteeseen ja aikaan. Siinä, että aika määrittävänä piirteenä vaikuttaa partisiipin verbaalisuuteen, on selvä yhteys myös kognitiivisen kieliopin adjektiivin semanttisen ja syntaktisen tehtävän määrittelyyn. Siinä adjektiivin katsotaan muodostavan atemporaa- lisen relaation, ei aikaan sidotun suhteen jonkun muuttujan kanssa. (Ks. luku 3.2). Oman työni aineistoon olen pyrkinyt ottamaan mukaan ne partisiippimuodot, joiden kontekstin perusteella voi katsoa adjektiivistuneen. Adjektiivit voidaan jakaa muodostustavan perusteella perusadjektiiveihin, adjektiivijoh- doksiin sekä yhdysadjektiiveihin. (Ks. Hakanen 1973.) Adjektiivit voidaan ryhmitellä myös relatiivisiksi tai absoluuttisiksi, sen mukaan onko sana luontaisesti vertaileva vai ei. Relatiiviset adjektiivit ovat suhteellista ominaisuutta ilmaisevia, luontaisesti vertaile- via sanoja, kuten esimerkiksi perusadjektiivit hyvä, pieni ja suuri. Lauseeseen ”Anna on pieni” sisältyy implisiittinen vertailu toisiin ihmisiin, joihin suhteessa Anna on pieni. 25 Suurin osa adjektiiveista on relatiivisia, koska ne saavat merkityksensä suhteessa toisiin adjektiiveihin. Relatiivisten adjektiivien vastakohtana ovat absoluuttiset adjektiivit, jot- ka eivät sisällä luontaista vertailua, eikä niistä voi muodostaa vertailumuotoja. Johdettu- ja absoluuttisia adjektiiveja ovat esimerkiksi metallinen, puhuva, suomalainen. Raja näiden kahden ryhmän välillä ei kuitenkaan ole tiukka, monet adjektiivit voivatkin esiintyä sekä relatiivisina että absoluuttisina. (Ks. Hakulinen & Karlsson 1979: 79, 139; Hakanen 1973: 20, 21.) Vesa Heikkinen (1999: 128, 129) on huomannut pääkirjoituksien ideologisia merkityk- siä tutkiessaan, ettei adjektiivien ryhmittely absoluuttisiin ja relatiivisiin ole täysin on- gelmaton. Hän havaitsi tutkimuksessaan, että kummankin ryhmän adjektiivit saattoivat luoda tai aktivoida ideologisia merkityksiä. Näin absoluuttinenkin adjektiivi saattoi tuo- da tekstiin positiivisia tai negatiivisia konnotaatioita. 3.2 Adjektiivi kognitiivisessa kielentutkimuksessa Kognitiivinen kielioppi lähtee liikkeelle ajatuksesta, että kielen muotoa ja merkitystä ei tule tarkastella irrallaan ihmisen kognitiosta. Näin myös kielen luokkia tulee tarkastella suhteessa merkitykseen sekä siihen minkälainen rooli niillä on merkityksen muodostu- misessa. (Onikki 2000: 88.) Funktionaalinen suuntaus, jonka osa kognitiivinen kielen- tutkimus on, korostaa kieliopillisten luokkien motivoituvan merkityksestä ja kielen käy- töstä viestinnän välineenä. Erityisen voimakkaasti juuri kognitiivinen suuntaus on kes- kittynyt tutkimuksessaan kielen luokkien kuvaamiseen. (Onikki 2000: 96.) Kognitiivi- sen suuntauksen näkökulmasta siis myös adjektiiveilla on muotoluokkana tietty merki- tystä välittävä tehtävä. Kielen luokkien rajat ovat monesti sumeat ja liukumavaraiset, kuten on todettu jo edellä. Leino (1994: 28) toteaa erityisesti adjektiivien olevan ongelmallinen kategoria tässä suhteessa, koska ne sijoittuvat verbien ja substantiivien väliin. Monien adjektiivien voi katsoa substantiivistuneen ja partisiippien taas adjektiivistuneen. Juuri tämä kieliopillis- ten luokkien sumeus oli yhtenä syynä siihen, miksi Langacker lähti kehittämään omaa 26 kognitiivista kielioppiaan. Hän ei kokenut perinteisten kieliopillisten luokkien pystyvän selittämään kielen ilmiöitä tyhjentävästi. Langacker (1987: 2) toteaakin: ” [...]grammatical concepts such as noun, verb, modifier, subject, and subordina- tion. Every linguist relies on these concepts, but few if any are prepared to define them in an adequate, explicit, and revealing way. In explaining such terms to stu- dents, we normally provide some examples, list of some typical properties, and, perhaps, offer a crude verbal definition that we know to unsatisfactory.” Adjektiiveja on kognitiivisen kielentutkimuksen piirissä tutkittu toistaiseksi vähemmän kuin muita luokkia6, vaikka ne tarjoavat esimerkiksi hedelmällisen polyseemisyyden tutkimuskohteen (Leino 1994: 29). Kognitiivisessa kieliopissa adjektiivin käsitetään hahmottavan atemporaalisen relaation, ei-aikaan sidotun suhteen, eli adjektiivit esittä- vät muodostelmia, joiden kuvaaminen ei vaadi ajan käsitettä (Leino 1993: 74). Parvi- nen (1994: 190) toteaa adjektiivin ”edustavan predikaattia, joka hahmottaa johonkin kehykseen kahden entiteetin – muuttujan ja kiintopisteen – välisen statiivisen relaation, ja määrittää muuttujan sijainnin jollakin asteikolla tai kognitiivisella alueella, ja tämä lokaatio on predikaatin kiintopiste”. Muuttujaksi kutsutaan predikaation hahmossa ko- rosteisessa asemassa esiintyvää entiteettiä ja muut relaation hahmottamista entiteeteistä toimivat kiintopisteinä (ks. Leino 1993: 80, 81). Adjektiivi siis osoittaa, mihin muuttu- jana oleva olio sijoittuu jollakin asteikolla. Kognitiivisena alueena voi esimerkiksi olla sileys- tai tasaisuusasteikko, johon adjektiivit sileä, karhea, kolhuinen jne. osoittavat olion paikan ja relaation. (Leino 1994: 28.) Substantiivi tai substantiivisesti käytetty adjektiivi ei ilmaise relaatiota vaan olion. Esi- merkiksi rakenteessa [PYHÄ MIES] oliota määrittävä substantiivi on autonominen, kun taas adjektiivi ei voi esiintyä ilman oliota, ja näin presupponoi muuttujana olevan olion osaksi itseään. Voidaan myös ajatella, että adjektiivi itsessään sisältää skemaattista tie- toa substantiivista, jonka kanssa se voi muodostaa yhdysrakenteen. (Parvinen 1994: 190.) 6 Kognitiivisessa kieliopissa substantiivi ja verbi ymmärretään notionaalisiksi kategorioiksi: substantiivi esittää oliota ja verbi taas prosessia. Atemporaalisia relaatioita edustavat adjektiivien lisäksi mm. adver- bit, sijapäätteet ja konjunktiot. (Leino 1993: 74, 80; Langacker 1987: 214.) 27 Taylor (2002) on tutkinut adjektiivien ja substantiivien muodostamia yhdysrakenteita ja havainnut ne monimutkaisiksi ja monimuotoisiksi ilmiöiksi. Yhdysrakenteessa adjektii- vin ja substantiivin usein monimutkaiset semanttiset rakenteet joutuvat yhteyteen. Hä- nen graafiseen esitykseensä pohjaten edellä esillä ollut esimerkki PYHÄ MIES voitai- siin kuvata seuraavasti: Asiat, jotka ovat miehet pyhiä yhdysrakenne PYHÄ MIES Kuvio 2. Adjektiivin PYHÄ ja substantiivin MIES muodostama yhdysrakenne (ks. Tay- lor 2002: 450). 3.2.1 Adjektiivien polyseemisyys Perinteisesti kielen järjestelmässä merkityksen ja muodon on nähty hakeutuvan yksi- yksiseen suhteeseen, jossa yhdelle ilmaukselle on kuvattu yksi merkitys. Tavallisesti on kuitenkin todettava sanojen semanttinen liikkumavara: kieli kuitenkin elää ja kehittyy kieliyhteisön kulttuurisena perintönä ja sen merkitykset määräytyvät vuorovaikutukses- sa. Useimmat kielen ilmaukset ovat monimerkityksisiä eli polyseemisiä. (Onikki 2000: 92–93.) Raukko (1994: 36–37) painottaa, että monimerkityksellisyyden lisäksi polyseemisyys voidaan ymmärtää myös joustavana merkityksenä, jolloin ilmiö nähdään merkityssuh- teiden jatkumoista koostuvana verkkona, jonka eri osat aktivoituvat eri merkitysten mu- kaan. Hän antaa esimerkin adjektiivista lämmin, joka voi viitata lämpötilaan, väriin, äänensävyyn tai emotionaaliseen ominaisuuteen. Adjektiivin merkityksiä yhdistävät kuitenkin monet, alati muuttuvat ja eri suuntiin risteilevät, linkit (suhteet) toisiinsa kie- lenkäyttäjän kognitiossa. Kognitivistisen kielentutkimuksen mielenkiinto polysemiaan 28 kiteytyy kysymykseen, miksi sanaa käytetään eri merkityksissä ja miten merkitykset liittyvät toisiinsa. (Ks. Raukko 1994: 43, 46, 47.) Sama adjektiivi voi olla osana erilaisia predikaatioita riippuen siitä, millaisella kognitii- visella alueella liikutaan. Leino (1993: 75, 76) on esittänyt esimerkkejä adjektiivin kor- kea polyseemisyydestä. Ilmauksen korkea torni predikaatio liikkuu kognitiivisella alu- eella, joka ilmaisee fyysistä tilaa. Ilmaus korkea ääni taas sijoittuu kuulon alueelle ja ilmaus korkea arvo edustaa predikaatiota, jonka kognitiivisena alueena on abstrakti ar- voasteikko. Voidaankin todeta, että adjektiivi korkea edustaa vähintään kolmea eri pre- dikaattia, [korkea1], [korkea2] ja [korkea3], riippuen siitä, millaiseen kognitiiviseen alueeseen relaatio hahmottuu. Tulen omassa työssäni etsimään mahdollisia merkkejä polyseemisyydestä ja erottamaan saman adjektiivin eri predikaattimuodot. 3.2.2 Adjektiivien vastakohtaisuus Edellä on tullut jo esille, että suomen kielen relatiiviset adjektiivit (ks. 3.1) voivat muo- dostaa vastakohtansa kanssa antonyymiparin. Adjektiivien keskeinen tehtävä suhteiden ilmaisijana tulee pitkälti esille juuri vastakohtaisuuden kautta. Parvinen (1994: 191) toteaakin: ”Adjektiivien käyttö motivoituu paljolti kontrastiparin – siis asteikon vasta- poolin – kautta. Ilmaus on oikeutettu vain sellaisten olioitten yhteydessä, jotka voivat olla käänteistilassa.” Kognitiivisena ilmiönä vastakohta eli oppositio on mielenkiintoinen, koska se esiintyy kaikkialla ja on kielen toimintamekanismeista yksi keskeisimpiä. (Ks. Hakanen 1973: 24–26). Vastakohtaisuus tuo ympäröivään maailmaan selvyyttä ja helpottaa sen ha- vainnoimista. Kristillisessä kontekstissa esimerkki tällaisesta vastakohtien taistelusta on hyvää edustava Jumala, jonka vastaparina on Paholainen. Antonyymipareja, eli asteittaisen vastakohtasuhteen osapuolia, yhdistää toisiinsa sekä ulkoinen että sisäinen vertailu. Koskaan ei kuitenkaan ole kysymys absoluuttisista mer- kityksistä, esimerkiksi absoluuttisesta pienestä tai suuresta. Kerrostaloa voidaan kutsua pieneksi mutta se on kuitenkin suuri suhteessa mökkiin. (Emt. 1973: 37.) Antonyymipa- 29 rien välissä voi olla neutraloitumisaste, jolloin antonyymitapaus kulkee kolmi- tai use- ampijäsenisenä sarjana. Esimerkiksi kuuma – lämmin> < kuollut. Tavalli- simmin päästään tulokseen, että jos jokin on elävä, se ei voi olla kuollut (Croft & Cruse 2004: 168; ks. myös Kangasniemi 1996: 61.) 3.2.3 Adjektiivien synonymia Muutama sana synonymiasta lienee myös tarpeellista työni kannalta. Synonyymit käsi- tetään äänneasultaan erilaisiksi mutta merkitykseltään samanlaisiksi sanoja. Täydellisten synonyymien pitäisi olla merkitykseltään sama kaikissa eri kielen käyttöyhteyksissä, konteksteissa. Synonyymeiksi kutsuttujen sanojen merkityksissä on itse asiassa useinkin vivahde-eroja ja ne esiintyvät eri ympäristöissä. Sanoihin liittyy tunnepitoisuutta ja si- vumerkityksiä. On siis vaikeaa löytää sanaparia, joilla olisi täydellisesti sama semantti- nen arvo. (Ks. Taylor 2002: 471.) 30 Esimerkkinä voidaan ottaa adjektiiville autuas Nykysuomen synonyymisanakirjan tar- joamat synonyymit. Sävyerot ovat tässäkin esimerkissä selviä. Autuas on nykykielessä vanhahtava ja uskonnollinen tyyliltään, kun taas sen rinnakkaismerkitykset onnellinen, ihana ja suloinen kuuluvat kielenkäyttöön useissa eri konteksteissa. Autuas (auvoisa), autuaalinen, onnellinen, ihana, suloinen 31 4 ADJEKTIIVIEN MERKITYSTEN JA MERKITYSRAKENTEIDEN ANALYYSI Tässä luvussa tarkoituksenani on löytää vastaukset tutkimusongelmakseni asettamiini kysymyksiin: Millaisia adjektiiveja aineistosta löytyy, sekä millaisia merkityksiä ne luovat? Mikä on adjektiivien semanttinen rooli uskonnollisessa diskurssissa? Entä mil- laisessa intertekstuaalisessa yhteydessä adjektiivit ja teksti ovat Raamattuun? Pyrin työssäni analysoimaan Kotimaan ja Viikkolehden artikkeleiden adjektiivien merkityksiä ja merkityssuhteita käyttämällä kognitiivisen kieliopin teoriaa työni suuntaa-antavana viitekehyksenä. Kuten olen jo useasti työssäni painottanut, pyrin tarkastelemaan merki- tystä kognitivistisen merkityskäsityksen mukaisesti mahdollisimman laajasti ja koko- naisvaltaisesti huomioiden tekstin kontekstin ja diskurssin. Käytän jatkossa lehtien nimistä lyhenteitä KM eli Kotimaa ja VL eli Suomen Viikko- lehti. Raamatunkohdat ovat uudemmasta raamatunkäännöksestä (1992). Adjektiivien luomien merkitysten tarkastelussa olen käyttänyt apuna suomen kielen perussanakirjaa (PS). Olen numeroinut kaikki lehtien artikkelit (ks. liite 1), ja analyysissä kerron aina lehden päivämäärän lisäksi myös artikkelin numeron. Tarkastelemiani artikkeleita on lukumäärältään yhteensä 78, joista Kotimaa -lehdessä 43 ja Viikkolehdessä 35. Adjek- tiiveja artikkeleissa on yhteensä 1629, joista Viikkolehtien artikkeleissa adjektiiveja on 614 ja Kotimaa-lehdissä 988. Eräs johdannossa esittämistäni tutkimusongelmista on selvittää, millaisessa intertekstu- aalisessa yhteydessä artikkelien tekstit ja adjektiivit ovat suhteessa Raamattuun ja mui- hin subteksteihin. Ennen varsinaista adjektiivien analysointia lienee tarpeen muutamalla sanalla esitellä aineistoni yleisemmin ja erityisesti selvittää, kuinka uskonnollista tekstiä aineistoni on ja missä määrin teksti identifioituu uskonnolliseen diskurssiin? Tarkaste- lemani artikkelit vaihtelevat aiheiltaan runsaasti, joten tässä yhteydessä on tarpeellista selvittää, missä määrin tekstit edustavat uskonnollista kieltä ja diskurssia. Eräs kielen uskonnollisuutta selventävä mittari on se, missä määrin teksti on yhteydessä Raamat- tuun ja keskustelee sen tekstin kanssa (ks. Utriainen 1997: 104). 32 Sitaatti Raamatusta antanee uskonnolliselle tekstille, esimerkiksi saarnalle, auktoriteet- tia7. Raamatun pyhyys ikään kuin siirtyy toiselle tekstille. Oletukseni on, että tekstin käsittelemälle aiheelle tai väittämälle haetaan tuki ja oikeutus Raamatun tekstistä. Us- konnollisessa diskurssissa on tärkeää, että puhutun tai kirjoitetun tekstin sanoma on raamatullista eli oikeaa ja puhdasoppista. Jo tämä lähtöasema pakottaa tekstin keskuste- lemaan Raamatun tekstin kanssa. Utriainen (1997:110) on huomannut tutkiessaan inter- tekstuaalisia kytköksiä naisten itsemurhaviesteissä, että sitaatti runoista, aforismeista, lauluista tai virsistä ilmestyy tekstissä usein sellaiselle paikalle, jossa on haluttu sanoa jotakin todella tärkeää, mutta vaikeasti sanoiksi puettavaa. Pitääkö paikkaansa myös selkeästi havaittavissa intertekstuaalisissa kytköksissä Raamattuun? Ilmeisiä kytkentöjä Raamattuun on kummankin lehden artikkeleissa paljon. Suorassa dialogissa Viikkolehden artikkelit ovat selvemmin yhteydessä Raamatun kieleen kuin Kotimaan. Nämä tekstit ovat tyyliltään lähellä kirjoitettua saarnaa. Ne puhuttelevat, kehottavat, suostuttelevat ja rohkaisevat lukijaa. Selkeästi saarnatyylisessä tekstissä on useita suoria sitaatteja Raamatusta. Viikkolehdes- sä nämä suorat sitaatit on usein ikään kuin irrotettu tekstistä artikkelin alkuun ja myös kohta Raamatussa on ilmoitettu. Kotimaa-lehdessä raamatunkohtien irrottamista ja läh- teen selkeää ilmoittamista ei ole. Kummankin lehden artikkeleissa on paljon lyhyitä suoria lainauksia keskellä tekstiä, tukemassa opetusta, usein lähdettä ei ole ilmoitettu. Joskus lähde saatetaan ilmoittaa, mutta itse sitaatti on omin sanoin lyhennelty. Kun lähde ilmoitetaan, raamattuviittaus on ilmeisen tarkoituksellinen ja intertekstuaali- nen kytkentä on hyvin vahva. Näin sekä viestin lähettäjä että vastaanottaja ovat tietoisia tästä tekstienvälisyydestä. Jos vastaanottaja tuntee subtekstin, tarvetta lähteen merkit- semiseen ei samalla tavalla ole. (Koivisto 1998:34.) Viikkolehdessä on tällaisia tietoisia sitaattilainoja, joihin kirjoittaja ei ole halunnut tai kokenut tarpeelliseksi liittää ilmoitus- 7 Suojanen (1988: 38, 99) toteaa uskonnollisen tekstin olevan erityisen tiiviissä yhteydessä Raamattuun. Raamattu on pitkälti sen arvojen ja maailmankuvan taustalla. Kristilliselle yhteisölle ja kielelle Raamattu sanomaltaan edustaa pysyvyyttä ja pyhyyttä. Uskonnollinen kieli on näin, uusittunakin, perillinen tuhan- sia vuosia vanhalle lähteelle. 33 ta raamatunkohdasta. Kirjoittaja ei näin ole halunnut sitoa tekstiä tiukasti raamatunpaik- kojen merkitysympäristöön. Irrallisina kytkentöinä lauseilla on laajempi merkitykselli- nen liikkumavara osana tekstiä. Raamattu on keskeisin tyylillinen subteksti tarkastelemassani tekstissä. Tämä näkyy erityisesti kielikuvien ja uskonnolliseen kieleen vakiintuneina sanavalintoina. Tyylilli- nen lainautuminen voi olla myös rakenteellista (Tammi 1991: 82). Kotimaa-lehti ilmoittaa olevansa kristillis-yhteiskunnallinen lehti. Nimensä mukaisesti lehti myös käsittelee uutisia ja ajankohtaisia aiheita. Esimerkiksi homojen oikeuksia käsittelevässä artikkelissa on suoria sitaatteja aiheesta tehdystä tutkintapyynnöstä. Sel- keää intertekstuaalista yhteyttä ei kuitenkaan löytynyt tekstin ja uutisen tai tapahtuman väliltä kummastakaan lehdestä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö uutiset, tapah- tumat ja virkakielikin olisi taustalla vaikuttavana voimana. Yksittäisten adjektiivien intertekstuaaliset kytkökset käsittelen muun analyysin yhtey- dessä. Esittelen kytkökset aina kun ne vaikuttavat merkityksen syntyyn. Apuna kytkös- ten etsimiseen olen käyttänyt Raamatun sanahakutietokantaa (Uskonkirjat 2008). Aineistoni kytkennät Raamattuun voidaan jakaa eksplisiittisiin ja implisiittisiin yhteyk- siin. Eksplisiittisissä kytkennöissä tekstien välinen yhteys on ilmeistä. Tällaisia ovat esimerkiksi suora nimeäminen, suora sitaatti ja tyylillinen lainaaminen toisen tekstin Implisiittisestä kytkennästä on kysymys myös, jos tekstillä on vaikeammin havaittava intertekstuaalinen yhteys kahteen subtekstiin, esimerkiksi Raamatun kertomukseen ja sadunkerronnan perinteeseen. (Ks. Tammi 1991: 75–90.) Adjektiivien merkityksiä ja niiden luomia merkitysrakenteita tarkastelen kolmen otsi- kon, kognitiivisen alueen, alla, jotka yhdessä muodostavat lehtien artikkeleista välitty- vän uskonnollisen elämän alueet ja aihepiirit. Ensimmäisen otsikon alla tarkastelen ar- tikkelien adjektiivien Jumalalle antamia ominaisuuksia sekä Jumalan ja ihmisen koh- taamista. Toinen alue on uskovan elämän arki, joka jakautuu maalliseen sekä seurakun- nalliseen ja yksityiseen hengelliseen elämään. Kolmas kognitiivinen alue on uskonnolli- 34 nen yhteisö ja muut, jossa tarkastelen, miten adjektiivien avulla ihmiset jaetaan kahteen ryhmään. 4.1 Jumala ja ihminen Tarkoituksenani on tässä luvussa esittää artikkeleissa Jumalaan ja ihmiseen liitetyt ad- jektiivit. Tässä yhteydessä Jumalaan tai jumaluuteen liitetyt adjektiivit täytyy tarkastella suhteessa ihmiseen liitettyihin adjektiiveihin. Vastakohtaisuus ja adjektiivien antonyy- miparit ovat erityisen merkittävässä roolissa merkityksen muodostumisessa kuvattaessa ihmistä ja Jumalaa. Tämä onkin ymmärrettävää, koska uskonnollisessa diskurssissa on kielen avulla tehtävä ero maallisen ja hengellisen välille. Jumalan suuruutta painotetaan korostamalla ihmisen pienuutta ja ajallisuutta. Sanakirja antaa jumalalle ja ihmiselle seuraavanlaisen merkitykset: (PS)jumala: 2. mm. kristinuskossa palvottava korkein olento, Luoja, Her- ra, Kaikkivaltias (PS)ihminen: vars. älyllisiltä ominaisuuksiltaan pisimmälle kehittynyt elävä olento Adjektiivien kautta esille tulevaa Jumalan ja ihmisen välistä eroa ja suhdetta käsittelen tämän luvun osissa hengellinen ja maallinen -vastapari (ks. 4.1.1) ja Jumalan ominai- suudet (ks. 4.1.2) Ensimmäisessä osassa käsittelen uskonnollista diskurssia ja kieltä keskeisesti rakentavaa adjektiiviparia hengellinen>--------< IHMINEN Hengellisyyden asteikko: hengellinen>---------- - - - - - - - - - - - - - - - < ihminen Jumala ihminen armollinen armahtava armahdettu (syntinen) täydellinen epätäydellinen vajavainen vaillinainen hyvä muuttumaton muuttuva nykyaikainen uskollinen erilainen poikkeuksellinen ainoa suuri pieni vaatimaton voimakas voimallinen majesteetillinen uskollinen (ihmeellinen) taivaallinen (Isä) oma rakas rakastava tärkeä Aineiston adjektiivit välittävät Jumalasta kahdenlaista kuvaa. Toisaalta Jumala nähdään voimakkaana, majesteetillisena, suurena ja ihmiseen liitettyihin ominaisuuksiin vastak- kaisena hahmona. Jumala esitetään kaukaisena ja kunnioitusta (pelkoa) herättävänä 47 hahmona, persoonana. Toisaalta taas Jumala onkin ihmisen oma, läheinen, rakastava Jumala, jolla on lämmin syli ja joka armahtaa. Ihmistä lähellä olevaa Jumalaa kuvataan adjektiivilla armollinen sekä partisiipilla ar- mahtava aineistossa seuraavissa konteksteissa: (21) Kohtaa armahtava Vapahtajasi mahdollisimman usein. (14.8. VL 8) (22) Armollinen Jumala voi olla suurempi kuin me omissa kup- pikunnissamme saatamme kuvitella. (12.7. KM 1) Sanakirja antaa adjektiiville seuraavan merkityksen: (PS) armollinen: 1. laupias, armahtavainen, sääliväinen, lempeä, armelias Esimerkkien antamassa merkityksessä Jumala siis sääliväinen ja lempeä häntä lähesty- vää ihmistä kohtaan. Esimerkin 21 predikaatio armahtava Vapahtaja on vielä voimak- kaampi merkitykseltään, koska substantiivi Vapahtaja itsessäänkin jo sisältää merkityk- sen jostakin joka vapauttaa ja armahtaa ihmisen. Esimerkissä 22 luodaan käsitys Juma- lan ominaisuuksien kuten armollisuuden suuruudesta, Jumala on vielä armollisempi kuin rajoittunut ihminen voi ymmärtää. Raamatussa kuvataan usein Jumalaa adjektiivilla armollinen, ja näin adjektiivin käyttö kuvaamassa Jumalan ominaisuutta on myös uskonnollisessa diskurssissa tavallinen. Armo ja armahtaminen ovat kristillisen uskon yksiä keskeisimpiä käsitteitä. Adjektiivin esiintymisestä Raamatun tekstissä voi antaa seuraavan esimerkin: ”Kuitenkin, Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, Hän nousee armahtamaan teitä” (Jes. 30:18, VT 1992) Siinä missä Jumala on aineistossa armollinen ja armahtava, ihminen taas on armahdettu syntinen. Esimerkki 23 luo selvän merkityksen ihmisestä Jumalan vastakohtana, synti- senä, jonka ainoa mahdollisuus halutessaan kohdata Jumala on tulla tässä kohtaamisessa armahdetuksi: 48 (23) Ainoa turvallinen tapa on lähteä armahdettuna syntisenä. (12.7. KM 6) Aineistossa Jumala on myös rakastava ja ihmiselle rakas Mestari: (24) Silloin meistä tuntuu, että on suuri ilo ja etuoikeus tehdä rakkaalle Mestarille mieliksi. (14.8 VL 3) (25) Juha Tapio keikkailee yli kirkkorajojen ja kertoo nuorille ra- kastavasta Jumalasta (9.8 KM 20) (26) [- -] joutuisi hylkäämään oman sisäisen ajatuksensa kaikkien uskontojen yläpuolella olevasta ihmisiä rakastavasta Juma- lasta. (14.8 VL 3) Esimerkkien adjektiivit antavat kuvan Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta läheisenä. Ihmisen ja Jumalan välinen suhde on molemminpuolinen, Jumala on rakastava ja ihmi- nen rakastaa Jumalaa. Sanakirja avaa adjektiivin rakas merkitystä: (PS) rakas 1. jtak jonka jku kokee itselleen kallisarvoiseksi, johon on sy- västi kiintynyt, josta pitää hyvin paljon. 2. rakastava, hellä Ihmisen ja Jumalan välistä läheistä suhdetta aineistossa kuvataan myös adjektiiveilla uskollinen ja oma. Omakohtaisen uskon merkitystä painotetaan seuraavassa Viikkoleh- den esimerkissä: (27) [- -]kun uskossa otamme Hänet vastaan omana Lunasta- janamme. (14.8 VL 3) Jumala on siis ihmisen oma Lunastaja. Suhteen molemminpuolinen omistaminen, oma- na pitäminen näkyy myös uskovista käytettävissä nimityksissä, joissa adjektiivi oma on osana yhdysrakennetta, esimerkiksi tässä työni aineistossa esiintyvä Jumalan oma kansa (ks. 4.3), tai substantiivisesti käytettävä Jumalan oma (ihminen). Yhdysrakenteen oma Lunastaja tai oma Jumala merkityksen intertekstuaalinen tausta on löydettävissä Raa- 49 matusta, jossa puhutaan usein Jumalan omasta kansasta sekä omasta Jumalasta (ks. esi- merkiksi 2. Moos 19: 5.) Adjektiivi uskollinen sekä yhdysrakenne uskollinen Jumala esiintyy aineistossa seuraa- vassa kontekstissa: (28) Tänään Jumalan rakkaus valtaa sinut ja haluat kertoa ystävil- lesi uskollisen, ihmeellisen Jumalan rakkaudesta. (26.6. VL 11) Esimerkki 28 antaa merkityksen Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, kiintymyksestä jatkuvana, pysyvänä, uskollisena rakkautena. Sanakirja antaa adjektiiville uskollinen seuraavan merkityksen: (PS) uskollinen 1. lojaalisuudesta, velvollisuudentunnosta, kiintymyksestä tms. jatkuvasti jnak t. jonkinlaisena pysyvä. Tässä kontekstissa adjektiivi uskollinen liikkuu merkitykseltään samalla pysyvyyden asteikolla kuin adjektiivi muuttumaton. Merkitykseltään adjektiivi muuttumaton tässä suhteessa synonyyminen, suhde olioon on pysyvä: (PS) muuttumaton joka ei muutu t. ole muuttunut, (samanlaisena) pysy- vä, kiinteä, vakinainen, vakaa, vakio, sama Aineistossa Jumalaa kuvataan muuttumattomaksi. Tätä ominaisuutta korostetaan suh- teessa ihmisen ja hänen vaikutusalueensa muuttuvuuteen. Muuttumattoman Jumalan vastakohtana on muuttuva ihminen, erilaisine mielipiteineen. Tämä tulee esille seuraa- vista esimerkeistä 29 ja 30: (29) Jumala on sama silloinkin kuin ehkä vanhaa kotitaloamme ei ole enää olemassa. Jumala on myös muuttumaton. (26.6. VL 12) (30) Missä on minun luottamukseni ja missä on sinun luottamuk- sesi? Onko se ihmisten mitä erilaisimmissa mielipiteissä? Vai onko se jossain muualla. (14.8. VL 2) 50 Ihmistä lähellä olevan Jumalan lisäksi aineistosta välittyy kuva kaukaisesta, ainutlaatui- sesta ja suuresta Jumalasta. Adjektiivien kautta Jumalan ominaisuuksien erilaisuus suh- teessa ihmiseen korostuu. Jumala on hyvä ja suuri, kun taas ihmistä kuvataan vastakoh- taisilla adjektiiveilla pieni, vaatimaton ja vajavainen. Raamatussa Jumalaa kuvataan adjektiiveilla suuri ja hyvä usein, ja näin adjektiiveja käytetään usein myös uskonnolli- sessa diskurssissa määrittelemään Jumalan ominaisuuksia. Psalmin 95:3 sanoin, ” Herra on suuri Jumala ja kaikkien jumalien ylin valtias”. Hyvä adjektiivi esiintyy aineistossa seuraavissa konteksteissa kuvaamassa Jumalan ominaisuuksia: (31) Nyt näen, että kaikki on lahjaa Jumalalta, joka on hyvä. (9.8 KM 20) (32) Tulkaa, katsokaa ja maistakaa, kuinka Herra on hyvä. (14.8. VL 16) Adjektiivi hyvä on hyvin polyseeminen merkitykseltään. Lähinnä sanakirjan antamista merkityksistä tässä uskonnollisessa diskurssissa on eettistä ominaisuutta, hyvyyttä ku- vaava merkitys: (PS) hyvä jstak myönteisenä, edullisena, arvostettavana tms. pidettävästä. 6. eettisesti arvokas, puhdas, jalo, ylevä, hieno, hyväsydäminen, lempeä, hieno Edellä on todettu jo uskonnollisen maailmankuvan pohjautuvan polarisoituneeseen ra- kenteeseen (ks. Suojanen 1988:59), jonka ääripäissä ovat vastakohtaiset adjektiivit hy- vä>