VAASAN YLIOPISTO 

FILOSOFINEN TIEDEKUNTA 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Riikka Ojala 
 

HEVOSTALOUS MAATILOJEN UUTENA TOIMEENTULOMUOTONA 
 

Esimerkkinä maatilojen hevostalous Etelä-Pohjanmaalla 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 
 

Aluetieteen  
pro gradu-
tutkielma  

 

 

 

 

VAASA 2010



 



 1 

SISÄLLYSLUETTELO   

 sivu  

KUVIOLUETTELO 4 

 

TAULUKKOLUETTELO 4 

 
TIIVISTELMÄ 5 
 

1.  JOHDANTO 7 

1.1. Tutkimuksen tausta 7 

1.2. Tutkimuksen tavoite ja tutkimusongelmat 9 

1.3. Aikaisemmat tutkimukset 9 

 

2.  MAASEUDUN KEHITYS JA MAASEUDUN ELINKEINOTOIMINNAN 

MUOTOUTUMINEN 12 

2.1. Maaseudun määrittely 12 

2.2. Maaseudun kehityskulku Suomessa 13 

2.3. Elinkeinorakenteen muutos maaseudulla 16 

2.4. Suomen maatalous ja sen kehittyminen EU-jäsenyyden aikana 19 

 

3.  MAATILOJEN UUDET TOIMEENTULOMAHDOLLISUUDET 24 

3.1. Uusien toimeentulomuotojen kehittyminen 24 

3.2. Maaseudun uudet toimeentulomuodot 27 

3.3. Maatilojen kehittymismahdollisuudet 29 

3.4. Monialaisuus maatiloilla 31 

 

4. YRITYSTOIMINTA MAASEUDULLA JA MAATALOUDESSA 42 

4.1. Yritystoiminnan määrittely ja teoria 42 

4.1.1. Yrittäjyyden määrittely 42 

4.1.2. Yrittäjäksi ryhtymisen prosessimallit 44 

4.2. Yritystoiminta maaseudulla 49 

4.3. Maatalous ja yritystoiminta 51 

4.4. Maatilayrittäjien ja monialaisten maatilayrittäjien yrittäjäidentiteetti 53 



 2 

4.5. Maatilojen yritystoiminnan kehittymismahdollisuudet 55 

 

5.  HEVOSTALOUS SUOMESSA 58 

5.1. Hevostalouden määrittely 58 

5.2. Hevostalouden osa-alueet 62 

5.2.1. Hevostalouden osa-alueet 64 

5.2.2. Hevostalouden tuki- ja lähialat 71 

5.3. Hevostalous maaseudulla ja maatiloilla 74 

5.4. Hevostalliyritykset 78 

 

6.  HEVOSTALOUS MAATILOJEN UUTENA TOIMEENTULOMUOTONA      

ETELÄ-POHJANMAALLA 80 

6.1. Etelä-Pohjanmaa tutkimuskohteena 80 

6.2. Tutkimusmenetelmät 84 

6.3. Tutkimusaineiston keruu 86 

6.3.1. Haastattelu tiedonkeruumenetelmänä 86 

6.3.2. Haastattelukohteiden valinta 87 

6.3.3. Haastattelujen tekeminen 88 

6.3.4. Tutkimuksen luotettavuus 89 

6.4. Tutkimustulokset 90 

6.4.1. Case-tapausten kuvaus 90 

6.4.2. Maatalous haastateltavilla tiloilla ja haastateltavien mielipiteet  

 maatalouden harjoittamisesta 92 

6.4.3. Liiketoimintaideat 95 

6.4.4. Yrittäjäksi ryhtymisen yleiset taustatekijät sekä henkilötekijät 98 

6.4.5. Maatilaan liittyvät tekijät 103 

6.4.6. Hevostalouteen liittyvät tekijät 105 

6.4.7. Toimintaympäristöön liittyvät tekijät 111 

6.4.8. Tyytyväisyys nykytilanteeseen ja tulevaisuuden näkymät tiloilla 117 

6.5. Yhteenveto haastatteluaineistosta 119 

 

 



 3 

7.  YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET 125 

7.1. Yhteenveto 125 

7.2. Tutkimustulosten vertailu aiempiin tutkimuksiin 130 

7.3. Johtopäätökset 131 

 

LÄHDELUETTELO 135 

 

LIITTEET  146 

 

LIITE 1. Teemahaastattelujen runko 146 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

    



 4 

KUVIOLUETTELO 

 
Kuvio 1. Maatilojen lukumäärä peltosuuruusluokittain vuosina 1995–2009. 21 

Kuvio 2. Maatilojen lukumäärä tuotantosuunnan mukaan vuosina 1995–2009. 22 

Kuvio 3. Malli yrittäjäksi ryhtymisestä Huuskosen mukaan. 44 

Kuvio 4. Malli maataloustuottajien yrittäjyyspäätöksestä Akseli mukaan. 48 

Kuvio 8. Hevosten määrä Suomessa vuosina 1920–2007. 59 

Kuvio 9. Päätoimisten ja osa-aikaisten työntekijöiden määrän kehittyminen ´ 

tallikoon kasvaessa. 61 

Kuvio 10.  Hevostalouden kokonaisuuteen kuuluvat niin tuottajat, käyttäjät kuin 

palvelujen tarjoajat. Hevostalouden yritystoimintaa, tutkimusta, koulutusta ja 

kehittämistä on jokaisella kehällä. 64 

Kuvio 11. Hevosyritysten ja -urheilun sijoittuminen maaseutu- ja kaupunkialueille. 76 

Kuvio 12. Etelä-Pohjanmaan kartta. 80 

Kuvio 13. Maatilojen lukumäärä TE-keskusalueittain. 82 

 

TAULUKKOLUETTELO 

 

Taulukko 1. Elinkeinorakenteen muutos aluetyypeittäin 1995–2004e  

(vuosi 2004 on ennakkotieto). 19 

Taulukko 2. Monialaisten tilojen toimialat ja määrät vuosina 2000, 2003,  

2005 ja 2007. 37 

Taulukko 3. Maatilatallien ja niillä olevien hevosten jakautuminen eri alueilla. 100 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



 5 

 
VAASAN YLIOPISTO 
Filosofinen tiedekunta 
Tekijä:  Riikka Ojala 
Pro gradu -tutkielma: Hevostalous maatilojen uutena toimeentulomuotona: Esi-

merkkinä maatilojen hevostalous Etelä-Pohjanmaalla 
Tutkinto:  Hallintotieteiden maisteri 
Oppiaine:  Aluetiede 
Työn ohjaaja: Hannu Katajamäki 
Valmistumisvuosi: 2010  Sivumäärä: 147 
 
TIIVISTELMÄ: 
 
Maatalouden voimakkaan rakennemuutoksen myötä yhä harvemmat maaseudun asukkaat saavat nykyään 
toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta. Maatalouden muutoksen ja kilpailukyvyn heikentymisen johdos-
ta viljelijäperheet ovat alkaneet pohtia maatalouden ulkopuolisia palkka-, yritys- ja muita ansiotuloja. 
Maatilat ovat yhä useammin monialayrityksiä, joissa toimeentulo muodostuu useista eri lähteistä. Maati-
lan monialaistaminen on keino täydentää ja kehittää tilan toimintaa sekä laajentaa ja tehostaa maatalous-
tuotantoa. Muun yritystoiminnan toimialoja ovat esimerkiksi koneurakointi, matkailu ja hevostalous. 
Hevostaloudella on kasvava merkitys Suomessa. Ala tarjoaa monille työn ja elinkeinon. Huomattavaa on 
se, että hevostalous kuuluu niihin harvoihin maatalouden tuotantosektoreihin, joiden määrä on kasvussa. 
Tämän tutkimuksen tavoitteena on kuvata maatilojen monialaistumista ja hevostaloutta maatilojen uutena 
toimeentulomuotona. Tavoitteena on löytää ja kuvata niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet maatilojen 
monialaistumiseen ja hevostalouden harjoittamisen aloittamiseen. Tutkimusongelmia on kaksi. Ensinnä-
kin tarkoituksena on selvittää millainen maatilojen uusi toimeentulomuoto hevostalous on. Toisekseen 
tarkoituksena on löytää niitä tekijöitä, jotka mahdollistavat hevostalouden harjoittamisen ja kehittymisen 
tiloilla. Tutkimuksessa tarkastellaan aluksi maaseudun kehityskulkua ja muutoksia sekä selvitetään maati-
lojen uusia toimeentulomahdollisuuksia, jonka jälkeen tutkimuksessa perehdytään yrittäjyyspäätöksiä 
kuvaaviin malleihin, maatilojen yrittäjyyspäätöksiin sekä yritystoiminnan kehittymiseen maatiloilla. Tut-
kimuksen empiria pohjautuu kuuden eteläpohjalaista maatilayrittäjän teemahaastatteluihin. 

Tämän tutkimuksen tuloksena löydettiin yhteneviä tekijöitä hevostaloutta harjoittavilta maatiloilta. He-
vostalouden aloittaneella tilalla toiminnan taustalla on vahvasti joko yrittäjäpariskunnan tai heidän lasten-
sa hevosharrastus. Lisäksi taustalla on tyytymättömyys maatalouden kannattavuuteen ja tulevaisuuteen.  
Maatiloilla harjoitetaan kuitenkin edelleen perusmaataloutta. Maatilataustaiselta hevostalouden harjoitta-
jalta löytyy myös aikaisemmin hankittuja ja saatuja tietoja, taitoja ja kokemusksia joista on apua uuden 
yritystoiminnan harjoittamisessa. Lisäksi perhetausta on yrittäjämyönteinen. Hevostalouden aloittaneella 
tilalla myös elämäntilanne on ollut sopiva toiminnan aloittamiseen. Maatilalla on ollut valmiina sellaisia 
resursseja, jotka ovat sopineet hevostalouden harjoittamiseen. Lisäksi hevostaloudelle löytyy alueelta 
kysyntää ja ympäristö on yrittäjämyönteinen. 

Tämän tutkimuksen pohjalta hevostaloutta voidaan pitää sopivana toimeentulomuotona maatiloilla. He-
vostalous on potentiaalinen ala, jossa asiakkaiden toimesta vaaditaan kuitenkin yhä suurempaa panostusta 
palveluiden ja tuotteiden laatuun. Hevostalous sopii erityisen hyvin niille maatiloille, joissa on jo val-
miiksi tietämystä hevosista esimerkiksi hevosharrastuksen kautta. Hevostalous sopii sekä kaupunkien 
läheiselle maaseudulle, ydinmaaseudulle sekä harvaan asutulle maaseudulle hevostalouden eriluonteisten 
toimintojen vuoksi. Hevostalous luo eloa ja elinvoimaa maaseudulle ja voi osaltaan pitää maaseudun 
elävänä ja virikkeellisenä elinympäristönä. 

AVAINSANAT: maaseutuelinkeinot, maatalous, monialaisuus, hevostalous



 



 7 

 
 

1.1. Tutkimuksen tausta 

 
Maatalous ja maatalouden monialaistuminen 

 
Vuosikymmenten ajan maatalous on antanut turvatun toimeentulon maaseudun väestöl-

le (Laurila 1996: 7). Maataloudessa on kuitenkin ollut meneillään voimakas rakenne-

muutos 1960-luvulta lähtien. EU-jäsenyyden myötä tilojen määrän väheneminen on 

vain kiihtynyt. (Maa- ja metsätalousministeriö 2007: 34.) Suomessa eletään edelleen 

murrosaikaa, joka muokkaa sekä maaseutua että siellä toimivia elinkeinoja. Yhä har-

vemmat maaseudun asukkaat saavat toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, koska 

maatalouden koneellistumisen ja rationalisoitumisen myötä maatalouden työpaikat ovat 

vähentyneet. Lisäksi kansainvälinen integraatio on lisännyt jatkuvasti painetta pohjoisen 

maataloustuotannon supistamiseen. (Oksa 1994: 9.)  

 

Maaseudun elinkeinotoiminnan kehittämisessä ongelmallisinta on muutoksen nopeus, 

koska uusia elinkeinoja ei ehdi syntyä samaa vauhtia, kun maataloudesta poistuu työ-

paikkoja (Laine 2009: 7). Jatkuva maatalouden muutos ja kilpailukyvyn heikentyminen 

ovat vaikuttaneet siihen, että viljelijäperheissä on alettu pohtia maatalouden ulkopuoli-

sia palkka-, yritys- ja muita ansiotuloja (Laurila 1996: 7). Maatilat ovat yhä useammin 

monialayrityksiä, joissa toimeentulo muodostuu useista eri lähteistä. Maatiloilla harjoi-

tettava muu yritystoiminta eli monialaisuus on tosin ollut jo pitkään perinteinen toimin-

tatapa maatiloilla, mutta 2000-luvun aikana monialaisten tilojen määrä ja suhteellinen 

osuus on kasvanut niin Suomessa kuin muissakin EU-maissa. Maatilayrityksen on rea-

goitava nopeaan rakennemuutokseen ja maatalouden kannattavuuden laskuun. Maatilan 

monialaistaminen on keino täydentää ja kehittää tilan toimintaa sekä laajentaa ja tehos-

taa maataloustuotantoa. Perinteisiä ja yleisimpiä toimialoja monialaisilla maatiloilla 

ovat koneurakointi, matkailu, elintarvikkeiden ja puun jatkojalostus sekä energiantuo-

tanto. Uudempia potentiaalisia toimialoja ovat hoiva-alan yrittäjyys sekä hevostalous. 

(Heikkilä 2001: 4-5, Rantamäki-Lahtinen 2008a: 42.) Maatilan muun yritystoiminnan 

aloittamista tukevat usein maatiloilla jo olemassa olevat rakennukset, maatilayrittäjän 

1. JOHDANTO 



 8 

monipuolinen osaamispohja sekä ne tulot, joita maatila ansaitsee muusta tuotannosta 

(Kuisma & Haavisto 1995: 68.) 

 

Hevostalous 

 
Hevosilla ja siihen liittyvällä yrittäjyydellä on kasvava merkitys Suomessa. Hevosiin 

liittyvä harrastustoiminta on kasvussa ja näin erilaisille hevosalan yrityksille on yhä 

enemmän kysyntää. Hevoset ovat tuttu näky lähinnä maaseutumaisemassa. Maamme 

hevostalleista jopa 80 prosenttia sijaitsee maaseudulla, ja noin 10 prosentilla maatiloista 

on hevosia. Huomion arvoista on se, että muilla maatalouden tuotantosektoreilla on ta-

pahtunut tilojen lukumäärän vähenemistä, mutta hevostilojen lukumäärä on kasvussa. 

(Varkia, Pussinen & Korhonen 2006: 189, 192.) 

 

Hevonen oli pitkään tärkeä osa ihmisten elantoa ja toimeentuloa, kun sitä käytettiin työ-

hevosena. Koneellistumisen myötä hevosia ei juurikaan nähdä samanlaisissa töissä kuin 

vielä puoli vuosisataa sitten. Vuosikymmenien kuluessa hevosten rooli on muuttunut ja 

nykyään sitä hyödynnetään lähinnä elämysten tarjoamisessa sekä muissa vapaa-ajan ja 

virkistyksen toiminnoissa. Hevosia ja ratsastusta on pitkään pidetty lähinnä lasten ja 

nuorten tyttöjen harrastuksena, mutta aikuisten kiinnostus hevosharrastusta kohtaan on 

kasvanut koko ajan kiihtyvää tahtia. (Emt. 189.)  

 

Hevostaloudella on nykyään huomattava asema Suomessa ja Suomen maaseudulla. 

Suomen hevostalous on hyvin monipuolista ja se perustuu laajaan harrastus- ja vapaa-

ajantoimintaan. Hevostalous tarjoaa monille työn ja elinkeinon. (Hollmen & Mäenpää 

2004: 2.) Hevostaloudella on lisäksi merkittävää vaikutusta maaseudun elinvoimaisuu-

teen. Hevosten rehut tuotetaan maatiloilta, asui hevonen sitten maaseudulla tai kaupun-

gissa. Suomalaista luontoa ja maaseutua pidetään yhä useammin hyvinvointi-, virkistys- 

ja matkailupalveluiden tuottajana, ja tähän yhtälöön hevonen kiinteästi kuuluu. (Pussi-

nen & Thuneberg 2010: 7.) 

 

 



 9 

1.2. Tutkimuksen tavoite ja tutkimusongelmat   

 
Tämän tutkimuksen tavoitteena on kuvata maatilojen monialaistumista ja hevostaloutta 

maatilojen uutena toimeentulomuotona. Tavoitteena on löytää ja kuvata niitä tekijöitä, 

jotka ovat saaneet maatilan monialaistumaan ja siirtymään hevostalouden harjoittami-

seen. Tutkimusongelmat voidaan siis muotoilla seuraavasti:  

 

- Millainen maatilojen uusi toimeentulomuoto hevostalous on? 

- Mitkä tekijät mahdollistavat hevostalouden harjoittamisen ja kehittymisen maa-

tiloilla? 

 

Tutkimusongelmaa lähdetään ratkaisemaan kuvailemalla sekä maaseudun ja sen elin-

keinojen kehittymistä ja muutoksia että uusien toimeentulomahdollisuuksien kehitys-

kulkua. Näin pyritään hahmottamaan monialaistumisen taustatilanne eli se, miksi maati-

lat ovat alkaneet monialaistua ja harjoittaa maatalouden ulkopuolista yritystoimintaa. 

Toisena keskeisenä keinona tutkimusongelman ratkaisemisessa on kuvata maatilojen 

yrittäjyyspäätöstä ja yritystoiminnan kehittymistä maatiloilla. Näitä ilmiöitä sekä niihin 

liittyviä tekijöitä tutkimalla on tavoitteena saada selville ne taustatekijät, joiden pohjalta 

voidaan lähteä tutkimaan maatilojen hevostalouden aloittamista. Tutkimuksessa hyö-

dynnetään aineistona aiempia tutkimuksia, selvityksiä, tilastoja sekä hevostalouden har-

joittajien haastatteluja. 

 

 

1.3. Aikaisemmat tutkimukset  

 
Maaseutuyrittäjyyden ja maaseudun uusien toimeentulomuotojen tutkimus 

 
Suomessa maaseutututkimusta ja maaseutuyrittäjyyteen liittyvää tutkimusta on tehty 

melko runsaasti. Maaseutukysymykset ovat aina saaneet perustaa ja tukea tutkimuksel-

ta. Lukuisilla tieteenaloilla on monia maaseutuun erikoistuneita tutkijoita, joiden ansios-

ta esimerkiksi maaseudun historialliset ja yhteiskunnalliset muutokset, väestö- ja am-

mattirakenne sekä konfliktien aiheet ovat hyvin selvillä. Nykymuotoinen maaseututut-

kimus on saanut alkunsa kuitenkin vasta 1980-luvulla, jolloin on perustettu varta vasten 



 10 

tutkimusyksikköjä ja jolloin maaseutututkimus sai määrityksensä. Maaseutupolitiikan 

neuvottelukunnan teemaryhmän (nykyinen maaseutupoliittinen yhteistyöryhmä) mu-

kaan maaseutututkimus jäsentää maaseudun kehitystä ja sen ongelmia sekä hakee niihin 

ratkaisuja. (Uusitalo 1998: 44–45.) 

 

Maaseutuyrittäjyyteen liittyvää tutkimusta on ehditty tekemään jo jonkin verran. Hannu 

Niittykangas (1992) on tutkimuksessaan Maaseudun yritystoiminnan kehittymismahdol-

lisuudet tutkinut maatalouden ulkopuolista yritystoimintaa. Ari Akseli (1995) on selvit-

tänyt tutkimuksessaan millaisia tekijöitä löytyy maataloustuottajan maatalouden ulko-

puoliseen yritystoimintaan siirtymisen taustalta ja miten ne mahdollisesti poikkeavat 

muiden yrittäjäksi ryhtyneiden yrittäjyyspäätöksistä. Johanna Harjun ja Hannu Pirilän 

(2004) tutkimuksessa Maaseutuyrittäjyys – millainen mahdollisuus? on tutkittu maalle-

muuttoa ja yrittäjäksi ryhtymisen prosesseja sekä maaseudun liiketoimintaympäristöä ja 

markkinoiden tarjoamia mahdollisuuksia maaseutuyrittäjyydelle. Tutkimuskohteena 

ovat olleet nimenomaan sellaiset yritykset, joissa yrityksen perustaja on muuttanut maa-

seudulle ja perustanut sinne yritystoimintaa. 

 

Maatilojen monialaisuutta on tutkinut erityisesti Leena Rantamäki-Lahtinen. Rantamä-

ki-Lahtinen (2002) on tutkinut monialaisia maatiloja esimerkiksi tutkimuksessaan Mon-

ta rautaa tulessa – Monialaisten tilojen vertailu muihin maaseutuyrityksiin. Tämän tut-

kimus käsittelee sitä, millaista maatilojen harjoittama yritystoiminta on verrattuna mui-

hin ilman maatilataustaa toimivien yritysten toimintaan. Lisäksi Rantamäki-Lahtinen 

(2004) on tutkimuksessa Maatilojen monialaistuminen – Empiirinen analyysi monialai-

suuteen vaikuttavista tekijöistä tutkinut liiketaloustieteen näkökulmasta, miksi tilat ovat 

valinneet yritysstrategiakseen toimintojen monialaistamisen maatalouden ulkopuolelle 

ja miten onnistunut ratkaisu on ollut. Myös Asko Peltola (2000) on väitöskirjassaan 

tutkinut viljelijäperheiden monitoimisuutta suomalaisilla maatiloilla. Pia Laurila (1998) 

on lisensiaatintutkimuksessaan tarkastellut maaseudun uusia toimeentulomuotoja sekä 

niiden tarjoamia mahdollisuuksia maaseudun kehittämiseen. Kimmo Riusala ja Heli 

Siirilä (2009) ovat tutkineet monialayrittäjyyden mahdollisuuksia maaseudulla. Lisäksi 

Krista Tupala (2006) sekä Mari-Anne Laine (2009) ovat pro gradu -tutkielmissaan pe-

rehtyneet maatiloilla harjoitettavaan yritystoimintaan. Tupala kuvaa tutkimuksessaan 



 11 

maatilamatkailua maatilan uutena pääasiallisena toimeentulomuotona. Laine on vastaa-

vasti tutkinut maatilatalouden ulkopuolista yritystoimintaa ja yritystoiminnan kehitty-

misedellytyksiä lämpöyrittäjyyden kautta. 

 

Hevostalouden tutkimus 

 
Maa- ja metsätalousministeriö asetti 12.5.2005 työryhmän, jonka tarkoituksena oli laatia 

kansallinen hevostutkimusohjelma. Tämän ohjelman avulla pyrittiin selvittämään, miten 

kasvavaa hevostaloutta on tähän mennessä tutkittu ja millaisia tutkimustarpeita alalla 

on. Tavoitteena oli laatia koko hevostalousalan tarpeet kattava tutkimusohjelma, jonka 

avulla voidaan varmistaa ja edistää alan kotimaista ja kansainvälistä kilpailukykyä. 

Kansallisessa hevostutkimusohjelmassa priorisoitiin hevostutkimusaiheiden kärkeen 

hevoskasvatuksen edellytysten parantaminen, hevostalous sekä hevosala osana yhteis-

kuntaa. (Kansallinen hevostutkimusohjelma 2005: 2, 21.) 

 

Suomessa hevostutkimuksen osaaminen jakaantuu selvästi kahteen kategoriaan: biolo-

ginen ja eläinlääketieteellinen tutkimus sekä talous-, ympäristö- ja yhteiskuntatieteiden 

tutkimus. Näistä ensin mainittu edustaa pitkäaikaisinta hevostutkimuksen muotoa Suo-

messa. Hevostutkimus on Suomessa verrattain pieni tutkimusala. Vuonna 2004 Suo-

messa tehtiin hevostutkimusta noin 8,6 henkilötyövuoden verran. Muihin tutkimusku-

luihin käytettävissä olevat varat ovat vähäiset, mikä osaltaan rajoittaa hevostutkimusta. 

Rajoittavana tekijänä on myös ulkopuolisen tutkimusrahoituksen puute ja se, ettei he-

vostutkimus kuulu minkään suuren tutkimusrahoittajan painopistealoihin. (Emt. 12, 18.)  

Hevostalouden tutkimusta ovat tehneet Sirpa Pussinen ja Terhi Thuneberg (2010), jotka 

raportoivat tutkimuksessaan hevosalan yritystoiminnasta Hevosyrittäjyys 2009 -kyselyn 

pohjalta. Minna-Liisa Heiskasella, Ilkka Klemolalla, Mikko Kumpulaisella ja Päivi 

Kauppisella (2002) on vastaavasti ollut tavoitteena selvittää hevostalouden merkitystä ja 

tulevaisuutta Suomessa. Sirpa Pussinen, Jukka Korhonen, Ilpo Pölönen ja Rauni Varkia 

(2007) ovat lisäksi tutkineet kasvavaa hevostaloutta ja hevostalouden kehitysnäkymiä 

Suomessa.  



 12 

 
2.1. Maaseudun määrittely  

 
Maaseutu alueena on monimuotoinen ja vaihteleva, mistä johtuen maaseudun yksiselit-

teinen määrittely onkin vaikeaa (Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 2009: 17). Maaseu-

tu voidaankin määritellä monella tavalla riippuen tarkastelunäkökulmasta (Niemi & 

Ahlstedt 2004: 16). Maaseutupoliittisen yhteistyöryhmän (2004: 26) mukaan maaseutu 

voidaan määritellä seuraavalla tavalla: ”Maaseutu on kaupunkien kanssa vuorovaiku-

tuksessa oleva, kansallisiin ja kansainvälisiin kehityskulkuihin kytkeytyvä, monimuotoi-

nen, osaavien ja tahtovien ihmisten sekä luonnon muodostama haja-, kylä- ja pikkukau-

punkiasumisen ja yhä useampien ammattien yhteisö.”  

 

Maaseutua on aiemmin määritelty muun muassa ammattien, kulttuurin, organisaatioiden 

sekä elämäntavan kautta, mutta nykyään nämä perusteet eivät ole enää riittäviä erottavia 

tekijöitä maaseudun ja kaupunkien välillä. Maaseutu on lähentynyt siinä suhteessa kau-

punkeja, että siellä asuu monien ammattien harjoittajia ja kulttuuri leviää maaseudulla 

yhtä lailla kuin kaupungeissakin. Maaseudun roolina on kuitenkin edelleen raaka-

aineiden, energian ja elintarvikkeiden tuottaminen sekä virkistysmahdollisuuksien tar-

joaminen. Toisaalta on havaittavissa myös eroja maaseutujen ja kaupunkien välillä. Erot 

näkyvät erityisesti asumismuodoissa sekä fyysisessä ympäristössä. Maaseudulla maise-

ma on avoimempaa ja asuminen väljempää kuin kaupungeissa. Maaseudun ja kaupun-

gin tarkkaa rajaa on kuitenkin vaikea määritellä. (Emt.  25.) 

 

Suomessa on yleisessä käytössä maaseudun kolmijako, jossa maaseudun kunnat jaetaan 

kolmeen tyyppiin: kaupunkien läheiseen maaseutuun, ydinmaaseutuun ja harvaan asut-

tuun maaseutuun. Maaseudun kolmijako on vakiintunut käytettäväksi sekä Tilastokes-

kuksen tilastoissa että Suomen maaseutupolitiikassa. Tarkoituksena on, että toimijat ja 

viranomaiset pystyisivät analysoimaan paremmin erilaisten alueiden erilaisia tarpeita 

maaseudun kolmijaon avulla. Kolmijako tehtiin ensimmäisen kerran vuonna 1993 ja se 

on päivitetty vuosina 2000 ja 2006. Vuonna 2006 valmistuneen luokittelun päivityksen 

mukaan Suomen 432 kunnasta 58 on kaupunkikuntaa, 89 kaupunkien läheisen maaseu-

2. MAASEUDUN KEHITYS JA MAASEUDUN ELINKEINOTOIMINNAN 

MUOTOUTUMINEN 



 13 

dun kuntaa, 142 ydinmaaseudun kuntaa ja 143 harvaan asutun maaseudun kuntaa. 

(Maa- ja metsätalousministeriö 2006: 7.) Näiden kuntien pinta-ala on noin 90 % koko 

maan pinta-alasta. Koko maan väestöstä kuitenkin ainoastaan 42 % asuu vakituisesti 

maaseudun kolmijaon mukaisissa maaseutukunnissa vuonna 2004. Työpaikoista vain 

noin 32 % on maaseudulla (Maa- ja metsätalousministeriö 2007: 9; Maaseutupolitiikan 

yhteistyöryhmä 2009: 17.)  

 

Rosenqvistin (1996: 73–74) mukaan kuntapohjaisesti ei ole mahdollista saada oikeaa 

kuvaa maaseudun asemasta yhteiskunnan kokonaisuudessa eikä sen sisäisestä erilaistu-

neisuudesta. Rosenqvistin mukaan selkeämpi kuva voitaisiin saada käyttämällä taaja-

miin ja haja-asutusalueisiin pohjautuvaa määrittelyä. Tämä määritelmä lähtee siitä aja-

tuksesta, että taajama-alueet määritellään kaupungiksi ja taajamien ulkopuoliset eli haja-

asutusalueet maaseuduksi.  

 

Volk (1999: 11) yhtyy osittain Rosenqvistin ajatuksiin. Hänen mukaansa maaseuduksi 

voidaan käsittää kuitenkin haja-asutusalueiden lisäksi myös maaseututaajamat. Sekä 

Rosenqvistin että Volkin näkemykset maaseudun määrittelystä noudattavat hyvin pit-

källe tilastokeskuksen kuntaryhmittelyn periaatteita. Tilastokeskuksen kuntaryhmityk-

sessä kunnat jaetaan maaseutumaisiin kuntiin, taajaan asuttuihin kuntiin sekä kaupun-

kimaisiin kuntiin. Tilastollisen kuntaryhmityksen luokittelukriteereinä ovat kunnan taa-

jamaväestön osuus ja suurimman taajaman väkiluku. Tässä luokittelutavassa maaseu-

duksi käsitetään haja-asutusalueet sekä 200–499 asukkaan taajamat. Taaja-asutus käsit-

tää vastaavasti vähintään 500 asukkaan taajamat. Hallinnolliset aluejaot eivät vaikuta 

luokittelussa taajamien rajaukseen. Luokittelu poikkeaa perinteisestä taajaman määri-

telmästä, sillä pääsääntöisesti taajamina pidetään kaikkia vähintään 200 asukkaan ra-

kennusryhmiä. (Tilastokeskus 2007.) 

 

 

2.2. Maaseudun kehityskulku Suomessa  

 
Suomen vanha maaseutu oli alueittain vaihteleva. Suomessa elinkeinotoiminnan alueel-

linen erilaistuminen oli nähtävissä jo 1800-luvun alussa, jolloin maahan oli muodostu-



 14 

nut Länsi-Suomen peltoviljelyalue, Itä-Suomen kaskiviljelyalue ja Pohjois-Suomen kar-

jatalousalue. Tähän rakenteeseen heijastuu myös maamme erilaiset luonnontekijät ja 

niiden vaihtelut maan eri osissa. Rakenne kuvaa myös edelleen suomalaisen maaseudun 

erilaistumisen pohjakerrosta sekä suomalaisen maaseudun asutusrakennetta. (Malinen, 

Heiskanen, Keränen & Kuhmonen 1994: 64.)  

 

Suomalaisen maaseudun historiaan on mahtunut monenlaisia vaiheita. Sarkajaon jäl-

keen vuonna 1848 aloitetun uusjaon myötä Itä-Suomen kaskitalous alkoi muuntua pien-

tiloiksi ja itsellisen ja itsenäisen talonpojan malli alkoi muotoutua. Vuosien 1867–1868 

katovuosien jälkeen Suomessa alkoi sitkeä pyrkimys kohti elintarvikeomavaraisuutta. 

Peltoalan kaksinkertaistuttua vuodesta 1880 vuoteen 1910 myös karjatalous vahvistui. 

Metsäteollisuuden läpimurto lisäsi 1800-luvun lopulla metsien arvoa, mikä toi maaseu-

dulle uudenaikaiseen maatalouteen siirtymisen kannalta elintärkeitä pääomia. (Kataja-

mäki 2000.) 

 

Maaseudun nousua avitti 1900-luvun alun vuosikymmeninä taloudellisen, ammatillisen 

ja poliittisen organisoitumisen voimistuminen. Suomen itsenäistyttyä torppareista tuli 

itsenäisiä talonpoikia, jolloin Suomeen syntyi pientiloja. Pientilavaltaisuus vahvistui 

edelleen vuonna 1922 säädetyn Lex Kallion myötä, jolloin asuttamistoimenpiteiden 

seurauksena varsinkin Itä-Suomessa pientilojen määrä kasvoi. Toisen maailmansodan 

jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle noin 12 % sotaa edeltävästä pinta-

alastaan. Tämän johdosta Neuvostoliiton puolelle jääneestä Karjalasta Suomen puolelle 

muuttaneille muodostettiin maanhankintalain nojalla tiloja Etelä- ja Länsi-Suomesta. 

Rintamamiehiä asutettiin Itä-Suomeen. Sodan jälkeen maatalouden perusyksiköksi tuli 

pientila. Sodanjälkeisen asuttamistoiminnan pontimena oli elintarvikeomavaraisuuden 

tavoittelu sekä metsätyövoiman saatavuuden varmistaminen Itä- ja Pohjois-Suomeen. 

(Emt.) 

 

Suomeen on muodostunut lähes koko maahan ulottuva, harva maaseutuasutus, jonka 

yhtenä muokkaajana on ollut kulloisenkin valtiovallan harjoittama asutustoiminta (Ma-

linen ym. 1994: 65). Toisen maailmansodan jälkeinen asutustoiminta piti yllä agraa-

riunelmaa, jolloin maaseudulla elettiin rikasta, monipuolista ja itseriittoista elämää. 



 15 

Vuonna 1956 syntyneen maataloustulojärjestelmän seurauksena viljelijöiltä poistui me-

nekki- ja hintariski ja lisäksi järjestelmä takasi ansiotason turvallisen nousun. Järjestel-

mä oli osoitus maaseudun poliittisesta ja taloudellisesta voimasta. Maataloustulojärjes-

telmästä tuli kuitenkin vähitellen ylituotantoa ylläpitävä systeemi, ja se murensi viljeli-

jöiden yrittäjäidentiteettiä, koska maataloudessa ei ollut enää perinteisen yritystoimin-

nan piirteitä. (Katajamäki 2000.) Näihin aikoihin elettiin maaseudun ja maatalouden 

kulta-aikaa. Maatiloja oli 1950-luvun lopulla lähes 300 000 ja 60 % suomalaisista asui 

maaseudulla (Heinonen & Järvinen 1996: 14). 

 

Maaseudun suuren murroksen sanotaan alkaneen 1960-luvulla, mutta maa- ja metsäta-

louden työvoiman kokonaismäärän aleneminen alkoi kuitenkin jo 1940-luvulla. Pisim-

pään asutustoiminta jatkui Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa uusia tiloja perustettiin vielä 

1960-luvun lopulla, jolloin maataloudesta luopuminen alkoi ja oli ollut rintamailla jo 

pitkään käynnissä. (Malinen ym. 1994: 65.)  

 

Maaseudun suuren murroksen 1960-luvulla aiheutti maa- ja metsätalouden koneellistu-

misen kiihtyminen. Kun samoihin aikoihin saavutettiin myös elintarvikeomavaraisuus, 

alkoi ilmetä jo ylituotanto-ongelmiakin. Maatalouden rakennepolitiikan myötä maaseu-

dun asuttamisen aika oli ohi ja tavoitteeksi tuli tärkeimpien elintarvikkeiden omavarai-

suuden turvaaminen sekä kotimaisen tuotannon ja kulutuksen yhteensovittaminen. Maa-

talouden uudistumisen perusstrategiana oli erikoistuminen ja tuotantoketjun vertikaali-

sen integraation lujittuminen. Maaseudulla oli runsaasti liikaväestöä, kun elinkeinolli-

nen rakennemuutos ajoittui juuri ns. suurten ikäluokkien tuloon työmarkkinoille. Tällöin 

käynnistyi suuri muutto keskuksiin ja Ruotsiin, joka huipentui vuosien 1969–70 ns. suu-

rena muuttona. Maaseudun murros kosketti erityisesti syrjäisten alueiden metsätyön ja 

karjatalouden varassa eläneisiin pientiloihin. (Katajamäki 2000; Malinen ym. 1994: 65–

66.) 

 

1970-luvulla alettiin aluepolitiikkaa vahvistaa, kun yhteiskunnan eliitti havahtui pohti-

maan tyhjenevien maaseutualueiden kohtaloa. Aluepolitiikan vahvistumisen myötä al-

koi pohdinta mahdollisuuksista synnyttää maaseudun väistyvien toimintojen tilalle uu-

sia toimintoja. Teollistava aluepolitiikka synnytti uusia työpaikkoja maaseudun keskuk-



 16 

siin, mutta työpaikkoja eniten toi kuitenkin hyvinvointivaltion vahvistaminen 1970- ja 

1980-luvuilla. Kunnallisen palveluverkon luominen toi etenkin maaseudun naisille uu-

sia työpaikkoja. Vallallaan olleen maatalouspolitiikan ansiosta monet syrjäisenkin maa-

seudun pientiloista pystyi valtion tuen turvin jatkamaan toimintaansa. (Heinonen & Jär-

vinen 1996: 14; Katajamäki 2000.) 

 

Vuonna 1973 alkaneen ensimmäisen öljykriisin laukaiseman laman seurauksena maa-

seudun muuttotappio alkoi vaimentua ja maaseudun arvostus lisääntyä. Torjuntavoit-

toon liittyi myös maatalouden erikoistuminen. Maatalouden perusyksiköksi muodostui 

yhden sukupolven perheviljelmä. Lisäksi työssäkäynti tilan ulkopuolella alkoi yleistyä. 

Erikoistumisen myötä elintarvikkeiden tuotantoketju: erikoistuva alkutuotanto, jalostus 

ja kauppa muodostivat yhä kiinteämmän kokonaisuuden. Erikoistumisen myötä maa-

seudusta tuli puhtaasti raaka-aineiden tuotantoaluetta, jolloin viljelijöiden tuottajaidenti-

teetti vahvistui ja yrittäjäidentiteetti selvästi heikkeni. (Katajamäki 2000.) 

 

Maaseudun osuustoiminnallinen elintarviketeollisuus alkoi kuoriutua pois maaseudulta, 

kun tavoitteena olivat entistä suuremmat ja tehokkaammat yksiköt. Tällöin syntyi mah-

dollisuuksia maaseudun uudelle toimeliaisuudelle. Tämä nähtiin kuitenkin lähinnä tiloi-

hin kytkeytyväksi, jolloin alettiin puhua ”sivuelinkeinoista” ja ”liitännäiselinkeinoista”. 

Tilaan kytkeytymättömän maaseutuyrittäjyyden mahdollisuutta ei nähty todellisena vie-

lä 1970- ja 1980-luvulla. 1980-luvun lopulla perinteisen maatalouspolitiikan sijalle alet-

tiin kuitenkin kehittää uudenlaista maaseutupolitiikkaa, jonka keskeisenä teemana oli 

maaseutuelinkeinojen monipuolistaminen. Tämän uuden maaseutuajattelun perimmäi-

senä ajatuksena oli, ettei maaseudun elinvoiman säilymiseksi ole vain yhtä keinoa, vaan 

maaseutu säilyy ja kehittyy vain, jos sinne syntyy uusia toimintoja. (Heinonen & Järvi-

nen 1996: 14; Katajamäki 2000.) 

 

 

2.3. Elinkeinorakenteen muutos maaseudulla 

 
Maaseutu on elänyt perinteisesti maa- ja metsätaloudesta eli maasta ja sen kasvusta. 

Kasvun jalostamisesta ja markkinoinnista maaseutu on kuitenkin elänyt vähemmän ai-



 17 

kaa (Heinonen & Järvinen 1996: 17). Osassa maaseutua suurten keskusten läheisyys on 

tarjonnut mahdollisuuksia. Näillä seuduilla pelkästään jo tonttien kaavoittaminen on 

riittänyt houkuttelemaan lähikaupungeista uusia asukkaita, eikä maaseudulla ole ollut 

näin ollen kiinnostusta kehittää uusia elinkeinoja. Jokin aika sitten pienimuotoisia maa-

seutuelinkeinoja pidettiin vielä turhina näennäiselinkeinoina. Arvostusta ei myöskään 

saanut maatilojen monitoimisuus muuhun kuin ulkopuoliseen palkkatyöhön perustuva-

na. (Katajamäki 2000.)  

 

Ennen Suomen EU-jäsenyysneuvotteluiden tuloa ajankohtaisiksi, ryhdyttiin Suomessa 

suuntaamaan maatalouspolitiikkaa uudella tavalla. Tavoitteeksi tuli maatalouden kilpai-

lukyvyn kehittäminen. Tämä valtion linjaus oli selkeä kannanotto maatalouden raken-

nekehityksen puolesta. Tilakoon suurentaminen ja tuotannon keskittäminen merkitsivät 

maatalouden uusjakoa sekä tilojen kesken että myös alueiden kesken. Periaatteena oli-

kin, että perinteisen maatalouden supistuminen syrjäseuduilla parantaisi jollain tasolla 

jäljelle jäävien maatilojen edellytyksiä. (Sireni 1994: 57–58.) 

 

Edellä kuvattu maatalouspolitiikka onkin toteutunut osittain EU-jäsenyyden myötä. Ti-

lakoon suurentaminen ja tuotannon keskittäminen ovat toteutuneet, mutteivät pelkästään 

Suomen laajuudessa. Euroopan unionin periaatteisiin kuuluu turvata maatalous jäsen-

maissa, mutta toisaalta lähtökohtien riittävään tasaamiseen ei edes pyritä, vaan Euroo-

palle etsitään hyötyä keskittämällä tuotantoa parhaimmille alueille. Näin ollen tavoittee-

na onkin ollut keskittää maataloustuotantoa esimerkiksi Keski-Euroopan edullisille 

maatalousmaille, ei suinkaan Suomeen. (Uusitalo 1998: 126.) 

 

Keskittäminen koskee myös muuta toimintaa, koska markkinavoimat pyrkivät keskittä-

mään kehittyneimmät toiminnot EU:n ydinalueille. Euroopan unionin jäsenyyden myötä 

Suomen maaseutu ja maatalous ovat joutuneet avoimeen eurooppalaiseen kilpailuympä-

ristöön. EU-jäsenyyden myötä Suomessa on kilpailukykyisen taloudellisen toiminnan 

kehittäminen huomattavasti vaikeampaa kuin useimmilla muilla EU-maiden alueilla, 

joissa luonnonolosuhteet ovat suotuisammat, asutus tiheämpää ja maaseutu sijaitsee 

lähempänä suurempia väestökeskuksia. Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan 

soveltaminen on merkinnyt Suomelle ankaraa sopeutumista alentuneisiin tuottajahintoi-



 18 

hin sekä uusiin tukimuotoihin ja menettelytapoihin. Suomalaisen maaseudun viimeai-

kaiseen kehitykseen suuresti vaikuttanut tekijä onkin ollut maaseudun toimintaympäris-

tön globalisoituminen. (Laurila 1998: 47.)  

 

Elinkeinorakenteeltaan Suomi on selkeästi palveluyhteiskunta, koska 69 % työpaikoista 

sijoittuessa palvelualoille. Maa- ja metsätalouden työpaikkojen osuus on 4 % ja jalos-

tuksen 25 %. (Maa- ja metsätalousministeriö 2007: 10.) Maaseudun työpaikat ovat pai-

nottuneet elinkeinollisesti tuotannolliseen toimintaan: maatalouteen, metsätalouteen ja 

kalastukseen. Teollisuustyöstä maaseudulle sijoittuvat tuotantoketjun alkuvaiheet, ali-

hankinta ja sopimusvalmistus, kun taas tuotekehitys ja markkinointi keskittyvät suu-

rempiin keskuksiin. Palvelutyö on kasvava ala myös maaseudulla. Hoivapalveluiden 

tarve tulee lisääntymään maaseudulla väestön ikääntyessä. Samaan aikaan kuitenkin 

työvoiman saatavuus vaikeutuu ja veropohja kaventuu, jolloin palvelujen järjestämis-

mahdollisuudet heikkenevät. Palveluiden tuottamisessa maaseutualueilla ovat jo käytös-

sä erilaiset yhdistelmät julkista ja yksityistä sektoria. Kun palvelutyön määrä tulee to-

dennäköisesti kasvamaan, nousee keskeiseksi kysymykseksi se, miten näistä saadaan 

kunnollisia, tuloa tuottavia työpaikkoja. Toisaalta täytyy huomioida se, että syrjäisiin 

kuntiin ei ole saatu palvelualan työpaikkoja läheskään siinä suhteessa kuin väestökadon 

pysäyttämiseksi olisi ollut tarpeen. Palvelujen puuttuminen on myös lisännyt väestön 

muuttoa haja-asutusalueilta taajamiin. Syrjäseuduilla tuotanto- ja kasvumahdollisuuksi-

en turvaaminen edellyttää uudenlaisia organisointimuotoja niin yrittämisessä kuin jul-

kisten palvelujen järjestämisessäkin. (Akseli 1995: 21; Vihinen 2003: 84.) 

 

Maaseudun elinkeinorakenne on monipuolistunut merkittävästi viime aikoina. Suurin 

muutos on ollut alkutuotannon osuuden pienentyminen ja palvelujen osuuden kasvu 

kaikilla aluetyypeillä. Vuosien 1995–2004 aikana alkutuotannon työpaikkaosuus laski 

harvaan asutulla ja ydinmaaseudulla yli seitsemän prosenttiyksikköä (ks. taulukko 1). 

Jalostuksen työpaikkaosuus kasvoi hieman harvaan asutulla ja ydinmaaseudulla muista 

aluetyypeistä poiketen. Julkisten palvelujen osuus työllistäjänä on maaseudulla merkit-

tävämpi kuin kaupungeissa, koska yksityisten palvelujen sektori on siellä pienempi. 

Yksityiset palvelut työllistävät kuitenkin yhä useampia ja sektori on jo toiseksi merkit-

tävin työllistäjä maaseudulla. Erityisesti harvaan asutulla maaseudulla palvelualojen ja 



 19 

teollisuuden työpaikkojen määrien nousu ei ole kuitenkaan yltänyt paikkaamaan alku-

tuotannosta vähentyneitä työpaikkoja. Palvelualan lisäksi myös teollisuudella on maa-

seudun elinkeinorakenteessa keskeinen rooli. Maaseudulla onkin jalostussektorin kaik-

kien toimialojen toimintaa, kuten esimerkiksi puu- ja huonekaluteollisuutta, tekstiiliteol-

lisuutta, kemianteollisuutta, elintarviketeollisuutta sekä metalli- ja koneteollisuutta. 

(Maa- ja metsätalousministeriö 2007: 10; Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 2009: 21–

26.) 

 

 

Taulukko 1. Elinkeinorakenteen muutos aluetyypeittäin 1995-2004e (vuosi 2004 on 

ennakkotieto) (Maa- ja metsätalousministeriö 2006). 

 

 
 

 

2.4. Suomen maatalous ja sen kehittyminen EU-jäsenyyden aikana 

 
Suomalainen maatalous on perustunut perheviljelmämuotoiseen maatalouteen, jolle on 

ollut tyypillistä maatilojen suuri lukumäärä ja pieni tilakoko. Maatalouden rakenteeseen 

ovat vaikuttaneet historialliset ja yhteiskunnalliset tekijät.  Maatilojen lukumäärä oli 

korkeimmillaan 1960-luvun alkupuolella, jolloin maatiloja oli kaikkiaan noin 330 000. 



 20 

Suomessa peltojen pirstaleisuus rajoittaa merkittävästi maatalouden tuottavuutta ja 

mahdollisuuksia tilakoon kasvattamiseen syrjäisillä alueilla. Suuria yhtenäisiä peltoalu-

eita on vain Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla jokien varsilla. (Maa- ja metsätalousminis-

teriö 2007: 33.) 

 

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi vuonna 1995, on maatilojen lukumäärä laskenut Suo-

messa radikaalisti (ks. kuvio 1). Suomen maatalous on tosin ollut jo 1960-luvulta lähti-

en supistuva elinkeino niin tilaluvultaan kuin työntekijämäärältään (Uusitalo 1998: 

143). EU-jäsenyysaikana tilalukumäärä on vähentynyt eniten vuosina 1995–1996 sekä 

1999–2000, jolloin maatilojen määrä väheni 4000 tilalla eli noin 5 % tilalukumäärästä. 

Tilamäärän vähentyessä on tilojen keskikoko suurentunut. Vuosien 1995–2007 aikana 

tukea saaneiden tilojen keskikoko on kasvanut 47 % 22,8 peltohehtaarista 33,5 hehtaa-

riin. Tilojen keskikoko kasvaa pienimpien tilojen määrän vähentyessä ja suurien tilojen 

lukumäärän lisääntyessä. EU-jäsenyyden aikainen tilakokojen kasvu on tapahtunut kah-

della kolmasosalla tiloista peltoja vuokraamalla. (Niemi & Ahlstedt 2008: 16–17.) 

 

Suomen maatalouden rakennemuutosta kuvastaa erikokoisten tilojen suhteellisissa 

osuuksissa tapahtunut muutos. Alle 20 hehtaarin tilojen osuus on pienentynyt 12 vuo-

dessa 56 %:sta 42 %:iin, kun yli 50 hehtaarin tilojen osuus on samaan aikaan kolmin-

kertaistunut 7 %:sta 21 %:iin (ks. kuvio 1). Tilojen keskikoon kasvusta huolimatta tila-

rakenne painottuu edelleen suhteellisiin pieniin tiloihin. Suurien, yli sadan hehtaarin 

tilojen osuus on vain noin 5 % kaikista tiloista. (Emt. 17.)  

 

Suomessa maataloustuotanto perustuu lähes yksinomaan perheviljelmiin. Vuonna 2007 

tukea saaneista tiloista 88,4 % oli yksityishenkilöiden ja 10,4 % perikuntien sekä perhe-

yhtiöiden ja -yhtymien omistuksessa. Osuuskunnat, osakeyhtiöt ja tuotantorenkaat 

omistivat 0,8 % tiloista ja valtio, kunnat, koulut ja seurakunnat 0,1 %. Viljelijöiden kes-

ki-ikä on kohonnut EU-jäsenyyden aikana noin kolmella vuodella ollen vuonna 2007 

50,3 vuotta. Tämä on osaltaan seurausta viime vuosien vähäisestä sukupolvenvaihdos-

ten määrästä. (Emt. 18.) Työssäkäyntialueiden ja taajamien läheisyydessä on osa-

aikainen maatalouden harjoittaminen lisääntynyt (Maa- ja metsätalousministeriö 2007: 

35). 



 21 

 
 

Kuvio 1. Maatilojen lukumäärä peltosuuruusluokittain vuosina 1995–2009 (Maa- ja 

metsätalousministeriön tietopalvelukeskus 2010). 

 

 

Maatilojen kokonaismäärän radikaalin laskun lisäksi EU-jäsenyyden aikana myös maa-

talouden tuotantorakenne tilamäärillä mitattuna on muuttunut huomattavasti. Kotieläin-

tilojen osuus kaikista tiloista on vähentynyt ja samalla kasvinviljelytilojen osuus on sel-

västi kasvanut (ks. kuvio 2). Vuonna 2007 tukea saaneista tiloista 32 % oli kotieläintilo-

ja ja 62 % kasvituotanto- yms. tiloja. Vastaavat luvut vuonna 1995 olivat 52 % koti-

eläintiloja ja 39 % kasvintuotantotiloja. Lukumääräisesti ja suhteellisesti eniten on vä-

hentynyt lypsykarjatilojen määrä. Tästä muutoksesta huolimatta kotieläintalouden osuus 

maataloustuotannon markkinahintaisesta tuotosta on silti säilynyt lähes ennallaan ollen 

vuonna 2007 noin 77 %. (Niemi & Ahlstedt 2008: 18; Maa- ja metsätalousministeriö 

2007: 33.)  

 

 

 



 22 

 
 

Kuvio 2. Maatilojen lukumäärä tuotantosuunnan mukaan vuosina 1995–2009 (Maa- ja 

metsätalousministeriön tietopalvelukeskus 2010). 

 

 

Tuotantotekijöiden kehitys on ollut voimakasta, josta esimerkkinä on tilojen välinen 

tuotannollinen yhteistyö sikataloudessa, investoinnit automaattilypsyyn lypsykarjatiloil-

la sekä suoraviljelyn yleistyminen viljanviljelyssä (Maa- ja metsätalousministeriö 2007: 

34–35). Tilakoon kasvun lisäksi tilojen rakenne on muuttunut myös muuten. 2000-

luvulla esimerkiksi tilojen monialaistuminen eli muun yritystoiminnan harjoittaminen 

maatalouden ohessa on lisääntynyt. (Rantamäki-Lahtinen 2008b: 62). 

 

2000-luvulla maatiloilla on ollut suuria haasteita. Maataloustulo on pudonnut ja tilojen 

keskimääräinen kannattavuus on ollut heikko. Tiloilla on paljon paineita: institutionaali-

set riskit ovat kasvaneet, maailmanmarkkinahinnat eri tuotteissa ovat vaihdelleet huo-

mattavasti ja uudet järjestelmät, kuten tilatuki ja seuraavan ohjelmakauden mahdolliset 

politiikkamuutokset, tuovat uusia haasteita ja mahdollisuuksia tiloille. (Emt.) 

 

Olennainen osa Suomen EU-jäsenyyttä ovat maataloustuet. Suomen maatalous sai yh-

teisen maatalouspolitiikan mukaista tukea vuonna 2008 yhteensä 1 334 milj. euroa. Tuki 

koostuu peltokasvien ja kotieläinten ns. CAP-tuesta (557 milj. euroa), epäsuotuisten 



 23 

maatalousalueiden luonnonhaittakorvauksesta (423 milj. euroa) ja ympäristötuesta (354 

milj. euroa). Nämä tuet ovat joko EU:n kokonaan rahoittamia tai EU:n ja Suomen yhtei-

sesti rahoittamia. (Niemi & Ahlstedt 2008: 50.) 



 24 

 

 

Viimeaikainen yhteiskunnallinen kehitys on vaikuttanut maaseudun nykyiseen tilaan ja 

tulevaisuuteen. Erityisesti Euroopan unionin jäsenyys on vaikuttanut merkittävästi 

Suomen maaseutuun ja maatalouteen. Maatalous elinkeinona elää murroksessa, jossa se 

on menettänyt kilpailukykyään toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi. 

Lisäksi uudistusta on tapahtumassa maatalouden perinteisessä roolissa ja maaseudun 

alueellisessa työnjaossa. Koska maaseudun ja maatalouden muutokset ovat olleet nopei-

ta, ongelmia on noussut esiin erityisesti uusien työpaikkojen löytämisessä, kun maata-

louden työpaikat ovat vähentyneet ja kadonneet. Uusien toimeentulomahdollisuuksien 

syntyminen on ollut hidasta verrattuna muutoksen vauhtiin. (Laurila 1996: 7.) Maatalo-

us on sisäisesti hyvin heterogeeninen elinkeino, mikä käytännössä merkitsee sekä pois-

tuvia että vahvistuvia tiloja, mutta toisaalta myös hyviä lähtökohtia monenlaiselle maa-

seudun kehitystyölle (Uusitalo 1998: 143). 

 

 

3.1. Uusien toimeentulomuotojen kehittyminen 

 
Tulojen hankkiminen perinteisen maatilatalouden ulkopuolelta on aina ollut yleistä 

suomalaisissa viljelijäperheissä. Maanviljelystä saatavia ansioita on jo vuosikymmenten 

ja -satojen ajan täydennetty mitä erilaisimmilla toiminnoilla. Tilan ulkopuolinen ansio-

toiminta on tyypillistä jo siksikin, että kasvukausi on Suomessa varsin lyhyt, jolloin 

lisätuloja on haluttu saada nimenomaan talvisaikaan. Toisen maailmansodan jälkeen 

syntyneillä pientiloilla oli myös välttämätöntä etsiä lisäansiolähteitä. Vaikka viljelijä-

perheiden muu ansiotoiminta on perinteistä, enemmistö Suomen maatiloista pienviljeli-

jöitä lukuun ottamatta on vastannut toimintaympäristön muutoksiin kasvattamalla tuo-

tantoaan. Tällainen toimintatapa onkin ollut kannattavinta ennen suureksi paisunutta 

ylituotantoa. 1960-luvulla luopujia oli paljon, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä 

monilla tiloilla panostettiin jälleen erikoistumiseen ja tuotannon lisäämiseen. Viimevuo-

sikymmeninä luopumisen ja erikoistumisen rinnalle on yhä useammalla tilalla noussut 

turvautuminen ulkopuolisiin ansioihin ja eri vaihtoehtojen yhdistely. (Peltola 2000: 49–

50.) 

3. MAATILOJEN UUDET TOIMEENTULOMAHDOLLISUUDET 



 25 

Maaseutualueet sekä niiden resurssit elävät tällä hetkellä nopeaa sosio-ekonomista muu-

tosvaihetta. Maatalouden koneellistuminen ja rationalisointi tehokkaammiksi yksiköiksi 

ovat vähentäneet maatalouden tarjoamia työpaikkoja. Lisäksi EU-jäsenyys on tuonut 

mukanaan monia muutoksia, joihin tulee sopeutua. EU-jäsenyyden erityisenä muutok-

sena ovat olleet tuottajahintojen lasku, minkä seurauksena maaseutuammateissa on tul-

lut uudelleensuuntautumisen tarve. Tämä on ollut välttämätöntä, koska perinteisten tuot-

teiden tuottaminen ei EU-jäsenyyden jälkeen ole enää kannattanut siten kuin ennen. 

Myös elämäntavat ja arvopohjat ovat monipuolistuneet ja koko maaseutuelinkeinokult-

tuuri on muuttunut. Maaseudun asukkaiden toimeentulo riippuu yhä enemmän uusista 

toiminnoista, kun perinteinen maatalous itsessään ei välttämättä ole enää kannattava 

elinkeino. (Heinonen & Järvinen 1996: 11; Oksa 1994: 9.)  

 

Jotta maaseutu pysyisi elinvoimaisena, on siellä tarvetta uusille yrityksille ja toimeentu-

lomahdollisuuksille. Toisaalta samaan aikaan maaseudun tuotteille ja palveluille on 

kasvavaa kysyntää, mikä tukee uusien toimeentulomuotojen syntymistä. Maaseudulla 

onkin monia erityisiä resursseja, joita hyödyntämällä muodostuu useita uusia yrittä-

jyysmahdollisuuksia. (Rantamäki-Lahtinen 2004: 10–12.) Lisäksi maaseudulla on vahva 

vastuullisuuden ja yrittäjyyden perinne, jonka varaan on hyvä rakentaa monimuotoista 

ja asiakaslähtöistä yritystoimintaa (Metso 1992: 3).  

 

Maaseutuyrittäjyyskulttuurin omaksuminen on maaseudulla tärkeää. On todettu, että 

nykytilanteessa on siirryttävä alkutuotannosta jalostamiseen, tuottamisesta yrittämiseen, 

tuotantokeskeisestä toiminnasta asiakkaiden ja kuluttajien tarpeita tyydyttämään ja yk-

sin yrittämisestä yhteistyöhön verkostoitumalla muiden yrittäjien kanssa. (Heinonen & 

Järvinen 1996: 11.) Uusien toimeentulolähteiden keksiminen voi kuitenkin olla yllättä-

vän haastavaa. Lisäksi tilannetta voi hankaloittaa se, jos uusien elinkeinojen tarpeessa 

on useita tiloja saman kylän alueella. Tällöin idean innovatiivisuudella on keskeinen 

merkitys, jotta voidaan luoda uusi ja kannattava toimeentulomuoto, joka on aloitettavis-

sa mahdollisimman pienillä alkuinvestoinneilla. (Sireni 1994: 60.) 

 

Uusien tulonlähteiden etsiminen on varteenotettava vaihtoehto tilanteessa, jossa maata-

louden tuotantoa ei pystytä lisäämään rajoitteista johtuen. Sivuansiotoiminnan luonnol-



 26 

lisena päämääränä voidaan pitää maatilojen toimeentulon parantamista. Voimavarojen 

mahdollisimman tehokkaan hyväksikäytön saavuttamiseksi, on maatalous ja sivuansio-

toiminta liitettävä toisiinsa mahdollisimman kannattavasti. (Mustajärvi & Heikkilä 

1998: 7.) Maatalouden ulkopuolisten ansioiden hankkimista on selitetty erilaisilla työn-

tö- ja vetotekijöillä. Jotkut näistä tekijöistä, esimerkiksi ympäristö ja perinteet, voivat 

kuitenkin vaikuttaa kumpaan suuntaan hyvänsä. Perusoletuksena on, että maatalouden 

heikkenevät toimeentulomahdollisuudet työntävät viljelijäperheen jäseniä muihin elin-

keinoihin, ja samaan aikaan ulkopuoliset työmahdollisuudet houkuttelevat ihmisiä pois 

päätoimisesta maanviljelystä. (Peltola 2000: 42.)  

 

Peltolan (2000: 43) mukaan maatilojen uusien toimeentulomahdollisuuksien kehittymi-

seen liittyy keskeisesti niin sanottu kuoriutumisilmiö, joka tarkoittaa työtehtävien siir-

tymistä pois tiloilta. Monet tilojen aiemmista toiminnoista, kuten esimerkiksi työväli-

neiden valmistus ja perustuotannon jalostus, tehdään nykyään tilan ulkopuolella tehtais-

sa ja laitoksissa. Maataloudessa työtä on korvattu enenevässä määrin pääomalla, mistä 

johtuen yhä suurempi osa kokonaistuotosta kuluu kustannuksiin. Maatalouden lisäksi 

tämä kehitys on ollut tyypillistä koko yhteiskunnassa. Viime aikoina yleistynyt maatilo-

jen monialaistuminen, esimerkiksi alkutuotannon jalostus tilalla, on ollut osittain vasta-

reaktiota kuoriutumiselle eli pyrkimystä palauttaa tilalta poissiirtyneitä toimintoja takai-

sin viljelijäperheiden tehtäviksi. 

 

Lisäksi Peltolan (2000: 43–46) mukaan maaseudun teollistuminen ja infrastruktuurin 

parantuminen ovat helpottaneet maanviljelijöiden siirtymistä maatalouden ulkopuolisiin 

toimeentulomuotoihin. Parantuneiden liikenneyhteyksien myötä esimerkiksi matkailu-

palveluiden ja suoramyynnin harjoittamisen edellytykset ovat parantuneet maaseudulla. 

Myös yhteiskunnan suhtautuminen maatalouteen voi vaikuttaa toimeentulomuotoihin. 

Korkea työvoiman kysyntä ja hyvät ansiomahdollisuudet muissa ammateissa houkutte-

levat tilan ulkopuoliseen ansiotyöhön. Vastaavasti maatalouden heikko arvostus ja epä-

varmuus tulevaisuudesta työntävät viljelijäperheen jäseniä tulonhankintaan perinteisen 

maatilatalouden ulkopuolelle. Tuotantotekniikan kehittymisellä ja tähän liittyvällä työ-

voimatarpeen vähenemisellä on olennainen vaikutus maatilojen ulkopuolisten ansioiden  



 27 

lisääntymiskehityksessä. Sivuansioita on pidetty luonnollisena ja välttämättömänä vaih-

toehtona silloin, kun tilalla ei riitä töitä. Maatilatalouden ulkopuolisen ansiotoiminnan 

yleisyys on näin ollen perinteisesti liitetty myös pieneen tilakokoon ja tuotantosuuntaan, 

jotka vaikuttavat siihen, kuinka paljon tilalla on työtä tarjolla perheen jäsenille. 

 

Elinkeinorakenteen muutos on vaikuttanut myös siihen, kumpi puolisoista työskentelee 

tilan ulkopuolella. Esimerkiksi Itä-Suomessa 1980-luvun lopulla metsätöiden vähenty-

essä yhä useampi maatilan emäntä lähti keskuksiin työskentelemään palveluammateissa, 

tavallisimmin hoitoalalle, kun ennen tätä työssäkäynti koski lähinnä metsätöitä tekeviä 

isäntiä. Toisaalta naisten ulkopuolinen työssäkäynti ei liity ainoastaan maatilojen talou-

delliseen selviytymiseen, vaan myös siihen, että naisten työssäkäynti ja koulutus on 

yleistynyt ja maatalouden työvoimatarve on vähentynyt. (Sireni 1994: 55–57.) 

 

 

3.2. Maaseudun uudet toimeentulomuodot 

 
Maaseudun vahvuudet luovat monia mahdollisuuksia uusille maaseutuelinkeinoille. 

Maaseutuyritysten luonnollisimmat raaka-aineet löytyvät maaseutuympäristöstä. Perin-

teinen maa- ja metsätalous on vaatinut monipuolista osaamista, jota voidaan hyödyntää 

muissakin työtehtävissä. Myös konekapasiteetti sekä maatilojen rakennukset ovat sellai-

sia resursseja, joilla on monia erilaisia hyödyntämismahdollisuuksia perinteisen maata-

louden lisäksi. Suomalaisella maaseudulla on sekä koneita, maatiloja että työvoimaa 

yhä enemmän vajaakäytössä kuin ylikäytössä. Uusien elinkeinojen toteutuksen mahdol-

listaa maaseudun tärkein voimavara eli maaseudun asukkaat. Maaseutuyritysten heik-

kouksiin lukeutuvat usein pienet lähimarkkinat ja pitkät etäisyydet suurille markkinoil-

le. Lisäksi hyväkin liikeidea vesittyy, mikäli liian monet yrittäjät alkavat tuottaa samaa 

tuotetta. Hintojen laskiessa alalla alkaa kova pudotuskamppailu, kun järjestelmällinen 

yhteistyö ja tuotteiden erilaistaminen unohtuu. (Heinonen & Järvinen 1996: 18.)  

 

Viljelijöillä on usein hyvät mahdollisuudet vastata maaseudun tuotteita kohtaan herän-

neelle kysynnälle. Edessä on vaihtoehtojen etsintä: nykyelinkeinon monipuolistaminen, 

palkkatyö sen ohella tai kokonaan uusi ammatti, elinkeinosta luopuminen taikka maa-



 28 

seutuyrittäjyys (Heinonen & Järvinen 1996: 11). Uusien mahdollisuuksien etsiminen 

vaatii viljelijältä kuitenkin rohkeutta, oma-aloitteisuutta ja luovuutta (Metso 1992: 3). 

Tulojen hankkiminen maatilatalouden ulkopuolelta on osalle viljelijöistä tavoiteltu ti-

lanne, osalle se on ainoa tapa tulla toimeen. Toisaalta päätoimisuus perustuu joillakin 

tiloilla viljelijän haluun ja toisilla pakkoon. Maatilatalouden ulkopuoliset toimeentulo-

muodot voivat olla vain lyhytkestoinen välivaihe, tai jo tilanpitoa aloittaessa mietitty 

pysyvä ratkaisu. Kaiken kaikkiaan maatiloilla on yhtä paljon malleja toimeentulon saa-

miseksi kuin on maatilojakin. (Peltola 2000: 105.)  

 

Uuden maaseutuyrittämisen keskeisiä lähtökohtia ovat kysyntälähtöisyys, laadun tuot-

taminen ja muutosten seuraaminen. Keskeisellä sijalla voidaan pitää myös yrittäjien 

yhteistyötä ja verkostoitumista, jonka avulla pyritään hyödyntämään raaka-

ainetuotannon, jalostuksen ja markkinoinnin koko ketju. (Heinonen & Järvinen 1996: 

18.) Yritystoiminnan riskejä voidaan hajauttaa yhteensopivilla toimialayhdistelmillä. 

Ongelmana useissa yrityksissä koetaan kuitenkin se, miten voimavarat pystytään koh-

dentamaan parhaiten tuottavalla tavalla. Voimavarojen kohdentamisen tueksi tarvitaan 

selkeä näkemys eri tuotantosuuntien kannattavuudesta ja myös omien voimavarojen 

riittävyydestä. Talouden seuranta on monin paikoin liian vähäistä, jolloin usean toimi-

alan yhtäaikainen harjoittaminen aiheuttaa ongelmia voimavarojen kohdentamisessa. 

(Mustajärvi & Heikkilä 1998: 8.) 

 

Maatilat harjoittavat muuta yritystoimintaa erityisesti palvelusektorilla. Tyypillisiä pal-

velusektorin aloja maatiloilla ovat koneurakointi, matkailu sekä muut palvelut, kuten 

hoito-, kuljetus- ja kiinteistönhoitopalvelut. Lisäksi yhä useampi maatila laajentaa toi-

mintaansa uusiutuviin energianlähteisiin tarjoamalla polttopuita ja puuhaketta. (Maaseu-

tupolitiikan yhteistyöryhmä 2009: 83.) Kokonaisuudessaan yrittämisen mahdollisuuksi-

en arvioidaan maaseudulla lisääntyvän erityisesti seuraavilla kasvualoilla: hoiva-ala, e-

työ, metalliala, matkailu, bioenergia, koneyrittäjyys, puutuoteala, hevostalous sekä kai-

vosalaan liittyvät tukipalvelut. Kasvualoja saattavat olla myös elintarvikeala, liikkeen-

johdon tukipalvelut, virkistyskalastukseen liittyvä yrittäjyys sekä luontoyrittäjyys ja 

metsäpalvelut. (Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 2009: 85.) 

 



 29 

3.3. Maatilojen kehittymismahdollisuudet 

 
Maatilayrittäjät reagoivat muutoksiin eri tavoin riippuen muun muassa henkilökohtaisis-

ta taidoista ja mieltymyksistä sekä tilan koosta ja resursseista (Lemetyinen & Toivonen 

2004: 15). Muuttuneessa toimintaympäristössä maatilayrittäjien on ratkaistava maati-

layrityksensä sopeutuminen joko tietoisesti tai tiedostamatta (Sonkkila 2002: 103). Pel-

tolan (2000: 49) mukaan yksittäisen maatilan sopeutumistapa riippuu sekä tilan sisäisis-

tä tekijöistä (esimerkiksi maatilan koko ja perheenjäsenten ominaisuudet) että muun 

yhteiskunnan suomista puitteista (esimerkiksi mahdollisuudet laajentaa tuotantoa tai 

saada muita töitä). Uusitalo (1998: 144–147) on Toimiva maaseutu -ohjelmassa (1996) 

listannut viisi viljelijäperheiden selviytymisstrategiaa: 

 

1. Perusmaatalouden harjoittamisen laajentaminen ja tehostaminen (yrityskoon 

kasvattaminen, kustannusten vähentäminen, tuotantoteknologian parantaminen, 

panostaminen tuotannon laatuun) 

2. Maatilan monitoimisuuden kehittäminen (maatalouden ja palkkatyön yhdistämi-

nen, tilakohtaisen jalostusasteen nosto tai erikoistuotantoon siirtyminen, pien-

yrittäjyys) 

3. Siirtyminen erikoismaatalouden harjoittamisen kautta maaseudun pk-

yrittäjyyteen (non food -tuotanto, puunjalostus, maatilamatkailu, kasvihuonevil-

jely) 

4. Perusmaatalouden jatkaminen ennallaan ilman muutoksia 

5. Maataloustuotannosta luopuminen 

 

Uusitalon mukaan nämä vaihtoehdot eivät sulje pois toisiaan, koska viljelijäperheiden 

jäsenistä joku voi keskittyä tuotannon tehostamiseen ja jotkut toiset voivat etsiä uusia 

toimeentulolähteitä. 

 

Haapasen, Heikuran & Leinon (2004: 141–142) mukaan maatilayrityksillä on periaat-

teessa kolme vaihtoehtoa tavoitella kilpailuetua: kustannusjohtajuus, erilaistaminen ja 

monipuolistaminen. Kustannusjohtajuudella pyritään saavuttamaan mahdollisimman 

alhaiset tuotantokustannukset tuotettua yksikköä kohden. Erilaistamisella maatila hakee 



 30 

tuotteillaan ja palveluillaan jotain ainutlaatuista, joka erottaa ne alhaisten tuotantokus-

tannusten tuotteista. Monipuolistamisessa maatila voi tietoisesti hankkia uusia liiketoi-

mintamuotoja, jolloin tavoitteena on yleensä hajauttaa liiketoiminnan riskejä. 

 

Sonkkila (2002: 103) on väitöskirjassaan puolestaan muodostanut kahdeksan erilaista 

maatilan selviytymisvaihtoehtoa: 

 

1. nykyisen tuotannon ylläpitäminen 

2. tuotannon laajentaminen 

3. tuotannon vähentäminen 

4. tuotantosuunnan vaihtaminen 

5. sivu- ja liitännäiselinkeinojen tai  

6. jatkojalostuksen kehittäminen 

7. maatalouden ulkopuolisten tulojen lisääminen tai 

8. tuotannon lopettaminen 

 

Lemetyinen & Toivonen (2004: 15) ovat johtaneet Sonkkilan jaottelusta karkeasti kol-

me erilaista toimintastrategiaa, jotka ovat tilan maataloussuuntautuneisuus, tilan moni-

toimistuminen tai -alaistuminen sekä maatalouden lopettaminen. Etenkin maatalous-

suuntautuneiden tilojen joukossa on hyvin eri lailla toimivia tiloja. Niiden koot ja tuo-

tantosuunnat vaihtelevat ja lisäksi niillä voi olla menossa erilaisia prosesseja (voimakas 

laajentaminen, vanhalla mallilla jatkaminen, tuotantosuunnan vaihtaminen, hengen veto 

laajennusprojektien välillä, tuotannon alasajo jne.).  

 

Sonkkilan (2002: 103) mukaan maatilan tulevaisuudesta päättäminen on strateginen ja 

hyvin kriittinen päätös sekä tilalle että viljelijäperheelle. Hänen mukaansa yksinomaan 

voiton maksimointiin perustuvat päätösmallit ovatkin riittämättömiä selittämään maati-

layrittäjän päätöksiä. Peltolan (2000: 50) mukaan eri sopeutumisvaihtoehtojen painotus 

luonnollisesti vaihtelee eri aikakausina ja eri alueilla. Suomalaisen maatilatalouden his-

toriassa on löydettävissä aikajaksoja, jolloin jokin tulonhankkimisstrategia on saanut 

muita suuremman merkityksen. Näitä strategioita ovat olleet esimerkiksi tervanpoltto tai 

metsä- ja uittotyöt. 



 31 

Suomen maatalouden tulevaisuus on vahvasti riippuvainen Euroopan unionin maatalo-

uspoliittisista päätöksistä sekä maataloustuotteita koskevasta kansainvälisestä kauppa-

politiikasta. Maatalouden kehittämiseksi maaseudulle tarvitaan monenlaisia innovaatioi-

ta. S. Heinosen (2001: 105, 111) mukaan maatalous sinällään on jo elänyt aikansa. Hä-

nen mukaansa esimerkiksi maatalouden valjastaminen energiantuotantoon ravinnontuo-

tannon sijasta tai ohella voisi olla eräs kannattava rakennemuutos. Eräässä mielessä tu-

levaisuuden huipputekniset ja monialaista osaamista edustavat maatilat muistuttavat 

entisaikojen maatiloja. Tällöin maanviljelijät kasvattivat itse maataloustyössä käytetty-

jen eläinten energianlähteet. Tulevaisuudessa maanviljelijät kasvattavat ehkä itse vilje-

lykasveja tuottamaan sähköä, luonnossa hajoavaa dieselpolttoainetta ja alkoholipohjai-

sia polttoaineita liikenteeseen.  

 

Tietoyhteiskunnan toiminnot tarjoavat maatalouden parissa työskenteleville erilaisia 

mahdollisuuksia, joihin moni on jo tarttunut. Tulevaisuudessa maataloudessa yhä suu-

rempaa osaa näyttelevät erilaiset teknologiset mahdollisuudet. Nämä mahdollisuudet 

ovat mitä ilmeisimmin keinoja muun muassa tilan taloudellisen tilanteen kohentami-

seen, työmäärän vähentämiseen, ympäristönsuojeluun tai inhimillisen hyvinvoinnin 

lisäämiseen. (Emt. 120.) 

 

 

3.4. Monialaisuus maatiloilla 

 

Monialaisuuden ja monitoimisuuden käsitteet  

 
Maatalouden ulkopuolelta harjoitettavasta muusta yritystoiminnasta tai palkkatyöstä 

lisätoimeentuloa saavaa maatilaa voidaan kutsua monialaiseksi tai monitoimiseksi maa-

tilaksi. Monialaisista ja monitoimisista maatiloista puhuttaessa tulee huomioida eri kä-

sitteet sekä niiden väliset erot. Monitoimisuus käsitetään tulonmuodostukseen viittaa-

vaksi termiksi. Eikelandin (1999: 360) määritelmän mukaan monitoimisilla maatiloilla 

tai monitoimisissa yrityksissä saadaan tuloja useammasta eri tulonlähteestä. Monitoimi-

suutta voi olla niin maatiloilla kuin missä tahansa muissa yrityksissä. Monitoimisuus 

voidaan Eikelandin mukaan jakaa kahteen luokkaan. Toisaalta on monialaista yritys-



 32 

toimintaa harjoittavia henkilöitä tai kotitalouksia, joilla voi olla kaksi tai useampia yri-

tyksiä tai yrityksessä on useampia toimialoja. Toisaalta on myös monitoimisia palkan-

saajia, jotka toimivat sekä yrittäjinä että palkansaajina.  

 

Peltola (2000: 11, 24) erottaa monitoimisuuden ja monialaisuuden toisistaan viittaamal-

la niiden laajuuteen. Hän käsittää maatilatalouden monitoimisuudeksi toiminnan, joka 

kartuttaa tilan toimeentuloa useasta eri lähteestä. Toimeentuloa perinteisen maatalouden 

ulkopuolelta voi hankkia viljelijä tai puoliso tai kummatkin. Monitoimisuuteen lukeutu-

vat sekä muu kuin maatilatalouteen liittyvä yritystoiminta että palkkatyö. Monitoimiset 

maatilat muodostavat Peltolan mukaan hyvin heterogeenisen joukon, joita yhdistää lä-

hinnä maatalouden harjoittaminen, asuminen joko osittain tai pysyvästi maatilalla sekä 

tulojen saaminen myös muualta kuin tilan perustuotannosta. Vastaavasti monialaisena 

maatilana Peltola pitää tilaa, jossa tilalla harjoitetaan alkutuotantoon kytkeytyvää yritys-

toimintaa, jolloin maatilan ulkopuolista palkkatyötä ei lueta monialaisuudeksi. Peltolan 

määrittelyssä monitoimisuuden ja -alaisuuden käsitteet nähdään siis hierarkkisina ter-

meinä, joissa monialaisuus on monitoimisuuden alakäsite.  

 

Lemetyinen ja Toivonen (2004: 15) ovat käyttäneet tutkimuksessaan monitoimisuuden 

ja monialaisuuden käsitteitä rinnakkaisina käsitteinä. Monialaisiksi tiloiksi on määritelty 

ne tilat, joilla harjoitetaan muutakin yritystoimintaa kuin maa- ja metsätaloutta ja moni-

toimisiksi tiloiksi on määritelty ne tilat, joilla tuloja hankitaan maatilatalouden lisäksi 

tilan ulkopuolisista palkkatöistä. 

 

Tässä tutkimuksessa käytän monialaisuuden ja monitoimisuuden käsitteitä Lemetyisen 

ja Toivosen määrittelyjen mukaisesti rinnakkaisina. Tarkoituksena on keskittyä kuvaa-

maan nimenomaan maatiloilla tapahtuvaa muuta yritystoimintaa, joten pääpaino on mo-

nialaisuuden käsitteessä. 

 

Monialaisuuden tausta 

 
Noin kolmasosa maatiloista kehittää tilansa kasvuedellytyksiä investoimalla ja tehosta-

malla tuotantoaan kasvattaen samalla tilakokoa yhä suurempiin yksiköihin. Vahvasti 



 33 

erikoistuvien tilojen lisäksi yli kolmasosa (36 %) tiloista on valinnut monialaistumisen 

strategiakseen. Näillä tiloilla maatalouden ulkopuolisen yritystoiminnan kannattavuus 

nähdään nyt ja tulevaisuudessa selvästi parempana verrattuna maa- ja metsätalouteen. 

(Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 2009: 110.) 

 

Monialaisista maatiloista puhuttaessa on hyvä huomioida, ettei ilmiö ole uusi, koska 

liitännäiselinkeinoja on harjoitettu Suomessa jo vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi Itä-

Suomessa pienviljelijät ovat perinteisesti tehneet maanviljelyn ohessa metsätöitä. Ny-

kymuotoinen yhteen tuotantosuuntaan keskittynyt maataloustuotanto onkin varsin nuori 

maatalouden muoto, sillä tällainen tuotantotapa yleistyi vasta 1970-luvulla erikoistu-

misprosessin myötä. Erikoistumalla oli tavoitteena saavuttaa tehokkaan tuotannon etuja, 

kun samalla tilakoko kasvoi ja tuotanto keskittyi entistä harvemmille tiloille. Samoihin 

aikoihin 1970- ja 1980-luvuilla lisääntyi keskustelu kuitenkin myös monialaistumisesta. 

Keskustelu pohjautui erityisesti huoleen maa- ja metsätalouden työpaikkojen vähenemi-

sestä sekä maaseudun elinvoimaisuuden säilyttämisestä. Monialaisuutta tarjottiin vaih-

toehdoksi erikoistumiselle, jotta viljelijöiden olisi mahdollista saavuttaa riittävä toi-

meentulo, mikäli viljelijä ei pystynyt tai halunnut laajentaa varsinaista maataloustuotan-

toa. (Sireni 1994: 53.) 

 

Rantamäki-Lahtisen (2002) selvityksen tulokset monialaisista maatiloista tukevat olet-

tamusta, jonka mukaan Suomen EU-jäsenyyden aiheuttama maatalouden kannattavuu-

den heikentyminen on lisännyt maatilojen monialaisuutta. Hänen mukaansa EU-

jäsenyyttä maatalouden rakennemuutoksen ja kannattavuuden heikentymisen ohella ei 

voida kuitenkaan pitää ainoina syinä monialaistumiseen. Uutta yritystoimintaa on aloi-

tettu, koska yhteiskunnan muuttumisen myötä ja taloudellisen nousukauden seurauksena 

tällaisen toiminnan kysyntä ja mahdollisuudet ovat vahvistuneet. Toisaalta tulee huomi-

oida myös se, että entisestä poiketen nykyään monialaisuudesta keskusteltaessa ei ai-

noana tavoitteena ole enää maatalouden ja pientilojen selviäminen, vaan kannattamat-

tomasta maatalouden eroon pääseminen. (Rantamäki-Lahtisen 2002: 57.) 

 

 



 34 

Monialaisen maatilayrittäjyyden huomiointi keskeisimmissä maaseudun kehittämisasia-

kirjoissa 

 

Monialainen maatilayrittäjyys on huomioitu varsin laajasti maaseutupolitiikassa. Maati-

lojen toiminnan monipuolistamisen tukemisen juuret ulottuvat vuoteen 1986, jolloin 

annettiin laki maaseudun pienimuotoisen elinkeinotoiminnan edistämisestä (EdL 

31.12.1986/1031). Monialaisuus on yksi keskeinen kehittämiskohde maaseutupoliitti-

sessa kokonaisohjelmassa. Maaseudun työt ja elinkeinot -linjauksessa monialainen maa-

tilayrittäjyys huomioidaan etenkin maatilat ja elintarvikkeiden huoltovarmuus-teemassa. 

Tämän teeman yhtenä toimenpiteenä on luoda ”kokonaiskuva monialaisten maatilojen 

suhteesta toimintaympäristöönsä ja menestystekijöistä eri toimialoilla”. Lisäksi tavoit-

teena on vahvistaa ”monialaisten maatilojen ja muiden maaseudun yritysten verkostoja” 

ja vahvistaa ”monialaisten maatilojen kehittämistä osana alueen innovaatio- ja osaamis-

verkostoja (Maa- ja metsätalousministeriö, Maataloustuottajien keskusjärjestö, Työ- ja 

elinkeinoministeriö, neuvontajärjestöt, Yritys-Suomi-palvelujärjestelmä, kunnat)”. Mo-

nialaisuus huomioidaan myös teeman toisessa toimenpiteessä, jonka tavoitteena on 

huomioida monialaiset maatilat nykyistä paremmin alueellisissa ja paikallisissa kehit-

tämisstrategioissa. (Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 2009: 110.)  

 

Maaseutupoliittisessa kokonaisohjelmassa kannetaan huolta maatilayritysten monialais-

tumisen edistämisestä. Kunnissa monialaistumisen edistäminen on usein erillään ylei-

sestä elinkeinopolitiikasta, yritysneuvonnasta, osaamiskeskittymien kehittämisestä ja 

toimintaryhmätyöstä. Kokonaisohjelmassa mainitaan, ettei monialaista maatilayrittä-

jyyttä olla tarpeeksi systemaattisesti edistetty verkostojen ja klusterien avulla, vaikka 

potentiaaliset asetelmat olisivat olleet jo valmiina. Kokonaisohjelmassa esitetään yhdek-

si ratkaisuksi monialaista yrittäjyyttä edistävää osaamiskeskusta. Monialaiset maatilat 

eivät saa jäädä innovaatioympäristöjen kehittämisen ja innovaatiopolitiikan ulottumat-

tomiin. (Emt. 111–112) 

 

Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmassa 2007–2013 (Maa- ja metsätalousmi-

nisteriö 2007: 140–141) maatilojen monialaistamista tukee toimintalinja 3 eli maaseutu-

alueiden elämän laatu ja maaseudun elinkeinoelämän monipuolistaminen. Monialaisuut-



 35 

ta käsittelee tarkemmin toimenpide taloudellisen toiminnan laajentamisesta maatalou-

den ulkopuolelle. Tämä toimenpide nähdään tärkeänä, koska tukemalla maatilojen mo-

nialaistumista, voidaan luoda maaseudulle uusia työ- ja toimeentulomahdollisuuksia. 

Maataloustuotannon ohella harjoitettava muu tuotantotoiminta ja palvelut ratkaisevat 

maaseutualueiden kiinnostavuuden tulevaisuuden, jolloin voidaan parhaimmassa tapa-

uksessa estää ja hidastaa maaseutualueiden autioitumista ja palvelurakenteen heikkene-

mistä. Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelman nojalla voidaan myöntää tukea 

sellaisillemaatiloille, jotka monipuolistavat tuotantoaan perinteisen maataloustuotannon 

ulkopuolelle. 

 

Maaseutupolitiikan erityisohjelmassa (Sisäasiainministeriö 2007: 18) maatilojen monia-

laistumista käsitellään elinkeinojen ja työn uudistamisen toimintalinjassa. Monipuolis-

tuvaa maaseudun elinkeinorakennetta pidetään keskeisenä edellytyksenä maaseudun 

elinvoimaisuudelle. Ohjelmassa mainitaan, että maaseudun tukijärjestelmiä kehitettäes-

sä tulee ottaa huomioon maatalousyrittäjien mahdollisuudet vaihtoehtoisten tulojen 

hankkimiseen. Maataloudesta elinkeinonsa saavien ansiomahdollisuuksia on mahdollis-

ta parantaa joko yhä pidemmälle menevällä keskittymisellä ja erikoistumisella tai mo-

nialaistumalla. Hallitus ohjaa maa- ja metsätalousyrittäjiä monipuolistamaan maatilojen 

tuotantoa ja suosimaan maatilojen monialaisuutta. 

 

Monialaisten maatilayritysten tunnuspiirteitä 

 

Monialaiset maatilat ovat hyvä esimerkki siitä, ettei maatiloja voi enää rinnastaa ainoas-

taan maatalouteen tai etenkään pelkästään maatalouden alkutuotantoon. Esimerkiksi 

matkailupalvelut, hoivapalvelut, puunjalostus ja metallituotteiden valmistus eivät ole 

maataloutta, vaikka näihin liittyvää yritystoimintaa harjoitettaisiinkin maatiloilla. Yri-

tystoiminta saattaa toki palvella maataloutta (esimerkiksi koneurakointi), mutta niitä ei 

voida pitää yritystoimintana maatalouden alkutuotantona. Yritystoiminta saattaa myös 

olla esimerkiksi elintarvikkeiden jatkojalostusta tai suoramyyntiä, mutta nämäkään toi-

mialat eivät ole maatalouden alkutuotantoa. (Vihinen & Vesala 2007: 16.) 

 



 36 

Rantamäki-Lahtinen on tutkimuksessaan (2002) tutkinut monialaisia tiloja sekä vertail-

lut niitä perustuotantotiloihin sekä muihin maaseudun pienyritysiin. Rantamäki-

Lahtisen (2002: 37) tutkimuksessa selvisi, että monialaisuutta harjoitetaan useimmiten 

suurehkoilla kasvinviljelytiloilla ja harvinaisinta se oli maitotiloilla. Toisaalta Riusalan 

& Siirilän (2009: 21) tutkimuksessa monialaisuuden nähtiin olevan erityisesti pienten 

tilojen mahdollisuus siksi, että suurilla tiloilla on kannattavampaa hyödyntää suuruuden 

logiikkaa ja erikoistumisen mahdollisuutta kuin monialaisuutta. Vuonna 2005 kaikkiaan 

42 % monialaisista tiloista oli viljatiloja ja 16 % maitotiloja. Jos monialaisten tilojen 

lukumäärä suhteutetaan tuotantosuunnan kaikkien tilojen määrään, muuta yritystoimin-

taa harjoitettiin eniten vuohi-, lammas- ja hevostiloilla sekä luokassa muut tilat. (Maa- 

ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus 2006: 11.) 

 

Rantamäki-Lahtisen (2002: 31, 38–37) mukaan kasvinviljelytiloilla harjoitetaan varsin 

tasaisesti eri toimialojen yritystoimintaa. Maitotiloille tyypillistä yritystoimintaa olivat 

matkailu, puutavaran jalostus, energian tuotanto sekä koneurakointi ja kuljetus. Lihan-

tuotantotiloilla yleistä olivat elintarvikkeiden jatkojalostus sekä puutavaran jalostus. 

Varsinaisen maatalouden osalta eroja ei kuitenkaan nähdä juuri olevan saman tuotanto-

suunnan sisällä lukuun ottamatta lihantuotantotiloja, joiden kehitys tehostumisen osalta 

ei näytä pysyvän erikostuneiden perustuotantotilojen vauhdissa mukana.  

 

Rantamäki-Lahtisen (2002: 37) selvityksen mukaan monialaisten tilojen maatalouden 

ulkopuolinen toimiala on varsin samantyyppistä verrattuna saman alan samankokoisiin 

päätoimisiin maaseutuyrityksiin. Monialaisten tilojen harjoittama yritystoiminta on kui-

tenkin usein erikoistuneempaa kuin muissa saman alan yrityksissä. Muihin alan yrityk-

siin verrattuna monialaisten tilojen yritystoiminta on yleisesti ottaen lisäksi pienempää 

liikevaihdoltaan ja ne ovat velkaisempia. 

 

Monialaisen maatilan yritystoiminnalle on yhteistä se, että ne on tyypillisesti itse perus-

tettuja. Vaihtelevuutta eri toimialojen välillä on kuitenkin iän suhteen. Vanhimpia mo-

nialaisten tilojen yleisimmistä yritystoimialoista olivat Rantamäki-Lahtisen (2002: 19) 

tutkimuksen mukaan esimerkiksi turkistarhaus, energiantuotanto ja käsityöala. Suhteel-

lisesti nuorimpia aloja olivat hoito- ja hoiva-ala, puutavaran jalostus sekä elintarvikkei-



 37 

den jatkojalostus. Suurin osa monialaisista tiloista toimii palvelualoilla (ks. taulukko 2). 

Monialaisten tilojen yritystoiminta on yleisesti ottaen kuitenkin nuorempaa kuin ilman 

maatilataustaa toimivat yritykset. Monialaisten tilojen yritystoiminta on työllistävyydel-

tään pientä, alle 5 henkilötyövuotta. Suurimman osan työstä tekevät edelleen viljelijä-

perheet itse, mutta ulkopuolisten työntekijöiden määrä ja merkitys ovat kasvaneet. Mo-

nialaisten tilojen liikevaihto oli vuonna 2005 alle 10 000 euroa 39 prosentilla. Yli 

50 000 euron liikevaihtoon ylsi 23 % tiloista ja 200 000 euron liikevaihtoon 7 prosenttia 

tiloista. (Rantamäki-Lahtinen 2002: 19; Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelu-

keskus 2006: 10, 16.) 

 

 

Taulukko 2. Monialaisten tilojen toimialat ja määrät vuosina 2000, 2003, 2005 ja 2007 

(Niemi & Ahlstedt 2009: 13).  

 

 
 

 



 38 

Peltolan (2000: 23) mukaan monialaisuus ei yleensä paranna perusmaatalouden kannat-

tavuutta, vaan voi päinvastoin jopa heikentää sitä. Monialaisuuden keskeisenä tavoittee-

na on kuitenkin saada lisää työtä ja tuloa sille ajanjaksolle, jolloin itse maatila ei sitä 

juurikaan tarjoa. Maatiloilla voi olla vajaakäytössä olevia resursseja, kuten metsä, luon-

to ja kiinteistöt, jotka voidaan saada tuottavaan käyttöön muodostamalla niistä yritys-

toiminnan tukijalkoja. Nämä resurssit yhdessä monialayrittäjän sopivan osaamistaustan 

sekä yrittäjähenkisen asenteen kanssa voivat muodostaa varsin hyvät edellytykset liike-

toiminnan käynnistämiselle. (Riusala & Siirilä 2009: 21.)  

 

Monialaisuuden merkitys maataloudelle ja maaseudulle 

 

Monialaisten maatilojen merkitystä maaseudun elinvoiman kannalta ei voida väheksyä. 

Maaseudulla pienen ja keskisuuren yritystoiminnan merkitys on keskimääräistä suu-

rempaa, koska suuret yritykset sijoittuvat tavallisesti kaupunkikeskuksiin ja niiden välit-

tömään läheisyyteen (Akseli 1995: 21). Monialaisuutta ja sen luomaa maaseudun yritys-

toimintaa voidaankin pitää yhtenä keskeisenä edellytyksenä maaseudun elinvoiman yl-

läpitämiselle (Riusala & Siirilä 2009: 20).  

 

Monialaistumista voidaan pitää varteenotettavana vaihtoehtona maatilojen lisäksi myös 

kaikille muille maaseudun yrityksille, mikä näyttää olevan yleistä etenkin pienillä 

markkina-alueilla (Eikeland 1999: 364). Monialaisuus tuo mahdollisuuksia ja joustova-

raa juuri pienille markkina-alueille, joissa esimerkiksi väestökato tai muut tekijät ovat 

supistaneet paikallisia markkinoita (Rantamäki-Lehtonen 2002: 38). Riusalan & Siirilän 

(2009: 21) selvityksessä asiantuntijat olivat kuitenkin sitä mieltä, että monialayrittäjyys 

on lähinnä kaupungin läheisen maaseudun ja pienten maatilojen mahdollisuus. Heidän 

mukaansa kaupunkien läheisyydessä toimivilla yrittäjillä on paremmat lähtökohdat me-

nestyksekkääseen liiketoimintaan harvaan asuttuun maaseutuun verrattuna. Tuotteille ja 

palveluille on helpompi löytää markkinat asutuskeskuksien läheisyydestä kuin syrjäi-

semmältä maaseudulta. Toisaalta asutuskeskusten läheisyydessä yrittäjyyden kanssa 

kilpailee palkkatyö, joka saattaa olla potentiaalinen vaihtoehto lisäämään maatilan tulo-

ja.  

 



 39 

Monialayrittäjyys on huomion arvoinen vaihtoehto tilakokojen kasvattamiselle ja eri-

koistumiselle. Riusalan ja Siirilän (2009: 21) tutkimuksen mukaan monialaistuminen on 

keino tasapainottaa maaseudun elinkeinorakennetta, ja se voi toimia puskurina erilaisille 

yhteiskunnassa ja markkinoilla tapahtuneille heilahteluille. Toisaalta Riusalan & Siirilän 

(2009: 21) haastatteluissa asiantuntijat olivat sitä mieltä, että laajemmassa mittakaavas-

sa monialayrittäjyys on kuitenkin vain marginaalisessa asemassa perinteiseen maatalou-

teen verrattuna. Maatilojen kehittäminen suuntautuu vieläkin valtaosin vahvoihin inves-

tointeihin tilakokojen kasvattamiseksi sekä erikoistumiseen.  

 

Vuonna 2005 monialaisten tilojen osuus kaikista maatiloista oli 35 %. Lukumääräisesti 

monialaisia tiloja on eniten siellä, missä tiloja on muutenkin paljon eli Etelä-

Pohjanmaan ja Varsinais-Suomen alueilla. Suhteutettuna alueen tilojen määrään monia-

laisia tiloja oli vuonna 2005 eniten Lapissa, Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla, vähinten 

taas Kaakkois-Suomessa ja Pohjois-Savossa. (Maa- ja metsätalousministeriön tietopal-

velukeskus 2006: 10.) Muun yritystoiminnan merkitys viljelijäperheiden toimeentulon 

kannalta vaihtelee. Vuonna 2005 vajaalla puolella tiloista alle 25 % perheen nettotulois-

ta tuli tilalla harjoitettavasta muusta yritystoiminnasta. Toisaalta muun yritystoiminnan 

merkitys on myös huomattava, sillä 6 500 tilalla yli puolet tuloista tuli muusta yritys-

toiminnasta ja 2 900 tilalla 75 prosenttia. 

 

Monialaisten maatilojen mahdollisuudet ja heikkoudet 

 

Monialaisen maatilan toiminta perustuu maatalouden sekä muun yritystoiminnan yh-

teensovittamiseen sekä selviytymiseen kaikkien toimialojen haasteista ja mahdollisesta 

yhtäaikaisesta ylläpidosta. Monialaisuudella on sekä etuja että haittoja. Vahvuutena 

voidaan pitää etenkin sitä, ettei yrittäjäperhe ole täysin riippuvainen yhdestä toimeentu-

lon lähteestä eikä yritys ole toisaalta riippuvainen ainoastaan yhden osa-alueensa me-

nestyksestä. Monialaisuus tuokin liikkumavaraa yrityksen talouden suunnitteluun ja 

investointeihin, koska yhden toimialan notkahdus ei kaada koko yritystä. Muu yritys-

toiminta tilalla on myös mahdollisuus esimerkiksi työllistää puoliso. Maaseudulla voi 

olla vaikeaa löytää omaa koulutusta vastaavaa työtä, jolloin oman yrityksen perustami-



 40 

nen on potentiaalinen vaihtoehto ulkopuoliselle työssäkäynnille. (Rantamäki-Lahtinen 

2002: 37–38.) 

 

Yksi monialaisuuden kilpailuvalteista on maatilan voimavarojen yhteiskäyttö, jolloin 

voidaan saavuttaa niin sanottuja suurtuotannon etuja. Monialaisilla tiloilla onkin ylei-

sesti ottaen melko hyvin tarvittavia voimavaroja käytössään. Monet tilat hyödyntävät 

muussa yritystoiminnassa etenkin osaamistaan sekä maatalouden aineellisia resursseja, 

kuten koneita ja rakennuksia. Tämä on yleistä erityisesti silloin, kun yritystoiminta on 

suhteellisen pientä maatalouteen verrattuna. (Rantamäki-Lahtinen 2008a: 42.)  

 

Monialaisuuden suurimpana uhkatekijänä näyttäisi olevan ylihajauttaminen, joka on 

ongelma melko suurella osalla monialaisista tiloista. Ylihajauttamisella tarkoitetaan 

tilannetta, jossa yrityksen voimavarat pirstaloituvat liiaksi. Ylihajauttamisen seuraukse-

na koko yrityksen kannattavuus heikkenee. Ongelma on usein yrityksen elinkaareen 

liittyvä vaihe, mutta sen vaikutukset voivat silti tuntua pitkään kannattavuudessa. Yliha-

jauttaminen on usein tyypillistä monialaisuuden alkuvaiheissa, jolloin toiminta hakee 

vielä muotoaan. Tyypillisesti tällöin kehitetään sekä maataloutta, että muuta yritystoi-

mintaa samanaikaisesti hyvinkin voimakkaasti. Aloittamisvaiheelle on yleistä se, että 

yrittäjäperhe tekee pitkää päivää ja lähes kaiken maatalouteen ja muuhun toimintaan 

liittyvän työn itse tuotannosta liikkeenjohtoon. Yrittäjällä tulee olla myös uskallusta 

karsia toimialoja tarvittaessa. (Emt. 43.)  

Rantamäki-Lahtisen (2002: 38) tutkimuksen mukaan monialaisten tilojen yritystoiminta 

oli velkaisempaa verrattuna muihin yrityksiin. Kaikkia yrityksen toimialoja tulisikin 

kehittää siten, että ne pystyisivät kilpailemaan tasavertaisesti muiden saman alan yritys-

ten kanssa markkinoiden lisäksi myös liikevaihdon osalta. Liikevaihdon tulisi kasvaa 

pitkällä aikavälillä, jotta yhden toimialan velkaisuus ei laskisi koko tilan kannattavuutta. 

Jos näin ei ole, kaikki osa-alueet kärsivät, eikä yritys pysty kehittymään kokonaisuute-

na. Monialaisten tilojen haasteena onkin kokonaisuuden hallitseminen ja ylihajauttami-

sen välttäminen. Yrityksen tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että kaikki toimialat ovat 

kilpailukykyisiä ja terveitä omalla alallaan. Kannattamatonta maataloutta ei ole järkevää 

tukea kannattamattomalla muulla yritystoiminnalla.  

 



 41 

Menestyvän monialaisen tilan tärkeänä edellytyksenä on kokonaisuuden taitava johta-

minen. Monialaisen maatilan johtamiseen liittyy joitain erityispiirteitä verrattuna pe-

rusmaatilaan. Eri toimialat asettavat osaamiselle hyvin erityyppisiä vaatimuksia esimer-

kiksi myynnissä ja markkinoinnissa. Monialaista tilaa tulee pyrkiä johtamaan kokonai-

suutena, riippumatta siitä onko toimintoa yhtiöitetty vai ei. Monialaisen tilan liikkeen-

johdossa yksi avainkysymyksistä on eri toimintojen yhteensovittaminen. Lisäksi monia-

laisella tilalla tulee seurata sitä, että kaikki toimialat ovat pitkällä tähtäimellä kannatta-

via. Talousseurannassa on hyvä seurata niin yksittäisten toimialojen kehitystä kuin koko 

tilan kehitystä. Menestyvien monialaisten tilojen johtamisessa tärkeinä asioina ovat 

myös vastuun jakaminen sekä sopeutuminen paikallisiin olosuhteisiin. Tämä on havaittu 

sekä erilaisilla toimialoilla että eri alueilla ja maissa. Menestyneillä tiloilla ideointi, pää-

töksenteko, työt ja vastuu on usein luontevasti jaettu ainakin parin perheenjäsenen, 

työntekijän tai yhtiökumppanin kesken. Huomioitava on kuitenkin se, että eri henkilöil-

lä tulee olla selkeät roolit yrityksen arkipäivässä ja rutiiniluonteisessa johtamisessa. 

Isommat, koko yritystä koskevat päätökset tulee tehdä yhdessä niiden kesken, jotka kan-

tavat taloudellisen riskin. (Rantamäki-Lahtinen 2008a: 43.) 

 

Toimintojen hajauttamisessa epäonnistuneiden yrittäjien yhteinen piirre on se, että he 

vastaavat lähes yksin kaikesta päätöksenteosta ja ideoinnista sekä hyvin suurelta osin 

yritykseen liittyvästä käytännön työstä. Yhden ihmisen aika ja oma osaaminen riittävät 

harvoin yksistään monialaisen tilan huolehtimiseen. Liikkeenjohdon merkitys tilan me-

nestymisessä on tunnustettava. Liikkeenjohtoa tulee lisäksi pyrkiä kehittämään sekä 

monialaisilla että muilla tiloilla siten, että tehtävät ja vastuu pystytään jakamaan selke-

ästi ja että johtamiseen ja suunnitteluun jää riittävästi aikaa. (Rantamäki-Lahtinen 

2008a: 44.) 

 

 

 

 



 42 

 

 

4.1. Yritystoiminnan määrittely ja teoria 

 
4.1.1. Yrittäjyyden määrittely 

 
Sanat yrittäjyys, yritteliäisyys ja yrittäjä ovat kaikki peräisin kantasanasta yrittää. Il-

miönä yrittäjyyttä on kaikenlaisissa organisaatioissa ja talousjärjestelmissä. Tämän li-

säksi yrittäjyydellä voidaan tarkoittaa myös yrittäjähenkeä. Yrittäjyydestä puhuttaessa 

kyseessä onkin varsin laaja yleiskäsite. Englanninkielessä ja suomenkielessä yrittäjyy-

den käsitteet eivät ole yhteneviä. Englanninkielen termit entrepreneurship tai entrepre-

neurial ymmärretään laatumääreiksi, jotka annetaan yritystään tietyllä tavalla hoitaville 

yrittäjätyypeille. Suomenkielessä tällaisia laatumääreitä yrityksen johtamistavasta riip-

puen ei kuitenkaan ole, koska käsitteillä yrittäjä ja yrittäjyys viitataan selvemmin ylei-

sesti henkilön harjoittamaan liiketoimintaan. (Huuskonen 1992: 37–38.) 

 

Yrittäjän ja yrittäjyyden määritelmät ovat Huuskosen (1992: 44) mukaan täydellisen 

heterogeenisia, joten keskeisten suuntaviivojen veto on vaikeaa. Huuskonen (1992: 46) 

kuitenkin tiivistää yrittäjän olevan ”henkilö, joka on samanaikaisesti A) kokonaisvas-

tuussa hoidossaan olevasta yrityksestä B) yrityksen riskipääoman sijoittaja, C) ylimmän 

päätäntävallan käyttäjä ja ylin auktoriteetin lähde yrityksessä”. Hänen mukaansa ”yrit-

täjyys puolestaan tarkoittaa yrittäjänä toimimista em. kriteerien mukaan”. Huuskonen 

toteaa, että useimmat muut yrittäjyyden määritelmät voidaan johtaa edellisestä, koska ne 

ovat yleensä vain laadullisia lisämääritteitä. Haapasen ym. (2004: 51–52) mukaan yrittä-

jyyden määritelmillä on yksi yhteinen piirre. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että yritys-

toiminta tähtää aina taloudelliseen kannattavuuteen ja voiton saamiseen. 

 

Yrittäjyydellä koetaan olevan myönteistä merkitystä yhteiskunnalle. Huuskosen (1992: 

9) mukaan eri tutkimuksissa on todettu pienyrityksien lisäävän elinkeinoelämän sopeu-

tuvuutta, parantavan työllisyyttä, tasaavan alueellisia eroja ja antavan mielekkäitä työti-

laisuuksia. 

 

4. YRITYSTOIMINTA MAASEUDULLA JA MAATALOUDESSA 



 43 

 Taloustieteessä yrittäjyys-käsitteen sisältöä on pohdittu aina 1700-luvulta lähtien. Vuo-

sisatojen saatossa yrittäjyys on saanut erilaisia ilmiasuja ja käsitteen tulkinnat ovat 

vaihdelleet tulkitsijasta riippuen. Tutkittava on ollut sekä yrittäjyys prosessina että yrit-

täjyyden aktiivinen toimija - yrittäjä. Käsitteet yrittäjyys ja yrittäjä ovat ajan saatossa 

saaneet nähtävästi väritteitä myös yleisestä taloustieteen ja psykologian kehityksestä. 

Vaikka yrittäjyys on kiehtonut monia tutkijoita ja satojen vuosien ajan, yhteisymmärrys-

tä yrittäjyyden ja yrittäjän käsitteestä ei ole saavutettu. (Heinonen, J. 2000: 17.) 

 

Huuskosen (1992: 46) mukaan hyvä yrittäjä on aloitteellinen, innovatiivinen ja luova. 

Koska yrittäjällä on merkittävä omistus yrityksessä, hänen on kannettava aina myös 

yrityksen taloudellista riskiä. Yrittäjän asemaan liittyy usein myös asioiden tai mahdol-

lisesti myös ihmisten johtajuus. Yrityksen johtajana yrittäjä kohdistaa ja yhdistää tuo-

tannontekijöitä. Yrityksen menestyessä toivotulla tavalla, saa hän omistuksensa perus-

teella voittoa ja/tai muita palkkioita. 

 

Päätös yrittäjäksi ryhtymisestä perustuu J. Heinosen (2000: 68–69) mukaan henkilön 

yleisiin taustatekijöihin, henkilötekijöihin sekä objektiiviseen todellisuuteen. Huuskosen 

(1992: 9) mukaan yrittäjyyspäätöksen tekee kukin ihminen omalla kohdallaan, eikä se 

eroa luonteeltaan muista suurista päätöksistä. Myös J. Heinonen (2000: 68–69) toteaa 

yrittäjäksi ryhtymistä suunnittelevan tarkastelevan omaa tilannettaan ja muodostavan 

siitä kulloinkin subjektiivisen tulkintansa. Joidenkin tekijöiden summana syntyy tulkit-

sijalle positiivisia mielikuvia yrittäjyydestä, jolloin yrittäjäksi ryhtymisen todennäköi-

syys kasvaa. Yrittäjäksi ryhtymisen motiivit ovat aina yksilöllisiä. Tärkeimpänä lähtö-

kohtana yrittäjäksi ryhtymisessä on useimmiten oma halu ja tahto ryhtyä yrittäjäksi. 

Huuskosen (1992: 9) mukaan päätös yrittäjäksi ryhtymisestä tietylle toimialalle ja 

maantieteelliselle alueelle sekä toiminnan toteutustapa riippuvatkin yrittäjän näkemyk-

sistä ja mielipiteistä. Hänen mukaansa etenkin pienet yritykset ovat toiminnaltaan ja 

keskeisiltä piirteiltään voimakkaasti sidoksissa omistajajohtajaan. Huuskosen mukaan 

tämä kytkentä syntyy jo oikeastaan ennen yritystoiminnan aloittamista ja se on voimak-

kainta juuri yritystoiminnan alkuvaiheissa. 

 

 



 44 

4.1.2. Yrittäjäksi ryhtymisen prosessimallit 

 
Huuskosen prosessimalli yrittäjäksi ryhtymisestä 

 
Huuskosen (1992: 59) mukaan aikaisemmat tutkimukset yrittäjäksi ryhtymisestä ovat 

selittäneet päätöksentekoon johtaneita olosuhteita ulkokohtaisesti. Nämä tutkimukset 

eivät ole kuitenkaan pystyneet selittämään sitä, miksi toimintasuunnitelmia ja päätöksiä 

on tehty tässä ja nyt. Aikaisemmat teoriat ovat Huuskosen mukaan auttaneet ymmärtä-

mään vain sen, miksi yksilö on ylipäätään aktivoitunut johonkin toimintaan, muttei sitä 

minkälaisen päätöksentekoprosessin seurauksena toiminta on kohdistunut juuri yrittä-

jyyteen. Huuskosen (1992: 61) mukaan yrittäjyystutkimuksissa on havaittu yrittäjäksi 

ryhtymiseen liittyvän erilaisia tekijöitä, joita ovat yleiset taustatekijät, henkilötekijät 

sekä erilaiset objektiivisesti nähtävät tilannetekijät (ks. kuvio 3). 

 
 

 
 

Kuvio 3. Malli yrittäjäksi ryhtymisestä Huuskosen (1992: 190) mukaan. 



 45 

Yrittäjäksi ryhtymisen yleisiksi taustatekijöiksi käsitetään henkilön sosiaalinen tausta 

(perhetausta, roolimallit ja yhteiskunnallinen tausta) ja aikaisempia elämänkokemuksia 

(työkokemus ja yrittäjyyskokemus). Nämä tekijät vaikuttavat henkilön persoonallisuu-

teen ja tapaansa nähdä maailmaa, ja toisaalta myös reaalisiin mahdollisuuksiin tehdä 

erilaisia ratkaisuja. Useiden tutkimusten mukaan yrittämisalttius lisääntyy, kun yksilöllä 

on ollut jo varhaisessa vaiheessa kosketusta pieniin yrityksiin ja yritystoimintaan. Tämä 

kosketus voi muodostua, mikäli yksilö on kasvanut yrittäjäperheessä tai yrittäjämyön-

teisessä yhteisössä. (Huuskonen 1992: 61–66.) 

 

Henkilötekijöillä tarkoitetaan Huuskosen mallissa persoonallisuuden eri piirteiden ulot-

tuvuuksia. Näillä tekijöillä on vaikutusta siihen, minkälaisia sopeutumisstrategioita yk-

silö käyttää joutuessaan päättämään työurastaan. Yrittäjäpersoonallisuutta voidaan kar-

keasti jaotellen kuvata kahdella tapaa. Ensimmäisessä kategoriassa yrittäjiä ihannoidaan 

ja heillä nähdään usein olevan lähes kaikki länsimaisen yhteiskunnan arvostamat hy-

veet. Toisessa kategoriassa yrittäjä nähdään vastaavasti irrallisena ja normaaleihin työ-

yhteisöihin sopeutumattomana persoonana, jolla taipumusta hakeutua tilanteisiin, jossa 

voi itse määrätä oman tilanteensa säännöistä. Yrittäjille ominainen persoonallisuuden 

piirre on muun muassa elämän hallinta, jonka osalta yrittäjäksi ryhtyvät uskovat voivan-

sa vaikuttaa menestykseensä voimakkaammin kuin muut ihmisryhmät. Yrittäjien ris-

kisuuntautuneisuudesta ei saada tieteellistä tukea, vaikka yrittäjillä onkin vastuullaan 

riskejä. Suoritusmotivaation todetaan olevan energia, jota muut voimat (erityisesti ar-

vot) ohjaavat erilaisiin toimiin, tässä tapauksessa yritystoimintaan. Sama pätee yrittäjien 

lisäksi myös muihin ryhmiin, joiden suoritusmotivaatio yhdessä erilaisten vaikuttavien 

voimien kanssa ohjaa esimerkiksi tieteelliseen työskentelyyn. (Emt. 67–83.) 

 

Henkilön objektiivisella todellisuudella eli tilannetekijöillä tarkoitetaan sitä välitöntä 

ympäristöä, jossa yrittäjyyttä harkitseva ihminen elää ja toimii. Subjektiivisella todelli-

suudella tarkoitetaan vastaavasti sitä ympäristökuvaa, joka kaikilla ihmisillä on omasta 

elin- ja toimintapiiristään. (Emt. 84–96.) 

 

Huuskosen (1992: 105) mukaan yrittäjäksi ryhtyminen ei ole determinististä seurausta 

tilanteista, henkilön ominaisuuksista, sosiaalisesta tilanteesta tai mistään muustakaan 



 46 

yksittäisestä seikasta. Sen sijaan yrittäjäksi ryhtymiseen vaikuttavat eri tausta-, henkilö- 

ja tilannetekijät yhdessä. Nämä tekijät voivat muodostaa sellaisia kombinaatioita, jotka 

luovat yrittäjämyönteisiä tulkintoja ja näkemyksiä, jolloin yrittäjäksi ryhtyminen on 

todennäköistä. Huuskosen teoria uskoo, että yrittäjäksi ryhtyminen ei ole staattinen il-

miö ajan suhteen. Tämä onkin luonteenomaista kaikenlaisille prosesseille. Ajan kulues-

sa henkilötekijät ja tilanteet muuttuvat. Lisäksi henkilön maailmankuva muuttuu, kun 

uudet kokemukset ja asiat jättävät jälkensä. Koska eri tekijäryhmien suotuisuus yrittä-

jäksi ryhtymisen kannalta vaihtelee, voidaan ajatella, että tietyissä elämänvaiheissa ja 

tilanteissa alttius yrittäjyydelle on suurimmillaan. Tällaisia sopivia tilanteita voi olla 

työuran kuluessa useita tai sitten ei ehkä ollenkaan. 

 

Huuskosen (1992: 105) teoria pohjautuu siis keskeisten osaelementtien vaikutussuhteik-

si. Niillä, jotka ovat ryhtyneet yrittäjiksi, on vaikutussuhteiden sisältö ollut yrittäjyydel-

le altistava. Vastaavasti jos yksi tai useampi vaikuttava tekijäryhmä ei ole suotuisa yrit-

täjyyden kannalta, voidaan olettaa, ettei henkilöstä tule yrittäjää. Mikäli suotuisat omi-

naisuudet havaitaan jälkeenpäin, voidaan ymmärtää miksi henkilöstä on tullut yrittäjä. 

 

Yrittäjyyden voidaan ymmärtää tähtäävän johonkin päämäärään, jota yrittäjyyttä suun-

nitteleva pitää tavoittelemisen arvoisena. Ennen yrittäjyyspäätöstä punnitaan ja vertail-

laan toimintavaihtoehtoja ja -strategioita. Tämä vaihe perustuu subjektiiviseen maail-

mankuvaan. Preferenssi ryhtyä yrittäjäksi syntyy, jos koetut henkilötekijät ja tilannete-

kijät ovat sopivassa suhteessa toisiinsa. Jos henkilö alkaa punnintavaiheessa suosia yrit-

täjyyttä muihin vaihtoehtoihin nähden, syntyy hänelle intentio ryhtyä yrittäjäksi. Inten-

tion realisoitumiseksi varsinaiseksi yrittäjätoiminnaksi, on läpikäytyä sitoutumisvaihe, 

jossa hankkeen toteuttamiseen sijoitetaan erilaisia panoksia. Yrittäjäksi ryhtymisen pro-

sessi etenee ja sitoutuminen syvenee, jos henkilön lähtöoletukset pitävät tarpeeksi paik-

kansa. Jos lähtöoletukset eivät kuitenkaan osoittaudu totuudenmukaisiksi, voi henkilö 

luopua yrittäjyydestä joko kokonaan tai tilapäisesti. (Emt. 107–108.) 

 

 

 



 47 

Akselin teoreettinen malli maataloustuottajien yrittäjyyspäätöksestä 

 

Akseli on tutkinut maataloustuottajien yrittäjyyspäätöstä. Akselin (1995: 28) mukaan 

Huuskosen (1992) malliin liittyy muutamia ongelmia, jos sitä sovelletaan maanviljeli-

jöiden yrittäjyyspäätöksiin. Akselin mukaan Huuskosen mallissa ei kuvata lainkaan lii-

ketoimintaideoihin liittyviä asioita, vaikka juuri ideat ovat maaseudulla niitä, jotka lau-

kaisevat pitkäänkin hautuneen yrittäjyyspäätöksen. Akseli kritisoi Huuskosen mallissa 

myös sitä, että siinä yrittäjyys nähdään eräänlaisena uravaihtoehtona muiden uravaih-

toehtojen rinnalla. Maanviljelijöiden yrittäjyyspäätösten taustalta löytyy Akselin mu-

kaan pikemminkin pakon elementti, koska maaseudulla palkkatyön löytäminen on vai-

keampaa. Huuskosen mallissa on kuitenkin Akselin (1995: 29) mukaan monia innova-

tiivisia piirteitä, joiden voidaan olettaa soveltuvan myös maanviljelijöiden yrittäjyyspää-

tösten tarkasteluun. 

 

Akselin (1995: 43–45) mukaan erilaiset ympäristöön, henkilöön ja liiketoimintaideoihin 

liittyvät tekijät vaikuttavat maanviljelijöiden alttiuteen ryhtyä yrittäjiksi (ks. kuvio 4). 

Kun maanviljelijällä on muodostunut käsitys siitä, että hän aikoo yrittäjäksi (yrittä-

jyysintentio), hän todennäköisesti hankkii lisätietoja toimintansa aloittamiseksi ja tekee 

muita järjestelyitä. Mitä pidemmälle maanviljelijä näissä järjestelyissä etenee, sitä pa-

remmin hänen käsityksensä yrityksen toiminnasta alkavat vastata todellisia mahdolli-

suuksia. Lisäksi mitä pidemmälle prosessissa edetään, sitä vahvempi on sitoutuminen 

yritystoimintaan. Alkuvaiheessa kyseessä saattaakin olla vain orastava liiketoimintai-

dea, mutta kun hankkeeseen ajan myötä on sijoitettu yhä enemmän varoja, maanviljeli-

jän energiaa, aikaa sekä muita resursseja, on hankkeesta luopuminen yhä epätodennä-

köisempää. 

 



 48 

 
 

Kuvio 4. Malli maataloustuottajien yrittäjyyspäätöksestä Akseli (1995: 45) mukaan. 

 

 

Akselin (1995: 43–45) yrittäjyyspäätösmallin mukaan maanviljelijän eteneminen kohti 

maaseutuyrittäjyyttä ei todennäköisesti ole suoraviivaista ja tasavauhtista, vaan suunni-

telmat saattavat olla pitkiäkin aikoja pysähdyksissä tai ne saattavat muuttua suuntaan tai 

toiseen esimerkiksi odottamattomien olosuhdemuutosten takia. Maaseutuyrittäjyyshan-

ke elää siis kaikissa hankkeen eri vaiheissa. Esimerkiksi ympäristö- ja henkilötekijät 

voivat ohjata maanviljelijän myös muihin vaihtoehtoihin kuin maaseutuyrittäjyyteen tai 

hankkeesta voidaan luopua missä vaiheessa tahansa. Maaseutuyrittäjäksi ryhtyminen 



 49 

voidaankin nähdä iteratiiviseksi prosessiksi, jossa välillä ”haetaan vauhtia” kauempaa ja 

välillä saatetaan edetä hyvin nopeaa tahtia kohti yritystoiminnan käynnistämistä. 

 

 

4.2. Yritystoiminta maaseudulla 

 
Maaseutumaisten kuntien toimiala- ja yritysrakenteen erityispiirteitä voidaan pitää mo-

nilta osin itsestäänselvyyksinä. Maaseutukunnissa alkutuotantoon liittyvien toimialojen 

merkitys on elinkeinorakenteessa suurempi kuin kaupunkimaisissa kunnissa tai taajaan 

asutuissa kunnissa. Lisäksi alkutuotannon, teollisuuden sekä majoitus- ja ravitsemus-

toiminnan yritystiheydet ovat maaseutukunnissa hieman korkeampia kuin tiheämmän 

asutuksen kunnissa. (Niittykangas, Ritsilä, Salonen & Tervo 1999: 66.) Maaseudulla 

pienen ja keskisuuren yritystoiminnan merkitys on keskimääräistäkin suurempaa, koska 

suuret yritykset sijoittuvat useimmiten joko kaupunkikeskuksiin tai niiden läheisyyteen. 

Maaseudulla toimivat yritykset poikkeavat kaupunkikeskuksissa toimivista yrityksistä. 

Maaseudun yritykset ovat tyypillisesti pieniä, lähimarkkinoille suuntautuvia ja perintei-

sillä toimialoilla toimivia. (Akseli 1995: 21.) 

 

Yrittäjyys prosessina on maaseudulla aivan samanlainen kuin missä tahansa toimin-

taympäristössä. Tosin maaseudulla erilaisten yrittäjyysmahdollisuuksien näkeminen voi 

olla vaikeampaa kuin keskuksissa, joissa uudet toiminnan mahdollisuudet eli innovaati-

ot syntyvät arvojen ja tapojen muutoksina tai systemaattisen tuotekehityksen tuloksena 

(Niittykangas 1992: 16).  

 

Maaseudulla yrittäjää voidaan myös luonnehtia täysin samankaltaisilla ominaisuuksilla 

kuin mitä tahansa yrittäjää. Laajasti tulkiten maaseutuyrittäjyys on yrittäjyysprosessiin 

perustuen mahdollisuuksien havaitsemista ja niihin tarttumista maaseudulla, jolloin 

määritelmä pitää sisällään yksilön yrittäjämäisen toiminnan varsin laajasti. Suppeasti 

tulkiten maaseutuyrittäjyys voidaan edeltävän määritelmän pohjalta rajata yritystoimin-

nan syntymiseen, yrittäjäksi ryhtymiseen ja pienyrittäjänä toimimiseen liittyvään mah-

dollisuuksien havaitsemiseen ja niihin tarttumiseen maaseudulla. Kyse on mistä tahansa 



 50 

maaseudulla tapahtuvasta, yrittäjyysprosessin keskeiset elementit sisältävästä yritystoi-

minnasta riippumatta siitä, liittyykö toiminta maatilaan vai ei. (Heinonen, J. 2000: 69.) 

 

Maaseudulla tapahtuva yrittäjyys on luonteeltaan usein perheyrittäjyyttä. Yrittäjyys niin 

maaseudulla kuin kaupungissa nojaa monelta osin perheeseen ja sen elämäntapaan. On 

oletettavaa, että maaseudulla jo perinteistä johtuen perheen merkitys on huomattava 

(Emt. 69.) 

 

Yrittäjyyden ja monitoimisuuden voimakas esiinmarssi maaseudulla liittyy etenkin 

maaseudulla elämisen mahdollistamiseen. Maaseutuyrittäjyys muodostaakin keskeisen 

keinon maaseudun kehittämisessä ja elinvoimaisena pitämisessä. Kyseessä on lähinnä 

toimeentulon mahdollistaminen maaseudulla. Maaseudulla asuvat tai sinne muuttoa 

harkitsevat voivat koota eri toimeentulolähteistä joustavasti itselleen riittävän taloudelli-

sen perustan, joka mahdollistaa maaseudulla elämisen. Teollisuuden ja kaupan globali-

soituminen ja keskittyminen tuovat maaseudulle ja maatiloille uusia mahdollisuuksia 

luoda paikallisia ja erikoistuneita tuotteita ja liikeideoita. Esimerkiksi maatilojen oman 

ruuan jatkojalostus, valmisruoat, matkailuyrittäminen sekä kuljetus- ja urakointiyrittä-

jyys ovat esimerkkejä maaseudulle soveltuvista yritystoimintamuodoista. (Haapanen 

ym. 2004: 34; Heinonen, J. 2000: 69.) 

 

Maaseutuyritysten kehitys on seurannut pitkälti yleistä talouskehitystä. Taloudellisella 

kasvulla on siis ollut maatalouden kehityssuuntien lisäksi vaikutusta maaseudun yritys-

toimintaan. 2000-luvun alkupuolen taloudellinen kasvu on näkynyt selvästi ilman maa-

tilataustaa toimivien maaseutuyritysten määrässä sekä työllistävyyden ja liikevaihtojen 

kasvussa. Vuonna 2007 maaseudun pienyritykset työllistivät 7 % enemmän työntekijöi-

tä kuin kolme vuotta aikaisemmin. Nopeimmin kasvavia aloja ovat matkailu, elintarvik-

keiden jalostus, koneurakointi sekä erityisesti yksityisen terveydenhoito- ja sosiaalipal-

velut. Näille aloille voidaan ennustaa työllisyyden paranemista myös tulevaisuudessa. 

(Rantamäki-Lahtinen 2008b: 62; Vihinen 2003: 84.) 

 

 



 51 

4.3. Maatalous ja yritystoiminta 

 
Maaseutuyrittäjyydestä ja maatilataloudesta yrityksenä on voitu puhua vasta muutama-

na viime vuosikymmenenä. Tätä on edistänyt aikoinaan osaltaan kirjanpito- ja veron-

lainsäädännön muutokset. Maatilataloudesta tehtiin tällöin ”elämänmuodon” sijasta ta-

loudellinen yksikkö, maatilayritys, johon sovelletaan yrityksen normistoja. (Heinonen & 

Järvinen 1996: 12–13.) Suomessa maanviljelyn yrittäjämäiselle toiminnalle on perintei-

sesti jäänyt hyvin vähän tilaa. Maatilojen on pitänyt sopeutua yhä enemmän ulkopuolel-

ta ja ennalta annettuihin määräyksiin, jotka ovat rajoittaneet heidän mahdollisuuksiaan 

tehostaa toimintaansa tai tehdä siitä enemmän markkinalähtöistä. Tämä onkin osaltaan 

vaikuttanut siihen, ettei maanviljelijän päätös siirtyä perinteisestä ja suhteellisen turva-

tusta toimeentulosta maatalouden ulkopuoliseen yritystoimintaan ole ollut suinkaan 

helppo. Vaikka maanviljely on viime aikoina muuttunut yhä selvemmin markkinatalou-

den mekanismeja noudattavaksi yritystoiminnaksi, ovat maanviljelijät kuitenkin vie-

raantuneet useista yritystoiminnan taloudellisista lähtökohdista. (Akseli 1995: 24.)  

 

Maatilatalouden harjoittaminen on aina ymmärretty omana ammattinaan, mutta maatilaa 

ei ole perinteisesti pidetty varsinaisena yrityksenä. Maanviljely on käsitetty yrittäjyyden 

sijaan tuottamiseksi. Tähän ovat olleet syynä monet tekijät. Maataloutta ovat säädelleet 

esimerkiksi maanviljelyn historiassa monet yksityiskohtaiset normit, joilla on pyritty 

muun muassa kansalliseen elintarvikeomavaraisuuteen. Maatalousyrittäjyys ei ole toi-

minut vapaan markkinatalouden ehdoin myöskään Euroopan unionissa. (Heinonen & 

Järvinen 1996: 8; Markkola 1998: 22.)  

 

Maataloutta voidaan pitää elinkeinona, jossa