196●● Artikkelit tiivistelmä tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä – Tiedonmuodostuksen jännitteet sidosryhmien välillä JAR I AUT IONIEMI PATRIK NORDIN HARRI JALONEN KARI JALONEN PETRI UUS IKYLÄ Tilannetietoisuudella tarkoitetaan jaettua ymmärrystä tapahtuneista asioista, niihin vaikuttaneista olosuhteista sekä tapahtumien mahdollisista kehitysvaih- toehdoista. Tilannetietoisuuden muodostaminen on haasteellista, sillä tiedon tuotanto on hajautettu ja erillään tietoa hyödyntävistä tahoista. Tietämiseen liittyvän epävarmuuden vuoksi tilannetietoisuuden muodostamisen dyna- miikka on lähtökohtaisesti jännitteistä. Jännitteisyys leviää päätöksentekoon ja sen valmisteluun erilaisina tulkintoina kulloisestakin tilanteesta. Yhdestä ja samasta asiasta tehtävät, itsessään perustellut, mutta toisilleen vastakkaiset tulkinnat käsitteellistetään tässä tutkimuksessa tilannetietoisuuden paradok- siksi. Kysymys ei ole eri tulkintojen paremmuudesta vaan tilannetietoisuuden ominaispiirteestä. Artikkelissa vastataan kysymykseen: Millaisia tilannetietoi- suuden muodostamiseen vaikuttavia paradokseja on esiintynyt COVID-19- pandemianhallinnan eri vaiheissa? Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu tutkimushankkeissa WELGO ja IRWIN toteutetuista kahden eri sairaanhoito- piirin alueella toimivien koronakoordinaatiotyöryhmien jäsenten haastat- teluista. Aineistosta tunnistettiin kolme tiedonmuodostukseen vaikuttavaa paradoksia: 1) tiedonmuodostuksen ontologinen paradoksi (pandemia vs. so- siaaliset määrittäjät) liittyy terveyskriisin olemuksen hahmottamiseen ja sen merkitykseen tilannetietoisuuden rakentamisessa, 2) konsensuksen tavoitte- lun paradoksi koostuu tilannetietoisuuden kollektiivisen rakentamisen edelly- tyksistä monihallinnollisessa ja -tasoisessa vuotovaikutuksessa sekä 3) tiedon hyödyntämisen paradoksi liittyy informaation keräämiseen, tallentamiseen ja soveltamiseen tilannetietoisuuden rakentamisessa, ylläpitämisessä ja enna- koinnissa. Paradoksit kytketään tietoperustaisen ja politiikkaperustaisen pää- töksenteon välisestä suhteesta käytävään keskusteluun. Avainsanat: tilannetietoisuus, päätöksenteko, paradoksit, asiantuntijuus, terveyskriisi Politiikka 65:3, s. 196–221, 2023 https://doi.org/10.37452/politiikka.125024 196 197 JOHDANtO Päätöksenteon tietoperusteisuuden varmistaminen on vaikeaa normaalioloissa, mutta sitäkin haasteellisempaa kriisitilanteissa. Kriiseissä faktat, uskomukset, ideat ja epäjohdonmukaisuu- det kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka tekee syiden ja seurausten erottamisesta vaikeaa (Cairney 2020, 187). Varsinkin terveyskriisien tutkimuksissa on osoitettu, että ”tietävien vallan” kasvus- ta (vrt. Christensen 2018) huolimatta päätöksentekijöiden roolina ei ole vain asiantuntijoiden seuraaminen vaan kriisin olemuksen jatkuva tulkinta (Koch ja Durodié 2022), joka tiivistyy päätöksentekoa tukevan tilannetietoisuuden (situational awareness) muodostamiseen. Ter- veyskriisin kohtaamista tukevan tilannetietoisuuden muodostamisessa on kysymys vuoro- vaikutuksesta, jossa poliittiseen mandaattiin toimintansa perustavat poliitikot, virkavastuulla päätöksiä valmistelevat viranhaltijat, tieteen pelisääntöjä noudattavat tutkijat ja eri intressejä edustavat tahot pyrkivät ymmärtämään sitä, mitä on tapahtunut ja mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan. Pitkittynyt koronapandemia on johtanut siihen, että terveyskriisiä tarkastellaan laajasti ter- veysongelmien sosiaalisista määrittäjistä käsin (Singer 1996; Bambra ym. 2020). Kriisi ei ole enää ainoastaan epidemiologinen vaan koskettaa monitahoisesti lukuisia eri yhteiskunnan osa- alueita. Terveysongelmien sosiaalisten määrittäjien kautta voidaan tarkastella kriisin vaikutus- ten esiintymistä tai ryhmittymistä laajamittaisten poliittisten ja taloudellisten tekijöiden sekä sosiaalisten olosuhteiden seurauksena (Fronteira ym. 2021). Näkökulma laajentaa esimerkiksi hallintatyöhön osallistuvien asiantuntijoiden ja professioiden kirjoa, mutta toisaalta se vaikeut- taa tiedonmuodostuksen ja yhtenäisen tilannetietoisuuden muodostamista. Sosiaaliset määrit- täjät linkittyvät pandemianhallintaan edistämällä laajemman, integroidun ja kokonaisvaltaisen lähestymistavan omaksumista (mm. Schmidt-Sane ym. 2021; Harish 2021). Keskiöön nousee täl- löin kaikkien toimien terveysvaikutusten ja yhteiskunnallisten vaikutusten laaja-alainen arviointi, mikä edellyttää monitasoista ja -alaista yhteistyötä (Nordin ja Uusikylä 2023, 262). Terveysongelmien sosiaalisilla määrittäjillä on terveyskriisin aikana seurauksensa julkisen toiminnan legitimiteetille (Reglitz 2015; Christensen ja Ma 2021), mikä näkyy esimerkiksi pää- töksenteon politisoitumisena (Weingart ym 2022). Terveyskriisissä ei välttämättä heti synny po- liittisia irtiottoja vaan esimerkiksi oppositio voi tukea hallituksen toimia ”kokoontumalla lipun äärelle” (Kritzinger ym. 2021). Tätä voidaan pitää eräänlaisena konsensuspoliittisena voittona, jolloin erilaiset intressit on kyetty yhteensovittamaan terveyskriisin ajaksi (Heffernan 2001). Tilanne kuitenkin muuttuu, kun kansallisen tilannetietoisuuden perusteella tehdään laajasti yhteiskuntaan vaikuttavia ratkaisuja, kuten suljetaan kouluja tai rajoitetaan elinkeinoelämän toimintaedellytyksiä. Tämä näkyy ilmiöiden politisointina päivänpolitiikassa, mikä luo puoles- taan omat haasteensa päätöksenteon legitimiteetille ja konsensuksen saavuttamiselle. Toisaal- ta voidaan ajatella, että kyseessä voi ratkaisujen laajan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden sijaan pikemminkin olla vaikutuksia koskevan tiedon lisääntymisestä. Kaikkien ratkaisujen vaikut- tavuudesta ei kuitenkaan voida tuottaa yksiselitteistä tietoa. Tätä ilmentää esimerkiksi se, että päätöksentekoon vaikuttaa usein erilaiset aikahorisontit. Koronapandemian aikana tarvittiin päätöksiä nopeasti eskaloituviin ongelmiin (vrt. valmiuslain käyttöönotto, Stenvall ym. 2022, 44–46) kuin myös pidemmän aikavälin sääntely- ja politiikkaratkaisuja, joiden vaikutuksia on vaikea arvioida ennalta. Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 198 Yhtäältä vuorovaikutuksesta ja toisaalta tietämiseen liittyvästä epävarmuudesta johtuen tilan- netietoisuuden muodostamisen dynamiikka on lähtökohtaisesti jännitteistä. Jännitteet leviävät päätöksentekoon ja sen valmisteluun erilaisina tulkintoina kulloisestakin tilanteesta. Esimer- kiksi koronapandemian hillitsemiseksi tehdyt liikkumisrajoitukset näyttäytyivät yksille välttä- mättömänä terveyttä turvaavana toimenpiteenä (pandeeminen näkökulma), kun taas toisille ne tarkoittivat perusoikeuksien rajoittamista ja sosioekonomisen eriarvoisuuden lisääntymistä (sosiaalisten määrittäjien näkökulma). Yhdestä ja samasta asiasta tehtävät itsessään perustellut mutta toisilleen vastakkaiset tulkinnat käsitteellistetään tässä tutkimuksessa tilannetietoisuuden paradoksiksi. Kysymys ei ole eri tulkintojen paremmuudesta vaan tilannetietoisuuden muodos- tamisprosessin ominaispiirteestä. Tässä artikkelissa etsitään vastausta kysymykseen: Millaisia tilannetietoisuuden muodostami- seen vaikuttavia paradokseja on esiintynyt koronapandemianhallinnan eri vaiheissa? Artikkelin mielenkiinto perustuu hallinnollisten toimijoiden (ministeriöt ja niiden alaiset virastot, kunnat ja terveydenhuollon organisaatiot) tilannetietoisuuteen. Artikkelin paradoksinäkökulma kiin- nittyy keskusteluun tietoperustaisen ja politiikkaperustaisen päätöksenteon välisestä suhteesta (ks. esim. Brownson ym. 2018; Parsons 2002), jota tilannetietoisuuden muodostamisen para- doksit ilmentävät. Terveyskriisin aikana toimijat tekevät omasta näkökulmastaan ”tarpeeksi hy- viä” päätöksiä, jotka osoittautuvat kuitenkin isossa kuvassa paradoksaalisiksi. Paradokseja ei tar- kastella neutraaleina asiantiloina, vaan päinvastoin ne ilmentävät yhteiskunnan arvopluralismia, joita hallinnollisetkin toimijat toiminnallaan osoittavat. Tilannetietoisuuden rakentaminen ei ole arvovapaata. Asianlaita herättää kysymyksen tietoperustaisen päätöksenteon toteutumis- mahdollisuuksista erityisesti terveyskriiseissä, joista keskeisesti määrittää terveyden sosiaaliset määrittäjät. Artikkeli kontribuoi politiikan tutkimukseen kolmella tavalla. Ensinnäkin paradoksien avulla hahmotetaan kriisireaktioiden institutionaalisia logiikoita päätöksenteossa (Jancsary ym. 2017). Toiseksi paradoksien kautta hahmottuva kuva julkisen toiminnan jännitteisyydestä kyseenalais- taa ajatuksen päätöksenteon agendalla olevien asioiden hallittavuudesta (Innerarity 2021). Kol- manneksi artikkeli tuottaa tietoa päätöksenteon legitimiteetin vahvistamisesta (Scharpf 1999; Røiseland 2022) ja konsensuspolitiikan paradoksisesta roolista (Friberg ym. 2014). Artikkelin empiirinen analyysi perustuu keväällä 2022 kahden eri sairaanhoitopiirin alueella toimivan koronakoordinaatiotyöryhmän jäsenten haastatteluihin (n=14). Haastatteluissa keski- tyttiin ajallisesti kahteen eri ajankohtaan: valmiuslakien aikaan keväällä 2020 ja 2021. Haastat- teluissa tarkasteltiin tilannetietoisuuden kehittymistä ja sen yhteyttä päätöksentekoon kansalli- sella ja alueellisella tasolla, hallinnollisten rakenteiden ja prosessien sopeutumista kriisioloihin sekä tilannetietoisuuden roolia pandemianhallinnan kokonaisvaltaisuudessa. Tulosluku eritte- lee tilannetietoisuuden rakentamisen paradokseja pandemianhallinnassa liittyen tilannekuvan muodostamiseen, tiedonkeruuseen ja ohjaukseen. Artikkeli päättyy keskusteluosioon ja johto- päätöksiin. Pandemianhallinnassa ilmenevät paradoksit ohjaavat tarkastelemaan terveyskriisi- toimien institutionaalisia logiikkoja, pandemianhallinnan moninaisia vaatimuksia, kollektiivi- sen tilannetietoisuuden koordinoinnin merkitystä sekä eri sidosryhmien rooleja. Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 198 199 PArADOksieN kOHtAAmiseN strAteGiAt Arkipuheessa paradoksilla tarkoitetaan tilannetta, jossa kaksi loogiselta vaikuttavaa ajatusta ovat suhteessa toisiinsa tavalla, jonka seurauksena on epäloogiselta tai mahdottomalta vaikuttava lopputulos. Paradoksiteoriaksi (ks. esim. Smith ja Lewis 2011; Smith ja Tracey 2016; Schad ym. 2016) kutsutussa lähestymistavassa paradokseja lähestytään sen sijaan jännitteisinä tiloina, jot- ka juontuvat vastakkaisista ja eri suuntaan vetävistä tekijöistä. Epäloogisuuden sijaan paradoksi- teoria rakentuu kolmelle olettamukselle: vastakkaisuudet ilmenevät aina suhteessa toisiinsa, vastakkaisuuksien ilmaantuminen on sisäsyntyistä ja vastakkaisuus ymmärretään pysyväksi olotilaksi (Hyyryläinen ym. 2022, 80; ks. myös Autioniemi 2021, 149). Politiikan paradokseja tarkastellaan tutkimuksessa melko kirjavasti. Johtavissa politiikan tutkimuksen kansainvälisissä lehdissä1 julkaistut tutkimukset voidaan jakaa karkeasti kolmeen leiriin. Ensinnäkin niissä on julkaistu tutkimuksia, joissa paradoksin käsitteen avulla on kuvattu politiikan ilmiöihin liittyvää epäjohdonmukaisuutta. Paradoksin käsitettä ei näissä tutkimuksis- sa käytetä sen enempää selittävänä kuin selitettävänäkään ilmiönä. Toiseksi paradoksin käsitettä on sovellettu tutkimuksissa, joissa on analysoitu politiikkatoimien ei-aiottuja ja epätoivottuja seurauksia. Tämän suuntauksen tutkimuksia yhdistää erityisesti se, että yllätyksellisyyden juuri- syy on johdettavissa keskenään ristiriidassa oleviin intresseihin. Yllätykset konkretisoituvat joko asiaintilojen ennakoimattomana muutoksena tai pysyvyytenä. Kehitystä kuvataan paradoksaa- liseksi, koska politiikkatoimien ja niiden seurausten väliset yhteydet ovat epäsuoria ja vaikeasti todennettavia. Kolmanneksi paradoksin käsitettä on hyödynnetty eri politiikkalohkoilla saman- aikaisesti vaikuttavien, mutta toisiinsa nähden ristiriidassa olevien ilmiöiden tarkastelussa. Tä- män suuntauksen tutkimuksissa paradoksilla ei viitata kehityksen yllätyksellisyyteen itsessään, vaan paradoksin avulla osoitetaan jokin ”järjenvastaisuus”. Paradoksien kohtaamiseksi on ehdotettu neljää vaihtoehtoista strategiaa: paradoksaalisuut- ta aiheuttavien jännitteiden tilallista erottamista, paradoksaalisuutta aiheuttavien jännitteiden ajallista erottamista, paradoksaalisuutta aiheuttavien jännitteiden poistamista sekä paradoksi- en hyväksymistä osana vallitsevaa olotilaa (Poole ja van de Ven 1989). Vaihtoehdoista kolme ensimmäistä edustavat vastakkaisuuksien poistamista, kun taas neljännessä vastakkaisuuksien hyväksymisessä kysymys on poliittisesta ulottuvuudesta ja kompromissien hakemisesta päätök- senteon mahdollistamiseksi. Konsensuspoliittisen näkemyksen mukaan erilaisten intressien yh- teensovittaminen on politiikalle keskeistä ja siihen liittyy kompromissialttius sekä valmius tin- kiä omista maksimitavoitteista hyväksymällä olemassa olevat rajoitteet ja tyytymällä poliittisesti parhaaseen mahdolliseen saavutettavissa olevaan lopputulokseen (Heffernan 2001). Toisaalta politiikka voidaan määritellä toiminnaksi, jossa poliittisten toimijoiden eriävät edut tietyssä hal- linnan yksikössä sovitellaan jakamalla valta suhteessa toimijoiden merkitykseen koko yhteisön hyvinvoinnille ja selviämiselle, koska ei ole kenenkään etujen mukaista murskata toisten pyr- kimyksiä omiensa saavuttamiseksi (Crick 1962). Yleisesti konsensuspolitiikkaa voidaan pitää yhtenä paradoksaalisuuden keskeisenä ulottuvuutena, sillä se pyrkii sovittamaan jännitteitä. Tukeudumme tässä artikkelissa neljänteen strategiaan eli pandemianhallinnassa ilmenevien vastakkaisuuksien poistamisen sijaan oletamme, että jännitteet on syytä hyväksyä keskeisek- si osaksi päätöksentekoa (Putnam ym. 2016). Artikkelin tutkimustehtävänä on tutkia, miten paradoksit ilmenevät tilannetietoisuuden kehittymisessä terveyskriisin puitteissa. Ensimmäinen Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 200 askel paradoksien kohtaamiseen päätöksenteossa on pyrkiä tunnistamaan päätöksenteon jän- nitteisiä elementtejä. Mutta miten tilannetietoisuutta edistetään tehokkaasti jännitteisessä pa- radoksien värittämässä ympäristössä? Wendy Smith ja Marianne Lewis (2022, 84–86) kuvaavat paradoksaalisuuden huomioivaa päätöksentekoa neljänlaisten käytäntöjen kautta: jännitteiden huomiointi, niiden rajaaminen rajojen avulla, epämukavuuden huomiointi päätöksenteossa ja positiivisten vaikutuskehien tukeminen (ks. myös Hyyryläinen 2022, 91–93). Jännitteiden huomiointi korostaa, että päätöksenteon jännitteiset vaatimukset kietoutuvat toisiinsa ja ovat usein ratkaistavissa samanaikaisesti. Jännitteiden tarkoituksenmukainen rajaaminen puoles- taan auttaa minimoimaan paradoksien päätöksenteolle aiheuttamaa kitkaa. Epämukavuuden huomioinnilla luodaan tilaa paradoksien aiheuttamien ristiriitojen käsittelylle ja ratkaisemiselle päätöksentekoprosessissa, kun taas paradoksit huomioivassa päätöksenteossa tarvitaan kykyä hankkia tietoa päätösten seurauksista ja kehittää omia toimintatapoja toivottujen muutospro- sessien tukemiseksi. tilANNetietOisUUDeN rOOli terveYskriisissä Tilannetietoisuudella tarkoitetaan päättäjien ja heidän avustajiensa päätöksiään varten tarvitse- maa ymmärrystä tapahtuneista asioista, niihin vaikuttaneista olosuhteista, eri osapuolten tavoit- teista ja tapahtumien mahdollisista tulevaisuuden kehitysvaihtoehdoista. Tilannekuvalla (situ- ational snapshot) viitataan tätä rajatumpaan ilmiöön eli reaaliaikaiseen kuvaan ajankohtaisista asioista sisältäen analyysin nykytilasta ja arvion tulevaisuuden tapahtumista (Kuusisto 2005). Ajatus toimijan kyvystä muodostaa ymmärrys omasta tilanteestaan suhteessa ympäristöön on keskeinen tilannetietoisuutta määrittävä tekijä. Tilannetietoisuutta onkin tarkasteltu etu- päässä päätöksentekoympäristöissä, joita leimaa nopeasti muuttuva informaatio ja joissa va- lintojen seuraukset ovat välittömiä. Tutkimuksissa on oltu kiinnostuneita esimerkiksi ihmisten mentaalimallien suhteesta informaation havaitsemiseen ja merkityksellistämiseen sekä tämän vaikutuksesta heidän toimintaansa (Adams ym. 1995). Joissakin tutkimussuuntauksissa on ko- rostettu toimijalähtöistä informaation prosessointia (esim. Endsley 1995). Toisaalta toiset (Sal- mon ym. 2010) puhuvat yhteensopivista tilannetietoisuuksista, joita kaikkia tarvitaan yhteisen tehtävän suorittamiseksi. Tilannetietoisuuden rakentamiseen liittyviä epävarmuustekijöitä voidaan hahmottaa tiedol- lisen, institutionaalisen ja strategisen epävarmuuden avulla (Klijn 2002). Tiedollinen epävar- muus tarkoittaa sitä, ettei tilannetietoisuuden tueksi löydy joko riittävästi tietoa tai tieto on liian monen toimijan käsissä. Tilannetietoisuuden muodostamisen keskeisenä haasteena on se, että tiedon tuotanto on yhteiskunnassa hajautettu ja usein erillään sitä tarvitsevista tahoista. Toisaal- ta informaatiota voi olla liikaa, mikä vaikeuttaa relevantin tiedon valikoimista. Institutionaali- nen epävarmuus viittaa niiden kriisiajan institutionaalisten järjestelyjen moninaisuuteen, joiden kautta kriisin tilannetietoisuutta pyritään rakentamaan. Tilannetietoisuus kehittyy yhteiskun- nanlaajuisessa yhteistyössä, jossa olemassa olevien sääntöjen soveltaminen on tilannekohtaista ja ennakoimatonta. Strateginen epävarmuus liittyy vuorostaan siihen, mitä ennustamattomia seurauksia eri toimijoiden vuorovaikutuksessa kulloinkin kehkeytyy. Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 200 201 Pandemianhallinnan tehokkuus perustuu tutkitun tiedon epäsuoraan hyödyntämiseen (Su- san 2006). Kyse on siitä, miten uusi tieto liukuu vähitellen osaksi jo olemassa olevaa tietoa, jol- loin se vaikuttaa epäsuorasti tuoden esiin epäkohtia ja ideoita, jotka muokkaavat harjoitettua toimintaa ja politiikkaa. Tutkitun tiedon merkitys auttaa pandemian hallinnassa useilla eri ta- voilla. Taudin leviämisen estämiseksi on ensinnäkin keskeistä ymmärtää sen luonne ja vaikutus yhteiskunnan eri osa-alueilla. Ilman tutkittua tietoa rokotteiden kehittäminen ja ennusteiden tekeminen olisi liki mahdotonta. Samoin pandemianhallinnan nojaaminen tutkittuun tietoon parantaa tiedottamisen uskottavuutta kansalaisten silmissä ja ylipäätään legitimiteettiä julkista toimintaa kohtaan (Sailer ym. 2021). Laajasti ymmärrettynä kysymys on tietoperustaisen päätöksenteon soveltamisesta. Haas- teena kuitenkin on, miten tietoperusteisen päätöksenteon viitekehys ylipäänsä soveltuu ter- veyskriisin hallintaan, koska se toimii parhaiten tilanteissa, joissa on vähän arvolähtökohtia tai epävarmuutta (vrt. Parsons 2002, 45–46). Tieto politisoituu helposti (Baumgartner ja Jones 2015), ja siksi onkin mahdollista, että tietoperustaisen päätöksenteon (evidence-based decision- making) ideaalin sijaan todellisuus muistuttaa terveyskriisissäkin enemmän politiikkaperus- teista päätöksentekoa (policy-based evidence making) (Cairney 2020), joskaan kyseessä ei ole puhdas valinta näiden kahden väliltä. Koronakriisin aikana on korostunut tilannetietoisuuden jatkuva ja nopea päivittäminen muuttuvan informaation seurauksena, mikä on asettanut uu- sia haasteita hallinnon toimijoiden väliselle yhteistyölle ja toiminnan koordinaatiolle (Kim ym. 2022; Bump ym. 2021). Koska ei ole mahdollista tyydyttää kaikkia yhteiskunnan jäsenten arvostuksia eikä kaikilla tahoilla ole tasapuolisesti mahdollista vaikuttaa hallinnollisten toimijoiden legitimiteettiin, on näiden keskityttävä toimintaansa legitimiteettinsä saavuttamisen kannalta keskeisten avainte- kijöiden parissa (Christensen ja Ma 2021). Esimerkiksi terveydenhuollon viranomaiset voivat nähdä ongelman pitkälti epidemiologisena ongelmana, kun taas poliitikoille pandemianhal- linta sisältää lukuisia erilaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, joita vieläpä eri tahot painottavat eri tavalla. Tämä on näkynyt päätöksenteossa siinä, tulisiko koronakriisiä tarkastella suppeas- ti epidemiologisena vai tätä laajempana yhteiskunnallisena kokonaisuutena, joka ottaa huo- mioon erilaiset sosiaaliset, taloudelliset ja terveydelliset kysymykset osana päätöksentekoa (Horton 2020). Yleisyydestään huolimatta paradoksaalisuuteen kietoutuva legitiimiys on edelleen hankalasti lähestyttävä aihe tutkimuskirjallisuudessa. Ensinnäkin organisaatiot toimivat maailmassa, jossa useat keskeiset tahot voivat vaikuttaa samanaikaisesti toimintaan tuoden paineita toiminnan muokkaamiseen (Van Kersbergen ja Van Waarden 2004). Ajallisesti eri toimijoiden väliset pai- notukset saattavat myös muuttua. Tästä huolimatta legitiimiyden aikaulottuvuus jää usein taka- alalle. Institutionaalisten normien voima voi vaihdella ajassa, tehden legitiimiyden ylläpitämi- sestä vaikeaa organisaatioille erityisesti pitkittyvässä terveyskriisissä (Bekker ym. 2020). Tämä on omiaan lisäämään pandemianhallinnan kompleksisuutta. Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 202 PArADOksit tieDONmUODOstUksessA Tiedonmuodostuksen paradoksit voivat muodostaa jännitteitä tilannetietoisuuden rakentami- sessa. Terveyskriisin hallinnassa tilannetietoisuuden kehittämistä haastaa se, että tiedonmuo- dostus on yhteiskunnassa usein eriytynyttä tiedon tarvitsijoista. Koherentin tiedonmuodostuk- sen toteuttaminen on usein epävarmaa. Epävarmuus ei perustu pelkästään toimintaympäristöön tai koordinaatioon vaan tiedonhankinnan institutionaalisiin lähtökohtiin eri toimijoiden välillä. Epävarmuus vaikeuttaa tiedonmuodostuksen legitimointia terveyskriisin aikana (Weingart ym. 2022). Esimerkiksi jännite terveyskriisin pandeemisen ja sosiaalisten määrittäjien näkökulman välillä on keskeinen tekijä tiedon tuottamisessa, sillä tiedonmuodostukseen vaikuttavat valin- nasta riippuen eri kriteerit, menetelmät ja arvolähtökohdat, jotka vuorostaan määrittelevät ti- lannetietoisuuden kehittymistä ja sen myötä muokkautuvaa päätöksentekoa (Schmidt-Sane ym. 2021). Konsensuksen tavoittelun kannalta on kuitenkin tärkeää, että terveyskriisin hallintaan vaikuttavilla toimijoilla on riittävän samankaltainen näkemys terveyskriisin luonteesta. Vaikka paradokseja on tutkittu melko paljon politiikan tutkimuksessa, samaa ei voida sa- noa tiedonmuodostukseen kohdistuvasta paradoksaalisuudesta. Lähimmäksi teemaa pääsevät oppimisen paradoksaalisuutta arvioivat tutkimukset. Situationaalisen oppimisteorian mukaan oppimista helpottaa toimijoiden välinen yhteistyö, joka perustuu molemminpuoliseen hyötyyn, konsensukseen ja yhteiseen tavoitteeseen (Lave ja Wenger 1991; Lave 2008). Tätä käsitystä on myöhemmin haastanut näkemys, jonka mukaan oppimisen dynamiikkaa ja muutosta selittävät paradoksaalisesti myös kilpailulliset asetelmat, ristiriidat ja konfliktit, mikä osaltaan haastaa kon- sensuksen tavoittelun ensisijaisuutta oppimisen edellytyksenä (Kakavelakis ja Edwards 2011). Erityisesti COVID-19-pandemian aikana tietoon perustuva tietoperustainen päätöksenteko asetti haasteita politiikan prosesseille (Koch ja Durodié 2022). Onkin paikallaan erottaa pan- demianhallinta kriisitoimina normaalista kriisinhallinnastasta erityisesti tiedonmuodostuksen suhteen. Tietoa pandemian luonteesta, leviämisestä ja hoidosta – puhumattakaan vaikutuksista laajemmin yhteiskunnan eri osa-alueisiin – oli varsinkin aluksi hyvin vähän, mikä vaati päätök- sentekijöiltä jatkuvaa tiedonpäivitystä epävarmuuden keskellä (Koffman ym. 2020). Oppimisen kääntöpuolena on unohtaminen. Organisaatioiden unohtaminen voi olla tietoista tai tahatonta (Kluge ja Gronau 2018). Tietoista se voi olla esimerkiksi silloin, kun pyrkimyksenä on huonois- ta toimintatavoista tai vanhoista tietorakenteista luopuminen. Unohtaminen voi olla tahatonta, kun uudesta tiedosta ei kyetä oppimaan tai olemassa olevaa tietovarantoa ei osata hyödyntää. Christopher Pollittin (2000) mukaan tiedämme paljon oppimisesta, mutta huomattavasti vä- hemmän organisaatioiden unohtamisesta. Tällöin haasteeksi asettuu jo aikaisemmin opitun unohtaminen. Tiedolla voi olla rituaalista tai symbolista merkitystä (ks. Feldman ja March 1981; Jalonen 2023) sitä tuottavan organisaation legitimiteetille, vaikka tuotettu tieto ei välttämättä tarjoaisi- kaan välineitä määrätyn ongelman ratkaisemiseksi. Kun tietoa tuotetaan, sille syntyy itseisarvoa riippumatta sen laadusta tai relevanssista. Tällöin tiedon tuottaminen on yhteydessä tilivelvol- lisuuden osoittamiseen, jonka ajatellaan vahvistavan legitimiteettiä ja tehokkuutta (Sounman ym. 2019). Tiedon puute voi myös olla yhteydessä vastuunvälttelyyn (blame avoidance, ks. Wea- ver 1986). Toisinaan vastuunvälttely voi olla parempi keino legitiimiyden ylläpitämiseen kuin kiitoksen tavoittelu. Jos jostain ei voida tietää, voidaan päätöksiä varmuuden vuoksi jättää sen Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 202 203 nojalla tekemättä. Vastuunvälttelyn taustalla ovat havainnot siitä, että päätöksentekijät pikem- minkin välttelevät moitteitta kuin pyrkisivät saamaan toiminnastaan kiitosta, ja poliittinen jär- jestelmä itseasiassa kannustaa tällaiseen käyttäytymiseen (Vis 2009). Päätöksentekoon paradoksaalisuutta aiheuttaa myös digitalisaation ja massadatan (esim. McAfee ja Brynjolfsson 2012) myötä kärjistynyt informaatioähky (information overload). Rafael Capurro (2014) pitää informaatioähkyä paradoksaalisena tilana, koska käsillä oleva tieto on aina jonkin valintaprosessin tulos, jota ohjaa se, mitä yksilö kokee tarvitsevansa. Paradoksi pii- lee yhtäältä vaihtoehtojen suuressa määrässä ja toisaalta tarjolla olevan tiedon hajanaisuudessa. Spier (2016) ilmaisee tämän paradoksin yleisemmin: Miten tietoyhteiskunta, jonka pääpiirre on kasvava informatisoituminen, voi kärsiä liiallisesta tiedosta? Yksi vastaus kysymykseen on valinnan paradoksi (Schwartz 2004). Sen mukaan joissain asioissa voi olla liian vähän valinnan- varaa muodostuen siten ongelmaksi, mutta toisaalta liian suuri valinnanvara voi olla yhtä tai jopa enemmän ongelmallista, koska se voi johtaa päätöksenteon halvaantumiseen ja irrationaa- liseen päätöksentekoon. tUtkimUkseN tOteUttAmiNeN Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu tutkimushankkeissa WELGO ja IRWIN toteutetuista haastatteluista. Haastatteluihin osallistui helmi–kesäkuussa 2022 yhteensä 14 kahden eri sai- raanhoitopiirin alueella toimivien koronakoordinaatiotyöryhmien jäsentä. Haastateltavat toi- mivat suomalaisen pandemianhallinnan keskeisinä asiantuntijoina sairaanhoitopiirissä, alue- hallintovirastossa, kunnassa, ministeriössä sekä terveydenhuollon asiantuntijaorganisaatiossa (ks. liite 1). Haastateltavien toimenkuvina oli esimerkiksi sairaanhoitopiirin johtaja, hallintoyli- lääkäri ja kaupunginjohtaja. Koordinaatiotyöryhmien jäsenten näkökantojen katsotaan heijas- tavan sitä paikallista realiteettia, jossa alueilla toimittiin. Videoneuvottelualustoilla toteutetut puolistrukturoidut haastattelut kestivät tunnista puoleen- toista tuntiin. Haastatteluja ei tallennettu digitaalisesti, mutta niistä kirjoitettiin laajat muistiinpa- not haastattelun aikana haastattelijoiden toimesta. Tällä tavoin haluttiin varmistaa luottamuksel- linen ilmapiiri valtakunnallisesti merkittävässä ja toisinaan arkaluontoisiakin aiheita sivuavassa tutkimuksessa. Haastattelut keskittyivät ensisijaisesti kahteen valmiuslakien aikaan keväällä 2020 ja 2021 ja siihen, miten tilannetietoisuus kehittyi ajan kuluessa ja vaikutti päätöksentekoon. Haas- tatteluteemoiksi valikoituivat kriisivarautuminen, tilannetietoisuuden merkitys, hallinnollisten rakenteiden ja prosessien sopeutuminen kriisioloihin sekä pandemianhallinnan kokonaisvaltai- suus. Kaikissa haastatteluissa oli mukana vähintään kaksi tämän artikkelin kirjoittajista. Tutkimusote oli abduktiivinen: lähtökohtana oli ajatus siitä, että tilannetietoisuuden rakenta- misen paradoksaalisuuden tarkastelu auttaa ymmärtämään kriisiajan päätöksenteon dynamiik- kaa uudella tavalla. Abduktiivisen päättelyn logiikkaa (Sætre ja Van de Ven 2021) hyödyntäen tutkimuksen johtoajatus – tilannetietoisuuden rakentamisen paradoksaalisuus – kehittyi ja vah- vistui empiirisen aineiston keräämisen yhteydessä. Aineisto tuki käsitystä, että nopeasti kehit- tyvän terveyskriisin tilannetietoisuutta hahmotetaan eri asiantuntijoiden ja toimijoiden näkö- kulmista sekä institutionaalisista logiikoista käsin, mikä voi johtaa paradoksaalisiin seurauksiin. Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 204 Empiirisen aineiston analysointi toteutettiin Alf Steiner Sætren ja Andrew Van de Venin (emt.) abduktiivista päättelylogiikkaa noudattaen neljässä vaiheessa. Analyysin ensimmäises- sä vaiheessa artikkelin kirjoittajat tutustuivat itsenäisesti aineistoon tehden muistiinpanoja: ai- neistosta etsittiin ilmaisuja, jotka mahdollisesti ilmensivät tilannetietoisuuden rakentamiseen liittyviä jännitteitä ja paradokseja. Sætren ja Van de Venin (emt.) käsitteistössä vaihe edus- taa aineistossa olevien poikkeamien (anomaly) tunnistamisesta. Toinen vaihe koostui näiden poikkeamien erilaisten piirteiden analysoimisesta. Artikkelin kirjoittajat keskustelivat havain- noistaan tunnistaen niissä yhtäläisyyksiä ja eroja. Paradoksaalisuuden ohella vaihe ohjasi kiin- nittämään huomiota tilannetietoisuuden legitimiteettiin. Kolmannessa vaiheessa artikkelin kirjoittajat muodostivat paradoksikirjallisuuden avulla alustavan tulkintakehikon paradoksien syiden, ominaispiirteiden ja seurausten analysoimiseen. Tulkintakehikon testaamisen jälkeen neljännessä vaiheessa tulkintakehikkoa täsmennettiin kirjallisuuden ja empiirisen aineiston vuoropuhelussa. tilANNetietOisUUDeN PArADOksAAlisUUs PANDemiANHAlliNNAssA Aineistosta tunnistettiin kolme tiedonmuodostukseen vaikuttavaa paradoksia, jotka ilmensivät tilannetietoisuutta eri suuntiin vetäviä voimia (ks. taulukko 1). Tiedonmuodostuksen ontologisel- la paradoksilla viittaamme terveyskriisin olemuksen (pandemia vs. sosiaaliset määrittäjät) hah- mottamiseen ja sen merkitykseen tilannetietoisuuden rakentamisessa. Konsensuksen tavoittelun paradoksi koostuu tilannetietoisuuden kollektiivisen rakentamisen edellytyksistä (yhteistyö vs. konflikti) monihallinnollisessa ja -tasoisessa vuotovaikutuksessa. Tiedon hyödyntämisen para- doksi liittyy informaation keräämiseen, tallentamiseen ja soveltamiseen tilannetietoisuuden ra- kentamisessa, ylläpitämisessä ja ennakoinnissa (oppiminen vs. unohtaminen). Paradokseihin liittyvät vastakkaisuudet ovat ratkaisemattomia. Ne ovat tekijöitä, joiden kanssa toimijoiden on kyettävä elämään. Paradokseja käsitellään kolmen haastatteluista nousseen teeman – tilanne- kuvan muodostamisen jännitteisyyden, tiedonkeruun vaikeuksien ja ohjauksen legitimiteetin – valossa. Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 204 205 Taulukko 1. Erilaisten paradoksien ilmeneminen pandemianhallinnassa. Paradoksi Paradoksin ilmeneminen pandemianhallinnassa Tiedonmuodostuksen ontologinen paradoksi (pandemia vs. sosiaaliset määrittäjät) Tilannekuvan muodostamisessa oli vaikeuksia yhdistää epidemiologinen asiantuntemus toimenpiteiden laajempaan yhteiskunnalliseen puntarointiin. Horisontaalisen ja vertikaalisen tiedonvaihdon yhteensovittaminen osoittautui haasteelliseksi. Lainsäädäntöön perustuva viranomaisten toimivaltaisuus muodostui vaikuttavan toiminnan esteeksi nopeasti etenevässä epidemiatilanteessa. Konsensuksen tavoittelun paradoksi (yhteistyö vs. konflikti) Pandemian mukanaan tuoma epävarmuus vaikeutti konsensuksen rakentamista, sillä keskeisillä toimijoilla ei ollut riittävän yhtenäistä näkemystä epidemian kehittymisestä. Erityisesti pandemian alkuvaiheessa kitkaa aiheutti alueilla eri tahtiin etenevien epidemiatilanteiden kohteleminen yhteismitallisesti. Hallinnontasolta ja -alalta toiselle suuntautuva vastuunvälttely synnytti epäluottamusta, mikä jätti jälkensä keskeisten toimijoiden yhteistyöhön. Tiedon hyödyntämisen paradoksi (oppiminen vs. unohtaminen) Varautuminen nähdään kriittisenä toimintana, mutta samalla valmiussuunnitelmiin suhtauduttiin kriittisesti. Pandemian tapaiset isot yhteiskunnalliset shokit ovat harvinaisia, mikä heikentää kriiseistä opitun institutionalisoimista. Alkushokin jälkeen pandemianhallinta muuttui normaaliksi argumenttien väliseksi kamppailuksi ja tiedon valikoivaksi hyödyntämiseksi. Tilannekuvan muodostamisen jännitteet Pandemianhallinnassa konsensuspolitiikka ilmenee vahvimmin tilannekuvan muodostamisen yhteydessä, jossa erilaisten intressien yhteensovittaminen nousee keskiöön. Koronapandemi- an kohdalla on hyvä huomioida aikaulottuvuuden merkitys: tilanne alkoi epidemiana, muuttui pandemiaksi ja on pitkään jatkuttuaan kehittynyt yhteiskuntaan monitahoisesti vaikuttavak- si terveyskriisiksi, jonka hallinta vaatii entistä enemmän laaja-alaista konsensusta tarvittavista yhteiskunnallisista toimenpiteistä alati muuttuvassa ja epävarmassa toimintaympäristössä. Ti- lanteessa on havaittavissa tiedollista, institutionaalista ja strategista epävarmuutta (Klijn 2002), jolloin tarvittavien toimenpiteiden suunnasta voi aiheutua jännitteitä. Suomessa ei ollut muun muassa Ruotsin ja Ison-Britannian tapaan neuvoa-antavia tieteellisiä hätätilaryhmiä, joissa tie- teelliset asiantuntijat eri aloilta muodostivat laaja-alaisen tilannekuvan ja pyrkivät siten legiti- moimaan pandemialle tyypillisen tieteellisen epävarmuuden (Versluis ym. 2019), johon ohjeis- tukset perustuvat. Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 206 Suomessa tilannekuvan muodostamisen jännitteet näkyivät monella eri tasolla: asiantuntija- organisaatioiden ja valtionhallinnon, mutta toisaalta myös valtakunnallisen ja alueellisen tason välillä. Asiantuntijavetoisesti luotiin kansallinen tilannekuva, jonka tarkoituksena oli toimia sekä kansallisen poliittisen hallinnon että alueellisen päätöksenteon pohjana. Tämä kuitenkin osoit- tautui alusta asti hankalaksi resurssikysymykseksi, jota paikkaamaan tarvittiin hätärahoitusta. Lisäksi vanha tekninen infrastruktuuri loi vaikeuksia tilannekuvan pohjaksi tarvittavan syste- maattiseen ja koherentin tiedon keräämiseen. Täten tiedonmuodostuksen epävarmuus korostui. Ongelmat näkyivät erityisesti ennakoinnissa, johon ei löytynyt resursseja ennen hätärahoi- tusta. Kokonaiskuva haastatteluiden perusteella oli se, että ennakointiin oli liian vähän resurs- seja ja ennakoivaa päätöksentekoa ei ollut systemaattisesti ajettu sisään millään hallinnon ta- solla. Seurauksena oli suunnitelmallisuuden puute, joka näkyi koronastrategian neljän vaiheen (WHO 2009) aikana eri tavoin: Ensimmäisessä ei ollut tietoa viruksen käyttäytymisestä, toisessa opittiin viruksen käyttäytymisestä ja mukautettiin toimenpiteitä sen mukaisesti, kolmannessa alettiin odottelemaan rokotteiden saapumista ja neljännessä rokotekattavuus oli vihdoin korkea, jolloin rajoituksia voitiin alkaa purkaa. Toisaalta yhtenäisen tilannekuvan muodostamista vaikeuttivat asiantuntija- ja poliittisen tason eriävät tulkinnat pandemianhallinnasta, jossa vastakkain olivat usein kapeampaan sub- stanssiosaamiseen perustuvat näkemykset sekä laajempaa yhteiskunnallista kokonaisnäkemystä korostaneet arviot. Tämä ilmentää tiedonmuodostuksen ontologista paradoksia, eli terveyskriisin ominaisluonteen jännitteistä tulkintaa. Haastatteluiden perusteella oli havaittavissa selkeä jako- linja haastateltavien professioiden perusteella. Erityisesti haastateltavat lääkärit korostivat oman substanssiosaamisensa merkitystä tilannekuvan muodostamisessa. Tästä esimerkkinä toimii se, kuinka infektiolääkäreillä on yksistään laissa annettuna iso määräys- ja päätösvalta pande- miassa. Muut kuin terveydenhuollon ammattilaiset painottivat vuorostaan enemmän sosiaalisia määrittäjiä. Tarkasteluun asettuivat laajemmin yhteiskunnalliset tekijät, joihin pandemian vai- kutus oli usein epäsuorasti havaittavissa. Seurauksena oli valinnan paradoksi, jossa liian suuri valinnanvara moniäänisten ja yhteensopimattomien tietolähteiden välillä johti ajoittain irratio- naaliseen päätöksentekoon (Schwartz 2004). Toisaalta lainsäädäntö ja erityisesti tartuntatautilaki osoittautui joustamattomaksi. Eräät haastateltavat kutsuivat tätä kokonaisvaltaiseksi ääripäiden lainsäädäntöarkkitehtuuriksi: yh- täältä tartuntatautilaki edustaa hyvin yksilökohtaisiin tartunnantorjuntatilanteisiin soveltuvaa lainsäädäntöä, mutta jolle hyvin laajat yhteiskunnalliset terveyskriisit ovat vieraita, toisaalta taas valmiuslaki antaa vasta äärimmäisissä olosuhteissa tiettyjä toimivaltuuksia. Näiden välissä ole- vien kriisien reagoimiseen piti löytää ratkaisuja tavallisesta lainsäädännöstä ja välillä alueilla jouduttiin myös pohtimaan, mitä lakia pitää rikkoa lainsäädännön sisäisten ristiriitojen takia. Ongelmana nähtiin sellaisen lainsäädännön puuttuminen, joka mahdollistaa toiminnan hanka- lassa kriisitilanteessa, jota ei kuitenkaan täytä poikkeusolojen kriteereitä. Pandemian alkuvaiheissa asiantuntijuus korostui päätöksenteon taustalla, kun rekisteritilas- to- tai tutkimustietoa ei ollut vielä olemassa tarpeeksi. Näyttötiedon puutteessa asiantuntijat joutuivat tekemään ”valistuneita arvauksia” aikaisempien tilanteiden perusteella. Tämä ilmen- tää asiantuntijoiden kokemustietoon perustuvaa tilannetulkintaa. Pandemian pitkittyessä sekä tutkimustiedon että osittain myös rekisteritilastotiedon saatavuuden parantuessa tämän merki- tys väheni. Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 206 207 Toimijoiden jakama tilannekuva ja aiemmin opitut käytännöt joutuivat törmäyskurssille muuttuvien olosuhteiden kanssa, mikä johti häiriöihin laajemman tilannetietoisuuden kehit- tämisessä. Kyse ei välttämättä ollut niinkään eri toimijoiden erimielisyydestä tilannekuvan tai tavoitteiden suhteen vaan pikemminkin siitä, että eri toimijoiden esittämät toimenpiteet olivat hyvin erilaisia. Olennaista tässä on tiedontuottajan ymmärrys siitä, miten asiat kannattaisi esit- tää eri yhteyksissä. Avoimuutta pidettiin tärkeänä, joskin samalla tunnistettiin väärintulkintojen mahdollisuus. Haastatteluissa todettiinkin, että vaikka päätöksiä tehtiin myöhemmin vääräksi tai epätarkaksi osoittautuneen tiedon perusteella, päätöksenteossa kuitenkin pyrittiin hyödyn- tämään laadukkainta saatavilla olevaa tietoa. Toimenpiteet eivät vaihdelleet ainoastaan professioiden välillä vaan myös niiden sisällä. Yli- opistosairaanhoitopiirien johtajaylilääkärit alkoivat kokoontua jo ennen ensimmäisiä rajoitus- toimia 2020 helmikuussa tarkoituksenaan luoda vuoropuhelua ja helpottaa alueellisen tilanne- kuvan muodostamista tilanteessa, jossa viruspandemia oli influenssaa ärhäkämpi. Samoin kuin jännitteessä substanssiosaamisen ja laajemman näkemyksen välillä, yliopistosairaanhoitopiirien johtajaylilääkäreiden välillä ei syntynyt suoranaista erimielisyyttä tilannekuvan paikkansapitä- vyydestä. Alueiden toimenpiteet tilannekuvan pohjalta olivat kuitenkin ajoittain hyvin erisuun- taisia, mikä osaltaan johti myös epäselvyyksin kansalaisten keskuudessa. Lisäksi toimenpiteitä koskevat tulkintaerot korostuivat erityisesti alueellisen ja valtakunnal- lisen tason välillä. Tämä ilmentää konsensuksen tavoittelun paradoksia, jolloin tilannetietoi- suuden kollektiivisen rakentamisen edellytykset vetivät eri suuntiin ja mukana oli niin kon- sensuksen kuin konfliktienkin hakua. Jaettu tilannekuva ei siis väistämättä johtanut yhteiseen ymmärrykseen toiminnan kehitysvaihtoehdoista. On paikallaan huomioida pandemianhallinnan eri vaiheet. Aluksi päätöksenteko oli hyvin ministeriöjohtoista, jolloin yhteneväisillä päätöksillä rajoitettiin koko Suomea. Tällöin tieto epi- demian vaarallisuudesta ja epidemian leviämisestä oli vielä merkittävän puutteellista. Haastat- teluissa alueelliset toimijat kritisoivat alkuvaihetta siitä, että eri toimijoiden näkemykset olivat alisteisessa suhteessa valtionhallintoon nähden. Myöhemmin koronakoordinaatiotyöryhmien johdosta tilanne muuttui. Alueellisella tasolla ryhmien syntymistä pidettiin hyvänä lähtökoh- tana, sillä monitoimijaisissa työryhmissä syntyi otolliset lähtökohdat yhtenäisen tilannekuvan jäsentymiselle. Tästä huolimatta tartuntatautilaki sääteli koronaresponsseja, sillä kyseisen lain (8 §) mukaan alueellisena asiantuntijana pidetään sairaanhoitopiiriä. Kysymys linkittyy eri institutionaalisten logiikoiden lisäksi oppimisen paradoksaalisuuteen, jossa oppimisen dynamiikka ja muutos selittyvät kilpailullisen asetelman, ristiriitojen ja kon- fliktien kautta. Tilanne korostuu etenkin hajautetuissa järjestelmissä, joissa ei ole nähtävissä suoraa yksisuuntaista komentoketjua ja jotka pystyvät toimimaan vastakkaisten vaatimusten jännitteestä huolimatta. Pandemianhallinnassa asiantuntijoiden tiedolla on painoarvoa, vaikka he eivät tekisikään valtakunnan tason päätöksiä. Näin ollen konsensuksen tavoittelu ja eri int- ressien yhteensovittaminen eivät välttämättä olleet pakollisia toimijoiden tilannekuvan muo- dostamiselle. Tilannekuvan alueellisessa muodostamisessa koordinaatiotyöryhmien merkitys korostui yhtäältä moniäänisyyden mahdollistajana, mutta toisaalta sisäisten hierarkioiden synnyttäjänä ryhmän sisällä. Alueellisten ryhmien toiminta perustui vahvasti puheenjohtajan rooliin ja en- nalta tehtyihin alustaviin päätöksiin, joita olivat valmistelemassa tahot, joilla oli suuri mandaatti. Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 208 Kaikkia näkökulmia ja päätösten vaikutuksia ei ollut mahdollista ottaa huomioon, vaikka laaja näennäinen edustus olikin taattu eri sidosryhmille. Konsensusnäkemys esiintyi enemmän Ber- nard Crickin (1962) määritelmän mukaisesti siten, että eriävät tavoitteet oli mahdollista sovittaa yhteen jakamalla valta suhteessa toimijoiden merkitykseen koko yhteisölle. Asia näkyi erityi- sesti siinä, miten ensimmäisenä pandemian vaikutukset tunteneet alueet toimivat ”suunnan- näyttäjinä” muille alueille ja lopulta myös valtakunnalliselle linjalle. Tilanne aiheutti toisaalta kitkaa, kun joillain alueilla sovellettiin ajoittain liiankin tiukkoja rajoituksia epidemiatilanne huomioiden. Alueellisesti kansallisen tilannekuvan pohjalle rakentuva tieto toimi eri tavoin. Alueellisella tasolla toimivat kaipasivat tilannekuvan muodostamiseen enemmän poikkihallinnollista yhteis- työtä. Alueilla valtionhallintoa kritisoitiin erityisesti vahvasta ohjauksesta. Näkemys oli sama riippumatta haastateltavan professiosta tai asemasta koronakoordinaatiotyöryhmässä. Muutos olisi kuitenkin edellyttänyt toimia ylimmällä poliittisella päätöksentekotasolla, mikä olisi mer- kinnyt esimerkiksi toimijoiden laajempaa vastuuttamista ja lainvalmistelun muuttumista. Alueellisen tilannekuvan muodostamisen jännitteitä ilmensivät haastatteluissa monet tekijät, jotka liittyivät tiedon hyödyntämisen paradoksiin ja tarpeeseen samaan aikaan oppia ja unohtaa vanhaa. Useat alueelliset toimijat näkivät, että aikaisemmista varautumissuunnitelmista ei ollut merkittävästi hyötyä tilannekuvan muodostamisessa. Joissain tapauksissa valmiussuunnitelmien etsimiseen kului huomattavasti aikaa. Paradoksaalisesti, alueelliset toimijat katsoivat samaan ai- kaan, että suunnitelmien tekeminen ja varautuminen vastaisuuden varalle on tärkeää. Aikaisem- piin asiakirjoihin tehtiin myös huomattavia muutoksia ja pyrittiin tarkoituksenmukaisesti opitun unohtamiseen (Pollitt 2000), jotta vanhan tiedon päälle olisi mahdollista rakentaa uutta tietoa. Tilannekuvan muodostamisen jännitteet ilmensivät paradokseja niin tiedonmuodostuksen ontologiassa, tiedon hyödyntämisessä kuin konsensuksen tavoittelussakin. Sosiaalisten määrit- täjien huomioimisen sijaan voidaan puhua pandemian hoitoon jämähtämisestä. Yhteiskunnalli- sen näkökulman omaksuminen olisi edellyttänyt enemmän kokonaisvaltaisuutta sekä laajempaa pitkäaikaista tilannekuvaa, jonka pohjalta päätöksiä tehdään (tiedon hyödyntämisen paradoksi). Toisaalta kokonaisvaltainen näkemys vaihteli eri epidemiavaiheissa, eikä pandemia-ajasta voida muodostaa yhtä yksittäistä kuvaa (tiedonmuodostuksen ontologinen paradoksi). Kysymys ei kui- tenkaan ollut pelkästään eri epidemiavaiheista vaan näkemysten eroavaisuuksista professioiden ja hallinnon tasojen (erityisesti alueiden ja valtionhallinnon) välillä siitä, mitkä ovat tehokkaat keinot pandemian taltuttamiseen. Myös yhteisen monialaisen toiminnan huomioiminen oli haasteellista (konsensuksen tavoittelun paradoksi). Valmisteluissa sitä piti hakea ohjekirjeiden sisältöä tulkitsemalla, jolloin tilannekuva jäi rajalliseksi, mikä puolestaan hankaloitti terveys- kriisin kokonaisuuden hahmottamista. Tiedonkeruun vaikeudet Tiedonkeruuseen kuuluu oleellisesti valinta siitä, mitä tietoa kerätään. Liiallinen tiedon mää- rä voi myös johtaa valinnan paradoksiin, josta seurauksena voi olla päätöksenteon halvaantu- minen tai irrationaalisuus. Näin ollen tiedonkeruun vaikeudet liittyvät oleellisesti tiedon hyö- dyntämisen paradoksiin eli samanaikaiseen vaatimukseen oppia ja unohtaa. Tilanteeseen on Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 208 209 mahdollista vastata systemaattisella tiedonkeruulla, joka pohjaa yhteiseen tilannekuvaan. Oppi- misen paradoksaalisuutta arvioivat tutkimukset osoittavat, että toimijoiden välinen oppiminen ei perustu pelkästään yhteistyöhön (Lave ja Wenger 1991; Lave 2008) vaan myös kilpailullisiin ja jännitteisiin asetelmiin, jopa suoranaisiin konflikteihin (Kakavelakis ja Edwards 2011). Tällaiset järjestelyt voivat kuitenkin vaikeuttaa konsensusta liittyen tiedonkeruun merkitykseen, tavoit- teisiin tai relevanssiin – ja sitä kautta päätettäviin asioihin. Alueelliset toimijat kritisoivat haastatteluissa kansallista tiedonkeruuta hajanaiseksi, jonka johdosta esimerkiksi tartuntamäärien tarkkailulle ei ollut kansallista pohjaa. Tämä vaikeutti to- dennäköisesti tiedon systematisointia. Toisaalta moni alueellisista toimijoista koki, ettei kansal- lisella tasolla pystytty omaksumaan alueellisia oppeja, toisaalta osa heistä luonnehti kansallista ja alueellista tiedonkeruuta pääosin systemaattiseksi. Yhteistä kaikille haastateltaville oli kuiten- kin se, että he pitivät dokumentoinnin merkitystä tärkeänä, jotta kaikki pandemiasta opittu ei unohtuisi seuraavan terveyskriisin osuessa kohdalle. Haastattelujen perusteella tämä näkökul- ma oli yhteistä hallinnon eri tasoilla. Alueellisella tasolla opittua ei kuitenkaan paradoksaalisesti kirjattu eikä yhteenvetoja pandemianhallinnasta useinkaan tehty, yleensä kiireeseen tai työtaak- kaan vedoten. Ad hoc -hallinta näytti varsinkin keväällä 2020 olleen monella hallinnon tasolla valloillaan. Toisaalta useat haastateltavat eri hallinnon aloilla ja asiantuntija-asemissa painottivat, ettei liiallinen varautuminen palvelisi kokonaisuutta, varsinkaan jos pandemian oppien osalta kir- joitettaisiin yksityiskohtaiset toimintaohjeet. Tämä ilmentää tiedon hyödyntämisen paradoksia sekä ylipäätään kykyä oppia tarpeellista ja unohtaa tarpeetonta tietoa. Tästä huolimatta kirjallis- ta materiaalia löytyy paljon esimerkiksi pöytäkirjojen muodossa jälkipolville, joskin informaa- tioähkyn riskiä voidaan pitää tässä kontekstissa todellisena. Toisaalta pandemian tapaisia suuria yhteiskunnallisia shokkeja esiintyy melko harvoin. Usein käy niin, että vastuuhenkilöt ehtivät vaihtua ja hiljainen tieto katoaa heidän mukanaan. Vaikka unohtaminen on kriisitilanteessa tärkeää uudenlaisen tilanteen haltuunoton onnistumiseksi, myös muistaminen ja vanhojen hy- viksi todettujen käytäntöjen hyödyntäminen on keskeistä tehokkaan päätöksenteon kannalta. Pelkkää dokumentointia – ilman opitun hyödyntämistä – voidaan pitää eräänlaisena de facto -unohtamisena. Informaation kasvava määrä ja terveyskriisin sosiaaliset määrittäjät johtivat haastatteluai- neiston perusteella vaikeuksiin yhteisymmärryksen saavuttamisessa, mikä ilmensi konsensuk- sen tavoittelun paradoksia. Kun terveyskriisin edetessä muut kuin epidemiologiset kysymykset nostivat päätään, yhä kasvavan tiedon edessä alkoi tapahtua tiedon valikoitavuutta. Haastattelu- jen perusteella poliittisen päätöksenteon tukena käytettiin ja tulkittiin sellaista tietoa, joka tuki joko omaa näkemystä tai jaettua tahtotilaa siitä. Tiedon valikoitavuus heikensi tietoperustaisen päätöksenteon mahdollisuuksia ja vahvensi politiikkaperustaista päätöksentekoa pandemian- hallinnassa. Näin ollen pandemianhallinnassa edettiin kohti normaalimpaa politiikan tekemistä (vrt. policy-based), mitä kauemmin terveyskriisi jatkui. Tilanne ilmentää konsensuksen tavoitte- lun paradoksia ja haasteita tilannetietoisuuden kollektiivisessa rakentamisessa. Tiedonkeruu alueiden ja valtionhallinnon välillä oli haastattelujen perusteella vaikeaa. Vai- keuden allekirjoittivat kummankin hallinnon tason edustajat. Tätä hankaloitti entisestään pan- demianhallinnan politisoituminen tilanteen pitkittyessä. Tilannetta kuvattiin elämisenä ”kah- den tiedon varassa”, ja päätöksentekoa asiantuntija- ja poliittisen tason väliseksi jännitteiseksi Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 210 kiistelyksi. Tiedon tai tiedosta johdetun tilannekuvan rooli oli silti ajoittain merkittävä kuten myös asiantuntijaorganisaatioiden rooli tilannekuvan selittäjänä. Asiantuntijaorganisaatioiden asema näyttäytyi tieteellisen asiantuntijuuden lisäksi poliittisessa päätöksenteossa (vrt. Ruotsin malli asiantuntijaviranomaisvetoisesta pandemianhallinnasta), joskin sen merkitystä vähensi se, että poliittisessa päätöksenteossa otettiin huomioon laajempi yhteiskunnallinen konteksti, mikä näkyi arvovalintoihin liittyvänä päätöksenteon legitimointina. Mitä kauemmin pandemian- hallinta kesti, sitä enemmän siinä ilmeni kiistaa terveyskriisin olemuksesta ja tiedonmuodostuk- sen ontologista paradoksia. Koronapandemian kanssa yhtäaikainen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistustyö vaikutti päätöksenteon edellytyksiin. Koronakoordinaatiotyöryhmissä tapahtui ajan myötä kokoon- panomuutoksia, eikä työryhmästä poistuneiden tietotaitoa aina hyödynnetty. Tämän nähtiin johtaneen ajoittain organisaatioiden toimintakyvyn kannalta merkittävän hiljaisen tiedon ka- toamiseen. Tilanne ilmentää myös oppimisen paradoksia, eli uudistamisen ja säilyttämisen tar- peen vastakkaisuutta. Alueilla oli tarvetta löytää uusia toimintatapoja pandemianhallinnassa ja kriisijohtamisessa säilyttäen kuitenkin samalla aikaisempien käytäntöjen hyödyt. Ilmiö muis- tuttaa Pollittin (2000) luonnehtimaa organisatorista muistinmenetystä (amnesia), jolloin hallin- nolliset uudistukset voivat johtaa opitun unohtamiseen. Päätöksenteossa näkyi useassa tilanteessa riskinvälttämisen periaate (vrt. Weaver 1986), jol- loin päätöksiä ei voitu tehdä, jos tieteellistä dataa pandemian käyttäytymisestä ei ollut riittävästi. Tätä korosti myös osittain vastuunvälttely ja polkuriippuvuus, joka seurauksena erään haastatel- tavan sanoin ”valtakunnallisella tasolla jäätiin kiinni ajatukseen, että kun ei voida tietää, ei voida päättää”, mikä johti osaltaan rajoitusten pitkittymiseen. Nopeasti kehittyvän terveyskriisin hallintaan osallistuvat toimijat olivat jatkuvassa oppimis- prosessissa, johon sisältyi niin aikaisemmin opitun unohtamista kuin uusien käytäntöjen op- pimistakin. Joka tapauksessa jatkuvalla tiedonkeruulla oli hallinnan suhteen merkittävä rooli kaikilla hallinnon tasoilla. Aikaisemmasta oppiminen oli haastavaa esimerkiksi siitä syystä, että vaikeasti ennustettava terveyskriisi asetti osan vanhasta tiedosta tarpeettomaksi. Havaittavissa oli kyvyttömyyttä hallita pandemiaa aiempien tilannetietoisuuksien pohjalta. Tätä ilmentää se, kuinka aikaisempien varautumissuunnitelmien apuun suhtauduttiin varauksellisesti, vaikka sa- malla ymmärrettiinkin niiden välttämättömyys. Ohjauksen legitimiteetti Ohjaukseen liittyy aina legitimiteetin ulottuvuus, joka syntyy, kun toiminta on sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla sopivaa ja sopusoinnussa laajalti vallitsevien arvojen, normien, sääntöjen ja uskomusten kanssa. Tästä syystä ohjauksen legitimiteetti koskettaa paradokseista erityisesti konsensuksen tavoittelua. Haastatteluissa alueellisen tason toimijat kaipasivat vahvempaa oh- jausta ylemmältä hallinnon tasolta, mutta toisaalta ristiriitaisesti toivottiin myös alueellisesti itsenäistä toimintaa. Valtionhallinnon edustajan haastattelun mukaan alueellisten ryhmien pe- rustaminen ja roolien vahvistaminen koettiin alueilla kuitenkin vaikeaksi, sillä ne olivat tot- tuneet yhdenmukaiseen kansalliseen ohjaukseen. Vielä keväällä 2020 koronapandemian tilan- teet vaihtelivat Suomessa alueellisesti hyvin merkittävästi, pandemian laajentuessa vasta ajan Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 210 211 kuluessa valtakunnalliseksi. Ensimmäisenä pandemiasta kärsineet alueet pääsivät muokkaa- maan pandemianhallinnan käytäntöjä esimerkiksi rajoituskäytäntöjen osalta. Myöhemmin alueet saivat erota valtakunnallisesta linjasta muun muassa laajan testauksen lopettamiseksi, kun uusien virusvarianttien seurauksena nousseet tartuntamäärät veivät liikaa resursseja suh- teessa testauksen vaikuttavuuteen. Tämä teki alueellisista eroista hyväksyttäviä ja johti käytän- nön onnistuneeseen legitimoimiseen. Edustajat kaikilla hallinnon tasoilla kertoivat haastatteluissaan, että pandemianhallinta otet- tiin alussa vahvaan poliittiseen ohjaukseen. Samalla kansallisen tason tuki koettiin alueilla puut- teelliseksi. Haastatteluissa nousi ajoittain vahvasti esille tarve valtionhallinnon kriisijohtamisen uudistamisesta. Ennen pandemiaa oli laadittu kymmeniä erilaisia kriisiskenaarioita ja niille oli määritelty julkishallinnossa vastuutahot. Koronan tapainen pandemia ei kuitenkaan ollut näiden skenaarioiden joukossa, jolloin tilanne aiheutti improvisointia keväällä 2020. Tämän seurauksena ohjausprosessit olivat osittain sekavia. Alueissa kaivattiin yleisesti tasapainoa kan- sallisen ohjauksen suhteen, sillä valtionhallinnon määräykset ja asetukset olivat toisinaan jän- nitteisiä esimerkiksi asiantuntijoiden suositusten kanssa. Myös valtionhallinnon siiloutumisen nähtiin vaikeuttavan yhteistyötä ja päätöksentekoa. Alueellinen taso koki toisinaan poliittisen ohjauksen hitaaksi. Haastateltavat kaipasivat enemmän vahvaa poliittista tahtoa ja ohjausta siihen, miten pandemianhallintaa viedään jatkos- sa eteenpäin. Valtion ohjauksen tasapaino eri toimijoiden välillä olisi tärkeää hämmennyksen välttämiseksi. Kysymys oli viime kädessä myös julkisen hallinnon legitimiteetistä. Alueellisesti kansalaisluottamus oli joka tapauksessa haastateltavien mukaan korkeaa ja palaute enimmäk- seen asiallista, vaikka kansalaispalaute saikin terveyskriisin edetessä myös tummia sävyjä. Täl- laisia näkemyksiä voidaan tarkastella vastuunvälttelyn ja syyttelyn näkökulmasta käsin. Alueel- liset toimijat eivät niinkään haastatteluissa kehuneet toimintaansa, vaan pyrkivät ennakoimaan moitteita siirtämällä vastuuta muille hallinnon tasoille, tässä tilanteessa politiikalle ja valtion- hallinnolle. Vastuunvälttely ei pelkisty yksistään alueellisten toimijoiden haastatteluihin, vaan sitä oli havaittavissa kaikilla hallinnon tasoilla ainakin siltä osalta, kun pyrkimyksenä oli pikem- minkin moitteen välttely kuin kiitosten ansaitseminen (Weaver 1986). Legitimiteetin ristipaineita ilmeni haastatteluissa mainintoina, joissa pohdittiin pandemi- an laajuutta ja sen oikeuttamia rajoitustoimenpiteitä. Paradoksaalisuus tuli esille siinä, miten erityisesti terveydenhuollossa järjestelmän legitimiteettiä pidettiin yllä perustelemalla rajoi- tuspäätöksiä sen kantokyvyn turvaamisella. Valtionhallinnossa oli vahva tuki tälle näkemyk- selle, mikä aiheutti ajoittain ristiriitoja muiden viranomaistahojen ja ”kansalaismielipiteen” välillä. Vaikka kansallinen ohjeistus koettiin epäselväksi ja puutteelliseksi, haastatteluissa nousi esille, kuinka pandemianhallinnan myötä toimijoiden välinen yhteistyö sai uusia muotoja. Tämä johti uusiin viranomaisverkostoihin niin alueellisesti kuin valtakunnallisestikin. Alueilla ohjauksen puute johti esimerkiksi itseohjautuvaan toimintaan suojavarustuksen hankinnan osalta. Yleises- ti oli havaittavissa, kuinka pandemian muuttuva luonne pakotti toimijoita vanhasta luopumi- seen ja uusiin ratkaisuihin osin pakon sanelemana. Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 212 keskUstelU JA JOHtOPäätÖkset Tässä artikkelissa on tarkasteltu paradoksien avulla terveyskriisissä syntyviä jännitteitä tieto- perustaisen päätöksenteon ja politiikkaperusteisen näytön välillä. Aineistostamme käy ilmi, kuinka lainsäädännön velvoitteet asettivat rajat toiminnalle ja päätöksenteolle COVID-19-pan- demian aikana (vrt. Stenvall ym. 2022, 91). Erona moneen muuhun maahan pandemianhallin- ta näyttäytyi Suomessa korostetun lainsäädäntölähtöisenä. Keskeisenä ohjenuorana oli Suomen lainsäädännössä korostuva toimien välttämättömyys ja oikeasuhtaisuus suhteessa tautitilantee- seen. Tämä asetti päättäjät jatkuvasti sen kysymyksen eteen, mikä on oikeasuhtaista tai onko lainsäädäntöä mahdollista tehdä ennakoivasti siltä varalta, että pandemiatilanne saattaa muuttua. Artikkelin ensimmäisenä kontribuutiona on kriisireaktioiden institutionaalisten logiikoiden avaaminen päätöksenteossa. Paradoksaalisuutta on lähestytty kollektiivisen tilannetietoisuuden rakentamisen kautta keskittyen erityisesti tilannekuvan muodostamisen jännitteisiin, tiedon- keruun vaikeuksiin ja ohjauksen legitimiteettiin. Näitä teemoja on tarkasteltu tiedonmuodos- tuksen ontologiaan, konsensuksen tavoitteluun ja tiedon soveltamiseen liittyvien paradoksien valossa. Nämä paradoksit ohjaavat tarkastelemaan terveyskriisitoimien institutionaalisia logiik- koja, pandemianhallinnan moninaisia vaatimuksia, kollektiivisen tilannetietoisuuden koor- dinoinnin merkitystä sekä eri sidosryhmien rooleja. Toiseksi artikkeli osoittaa, että julkinen toiminta on kriisitilanteissa pikemminkin jännitteistä kuin hallittavaa. Tilannetietoisuuden rakentuminen edellyttää niin yhteistyötä kuin konflikteja eri toimijoiden välillä monihallin- nollisessa ja -tasoisessa vuorovaikutuksessa. Aihe viittaa artikkelin kolmanteen kontribuutioon legitimiteetin ja konsensuksen tavoittelusta terveyskriisin aikana. Poliittishallinnollisten toimi- joiden tilannetietoisuuden kehitys ja oppiminen eivät tapahdu pelkästään yhteisten tavoitteiden tai intressien vaan myös ristiriitojen pohjalta. Tulokset ilmentävät, miten poikkeustilanteiden päätöksenteossa ilmeneviä jännitteitä ei voi- da erottaa tai poistaa vaan ne on syytä hyväksyä osana poikkeustilaresponsseja. Tätä edistävät aiemmin kuvatut paradoksaalisuutta tarkastelevat päätöksenteon käytännöt: jännitteiden huo- miointi, niiden vaikutusten hallinta rajojen avulla, epämukavuuden huomiointi päätöksenteos- sa ja positiivisten vaikutuskehien tukeminen (Smith ja Lewis 2022, 84–86). Jännitteiden huomiointi korostaa päätöksenteon jännitteisten vaatimusten yhteen kietou- tumista ja samanaikaisen ratkaisun mahdollisuutta. Näin tapahtui myös pandemianaikaisessa tilannetietoisuuden rakentumisessa: ongelmanratkaisu ja oppiminen verkostossa perustui jän- nitteiden näkyviksi tekemiseen ja moninäkökulmaiseen ratkaisemiseen. Tämä kuvaa yhteiskun- nassa ilmenevää, pandemianaikaisiin päätöksiin heijastuvaa arvopluralismia sekä koordinaatio- ryhmiin osallistuvien ryhmien lähtökohtien pluralismia. Rajojen hyödyntäminen jännitteiden vaikutusten hallinnassa näkyi aineistossamme selkeimmin eri toimijoiden välisen vastuunjaon sekä lainsäädännön roolin korostumisena. Nämä tekijät toivat päätöksiä tehneille viranomaisil- le sekä autonomista toimintakykyä että mandaatin yhteistyölle. Koronakoordinaatioryhmät muodostivat eri toimijoiden vuorovaikutukselle tärkeän fooru- min, joka mahdollisti paradoksien aiheuttaman epämukavuuden ja ristiriitojen käsittelyn. Smit- hin ja Lewisin (emt.) käytännöistä viimeinen – päätösten seurauksia koskevan tiedon hankinta ja toivottujen muutosprosessien tukeminen sen perusteella – on tilannetietoisuuden muodos- tamisen kannalta keskeisin ja kuvaa koronakoordinaatiotyöryhmien tavoitteita laajalti. Tiedon- Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 212 213 hankinnan ja kerätyn tiedon tulkinnan rooli korostui haastateltavien kertomuksissa läpi pan- demian. Toivottujen kehityskulkujen tukeminen osoittautui pandemianhallinnassa haastavaksi ja vaati – Smithin ja Lewisin kuvausta mukaillen – tilannekohtaista sopeutumista: läpi korona- pandemian näkyi, että ryhmien jäsenet eivät aiemmasta suunnittelusta huolimatta kyenneet va- rautumaan esiin tuleviin jännitteisiin, ja eri toimijoiden käsitykset tavoitteiden välisestä priori- soinnista ja tehtävien päätösten vaikutuksista erosivat toisistaan. Nämä neljä käytäntöä yhdessä kuvaavat päätöksentekoa paradoksien alla epävarmana, joustavuutta ja rikasta vuorovaikutusta vaativana yhteistyönä, jossa onnistumiseen vaaditaan eri näkökulmien ja asiantuntemusten yh- teen tuomista ja kykyä rakentavaan vuorovaikutukseen. Tietoperustainen päätöksenteko kiinnittää huomiota erityisesti tiedon siirtämiseen tutkimus- maailmasta poliittisen päätöksenteon areenalle (Greenhalgh ja Russell 2009). Tutkimus osoittaa, kuinka keskellä terveyskriisiä on vaikea kehittää päätöksentekoa aidosti tukevaa tilannetietoi- suutta. Toimijat joutuvat kamppailemaan keskellä epävarmuutta, resurssipulaa ja tiedonkeruun hankinnan ongelmia. Haastetta voidaan tarkastella kuviossa 1 esitettävän pandemianhallinnan kenttien viitekehyksessä. Paradoksiajattelun hengessä nelikentässä on kaksi ulottuvuutta, joissa molemmissa on toisilleen vastakkaiset polariteetit: ohjausmalli (ylhäältä alas vs. alhaalta ylös) ja tietoperusta (näyttöperusteinen vs. politiikkaperusteinen). Näiden ulottuvuuksien sisälle syntyy neljä terveyskriisien vallan kenttää: asiantuntijavalta, kokemusvalta, hallitusvalta ja toimeen- panovalta. Kentät eivät ole erillisinä kiinnostavia, vaan tietoperustaista päätöksentekoa selittää dynamiikka, joka syntyy kenttien välisen jännitteen kautta. Kuvio 1. Pandemianhallinnan nelikenttä. Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 214 Kuviossa on hahmotettu ohjaussuhteen ja tietoperustaisuuden välisten jännitteiden kautta syntyviä pandemiahallinnan päätöksenteon kenttiä ja niiden välisiä jännitteitä. Pyrkimys vah- van näyttöperusteisuuden painottamiseen korostui Suomessa valtioneuvoston yhteyteen pe- rustettujen asiantuntijaryhmien, meta-analyysien ja asiantuntijakuulemisten kautta. Samoin tutkijat (etenkin THL) esiintyivät julkisuudessa aktiivisesti koronapandemian alusta lähtien. Tämä viestittää vahvaa pyrkimystä näyttöperusteisuuteen ja asiatuntijavallan vahvistamiseen. Ruotsissa menettely oli vielä selkeämmin nähtävissä valtakunnan epidemiologin voimakkaiden kannanottojen ja linjausten muodossa. Tulkintamme on linjassa aiempien tutkimusten kanssa (esim. Salajan ym. 2020), joissa on osoitettu, että pandemian alkuvaiheissa päättäjät asettivat etusijalle asiantuntijatiedon, epidemiologisen tiedon ja matemaattisen mallinnustiedon koskien riskien hahmottamista ja hallintaa. Tieteellisten todisteiden puuttuessa tehdyt päätökset voivat kuitenkin johtaa epäoptimaalisiin politiikkatoimenpiteisiin (Koch ja Durodié 2022). Vuoden 2021 loppuun tultaessa politiikkaperusteisuus ja valtioneuvoston rooli alkoi Suo- messa näytellä yhä vahvempaa roolia (Niemikari ja Raunio 2022). Hallituksen keskeisiä toi- menpiteitä olivat olleet suositukset ja rajoitukset kasvomaskisuosituksista liikkumisrajoituksiin ja hybridistrategian mukaisiin tautitilanteeseen mukautuviin rajoituksiin. Pertti Ahonen, Ville- Pekka Niskanen ja Petri Uusikylä (2023, 121–122) ovat jakaneet hallintavallan muodot holis- tisiin ja reduktionistisiin strategioihin. Ensin mainittuun kuuluvat esimerkiksi viranomaisten välinen yhteistyö pandemianhallinnassa, ohjaaminen ja ohjeistaminen sekä kansalaisviestinnän merkityksen huomioiminen pandemianhallinnassa. Jälkimmäiseen puolestaan voidaan lukea hallintatoimenpiteiden ja politiikkatoimien kohdentaminen, äärimmäisten toimien käyttöön- oton tarpeen korostaminen tai koronapandemian määrittely uhkaavaksi. Siinä missä holisti- nen lähestymistapa korostaa whole-of-society-näkökulmaa, reduktionistisissa hallinnan tavoissa voidaan (emt.) havaita turvallistamiseen ja turvallistumiseen viittaavia piirteitä, eli koronapan- demian kehystys tiukkarajaisesti terveyskriisiksi ymmärtämättä kriisin sosiaalisia määrittäjiä. Suomen hybridimalli oli sekoitus holistista ja reduktionistista hallintamekanismia. Strategia perustui testaamiseen, jäljittämiseen, eristämiseen ja sairaiden hoitoon. Näiden menetelmien avulla pyrittiin rajoittamaan viruksen etenemistä, samalla kun yhteiskuntaa pidettiin auki tauti- tilanteen sallimilla ehdoilla. Tietoperustaisen päätöksenteon legitimiteetti syntyy siitä, kun valittu toiminta on sosiaalises- ti hyväksytyllä tavalla sopivaa ja sopusoinnussa laajalti vallitsevien arvojen, normien, sääntöjen ja uskomusten kanssa (Reglitz 2015). Toimijat voivat osoittaa toimintansa legitiimiyttä nopeasti muuttuvassa terveyskriisissä tiedon tuottamisen avulla. Näin on esimerkiksi asiantuntijaorga- nisaatioiden kohdalla, joiden tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää päätöksenteossa ja käyttää sen legitimiteetin tukena (Caby 2021). Christine Oliver (1991, 161) kuvailee ”organisatorisen skeptismin” käsitteen kautta, kuinka legitiimiyden tavoitteleminen voi olla ristiriidassa muiden tavoitteiden, kuten toiminnan tehokkuuden kanssa. Demokraattisen järjestelmän avoimuuden ja legitimiteetin kannalta ongelmalliseksi saattaa muodostua toimintatapa, jossa kriisijohtami- nen siirtyy yhä vahvemmin kapeasti rajattujen ja merkittävän toimivallan omaaville elimille tai vaihtoehtoisesti epävirallisiin toimeenpanoverkostoihin, joiden toiminnassa saattaa korostua tehokkuus tilivelvollisuuden kustannuksella. Yhtenä jatkotutkimusaiheena voidaan esittää päätöksenteon roskakorimallin (Cohen ym. 1972) soveltaminen pandemianhallintaan, tavoitteena luonnehtia arkisia organisationaalisia Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 214 215 päätöksentekotilanteita. Kyseessä on ryhmäpäätöksenteon malli, jossa korostuu vuorovaikut- teisuus eli subjektiivisten ratkaisuehdotusten ja näkemysten tuominen yhteiseen neuvottelu- pöytään yhdessä keskusteltavaksi. Tämä mahdollistaa laajemman näkökulman päätettävään a siaan (Steers ja Black 1994, 487–488) ollen siten otollinen päätöksenteon alueella, joka tapah- tuu kompleksisessa toimintaympäristössä ja jossa määritteleviä tekijöitä ovat esimerkiksi erilai- set mieltymykset, epäselvät toimintatavat ja päätöksentekoon osallistumisen satunnaisuus sekä vaihtelevaisuus. Vaikka roskakorimallin mukaan mikään organisatorinen järjestely ei ole puh- taasti organisoitunut anarkia, koronakoordinaatiotyöryhmien toiminta muistutti epävirallisten ja epädemokraattisten verkostojen perusteella mallin piirteitä. tUtkimUkseN rAHOitUs Artikkeli on kirjoitettu osana Strategisen tutkimusneuvoston WELGO-hanketta (päätösnumero 344832) ja Suomen Akatemian rahoittamaa IRWIN-hanketta (päätösnumero 337760). viitteet 1. Näitä lehtiä edustavat: American Political Science Review, American Journal of Political Science, An- nual Review of Political Science, British Journal of Political Science, Comparative Political Studies, European Political Science Review, Journal of Democracy, Perspectives on Politics, Policy and Society, Political Analysis, Political Behavior, Political Psychology, Political Research Quarterly, Political Science Research and Methods, Political Studies Review, Politics and Society, The Journal of Politics, Quarterly Journal of Political Science. läHteet Adams, Marilyn, Tenney, Yvette ja Pew, Richard. 1995. Situation awareness and the cognitive manage- ment of complex-systems. Human Factors 37:1, 85–104. https://doi.org/10.1518/001872095779049462 Ahonen, Pertti, Niskanen, Ville-Pekka ja Uusikylä, Petri. 2023. Koronapandemian hallinta Suomessa 2020–2022: Hallintapyrkimykset, hallintatavat ja hallintotapojen käyttö. Hallinnon Tutkimus 42:2, 113–130. https://doi.org/10.37450/ht.122285 Autioniemi, Jari. 2021. Vastuullinen julkinen johtaminen: Hallinto-oppien kommunikatiivinen arviointi. Acta Wasaensia. Vaasa: Vaasan yliopisto. Bambra, Clare, Riordan, Ryan, Ford, John ja Matthews, Fiona. 2020. The COVID-19 Pandemic and Health Inequalities. Journal of Epidemiology and Community Health 74, 1–5. Baumgartner, Frank, R. ja Jones, Bryan D. 2015. The Politics of Information. Chicago, IL: University of Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 216 Chicago Press. Bekker, Marleen, Ivankovic, Damir ja Biermann, Olivia. 2020. Early Lessons from COVID-19 Response and Shifts in Authority: Public Trust, Policy Legitimacy and Political Inclusion. European Journal of Public Health 30:5, 854–855. Brownson, Ross, Fielding, Jonathan ja Green, Lawrence. 2018. Building capacity for evidence-based public health: Reconciling the pulls of practice and the push of research. Annual Review of Public Health 39:1, 27–53. https://doi.org/10.1146/annurev-publhealth-040617-014746 Bump, Jesse, Friberg, Peter ja Harper, David. 2021. International collaboration and covid-19: what are we doing and where are we going? BMJ 372:n180. https://doi.org/10.1136/bmj.n180 Caby, Vincent. 2021. Explaining the legitimizing function of expert knowledge: how France got away with pain in farm animals. French Politics 19:1, 1–19. https://doi.org/10.1057/s41253-020-00142-6 Cairney, Paul. 2020. Understanding Public Policy. Theories and Issues. Lontoo: MacMillan. Capurro, Rafael. 2014. Medicine 2.0: reflections on a pathology of information society. Infopreneurship Journal 1:2, 31–47. Christensen, Johan. 2018. Economic knowledge and the scientization of policy advice. Policy Sciences 51:3, 291–311. https://doi.org/10.1007/s11077-018-9316-6 Christensen, Tom ja Ma, Liang. 2021. Comparing SARS and COVID-19: Challenges of Governance Ca- pacity and Legitimacy. Public Organization Review 21:4, 629–645. https://doi.org/ 10.1007/s11115-021-00510-y Cohen, Michael, March, James ja Olsen, Johan. 1972. A garbage can model of organizational choice. Administrative Science 17:1, 1–12. https://doi.org/10.2307/2392088 Crick, Bernard. 1962. In Defense of Politics. Lontoo: Weidenfeld and Nicolson. Endsley, Mica. 1995. Toward a theory of situation awareness in dynamic-systems. Human Factors 37:1, 32–64. https://doi.org/10.1518/001872095779049543 Feldman, Martha ja March, James. 1981. Information in organizations as signal and symbol. Adminis- trative Science Quarterly 26:2, 171–186. Friberg Fernos, Henrik ja Karlsson Schaffer, Johan. 2014. The consensus paradox: does deliberative agreement impede rational discourse? Political Studies 62:S1, 99–116. https://doi.org/10.1111/1467-9248.12103 Fronteira, Inês, Sidat, Mohsin, Magalhães, João Paulo, Passos Cupertino de Barros, Fernando, Delgado, António Pedro, Correia, Tiago, Tadeu Daniel-Ribeiro, Cláudio ja Ferrinho, Paulo. 2021. The SARS- CoV-2 pandemic: A syndemic perspective. One Health, 2021 Jun;12:100228. https://doi.org/10.1016/j.onehlt.2021.100228 Greenhalgh, Trisha ja Russell, Jill. 2009. Evidence-based policymaking: a critique. Perspectives in Biol- ogy and Medicine 52:2, 304–318. https://doi.org/10.1353/pbm.0.0085 Harish, Vinyas. 2021. The syndemics of emergency: How COVID-19 demands a holistic view of public health promotion and preparedness. American Journal of Public Health, 111:3, 353–354. https://doi.org/10.2105/AJPH.2020.306116 Heffernan, Richard. 2001. A theory of consensus politics. Teoksessa Richard Heffernan (toim.), New labour and thatcherism. New York: Palgrave Macmillan, 139–158. https://doi.org/10.1057/9780230598430 Horton, Richard. 2020. Offline: COVID-19 is not a pandemic. The Lancet 10255:396, 874. https://doi.org/10.1016/S0140-6736(20)32000-6 Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 216 217 Hyyryläinen, Esa, Autioniemi, Jari ja Lehto, Kirsi. 2022. Paradoksi julkisen johtamisen uudelleenajat- telun mahdollistajina. Teoksessa Anni Jäntti, Anna-Aurora Kork, Kaisa Kurkela, Ulriika Leponiemi, Henna Paananen, Lotta-Maria Sinervo ja Sanna Tuurnas (toim.), Hallinnon tutkimuksen tulevaisuus. Helsinki: Vastapaino, 80–104. https://doi.org/10.58181/VP9789517689953_03 Innerarity, Daniel. 2021. Political decision making in a pandemic. Teoksessa Gerard Delanty (toim.), Pandemics, politics and society. Berliini: De Gruyter, 93–106. https://doi.org/10.1515/9783110713350 Jalonen, Harri. 2023. Ignorance in organisations – A systematic literature review. Management Review Quarterly. https://doi.org/10.1007/s11301-023-00321-z Jancsary, Dennis, Meyer, Renate, Höllerer, Markus ja Barberio, Vitaliano. 2017. Towards a structural model of organizational-level institutional pluralism and logic interconnectedness. Organization Science 28:6. https://doi.org/10.1287/orsc.2017.1160 Kakavelakis, Konstantinos ja Edwards, Tim. 2011. Situated learning theory and agentic orientation: a relational sociology approach. Management Learning 43:5, 475–494. https://doi.org/10.1177/1350507611427233 Kim, Soojin, Goh, Yuki ja Kang, Jun Hong, Brandon. 2022. Moving toward a common goal via cross- sector collaboration: lessons learned from SARS to COVID-19 in Singapore. Globalization and Health 18:82. https://doi.org/10.1186/s12992-022-00873-x Klijn, Erik-Hans. 2002. Governing networks in the hollow state: contracting out, processing manage- ment or a combination of the two? Public Management Review 4:2, 149–165. https://doi.org/10.1080/14616670210130516 Kluge, Annette ja Gronau, Norbert. 2018. Intentional forgetting in organizations: the importance of eliminating retrieval cues for implementing new routines. Frontiers in Psychology 9:51. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2018.00051 Koch, Nicolas ja Durodié, Bill. 2022. Scientists advise, ministers decide? The role of scientific expertise in UK policymaking during the coronavirus pandemic. Journal of Risk Research 25:10, 1213–1222. https://doi.org/10.1080/13669877.2022.2116083 Koffman, Jonathan, Gross, Jamie, Etkind, Simon Noah ja Selman, Lucy. 2020. Uncertainty and CO- VID-19: how are we to respond. Journal of the Royal Society of Medicine 113:6, 211–216. https://doi.org/10.1177/0141076820930665 Kuusisto, Rauno. 2005. From common operational picture to precision management. Managemental infor- mation flows in crisis management network. Helsinki, Ministry of Transport and Communications. Kritzinger, Sylvia, Sieberer, Ulrich, Tuttnauer, Or ja Andeweg, Rudy. 2021.Opposition in times of crisis: COVID-19 in parliamentary debates. West European Politics 44:5–6, 1205–1231. https://doi.org/10.1080/01402382.2021.1886519 Lave, Jean. 2008. Epilogue: Situated learning and changing practice. Teoksessa Ash Amin ja Joanne Roberts (toim.), Community, economic creativity, and organization. Oxford, Oxford University Press, 283–296. https://doi.org/10.1093/acprof:oso/9780199545490.003.0012 Lave, Jean ja Wenger, Etienne. 1991. Situated learning: legitimate peripheral participation. Cambridge: Cambridge University Press. McAfee, Andrew ja Brynjolfsson, Erik. 2012. Big data: the management revolution. Harvard Business Review 90:6, 60–66. Niemikari, Risto ja Raunio, Tapio. 2022. Centralized leadership, ministerial dominance, and impro- vised instruments: The governance of COVID in Finland. Nordisk Administrativt Tidsskrift 99:2. Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 218 https://doi.org/10.7577/nat.4888 Nordin, Patrik ja Uusikylä, Petri. 2023. Pandemiakriisin johtamisesta syndeemiseen kriisien hallin- taan – teoreettis-käsitteellinen syndemioiden uudelleenkehystys pandemiakontekstissa. Hallinnon Tutkimus 42:2, 255–269. https://doi.org/10.37450/ht.122309 Oliver, Christine. 1991. Strategic responses to institutional processes. Academy of Management Review 16:1, 145–179. https://doi.org/10.5465/amr.1991.4279002 Parsons, Wayne. 2002. From muddling through to muddling up: evidence based policy making and the modernisation of British government. Public Policy and Administration 17:3, 43–60. https://doi.org/10.1177/095207670201700304 Pollitt, Christopher. 2000. Institutional amnesia: a paradox of the “information age”? Prometheus 18:1, 5–16. https://doi.org/10.1080/08109020050000627 Poole, Marshall ja van de Ven, Andrew. 1989. Using paradox to build management and organization theories. The Academy of Management Review 14:4, 562–578. Putnam, Linda L., Fairhurst, Gail T. ja Banghart, Scott. 2016. Contradictions, Dialectics, and Paradoxes in Organizations: A Constitutive Approach. Academy of Management Annals, 10:1, 65–171. https://doi.org/10.1080/19416520.2016.1162421 Reglitz, Merten. 2015. Political legitimacy without a (claim-) right to rule. Res Publica 21:3, 291–307. https://doi.org/10.1007/s11158-015-9267-0 Røiseland, Asbjørn. 2022. Co-creating democratic legitimacy: potentials and pitfalls. Administration & Society 54:8, 1493–1515. https://doi.org/10.1177/00953997211061740 Salajan, Andreea, Tsolova, Svetla, Ciotti, Massimo ja Suk, Jonathen, E. 2020. To what extent does evidence support decision making during infectious disease outbreaks? A scoping literature review. Evidence & Policy 16:3, 453–475. https://doi.org/10.1332/174426420X15808913064302 Salmon, Paul, Stanton, Neville, Walker, Guy, Jenkins, Daniel ja Rafferty, Laura. 2010. Is it really better to share? Distributed situation awareness and its implications for collaborative system design. Theo- retical Issues in Ergonomics Science 11:1-2, 58–83. https://doi.org/10.1080/14639220903009953 Sailer, Michael, Stadler, Matthias, Botes, Elouise, Fischer, Frank ja Greiff, Samuel. 2021. Science knowl- edge and trust in medicine affect individuals’ behavior in pandemic crises. European Journal of Psychology of Education 37, 279–292. https://doi.org/10.1007/s10212-021-00529-1 Sætre, Alf Steiner ja Van de Ven, Andrew. 2021. Generating theory by abduction. Academy of Manage- ment Review 46:4, 684–701. https://doi.org/10.5465/amr.2019.0233 Schad, Jonathan, Lewis, Marianne W., Raisch, Sebastian ja Smith, Wendy. K. 2016. Paradox research in management science: Looking back to move forward. The Academy of Management Annals, 10:1, 5–64. https://doi.org/10.1080/19416520.2016.1162422 Scharpf, Fritz. 1999. Governing in Europe: effective and democratic? Oxford: Oxford University Press. https://doi/10.1177/00953997211061740 Schmidt-Sane, Megan, Leach, Melissa, McGregor, Hayley, Meeker, Jessica ja Wilkinson, Annie. 2021. Local Covid-19 syndemics and the need for an integrated response. Institute of Development Studies Bulletin 52:1. https://doi.org/10.19088/1968-2021.103 Schwartz, Barry. 2004. The paradox of choice. New York: Ecco. https://doi.org/10.1037/e597322010-001 Singer, Merrill. 1996. A dose of drugs, a touch of violence, a case of AIDS: conceptualizing the SAVA syndemic. Free Inquiry in Creative Sociology 24:2, 99–110. Sounman Hong, Sun Hyong Kim ja Jieun Son. 2020. Bounded rationality, blame avoidance, and political Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 218 219 accountability: how performance information influences management quality. Public Management Review 22:8, 1240–1263. https://doi.org/10.1080/14719037.2019.1630138 Smith, Wendy ja Lewis, Marianne. 2011. Toward a theory of paradox: a dynamic equilibrium model of organizing. Academy of Management Review 36:2, 381–403. https://doi.org/10.5465/AMR.2011.59330958 Smith, Wendy ja Lewis, Marianne. 2022. Both/And Thinking: Embracing Creative Tensions to Solve Your Toughest Problems. Boston, MA: Harvard Business Review Press. Smith, Wendy ja Tracey, Paul. 2016. Institutional complexity and paradox theory: complementarities of competing demands. Strategic Organization 14:4, 455–466. https://doi.org/10.1177/1476127016638565 Spier, Shaked. 2016. From culture industry to information society: how Horkheimer and Adorno’s con- ception of the culture industry can help us examine information overload in the capitalist informa- tion society. Teoksessa Matthew Kelly ja Jared Bielby (toim.): Information cultures in the digital age: a Festschrift in honor of Rafael Capurro. Wiesbaden: Springer Fachsmedia, 385–396. Steers, Richard ja Black, Stewart. 1994. Organizational Behavior. New York: HarperCollins. Stenvall, Jari, Leskelä, Riikka-Leena, Rannisto, Pasi-Heikki, Tolkki, Helena, Cansel, Anniina, Leponie- mi, Ursula, Johanson, Jan-Erik, Pekkola, Elias ja Tupala, Teemu. 2022. Koronajohtaminen Suomessa. Arvio Covid 19 -pandemian johtamisesta ja hallinnosta syksystä 2020 syksyyn 2021. Valtioneu- voston tutkimus- ja selvitystoiminnan julkaisusarja 2022:34. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Susan, Jack. 2006. Utility of qualitative research findings in evidence-based public health practice. Pub- lic Health Nursing 23:3, 277–283. https://doi.org/10.1111/j.1525-1446.2006.230311.x. Van Kersbergen, Kees ja Van Waarden, Frans. 2004. Governance as a bridge between disciplines: cross- disciplinary inspiration regarding shifts in governance and problems of governability, accountability and legitimacy. European Journal of Political Research 43:2, 143–171. https://doi.org/10.1111/j.1475-6765.2004.00149.x Versluis, Esther, van Asselt, Marjolein ja Kim, Jinhee. 2019. The multilevel regulation of complex policy problems: uncertainty and the swine flu pandemic. European Policy Analysis 5:1, 80–98. https://doi.org/10.1002/epa2.1064 Vis, Barbara. 2009. Governments and unpopular social policy reform: biting the bullet or steering clear? European Journal of Political Research 48:1, 31–57. https://doi.org/10.1111/j.1475-6765.2008.00783.x Weaver, Kent. 1986. The politics of blame avoidance. Journal of Public Policy 6:4, 371–398. https://doi.org/10.1017/S0143814X00004219 Weingart, Peter, van Schalkwyk, Francois ja Guenther, Lars. 2022. Democratic and expert legitimacy: science, politics and the public during the COVID-19 pandemic. Science and Public Policy 49:3, 499–517. https://doi.org/10.1093/scipol/scac003 WHO. 2009. Pandemic influenza preparedness and response – A WHO guidance document. Geneve: WHO. Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä 220 kirJOittAJAtieDOt JAR I AUT IONIEMI HTT, YTM, Tutki jatohtor i Vaasan y l iopisto jar i .aut ioniemi@uwasa.f i PATRIK NORDIN PhD, Tutki jatohtor i Vaasan y l iopisto patr ik .nordin@uwasa.f i HARRI JALONEN HTT, Professor i Vaasan y l iopisto harr i . ja lonen@uwasa.f i KARI JALONEN KTT, DI , Tutkimusaluejohtaja Demos Hels inki kar i . ja lonen@demoshels inki . f i PETRI UUS IKYLÄ VTT, Tutkimusjohtaja Vaasan y l iopisto petr i .uusikyla@uwasa.f i Jari Autioniemi, Patrik Nordin, Harri Jalonen, Kari Jalonen ja Petri Uusikylä 220 221 liite toimenkuva (n=14) Organisaatio Haastattelun ajankohta Sairaanjohtopiirin johtaja Sairaanhoitopiiri Helmikuu 2022 Hallintoylilääkäri Alueellinen hallintoviranomainen Maaliskuu 2022 Johtajaylilääkäri Sairaanhoitopiiri Maaliskuu 2022 Ylihoitaja Sairaanhoitopiiri Maaliskuu 2022 Johtajaylilääkäri Sairaanhoitopiiri Maaliskuu 2022 Kaupunginjohtaja Kunta Maaliskuu 2022 Yksikönpäällikkö Sairaanhoitopiiri Maaliskuu 2022 Ylilääkäri Terveystieteiden ja sosiaalipolitiikan asiantuntijaorganisaatio Huhtikuu 2022 Johtaja Ministeriö Huhtikuu 2022 Ylijohtaja Alueellinen hallintoviranomainen Huhtikuu 2022 Kaupunginjohtaja Kunta Toukokuu 2022 Varakaupunginjohtaja Kunta Toukokuu 2022 Johtaja Terveystieteiden ja sosiaalipolitiikan asiantuntijaorganisaatio Toukokuu 2022 Johtajaylilääkäri Sairaanhoitopiiri Kesäkuu 2022 Tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriisissä