VAASAN YLIOPISTO KAUPPATIETEELLINEN TIEDEKUNTA TALOUSTIETEEN YKSIKKÖ Janne Kalluinen USA:N SUBPRIME-ASUNTOKUPLAN TUNNUSPIIRTEET Erityistarkastelussa tonttimaan säännöstelyn vaikutus asuntojen hintoihin Taloustieteen pro gradu –tutkielma VAASA 2016 1 Kaikille akateemisille ystävilleni Vaasan yliopistosta 3 SISÄLLYSLUETTELO KUVIO- JA TAULUKKOLUETTELO 7 TIIVISTELMÄ 11 1. JOHDANTO 13 2. HINTA- JA ASUNTOKUPLAN TUNNUSMERKIT 15 2.1. Asuntokupla 16 2.2. Mania ja järjetön innostuneisuus 17 2.3. Asuntojen hintojen määrittyminen 19 2.4. Määritelmiä erityyppisille hintakuplille 23 3. YHDYSVALTOJEN SUBPRIME-ASUNTOKUPLA 27 3.1. Subprime-asuntokuplan erityispiirteet 28 3.1.1. Asuntojen hintakehitys Yhdysvalloissa 1997–2014 28 3.1.2. Asuntojen hintamuutokset Yhdysvalloissa maantieteellisesti 30 3.1.3. Asuntojen hintaluokan merkitys hintakehitykseen 33 3.1.4. Poliittiset toimenpiteet asuntokuplan taustalla 34 3.1.5. Pankkien löysä luotananto ja rahoituslaitosten toiminta 34 3.1.6. Markkinapsykologia ja asuntojen hinnat 40 3.2. Asuntojen hintojen fundamenttien kehitys 42 3.2.1. Korkotaso 42 3.2.2. Kotitalouksien velkaantuminen 44 3.2.3. Kotitalouksien käytettävissä olevat tulot 45 3.2.4. Väestönkasvu ja kotitalouksien keskimääräinen koko 47 3.2.5. Tonttien hinnat 48 3.2.6. Rakentamisen kustannukset 49 3.2.7. Rent-price ratio 51 4. SUBPRIME-ASUNTOKUPLAN OSAVALTIOITTAIN 53 4.1. Kalifornia 53 4.1.1. Asuntojen ja tonttien hinnat Kaliforniassa 55 4.1.2. Kotitalouksien tulot ja velkaantuminen 57 4.2. New York 59 4.2.1. Asuntojen ja tonttien hinnat New Yorkissa 61 5 4.2.2. Kotitalouksien tulot ja velkaantuminen 62 4.3. Teksas 63 4.3.1. Asuntojen ja tonttien hinnat Teksasissa 66 4.3.2. Kotitalouksien tulot ja velkaantuminen 67 4.4. Michigan 68 4.4.1. Asuntojen ja tonttien hinnat Michiganissa 70 4.4.2. Kotitalouksien tulot ja velkaantuminen 72 5. EMPIIRISEN AINEISTON ANALYYSI 74 5.1. Aineiston kuvaus 74 5.1.1. Subprime-lainananto 74 5.1.2. Maankäytön rajoitukset 76 5.1.3. Muutokset kotitalouksien reaalisissa mediaanituloissa 77 5.1.4. Muutokset asuntojen reaalihinnoissa 78 5.2. Tutkimusmenetelmät ja -tulokset 79 5.3. Yhteenveto tutkimustuloksista 82 6. JOHTOPÄÄTÖKSET 86 LÄHDELUETTELO 88 LIITTEET Liite 1. Asuntojen hinnat Yhdysvalloissa 1890–2014 98 Liite 2. Asuntojen reaalihinnat Yhdysvalloissa: Case-Shiller -indeksi 1890–2015 99 7 KUVIO- JA TAULUKKOLUETTELO sivu Kuvio 1: Yhdysvaltojen reaalinen bruttokansantuote miljardeissa dollareissa 1975–2014 vuoden 2014 hinnoin. 27 Kuvio 2: Asuntojen reaalihinnat Yhdysvalloissa: Case-Shiller -indeksi 1997–2014. 29 Kuvio 3: Subprime-asuntokuplan puhkeamisen vaikutukset Yhdysvalloissa eri metropolialueilla. 30 Kuvio 4: Tonttimaan sääntelyn tiukkuuden vaikutus asuntojen reaalihintoihin Yhdysvaltain metropolialueilla 1978–2013. 33 Kuvio 5: Nonprime-lainojen kokonaisarvo ja niiden osuus kaikista asuntolai- noista Yhdysvalloissa 2000–2009. 35 Kuvio 6: Ulosottoon päätyneiden asuntolainojen prosentuaaliset osuudet Yhdysvalloissa 1998–2010. 38 Kuvio 7: Yhdysvalloissa myönnettyjen rakennuslupien määrä 1975–2014. 41 Kuvio 8: Yhdysvaltojen keskuspankki FED:in ohjauskorko 1975–2014. 43 Kuvio 9: Kotitalouksien keskimääräinen reaalivelkaantuminen 1999–2014 vuoden 2014 dollareina. 44 Kuvio 10: Kotitalouksien dollarimääräiset reaaliset mediaanivuositulot Yhdysvalloissa 1984–2014 vuoden 2014 dollareina. 45 Kuvio 11: Kotitalouksien käytettävissä olevat vuositulot viidennes- tuloluokittain 1975–2014 vuoden 2014 hinnoin. 46 Kuvio 12: Kotitalouksien keskimääräinen koko ja väestömäärän kehitys Yhdysvalloissa 1947–2013. 48 Kuvio 13: Tonttien indeksoidut reaalihinnat Yhdysvalloissa 1975–2014. 49 Kuvio 14: Rakentamisen indeksoidut kustannukset Yhdysvalloissa 1975–2014 (1997=1). 50 Kuvio 15: Rent-price ratio Yhdysvalloissa 1975–2014. 51 Kuvio 16: Kalifornian osavaltion väkiluku 1900–2010. 54 Kuvio 17: Kalifornian osavaltion reaaliset asuntojen hinnat 1975–2014. 56 Kuvio 18: Kalifornian osavaltion reaaliset tonttien hinnat sekä tonttimaan arvon osuus asuntojen hinnan arvosta 1975–2014. 57 Kuvio 19: Kalifornian osavaltion kotitalouksien reaaliset mediaanitulot ja keskimääräinen reaalivelka 1999–2014 vuoden 2014 dollareina. 58 Kuvio 20: New Yorkin osavaltion väkiluvun kehitys 1900–2010. 60 Kuvio 21: New Yorkin osavaltion reaaliset asuntojen hinnat 1975–2014. 61 9 Kuvio 22: New Yorkin osavaltion reaaliset tonttien hinnat sekä tonttimaan arvon osuus asuntojen hinnan arvosta 1975–2014. 62 Kuvio 23: New Yorkin osavaltion kotitalouksien reaaliset mediaanitulot ja keskimääräinen reaalivelka 1999–2014 vuoden 2014 dollareina. 63 Kuvio 24: Teksasin osavaltion väkiluvun kehitys 1900–2010. 65 Kuvio 25: Teksasin osavaltion reaaliset asuntojen hinnat 1975–2014. 66 Kuvio 26: Teksasin osavaltion reaaliset tonttien hinnat sekä tonttimaan arvon osuus asuntojen hinnan arvosta 1975–2014. 67 Kuvio 27: Teksasin osavaltion kotitalouksien reaaliset mediaanitulot ja keskimääräinen reaalivelka 1999–2014 vuoden 2014 dollareina. 68 Kuvio 28: Michiganin osavaltion väkiluvun kehitys 1900–2010. 69 Kuvio 29: Michiganin osavaltion reaaliset asuntojen hinnat 1975–2014. 70 Kuvio 30: Michiganin osavaltion reaaliset tonttien hinnat sekä tonttimaan arvon osuus asuntojen hinnan arvosta 1975–2014. 71 Kuvio 31: Michiganin osavaltion kotitalouksien reaaliset mediaanitulot ja keskimääräinen reaalivelka 1999–2014 vuoden 2014 dollareina. 73 Kuvio 32: Sirontakuvio asuntojen hintojen noususta vuonna 1997–2007 ja vuoden 2005 subprime-lainaamisen yleisyys per osavaltio. 75 Kuvio 33: Sirontakuvio asuntojen hintojen noususta vuonna 1997–2007 ja vuoden 2005 WRLURI-indeksin yhteydestä per osavaltio. 76 Kuvio 34: Sirontakuvio asuntojen hintojen noususta ja muutoksista kotitalouksien tuloissa 1997–2007. 78 Taulukko 1: Asuntojen reaaliset hintamuutokset Yhdysvalloissa 1998–2012 metropolialueittain. 31 Taulukko 2: Regressiotunnusluvut – Asuntojen hinnat 1997–2007. 80 Taulukko 3: Regressiotunnusluvut – Asuntojen hinnat 2007–2011. 81 Taulukko 4: Regressiotunnusluvut – Asuntojen hinnat 1997–2011. 81 11 VAASAN YLIOPISTO Kauppatieteellinen tiedekunta Tekijä: Janne Kalluinen Tutkielman nimi: USA:n subprime-asuntokuplan tunnuspiirteet Ohjaaja: Petri Kuosmanen Tutkinto: Kauppatieteiden maisteri Yksikkö: Taloustieteen yksikkö Aloitusvuosi: 2010 Valmistumisvuosi: 2016 Sivumäärä: 100 TIIVISTELMÄ Asuntojen hintataso nousi Yhdysvalloissa reaalisesti miltei kaksinkertaiseksi vuosien 1997 ja 2007 välillä ja putosi vuoteen 2011 mennessä lähes takaisin vuo- den 1997 tasolle. Huolimaton luotonanto oli yksi perimmäisistä syistä asuntojen hintojen kohoamiseen ja hintakuplan muodostumiseen. Subprime-lainananto oli suurin yksittäinen syy asuntojen hintojen kohoamiseen ja tämä väite painottuu aiheen aiemmassa tutkimuksessa. Tämä tutkimus tarkastelee eritoten tonttien sääntelyn merkitystä asuntojen hintojen muutokseen Yhdysvalloissa 1997–2011. Tutkielma on läpileikkaus Yhdysvaltojen asuntokuplasta, jota taustoitetaan aluksi selventämällä hintakuplien syntymiseen liittyviä tyypillisiä piirteitä asun- tokuplien näkökulmasta. Kyseisiä piirteitä peilataan Yhdysvaltojen asunto- kuplaan ja näiden väliltä pyritään löytämään yhtäläisyyksiä. Tutkielmassa subprime-asuntokuplaa tarkastellaan paitsi kansallisella tasolla, myös neljän esi- merkkiosavaltion: Kalifornian, New Yorkin, Teksasin ja Michiganin kohdalla. Empiirisessä osiossa testataan subprime-lainaamisen, tonttien sääntelyn ja koti- talouksien tulojen vaikutusta asuntojen hintoihin. Empiirisessä osiossa saadut tulokset puoltavat väitettä, että subprime-asuntolai- nat olivat suurin syy asuntojen hintojen nousemiseen viime vuosituhannen vaih- teessa. Subprime-kriisin eskaloiduttua hinnat myös putosivat eniten osavalti- oissa, jossa subprime-lainaaminen oli yleisintä. Tonttien sääntely vaikutti positii- visesti hintojen nousuun, mutta sillä ei ollut yhteyttä asuntojen hintojen laskuun 2007–2011. Tutkimuksen merkittävin havainto on, että empiirisen näytön perus- teella tonttien sääntelyn vaikutus asuntojen hintoihin voidaan vahvistaa merkit- seväksi Yhdysvalloissa 1997–2011, toisin kuin subprime-lainaamisen voimak- kuus tai muutokset kotitalouksien mediaanituloissa. AVAINSANAT: subprime-kriisi, maankäyttö, kaavoitus, asuntojen hinnat, asuntokupla 13 1. JOHDANTO Asunnot yleisesti mielletään sijoituskohteiksi, joiden arvo kasvaa yli ajan. Tämän vuoksi asunnon ostamisen voisi ajatella olevan aina riskitön sijoitus lainarahalla- kin. Yksittäisen henkilön velanottoon voi rohkaista tieto siitä, että mahdollisten takaisinmaksuvaikeuksien sattuessa asunnon voi aina myydä ja kuitata täten vel- kansa luotonantajalle. Oletus alati kohoavista asuntojen hinnoista voi olla varsin- kin äkkirikastumisesta haaveilevalle harhaanjohtava, mikäli otamme huomioon, että asuntojen hinnat esimerkiksi Yhdysvalloissa ovat kasvaneet reaalisesti vuo- sien 1890 ja 2015 välillä vain 0,34 % vuosittain (Case & Shiller: 2016). Yhdysvalloissa 2000-luvun vaihteessa muodostuneen subprime-asuntokuplan synnyssä suuressa roolissa olivat yleistyneet subprime-asuntolainat, joita joudut- tiin lopulta ulosmittaamaan moninkertaisesti asuntokuplaa edeltäneeseen ai- kaan nähden. Asuntojen nopeasti nousevat hinnat 2000-luvun alun Yhdysval- loissa eivät suinkaan hillinneet houkutusta ottaa asuntolainaa, eikä myöskään al- hainen korkotaso. Luottolaitokset alkoivat myöntää ennätyksellisen paljon ke- vein luottostandardein myönnettyjä asuntolainoja, mistä seurasi vähävaraisem- man väestönosan aktiivisempi osallistuminen asuntomarkkinoille. Asuntolaino- jen vakuudeksi kelpasivat usein juuri kaupankäynnin kohteena olleet asunnot, joiden arvon heikkenemistä ei katsottu todennäköiseksi. Kun vuoden 2005 jäl- keen asuntovelallisten maksuvaikeudet ja ulosmittaukset alkoivat yleistyä voi- makkaasti, asuntojen hinnat alkoivat laskea. Koska asuntolainojen vakuudet oli- vat tavallisesti merkittävästi arvoaan menettäneitä asuntoja, vaikeuksissa olivat paitsi asuntovelalliset, myös paljon asuntolainoja myöntäneet luottolaitokset. Yhdysvaltojen subprime-asuntokuplan tutkimus melko aiheellisestikin painot- taa subprime-lainaamisen merkitystä asuntojen hintamuutosten aiheuttajana, mikä on ymmärrettävää. Siitä huolimatta ja ehkäpä nimenomaan subprime-lai- naamisen yleisyyden vuoksi muiden taloudellisten fundamenttien vaikutusta hintamuutoksiin subprime-asuntokuplan tutkimuksessa tarkastellaan yleisesti vähemmän. Tämän tutkielman tarkoitus on taustoittaa asuntojen hintoihin vai- kuttaneiden taloudellisten fundamenttien kehitystä vuosien 1997 ja 2011 välillä, jolloin subprime-asuntokupla muodostui ja lopulta puhkesi. Erityistä painoar- voa annetaan tonttimaiden sääntelyn vaikutukselle asuntojen hintoihin. Tontti- maan sääntely on asuntojen tarjontaa rajoittava tekijä ja sen katsotaan nostavan 14 asuntojen hintoja (Schauman 2013: 20–22). Tonttimaan sääntelystä Yhdysval- loissa subprime-kriisin vallitessa on olemassa mielenkiintoista dataa, jonka yh- teyttä asuntojen hintoihin tarkastellaan tässä tutkielmassa suurennuslasilla. Suomalaisittain olisi varsin tärkeää hallita perusteita asuntomarkkinoiden toi- minnasta ja asuntojen hintoihin vaikuttavista fundamenteista. Keskiverron suo- malaisen kotitalouden varallisuudesta 56 % muodostuu asunnon arvosta. Osuus on Euroopan keskiarvoon nähden suurempi (Honkkila 2015). Lisäksi kenen ta- hansa olisi tarpeen ymmärtää sääntelyn vaikutusta asuntojen hintoihin, sillä etenkään Suomen lainsäädäntöä kuulee sääntelyn puutteesta harvoin moititta- van, eikä vähiten rakentamisen ja remontoinnin osalta. Tästä syystä tutkielmalla on erityistä arvoa myös Suomen asuntomarkkinoiden tilaa pohtivalle ja siihen näkemystä kaipaavalle. Vaikka tutkielma käsitteleekin aihetta Yhdysvaltojen nä- kökulmasta, asuntomarkkinoiden lainalaisuudet koskevat niin Yhdysvaltoja, Suomea kuin mitä tahansa muutakin maailman kolkkaa. Tutkielman ensimmäisessä kappaleessa tarkastellaan yleisesti hintakuplien ana- tomiaa ja erityispiirteitä luonnollisesti painottaen asuntokuplien näkökulmaa, mutta perspektiiviä hintakuplien luonteeseen haetaan hieman myös osakemark- kinoilta. Tätä seuraa Yhdysvaltojen subprime-asuntokuplan tarkempi analy- sointi: kappaleessa 3 käydään läpi kriisin synty, syyt ja seuraukset. Subprime- asuntokupla ilmeni Yhdysvaltojen eri osavaltioissa hyvin erilaisin seurauksin, minkä vuoksi on perusteltua taustoittaa asuntomarkkinoiden tilaa tarkemmin neljän esimerkkiosavaltion tapauksessa: Kalifornian, New Yorkin, Teksasin sekä Michiganin. Tätä kaikkea seuraa empiiriseen tutkimuksen osio, jossa tutkitaan tilastollisen aineiston ja asuntojen hintojen välistä yhteyttä. Tarkastelu fokusoi- tuu, joskaan ei kokonaan fakkiudu, läpi tutkielman tonttien sääntelyn ja tonttien hintojen näkökulmaan. 15 2. HINTA- JA ASUNTOKUPLAN TUNNUSMERKIT Hintakuplalla tarkoitetaan tietyn varallisuusesineen hinnan poikkeamista sen ta- loudellisten perustekijöiden, eli fundamenttien edellyttämästä tasosta. Asuntojen hintoihin vaikuttavia tekijöitä kutsutaan asuntojen hintojen fundamenteiksi. (Black, Fraser, Hoesli 2005: 3). Poikkeamat hinnoissa johtuvat siitä, että talouden toimijoiden odotukset hintojen todellisesta tasosta ovat virheellisiä. Hintakuplia muodostuu siitä syystä, että kysyntäpaineet tiettyyn varallisuusesineeseen muo- dostuvat syystä tai toisesta liian suuriksi. Hintakuplia voi muodostua vaikkapa osakkeiden, raaka-aineiden tai asuntojen hintoihin. (Melolinna & Taipalus 2006: 41–42.) Hintakuplan kannalta haasteellisinta ja toisaalta olennaisinta on sijoituskohteen fundamenttien edellyttämän hintatason määritteleminen. On vaikeaa määritellä tekijöitä, jotka erehtymättä indikoisivat oikean hintatason. Kuitenkin, eräs taval- linen tapa määrittää sijoituksen arvo on hinnoittelumalli, jossa varallisuusesi- neen kassavirrat diskontataan nykyhetkeen ja joiden pohjalta lasketaan sijoituk- sen nykyarvo. Jos nykyarvo poikkeaa merkittävästi markkinahinnasta, voidaan hintakuplan – positiivisen tai negatiivisen – todeta olevan olemassa. Kuplan puh- jetessa hinnat muuttuvat merkittävästi. Koska hintakuplien todentamisessa on ongelmallista määritellä taloudellisten fundamenttien mukainen "oikea" hinta- taso, ollaan lopulta paradoksaalisessa tilanteessa: hintakuplan olemassaoloa on periaatteessa mahdotonta todistaa varmasti olemassa olevaksi. (Melolinna & Tai- palus: 2006: 41–42.) Taloustieteellisessä ajattelutavassa taloudellisten toimijoiden katsotaan yleensä olevan toiminnassaan rationaalisia. Rationaalisella käyttäytymisellä on eriäviä mää- ritelmiä. Rationaalisen sijoittajan toiminnan voidaan kootusti katsoa käsittävän sen oletuksen, että markkinoilla toimivat sijoittajat ovat toiminnassaan järkeviä ja tekevät kuten heille itselleen on parasta. Toisinaan rationaalisuuden käsittee- seen liittyy myös lisäoletus, että kaikki sijoittajat markkinoilla ovat yhtä rationaa- lisia ja jakavat täysin saman informaation, mikä on kiistatta epärealistista. Jok- seenkin epärealistisista oletuksista huolimatta on perusteltua ajatella, että sijoit- tajat toimivat markkinoilla parhaan kykynsä mukaan rationaalisesti. Toisin sa- noen sijoittajat pyrkisivät maksimoimaan markkinoilla omaa hyötyään. (Aliber & Kindleberger 2005: 38–40.) 16 Rationaalisten oletuksien perusteella voidaan sanoa, että kaikki tarvittava infor- maatio sisältyy täten sijoituskohteen hintaan. Toisin sanoen markkinat reagoivat kaikkeen tapahtuvaan siten, että jokainen uusi julkinen tiedonjyvänen vaikuttaisi markkinahintaan kysynnän ja tarjonnan kautta. (Aliber & Kindleberger 2005: 38– 40.) On kuitenkin varsin aiheellista väittää, että ihmisen käyttäytymisessä markki- noilla esiintyy toisinaan myös irrationaalisuutta. Tämän vuoksi on myös perus- teltua väittää, että sijoittajien rationaalisuus on jossain määrin teoreettinen käsite. Olisikin epärealistista jättää huomiotta sijoituskäyttäytymiseen liittyvä irratio- naalisuus. Rationaalisen käyttäytymisen oletus on kuitenkin hyödyllinen, sillä pitkällä aikavälillä sijoittajien toiminnan voidaan katsoa perustuvan keskimäärin harkittuihin perusteisiin. Voidaankin todeta, että rationaalisuus on parhaimmil- laan lähtökohta sijoittajan käyttäytymiseen. Rationaalisuudessa on monesti kyse siitä, miten sijoittajien tulisi käyttäytyä eikä niinkään siitä, miten sijoittajat ovat käyttäytyneet. Tämän vuoksi hintakuplien muodostuminen on markkinoilla täy- sin mahdollinen ilmiö. (Aliber & Kindleberger 2005: 38–40.) 2.1. Asuntokupla Kun asuntojen hinnoissa on hintakupla, puhutaan asuntokuplasta. Asuntokuplien puhkeamisella on yleensä tuhoisia vaikutuksia talouden toiminnalle. Vaikutuk- set näkyvät korkeina työttömyys- ja alentuneina tuotantolukuina. Rahoitusmark- kinoiden vakaus on vaakalaudalla, mikäli asuntokuplan tilanteessa lainapäätök- set on tehty harhaisten riskiarvioiden mukaisesti. (Dreger & Kholodilin 2013: 16; Taipalus & Melolinna: 2006: 43.) Asuntojen hinnoissa oleva "ilma" voi nostaa lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä tavaroiden kysyntää aiheuttaen inflaatiopaineita ja resurssien tehotonta allokoi- tumista. Toisin sanoen, kotitaloudet ja yritykset elävät yli varojensa, kun virheel- linen allokointi johtaa pitkällä aikavälillä kestämättömään kulutukseen ja tuotan- non ylimääriin. Kun taloudellinen sykli vaihtuu taantuvaksi, epätasapainot huo- mataan – yleensä vakavin taloudellisin seurauksin. (Dreger & Kholodilin 2013: 16.) 17 Kun asuntojen hinnoissa on kuplan aineksia, hinnat poikkeavat taloudellisten fundamenttien asettamasta arvosta merkittävästi. Tällaisissa tilanteessa keskus- pankin tulisi nostaa ohjauskorkoaan välttääkseen talouden taantumista kuplan puhjettua. Mikäli asuntojen hinnat kohoavat lyhyessä ajassa, mutta arvonnousu voidaan selittää taloudellisten fundamenttien perusteella, keskuspankin ei ole syytä puuttua talouden toimintaan. (Black, Fraser, Hoesli 2005: 2.) 2.2. Mania ja järjetön innostuneisuus Hintakuplien yhteydessä puhutaan usein termistä mania. Manialla tarkoitetaan taloustieteellisessä mielessä "rationaalisuuden menettämistä markkinoilla", mikä on massahysterian kaltainen tila. Suomalainen sivistyssanakirja (Nurmi, Rekiaro, Rekiaro 2001: 85) kuvailee kulutushysteriaa "ylenmääräisenä vimmana", minkä voidaan katsoa viittaavan tilaan, jossa tehdään hätiköityjä, – vailla täyttä ymmär- rystä olevia sijoituspäätöksiä. Aliber ja Kindleberger (2005: 40.) sanovat manian viittaavan tapauksiin, joihin liittyy yleistä irrationaalisuutta ja joukkopsykolo- giaa sijoitusmarkkinoilla. Manioille on muutamia luonteenomaisia ja toistuvia piirteitä. Manioissa ihmisillä on tapana käyttäytyä joukkopsykologian mukaisesti ja sor- tua ryhmäajatteluun. Sijoittajat markkinoilla muuttavat käsityksiään tietystä asi- asta samanaikaisesti ja alkavat käyttäytyä kuin "paimeneläimet" (Aliber & Kin- dleberger 2005: 40–41). Tällainen ryhmäajattelu sinällään on luonnollista ihmisen käytökselle eikä suinkaan aina negatiivinen asia. Jos kuvitellaan tilanne, jossa tie- detään yksittäisen ihmisen olevan asiantuntijuudessaan toista edellä, on toden- näköisesti järkevää seurata asiantuntijan viitoittamaa tietä. Kun jollakin markki- nalla siirtyy paljon pääomaa tiettyyn sijoituskohteeseen, on vaikeaa sanoa, onko kyseessä sijoittajien sokeaa luottamusta tiettyjen toimijoiden lausuntoihin, eli laumakäyttäytymistä, vai ovatko sijoittajat tehneet analyysinsä itsenäisesti. (Gar- ber 2001: 5.) Esimerkkinä klassisesta maniasta otettakoon esille eräs taloustieteen tunnetuim- mista hintakuplista: Alankomaiden tulppaanimania vuonna 1634–1637. Tulp- paanilajikkeet olivat tuohon aikaan suuri status-symboli ja niiden istukkaista käytiin kauppaa alati kohoavilla hinnoilla. Kaikki kansanosat aina vähävaraisista hyvin toimeentuleviin osallistuivat kaupantekoon ja keinotteluun. Yhä useampi 18 sijoittaja alkoi kiinnostua helposta tavasta tehdä rahaa, ja markkinoille alkoi vir- rata suuria määriä pääomaa – mahdollisesti myös ulkomailta – kunnes yhtäkkiä 1637 tulppaaninsipuleiden hinnat putosivat rajusti, kun kysyntä yllättäen laan- tui. Häviäjäksi jäivät luonnollisesti ne, jotka omistivat tulppaaneita eniten ja jotka olivat hankkineet tulppaaninsa juuri ennen hintakuplan puhkeamista. (Garber 2000: 25–27, 58.) Kirjassaan Famous First Bubbles: The Fundamentals of Early Manias Peter M. Garber (2000.) kumoaa monia paikkaansa pitämättömiä väitteitä hintakuplista. Esimer- kiksi tulppaanimania ei suinkaan kohdistunut kaikkiin tulppaanilajikkeiden hin- toihin, vastoin yleistä käsitystä. Siitä huolimatta tulppaanimania on malliesi- merkki hintakuplasta. Toisinaan houkutus rikastumiseen voi aiheuttaa markki- noille tilanteen, josta Garberin mukaan monet toimijat haluavat hyötyä ja miten tilanne lopulta koituu kohtaloksi niille, joilla on eniten pääomaa sijoitettuna ”ar- vottomaan” hyödykkeeseen. Taloustieteen nobelistiksi vuonna 2013 valittu Robert Shiller kertoo kirjassaan Ir- rational Exuberance (2005: 1–2), että sijoitushyödykkeillä esiintyy toistuvasti mark- kinapsykologiaan perustuvia, taloudellisiin fundamentteihin nähden täysin kes- tämättömiä hintatasoja. Onkin merkillistä, etteivät markkinat tunnu ikinä oppi- van tämän kaltaisista virheistä. Shiller viittaa esimerkiksi Yhdysvaltojen osake- markkinoiden räjähdysmäiseen arvonnousuun 1990-luvulta 2000-luvun IT-kup- lan puhkeamiseen. Tällöin markkinoilla esiintyi kouriintuntuvaa, järjetöntä innos- tuneisuutta (irrational exuberance). Ilmiönä järjetön innostuneisuus eroaa maniasta hieman maltillisempana: maniaan kuuluu osana hysteria ja jopa hulluus. Järjettömän innostuneisuuden vallitessa markkinat reagoivat hinnannousuihin hinnannousuilla. Uutiset hinnannousuista houkuttelevat markkinoille uusia si- joittajia, ja ilmiö ruokkii itse itseään. Tällöin sijoituskohteiden todellisia hintoja ei osata arvioida kriittisesti, vaan sijoituksia tehdään äkkirikastumisen toivossa, ka- teudesta muiden sijoittajien tuottoihin ja toisaalta myös uhkapelin houkutuk- sesta. Järjetön innostuneisuus kumpuaa huonosta arviointikyvystä, kun intomie- lisyys ottaa vallan kriittisestä ajattelusta. (Shiller 2005: 2.) Termin järjetön innostuneisuus teki tunnetuksi Yhdysvaltojen keskuspankin Fe- din silloinen puheenjohtaja Alan Greenspan televisioidussa puheessaan joulu- 19 kuussa 1996. Termi levisi nopeasti ympäri maailman, mikä lopulta aiheutti pie- noisen hätäjarrutuksen maailman pörsseissä: Nikkei Japanissa, Hang Seng Hong Kongissa, DAX Saksassa, FT-SE Iso-Britanniassa sekä Dow Jones Yhdysvalloissa olivat kaikki 2–4 prosenttiyksikön laskussa puheen ja termin levitessä maailman tietoisuuteen. Nopea osakekurssien lasku on hyvä osoitus markkinoiden mielet- tömyydestä ja markkinapsykologian merkittävyydestä sijoitusmaailmassa. On sinällään ironista, että kun Greenspan puhui järjettömästä innostuneisuudesta, markkinat reagoivat siihen jokseenkin järjettömällä tavalla. (Shiller 2005: 1–2.) 2.3. Asuntojen hintojen määrittyminen Sijoitusmarkkinoilla esiintyy jatkuvasti hinnoitteluvirheitä eli anomalioita, mikä on osoitus siitä, että sijoituskohteen taloudellisten fundamenttien mukainen tarkka arvonmääritys on hankalaa. Sijoitushyödykkeen hinnan markkinoilla voi- daan yksinkertaisimmillaan sanoa olevan riippuvainen vain kysynnästä ja tar- jonnasta. Hieman konkreettisemmin sijoituskohteen arvo voidaan määritellä muun muassa sen kassavirroista tulevilla periodeilla. Tulevissa kassavirroissa on huomioitu myös sijoituskohteen jäännösarvo myyntihetkellä. Tehokkailla mark- kinoilla kunkin sijoituskohteen hinnan tulisi olla riippuvainen sen tuotoista, joi- den tulee olla linjassa markkinoiden yleisen tuottotason kanssa. (Seiji 2008.) Mikäli sijoituskohteen kysyntä ja täten myös sen hinnan tulisi määrittyä tulevien aikaperiodien tuotoista, asunnon tapauksessa vastaavan kaltaisen tilanteen voi- daan katsoa olevan asuntojen hintojen ja vuokratuottojen välisessä suhteessa. Toinen tapa tutkia asuntojen hintatasoa on verrata asuntojen hintoja eri ajanjak- sojen aikana kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin ja niiden historiassa ta- pahtuneisiin muutoksiin. Nämä kaksi tapaa lähestyä asuntojen hintojen arvon- määritystä asuntomarkkinoiden tutkinnassa ovat yleisiä. (Black ym. 2005: 3.) Asuntojen hintoihin vaikuttavia tekijöitä kutsutaan asuntojen hintojen funda- menteiksi. Asuntojen vuokratuoton ja kotitalouksien tulojen lisäksi asuntojen hintoihin vaikuttaa muitakin tekijöitä. Tällaisia ovat muun muassa väestönkasvu tai -väheneminen, kaavoitus, rakentamisen kustannukset, korkotaso ja inflaatio (Finicelli 2007: 2). Tonttien hinnat ja niiden niukkuus, verotus ja valtion tukitoi- met asunnontuotannolle ovat myös tekijöitä, jotka osaltaan vaikuttavat asuntojen hintoihin (Kivistö 2012: 8–12). 20 Demografiset tekijät vaikuttavat asuntojen kysyntään eri alueilla: väestönkasvu vaikuttaa luonnollisesti asuntojen kysyntään positiivisesti. Toinen asuntojen ky- syntään vaikuttava demografinen tekijä väkiluvun lisäksi on asuntokuntien kes- kimääräinen koko, eli montako henkilöä kotitaloudessa keskimäärin asuu. Ky- syntään vaikuttaa niin ikään muuttoliikkeet sekä maista toisiin että maiden si- sällä. Esimerkki muuttoliikkeen aiheuttamista hinnanmuutoksista maan sisällä pätee esimerkiksi Suomen kohdalla: muuttoliike kasvukeskuksiin on nostanut asuntojen hintoja suurissa kaupungeissa, Suomessa esimerkiksi Helsingissä. (Ki- vistö 2012: 9–11.) Rakentamiselle vapaan tonttimaan arvo ja tonttimaan sääntely ja kaavoitus vai- kuttavat asuntojen hintoihin. Mikäli tonttimaata on tarjolla rajoitetusti, asuntojen rajoitettu tarjonta voi luoda nousupaineita asuntojen hinnoille (Schauman 2013: 96). Tonttimaan rajoittaminen ei ole kvantifioitavissa yksinkertaisesti, mutta sääntelyn tiukkuudellekin on luotu omia mittareitaan. Tässä tutkielmassa anne- taan tonttimaiden hintojen ja sääntelyn tarkastelulle erityistä painoarvoa. Tut- kielman empiirisessä osiossa tonttimaan sääntelyn tiukkuuden mittarina käyte- tään Pennsylvanian yliopistossa kehitettyä Wharton Residential Land Use Regula- tory Indexiä (tästedes WRLURI). Tonttimaan käytön säännöstelyä on toteutettu Yhdysvalloissa alueittain hyvin- kin eri periaattein ja säännöstelyn vertailu ja mittaaminen on hankalaa eri osa- valtioiden välillä. Huolimatta siitä, että mitattava suure on ominaisuuksiltaan suurilta osin kvalitatiivinen, WRLURI on suunniteltu mittaamaan maankäytön säännöstelyn voimakkuutta numeerisesti eri alueilla. Indeksi on valmistunut vuonna 2007 ja tämän asuntojen hintojen tutkinnan kannalta erityisen ansiok- kaaksi tutkimuksen tekee se, että indeksi antaa arvon kunkin Yhdysvaltojen osa- valtion tonttien säännöstelyn voimakkuudesta. Arvo on laskettu kyselylomak- keella, jossa asunnonomistajat vastaavat osavaltioiden sääntelyyn, lainsäädän- töön ja oikeuskäytäntöjä koskeviin kysymyksiin. Näiden vastausten pohjalta on luotu osavaltiokohtainen ja toisiin osavaltioihin nähden vertailukelpoinen ti- lasto, jonka avulla maankäytön ja asuntojen hintojen välistä yhteyttä on tutki- muksen kannalta luontevampaa tarkastella. Indeksi saa sitä korkeamman arvon, mitä säännellympää maankäyttö kullakin alueella on. (Gyourko, Saiz & Sum- mers 2007: 5.) 21 Ilman tonttien sääntelyä markkinoiden ei uskota ratkaisevan tonttien optimaali- sesta käyttöä niin, että enemmistön hyvinvointiedut eivät olisi sen kanssa risti- riidassa. Sääntelyn on kuitenkin todettu monien tutkimustulosten myötä nosta- neen hintoja monien eri maiden asuntomarkkinoilla, useissa tapauksissa jopa kymmenillä prosenteilla, mikä sekin koituu yksilölle haitalliseksi. Yhteiskunnan väliintuloa tonttimarkkinoilla perustellaan negatiivisilla ulkoisvaikutuksilla, joita Schauman (2013: 19–20) artikkelissaan luettelee: 1. Kukin maa-alue on sijainniltaan uniikki ja kunkin tontin käyttötarkoitus vai- kuttaa läheisen tontin markkina-arvoon. Ilman sääntelyä tonttimarkkina olisi ris- kisempää. 2. Ilman sääntelyä asuinalueiden infrastruktuuri ei välttämättä kestä ruuhkautu- mista, josta koituu negatiivisia ulkoisvaikutuksia kaikille. 3. Kaupunkien kasvaessa niiden kokonaistuottavuus kasvaa ja ihmisten pakkau- tumisesta koituu näin positiivisia ulkoisvaikutuksia. 4. Markkinat eivät pysty järjestämään sääntelemättöminä julkishyödykkeitä, ku- ten esimerkiksi puistoja ja muita viheralueita, jotka ihmiset kokevat tärkeiksi. Näiden tekijöiden ottaminen huomioon markkinan optimitilan saavuttamiseksi on vaikeaa. Asuntomarkkinoita ajatellen tonttien sääntelyllä katsotaan olevan korottava vaikutus asuntojen hintoihin, sillä tonttien tarjonta vähentää myös asuntojen tarjontaa. Tonttien tarjontaa yleensä rajoittuu kaavoituksesta, eli pää- töksillä alueiden suunnitellusta. Tämän lisäksi rakentamisen rajoittaminen on yksi sääntelyn keinoista: yksityiskohtaisemmin rakennuslupien myöntämisen hillitseminen, asuntojen neliömäärän rajoittaminen, asukas- ja rakennustiheyden rajoittaminen ja talojen korkeuden sääntely. Sääntelyä voidaan edellä mainituista syistä oikeutetusti perustella, mutta ei ole läheskään aina itsestään selvää, että rajoittaminen olisi yhteiskunnan etujen mukaista. Jos rajoittamisen aiheuttama asuntojen ja tonttien hintojen nousu aiheuttaa kotitalouksien taloudellisen hyvin- voinnin vähenemistä, on kyse julkisen vallan sääntelytoimien epäonnistumi- sesta. (Schauman 2013: 20–22.) Rakentamiskustannukset vaikuttavat luonnollisesti myös asuntojen hintoihin. Mikäli uuden asunnon rakentaminen on kustannuksiltaan edullisempaa kuin 22 vanhan asunnon ostaminen asuntomarkkinoilta, on rakentaminen tällöin luon- nollisesti rationaalisempi vaihtoehto. Rakentamisen kustannukset riippuvat paitsi liiketoiminnan muuttuvista kustannuksista, mutta eritoten teknologisesta kehityksestä. Uudet innovaatiot rakennusalalla tekevät rakentamisesta kustan- nustehokkaampaa. (Shiller 2005: 23.) Kotitalouksien velkaantumisen kasvulla ja asuntokuplien muodostumisen vä- lillä on huomattu olevan yhteys. Oikarisen (2009: 747) mukaan kotitalouksien velkaantumisella voidaan ennakoida asuntojen hintojen kehitystä. Kotitalouk- sien velkaantuminen on yleensä seurausta luoton saatavuuden helpottumisesta, mikä kasvattaa asuntojen kysyntää. Kysynnän ja tarjonnan lakien perusteella kasvava kysyntä nostaa asuntojen hintoja. Alhainen korkotaso luonnollisesti houkuttelee asunnonostajia, sillä korkeat korot voivat tehdä lainan kokonaiskus- tannuksista merkittävästi suuremmat. Harvalla on varaa ostaa asuntoa pelkästään omilla säästöillään, ja suuri osa asun- nonostoista tapahtuu ainakin osittain lainarahalla. Alhaisen korkotason valli- tessa kotitalouksien velkaantuminen saattaa täten lisääntyä nopeastikin. Vaaral- liseksi tämän ilmiön tekee se, että kohoavat asuntojen hinnat houkuttelevat koti- talouksia ostamaan asuntoja, mikä on alun perin seurausta velanotosta. Toisin sanoen, velanotto nostaa asuntojen hintoja ja hintojen nousu kasvattaa jälleen ve- lanottoa, mikä on kierteenä vaarallinen. Pahimmillaan se saattaa johtaa markki- noiden kannalta riskialttiiseen tilanteeseen varsinkin silloin, jos markkinoilla ta- pahtuu samaan aikaan yllättäviä negatiivisia shokkeja ja talous taantuu. Subprime-kriisi laukaisi asuntomarkkinoilla paniikkia paitsi Yhdysvalloissa, myös monessa Euroopan maassa. Velanotto paljastaa jotain kotitalouksien taloudellisista tulevaisuudennäkymistä. Tämä on toisaalta itsestään selvääkin – olisi kyseenalaista, mikäli kotitalous ot- taisi velkaa, jonka takaisinmaksuun se kokisi olevan kykenemätön. Kuitenkin voi vallita tilanne, että kotitaloudet karttavat riskiä ja velanottoa, vaikka olisivatkin todennäköisesti kykeneväisiä suoriutumaan veloistaan. Kotitalouksien velkaan- tuminen fundamenttina on asuntojen hintojen ennustamisen kannalta ongelmal- linen siinä mielessä, että on vaikeaa mieltää, mikä olisi optimaalinen velkaantu- neisuusaste. 23 2.4. Määritelmiä erityypillisille hintakuplille Hintakuplille tyypillinen piirre on spekuloijien keinottelu sijoituskohteilla: spe- kuloijat sijoittavat tiettyyn kohteeseen uskoen sen arvon nousevan, mutta usko- mus ei varsinaisesti perustu hintoihin vaikuttavien taloudellisten fundamenttien muutoksiin. Herääkin kysymys, miksi yksikään keinottelija ostaisi sijoituskoh- detta tietäen samaan aikaan, että sen hinta on fundamenttien edellyttämällä ta- solla tai jopa sen yli. Selitys on varsin yksinkertainen: kun hinnat ovat nousseet aikaisemminkin, on loogista ajatella niiden nousevan myös tulevaisuudessa. Toi- sekseen kohonnut kuluttajien luottamus talouteen voi selittää ”perusteetonta” nousua varallisuushyödykkeen hinnassa. Jos markkinoilla vallitsee yliluotta- musta, sijoitushyödykkeen hintaan voi alkaa muodostua hintakuplan aineksia. Kuplan paisuminen jatkuu niin kauan kuin sijoittajat uskovat hinnan nousevan tulevilla aikaperiodeilla. Vaikka usko hintojen nousuun olisi loputonta, tulisi jos- sain vaiheessa myös mukaan resurssien niukkuus, mikä pakottaisi hintojen ko- hoamisen pysähtymään. (Taipalus 2006: 13.) Taloustieteessä on useita määritelmiä erilaisille tyypillisille hintakuplille. Yksi niistä on spekulatiivinen kupla (speculative bubble). Spekulatiivisessa kuplassa si- joitushyödykkeen hintaan sekoittuu ”ilmaa” vähitellen, kun hintojen uskotaan nousevan aikaisemman trendin mukaisesti. Tällöin spekuloijat ostavat sijoitus- kohteen, esimerkiksi asunnon, ensisijaisesti vaurastumismielessä eikä varsinai- sen käyttötarkoituksen – asuntojen tapauksessa asumisen vuoksi. Spekulatiivista kuplaa kutsutaan myös perinteiseksi tai irrationaaliseksi kuplaksi. (Taipalus 2006: 13.) Rationaalinen kupla (rational bubble) on spekulatiivisen kuplan kaltainen. Ratio- naalisen kuplan käsitteeseen sisältyy ajatus, että sijoituskohteen fundamenttien mukaisessa hinnassa voi olla poikkeamia, minkä sijoittaja tiedostaa. Toisin sa- noen, rationaalinen sijoittaja sijoittaa rahansa kohteeseen, jonka hinnassa hän tie- tää olevan ”ilmaa”. Syy miksi sijoittaja tekee näin, piilee siinä, että hän uskoo sijoituskohteen hinnan nousevan tulevaisuudessa edelleen. Tällöin sijoittaja luonnollisesti uskoo pystyvänsä myymään sijoituksensa ja poistumaan markki- noilta ennen kuplan puhkeamista. Tähän sijoitusstrategiaan liittyy olennaisena ajatus, että hintojen nousu ei voi jatkua ikuisesti. (Taipalus 2006: 13–14.) 24 Toiminnan voidaan kenties katsoa olevan jossain määrin moraalisesti kyseen- alaista. Toisaalta ”rationaaliset” sijoittajat kohtaavat myös riskiä, jos kupla puh- keaakin ennen kuin he olivat arvioineet. Joka tapauksessa tässäkin sijoittamisessa pätee varsin reilu lainalaisuus: riski siirtyy aina ostajalle. Rationaalisen kuplan tapauksessa sijoittaja arvioi sijoitushyödykkeen hintaa seuraavan yhtälön mu- kaan: (1) 𝑃𝑡 = 𝑃𝑓 + 𝐵𝑡 Yhtälössä 𝑃𝑡 ilmaisee sijoitushyödykkeen hintaa ajan hetkellä t, 𝑃𝑓sijoitushyö- dykkeen fundamenttien mukaista hintaa ja 𝐵𝑡 kuplatekijän suuruutta. Mitä suu- rempi 𝐵𝑡 on, sitä kannattavampaa on sijoitushyödykkeen myynti. (Taipalus 2006: 14.) Kirnuamiskuplalla (churning bubble) tarkoitetaan osakesijoittamisessa hintakup- laa, joka muodostuu informaation epäsymmetriasta salkunhoitajan ja sijoittajan välillä. Salkunhoitajan kannalta voi olla edukasta houkutella sijoittaja ostamaan arvopapereita huolimatta sijoitusten arvonnousunäkymistä, mikäli salkunhoita- jan palkka on riippuvainen hänen aikaansaamien kauppojen määrästä. Kuvain- nollisesti tätä kaupittelutapaa voi kutsua kirnuamiseksi. Kun sijoittaja luottaa salkunhoitajaansa ja ostaa sijoitustuotetta, jota ei kuitenkaan tunne, saattaa tiet- tyjen sijoituskohteiden hintoihin kohdistua liikakysyntää. Tämä puolestaan joh- taa hintojen kohoamiseen, vaikkei kasvavalle kysynnälle ole fundamentteihin perustuvaa järkevää syytä. (Taipalus 2006: 15.) Salkunhoitajan tehtävä on sijoittaa asiakkaidensa varoja sijoituskohteisiin, yleensä osakkeisiin tai rahastoihin. Asunnonostaja on arvopapereihin sijoitta- vaan henkilöön nähden erilaisessa asemassa, sillä asunto on konkreettinen sijoi- tus ja usein asunnot vaativat usein korkean rahamääräisen panostuksen, siinä missä arvopaperit ovat käyttöarvoa vailla ja joihin voi sijoittaa käytännössä min- käkokoisen summan pääomaa tahansa. Arvopaperimarkkinoiden salkunhoitajia voisi periaatteessa verrata asuntomark- kinoilla asunnonvälittäjiin. Asunnonvälittäjien palkkaus riippuu usein myytyjen asuntojen määrästä ja asuntojen kauppahinnoista, mikä näin ollen kannustaa asunnonvälittäjiä myymään enemmän asuntoja ja kalliimmalla hinnalla. Tällöin 25 asunnonvälittäjällä voi olla insentiiveissään ajatella asiakkaan parhaan sijaan omaa parastaan. Niin ikään pankeilla voidaan tietyssä mielessä katsoa olevan mahdollisuus "kir- nuta" kuplaa. Pankin agendalla voi olla antaa luottoja enemmän kuin riskien mu- kaan olisi järkevää. Asuntolainat voidaan arvopaperistaa ja myydä sijoittajille, jolloin pankin riskit pienenevät. Toisekseen, mikäli pankkien "uhkapeli" kostau- tuu ja suuri määrä lainaajista ei kykene suoriutumaan veloistaan, voivat pankit myös odottaa valtion ottavan pankin velat kantaakseen, mikäli pankki ajautuisi maksukyvyttömäksi. Toisin sanoen kyse on tilanteesta, jossa pankki voi ottaa voittojensa maksimoinniksi riskejä, jonka seurauksia sen ei tarvitse ottaa kan- taakseen riskin realisoituessa. Ilmiössä on kyse niin sanotusta moraalikadosta. (Suomen pankki 2012: 42.) Luontainen hintakupla (intrinsic bubble) on eräänlainen rationaalinen hintakupla, jolla on omat erityispiirteensä. Koska sijoituskohteiden arvo voi perustua tietty- jen taloudellisten fundamenttien nojaan, voivat sijoituskohteiden arvot olla va- kaita pitkiä ajanjaksoja. Eksogeeniset, eli "ulkoa annetut", fundamentit voivat an- taa siitä huolimatta poikkeavia arvioita sijoituskohteen todellisesta arvosta. Täl- löin sijoitushyödykkeen arvo on voinut olla pitkään tiettyjen fundamenttien mu- kainen. Kun hintatason huomataan kuitenkin perustuneen virheellisille funda- menteille, sijoituskohteen hintakupla puhkeaa. Tällöin sijoituskohteen arvossa voi olla joko positiivisen tai negatiivisen kuplan aineksia. (Froot & Obstfeld 1991: 1189–1190.) Useimmiten hintakuplat mielletään luonteeltaan positiivisiksi, jossa hinnan aja- tellaan olevan yliampunut todellisesta arvostaan. Hintakupla voi olla yhtä lailla myös negatiivinen, jolloin hyödykkeen hinta on fundamenttien edellyttämän ta- son alapuolella. Negatiiviseen hintakuplaan päädytään, kun sijoituskohteen arvo syystä tai toisesta on pudonnut fundamenttien mukaisen tason alapuolelle. Sijoi- tuskohteen hinnan aleneminen voi joissain tilanteissa aiheuttaa sijoittajien sil- missä epäluottamusta, mikä aiheuttaa hinnanalenemisen kierteen. Kuvio toistuu pisteeseen, jossa sijoituskohteen hinta on selvästi fundamenttien mukaista tasoa alhaisempi. (Taipalus 2006: 15; Shiller 2005: 71.) 26 Positiivinen ja negatiivinen kupla eroavat toisistaan, kun tarkastellaan niiden ajallisia ominaisuuksia. Molemmat kehkeytyvät usein hiljalleen, mutta positiivi- selle hintakuplalle ominaista yleensä on sen puhkeamisen nopeus. Negatiiviset hintakuplat sen sijaan tapaavat täyttyä oikeaan tasapainoonsa hiljalleen. (Shiller 2005: 71.) 27 3. YHDYSVALTOJEN SUBPRIME-ASUNTOKUPLA Yhdysvaltojen subprime-kriisi ja asuntokuplan puhkeaminen horjutti pahasti niin Yhdysvaltojen kuin koko maailmankin taloutta. Tämän osoittaa muun mu- assa se, että Suomen reaalinen bruttokansantuote ei vuonna 2014 yltänyt vielä kriisiä edeltäneelle tasolleen reaalisesti (Tilastokeskus 2015). Asuntojen nopea ar- vonnousu Yhdysvalloissa kasvatti näennäisesti väestön varallisuutta, mikä puo- lestaan johti talouden kasvuun, kasvavaan kulutukseen ja kiivaaseen asunto- kauppaan. Siemenet asuntokuplan syntyyn kylvettiin jo ennen vuosituhannen vaihdetta, jolloin Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoiden sääntelyä purettiin laa- jalti. Pankkien pääomavaatimuksia kevennettiin ja asuntolainojen vakuusvaati- mukset pehmenivät. Nämä seikat yhdistettynä alhaiseen korkotasoon ja riskilli- seen luotonantoon olivat omiaan nostamaan asuntojen hintoja, mutta vain tila- päisesti. (Puttonen 2012: 48–49.) Kuvio 1: Yhdysvaltojen reaalinen bruttokansantuote miljardeissa dollareissa 1975–2014 vuoden 2014 hinnoin. Asuntokuplan puhkeamisen myötä syntynyt rahoitusmarkkinoiden kriisi aiheutti sel- vän notkahduksen Yhdysvaltain bruttokansantuotteeseen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella. (Bureau of Economic Analysis 2015; deflaattori: Bureau of Labor Statistics 2016.) 0 2000 4000 6000 8000 10000 12000 14000 16000 18000 20000 Yhdysvaltojen reaalinen BKT miljardeissa 28 Rahoitusmarkkinoille noussutta paniikkia voi verrata luonnonkatastrofiin, vaikka kukaan ei talouskriisiin ainakaan suoranaisesti kuollutkaan. Tietyssä mie- lessä se kuitenkin muistuttaa luonnonkatastrofia paljonkin: tuhannet ihmiset me- nettivät kotinsa, tuhannet menettivät työnsä ja tuhansia konkursseja ja ulosmit- tauksia jouduttiin suorittamaan. Monet pitävät finanssisektoria syyllisenä subprime-kriisiin, ja syytökset ovatkin aiheellisia. Ironisia syytöksistä tekee kui- tenkin se, että ennen kriisiä finanssisektoria syytettiin liian tiukoista luotonannon standardeista ja että se ei säännöstelystä johtuen ollut riittävän halukas myöntä- mään vähävaraisille asuntolainoja. Standardien keventäminen oli kuitenkin krii- sin aiheuttajana avainasemassa. (Gorton 2010: 61.) 3.1. Subprime-asuntokuplan erityispiirteet Asuntojen hintojen ripeä kohoaminen alkoi Yhdysvalloissa 1990-luvun puolivä- lin jälkeen ja kääntyi äkilliseen laskuun osavaltiosta riippuen vuosien 2006 ja 2007 aikana. Ennen kuplan puhkeamista omistusasumisen suosio kasvoi nope- asti, mikä oli seurausta myös optimistista taloudellisista tulevaisuudennäky- mistä. Muun muassa uusia koteja rakennettiin vuonna 2005 yhteensä noin 2 mil- joonaa, mutta vuonna 2009 rakentaminen oli vain neljännes neljän vuoden takai- sesta. Suurin kohderyhmä uusille asunnoille olivat alle 29-vuotiaat ja latinalais- amerikkalainen väestö. Maantieteellisesti uusia asuntoja rakennettiin etenkin Yh- dysvaltojen läntiseen osaan. (Bardhan, Edelstein, Kroll 2012: 27.) 3.1.1. Asuntojen hintakehitys Yhdysvalloissa 1997–2014 Yleistäen on hyvin tavallista ajatella, että asunnon ostaminen on turvallinen si- joitus, sillä asuntojen hinnat kohoavat jatkuvasti. Tätä väitettä tukevat muun mu- assa seuraavat seikat: tonttimaat ovat niukkoja, väestönkasvu lisää asuntojen ky- syntää ja ihmisten vauraus lisääntyy yli ajan. (Shiller 2005: 22–23.) Väitteet asuntojen jatkuvasta hintojen kohoamisesta eivät ole kovinkaan kestä- vällä pohjalla, mikäli tarkastellaan tilastoja yhdysvaltalaisten asuntojen hinnoista vuosituhannen vaihteesta vuoteen 2011 asti. Asuntojen hinnat eittämättä kohosi- 29 vat vuosien 1997 ja 2006 välillä, mutta myös putosivat yhtä nopeasti lähes lähtö- tilannetta vastanneeseen tasoon vuoteen 2012 mennessä. Nopea hintaheilahdus on esitetty graafin muodossa kuviossa 2. Kuvio 2: Asuntojen reaalihinnat Yhdysvalloissa: Case-Shiller -indeksi 1997–2014. Vuonna 1997 indeksi saa arvokseen 100, siinä missä asuntokuplan ollessa pahimmil- laan vuonna 2006 vastaava lukema oli 173,63. Vuonna 2012 asuntojen hinnat olivat pa- lanneet lähes samalle tasolle kuin vuonna 2000. (Case & Shiller: 2016) Vaikka asuntojen hinnat putosivat subprime-kriisin myötä radikaalisti, ne eivät aivan pudonneet alle vuoden 1997 tason. Asuntomarkkinat Yhdysvalloissa ovat viime vuosina alkaneet elpyä, ja hinnat ovat olleet jälleen nousu-uralla. Asunto- jen hinnat Yhdysvalloissa ovat siitä huolimatta olleet yllättävänkin stabiilit pit- källä aikavälillä. Vuosien 1890 ja 2014 välillä asuntojen hinnat ovat nousseet re- aalisesti vain noin 0,34 %:n verran vuosittain. Asuntojen pitkän aikavälin reaali- hintojen muutoksia Yhdysvalloissa voi tarkastella liitteestä 1. (Case & Shiller 2016.) 80 90 100 110 120 130 140 150 160 170 180 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 Asuntojen reaalihintaindeksi 30 3.1.2. Asuntojen hintamuutokset Yhdysvalloissa maantieteellisesti Puhuttaessa Yhdysvaltojen subprime-asuntokuplasta on aiheellista huomioida, etteivät asuntojen hinnat vaihdelleet läheskään koko maassa yhtäläisesti. Kuplan puhkeamista edeltäneenä ajanjaksona asuntojen hinnat nousivat erityisesti Yh- dysvaltain länsi- ja itärannikon metropolialueilla, minkä kuvio 2 hyvin osoittaa. Maan keskiosissa hintojen kohoaminen oli maltillisempaa, ja kuplan puhkeami- sen vaikutukset jäivät vähäisemmiksi. (Cohen, Coughlin, Lopez 2012: 350–351.) Kuvio 3: Subprime-asuntokuplan puhkeamisen vaikutukset Yhdysvalloissa eri metropolialueilla. Kuvan oranssit pisteet osoittavat alueita, joissa asuntojen hinnat nousivat vuodesta 2000–2006 vuosittain yli 8 % ja laskivat 2006–2008; punaiset pisteet edustavat korkein- taan 8 % vuosittaista arvonnousua 2000–2006 ja hintojen laskua 2006–2008; siniset pisteet edustavat alueita, joilla asuntojen hinnat nousivat yli 8 %:n vuosivauhtia 2000–2006 ja pysyivät ennallaan tai nousivat 2006–2008; ja vihreät pisteet edustavat alueita, joilla hin- nat kasvoivat 2000–2006 alle 8 % vuosittain ja nousivat tai pysyivät ennallaan 2006–2008. (Abel, Deitz 2010: 5.) 31 Taulukko 1: Asuntojen reaaliset hintamuutokset Yhdysvalloissa 1998–2012 met- ropolialueittain. Metropolialue Arvonnousu 1998/Q1–2006/Q2 Arvonlasku 2006/Q2–2012/Q1 Arvonmuutos 1998/Q1–2012/Q1 Washington DC 139,3 % – 35,3 % 54,7 % Los Angeles 185,2 % – 46,4 % 52,8 % New York 120,7 % – 32,9 % 48,0 % San Diego 168,6 % – 45,3 % 46,9 % Boston 90,2 % – 24,2 % 44,2 % San Francisco 141,1 % – 46,5 % 28,9 % Denver 47,4 % – 18,1 % 20,7 % Seattle 76,0 % – 31,4 % 20,6 % Miami 164,0 % – 54,6 % 19,7 % Portland 60,1 % – 32,0 % 8,8 % Tampa 125,2 % – 52,1 % 7,8 % Minneapolis 78,3 % – 40,7 % 5,8 % Pheonix 124,4 % – 58,1 % – 6,0 % Chicago 59,3 % – 41,7 % – 7,1 % Charlotte 15,5 % – 20,1 % – 7,8 % Cleveland 14,7 % – 27,9 % – 17,4 % Atlanta 29,9 % – 41,7 % – 24,3 % Las Vegas 115,4 % – 65,3 % – 25,3 % Detroit 25,5 % – 49,3 % – 36,4 % Etenkin Yhdysvaltojen itä- ja länsirannikolla useilla metropolialueilla asuntojen hinnat enemmän kuin kaksinkertaistuivat kahdeksassa vuodessa. Kuplan puhkeaminen ei kui- tenkaan pudottanut läheskään kaikkialla asuntojen hintoja subprime-kriisiä edeltänyttä tasoa alemmas. (Cohen ym. 2012: 350.) Taulukko 1 antaa tarkempaa osviittaa siitä, miten asuntojen hinnat käyttäytyivät tietyillä metropolialueilla vuosina 1998–2012. Esimerkiksi vuonna 1998 100 000 dollarin arvoinen asunto Los Angelesissa oli vuoteen 2006 mennessä noussut ar- voaan reaalisesti 285 200 dollariin, siinä missä 1998 samanarvoinen asunto Cle- velandissa olisi kahdeksassa vuodessa kohottanut arvoaan vain 114 700 dollariin. Huomioitavaa on myös se, että vaikka subprime-kriisin myötä asuntojen hinnat Los Angelesissa putosivat prosentuaalisesti Clevelandiin nähden liki kaksinker- taisesti, Los Angelesin asunnot olivat keskimäärin nousseet arvoaan yli 50 % 14 32 vuoden takaiseen tilanteeseen nähden, siinä missä Clevelandin asuntojen arvo oli pudonnut 17,4 %. Puhuttaessa Yhdysvaltain subprime-asuntokuplasta onkin aina huomioitava, ettei asuntojen hintojen vaihtelu ollut läheskään tasaista kautta maan. (Cohen ym. 2012: 350–351.) Syitä eroihin hinnanmuutoksissa voidaan etsiä analysoimalla asuntojen hintoi- hin vaikuttavia fundamentteja. Esimerkiksi Clevelandissa on tarjolla runsaasti vapaata tonttimaata, mikä vähentää olemassa olevien asuntojen kysyntää, sillä uusien asuntojen rakentaminen tulee tällöin houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Cle- veland on Yhdysvaltojen heikoimpia talouksia, mikä heikentää myös alueen ky- syntää ja vetovoimaa. Puolestaan Los Angelesissa uusille asunnoille vapaata tonttimaata on hyvin vähän, mikä luonnollisesti kasvattaa olemassa olevien asuntojen kysyntää. Los Angeles on taloudellisesti vaurasta aluetta ja sen veto- voima asuinsijana esimerkiksi Hollywoodin myötä on paljon suurempi kuin Cle- velandin. Voidaan todeta, että asuntojen hintoihin vaikuttavat niin monet eri te- kijät, että Yhdysvaltojen kokoisessa maassa asuntojen hinnat voivat vaihdella he- terogeenisten alueidensa vuoksi hyvinkin paljon. (Shiller 2005: 23–24.) Tonttimaan sääntely on ollut merkittävä syy asuntojen hintojen heilahtelun epä- tasaiseen alueelliseen jakautumiseen 2000-luvun Yhdysvalloissa. Keveimmän tonttimaan sääntelyn metropolialueilla asuntojen hinnat ovat reaalisesti vaihdel- leet viimeisen vajaan neljän vuosikymmenen aikana melko vähän. Vastaavasti korkeimman sääntelyn metropolialueilla vaihtelu on ollut paljon voimakkaam- paa. Tilannetta havainnollistaa kuvio 4. (Schauman 2014: 103–104.) Kuvion tarkastelussa on luonnollisesti otettava huomioon, että eri metropolialu- eiden asuntohintojen kehitykseen vaikuttaa monia muitakin tekijöitä, kuten fyy- siset rakentamista rajoittavat tekijät, alueiden epätasainen tulokehitys ja muut kysyntätekijät. Lisäksi tutkimuksessa käytettyjen kaupunkialueiden otos on melko suppea. Kotitalouksien tulotaso kasvoi tiukemman sääntelyn alueilla re- aalisesti vuosien 1978–2011 tarkastelujaksolla 127 %, siinä missä kevyemmän sääntelyn alueilla tulotaso kasvoi vain 80 %. Se selittää osittain asuntojen hinta- tasoihin muodostunutta eroa, mutta tonttimaan sääntelyn tiukkuudella voidaan perustellusti katsoa olleen vaikutusta asuntojen hintojen vaihteluun 2000-luvun Yhdysvalloissa. (Schauman 2014: 103–104.) 33 Kuvio 4: Tonttimaan sääntelyn tiukkuuden vaikutus asuntojen reaalihintoihin Yhdysvaltain metropolialueilla 1978–2013. Data on kerätty seuraavilta metropolialueilta: Providence, Boston, Philadelphia, Seattle, San Francisco ja Denver (tiukan sääntelyn alueet); Kansas City, Indianapolis, St. Louis, Cincinnati, Dayton ja Oklahoma (kevyen sääntelyn alueet). Ero hintaindek- sissä alueiden välillä on huomattava, vuonna 2006 se on ollut liki 2,5-kertainen, kun käy- tetään perusvuotena vuotta 1978. (Schauman 2014: 104.) 3.1.3. Asuntojen hintaluokan merkitys hintakehitykseen Asuntojen hinnat muutokset olivat hyvinkin riippuvaisia asuntojen hintaluo- kasta. Asuntojen hintojen arvonmuutokset olivat keskimäärin volatiilimpia alemman hintaluokan asunnoissa kuin arvokkaimpien asuntojen kohdalla. Hal- vimpien asuntojen hinnat nousivat subprime-asuntokuplassa nopeammin ja niin ikään putosivat rajummin kuplan puhkeamisen jälkeen. Vastaavasti arvokkaam- pien asuntojen hinnat nousivat ja laskivat maltillisemmin. (Cohen ym. 2012: 352– 355.) Yleisesti voidaan sanoa, että arvokkaimpien asuntojen omistajat selvisivät monin paikoin asuntokuplan puhkeamisesta paremmin, useasti heidän asuntojensa ar- vot olivat nousseet tarkastelujakson aikana jopa selvästi. Esimerkiksi Atlantassa kolmiportaisessa hintaluokituksessa alemman hintaluokan asunnot menettivät 1998–2012 nimellisarvoaan keskimäärin 41,9 %, keskiluokan 14,7 % siinä missä 34 korkeimman hintaluokan asuntojen arvo nousi keskimäärin 11,7 %. Kaikkien metropolialueiden kohdalla hinnanmuutokset eivät olleet aina samansuuntaisia. Vastaavasti Washington DC:ssä alemman hintaluokan asunnot nousivat arvoaan 80,0 %, keskiluokan 93,4 % ja korkeimman 104,8 %. Asuntojen hintojen muutok- set olivat keskimäärin suosiollisempia arvokkaimmille asunnoille, mutta joillain metropolialueilla tilanne oli myös päinvastainen. (Cohen ym. 2012: 352–355.) 3.1.4. Poliittiset toimenpiteet asuntokuplan taustalla Poliittiset toimenpiteet 2000-luvun taitteessa antoivat lähtölaukauksen asunto- kuplan muodostumiseen Yhdysvalloissa. Kongressissa sekä republikaanit että demokraatit kannattivat, että pankkien luotonantoa taloudellisesti heikommassa asemassa oleville tulee helpottaa. Clintonin hallinto painosti rahoituslaitoksia alentamaan luotonannon standardejaan, mikä johti taloudellisesti vähävaraisem- pien talouksien asuntolainojen kysynnän kasvuun. Bushin hallintokaudella ky- seisiin standardeihin ei tehty tiukennuksia. (Gullini 2010: 100.) Muutosten sijaan Bush otti vuonna 2002 tavoitteekseen, että Yhdysvaltojen vä- hemmistöihin kuuluvien asunnonomistajien määrä kasvaa vähintään 5,5 miljoo- nalla vuosikymmenen loppuun mennessä. Hänen aikanaan toteutettiin useita pieni- ja keskituloisten asunnonhankintaa helpottavia poliittisia toimenpiteitä. Lisäksi pankkien vähimmäispääomavaatimuksia poistettiin. Ajatukset ihmisten tasa-arvoistavasta asumispolitiikasta ja rahoitusmarkkinoiden laissez-faire -peri- aatteen, eli mahdollisimman vähäisen sääntelyn yleisemmästä jalkauttamisesta luotonantoon kuitenkin olivat kulmakiviä asuntokuplan muodostumiseen. (So- kala 2011.) 3.1.5. Pankkien löysä luotananto ja rahoituslaitosten toiminta Poliittiset päätökset antoivat pankeille vapauksia antaa asuntolainoja vähemmän luottokelpoisille lainanhakijoille ja tämän seurauksena luottolaitokset alkoivat myöntää yhä enemmän riskisempiä Alt-A ja subprime-asuntolainoja. Näiden lai- nojen määrä kasvoi räjähdysmäisesti lähestyttäessä asuntokuplan puhkeamista vuonna 2007. Vuonna 2001 Alt-A ja subprime-lainojen, eli nonprime-lainojen osuus kaikista asuntolainoista oli 9,7 %. Vuonna 2006 näiden samaisten riskisten lainojen osuus oli kohonnut jo peräti 33,5 prosenttiyksikköön (ks. kuvio 5). Pank- kien kokemukset nonprime-lainaamisesta olivat kuitenkin olleet ennen vuotta 35 2006 kohtalaisen hyviä, mikä kävi rohkaisusta uusien luottojen antamiseen. (Jar- sulic 2010: 2, 6; Bardhan ym. 2012: 28.) Kuvio 5: Nonprime-lainojen kokonaisarvo ja niiden osuus kaikista asuntolai- noista Yhdysvalloissa 2000–2009. Kuvio osoittaa selvästi, miten nonprime-luotonannon määrä lisääntyi voimakkaasti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin tultaessa (Bardhan ym. 2010: 29). Normaalisti asuntoluotottajan tehtävänä on arvioida lainanannon riskit ennen lainojensa myöntämistä asiakkaille. Asuntolainojen tapauksessa luotottajan pitää selvittää lainaajan työllisyystilanne, tulot, sijoitukset ja velat, minkä lisäksi lai- naajan henkilökohtainen historia ja luottotiedot on myös aiheellista tarkistaa niiltä osin kuin se on mahdollista. Luotottajan kannalta on myös tärkeää huolel- lisesti arvioida, mikä asunnon tulevaisuuden arvo on, varsinkin jos asunto toimii velallisen maksukyvyttömyyden sattuessa vakuutena luotonantajalle. Tavalli- sesti luotonannossa luotottaja myös vaatii lainaajalta tietyn käsirahan. Prosessia kutsutaan luotonantajan puolesta asuntolainan taloudellisen vastuun otta- miseksi. (Jarsulic 2010: 7–8.) Tätä taloudellisen vastuun ottamista asuntoluotottajat laiminlöivät rajusti 2000- luvun alun Yhdysvalloissa. Tiedonhankinta lainanhakijoiden toimeentulosta oli 36 puutteellista, ja myös käsirahavaatimuksia alennettiin. Asuntolainojen LTV-arvo (loan-to-value) oli korkea, mikä tarkoittaa lainojen rahamääräisen suuruuden ole- van asuntojen arvoon nähden suuri. Toisin sanoen suuri osa monista asunnoista maksettiin lainarahalla eikä säästöillä. Tämä nostaa luotonantajan riskiä. (Jarsulic 2010: 8.) Asuntoluottojen myöntäminen taloudellisesti heikommassa asemassa oleville on pankeille luonnollisesti riskistä liiketoimintaa, sillä nämä lainanhakijat ajautuvat varakkaampiin lainanhakijoihin nähden todennäköisemmin maksuvaikeuksiin. Syy, miksi yhdysvaltalaiset asuntolainapankit myönsivät suuren määrän non- prime-lainoja, piilee arvopaperistamisessa. Asuntoluotottajat saattoivat halutes- saan joko pitää antamansa asuntolainat omissa portfolioissaan tai jälleenmyydä ne pääomamarkkinoilla. Suuret investointipankit ostivat suuria määriä asunto- luotottajien asuntolainoja ja muodostivat näistä tavalliselle sijoittajille vaikeasel- koisten prosessien myötä sijoitustuotteita, joita myytiin eteenpäin sijoittajille. Tä- ten asuntoluotottajat siirsivät riskin pois itseltään. Koska näillä asuntolainoilla oli suunnaton kysyntä jälkimarkkinoilla, oli pankkien etujen mukaista myydä niin paljon asuntolainoja kuin mahdollista kenelle tahansa. Kun korkotaso oli samaan aikaan alhainen, asuntolainat olivat houkuttelevia myös yleisölle. (Jarsulic 2010: 17; Gullini: 2010: 101.) Suuret investointipankit ostivat luotonantajilta suuria määriä kotitalouksien asuntolainoja – niin kutsuttuja asuntolainapooleja (mortgage pool) – joita oli myön- netty yleisölle. Näistä asuntolainoista suuret investointipankit muodostivat uu- sia arvopapereita. Muun muassa asuntolainataattuja arvopapereita (residential backed mortgage securities, RMBS) myytiin markkinoilla sijoittajille suuria määriä. Myös asuntolainojen alkuperäiset myöntäjät saattoivat myydä näitä tuotteita. Luottoluokittajat, kuten Standard & Poors, Fitch ja Moody's, arvioivat asuntove- lallisten kyvyn maksaa lainansa takaisin hyväksi ja antoivat näille arvopapereille usein hyviä luokituksia: korkeimman mahdollisen AAA-luokituksen sai liki 80 % kaikista RMBS-arvopapereista. Kun vuonna 1989 asuntolainoista arvopape- ristettiin 47,2 prosenttia, vastaava prosenttiluku vuonna 2007 oli 75,0. (Jarsulic 2010: 18–21.) Investointipankit alkoivat yhdistellä myös RMBS-arvopapereita muihin osta- miinsa lainoihin ja tekivät näistä jälleen uusia arvopapereita. Näitä uusia sijoitus- kohteita alettiin kutsua strukturoiduiksi joukkovelkakirjalainoiksi (collateralized 37 debt obligation, CDO). CDO:t sisälsivät paitsi riskisiä asuntolainoja, myös muun muassa ihmisten autolainoja ja opintolainoja. ABS CDO:t eli omaisuusvakuudel- liset strukturoidut joukkovelkakirjalainat (asset-backed-security CDO) sisälsivät runsaasti riskisiä subprime-asuntolainoja, mistä sijoittajat eivät kuitenkaan olleet yleisesti tietoisia. Kuten RMBS-arvopapereille, luottoluokittajat antoivat CDO- ja ABS CDO -arvopapereille pääasiassa vain hyviä luottoluokituksia. Investointi- pankit saattoivat myös keinotella riskisempien, esimerkiksi BBB-luokituksen saa- neilla RMBS-arvopapereilla liittämällä niitä uusiin CDO:ihin, jotka luottoluokit- tajat "siivuttivat" uudelleen AAA, AA, A, BBB jne. riskitasoihin. Näin ollen, BBB- riskitason asuntolaina-arvopapereita voitiin tarjota sijoittajille houkuttelevam- pien AAA-tason arvopaperien muodossa. (Gorton 2010: 97–100.) Vuosien 2004 ja 2007 välillä CDO-arvopapereita laskettiin liikkeelle noin 1 500 miljardin Yhdysvaltain dollarin arvosta, mikä vastaa hieman alle sadan miljardin dollarin vuosineljännesvauhtia. Vuonna 2005 yksinään CDO:ita laskettiin liik- keelle 552 miljardin dollarin edestä. Vuoden 2008 ensimmäisen vuosineljännek- sen aikana näitä velkakirjoja myytiin markkinoilla enää vain 11,7 miljardin dol- larin edestä. (Gorton 2010: 102.) Rahoitusmarkkinat käyttivät niille annettuja vapauksia luoda markkinoille myös arvopaperijohdannaisia. Rahoitus- ja vakuutusalan yhtiö AIG (American Interna- tional Group) möi sijoittajille CDO:ita vastaan CDS-vakuutuksia (Credit Default Swap). Nämä vakuudet takasivat CDO:hon sijoittaneelle suojan, mikäli kyseisten CDO:iden arvot – joihin oli sidottu paljon subprime- ja Alt-A-lainoja – sattuisivat romahtamaan. CDS-arvopaperit eivät kuitenkaan edellyttäneet CDO-velkakirjo- jen omistamista, joten kuka tahansa sijoittaja saattoi sijoittaa pääomaansa näihin vakuutuksiin. Monet investointipankit ja sijoittajat viisaasti ostivat näitä vakuuk- sia turvatakseen positionsa tai vaurastumismielessä. AIG möi CDS-arvopape- reita yhteensä noin 441 miljardin dollarin arvosta. Kriisin puhjettua AIG ajautui luonnollisesti suuriin ongelmiin, sillä se ei ollut varautunut CDS-riskien realisoi- tumiseen ja Yhdysvaltain keskuspankki Fed joutui pelastamaan AIG:n myöntä- mällä sille mittavan 85 miljardin dollarin hätäluoton vuonna 2008. (Jarsulic 2010: 76–79.) Vuodesta 2005 lähtien yhä useampi asuntovelallinen ei kyennyt suoriutumaan lainanlyhennyksistään ja ajautui maksukyvyttömyyden tilaan (United States 38 Census Bureau 2011). Samalla asuntojen kysyntä romahti, mikä johti lainojen va- kuuksina toimineiden asuntojen hintojen nopeaan alenemiseen. Vuosien 2005 ja 2009 välillä ulosmitattujen asuntojen määrä etenkin subprime-velallisten koh- dalla moninkertaistui, mikä voidaan havaita myös kuviosta 6. Täten yhdysvalta- laiset investointipankit, joiden taseissa oli valtavia määriä näitä asuntolainoja, joutuivat suuriin vaikeuksiin. Ikävässä tilanteessa olivat niin ikään monet sijoit- tajat, jotka olivat ostaneet valtavasti CDO-arvopapereita. Maailmanlaajuisen ta- louskriisin lähtölaukaus kuultiin, kun investointipankki Lehman Brothers kaatui likviditeettiongelmiinsa voimakkaasti velkavivutettujen asuntolainaportfolioi- densa myötä. Tämän jälkeen pankki toisensa jälkeen ajautui suuriin vaikeuksiin. Monet pankeista fuusioituivat ja olivat suuressa avuntarpeessa. Yhdysvaltojen valtion oli pakko pelastaa pankkejaan, mikä toteutettiin niin kutsutulla TARP- ohjelmalla (Troubled Asset Relief Program). TARP-ohjelmassa hallitus osti inves- tointipankeiltaan epälikvidejä luottoja yhteensä 700 miljardin dollarin edestä. (Bardhan 2012: 32–33; Fratianni & Marchionne 2010: 201.) Kuvio 6: Ulosottoon päätyneiden asuntolainojen prosentuaaliset osuudet Yhdys- valloissa 1998–2010. Ulosmitattujen subprime-asuntolainojen määrä nelinkertaistui vuosina 2005–2010. (United States Census Bureau 2011.) 0,00% 2,00% 4,00% 6,00% 8,00% 10,00% 12,00% 14,00% 16,00% 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 Ulosotossa olevat asuntolainat (kaikki) Ulosotossa olevat prime-asuntolainat Ulosotossa olevat subprime-asuntolainat 39 Valtion tukemat yritykset tunnetaan Yhdysvalloissa nimellä GSE (Government Sponsored Enterprise). Vuosikymmeniä ennen subprime-kriisiä Yhdysvaltojen asuntomarkkinoille "amerikkalaista kodinomistamisunelmaa" varten perustet- tiin asuntoluotottajiksi verovapaasti toimivat GSE-yritykset Fannie Mae ja Fred- die Mac. Vaikka molemmat yritykset olivat periaatteessa yksityisiä, niillä uskot- tiin GSE-statuksensa myötä olevan julkilausumaton valtiontakaus, minkä vuoksi sijoittajat saattoivat melko huoletta ostaa niiden velkakirjoja. Yritykset kasvoivat niille suodun verovapauden turvin suuriksi toimijoiksi alallaan. Vaikka kum- mankin yrityksen periaatteisiin kuului ensisijaisesti myöntää prime-asuntolai- noja, Fannie Mae ja Freddie Mac luotottivat 2000-luvulla paljon myös Alt-A ja subprime-luokan asuntolainoja. Asuntokuplan puhjettua ja taloudellisen taantu- man alettua kyseisten asuntoluotottajien satojen miljardien arvoisten nonprime- lainojen arvot romahtivat. Koska näiden pankkien kaatuminen olisi pahentanut luottokriisiä, Yhdysvaltojen valtio otti asuntoluotottajat huostaansa ja niiden tap- piot lopulta niin kutsutusti sosialisoitiin. Valtio takasi Fannie Maen ja Freddie Macin velkoja yhteensä valtavalla 5 200 miljardin dollarin summalla. (Puttonen 2012: 49–50; Jarsulic 2010: 31–32; Fratianni & Marchionne: 2010: 200.) Rahoituslaitosten vastuuttomalla luotonannolla voidaan katsoa olleen positiivi- nen vaikutus asuntojen kysyntään, kun asuntomarkkinoille liittyi paljon myös vähävaraisempaa väestönosaa. Hintakuplien anatomian näkökulmasta pankkien tyrkyttämät asuntolainat voidaan katsoa osaltaan "kirnunneen" asuntokuplaa, kun lainanantajat saattoivat rahoittaa monen vähävaraisen asunnonostoa tiedos- taen maksukyvyttömyyteen ajautumisen riskin olevan läsnä. Tämä ei kuitenkaan asuntoluotottajia haitannut, sillä ne saattoivat siirtää riskinsä arvopapereiden sekä johdannaisten avulla muille ja tällä menettelyllä järjestää itsensä turvalli- seen asemaan. Investointipankit puolestaan saattoivat asuntolainapooleja kah- miessaan luottaa valtion tulevan hätiin mahdollisen konkurssitilanteen sattu- essa. Liian suurien investointipankkien sanotaankin olevan "too big to fail"; suur- ten rahoituslaitosten kaatuminen saattaisi aiheuttaa markkinoiden toimintaan kestämättömän suuria häiriöitä. Oli miten oli, rahoituslaitosten toiminnan voi- daan katsoa täyttävän moraalikadon kriteerit vähintäänkin hyvin. Kyseinen mo- raalikato oli myös pääsyy asuntokuplan muodostumiseen. (Bardhan ym. 2012: 44.) 40 3.1.6. Markkinapsykologia ja asuntojen hinnat Asuntokuplien muodostumisen kenties mielenkiintoisimpia piirteitä on se, että ihmismassojen psykologisilla tekijöillä on vahva kontribuutio tilanteiden kehit- tymiseen. Yhdysvaltain asuntokupla ei tee tässä mielessä poikkeusta. Monesti uskotaan, että asuntolainan ottaminen on aina turvallinen sijoitus. On sinänsä järkeenkäypää, että mikäli velallinen ei syystä tai toisesta pysty selviyty- mään lainanlyhennyksistään, asunnon vakuusarvo on riittävä kattamaan velan ulosmitattavan osuuden. Asuntolainanannossa näin voidaan periaatteessa me- netelläkin, mikäli asuntojen hinnat eivät syystä tai toisesta laske. Yhä useampi omaksui 2000-luvun Yhdysvalloissa kyseisen ajattelutavan, mikä aiheutti kasva- vaa houkutusta osallistua asuntomarkkinoille. Ilmiö täyttää markkinoilla toisi- naan esiintyvän laumakäyttäytymisen piirteitä. (Jarsulic 2010: 2.) Vuonna 1997 alkanut kiihtyvä asuntojen hintojen nousu alkoi kiinnostaa 2000- luvulla suurta yleisöä. Koska asuntolainat olivat käytännössä kaikkien saatavilla ja korot olivat alhaalla, ei perustetta oman asunnon rakentamatta tai ostamatta jättämiselle tuntunut olevan. Asuntojen kysyntä ruokki itse itseään ja suurien asuntolainojen ottaminen kuulosti trendin mukaan luonnollisen järkeenkäyvältä idealta. Asuinrakennusten rakennuslupia myönnettiin 1990-luvun alusta lähtien tasaisen kiihtyvällä tahdilla, minkä voi havaita kuviosta 7. Kotitalouksien käsitys asuntojen tulevaisuuden arvosta ampui yli, koska asuntojen hintojen nousutren- din uskottiin olevan pysyvä. Kuplan puhjettua monet saivat karulla tavalla huo- mata uskomuksen virheellisyyden. (Jarsulic 2010: 12.) 2000-luvun alun yhdysvaltalaisena ilmiönä olivat TV-ohjelmat, joissa tehtiin "flip- ping" -periaatteella rahaa, eli ostamalla asunto ja myymällä se eteenpäin kalliim- malla. Ohjelmat kuten Flip This House, Flip That House, ja Sell This House, on kat- sottu edistäneen kodinostamista, kodin remontointia ja houkuttelivat spekuloin- tiin asuntomarkkinoilla. Näiden TV-ohjelmien innoittamina monet kotitaloudet vakuuttuivat siitä, että asuntojen hinnat eivät laske; velka lisää tuottoja; asunto- sijoittaminen ja remontointi on turvallinen tapa lisätä kulutusta, ja että "flipping" on hyvä keino vaurastua. (Gullini 2010: 101.) 41 Robert Shiller (2005: 72–73.) on laatinut useita kuluttajien luottamukseen perus- tuvia laskelmia, joista osa ajoittuu juuri sopivasti asuntomarkkinoiden nousu- kauteen Yhdysvalloissa. Muun muassa vuosina 2003–2004 Shiller tutki ihmisten käsityksiä asuntojen hintojen määräytymisestä. Tutkimukseen osallistuneilta ih- misiltä kysyttiin seuraava kysymys: uskotko, että asuntojen hinnat ovat enem- män riippuvaisia: a) markkinapsykologiasta asuntojen myyjien ja ostajien välillä; vai b) taloudellisista ja demografisista tekijöistä, kuten väkiluvun kasvusta, kor- kotasosta, työllisyysluvuista. Kuvio 7: Yhdysvalloissa myönnettyjen rakennuslupien määrä 1975–2014. Yhdysvalloissa myönnettyjen rakennuslupien määrä kasvoi tasaisesti 1990-luvun alusta jatkuen aina vuoteen 2005. Asuntokuplan puhjettua myönnettyjen rakennuslupien määrä romahti lähes neljännekseen vuodesta 2005 vuoteen 2009. (United States Census Bureau 2014a.) 771 vastaajasta peräti 87 % vastasi vaihtoehdon b), siinä missä 13 % valitsi vas- tausvaihtoehdon a). Nämä tulokset heijastavat ihmisten keskuudessa vallinnutta ajattelutapaa, jossa psykologisilla tekijöillä olisi vain vähäinen vaikutus asunto- jen hintoihin. Koska markkinapsykologialla katsotaan olevan suuri merkitys hin- 0,0 500,0 1 000,0 1 500,0 2 000,0 2 500,0 1 9 7 5 1 9 7 7 1 9 7 9 1 9 8 1 1 9 8 3 1 9 8 5 1 9 8 7 1 9 8 9 1 9 9 1 1 9 9 3 1 9 9 5 1 9 9 7 1 9 9 9 2 0 0 1 2 0 0 3 2 0 0 5 2 0 0 7 2 0 0 9 2 0 1 1 2 0 1 3 42 takuplien muodostumisessa, olisikin ristiriitaista, että tutkimuksen tulos olisi ol- lut käänteinen. Jos kaikki tiedostaisivat asuntojen hintojen vaihtelun perustu- neen psykologisiin tekijöihin, olisi vaikea kuvitella hintakuplan kehittyvän yli- päätään. (Shiller 2005: 1–2, 72–73.) Shiller (2005: 80–81) väittää, että 2000-luvun alussa puhjennut IT-kupla vaikutti positiivisesti asuntokuplan syntyyn. Vuosina 2003–2004 Shillerin ja Karl Casen tekemän tutkimuksen mukaan ihmisten kehnot kokemukset ja havainnot osake- markkinoilta rohkaisivat siirtymään sijoittajina asuntomarkkinoille. Hintakuplan puhkaminen oli äkkinäinen tapahtuma ja sitä voidaan selittää hy- vinkin pitkälti ihmisten luottamuksen romahtamisella Yhdysvaltojen talouteen. Paniikki markkinoilla sai alkunsa, kun yhdysvaltalaispankit alkoivat yksi toi- sensa jälkeen ajautua likviditeettiongelmiin, mikä lopulta johti paitsi Yhdysval- tain pankkijärjestelmän, myös koko maailmantalouden sekasortoon. (Gorton 2010: 45–46.) 3.2. Asuntojen hintojen fundamenttien kehitys Seuraavissa kappaleissa tarkastellaan asuntojen hintoihin fundamenttien kehi- tystä sekä ennen subprime-asuntokuplaa, sen aikana sekä sen jälkeen. Kappa- leissa analysoidaan tilastollista aineistoa liittyen korkotasoon, demografisiin te- kijöihin, tonttien hintoihin, rakentamisen kustannuksiin, kotitalouksien käytettä- vissä oleviin tuloihin ja vuokratuottojen suhteessa asuntojen hintoihin (rent-price ratio). 3.2.1. Korkotaso Yhdysvaltojen taloudessa asuntomarkkina on hyvin herkkä talouden osa-alue korkotason vaihteluille. Kysyntä asunnoille 2000-luvun alussa oli voimakasta jo ennen alhaisia korkoja, ja IT-kuplan puhkeamisen jälkeen alas poljettu ohjaus- korko lisäsi kysyntää edelleen. Kuvio 8 esittää, miten korkotaso on laskenut ta- saiseen tahtiin aina 1980-luvulta näihin päiviin asti. Ekspansiivinen rahapoli- tiikka yhdistettynä makrotaloudellisiin tarjontatekijöihin johti lopulta asuntojen hintojen nopeaan mutta kestämättömään nousuun. (Gullini 2010: 100.) 43 IT-kuplan puhkeamisen jälkeen taloudellisen taantuman estämiseksi ohjauskor- koa laskettiin 2000-luvun alussa (Bardhan ym. 2012: 27). Edullinen lainaraha houkuttelee velanottoon ja investointeihin, mikä puolestaan johtaa asuntojen ky- synnän kasvuun ja täten hintojen nousuun. Mielipiteet keskuspankin aktiivisesta roolista hintakuplien hillitsemisessä vaihtelevat koulukunnittain, eikä vähiten siksi, että hinta- ja asuntokuplien todentaminen on hankalaa. Korkojen nostami- nen johtaa talouskasvun hidastumiseen, minkä vuoksi keskuspankin reagointia ei usein toivota. (Melolinna & Taipalus 2006: 46.) Varsinkin jälkikäteen on helppo todeta asuntokuplan olleen olemassa, minkä vuoksi ohjauskoron nostamisella voidaan katsoa olleen asuntomarkkinoiden nä- kökulmasta selkeitä perusteita. Kuviosta 8 nähdään FED:in ohjauskoron olleen suhteellisen korkea Yhdysvalloissa aina 1970-luvun alusta 1990-luvulle, mikä osaltaan on pidätellyt asuntojen hintoja tuona ajanjaksona melko tasaisena. 2000- luvulle tultaessa korko vain jatkoi laskuaan. Kuvio 8: Yhdysvaltojen keskuspankki FED:in ohjauskorko 1975–2014. Kaaviosta voidaan huomata korkotason olleen suhteellisen alhainen koko 2000-luvun, mikä kannusti kotitalouksia ottamaan asuntolainaa. (Federal Reserve Bank of St. Louis 2015f.) 0,00 2,00 4,00 6,00 8,00 10,00 12,00 14,00 16,00 18,00 FED:in ohjauskorko 44 3.2.2. Kotitalouksien velkaantuminen Korkotason kanssa melko läheinen taloudellinen fundamentti on kotitalouksien velkaantuminen. Fundamentit ovat toisiinsa nähden läheisiä siksi, että alhainen korkotaso kannustaa kotitalouksia velanottoon. Mitä suurempi on kotitalouksien velkataakka, sitä todennäköisempää on myös se, että asuntomarkkinoilla piilee hintakuplan aineksia. Kuvio 9 havainnoillistaa velkaantumistilannetta vuosien 1999–2014 aikana. Kuvio 9: Kotitalouksien keskimääräinen reaalivelkaantuminen 1999–2014 vuo- den 2014 dollareina. Keskimääräinen velka henkeä kohti Yhdysvalloissa kasvoi vuosien 2003 ja 2008 välillä huomattavan paljon (Federal Reserve Bank of New York 2015; deflaattori: Bureau of La- bor Statistics 2015). Kotitalouksien velkaantuminen kasvoi tarkasteltavana ajanjaksona vuoteen 2008 asti, jolloin se alkoi hiljalleen kääntyä laskusuuntaan. Kasvava dollarimääräinen velka per capita olisi paremmin perusteltavissa, mikäli myös ihmisten tulotaso kasvaisi samaan aikaan. Kappaleessa 3.2.3. voidaan kuitenkin huomata, että tu- lotaso ei ole kasvanut läheskään samassa tahdissa velan määrään verratessa. 0 10 000 20 000 30 000 40 000 50 000 60 000 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 Kotitalouksien keskimääräinen velka 45 2000-luvulla Yhdysvalloissa asuntoluottoja myönnettiin yhä löyhemmin perus- tein kotitalouksille, joille sitä ei ennen 2000-luvun standardeilla olisi myönnetty, mikä selittää velkamäärän kasvua (Jarsulic 2010: 17). Kotitalouksien keskimääräinen velka kasvoi pelkästään vuodesta 2003 vuoteen 2008 lähes kaksinkertaisiksi. Velkamäärän kasvu selittyy pitkälti kasvaneiden asuntolainojen määrällä. Kotitalouksien velkamäärän trendi on talouskriisin jäl- keen laskenut melko vakaasti. 3.2.3. Kotitalouksien käytettävissä olevat tulot Kotitalouksien käytettävissä olevat tulot on taloudellinen fundamentti, jota hy- vin tavallisesti tarkastellaan asuntojen hintojen muutoksessa. Asuntojen hintojen tulisi olla kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin nähden keskimäärin va- kaat pitkällä aikavälillä. Poikkeamat pitkän ajan keskiarvojen suhteen tulokehi- tyksen ja hintatason välillä signaloivat, että asuntojen hintatasossa on luultavasti vääristymiä. (Black ym. 2005: 3.) Kuvio 10: Kotitalouksien dollarimääräiset reaaliset mediaanivuositulot Yhdys- valloissa 1984–2014 vuoden 2014 dollareina. Kotitalouksien mediaanitulojen kehitys ei perustele asuntojen hintojen nousua. Vuonna 1997 kotitalouksien tulot (53 551 $) kasvoivat vuoteen 2007 nähden vain 5 %. Mediaa- nitulot vuonna 2014 eivät olleet vielä palautunut vuoden 1997 tasolle. (United States Census Bureau 2015.) 44 000 46 000 48 000 50 000 52 000 54 000 56 000 58 000 60 000 1 9 8 4 1 9 8 5 1 9 8 6 1 9 8 7 1 9 8 8 1 9 8 9 1 9 9 0 1 9 9 1 1 9 9 2 1 9 9 3 1 9 9 4 1 9 9 5 1 9 9 6 1 9 9 7 1 9 9 8 1 9 9 9 2 0 0 0 2 0 0 1 2 0 0 2 2 0 0 3 2 0 0 4 2 0 0 5 2 0 0 6 2 0 0 7 2 0 0 8 2 0 0 9 2 0 1 0 2 0 1 1 2 0 1 2 2 0 1 3 2 0 1 4 Kotitalouksien mediaaniset reaalitulot 46 Käytettävissä oleviin tuloihin nähden asuntojen hintojen raju nousu näyttää il- meisen perusteettomalta, sillä muutokset mediaanituloissa eivät ole olleet kovin- kaan merkittäviä 2000-luvun taitteen Yhdysvalloissa. Kuvio 10 havainnollistaa tilannetta. Yhdysvaltojen väestön tulokehitystä esitetään tuloluokittain kuviossa 11. Erityi- sesti on huomattavaa, että tulotasoltaan kolmen alhaisimman väestöviidennek- sen reaaliset tulot ovat laskeneet vuosien 1997 ja 2007 välillä. Samaan aikaan toiseksi rikkaimman viidenneksen tulot pysyivät ennallaan, siinä missä rikkaim- man viidenneksen tulot kasvoivat 3,5 %. Tuloerot Yhdysvalloissa ovatkin kasva- neet tarkasteltavana ajanjaksona merkittävästi. Tästäkin syystä on valitettavaa ja toisaalta asuntokuplaa ruokkivaa, että annetuista asuntoluotoista iso osa myön- nettiin juurikin huonoiten toimeentuleville. Kuvio 11: Kotitalouksien käytettävissä olevat vuositulot viidennestuloluokittain 1975–2014 vuoden 2012 hinnoin. Neljään alimpaan tuloluokkaan kuuluvien kotitalouksien käytettävissä olevat reaalitu- lot ovat laskeneet vuosien 1999–2014 aikana – 17.1 % - – 2,6 % siinä missä rikkaimpien tulot ovat pysyneet kutakuinkin ennallaan. Graafista on helppo huomata tuloerojen kas- vaneen rajusti viimeisen 40 vuoden ajanjaksolla. (United States Census Bureau 2015.) 0 50 000 100 000 150 000 200 000 250 000 Köyhin viidennes Toiseksi köyhin viidennes Mediaanikotitalouden tulot Toiseksi vaurain viidennes Vaurain viidennes 47 Kuten kuvio 11 hyvin osoittaa, etenkin vähempivaraisten käytettävissä olevat re- aalitulot ovat olleet läpi 2000-luvun hyvinkin vakaat, eikä syytä asuntojen hinto- jen nousulle voida perustella tämänkään fundamentin muutoksella. Mikä mie- lenkiintoisinta, kalliimpien hintaluokkien asunnot säilyttivät arvoaan asunto- kuplan puhkeamisessa yleisesti parhaiten, mikä toisaalta voi selittyä varakkaim- man väestönosan vaurastumisella (ks. luku 3.1.3.). Lisäksi kuvio 11 selittää myös kotitalouksien mediaanitulojen melko stabiilia kehitystä viime vuosikymmenten Yhdysvalloissa: kun vain rikkain väestönosa rikastuu, mediaanitulot pysyvät paikoillaan. Kotitalouksien odotukset niiden tulevaisuuden tulovirroista vaikuttavat niin ikään asuntojen hintoihin (Black ym. 2005: 4). Tulevaisuudennäkymät ja luotta- mus talouteen olivat 2000-luvun vaihteessa Yhdysvalloissa yleisesti positiivisia (Bardhan ym. 2012: 27). Asuntokuplan muodostumisen yhteydessä kyseiset odo- tukset ovat tyypillisiä. Mikäli ennusteet talouden tulevaisuudesta olisi nähty pes- simistisinä, asuntosijoittaminenkin olisi täten koettu riskisempänä vaihtoehtona, mikä puolestaan olisi hillinnyt hintojen nousua. 3.2.4. Väestönkasvu ja kotitalouksien keskimääräinen koko Yhdysvaltain väkiluku kasvoi vuosina 1997–2006 273,0 miljoonasta 298,8 miljoo- naan. Vuonna 2014 väkiluku oli jo 318,9 miljoonaa (United States Census Bureau 2016). Väkiluvun kasvulla voidaan perustella kysynnän kasvua ja hintojen nou- sua, sillä väkiluvun kasvaessa luonnollisesti asuintilaakin on niukemmin henkeä kohden (Shiller 2005: 11). Yhdysvaltalaisen kotitalouden keskimääräisessä koossa ei ole koettu kovinkaan merkittävää muutosta hintakuplan muodostumisen aikana. Kotitalouksien kes- kimääräinen koko vuonna 1997 oli 2,64 henkilöä ja vuonna 2006 2,57 henkilöä. Kuplan puhkeamisen jälkeen koko nousi hieman vuoteen 2010 mennessä 2,59 henkilöön, mutta on jatkanut tämän jälkeen maltillista laskuaan jälleen. Kuvio 7 havainnoi demografisten tekijöiden kehitystä Yhdysvalloissa. (United States Census Bureau 2014b.) 48 Kuvio 12: Kotitalouksien keskimääräinen koko ja väestömäärän kehitys Yhdys- valloissa 1947–2013. Väkiluku Yhdysvalloissa on tarkasteltavana ajanjaksona kasvanut yli kaksinkertaiseksi, kun taas kotitalouksien keskimäärinen asukasmäärä on pienentynyt. Trendit ovat väis- tämättä johtaneet kotitalouksien määrän kasvuun. (United States Census Bureau 2004 ja 2014b.) 3.2.5. Tonttien hinnat Tonttien hintaindeksi Yhdysvalloissa on asuntojen hintaindeksiin nähden muo- doltaan hyvinkin samankaltainen. Erona asuntojen hintaindeksiin on kuitenkin hintojen nousujen ja laskujen voimakkuudet: tonttien hinnat ovat vaihdelleet pal- jon asuntojen hintoja rajummin. Kuvio 13 osoittaa hyvin, kuinka tonttien hinnat yli kaksinkertaistuivat vuosina 1997–2005. Hintapiikkiä seurasi voimakas hinto- jen putoaminen vuoteen 2012 asti. Voidaankin todeta, että tonttimaiden hin- noissa oli kyse hintakuplasta, prosentuaalisesti jopa paljon voimakkaammasta kuin asuntojen hintojen kohdalla. Tonttimaan arvon osuus asunnon lopullisesta hinnasta on kasvanut Yhdysval- loissa viime vuosikymmenten aikana paljon ja tonttien arvon kehitys on vaikut- tanut olennaisesti asuntojen hintoihin. Morris ja Heathcote (2007) ovat tutkineet 0,00 0,50 1,00 1,50 2,00 2,50 3,00 3,50 4,00 1 9 4 7 1 9 5 0 1 9 5 3 1 9 5 6 1 9 5 9 1 9 6 2 1 9 6 5 1 9 6 8 1 9 7 1 1 9 7 4 1 9 7 7 1 9 8 0 1 9 8 3 1 9 8 6 1 9 8 9 1 9 9 2 1 9 9 5 1 9 9 8 2 0 0 1 2 0 0 4 2 0 0 7 2 0 1 0 2 0 1 3 Kotitalouksien keskimääräinen suuruus (hlö/kotitalous) Indeksoitu väkiluku perusvuotena 1947 = 1 49 tonttien ja asuntojen hintojen välisiä yhteyksiä ja ovat todenneet, että tonttien ar- von osuus Yhdysvaltojen asuntohinnoista on kasvanut, varsinkin alueilla, joilla asuntojen hinnat ovat kansallisella tasolla keskimäärin korkeampia. Koska jokainen asunto vaatii tontin, on selvää, että tonttimaiden kallistuneet hin- nat osaltaan vaikuttivat myös asuntojen hintojen nousuun. Haifang ja Tang (2011: 99) ovatkin tutkineet tonttien hintojen vaikutusta asuntojen hintaan ja tul- leet siihen tulokseen, että tonttien säännöstelyllä ja tarjonnan vähyydellä Yhdys- valloissa oli suuri vaikutus asuntojen hintojen kohoamiseen. Schauman (2014: 103–104) on tutkinut niin ikään tonttien sääntelyä ja tullut johtopäätökseen, että säännöstelyn ja hintamuutosten välillä on yhteys. Kuvio 13: Tonttien indeksoidut reaalihinnat Yhdysvalloissa 1975–2014. Tonttimaan hinta Yhdysvalloissa moninkertaistui vuosien 1997 ja 2006 välillä. Graafi on piirteiltään hyvinkin samankaltainen kuin asuntojen hintojen vaihtelua kuvaava Case- Shiller -indeksi. (Lincoln Institute of Land Policy 2015b.) 3.2.6. Rakentamisen kustannukset Taloustieteen oppeihin kuuluu, että teknologian kehitys tehostaa ihmisten työn- tekoa jatkuvasti ja täten myös vaikuttaa hyödykkeiden hintoihin alentavasti. Toi- 0 0,5 1 1,5 2 2,5 3 Tonttimaan hintaindeksi Yhdysvalloissa 50 saalta, esimerkiksi parturit, opettajat ja lakimiehet tekevät töitään nyt ja oletetta- vasti myös lähitulevaisuudessa samalla tavalla kuin tähänkin asti. Rakennus- alalla kuitenkin teknologinen kehitys on mainittuja aloja vikkelämpää: uudet ma- teriaalit, valmistalot ja uudet rakennustekniikat muuttavat rakennusalaa jatku- vasti. Tämä luonnollisesti vaikuttaa rakentamisen kustannuksiin alentavasti. (Shiller 2005: 23.) Kuvio 14: Rakentamisen indeksoidut kustannukset Yhdysvalloissa 1975–2014 (1997=1). Teknologiset edistykset rakennusalalla painavat rakentamisen hintaa alaspäin (ks. luku 2.2.). Rakentamisen reaaliset kustannukset nousivat 1997–2007 reaalisesti noin neljä pro- senttia. (Case & Shiller 2016.) Kuviossa 14 tarkastellaan Robert Shillerin laatiman tilastollisen datan pohjalta rakentamisen kustannuksien kehittymistä vuodesta 1975. Kuviosta voidaan nähdä, etteivät rakentamisen kustannukset muuttuneet merkittävästi subprime- kriisin alla. Tämän perusteella voidaan vetää myös johtopäätös, että rakentami- sen kustannukset eivät voineet olla perustavanlaatuinen syy asuntojen hintojen kohoamiselle. 0 0,2 0,4 0,6 0,8 1 1,2 1,4 Rakentamisen reaalikustannukset 1975-2014 51 3.2.7. Rent-price ratio Vuokrien ja asuntojen hintojen välinen suhde, rent-price ratio on laajalti asuntojen hintatasojen tarkastelussa käytetty mittari. Mikäli asuntojen hinnat kohoavat no- peammin suhteessa vuokriin, muilla markkinoilla tarjolla olevat sijoituskohteet muuttuvat tällöin houkuttelevimmiksi. Tällöin asuntojen hintojen voidaan kat- soa olevan yliarvostettuja. Kuvio 15 esittää rent-price ration kehitystä Yhdysval- loissa vuosien 1975 ja 2014 välillä. (Kananoja 2012: 13.) Kuvio 15: Rent-price ratio Yhdysvalloissa 1975–2014. Ennen vuotta 1997 rent-price ratio pysyi noin viiden prosentin tuntumassa. Asuntojen hintojen ja vuokrien suhteessa tapahtui kohtalaisen suuri muutos vuosien 1990-luvulta vuoteen 2006, mitä seurasi nopea palautuminen hieman viiden prosentin tuntumaan kuplan puhkeamisen jälkeen. Vuokrahintoja on verrattu Case-Shiller -indeksin mukai- siin asuntojen hintoihin. (Lincoln Institute of Land Policy 2015c.) Rent-price ratiota tarkastellessa tulisi ottaa huomioon muiden asuntojen hintoi- hin vaikuttavien tekijöiden kontribuutio, kuten korkojen ja asunnon ylläpitokus- tannusten vaikutus. Siitä huolimatta kyseinen suhde on hyvä väline arvioida hin- toja karkeasti. Graafin perusteella on helppoa sanoa, että 2000-luvun alussa alka- neen price-rent ration jyrkän laskun ja 2006 pohjakosketuksen myötä, että asun- tomarkkinoilla oli jotain vialla. Rent-price ratiossa on toki ollut melko suuria 2,00% 2,50% 3,00% 3,50% 4,00% 4,50% 5,00% 5,50% 6,00% Rent-price ratio 52 vaihteluja jo ennen 1990-lukua, mutta on huomattavaa, että juuri subprime-asun- tokuplan puhjetessa suhdeluku teki pohjakosketuksensa. 53 4. SUBPRIME-ASUNTOKUPLA OSAVALTIOITTAIN Asuntokuplan olemassaolo 2000-luvun Yhdysvalloissa on kiistaton. Asuntojen hinnat ovat kuitenkin kehittyneet erityisesti vuodesta 1997 hyvinkin vaihtele- vasti eri osavaltioiden välillä. Kuviosta 3 ja taulukosta 1 voidaan havaita, miten tietyillä metropolialueilla asuntojen hinnat ovat muuttuneet 2000-luvulla hyvin- kin vaihtelevasti. Esimerkiksi Kalifornian osavaltiossa sijaitsevan Los Angelesin metropolialueen asuntojen hinnat nousivat asuntokuplan puhkeamisesta huoli- matta vuodesta 1998 vuoteen 2012 liki 53 %. Kaliforniassa, kuten yleisesti koko Yhdysvalloissa, asuntojen hinnoilla on tälläkin hetkellä nouseva trendi. Tutkielman tässä kappaleessa tarkastellaan Yhdysvaltojen asuntokuplan syntyä kansallista tasoa syvemmältä. Tarkasteluun on valittu neljä eri osavaltiota, joi- den asuntohintakehitys on ollut kullakin toisiinsa nähden hyvinkin erilainen. Va- litut osavaltiot ovat Kalifornia, Teksas, New York sekä Michigan. Tarkastelussa pyritään taustoittamaan lyhyelti osavaltiolle ominaisia piirteitä ja taloudellisten fundamenttien kehittymistä asuntokuplan muodostumisen aikana. 4.1. Kalifornia Kalifornia Yhdysvaltojen länsirannikolla on väkiluvultaan Yhdysvaltojen suurin osavaltio: vuonna 2010 alueella asui 37 253 956 asukasta (United States Census Bureau 2010a). Osavaltion väkiluku kasvoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikym- menellä, mikä viittaa kysynnän kasvuun ja puolustaa asuntojen hintojen nousua. Kalifornia on myös merkittävä talousalue, sillä sen bruttokansantuote vuonna 2014 oli 2 113 miljardia dollaria (Bureau of Economic Research 2015), joka yltäisi sijalle kahdeksan maailman maiden bruttokansantuote-rankingissa Brasilian ja Italian väliin (World Bank 2015). Kalifornian suurimpia kaupunkeja ovat Los An- geles, San Diego, San Jose, San Francisco ja osavaltion pääkaupunki Sacramento (United States Census Bureau 2010e). Asuntojen hinnat Kaliforniassa ovat ja ovat olleet historiassa kalliita muuhun maahan nähden. Kalifornian osavaltiossa koettiin myös Yhdysvaltojen asunto- markkinoiden suurimmat hintaheilahtelut 2000-luvun alussa. Toisin sanoen, kes- kimäärin yksiä epäonnekkaimmista yhdysvaltalaisista asuntokaupoissaan olivat ne, jotka hankkivat asuntonsa Kaliforniasta juuri ennen kuplan puhkeamista 54 vuosien 2006 ja 2007 aikoihin. Subprime-kuplalle Kaliforniassa tunnusomaista oli, että asuntokuplan muodostuessa asuntolainoja ottaneista ja myöhemmin maksukyvyttömiksi ajautuneista kaksi kolmannesta oli alkuperältään latinoja, aasialaisia tai afroamerikkalaisia (Laderman & Reid 2009: 18–19). Kuvio 16: Kalifornian osavaltion väkiluku 1900–2010. Kalifornian väkiluku on ollut jyrkässä kasvussa aina viime vuosisadan alusta asti, mikä on kysyntää ruokkiva tekijä (United States Census Bureau 2010a). Kalifornian osalta voidaan todeta, että Yhdysvaltojen asuntokuplan vaikutukset osuivat osavaltioon hyvinkin radikaalilla tavalla. Asuntojen hinnat nousivat 1990-luvun lopulta hyvinkin jyrkästi ja niiasivat 2007 lähes yhtä jyrkästi. Kalifor- nialaisten asunnonomistajien kannalta on kuitenkin hyvä asia, että asuntojen hin- nat jäivät hintojen romahtamisen jälkeen selkeästi vuoden 1997 tason yläpuolelle. Asuntojen hintojen rajuun nousuun Kaliforniassa vaikuttivat olennaisesti yleisön ylioptimistiset näkymät oman talouden kehityksestä ja riskien ymmärryksen puute. Pankkien holtiton subprime-lainojen myöntäminen antoi joka tapauk- sessa kotitalouksille mahdollisuuden laiminlyödä oman lainanhoitokyvyn har- kintaa. Ei ole perusteetonta väittää, että kotitalouksien kiihtyvä asuntovelkaan- tuminen vailla kasvavien reaalitulojen tukea (ks. kuvio 19) voidaan katsoa olevan 0 5 000 000 10 000 000 15 000 000 20 000 000 25 000 000 30 000 000 35 000 000 40 000 000 1900 1910 1920 1930 1940 1950 1960 1970 1980 1990 2000 2010 Väkiluku, Kalifornia 55 seurausta uskomuksesta, että kansallisessa vertailussa erittäin ripeästi kohonneet asuntojen hinnat jatkavat nousuaan myös tulevaisuudessa. Asuntojen hintojen kehitys Kaliforniassa on ollut hyvin riippuvainen tonttien hinnoista. Osavaltiossa on useita suuria ja väkirikkaita kaupunkeja, kuten Los Angeles, San Diego ja San Jose. Suurilla kaupungeilla on monesti poikkeuksel- lista vetovoimaa, jota toisilla kaupungeilla ei ole: maailmassa on vain yksi Holly- wood. Suuret kaupungit, tonttien tiukahko sääntely (ks. liite 2) ja jyrkkä väestön- kasvu ovat väistämättä johtaneet tonttien kovaan kysyntään. Tonttimaan hinnan arvo onkin avainasemassa Kaliforniassa asuntojen hintojen määrittelyssä, sillä vuonna 2006 keskimäärin peräti noin 75 % asunnon hinnasta muodostui tontin hinnasta, kuten Kuviosta 17 voidaan todeta. 4.1.1. Asuntojen ja tonttien hinnat Kaliforniassa Asuntojen hinnat Kaliforniassa kohosivat vuosien 1997 ja 2007 välillä huimasti, liki 2,5-kertaisiksi, kunnes asuntokupla lopulta puhkesi. Kaliforniassa asuntojen hinnat nousivat 1997–2007 prosentuaalisesti eniten Yhdysvalloissa. Hintojen nousua perustelee se, että vaikka kuplan puhkeaminen laski hintoja, ne jäivät kuitenkin 33 % vuoden 1997 tason yläpuolelle. Kuplan puhjettua asuntojen hin- tataso on elpynyt melko nopeastikin, vuodesta 2012 vuoteen 2014 hinnat nousi- vat reaalisesti 10 % vuosivauhdilla (ks. kuvio 17). Kuviossa 18 tarkastellaan tonttimaan hintojen kehitystä ja tonttimaan hinnan osuutta itse asunnon hinnassa. Asunnon kokonaishinnasta suuri osa muodostuu itse asuinrakennuksen lisäksi tontin arvosta. Tontin suuruus ja sijainti ovat olen- naisessa osassa tätä arvonmääritystä. Lähdeaineistossa osavaltioiden tonttimai- den hinnat on laskettu kunkin osavaltion asuntojen hintojen sekä estimoitujen rakennushintojen erotuksesta. Aineisto on koostettu siten, että tonttimaan hinta ei voi alittaa viittä prosenttiyksikköä asunnon hinnasta. Tämä toistuu tutkielman kappaleiden 4.1.1., 4.1.2., 4.1.3. sekä 4.1.4. tonttihintojen aineistossa. (Lincoln Ins- titute of Land Policy 2015a.) 56 Kuvio 17: Kalifornian osavaltion reaaliset asuntojen hinnat 1975–2014. Asuntojen hinnat nousivat subprime-kuplassa reilusti yli kaksinkertaisiksi vuosien 1997 ja 2007 välillä Kaliforniassa. Kuplan puhjettua hinnat eivät reaalisesti pudonneet lähes- kään alle vuoden 1997 tason. Viime vuosien trendi asuntojen hinnassa on ollut nouseva. Hinnat on deflatoitu reaalisiksi Bureau of Labor Statisticsin (2016) tilaston mukaan. Ti- laston perusvuotena 1997 hintaindeksi saa arvon 1. (Federal Reserve Bank of St. Louis (2015a). Tonttimaan hinta kävi asuntokuplan hintapiikin aikaan 2006 merkittävän korke- alla tasolla pudoten lähes yhtä nopeasti takaisin vuoden 1998 tasolle vuoteen 2011 mennessä. Verrattaessa Kalifornian kuten koko Yhdysvaltojen tonttimaiden hintoja (kuvio 13) asuntojen hintoihin voidaan jälleen tehdä huomio, että tonttien hinnat vaihtelevat keskimäärin jyrkemmin kuin itse asuntojen hinnat. Kaliforniassa asuntojen hinnat nousivat eniten alueilla, joihin oli myönnetty eni- ten subprime-asuntoluottoja. Vastaavasti asuntolainoja ulosmitattiin näillä alu- eilla eniten ja seurauksena siitä suurimmat arvonalennuksetkin asuntokuplan puhkeamisen jälkeen koettiin juuri samaisilla aluein. (Kroll 2009: 6.) 0 0,2 0,4 0,6 0,8 1 1,2 1,4 1,6 1,8 2 Asuntojen hinnat perusvuotena 1997, 1997=1 57 Kuvio 18: Kalifornian osavaltion reaaliset tonttien hinnat sekä tonttimaan arvon osuus asuntojen hinnan arvosta 1975–2014. Tonttimaan hinnan prosenttiosuus asunnon hinnasta (rakennus + tonttimaa) on vaihdel- lut voimakkaasti viimeisen neljän vuosikymmenen ajan. Tonttien hinnat on deflatoitu reaalisiksi Bureau of Labor Statisticsin (2016) kuluttajahintaindeksin mukaan vuoden 2014 hinnoin. Tonttien hintojen lähde: Lincoln Institute of Land Policy (2015a). Tonttien sääntely Kaliforniassa oli vuonna 2005 WRLURI-indeksin mukaan kes- kimääräistä tiukempaa: Kalifornialle indeksi antaa lukeman 0,59, joka on tähän tutkielmaan mukaan luetuista 48 osavaltiosta kahdeksanneksi tiukin. Mikäli sääntely on ollut tiukkaa, voidaan olettaa tonttien hintojenkin nousun olleen voi- makkaampaa. 4.1.2. Kotitalouksien tulot ja velkaantuminen Kotitalouksien tulokehitys Kaliforniassa tukee hatarasti asuntojen hintatrendejä 2000-luvun taitteessa. Kotitalouksien tulot ovat nousseet vuodesta 1999 lähtien melko tasaisesti vuoteen 2006 asti, mutta kasvu on ollut hyvin maltillista. Vaikka tulotaso putosi tasaisesti aina vuoteen 2011 asti, on kotitalouksien tulojen trendi viime vuosina kuitenkin ollut nouseva. Kotitalouksien vuosittaiset reaaliset mediaanitulot kohosivat vuodesta 1999 62 011 dollarista vuoteen 2006 64 956 dollariin. Osakemarkkinoiden IT-kuplan 0,00% 10,00% 20,00% 30,00% 40,00% 50,00% 60,00% 70,00% 80,00% 90,00% - 100 000,00 200 000,00 300 000,00 400 000,00 500 000,00 600 000,00 700 000,00 800 000,00 1 9 7 5 1 9 7 7 1 9 7 9 1 9 8 1 1 9 8 3 1 9 8 5 1 9 8 7 1 9 8 9 1 9 9 1 1 9 9 3 1 9 9 5 1 9 9 7 1 9 9 9 2 0 0 1 2 0 0 3 2 0 0 5 2 0 0 7 2 0 0 9 2 0 1 1 2 0 1 3 Tontin arvo Tontin arvon osuus asunnon hinnasta 58 puhkeamisen jälkeen tulot putosivat hetkellisesti aavistuksen. Vaikka kotitalouk- sien tulojen kasvu voi jossain määrin perustella hintojen nousua, tulotasojen vaihtelu on ollut melko pientä ajanjakson keskiarvoon nähden. Asuntojen hinto- jen tuplaantumista onkin vaikea perustella pelkästään kotitalouksien vuotuisten tulojen muutoksilla, jotka eivät ole olleet kovinkaan suuria. (United States Cen- sus Bureau 2015e.) Kuvio 19: Kalifornian osavaltion kotitalouksien reaaliset mediaanitulot ja keski- määräinen reaalivelka 1999–2014 vuoden 2014 dollareina. Kotitalouksien tulot pysyivät vuoden 2014 hinnoin 2000-luvun taitteessa melko vakaina. Tulot putosivatkin finanssikriisin puhjettua, mutta Kalifornian talous on korjannut kurs- siaan aivan viime vuosina, mikä on näkynyt myös kotitalouksien tulojen kasvuna (Uni- ted States Census Bureau 2015). On merkille pantavaa, että kotitalouksien keskimääräi- nen velkataakka Kaliforniassa kasvoi pelkästään vuodesta 2001 lähes kaksinkertaiseksi vuoteen 2007 mennessä (Federal Reserve Bank of New York 2015). Luvut ovat deflatoitu vuoden 2014 hintatasolle (Bureau of Labor Statistics 2016). Kalifornia velkaantui voimakkaasti vuosituhannen alussa, minkä vaikutusta asuntojen hintoihin ei voi kiistää. Velanottoaktiivisuus Kaliforniassa olikin yksi vilkkaimmista osavaltiotasolla. Tämä näkyi valitettavasti myös myönnettyjen subprime-lainojen suurena määränä, joka oli yksi Yhdysvaltojen suurimmista. 0 10 000 20 000 30 000 40 000 50 000 60 000 70 000 80 000 90 000 100 000 1999200020012002200320042005200620072008200920102011201220132014 Kotitalouksien reaaliset mediaanitulot Kotitalouksien keskimääräinen reaalivelka 59 Asuntoyksikköä kohden annettuja subprime-lainoja myönnettiin Kaliforniassa vuonna 2005 peräti 7,1 %, joka on kaksinkertainen määrä osavaltioiden väliseen keskiarvoon nähden. Kansallisessa katsannossa nopea subprime-velkaantumi- nen kiihdytti asuntojen hintojen nousua etenkin Kaliforniassa, Floridassa ja Ne- vadassa. (Mayer & Pence 2008.) Kotitalouksien velkataakka nousi osavaltiossa vuoteen 2007 mennessä yli kak- sinkertaiseksi. Vaikka kotitalouksien tulotason trendissä ei ollut 2000-luvun alussa kovinkaan merkittäviä muutoksia ja velkaantuminen samaan aikaan kas- voi voimakkaasti, voi lainanannon vastuullisuudessa katsoa olevan kyseenalais- tamisen varaa. 2000-luvulla keskimääräinen kalifornialaisten kotitalouksien vel- kamäärä oli joitain vuosia mediaanituloja suurempi, mikä oli kansallisestikin melko harvinainen ilmiö. 4.2. New York New York Yhdysvaltojen koillisosassa kuuluu maan suurimpiin osavaltioihin väkilukuun nähden. United States Census Bureaun (2010b) mukaan vuonna 2010 osavaltion väkiluku oli 19 378 102. Väkiluku on kehittynyt maltillisesti viime vuosien saatossa; 1950-luvun jälkeen kasvuvauhti on ollut vuosittain keskimää- rin noin 100 000 henkeä vuodessa. Osavaltion ja myös koko maan suurin kau- punki on New York City, jossa asui vuonna 2014 noin 8,5 miljoonaa asukasta (United States Census Bureau 2010e). Osavaltiossa ei ole toista miljoonakaupun- kia, joten asuntojen hintojen muutoksia keskimäärin ohjaileekin hyvin pitkälti New York Cityn asuntojen hintataso. Vuonna 2014 New Yorkin osavaltion brut- tokansantuote oli 1 279 miljardia dollaria, jonka koko vastaa suuruudeltaan Mek- sikon bruttokansantuotetta (Bureau of Economic Research 2015; World Bank 2015). 60 Kuvio 20: New Yorkin osavaltion väkiluvun kehitys 1900–2010. New Yorkin osavaltion väkiluvun kasvu oli ripeää 1970-luvulle saakka, minkä jälkeen väkiluku on pysynyt lähes ennallaan. Tilaston lähde: United States Census Bureau (2010b). New Yorkin osavaltion asuntojen hinnat vaihtelivat ennen ja jälkeen asuntokup- lan puhkeamista kohtalaisen voimakkaasti. Tämä on osaltaan seurausta siitä, että asuntojen hinnat eivät no