Anette Lintilä 

”Ei niillä asukkailla ole mitään mahdollisuutta 
osallistua ja vaikuttaa, jos ne ei tiedä” 

Viestintä osallisuuden edistäjänä hyvinvointialueilla 

 

 

 

 

 

 

 
  

Vaasa 2024 

Markkinoinnin ja viestinnän akateeminen yksikkö 
Organisaatioiden viestinnän pro gradu -tutkielma  

Viestinnän monialainen maisteriohjelma 



2 

VAASAN YLIOPISTO 
Markkinoinnin ja viestinnän akateeminen yksikkö 

Tekijä: Anette Lintilä 
Tutkielman nimi: ”Ei niillä asukkailla ole mitään mahdollisuutta osallistua ja vaikuttaa, 

jos ne ei tiedä”: Viestintä osallisuuden edistäjänä hyvinvointialueilla 
Tutkinto: Filosofian maisteri 
Oppiaine: Viestinnän monialainen maisteriohjelma 
Työn ohjaaja: Merja Koskela 
Valmistumisvuosi: 2024 Sivumäärä: 90 

TIIVISTELMÄ: 
Osallisuus on nyky-yhteiskunnassa yhä keskeisempi käsite, joka nousee toistuvasti esiin niin me-
diassa, politiikassa kuin tavallisten ihmisten arjessakin. Osallisuudella viitataan sekä kokemuk-
seen yhteenkuuluvuudesta ja kuulluksi tulemisesta että mahdollisuuksiin vaikuttaa ja osallistua 
yhteiskunnalliseen toimintaan ja päätöksentekoon. Osallisuuteen kytkeytyy myös prosesseja ja 
toimia, jotka mahdollistavat yksilöiden ja yhteisöjen aktiivisen osallistumisen. Osallisuuden edis-
täminen nousee keskeiseksi teemaksi myös hyvinvointialueilla, joilla on lakisääteinen tehtävä tar-
jota kanavia ja kehittää käytäntöjä, jotka luovat mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa hyvinvoin-
tialueiden toimintaan. Osallisuuteen liittyy erottamattomasti myös viestintä, sillä se mahdollis-
taa sujuvan tiedonvälityksen, vuorovaikutuksen sekä edistää avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. 
 
Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten hyvinvointialueilla työskentelevät viestinnän am-
mattilaiset näkevät osallisuuden edistämisen työssään. Tarkoituksena on tutkia, miten nämä am-
mattilaiset määrittelevät viestinnän roolia osallisuuden edistämisessä hyvinvointialueilla sekä 
millaisia haasteita ja kehityskohteita he siinä näkevät. Näkemykset antavat myös viitteitä siitä, 
miten osallisuus viestinnän kontekstissa ymmärretään ja miten sitä merkityksellistetään hyvin-
vointialueilla. Tavoitetta lähestytään kolmen tutkimuskysymyksen kautta, joiden avulla selvite-
tään viestinnän roolia osallisuuden edistämisessä sekä osallisuuden edistämiseen liitettyjä haas-
teita ja kehityskohteita. Aineistona toimii kahdeksan hyvinvointialueen viestinnän ammattilais-
ten teemahaastattelut, joita analysoidaan aineistolähtöisesti.  
 
Tutkimuksen tuloksista ilmenee, että haastateltavien mukaan viestinnän rooli osallisuuden edis-
tämisessä painottuu tiedon jakamiseen sekä osallisuuden edistämisen tukemiseen hyvinvointi-
alueilla. Tiedon jakamisen osalta viestintä nähtiin keskeisenä osana osallistamisprosesseja. Sisäl-
löllisesti päätösviestintä koettiin tärkeäksi, ja osallisuutta edistäviksi viestinnän piirteiksi hahmo-
tettiin selkeäkielisyys ja saavutettavuus. Osallisuuden tukemisessa taas viestinnän ammattilais-
ten rooleina korostui tiivis yhteistyö hyvinvointialueiden osallisuusvastaavien kanssa. Keskeisiksi 
haasteiksi hahmottuivat viestinnän vaikuttavuus, viestinnän yksisuuntaisuus, kohderyhmien ta-
voittaminen sekä resurssit. Kehityskohteina nähtiin osallisuuskulttuurin kokonaisvaltaisen kehit-
tämisen tarve sekä osallistavan viestinnän kehittäminen. Tulokset osoittavat, että hyvinvointialu-
eilla viestintä nähdään tärkeänä ja keskeisenä osana osallisuuden edistämistä ja sen prosessia, 
mutta viestintää itsessään ei kuitenkaan toteuteta osallistavasti. Kuitenkin hyvinvointialueilla 
työskentelevät viestinnän ammattilaiset tunnistavat mahdollisuudet vuorovaikutteisempaan 
viestintään osallisuuden edistämisessä. Lisäksi tulokset osoittavat, että hyvinvointialueille siirty-
minen ja hyvinvointialueiden taloudellinen tilanne heijastuvat osallisuuden edistämisen käytän-
teisiin resurssien osalta. 

AVAINSANAT: julkinen sektori, hyvinvointialueet, osallisuus, osallistava viestintä, vuorovaiku-
tus, dialogi, sisällönanalyysi, teemoittelu 

 



3 

Sisällys 

1 Johdanto 6 

1.1 Tavoite 7 

1.2 Aineisto 10 

1.3 Menetelmä 14 

2 Julkinen sektori ja hyvinvointialueet toimintaympäristönä 16 

2.1 Julkisen sektorin erityispiirteet 16 

2.2 Viestintä julkisen sektorin organisaatioissa 19 

 Viestinnän rooli julkisella sektorilla 19 

 Julkishallinnon viestintämalli kehityksen kuvaajana 22 

2.3 Sote-uudistus ja hyvinvointialueet muutoksena 24 

3 Osallisuus ja vuorovaikutus tutkimuksen käsitteellisinä lähtökohtina 28 

3.1 Näkökulmia osallisuuteen 28 

 Osallistumisesta osallisuuteen 30 

 Julkinen sektori osallistajana 33 

 Näennäisosallisuudesta kohti todellista vaikuttavuutta 34 

3.2 Viestintä osallisuuden kontekstissa 38 

 Tieto osallisuuden edellytyksenä 38 

 Yksisuuntaisesta viestinnästä dialogisuuteen 40 

 Digitaalinen vuorovaikutus osallisuuden ytimessä 43 

4 Viestinnän ammattilaisten näkemyksiä osallisuutta edistävästä viestinnästä 46 

4.1 Viestinnän rooli osallisuuden edistämisessä 46 

 Viestintä tiedon jakajana 47 

 Viestintä osallisuuden edistämisen tukena 50 

4.2 Osallisuuden edistämiseen liitetyt haasteet 53 

 Vaikuttavuus 53 

 Viestinnän toteutus 57 

 Resurssit rajoitteena 62 

4.3 Osallisuuden edistämisen kehityskohteet 64 



4 

 Keskiössä osallisuuskulttuurin kehittäminen 65 

 Kohti osallistavaa viestintää 68 

4.4 Yhteenveto 71 

5 Päätäntö 74 

Lähteet 79 

Liitteet 90 

Liite 1. Teemahaastattelukysymykset 90 

  



5 

Kuviot 
 
Kuvio 1. Analyysin kulku. 14 

Kuvio 2. Kenneth Abrahamssonin (1977) julkishallinnon viestintämalli. 22 

Kuvio 3. Osallistumisen muodot (Kohonen & Tiala, 2002; Sitra, 2022). 32 

Kuvio 4. Sherry R. Arnsteinin (1969) kansalaisosallistumisen tikapuut. 35 

Kuvio 5. Julkisen sektorin viestintää kuvaava malli (DePaula ja muut, 2018). 41 

 
 

Taulukot 
 
Taulukko 1. Hyvinvointialueet, joissa haastateltavat työskentelevät. 11 

 
 
 
  



6 

1 Johdanto 

Mahdollisuus vaikuttaa on yksi demokraattisen yhteiskunnan perustavanlaatuisista läh-

tökohdista. Jotta demokratian periaatteet toteutuisivat käytännössä, tulee niiden olla 

läsnä kaikissa niissä päätöksenteon prosesseissa, jotka vaikuttavat kansalaisten elämään 

(Mannermaa, 2007, s. 10). Vaikuttamismahdollisuuksiin liittyy keskeisesti myös kokemus 

osallisuudesta (Nivala & Ryynänen, 2013, s. 21).  Osallisuus on käsitteenä laaja ja moni-

ulotteinen, ja sitä voidaan tarkastella sekä toiminnallisesta että kokemuksellisesta näkö-

kulmasta (Hämäläinen, 2008, s. 22). Toiminnallinen taso merkitsee yhteiskunnallista 

osallistumista, kun taas kokemuksellinen taso tarkoittaa yhteiskunnallista identiteettiä – 

kokemusta siitä, että on aidosti osallinen jäsen yhteiskunnassa (Hämäläinen, 2008, s. 22). 

 

Osallisuus voidaan mieltää keskeiseksi erityisesti sosiaali- ja terveysalalla (sosiaali- ja ter-

veysministeriö, 2022), sillä se kytkeytyy suoraan terveyteen, terveyserojen vähentämi-

seen ja terveyden tasa-arvon edistämiseen (Rouvinen-Wilenius, 2014, s. 51). Osallisuu-

den lisääntymisen myötä yksilön hyvinvointi vahvistuu, mikä taas on suoraan yhteydessä 

yhteiskunnan sosiaalisen kestävyyden, luottamuksen sekä eheyden vahvistumiseen (Ra-

vio & Karjalainen, 2013, s. 12). Osallisuus nousee tärkeäksi lähtökohdaksi sosiaali- ja ter-

veydenhuollon arvopohjan ja eettisten kysymysten kautta (Leemann & Hämäläinen, 

2016, s. 587). Hyvinvointialueilla osallisuus on keino edistää terveyttä ja hyvinvointia 

sekä lisätä asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Se nähdään asiakaskokemuk-

sen ja palvelujen vaikuttavuuden parantamisen keskeisenä välineenä (THL, 2023). Hyvin-

vointialueilla katsotaankin olevan historiallinen mahdollisuus rakentaa toimintakulttuu-

riaan alusta lähtien osallistavaksi (Sitra ja muut, 2022, s. 2). 

 

Viestinnän asema osallisuutta edistävänä toimintona rakentuu monista eri lähtökoh-

dista. Osallisuus itsessään edellyttää viestintää, sillä viestintä mahdollistaa vuorovaiku-

tuksen toteutumisen sekä avoimen keskustelukulttuurin ja moniäänisyyden (Pekkala & 

Luoma-Aho, 2019, s. 15). Hyvinvointialueilla viestintä voidaankin nähdä eräänlaisena tai-



7 

tekohtana, jossa hyvinvointialue ja alueen asukas tai asiakas kohtaavat, eli osallisuus ra-

kentuu vahvasti nimenomaan vuorovaikutuksen kautta (Asunta & Mikkola, 2019, s. 75; 

Isola ja muut, 2017, s. 16). Erityisesti viime vuosikymmenten aikana tapahtunut tekno-

logian nopea kehittyminen ja sosiaalisen median sulautuminen osaksi arkielämää ovat 

luoneet runsaasti uusia tapoja vaikuttaa. Yksilön asema aktiivisena toimijana eri tasoilla 

on vahvistunut, ja samalla kehityskulku on mahdollistanut aktiivisempaa dialogia viran-

omaisten ja kansalaisten välillä (Mannermaa, 2007, s. 16; Sitra, 2017, s. 11). On kuitenkin 

myös huomioitava, että viestintä itsessään on vallan väline, ja sen avulla on mahdollista 

niin tietoisesti kuin tiedostamatta jättää tiettyjä ryhmiä ja aihepiirejä ulkopuolelle (Pek-

kala & Luoma-aho, 2019, s. 15).  

 

 

1.1 Tavoite 

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten hyvinvointialueilla työskentelevät viestin-

nän ammattilaiset näkevät osallisuuden edistämisen työssään. Tarkoituksena on tutkia, 

miten nämä ammattilaiset määrittelevät viestinnän roolia osallisuuden edistämisessä 

hyvinvointialueilla sekä millaisia haasteita ja kehityskohteita he siinä näkevät. Tutkimuk-

sessa termi viestintä viittaa hyvinvointialueiden viestinnän kahteen eri ulottuvuuteen. 

Sillä tarkoitetaan sekä viestintäyksiköiden toimintaa, jossa viestintätoimet suunnitellaan 

ja toteutetaan, että viestintää laajemmin osana organisaation strategiaa ja käytäntöjä.  

 

Tutkimuksen tavoitetta lähestyn seuraavien tutkimuskysymysten kautta: 

 

1. Miten haastateltavat kuvailevat viestinnän roolia osallisuuden edistämisessä hy-

vinvointialueilla?  

2. Millaisia haasteita haastateltavat näkevät osallisuuden edistämisessä työssään? 

3. Millaisia kehityskohteita haastateltavat näkevät osallisuuden edistämisessä työs-

sään? 

 



8 

Ensimmäisellä tutkimuskysymyksellä vastataan siihen, miten haastateltavat määrittele-

vät viestinnän tehtävää osallisuuden edistämisessä hyvinvointialueilla. Kysymyksellä 

hahmotetaan osallisuuden ja viestinnän laajempaa yhteyttä – millainen merkitys viestin-

nällä on hyvinvointialueiden osallisuustoimissa. Toinen tutkimuskysymys keskittyy haas-

teisiin, joita viestinnän ammattilaiset liittävät osallisuuden edistämiseen. Kolmannen tut-

kimuskysymyksen kautta selvitetään kehityskohteita, joita haastateltavat nostavat esille. 

Haasteiden ja kehityskohteiden erillinen tarkastelu auttaa rakentamaan kattavampaa ku-

vaa siitä, miten osallisuuden edistäminen hyvinvointialueilla viestinnän näkökulmasta 

toimii ja mitä tekijöitä sen edistäminen vaatii. Tämä antaa mahdollisuuden syventää ym-

märrystä osallisuuden edistämisestä viestinnän kontekstissa. Tutkimuksessa ei vertailla 

hyvinvointialueita keskenään, sillä tarkoituksena on saada yleiskuva hyvinvointialueiden 

viestinnän ammattilaisten näkemyksistä koskien osallisuuden edistämistä. 

 

Aihe on erityisen ajankohtainen, sillä hyvinvointialueet ovat vastikään aloittaneet toimin-

tansa sote-uudistuksen myötä. Sote-uudistus tarkoittaa sosiaali- ja terveydenhuollon 

sekä pelastustoimen palvelurakenteiden uudistusta (Sosiaali- ja terveysministeriö, n.d.). 

Hyvinvointialuelain (29§) mukaan hyvinvointialueen toimintaan osallistuminen ja siihen 

vaikuttaminen on jokaisen alueen asukkaan ja asiakkaan oikeus, joten hyvinvointialueilla 

on velvollisuus huomioida osallisuus ja sen kehittäminen kaikessa toiminnassaan. Jokai-

nen hyvinvointialue on valmistellut oman osallisuusohjelman, jossa kuvataan osallistu-

misen puitteita eri näkökulmista sekä määritetään osallisuudelle asetetut tavoitteet 

(Sitra, 2022, s. 4).  

 

Vaikka osallisuuden merkitys sosiaali- ja terveysalalla on tiedostettu tärkeänä tavoit-

teena ja arvona, on sen toteuttaminen käytännössä osoittautunut osin puutteelliseksi 

(Matthies, 2014, s. 96; Närhi ja muut, 2013, s. 118). Suomalainen sosiaali- ja terveyspal-

velujärjestelmä on koettu jäykäksi ja vaikuttamismahdollisuudet vähäisiksi (Valkama, 

2013, s. 66). Jäntin ja muiden (2017, s. 54) mukaan hyvinvointialueiden myötä toimin-

nassa tapahtuu kuitenkin täysi kulttuurinmuutos. Heidän arvionsa mukaan alueellisten 

toimijoiden luonne muuttuu, kun kansalaiset osallistuvat päätöksentekoon myös vaalien 



9 

kautta. Uudella hallinnon tasolla voikin olla huomattavia vaikutuksia niin osallistumiseen 

kuin osallistumisen instituutioihin, kun uudenlaiset institutionaaliset käytännöt määrit-

tyvät uudelleen (Jäntti ja muut, 2017, s. 54). Kivinen ja muut (2020, s. 285) huomauttavat, 

että muutokset palvelujärjestelmässä, johtamisjärjestelmissä sekä organisaation raken-

teissa voivat olla joko osallisuutta edistäviä tai estäviä tekijöitä. Osallisuustyön näkökul-

masta haasteeksi muodostuu kuitenkin myös hyvinvointialueiden heikko taloudellinen 

tilanne, joka vaatii hyvinvointialueilta toimenpiteitä esimerkiksi palveluverkkomuutos-

ten osalta (Croell ja muut, 2023, s. 5). Matthiesin (2017, s. 158) mukaan osallistumis-

hankkeiden uskottavuutta heikentää juuri se, että samanaikaisesti yhteiskunnassa saate-

taan kaventaa demokraattisia oikeuksia, lisätä eriarvoisuutta ja heikentää hyvinvointipal-

veluiden toimintaa. Tämä tuo toimintaan voimakasta ristiriitaa.  

 

Vaikka osallisuuden ja sen edistämisen merkitys on tunnistettu uusilla hyvinvointialueilla, 

toteavat Sihvo ja muut (2018, s. 50) asiakkaiden osallistumisen toimintamallin loppura-

portissaan, että viestintä on usein se osa-alue, joka jää vähemmälle huomiolle osallisuus-

keskustelussa. Uusien hyvinvointialueiden osallisuuskäytäntöjen muotoutumisen va-

lossa onkin kiinnostavaa tutkia, miten hyvinvointialueiden viestinnässä työskentelevät 

näkevät roolinsa hyvinvointialueiden osallisuustavoitteisiin peilattuna.  

 

Osallisuuteen ja sen rinnakkaiskäsitteisiin keskittyvää tutkimusta on tehty aiemmin run-

saasti eri konteksteissa niin Suomessa kuin kansainvälisestikin erityisesti sosiaalitieteissä 

(ks. Borg ja muut, 2018; Isola ja muut, 2017; Koivisto ja muut, 2018; Leemann & Hämä-

läinen, 2016; Nivala & Ryynänen, 2013; Quick & Feldman, 2011 & Rowe & Stepherd, 

2002). Muun muassa Gretschel (2002) on väitöskirjassaan tutkinut kuntaa nuorten osal-

lisuusympäristönä, jossa hän tutki kunnan ja nuorten vuorovaikutussuhteita. Raisio ja 

Vartiainen (2011) ovat tutkineet osallistumista ja osallistumisen malleja deliberatiivisen 

demokratian näkökulmasta. Wang ja Wart (2007) ovat käsitelleet julkisen sektorin osal-

listamisen vaikutuksia luottamuksen rakentumiseen sekä Herian ja muut (2012) osalli-

suutta oikeudenmukaisuuden kokemuksen näkökulmasta.  

 



10 

Viestinnän kontekstissa osallisuutta ja osallistamista ovat tutkineet muun muassa Canel 

ja Luoma-aho (2018), jotka ovat teoksessaan käsitelleet osallistavaa viestintää julkisella 

sektorilla. Pekkala ja Luoma-aho (2019) ovat artikkelissaan käsitelleet osallistavaa vies-

tintää ja sen merkitystä organisaatioille. Närhi ja Kokkonen (2014) ovat tutkineet suoma-

laisen hyvinvointihallinnon osallistavaa retoriikkaa tarkastellen ministeriöiden strategia-

asiakirjoja. Thomas ja Mefalopulos (2009) ovat osallistavan viestinnän oppaassaan mää-

ritelleet osallistavan viestinnän periaatteita ja strategioita. Kokonaisuudessaan viestin-

nän tutkimus osallisuuden näkökulmasta on kuitenkin selvitykseni mukaan rajallista. Ca-

nel ja Luoma-aho (2019, s. 11) korostavat, että julkisen sektorin viestintä yleisesti on saa-

nut verrattain vähän tutkimushuomiota. Myös hyvinvointialueita on niiden tuoreuden 

takia tutkittu vielä varsin vähän, ja Zechner sekä Romakkaniemi (2022, s. 2) painottavat, 

että tutkimusta tarvitaan lisää. Täytän tätä tutkimusaukkoa tutkimuksellani osallisuuden 

ja viestinnän näkökulmista.  

 

 

1.2 Aineisto 

Tutkimuksen aineisto koostuu hyvinvointialueiden viestinnän ammattilaisille suunnatun 

puolistrukturoidun teemahaastattelun vastauksista. Haastatteluun osallistui kahdeksan 

viestinnän ammattilaista kahdeksalta eri hyvinvointialueelta. Tutkimusta varten on tehty 

yksi koehaastattelu, joka sisältyy analyysiin. Taulukkoon 1 on listattu satunnaisessa jär-

jestyksessä hyvinvointialueet, joissa haastateltavat työskentelevät. Hyvinvointialueiden 

viestintäyksiköt saivat itse osoittaa sopivan haastateltavan, ja haastatteluun osallistui lo-

pulta kuusi viestintäpäällikköä, viestintäjohtaja sekä viestinnän asiantuntija. Viestinnän 

käytännön toteutus ja tehtäväkuvat voivat vaihdella eri hyvinvointialueilla riippuen nii-

den erityispiirteistä, kuten koosta. Haastattelemalla viestinnän ammattilaisia eri hyvin-

vointialueilta ja eri nimikkeillä, voidaan saada laajempi käsitys siitä, miten viestintää to-

teutetaan hyvinvointialueilla strategisen ja käytännön tason kautta.  

 



11 

Haastateltavat saivat etukäteen tiedoksi haastattelun teemat, joita lähestyttiin haastat-

telussa tarkentavien kysymysten avulla. Haastattelut toteutettiin Teamsin välityksellä yk-

silöhaastatteluina aikavälillä 18.1.-4.3.2024, ja ne kestivät keskimäärin puolesta tunnista 

tuntiin. Haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin. Litteroitua aineistoa on 68 A4-sivua. En-

nen haastatteluja selvitettiin myös vaatimukset tutkimusluville ja luvat hankittiin tarvit-

taessa hyvinvointialueiden ohjeiden mukaisesti. Haastateltavilta saatiin suostumus haas-

tatteluaineistojen käyttöön anonymisoidusti.  

 

Taulukko 1. Hyvinvointialueet, joissa haastateltavat työskentelevät. 

Hyvinvointialueet 

Keski-Uudenmaan hyvinvointialue  

Kanta-Hämeen hyvinvointialue  

Keski-Pohjanmaan hyvinvointialue  

Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue  

Vantaan ja Keravan hyvinvointialue 

Pirkanmaan hyvinvointialue 

Satakunnan hyvinvointialue 

Lapin hyvinvointialue 

 

Hyvinvointialueet on valittu tutkimukseen valtiovarainministeriön muistion pohjalta, 

jossa Mäkäläinen (2023) on perehtynyt hyvinvointialueiden ensimmäisiin strategioihin 

ja strategialuonnoksiin tarkastellen asukasvaikuttamiseen ja -osallistumiseen keskittyviä 

viittauksia. Hyvinvointialueet on lopuksi jaoteltu muistiossa neljään ryhmään sen perus-

teella, kuinka monipuolisesti, tavoitteellisesti ja laajasti strategiassa on käsitelty hyvin-

vointialueen asukkaiden osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Tutkimukseen osal-

listuu hyvinvointialueiden viestinnän ammattilaisia ensimmäisestä, toisesta ja neljän-

nestä ryhmästä. Päätin keskittää haastattelut niille alueille, joissa osallisuus on strategi-

assa selkeästi ja tavoitteellisesti kuvattu tai vaihtoehtoisesti sen painotus on jäänyt vä-

häisemmäksi, jotta tutkimus tarjoaisi mahdollisimman laajan otannan osallisuuslähtö-

kohdiltaan erilaisista hyvinvointialueista. 



12 

 

Ensimmäinen ryhmä koostuu hyvinvointialueista, jossa asukkaiden ja asiakkaiden osal-

listumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien tukeminen ja kehittäminen ovat strategioiden 

keskiössä (Mäkäläinen, 2023, s. 14).  Tutkimuksessa mukana olevista hyvinvointialueista 

ensimmäiseen ryhmään kuuluu Pirkanmaan hyvinvointialue. Toisen ryhmän muodosta-

vat hyvinvointialueet, joiden strategioissa osallistuminen erottuu selkeästi, mutta ei ole 

kuitenkaan niin läpileikkaava, kuin ensimmäisessä ryhmässä (Mäkäläinen, 2023, s. 15). 

Tähän ryhmään kuuluvat Keski-Uusimaa, Lappi, Pohjois-Pohjanmaa sekä Vantaa-Kerava.  

 

Kolmanteen ryhmään kuuluvat hyvinvointialueet, jotka mainitsevat osallistumis- ja vai-

kuttamismahdollisuudet esimerkiksi yhtenä alueen arvoista tai muutoin tuovat esille nii-

den merkitystä, mutta käsittelevät niitä melko lyhyesti ja abstraktisti (Mäkäläinen, 2023, 

s. 15). Tästä ryhmästä hyvinvointialueita ei ole mukana. Neljännen ryhmän taas muodos-

tavat hyvinvointialueet, joiden strategioissa asukkaiden tai asiakkaiden vaikutusmahdol-

lisuuksia ei käsitellä lainkaan, tai ne mainitaan vain yksittäisenä sanana tai lauseena il-

man tarkennusta (Mäkäläinen, 2023, s. 16). Neljänteen ryhmään tutkimukseen osallistu-

vista hyvinvointialueista kuuluvat Kanta-Hämeen, Keski-Pohjanmaan sekä Satakunnan 

hyvinvointialueet. 

 

Puolistrukturoidussa haastattelussa eli teemahaastattelussa edetään ennalta määritel-

tyjen teemojen pohjalta tarkentavien kysymyksien avulla (Puusa, 2020, s. 112). Teema-

haastattelussa kyse on ensisijaisesti haastateltavan tutkinnoista ja siitä, millaisia merki-

tyksiä teemoista nousee esille keskustelun kautta (Tuomi & Sarajärvi, 2002, s. 77). Tee-

mahaastattelussa on haastattelijan vastuulla varmistaa, että kaikki ennalta määritellyt 

teemat tulevat käsitellyiksi haastateltavan kanssa. On kuitenkin huomioitava, että niiden 

käsittelyjärjestys ja perusteellisuus voivat vaihdella haastattelukohtaisesti (Eskola & Suo-

ranta, 1998, s. 87). Hirsjärven ja Hurmeen (2001, s. 48) mukaan teemahaastattelun etuna 

on erityisesti se, että se tuo haastateltavien äänen kuuluviin ennalta määrittelemättö-

mällä tavalla. Heidän mukaansa teemahaastattelussa korostuu haastateltavien tulkinnat 



13 

ja merkitykset, jotka syntyvät vuorovaikutuksessa. Toisaalta Puusa (2020, s. 113) huo-

mauttaa teemahaastattelun olevan osaltaan myös haastava menetelmä erityisesti sen 

takia, että oletuksena on, että haastattelija ja haastateltava ymmärtävät käsiteltävät tee-

mat suhteellisen samalla tavalla.  

 

Tutkimuksen aineistonkeruun haastattelurakenne muodostuu kuudesta pääteemasta 

taustatietojen lisäksi. Teemat ovat osallisuus ja osallistava viestintä, viestinnän strategiat, 

käytäntö, näytöt, onnistuneisuus sekä kehittäminen. Haastattelukysymykset löytyvät liit-

teestä 1. Taustatiedoista selvitetään, kuinka pitkään haastateltava on toiminut tehtäväs-

sään sekä pääasiallinen työnkuva ja koulutus. Ensimmäisessä teemassa selvitetään, mitä 

osallisuus haastateltavalle tarkoittaa ja miten hän sitä määrittelee työnsä kautta. Ensim-

mäisessä teemassa selvitetään myös, miten haastateltava kokee osallisuuden edistämi-

sen työssään hyvinvointialueella. Teeman avulla varmistetaan myös haastateltavan oma-

äänisyys jättämällä keskeisen käsitteen määrittely haastateltavalle itselleen. Hirsjärven 

ja Hurmeen (2001, s. 48) mukaan teemojen kautta etenevä haastattelu tuo tutkittavien 

äänen kuuluviin ottaen huomioon haastateltavien asioille antamat merkitykset ja tulkin-

nat. Haastateltava nähdään merkityksiä luovana aktiivisena subjektina (Hirsjärvi & 

Hurme, 2001, s. 35).  

 

Viestinnän strategiat muodostavat toisen teeman, joka pitää sisällään mahdolliset tavoit-

teet osallistamiselle haastateltavan työssä sekä sen, onko niitä ylipäätään asetettu. Kol-

mannessa teemassa hahmotetaan osallistamisen käytäntöjä tarkastellen sitä, kuinka 

osallisuuden edistäminen ilmenee haastateltavan työssä ja kuinka se toimii käytännössä. 

Neljännen teeman tarkoituksena on tuoda esiin konkreettisia esimerkkejä ja näyttöjä ti-

lanteista, joissa viestinnän rooli osallisuuden edistämisessä on keskeinen. Kiinnostavaa 

on myös, näkevätkö haastateltavat viestinnän itsessään osallistavana. Viidennessä tee-

massa paneudutaan haastateltavan näkemyksiin siitä, millaista on onnistunut osallistava 

viestintä. Kuudes teema puolestaan käsittelee sitä, millä tavoin haastateltava kehittäisi 

organisaation viestintää osallisuuden näkökulmasta.  

 



14 

1.3 Menetelmä 

Tutkimusmenetelmänä toimii laadullinen eli kvalitatiivinen aineistolähtöinen sisäl-

lönanalyysi. Hyödynnän teemoittelua teemahaastatteluilla kerätyn aineiston analysoin-

nissa. Puusan (2020, s. 152) mukaan teemoittelulla viitataan aineiston analyysitapaan, 

jossa keskeistä on poimia aineistosta niitä elementtejä, jotka ovat usealle haastatelta-

valle yhteisiä. Näin pyritään löytämään tiettyjä säännönmukaisuuksia ja samankaltai-

suuksia, joita voidaan yhdistellä teemoiksi. Teemoittelua voi myös tehdä monella tavalla 

– teemat voivat rakentua joko aineistonkeruuvaiheessa määriteltyjen teemojen pohjalta, 

tai vaihtoehtoisesti esille voi tulla täysin uusia teemoja (Puusa, 2020, s. 152). Hirsjärvi ja 

Hurme (2001, s. 173) kutsuvat näitä alkuperäisiä teemakokonaisuuksia lähtökohtatee-

moiksi. Heidän mukaansa on kuitenkin oletettavaa, että esille nousee runsaasti muita 

teemoja, jotka voivat olla mielenkiintoisempia kuin lähtökohtateemat.  

 

 

Kuvio 1. Analyysin kulku. 

 

Aineiston analysoinnin vaiheet on esitetty kuviossa 1. Analyysi etenee vaiheittain alkaen 

haastatteluaineiston litteroinnista ja läpikäynnistä. Hirsjärven ja Hurmeen (2001, s. 138) 

mukaan puhtaaksikirjoitus voidaan tehdä joko koko materiaalista tai vain osasta siitä. Ai-

neisto litteroitiin kokonaisuudessaan käyttäen apuna Microsoft Teamsin transkriptio-

ominaisuutta, jolloin sovellus litteroi keskustelun reaaliaikaisesti. On kuitenkin tärkeää 

käydä litterointi vielä manuaalisesti läpi korjaten mahdolliset virheet. Tässä vaiheessa 

Haastatteluaineiston 
litterointi ja läpikäynti

Aineiston tarkastelu 
tutkimuskysymysten 
valossa ja aineistosta 

nousevien näkökulmien 
kautta

Samankaltaisen asioiden 
kokoaminen yhteen 

luokkaan

Samankaltaisten 
teemojen niputtaminen 

yläkategoroihin

Teemojen kuvaava 
nimeäminen

Analysoitujen tulosten 
vertaaminen ja 

sovittaminen aiempiin 
teoreettisiin käsitteisiin 

ja malleihin



15 

keskityin erityisesti tarpeettomien täytesanojen poistamiseen, jotka eivät vaikuta pu-

heenvuorojen sisältöön. Aineiston analysoinnissa otettiin myös huomioon termin vies-

tintä monimerkityksellisyys haastateltavien vastauksissa ja tuloksissa tarpeen mukaan 

eriteltiin, mitä viestinnällä kussakin kontekstissa haastateltavat tarkoittivat. Tarkastelu-

vaiheessa painotin sekä tutkimuskysymysten että aineistolähtöisten näkökulmien merki-

tystä. Tutkimuskysymykset ohjaavat analyysiä, mutta tilaa annetaan myös yllättäville ha-

vainnoille ja näkökulmille, jotka voivat nousta aineistosta.  

 

Aineiston tarkastelun jälkeen ryhmittelin samankaltaiset asiat yhtenäisiin luokkiin. Tämä 

vaihe auttaa luomaan selkeyttä ja järjestystä aineistoon ja mahdollistaa yksittäisten ha-

vaintojen yhdistämisen. Luokittelun avulla tutkittavaa ilmiötä voi jäsentää vertailemalla 

aineiston eri osioita toisiinsa. On kuitenkin huomioitava, että luokat tulee voida perus-

tella sekä käsitteellisesti että empiirisesti (Hirsjärvi & Hurme, 2001, s. 147). Seuraavaksi 

yhdistin samankaltaiset teemat yläkategorioihin eli pääteemoihin. Näiden vaiheiden jäl-

keen nimesin kategoriat ja yläkategoriat kuvaavasti. Nimesin kategoriat tutkittavan il-

miön ominaisuuden perusteella ja yläkategoriat sisältöä kuvaavalla käsitteellä. Lopuksi 

vertailin ja sovitin analysoituja tuloksia teoreettiseen viitekehykseen. Näin tulokset voi-

daan sijoittaa laajempaan tieteelliseen kontekstiin.  



16 

2 Julkinen sektori ja hyvinvointialueet toimintaympäristönä 

Julkisen sektorin organisaatiot toimivat kompleksisessa ympäristössä, jossa ne eivät ai-

noastaan kanna vastuuta laajoista palveluista vaan ovat myös jatkuvan tarkkailun ja ar-

vioinnin kohteena. Julkisen sektorin organisaatioihin kohdistuu paljon odotuksia ja vaa-

timuksia (Ojasalo, 2001, s. 203; Pasquier & Villeneuve, 2018, s. 6), sillä julkiset palvelut 

mielletään yleisesti yhdeksi hyvinvointivaltion keskeistä arvoista (Flynn & Assure, 2016, 

s. 5). Tässä kontekstissa julkisen sektorin viestinnällä on keskeinen rooli avoimuuden ja 

luottamuksen rakentajana.    

 

Sosiaali- ja terveyssektori on kokenut viime vuosien aikana merkittäviä muutoksia, kun 

hyvinvointialueet aloittivat toimintansa vuoden 2023 alusta.  Hyvinvointialueiden myötä 

Suomeen muodostui kolmas demokratian taso, jonka vakiinnuttaminen tapahtuu vähi-

tellen (Keltanen, 2021). Keltasen (2021) mukaan tämän demokraattisen tason kehittymi-

nen on prosessi, joka vaatii vuorovaikutusta, osallistumista sekä asteittaista institutio-

naalista vakiintumista. Seuraavissa alaluvuissa käyn läpi julkisen sektorin erityispiirteitä 

sekä julkisen sektorin viestintää eri näkökulmista sekä hahmottelen sosiaali- ja tervey-

denhuollon uudistuksen taustaa ja hyvinvointialueiden toimintaa.  

 

 

2.1 Julkisen sektorin erityispiirteet 

Julkisella sektorilla viitataan yleisesti organisaatioihin ja instituutioihin, jotka rakentuvat 

demokratian, eettisten ohjeiden, avoimuuden, yhteiskunnallisten toimintojen sekä oi-

keusvaltioperiaatteen mukaisesti (Lane & Wallis, 2009, s. 104; Tammeaid, 2023, s. 9). 

Julkisen sektorin organisaatiot vastaavat niin kutsutuista julkisista hyödykkeistä, joita 

ovat esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto. Niiden palvelut rahoitetaan pääosin vero-

varoin ja ohajus tapahtuu poliittisten prosessien kautta (Flynn & Assure, 2016, s. 4). Jo-

hansonin ja Vakkurin (2017, s. 25–26) mukaan julkisille organisaatioille on ominaista nii-

den puolueettomuus ja vastuullisuus. Lisäksi Tsetsura ja Luoma-aho (2020, s. 71) koros-



17 

tavat läpinäkyvyyttä julkisten organisaatioiden kulmakivenä, joka kytkeytyykin olennai-

sesti yhteiskunnan luottamuskulttuuriin. Luoma-aho ja Canel (2020, s. 4) kiteyttävät, että 

julkinen sektori on olemassa, jotta yhteiskunta toimii tehokkaasti.  

 

Fredriksson ja Pallas (2016, s. 149) ovat määritelleet julkisen sektorin organisaation eri-

tyispiirteitä, jotka määrittävät organisaation toimintaa. Myös Luoma-aho ja Canel (2020, 

s. 2) ovat teoksessaan esitelleet julkiselle sektorille ominaisia piirteitä, jotka pitkälti mu-

kailevat Fredrikssonia ja Pallasta. Fredrikssonin ja Pallaksen (2016, s. 149) mukaan yksi 

julkisen sektorin keskeisimmistä ominaisuuksista on niiden poliittinen luonne, joka ilme-

nee muun muassa poliittisen motivaation, poliittisten päätösten sekä toimintaan liitty-

vien virallisten säännösten ja asetusten kautta. He nostavat esille myös julkisen organi-

saation poliittiseen luonteeseen kytkeytyvän piirteen, joka rajaa niiden toimintaa – jul-

kisen sektorin organisaatioilla on usein vain rajallinen mahdollisuus päättää omasta toi-

minnastaan ja tavoitteistaan, sillä julkisen organisaation budjetit, toimeksiannot sekä 

asioiden priorisoinnit ovat poliittisten enemmistöjen määräämiä.  

 

Julkisen sektorin rakenteet ovat myös usein monimutkaisia, monimuotoisia sekä tavoit-

teiden ja päätöksentekokriteerien suhteen epävarmoja (Fredriksson & Pallas, 2016, s. 

149). On tärkeää huomioida, että julkisella sektorilla on vähemmän alttiutta markkina-

kilpailulle verrattuna yksityiseen sektoriin, ja se kokee vähemmän paineita kustannusten 

alentamiseen tai kuluttajien mieltymysten huomioon ottamiseen (Luoma-aho & Canel, 

2020, s. 2). Sauri (2015, s. 27) toteaa, että lähtökohtaisesti julkisen sektorin organisaa-

tioiden tuottamilla palveluilla kysyntää on aina enemmän kuin tarjontaa, minkä vuoksi 

niillä ei ole pakkoa uudistua tai pyrkiä aktiivisesti tehostamaan toimintaansa. Tämä näkyy 

erityisesti terveyspalveluissa, jolloin odottamisen sijaan asiakas voi valita maksaa yksityi-

sen sektorin palveluista. 

 

Kolmas keskeinen piirre liittyy julkisen sektorin velvollisuuteen käsitellä yleisesti hanka-

liksi ja ongelmallisiksi miellettyjä aiheita, kuten työttömyyttä ja sosioekonomista eriar-

voisuutta (Fredriksson & Pallas, 2016, s. 150). Fredrikssonin ja Pallaksen (2016, s. 150) 



18 

mukaan nämä aihepiirit ovat tavallisesti poliittisesti herkkiä ja ne ovat usein loputtomia 

ja mahdottomia ratkaista. Nämä ongelmat myös herättävät kansalaisissa mielipiteitä ja 

kritiikkiä, kohdistuen niihin, jotka ovat vastuussa politiikan toimeenpanosta. Julkisen sek-

torin organisaatiot eivät kuitenkaan voi valita, ketä palvelevat, ja heiltä odotetaan tässä 

suhteessa suurta vastuuta (Flynn & Assure, 2016, s. 3; Luoma-aho & Canel, 2020, s. 2). 

Haasteeksi muodostuu usein myös sidosryhmien suuri määrä. Julkisen organisaation si-

dosryhmiin voi kuulua tavallisesti poliitikkoja, järjestöjä, kansalaisia, yrityksiä, ammatti-

liittoja, tiedotusvälineitä sekä asiantuntijoita (Fredriksson & Pallas, 2016, s. 150). 

 

Fredriksson ja Pallas (2016, s. 150) jatkavat, että myös yleiset periaatteet, kuten demo-

kratia, oikeusvarmuus ja tehokkuus ja niihin liittyvät merkitykset ja ristiriidat kuuluvat 

julkisen organisaatioiden piirteisiin. Ne ovat velvoitteita, jotka ohjaavat sitä, milloin, mi-

ten ja missä olosuhteissa eri toimintoja suoritetaan. Ristiriitoja liittyy erityisesti siihen, 

että kaikkien näiden periaatteiden odotetaan toteutuvan yhtäaikaisesti – kaikkiin kansa-

laisiin ja asioihin on kiinnitettävä huomiota ja kaikkia on kohdeltava tasapuolisesti kai-

kissa tilanteissa (Fredriksson & Pallas, 2016, s. 150). Julkisen sektorin tehokkuus ja tar-

koituksenmukaisuus osaltaan edellyttää kansalaisten luottamusta (Porumbescu, 2016, s. 

291). Luottamukseen liittyy myös keskeisesti organisaation legitimiteetti, jolla viitataan 

olemassaolon oikeutukseen (Suchman, 1995, s. 573). Legitimiteetti on käsite, jonka 

Suchman (1995, s. 574) on määritellyt laajana käsityksenä tai ennakko-oletuksena siitä, 

että tietyt toimijan tekemiset ovat hyväksyttäviä, asianmukaisia ja sopivia sosiaalisessa 

kontekstissaan.  

 

Fredriksson ja Pallas (2016, s. 151) korostavat myös läpinäkyvyyden merkitystä julkisen 

sektorin toiminnassa, eli läpinäkyvyys voidaan myös mieltää yhdeksi julkisen sektorin or-

ganisaatiolle tyypilliseksi piirteeksi. Heidän mukaansa julkiselle sektorille asetetut vel-

voitteet ovat sekä moraalisesti että oikeudellisesti sidotut avoimeen ja läpinäkyvään toi-

mintaan, jonka tarkoituksena on varmistaa julkisen sektorin toiminnan asianmukaisuus, 

ennakoitavuus ja vastuullisuus. Tavallisesti tämä Fredrikssonin ja Pallaksen (2016, s. 151) 

mukaan tarkoittaa, että yleisölle on annettava vapaa pääsy julkisen hallinnon tuottamiin 



19 

asiakirjoihin ja päätöksenteko on julkista. Joissakin tapauksissa tämä voi heidän mu-

kaansa myös tarkoittaa sitä, että eri sidosryhmillä on oikeus osallistua tiettyjen asioiden 

valmisteluun ja päätöksentekoon tai saada tietoa ennen päätöksentekoa. Luoma-aho ja 

Canel (2020, s. 2) myös huomauttavat, että avoimuuteen liittyvän julkisen paineen kas-

vun myötä julkisilla organisaatioilla on usein kiinteä suhde mediaan, jolloin organisaation 

päätökset ja toiminta saattavat yhdistyä negatiiviseen medianäkyvyyteen. 

 

 

2.2 Viestintä julkisen sektorin organisaatioissa 

Julkisen sektorin toimintaa ohjaavat normit määrittävät myös viestinnän toteuttamista. 

Fredrikssonin ja Pallas (2016, s. 149) näkevät, että julkisiin organisaatioihin kohdistuu 

tiettyjä odotuksia ja ehtoja myös siitä, miten niiden tulisi viestiä. Julkishallinnon viestin-

nän toteuttaminen perustuu lakiin viranomaisten toiminnan julkisuudesta (621/1999). 

Laissa säädetään muun muassa viranomaisen velvollisuudesta tuottaa ja jakaa tietoa. 

Viestinnän toteuttamiseen liittyy näin ollen vahva laillinen kehys, joka valtuuttaa organi-

saation toteuttamaan ja kehittämään viestintätoimiaan (Pasquier & Villenueve, 2018, s. 

147). Seuraavaksi käsittelen tarkemmin näitä julkisen sektorin viestinnän toimille asetet-

tuja reunaehtoja sekä julkisen sektorin viestinnän kehitystä. 

 

 

 Viestinnän rooli julkisella sektorilla 

Julkisen sektorin viestintää voidaan kuvata tavoitteelliseksi viestinnäksi, joka tapahtuu 

organisaatioiden sisäisesti sekä organisaatioiden ja niiden sidosryhmien välillä (Luoma-

aho & Canel, 2020, s.10). Luoma-ahon sekä Canelin (2020, s. 10) näkemyksen mukaan 

julkisen sektorin viestinnän perimmäisenä tavoitteena on mahdollistaa kansalaisten hy-

vinvointi. Luoma-ahon ja Canelin määritelmä sisältää näkökulman, jossa korostetaan 

viestinnän keskeistä roolia organisaation arvojen muodostamisessa. Tästä näkökulmasta 

käsin viestintä nähdään välineenä, jonka kautta organisaation arvot tulevat näkyviksi (Ca-

nel & Luoma-aho, 2018, 47–48). Pasquierin ja Villeneuven (2018, s. 144) mukaan julkisen 



20 

sektorin viestinnän tehtävänä on myös pyrkiä vaikuttamaan ja muuttamaan ihmisten 

käyttäytymistä esimerkiksi ennaltaehkäisevästi. Luoma-aho ja Canel (2020, s. 10) koros-

tavat myös viestinnän tavoitetta mahdollistaa julkisen sektorin toiminnot erilaisissa kult-

tuurisissa ja poliittisissa ympäristöissä rakentamalla ja ylläpitämällä yleistä hyvää sekä 

luottamusta kansalaisten ja viranomaisten välillä. 

 

Lovari ja muut (2020, s. 971) jatkavat Luoma-ahon ja Canelin ajatusketjua viestinnän roo-

lista luottamuksen rakentajana. Nyky-yhteiskunnalle on ominaista kasvava epäluottamus 

julkisiin instituutioihin, minkä vuoksi luottamuksen ja legitimiteetin ylläpitäminen on hei-

dän mukaansa erityisen tärkeää. Julkinen keskustelu ja kriittiset äänenpainot tuovat jul-

kisen sektorin viestinnän ammattilaisille eettisen vastuun toimia rehellisesti, avoimesti 

sekä yhteiskunnallisesti vastuullisesti (Bowen, 2010, s. 577).  Julkisen sektorin organisaa-

tioiden tulee viestinnässään samalla sekä tasapainottaa demokraattisen viestinnän ta-

voitteet että sitouttaa kansalaisia organisatorisiin ja institutionaalisiin tavoitteisiin 

(Luoma-aho & Canel, 2020, 1–2). Tässä läpinäkyvyydellä ja avoimuudella on keskeinen 

rooli.  

 

Läpinäkyvyydellä tarkoitetaan avointa tiedonkulkua (Tsetsura & Luoma-aho, 2020, s. 71), 

jossa tietoa organisaation toiminnasta, prosesseista, säännöistä sekä päätöksentekokri-

teereistä on helposti jokaisen kansalaisen ulottuvilla (Pasquier & Villeneuve, 2020, s. 

159). Julkisen sektorin toiminnan muuttuessa yhä läpinäkyvämmäksi tulee toiminnan 

perusteiden olla myös läpinäkyviä, ja nämä perusteet tehdään läpinäkyviksi viestinnän 

ja vuorovaikutuksen kautta (Sauri, 2015, s. 27). Pasquierin ja Villeneuven (2020, s. 158) 

mukaan avoimuus on väline, joka edistää kansalaisten mahdollisuuksia osallistua yhteis-

ten asioiden kehittämiseen. Harrison ja muut (2012, s. 2) taas viittaavat avoimuudella 

julkisen sektorin kontekstissa oikean, kattavan, relevantin, korkealaatuisen ja luotettavan 

tiedon saatavuuteen. Pasquier ja Villeneuve (2020, s. 147) korostavat myös julkisen sek-

torin viestinnän puolueettomuutta ja riippumattomuutta, joka edistää organisaation ko-



21 

konaisvaltaista uskottavuutta. Pasquier ja Villeneuve (2018, s. 144) lisäävät, että viestin-

nän tulisi olla mahdollisimman ymmärrettävää, jotta jokainen kansalainen lähtökohdis-

taan riippumatta kykenee sisäistämään heitä koskevaa tietoa. 

 

Vaikka myös julkinen sektori viestii strategisesti, Fredriksson ja Pallas (2016b, s. 160–161) 

huomauttavat, että tietty epäjohdonmukaisuus ja ristiriidat julkisen sektorin viestin-

nässä ovat toisinaan väistämättömiä, koska julkinen sektori palvelee laajasti eri yleisöjä, 

edustaa erilaisia intressejä ja toimii useiden lainsäädäntöjärjestelmien alla. Heidän nä-

kemyksensä mukaan julkisorganisaatiot eivät siksi aina täysin sopeudu strategisen vies-

tinnän tavanomaisiin periaatteisiin. Åbergin (2002, s. 175) määritelmän mukaan viestin-

tästrategialla pyritään vaikuttavaan viestintään, joka tukee organisaation tavoitteita. Jul-

kisen sektorin näkökulmasta on haastavaa, että vaikka strategisella viestinnällä pyritään 

vaikuttavuuteen ja organisaation tavoitteiden tukemiseen, monimutkainen toimintaym-

päristö tekee tämän tavoitteen saavuttamisesta toisinaan haasteellista (Fredriksson & 

Pallas, 2016, s. 150). Julkisorganisaatioiden on navigoitava tässä monimutkaisessa ym-

päristössä, mikä voi aiheuttaa viestinnän strategian ja käytännön toteutuksen välille ris-

tiriitoja. 

 

Julkisen sektorin viestinnällä on kuitenkin tärkeä strateginen rooli suhteiden hallinnassa 

kansalaisten, median ja muiden sidosryhmien välillä ja se osallistaa heitä erilaisiin demo-

kraattisten innovaatioiden kokemuksiin ja prosesseihin (Lovari ja muut, 2020, s. 971). 

Hakalan (2000, s. 97) mukaan julkisorganisaatiossa viestinnän tavoitteina on myös edis-

tää kansalaisten integroitumista yhteiskuntaan ja edesauttaa kansallisen me-hengen 

syntymistä. Hänen mukaansa kyse on kansallisen identiteetin rakentamisesta, jossa kes-

keistä on yhteenkuuluvuuden tunne sekä kokemus kuulluksi tulemisesta. Hakalan (2000, 

s. 83) mukaan julkisen sektorin viestintää ei voi myöskään tarkastella ilman vallan käsi-

tettä, sillä valta on täysin erottamaton osa julkisorganisaatioiden toimintaa. Delli-Carpini 

(2020, s. 31) huomauttaa, että demokraattiset viestintäkäytännöt ovat kiinteästi sidok-

sissa julkiseen sektoriin, ja ovat täten yhtä lailla syy kuin seuraus. Tällä hän viittaa John 

Deweyn (1916, s. 7) ajatukseen siitä, että tämä keskinäinen riippuvuussuhde kuvastaa, 



22 

kuinka ihmiset elävät yhteisöissä niiden asioiden kautta, jotka he kokevat yhteisiksi, ja 

viestintä on keino, jolla he jakavat näitä asioita toisensa kanssa.  

 

 

 Julkishallinnon viestintämalli kehityksen kuvaajana 

Julkisen sektorin viestintää tarkasteltaessa on myös olennaista tuntea viestinnän kehi-

tyksen pääpiirteet nykytilanteen ja julkisen sektorin viestinnän kokeman murroksen hah-

mottamiseksi. Perinteisesti viestintä nähtiin ainoastaan välittäjänä julkisen sektorin or-

ganisaatioissa, jossa se keskittyi pääasiassa hallituksen ja kansalaisten välisten vertikaa-

listen, kahden toimijan välisten, hierarkkisten ja yksisuuntaisten suhteiden luomiseen il-

man integroituja viestintästrategioita (Lovari ja muut, 2020, s. 971). Kansalaiset olivat 

usein passiivisia vastaanottajia instituutioiden tuottamille viesteille (Iivonen & Åberg, 

2009, s. 7). Iivosen ja Åbergin (2009, s. 4–5) mukaan julkisen sektorin viestinnän kehitystä 

voi havainnollistaa Kenneth Abrahamssonin (1977) esittelemän kolmiportaisen julkishal-

linnon viestintämallin mukaisesti, joka on mallinnettu kuvioon 2. Malli kuvaa periaatteita, 

joiden avulla julkishallinnon viestintä voi toimia. Mallin mukaisesti kolme julkisen hallin-

non tiedotusperiaatetta ovat julkisuusperiaate, informaatioperiaate sekä kommunikaa-

tioperiaate, joita avaan tarkemmin seuraavaksi.  

 

Kuvio 2. Kenneth Abrahamssonin (1977) julkishallinnon viestintämalli. 

 

Ensimmäinen periaatteista on julkisuusperiaate, joka pohjaa kansalaisten tiedonsaanti-

oikeuteen, ja on myös julkisuuslain ja demokratian lähtökohta. Jokaisella kansalaisella on 

Julkisuusperiaate Informaatioperiaate
Kommunikaatio-

periaate



23 

mahdollisuus ja oikeus saada tarvitsemansa tieto niin halutessaan, mutta tietoa ei kui-

tenkaan aktiivisesti tarjota (Abrahamsson, 1977, s. 183). Hakalan (2000, s. 88) mukaan 

julkisuusperiaate edellyttää aktiivisuutta informaation saamiseksi ja se asettaakin kansa-

laisten oma-aloitteisuudelle suurimmat vaatimukset. Hän jatkaa, että julkisuusperiaat-

teen mukaisella informaatiolla ei ole varsinaisesti tarkoitus täyttää kansalaisten tarpeita, 

vaan enemmänkin vaaditut juridiset tarpeet.  Hakalan (2000, s. 83) mukaan viranomais-

ten ja kansalaisten välisen julkisuuden pääasiallinen ilmenemismuoto on viestintä.  

 

Mäenpään (2008, s. 2) mukaan julkisuutta voidaan pitää modernin yhteiskunnan keskei-

senä toimintaperiaatteena. Kuitenkin julkisuusperiaate on myös seikka, joka selkeästi 

erottaa yksityisen ja julkisen sektorin toistaan (Mäenpää, 2008, s. 3). Iivonen ja Åberg 

(2009, s. 4–5) toteavat, että julkisuusperiaate voi Abrahamin määrittelyn mukaan tuntua 

passiiviselta, mutta sen taustalla on heidän näkemyksensä mukaan myös uudenlainen 

suhtautuminen demokratiaan ja sen toteuttamiseen. Näkökulma on itsessään suppea, 

eivätkä pelkästään sen avulla viestinnän tavoitteet toteudu tarkoituksenmukaisesti.  

 

Informaatioperiaatteella Abrahamsson viittaa julkiseen hallintoon informaation jakajana. 

Viranomaiset jakavat omatoimisesti tietoa kansalaisille samalla pitäen tiedon saatavilla 

edellisen periaatteen mukaisesti. Periaatteen mukaan viranomaiset vastaavat siitä, mitä 

tietoa jaetaan eteenpäin ja missä kanavissa (Abrahamsson, 1977, s. 185–186). Viran-

omaisten toiminta on periaatteen mukaan selkeästi aktiivisempaa. Kansalainen nähdään 

kohteena, jonka palveleminen tapahtuu resurssien puitteissa. Iivosen ja Åbergin (2009, 

s. 4–5) mukaan kyseessä on alamaismalli, jossa tiedottaja kokee tietävänsä parhaiten, 

mikä on kohderyhmän tiedon tarve kussakin tilanteessa. Tietoa myös pyritään välittä-

mään mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa (Hakala, 2000, s. 88).  

 

Kolmas periaate, joka osaltaan täydentää kahta edellistä periaatetta, on kommunikaa-

tioperiaate. Periaatteeseen kuuluu todellinen vuorovaikutus ja tiedonvaihto viranomais-

ten ja kansalaisten välillä. Kansalaisten rooli ja tarpeet korostuvat, ja viranomaisten onkin 



24 

mietittävä tiedonvälitystä kansalaisten näkökulmasta sekä huomioitava kansalaisten toi-

vomat kanavat tiedonvaihdossa. Periaatteen perimmäisenä tavoitteena on parantaa 

päätöksenteon laatua (Iivonen & Åberg, 2009, s. 4–5). Periaatteen toimivuuden näkökul-

masta on keskeistä, että esimerkiksi päätöksistä ja muista ajankohtaisista asioista viesti-

tään riittävän ajoissa, jotta kansalaisilla on vielä mahdollisuus vaikuttaa valmisteltaviin 

asioihin. Tärkeää on kommunikoida ennakoivasti, prosessin aikana sekä sen jälkeen (Ab-

rahamsson, 1977, s. 187–188). Iivosen ja Åbergin (2009, s. 4–5) mukaan kommunikaa-

tioperiaate on kolmesta tiedotusperiaatteesta selkeästi demokraattisin sekä lähimpänä 

käsitystä nykyajan viranomaisviestinnästä. Periaatteen voidaan nähdä korostavan kansa-

laisten osallisuutta ja osallisuutta edistävän viestinnän roolia viranomaisviestinnässä.  

 

Kehityskulkuun kohti vuorovaikutteisempaa viestintää on varmasti useita syitä. Kuitenkin 

Thijs ja States (2008, s. 8) toteavat, että aikanaan uusi julkisen hallinnon lähestymistapa 

edellytti hallintoa vastaamaan paremmin yhteiskunnan esittämiin vaatimuksiin, jolloin 

demokraattisempi lähestymistapa alkoi korostua. Havahduttiin siihen, ettei passiivi-

sempi tiedonvälitys enää riittänyt palvelemaan kansalaisia (Kivistö, 2012, s. 74). Lovarin 

ja muiden (2020, s. 972) mukaan digitalisaation kehityksellä on myös tärkeä roolinsa 

muutoksen edistäjänä. Heidän mukaansa uusi vuorovaikutteisempi lähestymistapa on 

haastanut julkisia organisaatioita, sillä se vaatii uusia taitoja ja ammatillista osaamista 

myös viestinnän johtamisessa. Esimerkiksi sosiaalinen media ja muut digitaaliset alustat 

ovat luoneet valtavasti uusia mahdollisuuksia viestinnälle, mutta samalla myös tuotta-

neet täysin uudenlaisia haasteita. Tästä huolimatta yhä kansalaislähtöisempi viestintä-

kulttuuri on vakiinnuttanut asemaansa ja toisaalta myös mahdollistanut yhä innovatiivi-

semmat viestintäkäytänteet.  

 

 

2.3  Sote-uudistus ja hyvinvointialueet muutoksena 

Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen palvelujen järjestämisvastuu siirtyi 

vuonna 2023 kunnilta ja kuntayhtymiltä hyvinvointialueille, kun sosiaali- ja terveyden-

huollon rakenteita uudistettiin sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa (Sosiaali- ja 



25 

terveysministeriö, n.d).  Kyseessä on yksi Suomen historian merkittävimmistä hallinnol-

lisista uudistuksista, jonka myötä Suomeen muodostui kokonaan uusi hallinnon taso, 

jolla on itsehallinto sekä oma asemansa julkisen hallinnon rakenteessa (Paananen ja 

muut, 2023, s. 6). Uudistus on vuosikausia kestänyt prosessi, jonka merkitystä on ver-

rattu hyvinvointivaltion rakentamiseen (Möttönen, 2019, s. 10). Kokonaisuudessaan uu-

distusta on valmisteltu kaikkineen noin 15 vuoden ajan, ja tuon ajanjakson aikana uudis-

tushanke ehti kokea monien eri tahojen, intressien ja eturistiriitojen yhteentörmäyksiä 

(Ahonen ja muut, 2021, s. 1).  

 

Sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän uudistuksen välttämättömyys pohjautuu kuntien 

taloudellisen kantokyvyn heikkoon kokonaistilanteeseen, jolloin kunnat eivät enää kyen-

neet vastaamaan palveluiden rahoittamisesta ja järjestämisestä (Sote-uudistus, n.d., a). 

Toinen keskeinen uudistusta ajanut ongelmakohta oli palvelujen yhdenvertaisen saata-

vuuden toteutumattomuus (Sote-uudistus, n.d., a). Sosiaali- ja terveydenhuollon uudis-

tustarpeita perustellaan myös palvelujen saavutettavuuden tehostamisella sekä asiakas-

lähtöisyyden ja osallisuuden vahvistamisella (Kivinen ja muut, 2020, s. 267).  

 

Hyvinvointialue voidaan määritellä kunnista ja valtiosta erilliseksi julkisoikeudelliseksi 

yhteisöksi, joka tytäryhteisöineen muodostaa hyvinvointialuekonsernin (Sote-uudistus, 

n.d., b). Hyvinvointialueita on yhteensä 21, ja ne on muodostettu maakuntajaon pohjalta 

(Sosiaali- ja terveysministeriö, n.d.). Hyvinvointialueet ovat itsehallinnollisia alueita, ja 

niiden rahoitus tulee valtiolta. Helsingin kaupunki kuitenkin säilytti edelleen vastuun so-

siaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisestä (Sote-uudistus, n.d., a). 

Paanasen ja muiden (2023, s. 1) mukaan hyvinvointialueet aloittivat toimintansa hyvin 

erilaisista lähtökohdista, sillä osa oli jo aiemmin integroinut palvelunsa kattamaan koko 

alueen kuntayhtymän kautta, kun taas osassa kukin kunta ja niiden muodostama sairaan-

hoitopiiri järjesti palvelut itsenäisesti toisistaan erillään. Lähtökohtaisesti kuntayhtymä-

pohjaiset alueet olivat paremmassa lähtötilanteessa, sillä monia toimintoja oli jo val-

miiksi kehitetty alueellisesti (Sosiaali- ja terveysministeriö, 2022, s. 13). Lisäksi hyvinvoin-



26 

tialueiden väestörakenteet sekä hyvinvointi- ja terveyserot vaikuttavat kehittämisen tar-

peisiin (emt., s. 13). Aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI:n (2020) tekemän analyysin 

mukaan hyvinvointialueet eroavat toisistaan alueellisten eroavaisuuksien lisäksi myös 

aluetaloudellisten ja demografisten tekijöiden osalta. Näillä viitataan esimerkiksi aluei-

den elinvoimaisuuteen. Analyysissä summataan, että sote-uudistukselle asetettu tavoite 

hyvinvointi- ja terveyserojen kaventamisesta näyttäytyy erityisen haastavana hyvinvoin-

tialueiden suurten lähtökohtaerojen vuoksi.  

 

Hyvinvointialueet ovat kohdanneet merkittäviä taloushaasteita ensimmäisen toiminta-

vuotensa aikana, ja nämä haasteet ovat osoittautuneet vielä odotettua suuremmiksi. 

Marraskuussa 2023 valtioneuvosto lähestyi hyvinvointialueiden johtoa kirjeellä, jossa il-

maistiin tuki hyvinvointialueille heidän aloittamassaan uudistustyössä asetettujen tavoit-

teiden saavuttamiseksi. Kirjeessä (2023, s. 4) kuitenkin myös todetaan, etteivät hyvin-

vointialueet saa lisäaikaa taloutensa tasapainottamiseen haastavassa taloustilanteessa. 

Alueilla on vuoteen 2026 aikaa kääntää tilanne positiivisempaan. Tiukka aikataulu edel-

lyttää toimenpiteiden vauhdittamista (Croell ja muut, 2023, s. 5). Hyvinvointialueiden 

alijäämä on vuonna 2023 yli miljardi euroa (Kuntalehti, 2023), ja merkittävät alijäämä-

ennusteet tulevat olemaan riski hyvinvointialueiden talouden tasapainottamiselle myös 

tulevina vuosina (Croell ja muut, 2023, s. 5). Alueilla on edessään rajut säästötoimenpi-

teet, jotka tulevat väistämättä vaikuttamaan sote-uudistukselle asetettuihin tavoitteisiin 

sekä yleisiin resursseihin. Alueet ovat aloittaneet toimenpiteet talouden tasapainotta-

miseksi palveluverkkoa uudistamalla, jonka myötä palvelupisteet vähenevät ja digipalve-

lut lisääntyvät (Kuntalehti, 2024).  

 

Taloustilanne ja sen seurauksena tehdyt palveluverkkomuutokset voidaan nähdä riskinä 

hyvinvointialueiden legitimiteetille. Jäntin ja muiden (2017, s. 54) mukaan tilanne, jossa 

kansalaiset kokevat, ettei heidän äänensä kuulu tai että päätöksentekijöitä ei voi pitää 

luotettavina, vaarantaa suoraan julkisten instituutioiden ja koko demokraattisen järjes-

telmän legitiimiyden. Uuden hallintorakenteen legitiimiys muovautuu käytännössä sen 

pohjalta, millaisia mahdollisuuksia kansalaisten osallistumiseen luodaan (Jäntti ja muut, 



27 

2017, s. 54). Hallintorakenteiden legitimiteetti on Bäcklundin ja muiden (2017, s. 32) mu-

kaan keskeinen tekijä erityisesti silloin, kun luodaan uusia hallintotasoja tai tehdään mer-

kittäviä muutoksia olemassa oleviin rakenteisiin. Legitiimillä hallintorakenteella on toi-

mintavaltuudet, sillä siihen liitetään päätöksentekoon oikeutus, ja samalla sen päätöksiin 

sitoudutaan (Bäcklund ja muut, 2017, s. 34).  



28 

3 Osallisuus ja vuorovaikutus tutkimuksen käsitteellisinä läh-

tökohtina 

Osallisuuden edistäminen on yksi Suomen hallituksen ja Euroopan unionin asettamista 

tavoitteista (Raivio & Karjalainen, 2013, s. 12). Osallisuuden käsitteen esiintyminen julki-

sessa keskustelussa Suomessa on liitetty pyrkimyksiin edistää kansalaisten aktiivista osal-

listumista ja vaikuttamista. Julkisen hallinnon toimenpiteillä onkin jo 1970-luvulta lähtien 

pyritty lisäämään kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia raporttien, la-

kiuudistusten ja kehittämishankkeiden avulla (Salmikangas 1998, s. 3). Osallisuuden edis-

täminen on jo pitkään nähty tärkeäksi, sillä osallisuuden kokemus edistää niin yksilön 

hyvinvointia kuin yhteiskunnan kokonaisvaltaista kehitystä (Isola ja muut, 2007, s. 9–11). 

Osallisuus on siis hyvinvoinnin edellytys (Valtioneuvosto, 2022, s. 42). Osallisuuteen kyt-

keytyvien useiden eri näkökulmien seurauksena käsitteen käyttö ja tulkinta kuitenkin 

vaihtelevat eri tutkimuksissa ja konteksteissa, mikä on aiheuttanut haasteita sen johdon-

mukaisessa soveltamisessa (Rowe & Shepherd, 2002, s. 278). 

 

Viestinnän alan tutkimus on myös vahvasti osoittanut, että osallistumisessa ja osallisuu-

den kokemuksen muodostumisessa viestinnällä on keskeinen merkitys (Pälli, 2019, s. 43). 

Erityisesti julkisen sektorin organisaatioiden viestinnässä korostetaan osallisuutta yhtenä 

keskeisenä toimintaperiaatteena ja arvona (Asunta & Mikkola, 2019, s. 75). Viestintä liit-

tyy osallisuuteen ja sen edistämiseen erottamattomasti, sillä osallisuus rakentuu vuoro-

vaikutteisesti ja pienilläkin sanoilla voi olla huomattavia vaikutuksia (emt., s. 85). Seuraa-

vaksi käsittelen osallisuuden käsitteen moninaisuutta ja käsitteiden välistä suhdetta, jul-

kisen sektorin roolia osallistajana sekä osallisuutta viestinnän kontekstissa eri näkökul-

mista. 

 

 

3.1  Näkökulmia osallisuuteen 

Ihmisen hyvinvointiin katsotaan vahvasti liittyvän kokemus osallisuudesta ja merkityksel-

lisyydestä (Gretschel, 2002, s. 90). Osallisuudella tarkoitetaan sekä yhteenkuuluvuuden 



29 

tunnetta että aktiivista osallistumista (Anttiroiko, 2003, s. 16; Nivala & Ryynänen, 2013, 

s. 20). Toisaalta se on myös huomioiduksi tulemista, jolloin yksilö kokee tulevansa kuul-

luksi (Hanhivaara, 2006, s. 3). Sen perusta on henkilökohtaisissa kokemuksissa ja tun-

teissa, jotka liittyvät kuulumiseen ja osallistumiseen yhteisössä (Nivala & Ryynänen, 

2013, s. 20). Vahva osallisuuden kokemus lisää niin yksilön kuin yhteisönkin hyvinvointia, 

edesauttaa hyviä väestösuhteita luoden turvallista arkea sekä parantaen paikallista elin-

voimaa ja ilmapiiriä (THL, 2023, s. 13).  

 

Osallisuuden voidaan ajatella käsittävän yksilöiden kokemukset ja tarpeet, mutta samalla 

myös yhteiskunnalliset rakenteet ja tavoitteet. Muun muassa Isolan ja muiden (2017, s. 

3–4) mukaan osallisuus onkin käsitteenä hyvin moniulotteinen ja siksi sen selkeä ja suo-

raviivainen määrittely on haastavaa. Isola ja muut (2017, s. 3–4) hahmottavat osalli-

suutta eräänlaiseksi sateenvarjokäsitteeksi, joka kokoaa yhteen erilaisia näkökulmia. He 

määrittelevät osallisuuden olevan kuulumista (belonginess), yhteisyyttä (togetherness), 

liittymistä (involvement) sekä suhteissa olemista (relatedness). Osallisuus on heidän mu-

kaansa myös mukaan ottamista (inclusion), yhteensopivuutta (coherence), osallistumista 

(participation) ja vaikuttamista (representation) sekä demokratiaa, myöskään unohta-

matta järjestämistä ja johtamista (governence).  

 

Jokainen Isolan ja muiden esittämistä käsitteistä tuo esiin erilaisia näkökulmia siitä, mi-

ten yksilöt tai yhteisöt voivat olla mukana, vaikuttaa, osallistua ja toimia yhteiskunnassa. 

Yhteisenä piirteenä voidaan nähdä olevan myös se, että ne kaikki heijastavat vuorovai-

kutusta yksilön tai yhteisön ja yhteiskunnan välillä. Nivala ja Ryynänen (2013, s. 9–10) 

nostavat esille osallisuuden käsitteen suomalaisen erityisyyden toteamalla, ettei englan-

nin kielen participation ole riittävä termi kuvaamaan osallisuuden monimuotoisuutta, 

kuten Isolan ja muiden edellä kuvattu määritelmä osoittaa. Osallisuuden subjektiivisuus 

ja tunneperäisyys asettaa myös haasteita osallisuuden kokemuksen mitattavuudelle 

(Leemann & Hämäläinen, 2015, s. 6; Isola ja muut, 2017, s.3).  

 



30 

Osallisuuden käsitteen kompleksinen luonne juontuu Nivalan ja Ryynäsen (2013, s. 18) 

mukaan sen kaksijakoisuudesta – yhtäältä osallisuus kytkeytyy sosiaalisen syrjäytymisen 

ja köyhyyden torjumiseen, jossa keskeiseksi nousevat esimerkiksi kysymykset sosiaalitur-

vasta. Hämäläinen (2008, s. 24–26) määrittelee tätä hyvinvointiosallisuudeksi, joka sosi-

aaliturvan lisäksi sisältää taloudellisen toimeentulon, hyvinvointipalvelut, koulutuksen 

sekä yhteisen henkisen pääoman. Tällöin osallisuuden vastakohtana voidaan pitää osat-

tomuutta, jossa yksilö jää ulkopuolelle yhteiskunnan tarjoamista palveluista (Ravio & Kar-

jalainen, 2013, s. 16–17). Osallisuuskeskustelussa onkin välttämätöntä huomioida myös 

nämä osallisuuden vähentymistä ja syrjäytymisriskiä lisäävät tekijät, joita ovat muun mu-

assa osattomuuden lisäksi turvattomuus sekä vieraantuminen (Ravio & Karjalainen, 2013, 

s. 16–17).  

 

Toisaalta osallisuutta voidaan määritellä yhteiskunnalliseen osallistumisen, aktiivisen 

kansalaisuuden sekä poliittisen vaikuttamisen kautta (Hämäläinen, 2008, s. 24–25; Ni-

vala & Ryynänen, 2013, s. 18). Tämä näkökulma korostaa vahvasti osallisuuden toimin-

nallisuutta, eikä liity niinkään elinolosuhteisiin (Nivala & Ryynänen, 2013, s. 18). Tätä nä-

kökulmaa käsittelen tarkemmin seuraavassa luvussa. Määritelmän vastakohtana näh-

dään passiivisuus, jossa yksilö ei koe voivansa vaikuttaa esimerkiksi poliittiseen päätök-

sentekoon kansalaisena. Passiivisuuden ohella muiksi osallisuuden vastakäsitteiksi Ni-

vala ja Ryynänen (2013, s. 19) ehdottavat esimerkiksi välinpitämättömyyttä ja vieraantu-

mista.  

 

 

 Osallistumisesta osallisuuteen 

Osallisuuskäsitteen määrittelyyn liittyy olennaisesti osallisuuden ja osallistumisen väli-

nen suhde, sillä osallistuminen ja osallisuus ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa. Bäcklundin 

ja muiden (2002, s. 7) mukaan osallistuminen konkretisoituu erityisesti kansalaisten oi-

keuksissa ja velvollisuuksissa sekä ilmenee sekä yksilöllisissä että yhteiskunnallisissa pää-

töksentekotilanteissa. Osallisuuden ja osallistumisen käsitteitä käytetään usein ristiin ja 

toistensa synonyymeinä, vaikka käsitteisiin liittyy tiettyjä erottavia tekijöitä (Nivala & 



31 

Ryynänen, 2013, s. 20; Valkama, 2013, s. 57). Osallistumisen käsitteeseen kietoutuvat 

myös esimerkiksi kansalaisvaikuttamisen sekä aktiivisen kansalaisen käsitteet (Hanhi-

vaara, 2006, s. 6). Kohonen ja Tiala (2002, s. 6) nostavat esille myös osallistumisen eri 

roolit. Näitä rooleja voivat olla esimerkiksi osallistuminen kansalaisena, kuten hyvinvoin-

tialueen asukkaana tai asiakkaana palveluiden käyttäjän roolissa. Hyvinvointialueilla niin 

asiakas- kuin asukasosallistumisen roolit korostuvat. Asiakasosallistumisella tarkoitetaan 

mahdollisuutta osallistua palveluiden suunnitteluprosessiin ja toteuttamiseen (Kohonen 

& Tiala, 2002, s. 6). Asukasosallistumisella taas viitataan alueen asukkaan oikeuteen osal-

listua ja vaikuttaa alueen palveluihin ja päätöksentekoon (Sitra, 2022, s. 8). 

 

Kuten aiemmassa luvussa esitin, osallisuuden määrittelyssä tavallisesti korostetaan sen 

kokemuksellisuutta ja yhteisöllisyyden näkökulmaa. Osallistuminen taas käsitteenä ym-

märretään toiminnalliseksi ja usein edellyttää yksilöltä tiettyä aktiivisuuden tasoa (Nivala 

& Ryynänen 2013, s. 20). Toisaalta osallistuminen voi myös merkitä osallistumista pel-

kästään läsnäololla tilanteessa, jota toiset suunnittelevat ja toteuttavat, ilman aktiivista 

toimintaa (Kivinen ja muut, 2020, s. 269). Osallistumista voidaan siis määrittää yhdeksi 

osallisuuden muodoksi, jossa osallisuus mahdollistuu ja konkretisoituu osallistumisen 

kautta (Gretschel, 2002, s. 90–91; Leemann & Hämäläinen, 2015, s. 2; Oranen, 2008, s. 

9; Rouvinen-Wilenius, 2014, s. 51). Osallistuminen ei kuitenkaan välttämättä aina johda 

osallisuuteen, mutta osallisuuden kokemukset voivat syntyä osallistumisen myötä (Lee-

mann & Hämäläinen, 2015, s. 3–4). Matthiesin (2013, s. 13). mukaan osallistuminen on 

keskeistä ennen kaikkea palveluiden säilymisen, laadukkaiden palveluiden sekä tarpeisiin 

vastaamisen kannalta. Matthies (2013, s. 13) myös huomauttaa, että demokratian näkö-

kulmasta kansalaisten osallistuminen on välttämätöntä, sillä ilman sitä demokraattinen 

toimintatapa häviää sosiaali- ja terveyspalveluista.  

 

Suomessa vuosien 1997–2002 aikana toteutetussa osallisuushankkeessa kategorisoitiin 

kuntalaisten osallistumisen muodot neljään ryhmään, joita ovat tieto-osallisuus, suun-

nitteluosallisuus, päätösosallisuus ja toimintaosallisuus (Kohonen & Tiala, 2002, 6). Näi-

den lisäksi hyvinvointialueiden osallistumisen ohjelmassa (Sitra, 2022, s. 10) on aiemmin 



32 

mainittujen muotojen rinnalle tuotu aloiteosallisuus sekä arviointiosallisuus. Nämä on 

esitelty kuviossa 3. Vaikka muotojen nimet viittaavat kokemukselliseen osallisuuteen, 

ovat ne sisällöltään toiminnallisia. Kohosen ja Tialan (2002, s. 6) mukaan tieto-osallisuus 

käsittää muun muassa organisaation viestinnän, ihmisten kuulemisen sekä kyselyt ja 

muut vastaavat toimet.  

 

 

Kuvio 3. Osallistumisen muodot (Kohonen & Tiala, 2002; Sitra, 2022). 

 

Aloiteosallisuudella tarkoitetaan hyvinvointialueiden asukkaiden mahdollisuutta nostaa 

valmisteluun itselle tai yhteisölle tärkeitä asioita (Sitra, 2022, s. 10). Suunnitteluosalli-

suudella viitataan organisaatioiden ja kuntalaisten väliseen valmisteluvuorovaikutuk-

seen, kuten yhteissuunnitteluun. Päätösosallisuus tarkoittaa osallisuutta, jossa palvelu-

jen käyttäjät saavat päätösvaltaa esimerkiksi palvelujen tuottamista koskevissa päätök-

sissä (Kohonen ja Tiala, 2002, s. 14). Toimintaosallisuus taas on kuntalaisten aktiivista 

toimintaa oman elinympäristönsä hyväksi (Kohonen & Tiala, 2002, s. 16). Arviointiosalli-

suudella taas viitataan tehtyjen päätösten ja toiminnan arviointiin tulevaa suunnittelu-

työtä varten (Sitra, 2022, s. 10). 

 

Tieto-
osallisuus

Aloite-
osallisuus

Suunnittelu-
osallisuus

Päätös-
osallisuus

Toiminta-
osallisuus

Arviointi-
osallisuus



33 

 Julkinen sektori osallistajana 

Julkisen sektorin toiminnalla on keskeinen rooli yksilön osallisuuden kokemuksen muo-

vautumisessa (Luoma-aho & Pekkala, 2019, s. 10; Johnston, 2018, s. 18). Perustuslaissa 

(596/2007, 14§) säädetään, että julkisen vallan velvollisuutena on tukea yksilöiden mah-

dollisuuksia osallistua. Tätä voidaan myös kutsua osallistamiseksi – laajemmin osallisuu-

den edistämiseksi tai osallisuuden edellytysten luomiseksi. Quick ja muut (2011, s. 242) 

kuvailevat osallistavia käytäntöjä "osallistumisyhteisöjen luomiseksi". Osallistaminen liit-

tyy ajatukseen siitä, että kansalaisia ohjataan tai velvoitetaan ottamaan osaa erilaisiin 

toimintoihin, kuten yhteiskunnallisiin hankkeisiin tai muihin aloitteisiin. Tällöin osallistu-

misen tarve syntyy usein hallinnon tai päätöksentekijöiden aloitteesta (Anttiroiko, 2003, 

s. 16; Siisiäinen, 2014, 15). Käsitteellä viitataan yleensä siihen, kuinka julkinen hallinto 

pyrkii aktiivisesti saamaan kansalaiset mukaan toimintaan, kuitenkin samalla määritellen 

osallistumisen raamit. Vaikka osallistaminen voi johtaa osallistumiseen ja siitä edelleen 

kokemukseen osallisuudesta, näin ei kuitenkaan aina tapahdu (Närhi, 2014, s. 233).  

 

Rouvinen-Wileniuksen (2014, s. 63) mukaan osallisuuden edellytysten luomisella tarkoi-

tetaan lainsäädännön vaatimusten ohella erilaisia julkisen sektorin tarjoamia osallistu-

misen mahdollisuuksia, jotka yhteiskunnallisesti luovat yksilöille tilaisuuksia osallistua 

toimintaan ja näin vahvistavat osallisuutta. Tällaisia voivat olla esimerkiksi julkisen sek-

torin palvelualueilla käytössä olevat asiakas-, kansalais- tai organisaatioraadit (Asunta & 

Mikkola, 2019, s. 76). Hyvinvointialueilla toimivat nuorisovaltuusto, vanhusneuvosto ja 

vammaisneuvosto, jotka tarjoavat eri väestöryhmille mahdollisuuden osallistua päätök-

sentekoon (Sosiaali- ja terveysministeriö, n.d.). Anttiroikon (2003, s. 16) mukaan osallis-

taminen on vahvasti institutionaalinen käsite, jossa viranomaisen rooli ylätason toimi-

jana korostuu kansalaisosallistumisen toteuttajana. Hänen mukaansa osallistamista pi-

detäänkin erityisesti tämän ylätason toimijuuden takia hieman negatiivissävytteisenä. 

Anttiroiko (2003, s. 18–20) myös huomauttaa, että julkishallinnon pyrkimys osallistaa 

kansalaisia keskittyy usein institutionaalisiin osallistumis- ja vaikuttamismekanismeihin, 

eikä niinkään kansalaisten oma-aloitteisiin toimintaympäristöihin.  

 



34 

Osallistamiseen liittyy myös keskeisesti toiminnan strategisuus (Kettunen, 2003, s. 31), 

sillä julkishallinnossa osallistamista hyödynnetään yleisesti päätöksenteon tukena (Pek-

kala & Luoma-aho, 2019, s. 16). Osallistaminen voi olla sekä tavoite että prosessi, joka 

kehittyy vuorovaikutuksessa (Luoma-aho & Pekkala, 2019, s. 11). Laajalahden ja Penna-

sen (2019, s. 29–30) mukaan osallistaminen kattaa ulkoapäin tulevan aktivoimisen ja 

prosessin, jossa kansalaista tai organisaation työntekijää rohkaistaan vuorovaikutukseen, 

osallistetaan ideointiin, kehittämiseen ja päätöksentekoon sekä tarjotaan vastuuta ja vai-

kutusmahdollisuuksia. Pekkala ja Luoma-aho (2019, s. 14) kuitenkin huomauttavat, että 

osallistamisen tueksi on välttämätöntä luoda osallisuutta tukeva organisaatiokulttuuri, 

joka mahdollistaa osallistamisen prosessit. 

 

Osallisuutta edistävien toimintatapojen kehittämisessä on myös otettava huomioon, että 

useat osallistavista käytännöistä ylläpitävät vallitsevaa syrjäytymisen kulttuuria yhteis-

kunnassa (Beresford, 2009, s. 254). Olisikin tärkeää pyrkiä varmistamaan, että osallistu-

misen tavat ovat kaikille mahdollisimman esteettömiä ja saavutettavissa. Osallistamisen 

tulee olla avointa, läpinäkyvää ja ottaa huomioon erilaiset näkökulmat, jotta se palvelee 

aidosti kansalaisten etuja. Organisaatiot voivat myös käynnistää osallistamistoimenpi-

teitä vastatakseen laajempaan yhteiskunnalliseen tarpeeseen. Osallistamisen kautta or-

ganisaatiot voivat ilmentää arvostustaan, osoittaa kiinnostusta vuorovaikutukseen sekä 

ilmaista halukkuuttaan kehittää toimintaansa vastatakseen entistä paremmin sidosryh-

miensä tarpeisiin (Luoma-aho & Pekkala, 2019, s. 12). 

 

 

 Näennäisosallisuudesta kohti todellista vaikuttavuutta 

Osallistumisen tasoja voidaan hahmotella Sherry R. Arnsteinin (1969) mallin kautta, jossa 

kansalaisosallistumisen astetta ja osallisuuden lisääntymistä kuvataan 8-portaisen tika-

puumallin avulla kuvion 4 mukaisesti. Mallissa yksilön valta suhteessa organisaatioon 

kasvaa tikkaita ylös mentäessä. Arnsteinin hierarkkisella asteikolla määritellään valtasuh-



35 

detta kansalaisten ja julkisen organisaation välillä (Flöjt, 2000, s. 1). Teoreettinen viiteke-

hys auttaa hahmottamaan, millä tavoin julkinen sektori voi edistää tai rajoittaa kansa-

laisten osallistumista.   

 

Kahdella alimmalla portaalla (manipulaatio ja terapia) osallisuus puuttuu kokonaan. Arn-

steinin (1969, s. 25–26) mukaan manipulointi ja terapointi edustavat niin kutsuttua nä-

ennäisosallistumista. Näillä tasoilla valtaapitävät eivät pyri aidosti mahdollistamaan kan-

salaisten osallistumista suunnitteluun ja toimeenpanoon. Sen sijaan tavoitteena hänen 

mukaansa on luoda kuvitelma osallisuudesta, jossa toimintaan osallistujille annetaan kä-

sitys vallasta asiassa, esimerkiksi pyytämällä hyväksyntää päätökseen ilman riittävää 

taustatietoa tai vaihtoehtojen esittelyä. Kettusen (2003, s. 23) mukaan heikointa tasoa 

edustavat esimerkiksi mielipidekyselyt. Ne eivät salli vuorovaikutteista prosessia tai suh-

detta kansalaisten ja viranomaisten välillä (King ja muut, 1998, s. 322). King ja muut 

(1998, s. 320) toteavat, että myös osallistuminen palautteen muodossa on usein teho-

tonta ja ristiriitaista, sillä se tapahtuu liian myöhään prosessissa, eli sen jälkeen, kun asiat 

on muotoiltu ja useimmat päätökset on tehty. 

 

Kuvio 4. Sherry R. Arnsteinin (1969) kansalaisosallistumisen tikapuut. 

 



36 

Jos valtaa ei palvelujärjestelmissä haluta aidosti jakaa asiakkaiden kanssa, osallisuudesta 

ja osallistumisesta tulee helposti näennäistä (Arnstein, 1969, s. 25–26). Raisio ja Vartiai-

nen (2011, s. 3) kuvailevat tätä näennäisosallistumista osallistumisen illuusioksi. On 

myös mahdollista, että kansalaisia osallistavien organisaatioiden ei ole alun perinkään 

aidosti tarkoitus saada muutosta aikaan osallistuvien kansalaisten avulla (Matthies, 2017, 

s. 159–160). Närhen (2014, s. 233) osallisuutta käsitelevästä tutkimuksesta käy ilmi, että 

sosiaali- ja terveysalan työntekijät kokivat, että osallisuuskeskusteluun sisältyy paljon 

palvelujärjestelmän imagoa koskevaa retoriikkaa, joka kulkee organisaation ylemmistä 

tasoista alaspäin. Aihe voidaan liittää näennäisosallisuuden keskusteluun, sillä imagoon 

liittyvä osallisuusretoriikka ei välttämättä tue tehokkaimmin niitä tarkoitusperiä, jota 

osallisuuden edistämisellä tulisi tavoitella. Matthies (2017, s. 158) lisää, että osallistu-

mishankkeet saattavat onnistuessaan kirkastaa organisaatioiden profiilia ja mainetta, 

mutta eivät välttämättä paranna osallistujien elinoloja. 

 

Seuraavilla kolmella portaalla (informointi, konsultaatio, yhteissuunnittelu) kuullaan Arn-

steinin (1969, s. 25–26) mukaan kansalaisten mielipiteitä, mutta heillä ei ole aitoa pää-

tösvaltaa. Näilläkin tasoilla esiintyy näennäisosallisuutta. Hänen mukaansa informointi-

tasolla tieto kulkee yksisuuntaisesti viranomaisilta kansalaisille ilman mahdollisuutta 

neuvotteluun tai palautteen antoon. Konsultointitaso tarjoaa osallistumismahdollisuu-

den, mutta ilman yhteyttä muihin osallistumismuotoihin vaikuttamisyritykset voivat 

jäädä tilastoiksi, joissa arvioidaan lähinnä osallistumisaktiivisuutta, eikä varmuutta kan-

salaisten näkemysten huomioimisesta päätöksenteossa juurikaan ole ja kansalaisilla on 

vain vähän valtaa varmistaa, että heidän näkemyksensä otetaan huomioon (Arnstein, 

1969, s. 25–26). Konsultointiportaalla vallanpitäjä osoittaa tarjonneensa kansalaisille 

mahdollisuuden osallistua. Yhteissuunnitteluvaiheessa kansalaisia kannustetaan osallis-

tumaan, vaikuttamaan ja jakamaan näkemyksiään. Vaikka heitä mahdollisesti valitaan 

päätöksentekoelimiin, valta pysyy silti valtaapitävillä, mikä saattaa rajoittaa kansalaisten 

vaikutusvaltaa päätöksenteossa (Arnstein, 1969, s. 25–26).  

 



37 

Vaikka yleisön osallistuminen on usein olennainen osa päätöksentekoprosesseja, sen to-

teuttamistapa voi aiheuttaa jännitteitä organisaatioiden ja kansalaisten välille (Quick ja 

muut, 2011, s. 243). Julkisen sektorin pyrkiessä aktiivisesti tarjoamaan foorumeita, joissa 

yleisö voi osallistua ja vaikuttaa päätöksiin, kansalaiset voivat kieltäytyä osallistumasta 

vedoten sen vähäiseen vaikuttavuuteen. Kokemus osallistumisen vaikuttamattomuu-

desta saattaa johtaa osallistumisuupumukseen (Quick ja muut, 2011, s. 243). Toisaalta 

myös liika osallistaminen voi johtaa samaan lopputulokseen (Pekkala & Luoma-aho, 2019, 

s. 18). Haasteita osallistamisessa voivat aiheuttaa myös hankaluudet löytää kansalais-

osallistumiselle sopivaa roolia, osallistumisen mahdollinen kontrolloimattomuus, pää-

töksentekoprosessin mutkistuminen sekä päätöksentekoon kohdistuvien vaatimusten 

kasvaminen (Kettunen, 2002 s. 21). Osallistuminen onkin pitkälti riippuvaista organisaa-

tion, työntekijöiden sekä asukkaiden aktiivisuudesta, toimivista osallistumisen muo-

doista sekä osallistumista tukevasta ilmapiiristä riittävää rahoitusta ja resursseja unohta-

matta (Kettunen, 2003, s. 26–27). 

 

Arnsteinin (1969, s. 25–26) mukaan kolmella ylimmällä portaalla (kumppanuus, dele-

goitu toimivalta ja kansalaisvalvonta) kansalaisilla on varsinaista päätös- ja toimivaltaa. 

Kumppanuusportaalla kansalaisille avautuu mahdollisuus neuvotella ja ilmaista tahtonsa 

päätöksenteossa. Delegoidun toimivallan portaalla kansalaisilla voi olla esimerkiksi ää-

nienemmistö tietyissä asiakokonaisuuksissa. Kansalaisvallan vaiheessa heillä on täysi-

määräinen päätösvalta ja vastuu hallinnon ja johtamisen osalta (Arnsteinin, 1969, s. 25–

26). King ja muut (1998, s. 320) määrittelevät aitoa osallisuutta autenttiseksi osallisuu-

deksi, jonka avainelementtejä ovat keskittyminen, sitoutuminen, luottamus sekä avoin 

ja rehellinen keskustelu. Jotta julkishallinto voisi mahdollistaa yhä autenttisemman osal-

lisuuden, tulee heidän mukaansa puuttua kolmeen julkisen osallistumisen osa-aluee-

seen, joita ovat hallintorakenteet ja prosessit, johtajat sekä kansalaiset. He korostavat, 

ettei aitoutta voi saavuttaa käsittelemällä vain yhden osa-alueen ongelmia. King ja muut 

(1998, s. 322) näkevät, että autenttinen osallistuminen edellyttää keskittymistä sekä itse 

prosessiin että tulokseen. He korostavat, että osallistuminen on olennainen osa hallintoa 

eikä olemassa olevien käytäntöjen lisäys. Autenttinen osallistuminen tarkoittaa, että 



38 

yleisö on osa pohdintaprosessia kysymyksen muotoilusta päätöksentekoon (King ja muut, 

1998, s. 322).  

 

 

3.2 Viestintä osallisuuden kontekstissa 

Osallisuuden kokemus perustuu viestintään ja vuorovaikutukseen (Luoma-aho & Pekkala, 

2019, s. 10). Kansalainen kohtaa julkishallinnon organisaation erilaisissa viestintäkon-

teksteissa, joissa viranomaiset toteuttavat hallinnollisia päätöksiä ja viestivät niistä 

(Asunta & Mikkola, 2019, s. 82). Organisaatioita myös haastetaan yhä enenevissä määrin 

osallistumaan myös sellaisilla foorumeilla, jotka eivät ole kokonaan niiden kontrollin alai-

sia (Luoma-aho & Vos, 2010, 315–316). Monet ihmiset tavoittelevatkin myös yhä aktiivi-

semmin tilaisuuksia osallistua ja vaikuttaa esimerkiksi hyödyntämällä sosiaalisen median 

ja digitaalisten alustojen tarjoamia mahdollisuuksia (Sosiaali- ja terveysministeriö, 2018, 

s. 11). Vaikka digitaalisen viestintäteknologian on havaittu laajentaneen osallistumisen 

mahdollisuuksia, ovat samanaikaisesti yksilöiden odotukset organisaatioita kohtaan kas-

vaneet (Luoma-aho & Pekkala, 2019, s. 10).  

 

Viestintä voi itsessään olla monologisesti tavoittavaa tai dialogisesti osallistavaa (Thomas 

& Mefalopulos, 2009, s. 24). Thomasin ja Mefalopuloksen (2009, s. 24) mukaan monolo-

ginen ja dialoginen malli perustuvat erilaisiin teoreettisiin näkökulmiin ja metodologisiin 

kehyksiin, joita ei tulisi katsoa ristiriitaisina vaan toisiaan täydentävinä.  Seuraavaksi kä-

sittelen tarkemmin näitä teemoja pureutuen osallisuuteen viestinnän kontekstissa. Kä-

sittelen viestintää monologina ja dialogina sekä digitaalisen vuorovaikutuksen roolia 

osallisuuden edistäjinä. 

 

 

 Tieto osallisuuden edellytyksenä 

Viestinnän rooli kietoutuu osallisuuskeskusteluun erityisesti tiedon kautta – Närhen ja 

muiden (2014, s. 96) mukaan tieto on osallisuuden edellytys, sillä osallisuus perustuu 



39 

tiedon jakamiseen, avoimeen viestintään ja yhteistyöhön eri sidosryhmien välillä. Voi-

daan ajatella, että tieto tarjoaa meille edellytykset ymmärtää maailmaa, osallistua pää-

töksentekoon ja vaikuttaa yhteisiin asioihin. Tiedon avulla voimme tunnistaa haasteita, 

kehittää ratkaisuja ja edistää yhteisöllistä hyvinvointia (Harrison ja muut, 2012, s. 3). 

Tieto luo pohjan tasa-arvoiselle ja osallistavalle yhteiskunnalle (Harisalo & Miettinen, 

2010, s.  94–95). Thomas ja Mefalopulos (2009, s. 38) määrittelevät tätä tietoisuuden 

lisäämiseen tai käyttäytymisen muutokseen pyrkivää viestintää monologiseksi tavoitta-

vaksi viestinnäksi. Heidän mukaansa kyse on yksisuuntaisesta viestinnästä, jonka he kui-

tenkin myös liittävät osallistavan viestinnän kontekstiin, sillä tavoittavan viestinnän tar-

koituksena on varmistaa sidosryhmien mahdollisuus osallistua päätöksentekoprosessin 

keskeisiin vaiheisiin. Kingin ja muiden (1998, s. 322) mukaan on havaittu, että viestintä 

kansalaisille osallistavissa prosesseissa on usein yksisuuntaista.  

 

Närhen ja muiden (2014, s. 96) mukaan on täysin keskeistä, että ihmisillä on pääsy sel-

keään ja helposti saatavilla olevaan tietoon erilaisista osallistumisen mahdollisuuksista. 

Tieto mahdollistaa vaikuttamisen ja päätöksentekoon osallistumisen (Rouvinen-Wilenius, 

2014, s. 61). Viestinnällä välitetään tätä vaikuttamisen ja päätöksenteon kannalta olen-

naista tietoa eteenpäin. Herianin ja hänen kollegoidensa tutkimus (2012, s. 832) myös 

tukee näkemystä, jonka mukaan kansalaisten osallistaminen julkisen päätöksenteon tie-

don äärelle lisää heidän kokemustaan päätösten oikeudenmukaisuudesta ja todennäköi-

syyttä tukea niitä.  

 

Käytännössä tieto-osallisuus luo edellytykset muiden osallisuuden muotojen toteutumi-

selle (Kivinen ja muut, 2020, s. 284). Toisin sanoen voidaan havaita, että viestintä läpäi-

see jokaisen osallisuuden muodon tukien niiden toteutumista. Näitä muotoja käsittelin 

tarkemmin luvussa 3.1.1. Sosiaali- ja terveysministeriön (2018, s. 50) asiakkaiden osallis-

tumisen toimintamallissa todetaankin, että avoin viestintä on keskeinen tekijä, joka kul-

kee läpi koko prosessin ja eri toimijoiden välisen yhteistyön. On tärkeää, että suunnitel-

tavista ja päätettävistä asioista sekä osallistumismahdollisuuksista viestitään avoimesti 

ja suunnitelmallisesti eri viestintäkanavien kautta alusta saakka. Myös päätöksenteon 



40 

jälkeen osallistumisen vaikutuksista päätökseen tulee tiedottaa (Sosiaali- ja terveysmi-

nisteriö, 2018, s. 50). Viestinnän on oltava esteetöntä, saavutettavaa sekä otettava huo-

mioon mahdolliset erityisryhmien tarpeet (Sosiaali- ja terveysministeriö, 2018, s. 60). 

Jotta viestintä on monologisesti tavoittavaa, tulee sidosryhmät huomioida prosessin joka 

vaiheessa (Thomas & Mefalopulos, 2009, s. 39). 

 

Viestinnän ammattilaiset voivat parhaimmillaan kehystää mahdollisuutta osallistumi-

seen siten, että kaikki ymmärtävät, mistä toiminnassa on kyse ja kokevat sen merkityk-

selliseksi ja tärkeäksi (Luoma-aho & Pekkala, 2019, s. 11). Ymmärryksen syventämiseksi 

on Koiviston ja muiden (2018, s. 3) mukaan viestinnässä keskeistä jatkuvasti konkreti-

soida osallisuutta ja käyttää havainnollistavia esimerkkejä. Heidän mukaansa sanavalin-

noilla on suuri kokemuksellinen vaikutus. Tästä syystä virallisen hallinnon kielen sijaan 

tulisi viestiä mahdollisimman helposti ymmärrettävästi, tavalla, joka resonoi ihmisten ar-

jen ja inhimillisten kokemusten kanssa (Koivisto ja muut, 2018, s. 3). He lisäävät, että 

viestinnällä on erityislaatuinen mahdollisuus luoda heikommassa asemassa oleville ih-

misille tilaisuuksia tuoda esille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Näiden kokemusten 

sanoittaminen nousee keskeiseksi, jolloin syrjään jäänyt ryhmä tulee jälleen kuulluksi ja 

nähdyksi (Koivisto ja muut, 2018, s. 9).  

 

 

 Yksisuuntaisesta viestinnästä dialogisuuteen 

Osallistavaa viestintää voidaan määritellä dialogiin perustuvaksi kaksisuuntaiseksi lähes-

tymistavaksi, joka mahdollistaa tiedon, näkemysten ja mielipiteiden jakamisen eri sidos-

ryhmien kesken ja mahdollistaa näin myös sidosryhmien voimaantumisen (Thomas & 

Mefalopulos, 2009, s. 26). Thomasin ja Mefalopuloksen (2009, s. 24) mukaan osallistavan 

viestinnän voidaan ajatella olevan sekä keino että päämäärä. Jotta viestinnästä tulee ai-

dosti osallistavaa, kaksisuuntaista viestintää tulisi soveltaa johdonmukaisesti prosessin 

jokaisessa vaiheessa (Thomas & Mefalopulos, 2009, s. 29). He jatkavat osallistavan vies-

tinnän määrittelyä toteamalla, että osallistava viestintä ei ole pelkkää tiedon ja kokemus-



41 

ten vaihtoa, vaan myös uuden tiedon etsimistä ja luomista, jonka tarkoituksena on puut-

tua tilanteisiin, joissa on kehitettävää. Ollakseen aidosti osallistavaa ja tehokasta, vies-

tinnän tulisi tapahtua kaikkien asianosaisten kesken, jotta kaikilla on samat mahdollisuu-

det vaikuttaa lopputulokseen (Thomas & Mefalopulos, 2009, s. 26). Osallistava viestintä 

vaatii pääasiassa dialogista prosessia, jonka tuloksia ja seurauksia ei aina ole helppoa 

määrittää ennalta (Thomas & Mefalopulos, 2009, s. 28).  

 

Osallistavan viestinnän ja dialogin kiinteän suhteen ymmärtämiseksi on hyödyllistä tar-

kastella aihetta DePaulan ja muiden (2018, s. 99–100) esittelemän kolmiluokkaisen jul-

kisen sektorin viestintää kuvaavan push, pull sekä networking -mallin kautta. Mallissa 

push kuvaa tiedon tarjoamista, pull palautteen pyytämistä sekä networking online-dia-

logia ja offline-vuorovaikutusta. Malli on kuvattuna kuvioon 5. 

 

 

Kuvio 5. Julkisen sektorin viestintää kuvaava malli (DePaula ja muut, 2018). 

 

Tiedon tarjoamisella viitataan DePaulan ja muiden (2018, s. 99) mukaan julkisen sektorin 

tehtävään tarjota luotettavaa ja riittävää tietoa yleisölle. He kuvailevat kategoriaa yksi-

suuntaiseksi viestintästrategiaksi, joka sisältää operatiiviset tiedot, tapahtumatiedot 

sekä julkiset ilmoitukset. Kyse on faktasisällöstä, joka kuvaa hallinnon avoimuuden pe-

rustasoa (DePaula ja muut, 2018, s. 99). Push-menetelmä kuvaa osaltaan myös Thomasin 

ja Mefalopuloksen (2009) monologista tavoittavaa viestintää.  

Push

Pull

Networking

• Tiedon tarjoaminen       
yksisuuntaisesti

• Palautteen 
pyytäminen puoliksi 
kaksisuuntaisesti

• Kaksisuuntainen 
online-dialogi ja 
offline-vuorovaikutus



42 

 

Palautteen pyytämisellä tarkoitetaan DePaulan ja muiden (2018, s. 99) mukaan strate-

giaa, jossa julkinen sektori pyytää kansalaisilta ja muilta sidosryhmiltä palautetta. Heidän 

näkemyksensä mukaan tämä kategoria on puoliksi kaksisuuntaista interaktiivista viestin-

tää, sillä organisaatio on pääasiassa kiinnostunut tiedon hankkimisesta eikä niinkään 

vuorovaikutuksesta itsessään. DePaula ja muut (2018, s. 99) kuvaavat tiedonhakukäyt-

täytymistä organisaatioissa kiinnostukseksi ymmärtää omia sidosryhmiään palveluiden 

parantamiseksi. He eivät näe palautteen pyytämistä varsinaisesti osallisuutta edistävänä 

toimintana, vaan enemmänkin osana prosessia. Myös Leemannin ja Hämäläisen (2015, 

s. 3) asiakasosallisuuden toteutumisen jaottelu puoltaa tätä näkökulmaa, sillä heidän 

mukaansa asiakaspalautteessa palvelun asiakas toimii informanttina, palautteen anta-

jana, jolloin asiakasosallisuuden taso on kokonaisuutena vielä melko matala. Toisin sa-

noen asiakas osallistuu, muttei ole varsinaisesti osallinen. Myös Taylor ja Kent (2014, s. 

390) toteavat, että palautteen antaminen ei sisällä dialogista elementtiä.  

 

Kolmas kategoria kuvaa online-dialogia ja offline-vuorovaikutusta – mahdollisuutta vuo-

ropuheluun sidosryhmien kanssa verkossa ja oikean elämän kohtaamisissa. Dialogi luo 

DePaulan ja muiden (2020, s. 100) mukaan edellytykset suhteiden luomiseen ja yhteis-

työhön. Heidän mukaansa dialogin kautta julkisen sektorin organisaatiot ottavat kansa-

laiset ja muut sidosryhmät mukaan julkisten palvelujen yhteistuotantoon ja suunnitte-

luun, joka heidän mukaansa liittyy korkeimpaan osallistavan ja suoran demokratian ta-

soon. Saurin (2015, s. 27) näkemyksen mukaan julkisen sektorin organisaatioiden tulisi 

pyrkiä toiminnassaan dialogisuuteen, jotta niiden toiminta olisi alttiina organisaation ul-

kopuolelta tuleville arvioille ja ideoille toimintatapojen kehittämiseksi. Dialogi on myös 

tärkeää siksi, että Macnamaran (2016, s. 162) mukaan julkisen sektorin organisaatiot ta-

vallisesti ovat enemmän itse äänessä kuin kuuntelevat.  

 

Bohm ja muut (1996, s. 6) määrittävät dialogia viestinnäksi, jossa pyrkimyksenä on väit-

telyn voittamisen sijaan löytää yhtenen ymmärrys. Sandersin ja Gutiérrez-Garcían (2020, 

s. 289) mukaan termiä dialogi käytetään usein julkisella sektorilla kuvaamaan aloitteita, 



43 

joissa kansalaisten näkemyksiä kysytään. Lisäksi on viitteitä siitä, että dialogi edistää pää-

töksenteon laatua ja vahvistaa kansalaisten edellytyksiä osallistua päätöksentekoon 

(Sanders & Gutiérrez-García, 2020, s. 297). Dialogi merkitsee myös halukkuutta muuttua 

vuorovaikutuksen ja julkisten vaatimusten seurauksena (Sanders ja Gutiérrez-García, 

2020, s. 289). Dialogista haastavan julkisella sektorilla tekee kuitenkin erityisesti julkisen 

sektorin monimutkaisuus, joka käsittää organisaatiorakenteen, byrokraattisen kulttuurin 

ja johtamiskäytännöt (Sanders ja Gutiérrez-García, 2020, s. 289). Taylorin ja Kentin (2014, 

s. 384) mukaan dialogiin liittyy erottamattomasti sitoutuminen, ja se voidaankin mieltää 

yhdeksi dialogin piirteeksi. Heidän mukaansa sitoutuminen olettaa läsnäolon, saavutet-

tavuuden ja halukkuuden vuorovaikutukseen. Muita dialogiin kietoutuvia käsitteitä ovat 

myös kaksisuuntainen viestintä ja symmetrinen viestintä. Symmetrisellä viestinnällä Gru-

nig (1992, s. 292) viittaa strategisesti toteutettuun dialogiseen viestintään, joka samalla 

sekä edistää kansalaisten osallistumista että elvyttää demokratian muotoja. On myös sel-

vää, että Thomasin ja Mefalopuloksen (2009) osallistavan viestinnän käsite kieroutuu 

osaksi dialogin käsitettä. 

 

Dialogi voi tapahtua niin muodollisesti kuin epävirallisestikin – epävirallisella dialogilla 

tarkoitetaan luonnollista ihmisten välistä vuorovaikutusta, jota ilmenee päivittäin orga-

nisaation sisällä ja ulkopuolella (Sanders & Gutiérrez-García, 2018, s. 291). Muodollinen 

organisaatiodialogi taas on ennalta suunniteltua ja strategisesti organisoitua viestinnäl-

listä toimintaa, joka on suunnattu organisaation tavoitteisiin. Esimerkiksi sosiaalista me-

diaa voidaan hyödyntää organisaatiodialogin välineenä (Sanders & Gutiérrez-García, 

2018, s. 291). 

 

 

 Digitaalinen vuorovaikutus osallisuuden ytimessä 

Digitaalisen vuorovaikutuksen nopea kehittyminen on haastanut julkista sektoria kehit-

tämään viestintäänsä yhä monipuolisemmaksi ja kohderyhmiä palvelevaksi. Digitalisaa-

tio on myös osaltaan muuttanut ihmisten odotuksia ja vaatimuksia yhteiskunnallisten 



44 

palveluiden toimivuutta kohtaan (Anttila & Hämäläinen, 2021, s. 6). Digitalisaatiokehi-

tyksen myötä kansalaiset ovat saaneet entistä merkittävämmän roolin yksilöllisinä toimi-

joina (Valtioneuvoston kanslia, 2018, s. 11). Tämä kehitys on mahdollistanut yksilöiden 

kokeman voimaantumisen sekä organisaatioiden, median ja kansalaisten välisen valtady-

namiikan muutoksen (Lovari ja muut, s. 1–2, Sauri, 2015, s. 32). Matthiesin (2013, s. 12) 

mukaan samalla korostuu alhaalta ylöspäin suuntautuva, paikallinen ja kokemuksellinen 

tieto asiantuntijatiedon rinnalla. 

 

Digitaaliset palvelut ja alustat mahdollistavat kansalaisten entistä tehokkaamman osal-

listumisen ja vuorovaikutuksen (Pekkala & Luoma-aho, 2019, s. 18).  Tämä kuitenkin edel-

lyttää laajaa yhteistyötä sekä toimintamallien jatkuvaa kehittämistä (Anttila & Hämäläi-

nen, 2021, s. 6). Sitran demokraattiset osallistumismahdollisuudet Suomessa -kyselytut-

kimuksen (Jämsén ja muut, 2022, s. 6) mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista olisi val-

miita osallistumaan päätöksentekoon aktiivisemmin, mikäli osallistuminen olisi nykyistä 

vaivattomampaa. Selvityksen mukaan kansalaiset suosivat erityisesti anonyymejä ja hel-

poiksi miellettyjä digitaalisen osallistumisen menetelmiä, kuten verkkokeskusteluihin 

osallistumista (Jämsén ja muut, 2022, s. 6).  Hyvinvointialueilla hyödynnetään Sitran 

(2022, s. 14) mukaan laajasti digitaalisen osallistumisen menetelmiä – käytössä ovat 

muun muassa digitaalinen asukaspaneeli, Polis-verkkoalusta ja digiraadit (Sitra, 2022, s. 

14). 

 

Digitaaliseen vuorovaikutukseen liittyy erottamattomasti myös viestintä sosiaalisessa 

mediassa. Lovari ja Valentini (2020, s. 315) näkevät sosiaalisen median ennen kaikkea 

mahdollisuuksien luojana erityisesti demokraattisen osallistumisen osalta. Sosiaalinen 

media voi auttaa julkisen sektorin organisaatioita edistämään osallistavaa viestintää ja 

samalla tuomaan kansalaisten ääntä kuuluviin (Bertot ja muut, 2012, s. 31). Sosiaalinen 

media rohkaisee ihmisiä keskustelemaan heitä kiinnostavista asioista sekä osallistumaan 

kaksisuuntaisen viestinnän avulla (Rim & Song, 2016, s. 476). Heinonen (2011, s. 356) 

kuitenkin huomauttaa, että vaikka mahdollisuudet aktiiviseen osallistumiseen ovat ole-



45 

massa, tutkimusten mukaan ihmiset eivät välttämättä ole niin aktiivisia sosiaalisessa me-

diassa kuin on uskottu. Myös Mergel (2013, s. 332) katsoo, etteivät julkisen sektorin or-

ganisaatiot useinkaan hyödynnä sosiaalista mediaa vuorovaikutuksellisena alustana, 

vaan keskittyvät enemmän yksisuuntaiseen viestintään.  

 

Sauri (2015, s. 10) kuvailee sosiaalista mediaa osana käännekohtaa, joka liittyy viestinnän 

ja avoimen tiedon merkityksen kasvuun. Hänen mukaansa tiedon saatavuuden, tiedon-

välityksen ja vuorovaikutuksen helpottumisen myötä mahdollisuudet kansalaiskeskuste-

luun ja demokraattiseen päätöksentekoon ovat paremmat kuin koskaan aiemmin. Toi-

saalta Ikäheimon ja Vahtin (2021, s. 12) mukaan mediaympäristön murroksen on pelätty 

horjuttavan demokratian perustuksia sosiaalisessa mediassa helposti polarisoituvan kes-

kustelukulttuurin ja disinformaatiotulvan takia. Rimin ja Songin (2016, s. 476) mukaan 

haasteeksi muodostuu myös sosiaalisen median negatiivinen kommentointi sekä se, 

kuinka organisaatioiden tulisi tähän suhtautua.  

 

Viinamäki ja muut (2017, s. 51) kuvailevat digitaalisessa yhteiskunnassa toimivaa kansa-

laista digikansalaiseksi, joka kykenee osallistumaan digitaalisen yhteiskunnan toimintoi-

hin täysimääräisesti. Heidän mukaansa digikansalaisen rooli rakentuu vuorovaikuttei-

sesti.  On tärkeää, että julkisen sektorin organisaatiot ovat läsnä sosiaalisen median alus-

toilla ja huomioivat näin kasvavat digitaaliset yleisöt, mutta samalla hyödyntävät myös 

perinteistä mediaa tiedonvälityksessä, jossa läsnä ovat perinteiseen mediaan tottuneet, 

usein vanhemmat ikäluokat. Borgin ja muiden (2018, s. 1324) mukaan esteitä osallistu-

miselle ovat tavallisesti pääsy, taito sekä asenne. Viestinnän suuntautuessa pääasialli-

sesti digitaalisille alustoille, jää väistämättä jokin ryhmä tiedon ulkopuolelle. Viinamäki 

ja muut (2017, s. 51) kuvaavat tätä eriarvoistumista digitaaliseksi syrjäytymiseksi, jossa 

kansalainen ei eri syistä pysy mukana digitalisaatiokehityksessä.  



46 

4 Viestinnän ammattilaisten näkemyksiä osallisuutta edistä-

västä viestinnästä 

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten hyvinvointialueiden viestinnän ammattilai-

set näkevät osallisuuden ja sen edistämisen työssään hyvinvointialueiden viestintäyksi-

köissä. Aineistona toimii eri hyvinvointialueilla viestinnän tehtävissä työskentelevien 

kahdeksan viestintäammattilaisen haastattelumateriaali, joka kerättiin teemahaastatte-

lulla. Haastateltavilla oli tyypillisesti laaja kokemus viestinnän tehtävistä ja useimmat oli-

vat työskennelleet hyvinvointialueella jo useamman vuoden ajan. Haastateltavat olivat 

sanavalmiita ja heillä oli laaja ymmärrys käsiteltävästä aihepiiristä.  

 

Tutkimusmenetelmänä hyödynnän teemoittelua, joka sisältyy laadullisen sisällönanalyy-

sin keinovalikoimaan (Puusa, 2020, s. 147). Aineistoni jäsentämiseksi luokittelin esiinty-

viä ilmiöitä teemoiksi, joita nimeän kuvaavasti ilmiöiden luonteen mukaisesti. Analyysin 

vaiheet on kuvattu tarkemmin luvussa 1.3. Seuraavaksi analysoin aineistoa jokaisen tut-

kimuskysymyksen näkökulmasta samalla peilaten sitä taustateoriaan. Nostan myös esille 

haastateltavien sitaatteja analyysin tueksi. Ensin käsittelen sitä, miten haastateltavat ku-

vailevat viestinnän roolia osallisuuden edistämisessä hyvinvointialueilla. Tämän jälkeen 

tarkastelen, millaisia haasteita haastateltavat liittävät osallisuuden edistämiseen työs-

sään. Lopuksi käsittelen kehityskohteita, joita haastateltavat nostavat esille.  

 

 

4.1 Viestinnän rooli osallisuuden edistämisessä 

Tässä luvussa esitän, kuinka haastateltavat hahmottavat viestinnän roolia osallisuuden 

edistämisessä hyvinvointialueilla. Haastateltavien näkemyksistä muodostui kaksi päätee-

maa ja niille alakategorioita. Pääteemoja ovat viestintä tiedon jakajana sekä viestintä 

osallisuuden edistämisen tukena. Viestintä tiedon jakajana -pääteeman alakategorioiksi 

muodostuivat viestinnän prosessi, viestinnälliset sisällöt sekä viestinnän piirteet. Vies-

tintä osallisuuden edistämisen tukena -pääteeman alateemoiksi muodostui strateginen 



47 

rooli ja yhteistyö, joka käsittää yhteistyön hyvinvointialueiden osallisuustiimien tai -vas-

taavien kanssa. 

 

 

 Viestintä tiedon jakajana 

Viestinnän roolia osallisuuden edistämisessä hyvinvointialueilla hahmotetaan aineis-

tossa vahvasti tiedon jakamisen näkökulmasta. Lähtökohtana nähdään olevan, että vies-

tintä ja viestinnän kautta saatava tieto on osallisuuden edellytys, eikä osallisuus toteudu 

ilman viestintää, kuten haastateltavat esimerkeissä (1,2 ja 3) esittävät. Haastateltavien 

mukaan tiedon jakaminen on keskeinen prosessi, joka mahdollistaa asukkaiden ja sidos-

ryhmien tietoisuuden esimerkiksi alueensa palveluista, päätöksenteosta ja kehityshank-

keista. Tiedon saaminen nähdään ensiaskeleena osallisuuteen, sillä se antaa ihmisille val-

miudet ymmärtää, miten he voivat olla mukana ja vaikuttaa heitä koskeviin asioihin. Nä-

kemys mukailee Närhen ja muiden (2014, s. 96) ajatuksia tiedon ja osallisuuden yhtey-

destä.  

 

(1) Mulle viestinnän näkökulmasta osallisuus tarkoittaa, että ihmisillä on tar-
vittava tieto, jotta he voivat olla jotakin mieltä asiasta. Pitää olla tietoa 
asiasta, että voi siihen sitten osallistua. -- sitten käytännössä minun rooli 
siinä on jakaa sitä tietoa, että osallisuus mahdollistuu. (H1) 

(2) Tavallaan se, että saa tietoa, niin on jotenkin nykäys siihen osallisuuden 
suuntaan siinä mielessä, että pystyy tekemään enemmän valintoja, jos sä 

tiedät eri vaihtoehdoista. (H4) 
(3) Se, että miten se omaan työhön liittyy niin on se tiedon jakaminen, että 

ei niillä asukkailla ole mitään mahdollisuutta osallistua ja vaikuttaa jos ne 
ei tiedä. Se tiedon jakaminen siitä mitä me tehdään, mitä palveluja meillä 
on, miten niitä ollaan muuttamassa, miksi niitä ollaan muuttamassa, mi-
ten siihen voi vaikuttaa, mitkä ne asukkaan omat tarpeet on ja kuinka 
niistä saa meille kerrottua. Ja ne kaikki kaikki vaatii tietoa ja kaikki vaatii 
viestintää, että se on vaan jotenkin niin läpileikkaava. (H3) 

 

Haastateltavien näkemyksissä esimerkeissä (1,2 ja 3) korostuu selkeästi tieto-osallisuus 

ja sen merkitys osallisuuden kokemuksen rakentumisessa. Kohosen ja Tialan (2002, s. 6) 

mukaan tieto-osallisuus käsittää muun muassa organisaation viestinnän ja se nähdään 



48 

lähtökohtana muiden osallisuuden muotojen toteutumiselle. Heidän määritelmänsä 

mukaan tieto-osallisuus toimii perustana sille, kuinka yksilöt kokevat kuuluvansa yhtei-

söönsä ja voivansa vaikuttaa sen toimintaan. Haastateltavien vastaukset korostavat vies-

tinnän roolia tietoisen ja osallistuvan yhteisön rakentamisessa – viestinnän kautta saa-

tava tieto luo pohjan, jonka päälle voidaan rakentaa syvempää osallistumista ja vaikutta-

mista. Tiedon jakaminen voidaan nähdä Thomasin ja Mefalopuloksen (2009, s. 26) mää-

ritelmän mukaiseksi monologiseksi tavoittavaksi viestinnäksi, jolla varmistetaan kohde-

ryhmien mahdollisuus osallistua päätöksentekoon tietoisuuden lisäämisen kautta. 

 

Viestinnän rooli osallisuuden edistämisessä ei kuitenkaan rajoitu vain tiedon alkuvaiheen 

jakamiseen, vaan sen merkitys kattaa koko osallistamisprosessin. Haastateltavien pu-

heenvuoroissa toistui ajatus siitä, että viestinnän tulisi olla mukana osallistamisprosessin 

alusta loppuun, sillä sen kautta voidaan varmistaa, että osallistuneet saavat tietoa osal-

listumisensa vaikutuksista, kuten esimerkeissä (4) ja (5) haastateltavat korostavat. Haas-

tateltavat näkevät, että viestinnän tulee olla jatkuva ja dynaaminen prosessi, joka mah-

dollistaa osallistujien jatkuvan tietoisuuden osallistumisensa seurauksista ja tuloksista.  

 

(4) Sitten viestitään siitä minkälaisia tuloksia saatiin ja myös tärkeää on viestiä 
sitten niistä, että kun osallistetaan ihmisiä, kysytään niiltä jotain, että mi-
ten se vaikuttaa, ettei se jää vaan siihen, että semmoinen kysely on tehty 
ja sitten kukaan ei tiedä, että oliko sillä oikeasti mitään vaikutusta. (H2) 

(5) Prosessin päätös olisi sitten tietenkin vielä se, että ihmiset saa tietoa siitä, 
onko heidän ajatuksillaan ja sillä osallistumisella ollut merkitystä ja missä 
se näkyy. (H5) 

 

Myös Thomas ja Mefalopulos (2009, s. 26) korostavat näkökulmaa, jossa viestinnän tulisi 

olla osa koko prosessia alusta loppuun. Parhaimmillaan tämän voidaan ajatella syventä-

vän osallistumisen merkitystä tuomalla lisäarvoa yksilöille ja vahvistamalla heidän käsi-

tystään siitä, että heidän panoksensa on merkityksellinen ja että he voivat aidosti vaikut-

taa asioihin.  

 

Sisällöllisesti tiedon jakamisessa haastateltavat nostivat keskeiseksi osallisuuteen kytkey-

tyväksi aiheeksi päätöksenteon ja siitä viestimisen eli päätösviestinnän, esimerkin (6) 



49 

mukaisesti. Päätösviestintä keskittyy siihen, miten organisaatio välittää tietoa tehtyjen 

päätösten sisällöstä, perusteista ja vaikutuksista. Esimerkissä haastateltava myös koros-

taa viestinnän ammattilaisten toteuttamaa viestintää tekijänä, joka tuo päätöksentekoa 

lähemmäs ihmisiä.  

 

(6) Mä ajattelen, että se päätösviestintä on aivan perusasia, että meillä on 
kohtuullisen selkeäkieliset hallituksen ja valtuuston tiedotteet -- Me tuo-
daan sitä päätöksentekoa ihmisiä lähemmäs, että se kynnys yhteyden ot-
tamiseen ja kaikkeen semmoiseen madaltuu. (H1) 

 

Päätösviestinnän merkitys osallisuuden kokemukselle on keskeinen, sillä sen voidaan aja-

tella luovan perustan avoimuudelle ja luottamukselle organisaation ja sen sidosryhmien 

välillä – kun ihmiset ymmärtävät, miten ja miksi tietyt päätökset on tehty, he voivat pa-

remmin arvioida omaa rooliaan ja vaikutusmahdollisuuksiaan hyvinvointialueen toimin-

nassa. Esimerkiksi Närhen ja muiden (2013, s. 142) tutkimus osoittaa, että mitä enem-

män palveluihin liittyen tehdään toimenpiteitä, joita ei selitetä ymmärrettävästi tai niistä 

ei viestitä selkeästi, sitä enemmän organisaatiota kohtaan esiintyy epäluuloisuutta ja 

luottamuspulaa. Kyse on siis pohjimmiltaan hyvinvointialueen legitimiteetin ylläpidosta 

läpinäkyvällä viestinnällä.  

 

Aiheeseen liittyy keskeisesti myös selkeäkielisyys ja saavutettavuus, kuten haastateltava 

esimerkissä (6) nostaa esille. Selkeäkielisyys ja saavutettavuus korostuivat aineistossa 

viestinnän piirteenä jakaa tietoa mahdollisimman ymmärrettävästi ja kohderyhmäläh-

töisesti siten, että kaikilla on siihen tasavertainen pääsy. Haastateltavat kuvailevat esi-

merkeissä (7) ja (8) selkokielisyyden ja saavutettavuuden merkitystä osallisuuden koke-

muksessa. Esimerkissä (7) haastateltava kertoo, kuinka hyvinvointialueilla on haluttu pa-

nostaa ymmärrettävyyteen palvelukuvauksissa välttäen jargonia, jolla tarkoitetaan vai-

keaselkoista erikoisalan sanastoa sisältävää kieltä. Esimerkissä (8) haastateltava korostaa 

saavutettavuutta tärkeänä osana osallisuuden edistämistä.  

 

(7) Me ollaan myöskin tosi paljon keskitytty siihen, että meidän asiakkaat 
ihan oikeasti ymmärtävät ne meidän palvelut. Ja meillä on varsin paljon 



50 

verkkosivuilla selkokielistä palvelukuvausta ja tekstiä, että ihminen kun 
hän katselee sieltä, niin hän ihan oikeasti ymmärtää, että mitä niillä asi-
oilla tarkoitetaan, eikä ole sellaista jargonia, jossa sitten saa