VAASAN YLIOPISTO 
 

Humanistinen tiedekunta 
 

Viestintätieteiden laitos 
 
 
                               
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Tiina Eronen 
 

”Mitään laitonta ei ole tapahtunut”  
 

Kehysanalyysi Ilkka Kanervan tekstiviestikohun uutisoinnista 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Viestintätieteiden pro gradu -tutkielma 
 

Vaasa 2009 



 1

SISÄLLYS 1 
 
 
TAULUKOT 2 
 
 
TIIVISTELMÄ 3 
 

 

1 JOHDANTO 5 

1.1 Tutkimuksen taustaa 5 

1.2 Tutkimuksen tavoite ja tutkimusongelma 7 

1.3 Tutkimuksen rakenne 10 

 

2 VIITEKEHYKSENÄ POLIITTINEN VIESTINTÄ 12 

2.1 Poliittisen viestinnän erityispiirteitä 13 

2.2 Kehystäminen poliittisen viestinnän strategiana 16 

2.3 Poliittisen viestinnän muutos 19 

2.3.1 Median viihteellistyminen 21 

2.3.2 Politiikan viihteellistyminen 25 

 

3 TUTKIMUKSEN METODOLOGISET VALINNAT 30 

3.1 Aineiston valinta ja rajaus 30 

3.2 Menetelmänä kehysanalyysi 34 

3.3 Tutkimusaineiston käsittely analyysiä varten 38 

 

4 AINEISTON ANALYYSI: ILKKA KANERVAN TEKSTIVIESTIKOHU-
UUTISOINNIN KEHYKSET 44 

4.1 Taustaa tapahtumille: Ilkka Kanerva ja tekstiviestit 44 

4.2 Kehysten rakentuminen  -Tapahtumakuvaus aineistosta katsottuna 45 

4.3 Ketkä osallistuivat tapahtuman määrittelyyn? - Aineiston toimija-
analyysi 48 

4.4 Ilkka Kanervan tekstiviestikohu-uutisoinnin kehykset 52 

4.4.1 Seksismin kehys 54 

4.4.2 Toimintakyvyn kehys 57 

4.4.3 Laillisuuden kehys 61 

4.5 Mitä kehykset kertovat politiikan viihteellistymisestä? 64 

 



 2

5 LOPUKSI 67 

 
 

LÄHTEET 70 

 
 
LIITTEET 

Liite 1. Tutkimusaineisto  74 

 

 

TAULUKOT 

Taulukko 1: Toimijoiden osallisuus aineiston jutuissa 49 
Taulukko 2: Juttutyypit ja niiden toimijat 52 
Taulukko 3: Ilkka Kanervan tekstiviestikohun kehykset 53 
 
 



 3

 

VAASAN YLIOPISTO 
Humanistinen tiedekunta 
Laitos: Viestintätieteiden laitos 
Tekijä:  Tiina Eronen 
Pro gradu -tutkielma:  ”Mitään laitonta ei ole tapahtunut” 

Kehysanalyysi Ilkka Kanervan tekstiviestikohun 
uutisoinnista 

Tutkinto: Filosofian maisteri 
Oppiaine:  Viestintätieteet 
Valmistumisvuosi: 2009 
Työn ohjaaja: Tarmo Malmberg 
 
TIIVISTELMÄ: 
 
Medialla on mahdollisuus nostaa julkiseen keskusteluun yhteiskunnan kannalta 
tärkeitä asioita. Useimmat median esille nostamat asiat hautautuvat hyvinkin nopeasti 
uusien tapahtumien alle, mutta toisista saattaa tulla pitkään julkisessa keskustelussa 
pysyviä aiheita. Alkuvuodesta 2008 saimme lukea Suomen ulkoministeri Ilkka 
Kanervan lähettäneen tekstiviestejä tanssijatar Johanna Tukiaiselle. Tämä tapahtuma 
sai paljon huomiota mediassa ja siitä tuli useita viikkoja kestävä mediakohu, joka sai 
myös kansainvälistä huomiota. Tapahtuman ja sitä seuranneen kohun seurauksena 
Ilkka Kanerva joutui eroamaan ulkoministerin tehtävästään 3. huhtikuuta, 2008.  
 
Tämän tutkimuksen lähtökohtana on poliittinen viestintä ja varsinkin median 
tuottamat kertomukset poliitikkojen toimista. Median rooli on muuttunut politiikan 
raportoijasta poliittiseksi toimijaksi, joten mediasta on tullut merkittävä tekijä 
poliitikon ja yleisön välisessä viestinnässä. Mediajulkisuus kuuluu olennaisena osana 
nykyaikaiseen politiikkaan ja siitä pyrkivät hyötymään sekä media itse että 
mediajulkisuudesta nauttiva poliitikko. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää 
miten Helsingin Sanomat käsittelee Ilkka Kanervan tekstiviestikohua uutisoinnissaan 
ja mistä tapahtuman yhteydessä oikeastaan keskusteltiin. Tämän lisäksi tarkoituksena 
on tarkastella poliittisen viestinnän muutosta mediassa, jonka uutisjournalismi 
nähdään sisältävän yhä enemmän viihteellistymiseen liittyviä piirteitä. 
 
Tutkimusaineistona on yhteensä 68 sanomalehden uutistoimituksen toimittamaa juttua 
ajanjaksolla 9.3. – 4.4.2008. Tutkimusmenetelmänä käytetään kehysanalyysiä, jota 
mediatutkimuksessa hyödynnetään journalististen aineistojen analysoinnissa. 
Kehyksen käsite viittaa siihen, miten toimittajat organisoivat tietoa liittämällä siihen 
tiettyjä merkityksiä, kehyksiä. Lisäksi kehystämisen, eli asian esittäminen tietyssä 
valossa, voidaan katsoa olevan osa myös poliittista viestintää. Kehysanalyysin avulla 
tutkimusaineistosta nousi esille seksismin, laillisuuden ja toimintakyvyn kehykset. 
Näiden kehysten syvempi analysointi toi esille sen, mistä Ilkka Kanervan 
tekstiviestikohussa keskusteltiin. Löydetyistä kolmesta kehyksestä vain yhden, 
seksismin kehyksen, kohdalla voidaan katsoa näkyvän merkkejä politiikan 
viihteellistymisestä. 
 
 
AVAINSANAT: Poliittinen viestintä, kehysanalyysi, viihteellistyminen, media 



 4



 5

1 JOHDANTO 

 

1.1 Tutkimuksen taustaa 

 

Ihmiset seurustelevat, menevät naimisiin, saavat lapsia, eroavat, viettävät railakasta 

sinkkuelämää juhlien ja lopulta löytävät uuden rakkaan aloittaen kaiken alusta. Näin 

toimivat lähes kaikki ihmiset, mutta miksi näistä henkilökohtaisista yksityiselämään 

liittyvistä tapahtumista tulee uutisia, kun tekijänä on julkisuuden henkilö, poliitikko 

(Isotalus 1998: 7). 

 

Nykyajassa mediajulkisuus näyttää olevan asia, jota tavoitellaan hyötytarkoituksessa. 

Kun poliitikon toimintaympäristö ennen käsitti puolueen sisäisen tai eduskuntasalissa 

tapahtuvan toiminnan, korostuu poliitikkojen työssä nykyään media ja varsinkin 

mediajulkisuuden osaaminen. Poliitikot tarvitsevat median luomaa julkisuutta 

saadakseen viestinsä kuuluville, mutta yhtälailla media tarvitsee julkisuusarvoa 

omaavia henkilöitä, joiden kohtaloita yleisö haluaa seurata. Nykyajan poliitikot 

pyrkivät luomaan yhä enenemässä määrin haluamaansa julkisuuskuvaa median 

välityksellä. Poliitikkojen rooliin kuuluu julkisuuden tavoittelu ja jopa itseään 

koskevien asioiden tyrkyttäminen. Politiikan ja median läheisen suhteen nähdään 

synnyttäneen uudenlaisen poliitikon, joka osaa hyödyntää median tarjoamaa 

julkisuutta. Uuden tyyppiset poliitikot eivät jättäydy pelkästään poliittisen asiasisällön 

tuoman suosion varaan, vaan osaavat hyödyntää eri markkinointikeinoja ja 

esiintymistekniikoita oman poliittisen imagon rakentamisessa. (Klein 2000: 178.)  

 

Mutta media on vaikeasti hallittavissa eikä julkisuus ole aina sellaista, mitä poliitikko 

itselleen toivoisi. Median uskotaan myös uutisoivan poliitikoista asioita, joilla ei 

välttämättä ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä tai ainakin tosiasioita 

suurennellaan ja jopa vääristellään. Toimittajia syytetään totuuden vääristelystä 

varsinkin silloin, kun median kuvaus asiasta ei vastaa asianosaisten näkemystä 

tapahtumista. Mediaa ja sen toimittajia on kuitenkin harvoin syytetty suoranaisesta 

valehtelusta, yleensä asioissa on ainakin pieni totuuden siemen. Uutisoitavat asiat 

eivät synny sattumalta, vaan uutisaiheet ovat tietoisesti valittuja asioita, joiden 



 6

tarkoituksena jakaa tietoa, mutta yhä useammin myös tarkoituksena herättää yleistä 

huomiota. 

 

Media usein tietoisesti sekoittaa faktaa ja fiktiota esityksissään. Medioiden väitetään 

tuovan esille vain asioiden ääripäitä ja värikkäitä, huomiota herättäviä persoonia. 

Esimerkkejä tästä on nähtävissä mm. politiikkoja karrikoivissa ohjelmissa ja 

pilapiirroksissa. Kuitenkin populaarikulttuuri on tullut osaksi nykyaikaista poliittista 

viestintää, jossa sekä media että poliitikot ovat ottaneet viihteellisiä keinoja käyttöön 

itsensä ja asiansa esille tuomiseen (Van Zoonen 2005: 15-16).  

 

Aiemmin tämän suuntainen viihteellinen ja sensaatiohakuinen ilmiö on koskenut 

lähinnä sitä iltapäivälehdistön osaa, jota kutsutaan ”keltaiseksi lehdistöksi”, mutta 

ilmiön väitetään näkyvän myös laatulehdistössä. Laatulehdistön sisältöihin on 

ilmestynyt aiemmin iltapäivälehdistöön liitettyjä viihteellisiä muotoja, joiden 

tarkoituksena on herättää lukijoiden huomiota. Voiko politiikkaa sitten yhdistää 

viihteeseen? Voiko poliittinen viestintä ja poliittinen osallistuminen olla yleisöä 

viihdyttävää tai hauskaa? Jääkö itse asia viihteellisen sisällön varjoon? Amerikassa 

nämä kysymykset nousivat jo vuosia sitten esille mm. elokuvatähti Arnold 

Schwarzenegerin noustessa Californian kuvernööriksi ja kun U2:n laulaja Bono ja 

maailman valtionpäämiehet kokoontuivat pohtimaan kolmannen maailman 

velkataakkaa (van Zoonen 2005: 1-2).  

 

Myös Suomessa on nostettu esille ajatus politiikan viihteellistymisestä, joka näkyy 

erityisesti poliitikkojen yksityiselämään koskevien juttujen lisääntymisenä, politiikan 

perusuutisten jäädessä taka-alalle (Kivioja 2008: 148). Media on nostanut viime 

vuosina tietoisuuteemme poliittisen kohu-uutisen toisensa jälkeen ja poliittiset asiat 

ovat yhä enemmän keskittyneet yksittäisten henkilöiden ympärille puolueiden tai 

poliittisten asia-aiheiden sijaan. Länsimaista politiikkaa tehdään lähes pelkästään 

tiedotusvälineiden ehdoilla (Kemiläinen 1998: 122). Poliittiset tapahtumat täytetään 

konflikteilla ja draamalla, jossa ongelmat, projektit, kiinnostukset esitetään 

henkilöiden, persoonallisuuspiirteiden ja erityisesti ihmisten keskinäisten kahnausten 

muodossa.  

 



 7

Edellä mainittujen ilmiöiden valossa pidän tärkeänä median ja niiden tuottaman 

aineiston tutkimista. Silloin, kun median katsotaan vaikuttavan ihmisten toimintaan ja 

ajatteluun, on hyvä tuoda esille miten asioita voidaan esittää eri valossa mm. 

kehystämisen kautta ja näin vaikuttaa asian tai tapahtuman määrittämiseen. Lisäksi 

politiikan ja viihteen yhteyden tutkiminen ja analysointi voi mielestäni tuoda esille 

uusia näkökulmia poliittisten ilmiöiden uutisoinnista. Tutkijat puhuvat 

mediajulkisuuden ajasta (mm. Pernaa 2007), joten mielestäni on aiheellista analysoida 

eri tapahtumista käytävää keskustelua varsinkin sanomalehdistössä, jota edelleen 

pidetään yhtenä tärkeimmistä tiedonsaantikanavista. Tässä tutkimuksessa 

tarkoitukseni on käsitellä aihetta tarkastelemalla yksittäistä politiikkaan liittyvää 

mediakeskustelua Helsingin Sanomissa. Paljon medianäkyvyyttä saanut politiikkaan, 

politiikkoihin ja mediaan liittyvä tapahtuma tarjoaa mielenkiintoisen 

analysointikohteen. Tutkimuksen kohteena on Ilkka Kanervan tekstiviestikohun 

uutisointi Helsingin Sanomissa. 

 

 

1.2 Tutkimuksen tavoite ja tutkimusongelma 

 

Tämän tutkimuksen tavoite on selvittää kehysanalyysi avulla miten politiikkaan 

liittyvää tapausta sanomalehtiuutisissa kehystetään. Tutkimuksessani käyttämäni 

kehysanalyysimallin lähtökohtana on näkemys konstruktionistisesta 

mediatutkimuksesta, joka korostaa aktiivista, tulkittavissa olevaa ja merkitystä 

rakentavaa viestintää (Gorp van 2007: 62). Median ei nähdä pelkästään esittävän 

todellisuutta, vaan sillä on oma rooli todellisuuden rakentamisessa, jossa 

mediaesitykset voidaan nähdä eri näkökulmista rakennettuina tulkintoina 

todellisuudesta. Mediatuotteet voidaan siis ymmärtää rakennettuna todellisuutena, 

toimittajan rakentamana esityksenä, valikointi- ja muokkaustyön tuloksena 

(Väliverronen 1996: 90-91). Kun media itse tuottaa todellisuutta, ei ole samantekevää 

millaista todellisuutta tuotetaan, vaan kyse on silloin myös median vastuusta asioiden 

esiin nostamisessa ja todellisuuden kuvaamisessa (Karvonen 2007: 56). 

 

Konstruktionistisen näkemyksen mukaan mediat jäsentävät asioita kehystämällä 

yksittäisiä tapahtumia ja laajempia ilmiöitä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi (esim. 



 8

Väliverronen 1996: 108). Näin ollen näen median esille nostamat asiat ja tapahtumat 

jo valmiiksi kehystettyinä. Media tuottaa esittämistään asioista ja tapahtumista tiettyjä 

tulkintoja valitsemalla tai painottamalla tiettyjä näkökulmia ja häivyttämällä toisia 

(Pan & Kosicki 2001: 40). Median valinnat uutisoitaviksi asioiksi sekä uutisoinnin 

yksityiskohdat ovat luomassa näkemystämme yhteiskunnasta yhä uudelleen. 

Uutisaiheiksi nousevat tapahtumat ovat todellisuudesta kertovia kuvauksia, mutta 

myös kertomuksia tekijöistään ja siitä kulttuurista, jossa toimitaan. Poliittisesta 

tapahtumasta kertovia uutisia ei siksi voida pitää pelkkinä kuvauksina todellisuudesta, 

vaan uutisoinnit ovat mukana rakentamassa todellisuutta, näkemyksiämme 

politiikasta. Se miten uutisia tulkitaan on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen 

tapahtuma. Ihmiset tulkitsevat tapahtumia ja ilmiöitä eri lähtökohdista ja 

merkityksistä käsin, jolloin sama tapahtuma, esim. uutinen, voi saada aikaan eri 

merkityksiä riippuen lukijasta. (Karvonen 1999: 34-36.) 

 

Tässä tutkimuksessa keskityn selvittämään sitä, miten Ilkka Kanervan 

tekstiviestikohua uutisoitiin sekä sitä, miten tapahtumaan liittyvät asiat meille 

lukijoille esitettiin. Tutkimuksellisesti mielenkiintoni kohdistuu siihen, millaisena 

Suomen suurin valtakunnallinen päivälehti, Helsingin Sanomat, tapahtuman esittää ja 

mitkä teemat nostetaan asian käsittelyssä esille. Tutkimuksessa tarkoitukseni on myös 

selvittää millaisia toimijoita uutisointi sisältää. Kehysanalyysin avulla analysoidun 

aineiston avulla tarkoitukseni on osoittaa millaisissa kehyksissä tapahtuma lukijoille 

esitetään sekä selvittää millaisena tapahtuma kussakin kehyksessä ilmenee. Edellisten 

lisäksi tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella löytyykö kehyksistä viitteitä 

politiikan viihteellistymisestä. Tutkimuksellani etsin vastauksia kolmeen 

tutkimuskysymykseen: 

 

1. Ketkä olivat toimijoina jutuissa? Ketkä uutisissa saivat äänensä kuuluville? 

Kenen näkökulmasta asioita käsiteltiin? 

 

2. Millaisia kehyksiä Helsingin Sanomista kerätty Ilkka Kanervan 

tekstiviestikohua käsittelevä aineisto sisältää? 

 



 9

3. Voidaanko aineistosta löydettyjen kehysten perusteella nähdä Helsingin 

Sanomien omaksuneen ”tabloidilehdille” ominaisia viihteellisiä piirteitä tätä 

politiikkaan liittyvää tapahtuma lukijoille esittäessään?  

  

Ensimmäisen tutkimuskysymykseni tavoitteena on selvittää millaisia toimijoita 

uutisoitavissa jutuissa esiintyy, ketkä saavat äänensä kuuluville. Toimijoiksi voidaan 

nimetä kaikki ne henkilöt tai tahot, jotka osallistuvat tapahtuman uutisointiin ja 

uutisoinnissa asian määrittelyyn kommentoimalla, tarjoamalla näkökulmia sekä 

ratkaisuja tai ovat muuten toimineet lähteenä. Toimijoiden merkittävyys tapahtuman 

määrittelyssä voi vaihdella, toiset pääsevät näkyvimmin esille, toisten jäädessä 

vähemmälle huomiolle. 

 

Toiseksi haluan selvittää, miten Kanervan tekstiviestikohua Helsingin Sanomissa 

käsiteltiin ja varsinkin sitä, mitkä teemat tapahtumasta nostettiin merkitseväksi. Olen 

nimenomaan kiinnostunut siitä, miten valtakunnan ensimmäisenä pidetty sanomalehti 

Kanervan tapausta käsittelee, mihin asiayhteyksiin se liitetään ja mistä tapauksen 

uutisoinnissa oikeastaan puhutaan. Kiinnostukseni kohdistuu myös siihen, miten 

kehysten sisällä asioista puhutaan, millaisia sanoja, sanontoja, otsikoita tai jopa 

metaforia käytetään sekä millaisia syitä ja ratkaisuja eri kehykset asiaan mahdollisesti 

tarjoavat.  

 

Kolmanneksi tarkoitukseni on selvittää päteekö median viihteellistyminen, uutisen ja 

viihteen rajojen hämärtyminen, myös politiikan uutisointiin. Median sanotaan 

viihteellistyvän ja politikointi on myös muuttumassa viihteellisen julkisuuden 

tavoitteluksi, jossa poliitikon persoonapiirteet korostuvat puolueiden roolin vähetessä 

(Isotalus 1998: 9; Pan & Kosickin 2001: 35). Yleisön kiinnostuksesta käydään 

kamppailua, jossa poliittiset ja ei poliittiset asiat sekoittuvat toisiinsa. Poliitikko 

joutuu yhä useammin vastaamaan ja ottamaan kantaa muihinkin kuin hänen työhönsä 

politiikan toimijana liittyviin kysymyksiin. Varsinkin poliitikon yksityiselämän 

tapahtumat saavat usein kohtuuttomasti medianäkyvyyttä median jahdatessa 

”skuuppeja” eli myyviä jymyuutisia. Tässä kehityksessä nähdään vaarana se, että 

median sensaatiohakuisuus voi ajaa niiden perinteisen tehtävän, tiedon esittämisen 

edelle.  

 



 10

Ilkka Kanervan tekstiviestikohu on varmasti yksi esimerkki myyvästä jymyuutisesta, 

mutta se voi olla myös vakavasti otettava poliittinen uutisaihe. Kuten Väliverronen 

1996: 91) toteaa uutisten tarkoitus on kertoa yllätyksellisistä tapahtumista tai asioiden 

muutoksista eli kaikista poikkeamisista, joita maailmassa tapahtuu. Päivittäin 

ilmestyvät sanomalehdet tarvitsevat näitä yksittäisiä tapahtumia lehtiä myyväksi 

uutisaiheiksi. Mediasisältöjen valikoituminen liittyy aina yhteiskunnallisiin ja 

taloudellisiin olosuhteisiin. Sanomalehdet ovat täynnä merkityspotentiaalia, jonka 

kanssa yhteiskunta yhteisöineen on tekemisissä ja jolla on vaikutusta todellisuuteen 

(vrt. Herkman 2005: 18-19, 51). Pidän uutisoinnin tutkimusta tärkeänä, jotta nähdään 

mitä se sisältää, ketkä ovat toimijoina ja miten viihteellisenä politiikan uutisointi 

esiintyy.  

 

Politiikan viihteellistymistä tutkitaan media-aineistoja analysoimalla (Klein 2000: 

178; Herkman 2008: 88). Poliittisen mediasisällön viihteellistymisen analysoinnissa 

on kehysanalyysiä käyttänyt mm. Ulrike Klein (2000) tutkiessaan saksalaisen 

tabloidilehden (Bild-Zeitung) politiikan uutisointia. Tarkoitukseni on kehysanalyysin 

avulla selvittää löytyykö Ilkka Kanervan tekstiviestikohun uutisoinnista viitteitä 

politiikan viihteellistymisestä. 

 

 

1.3 Tutkimuksen rakenne 

 

Ensimmäisessä luvussa esittelen tutkimuksen aihepiirin, tavoitteet, tutkimusongelman 

tutkimuskysymyksineen sekä esittelen tutkimuksen rakenteen. Työn toinen luku 

käsittelee poliittista viestintää, joka toimii tutkimuksen viitekehyksenä. Luvun 

tarkoituksena on luoda lukijalle yleiskuva poliittisen viestinnän erityispiirteistä, siihen 

liittyvistä käsitteistä sekä siitä, miten kehystäminen liittyy poliittiseen viestintään. 

Samassa luvussa käsittelen myös poliittisen viestinnän muutosta, jonka nähdään 

olevan seurausta median sekä poliittisen viestinnän viihteellistymisestä. Median ja 

politiikan viihteellistymisen katson olevan vaikuttavana tekijänä tutkimukseni 

kohteena olevan tapahtuman medianäkyvyydessä. 

 



 11

Tutkimuksen kolmannessa luvussa esittelen metodologiset valinnat. Tarkastelun 

kohteena on tutkimuksessa käytetty empiirinen aineisto, aineiston rajaus sekä kuvaus 

siitä, miten aineistoa on analyysia varten käsitelty. Lisäksi esittelen tutkimuksessa 

käytetyn menetelmän, kehysanalyysin. Käyn läpi kehysanalyysin historiaa, teoriaa ja 

käyttöä mediatutkimuksessa. Tutkimukseni on laadullista, kvalitatiivista analyysia, 

jossa uutistekstejä tutkimalla olen pyrkinyt löytämään niistä laajempia 

kokonaisuuksia, joita kutsun kehyksiksi. Tässä työssä apuna olen käyttänyt muun 

muassa määrällisen analyysin avulla tehty aineiston teemaluokittelu. Kehykset 

nousevat aineiston pohjalta ollen tutkimuksen lopputulos eikä lähtökohta kuten 

monissa kehysanalyysitutkimuksissa (vrt. Väliverronen 1996). Tutkimuksen ja 

analyysin ns. aineistolähtöisyys ei tarkoita sitä, että analyysin tulkinnat olisivat 

nousseet aineistosta itsestään. Ne ovat läheisesti yhteydessä luvussa 2 esitettyihin 

näkökulmiin poliittisesta viestinnästä, kehystämisestä sekä median ja poliittisen 

viestinnän viihteellistymiskehityksestä.  

 

Neljännessä luvussa esitellään itse tutkimuskohde, Helsingin Sanomien uutisointi 

Ilkka Kanervaa koskevan tekstiviestikohun aikana. Käyn läpi tapauksen uutisoinnin 

taustaa sekä esitän tapauksen uutisoinnin pääpiirteissään. Uutisointikertomuksen 

tarkoituksena on osaltaan tuoda lukijalle näkemys siitä, miten kehykset muotoutuvat. 

Empiiristä aineistoa analysoimalla kehysanalyysin mukaisesti pyrin löytämään 

vastaukset asettamiini kolmeen tutkimuskysymykseen (luku 1.2). Tässä luvussa 

esittelen aineiston analyysin tuloksena aineiston toimijat ja aineistoa hallitsevat 

kehykset sekä vertailen tutkimustuloksiani luvussa 2 esitettyihin teemoihin poliittisen 

viestinnän muutoksesta.  

 

Lopuksi, viidennessä luvussa, esittelen yhteenvedon tutkimuksen tuloksista ja pohdin 

tutkimuksen luotettavuutta, rajoitteita ja saavutuksia. Koska tutkimukseni aineisto 

koostuu yksittäisestä tapauksesta ja kattaa vain lyhyen aikavälin, ei aineiston 

perusteella voida tehdä kovin yleisiä päätelmiä koko poliittisen uutisoinnin 

muutoksesta. Siksi pitäydyn tässä tutkimuksessa tarkastelemaan vain tämän 

yksittäisen uutistapauksen kehystämistä, siinä esiintyviä toimijoita, sekä aineistosta 

löydettyjen kehysten viihteellistymispiirteitä. 

 



 12

2 VIITEKEHYKSENÄ POLIITTINEN VIESTINTÄ 

 

 

Tämän tutkimuksen lähtökohtana on poliittinen viestintä ja siihen kuuluva poliittinen 

viestintäkulttuuri. Poliittinen viestintäkulttuuri voidaan ymmärtää hyvinkin laajasti, 

aina valtiollisten instituutioiden sisäisestä toiminnasta kansalaisaktivismiin. Tässä 

työssä on kuitenkin tarkoitus tutkia median esittämää poliittista viestintää. Varsinkin 

poliitikot pyrkivät erottelemaan mediassa tapahtuvan politiikan ja varsinaisen 

poliittisen järjestelmän mukaisen päätöksenteon (esim. Herkman 2008: 97). Lisäksi 

tutkimuksen voi katsoa koskevan vain Suomen poliittisessa järjestelmässä tapahtuvia 

ilmiöitä. Jokaisella valtiolla on oma poliittinen järjestelmänsä, jonka toiminta voidaan 

katsoa vaikuttavan kyseiseen poliittiseen viestintäkulttuuriin (vrt. Saukkonen 2008). 

Poliittisella viestintäkulttuurilla tarkoitetaan tässä työssä poliittisen viestintäkulttuurin 

muutosta, joka liittyy median tapaan käsitellä politiikkaa.  

 

Poliittisen viestinnän periaatteellisena tarkoituksena on sanoman välittäminen 

vastaanottajalle muuttumattomana ja kyseenalaistamattomana. Tämä 

yhdensuuntaisuuden toive on kuitenkin ristiriidassa viestinnän, varsinkin poliittisen 

keskustelun yhteisöllisen tehtävän, vuorovaikutuksen kanssa. Poliittiseen viestintään 

liittyvä keskustelu voidaan mieltää myös vaikeaksi ymmärtää. Vaikka poliitikko 

käyttäisi lauseissaan tunnistettavaa suomen kieltä, sanojen merkitys voi kuuntelijalle 

jäädä piiloon, eikä selvään kysymykseen tunnu tulevan ymmärrettävää vastausta. 

Poliitikolle vaikeana ja moni merkityksellisenä pidettävä politiikan kieli voi antaa 

mahdollisuuden peittää oma asiantuntemattomuus. (Pan & Kosickin 2001: 42.) 

 

Poliittinen viestintä on jo lähtökohtaisesti tietoista tilanteen ja todellisuuden 

määrittelyä sekä illuusioiden luomista. Kyseessä on tapahtumien ja asioiden 

nimeäminen sekä nimeämisen myötä tapahtuva merkityksenanto, jonka avulla 

halutaan vaikuttaa ja taivutella toiset oman näkökannan taakse. Lisäksi poliittinen 

viestintä sisältää monenlaisia, eri lähteistä tulevia, tietoja ja kertomuksia (Pan & 

Kosickin 2001: 48).   

 

 



 13

2.1 Poliittisen viestinnän erityispiirteitä 

 

Politiikkaa pidetään puolueiden ja poliitikkojen toimintana, mutta periaatteessa kaikki 

inhimillinen toiminta on poliittista (vrt. Holmberg 2004: 26). Politiikka on toimimista 

jonkin asian puolesta toista asiaa vastaan. Politiikan määritelmä ei ollut yksiselitteistä, 

mutta useimmiten se määritellään hallitsemiseksi, vallankäytöksi tai eri ryhmittymien 

etujen ajamista. Paloheimo ja Wiberg (1997: 15) määrittelevät politiikan 

 

”ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa esiin nousevien ongelmien 
käsittelemiseksi, missä ihmiset pyrkivät edistämään omia tavoitteitaan 
vallankäytön avulla”.  

 

Politiikan tehtävänä on sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia tavoitteita 

päätöksenteon mahdollistamiseksi ja se sisältää yhteistyötä, neuvotteluja, 

päätöksentekoa, vaikuttamista ja kampanjointia. Poliittisilla toimijoilla on yleensä 

omat näkemyksensä siitä, miten eri tilanteissa toimitaan. Myös heidän arvot, tavoitteet 

ja näkemykset tilanteeseen sopivista keinoista ovat erilaisia. (Paloheimo & Wiberg 

1997: 15, 47-50.) 

 

Politiikkaan ja poliittiseen viestintään liittyy myös läheisesti vallan käsite, jolla on 

monta muotoa. Erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa tuotettavat diskurssit 

toistavat tai muokkaavat eri ryhmittymien valtasuhteita. Moderniin parlamentaariseen 

politiikkaan kuuluu kamppailu vallasta ja siitä, kenen esille tuomana tilanteet ja 

todellisuus määritellään. Näin ollen poliittinen viestintä voidaan nähdä tekona, jonka 

tarkoitus on saada aikaan vaikutuksia. Vaikuttamisessa puheen, tekstin ja 

mediaesitysten avulla tuotettu viestintä on elintärkeä. (Mälkiä 1997: 77-78.) 

 

Poliittisessa viestinnässä valta näyttäytyy eri muodoissa. Se voi olla mallinvaltaa, sillä 

poliitikot toimivat, tai ainakin heidän voidaan olettaa toimivan, kansalaisille 

esikuvina. Se voi olla myös asiantuntijavaltaa, sillä poliitikot voivat saavuttaa 

asemansa kuvitellun tai todellisen erikoistiedon perusteella. Mutta se on ennen 

kaikkea viestintävaltaa, sillä politiikoilla on asemansa perusteella puhumisoikeus, 

vieläpä edustuksellisuuteen eli oikeuteen puhua muiden puolesta, liittyvä 

puhumisoikeus. Kaiken kaikkiaan poliittiseen viestintään liittyy valtaa määrätä tai 



 14

ohjata yhteiskunnallisen keskustelun sisältöä sekä suuntaa. Vallan avulla on 

mahdollisuus saada muutosta asioihin. (Pekonen 1991: 45, 53; Mälkiä 1997: 77-78.) 

 

Poliittisessa viestinnässä on kyse myös institutionaalisesta rakenteesta, joka ohjaa 

meidän kaikkien poliittista ajattelua ja toimintaa aina johonkin suuntaan. Poliittisilla 

rakenteilla on oma merkitystä tuottava sanasto ja käsitteistö, joka määrittelee 

diskurssia tai luo ajankohtaista viitekehystä sekä painotusta viestintään. Julkisen 

keskustelun kautta nostetaan asioita politiikan asialistalle ja jokainen keskustelussa 

mukana oleva taho pyrkii tuomaan esille omaan ideologiaan ja kulttuuriin kuuluvia 

näkökulmia. Poliittisessa viestinnässä oma näkökulma on aina se oikea ja 

oikeudenmukainen, se tuodaan esille ja sitä puolustetaan, sillä valta voi olla mennyt 

jos luovuttaa. Vaikuttamalla tapahtumien tulkintaan ja käsityksiin pyritään 

kontrolloimaan ihmisten käyttäytymistä. Näin voidaan saada aikaa toimintaa, jolla on 

vaikutusta koko yhteiskuntaan. (Pekonen 1991: 45, 53, 56-59; Pan & Kosickin 2001: 

36-37.) 

 

Media voidaan nähdä yhteiskunnan julkisuutta välittävän instituutiona, jossa 

politiikka tapahtuu (Aula 1991: 6). Mediaa, sanomalehteä, radiota ja televisiota, 

pidetään puolueiden tapaan poliittisena voimana, koska niillä katsotaan olevan valtaa 

vaikuttaa kansalaisten mielipiteisiin ja poliittiseen päätöksentekoon (Paloheimo & 

Wiberg 1997: 251). Median palveluksessa työskentelevät toimittajat ovat toimijoita ja 

vaikuttajia, mediamateriaali muodostuu poliittisten vaikuttajien, instituutioiden ja 

toimittajien vuorovaikutuksessa. Aula (1991) kiteyttää median ja politiikan suhteen 

seuraavasti: 

 

”Tiedotusvälineillä on ratkaiseva rooli siinä viestintäprosessissa, joka 
yhdistää kansalaiset ja erilaiset valtakeskukset. Päätöksentekijöiden 
yrityksissä, etujärjestöissä, poliittisissa puolueissa ja valtionhallinnossa 
on otettava jatkuvasti huomioon tiedotusvälineiden toiminta sekä oma 
samanaikainen riippuvuutensa tiedotusvälinejulkisuudesta. Olisi 
mahdotonta ymmärtää vallankäyttöä nykyaikaisessa yhteiskunnassa 
ottamatta huomioon tiedotusvälineiden valtaa”. (Aula 1991: 6) 
 

 

Siitä, miten media vaikuttaa julkiseen keskusteluun on erilaisia käsityksiä. Paloheimo 

ja Wiberg (1997) nostavat esille kolme. Media voi olla kansalaiskeskustelun 



 15

palveluksessa, eliitin palveluksessa tai media itse vaikuttaa keskusteluun nostettaviin 

asioihin. Ensimmäisen käsityksen mukaan yhteiskunnalliset tapahtumat syntyvät 

mediasta riippumatta, jolloin median rooliksi jää poliittiseen päätöksentekoon 

vaikuttavan kansalaiskeskustelun ylläpitäminen. Toisen käsityksen mukaan media 

palvelee yhteiskunnan päättäjien etua nostaen heidän tarpeiden mukaiset asiat esille, 

ohjaten näin ihmisten mielipiteitä.  

 

Kolmannen käsityksen mukaan media on nykyaikaisessa yhteiskunnassa saanut niin 

merkittävän roolin, että se pystyy itse päättämään mitkä asiat uutisoidaan sekä 

valitsemaan näkökulman, josta asiat käsitellään. Tällöin median esille nostamia 

asioita aletaan pitämään tärkeinä ja esille tuodut näkökulmat nousevat hallitsevaksi 

(Paloheimo & Wiberg 1997: 252-255; Isotalus 1998: 7-8). Modernissa demokratiassa 

ihmiset saavat tiedon käsityksensä politiikasta ja poliittisesta systeemistä median 

välityksellä ja median roolia valtion ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa 

pidetään merkittävänä (Klein 2000: 177). Media on noussut keskeiseen asemaan 

yleisön ja poliitikkojen välisessä vuorovaikutuksessa, kun sen rooli on muuttunut 

politiikan raportoijasta poliittiseksi toimijaksi, vaikuttajaksi. 

 

Media toimii kahdensuuntaisesti (Pernaa 2007: 12). Se tuottaa poliittiselle 

järjestelmälle tietoa yhteiskunnasta ja yhteiskunnalle tietoa poliittisesta 

päätöksenteosta. Suurin osa ihmisistä saa politiikkaa koskevat tietonsa puheen 

välityksellä joko poliitikon julkisuudessa tapahtuvan esiintymisen tai uutisten ja 

muiden mediamuotojen välittämänä. Ihmiset ovat tulleet riippuvaisiksi median heille 

jakamasta tiedosta ja poliitikko on riippuvainen mediajulkisuudesta. Menestyäkseen 

politiikassa on yksittäisen poliitikon omattava mediataitoja. Nykyaikainen poliittinen 

viestintä suosii lyhyttä ja nokkelaa kielenkäyttöä, joten poliitikon täytyy myös osata 

tiivistää asiansa olennaisen sanoman (Paloheimo & Wiberg 1997: 260). Samalla kun 

poliitikot ovat tulleet riippuvaisia mediasta, saavat mediat politiikoista aiheita 

juttuihin, joilla voivat houkutella yleisöä.  

 

 

 



 16

2.2 Kehystäminen poliittisen viestinnän strategiana 

 

Kehystäminen kuuluu olennaisena osana poliittiseen viestintään (Pan & Kosickin 

2001: 40). Kehysten avulla poliittista keskustelua johtava eliitti pyrkii manipuloiden 

ja jopa ”julkisten näytösten” keinoin vaikuttamaan yleisöön. Vaikka julkisuuden 

areenoille pääsyä pidetään eliitin yksinoikeutena, on julkisuus myös monien 

ruohojuuritason ja vaihtoehtoisesti ajattelevien ryhmien käytössä. Monet julkisuuden 

toimijat rakentavat vaihtoehtoisia näkökulmia asioihin, eli uusia kehyksiä asioiden 

ympärille. Kehysten ja sitä myötä niitä kannattavien tahojen uskottavuus syntyy sen 

mukaan, miten osallistujien ja heidän roolista alkuperäiset sopimuksen vastaavat 

todellisia tekoja. Erilaiset kehykset voidaan siis nähdä ajatuksena, jonka kautta 

poliittinen keskustelu tapahtuu ja poliittiset liittoutumat muodostuvat. Julkisessa 

keskustelussa keskenään kilpailevat kehykset toimivat myös keskustelun 

elävöittäjänä, vahvistaen ihmisten osallistumista yhteisiin toimiin sekä 

järjestäytyneeseen politiikkaan (Pan & Kosickin 2001: 48). Kulloinkin vallalla oleva 

kehys, eli tietty poliittinen näkemys, edellyttää julkista keskustelua eri kehyksiä 

kannattavien ihmisten kesken. Se, mitä kehystä kulloinkin kannatetaan, miten sitä 

vahvistetaan ja kuinka tietyn kehyksen näkyvyyttä lisätään, ovat julkiseen 

keskusteluun osallistujien strategisia kysymyksiä ja vastauksiin liittyvät toimet 

strategisia tekoja (emt. 40). 

 

Jo pelkkä osallistuminen on Pan & Kosickin (2001: 37) mukaan kehystämistä. 

Julkiseen keskusteluun osallistuminen edellyttää mielipiteitä ja tulkintoja käynnissä 

olevasta keskustelusta, eli asian näkemistä tietynlaisessa ”kehyksessä” ja 

kannatettavan kehyksen vahvistamista strategisilla diskursiivisilla keinoilla. 

Kehystämiseen siis osallistuvat kaikki keskustelun osapuolet, eivät vain poliittiset 

toimijat tai media. Media ja muut instituutiot ovat luoneet jokaiselle kansalaiselle 

mahdollisuuden osallistua julkisen keskusteluun, josta on ollut seurauksena se, että 

yleisön rooli on muuttunut passiivisesta poliittisen vaikuttamisen kohteesta aktiivisen 

kansalaisen rooliin. Yleisön kannustimena on todelliseen vaikuttamiseen tähtäävä ja 

mielekäs osallistuminen. (Emt. 36-37, 48.) 

 



 17

Monipuolinen osallisuus mahdollistaa laajemman ja syvemmän julkisen keskustelun. 

Keskusteluun osallistujat luovat omat tulkintansa viesteistä sisällyttäen ne omiin 

kokemuksiinsa ja tietoonsa todellisuudesta rakentaen näin ymmärrystään asioista (vrt. 

Gamson 1992). He keskustelevat julkisista poliittisista käyttäen hyväkseen mielessään 

olemassa olevia tietorakenteita, jotka ovat peräisin niin mediasta, henkilökohtaisista 

kokemuksista kuin yleisestä kulttuurisesta tietämyksestä. Toisin sanoen yksilöt 

strategisesti toimien pyrkivät hallitsemaan informaatiovirtaa ja kommunikoimaan 

toisten ihmisten kanssa. Näin kehystämisestä tulee olennainen osa julkista keskustelua 

ja kehystämisestä strateginen keino, jota käyttävät hyväkseen kaikki keskusteluun 

osallistujat joko tietämättään tai tiedostaen. (Pan & Kosickin: 36-37, 48.) 

 

Jokainen kehys on tietoinen, tarkoituksenmukainen, valinta olemassa olevista 

kulttuurisista arvoista, tiedosta ja ideologisista näkökulmista. Kehysvalinnoilla 

levitetään haluttua ideologista näkemystä keskustelussa olevasta asiasta. Siksi 

kehystäminen voidaan nähdä ideologisena kilpailuna siitä, miten asia saadaan 

levitettyä, kuka on vastuussa, kuka on osallinen, mitkä ideologiset periaatteet tai 

kestävät arvot ovat oleellisia ja mihin asioihin tulisi kiinnittää huomiota. Tästä 

näkökulmasta katsoen osallistujat toimivat strategisesti niin, että saavuttavat poliittiset 

ja viestinnälliset päämääränsä. Strategiseksi kehysvalinnat tekee se mahdollisuus, että 

viesti saa kehystämisen myötä aikaa halutunlaisen sosiaalisen ja poliittisen 

muutosvoiman. (Pan & Kosickin 2001: 40.) 

 

Kehykset voidaan erotella sen mukaan, miten vahva on niiden poliittinen ja 

kulttuurinen vetovoima. Samaan tapaan kehystämisteot eroavat sen mukaan, miten 

valittu kehys pystyy sisällyttämään itseensä haluttuja poliittisia tavoitteita. Näin 

kehystämisestä tulee strateginen keino houkutella kannattajia, saada aikaiseksi 

yhteisiä tekoja, lisätä toimijoiden vaikutusalaa ja lisätä heidän mahdollisuuksia 

voittoon. Jokainen toimija siis tekee strategisia kehysvalintoja saadakseen ”viestinsä 

perille” ja voittaakseen keskustelun. Keskusteluun osallistujien poliittiset tavoitteet 

sanelee heidän viestinnälliset päämääränsä. Yleensä viestinnällinen tavoite 

politiikassa on juuri ”saada viesti perille” ja ”voittaa väittely”. Kehystäminen voidaan 

näin nähdä strategisena tapana toteuttaa yhteisön tai henkilön viestintätavoitteita. (Pan 

& Kosickin 2001: 40.) 

 



 18

Keskusteluun osallistujat eroavat myös kehystämismahdollisuuksiltaan. Pan & 

Kosicki (2003: 44) nimeää nämä mahdollisuudet kehystämisvoimaksi. Eri toimijoiden 

kehystämisvoimaan vaikuttaa monet tekijät, alkaen kannatettavana olevan kehyksen 

kulttuurisista ominaisuuksista, aina kehyksen käyttämien symbolisten keinojen 

voimaan ilmaista haluttua merkitystä. Asioiden kehystäminen määrittää toimijan 

identiteetin, kiinnostuksen kohteet ja mielipiteet. Se myös uudelleen määrittelee 

neuvotellut kehysrajat muodostettaessa poliittisia liittoutumia. Eri toimijoiden 

verkostot ja kehysliittoumat voivat edelleen vahvistaa toisiaan sekä toimijoiden 

kehystämisvoimaa. (Emt. 44.) 

 

Yhteistyö kehysliittoutumien ja tukiverkostojen välillä tuo asiateemaan laajan 

yhteisön mielipiteet ja yhteisvoima mahdollistaa liittoutumien kollektiiviset toimet 

kehyksen hyväksi. Kyseiset teot vahvistavat edelleen yhteisön diskursiivista ja 

sosiologista sidettä. Poliittiset toimijat voivat saada aikaan kehysliittoutumia 

liittämällä kehys mm. yhteiskunnalliseen pysyvään arvoon ja näin toimien tukevat 

muita asiaan liittyviä toimijoita. Poliittiset toimijat voivat lisätä kehystämisvoimaansa 

tukemalla poliittisen yhteisön avainhenkilöiltä saatua kehystä.  Näin toimija liittyy 

yhteisön pysyviin arvoihin ja vähentää omaa poliittista riskiä tukiessaan niitä 

kehyksiä, joita yhteisön johtajat kannattavat. Mitä laajempi keskusteluyhteisö on ja 

mitä selvempi on sen identiteetti, sitä suurempi on sen mahdollisuus vaikuttaa. (Pan & 

Kosickin 2001: 48.) 

 

Vaikka kehysten välinen kilpailu parantaakin kansalaisten mahdollisuuksia vastustaa 

kehystämisstrategioita, se ei takaa sitä, että vastakkain olevat kehykset olisivat 

tasavertaisia kilpailijoita tai että yleisö saa tasa-arvoista julkisuutta, tasa-arvoisesti 

vaikuttavilta, vastakkaisilta kehyksiltä. Pan and Kosicki (2001: 45) toteavatkin, ettei 

resursseja ole oikeudenmukaisesti jaettuja. Toimijat strategisesti kehittävät 

resurssejaan ja muuntavat ne kehystämisvoimaksi. Esimerkiksi hyvin resursoiduilla 

poliittisilla kampanjoilla on paremmat mahdollisuudet saada teemansa esille 

laajemmalle yleisölle. Tässä on toisaalta kyse myös valitun kehysstrategian 

toimivuudesta siinä kilpailuasetelmassa, jossa kehystä käytetään. Politiikan toimijat 

voivat myös hyödyntää ajankohtaisia tapahtumia tarjoamalla medioille 

”mediapaketteja”, jotka sisältävät toimijan näkökulman uutisarvoisesta teemasta. 



 19

Media saa valmista materiaalia vähin kustannuksin ja poliitikko oman näkökulmansa 

esille, näin molemmat hyötyvät (Pan & Kosicki 2001: 46). 

 

 

2.3 Poliittisen viestinnän muutos 

 

Poliittista viestintää määrittävä piirre ja jopa oletusarvo on julkisen keskustelun 

monimuotoisuus. Median myötä kansalaisten osallistumismahdollisuus kasvaa. Media 

hakee kansalaisia tarkoituksellisesti mukaan keskusteluun mm. sanomalehden 

uutisten, mielipidekirjoitusten ja nykyaikaisten blogien avulla. Ihmiset voivat näin 

muodostaa mielipiteitä asioista ottaen huomioon eri tahoilta ja näkökulmasta tulevaa 

tietoa. Median esille nostattamilla uutisilla tai yksittäisillä mielipiteellä ei usein ole 

suoraa vaikutusta päätöksiin, on niillä kuitenkin se merkitys että ne voivat olla 

käynnistämässä laajempaa keskustelua, jolla mahdollisesti on vaikutusta. Julkiseen 

keskusteluun osallistumismahdollisuuksien laajenemisen myötä poliittisen 

viestintäkulttuurin voidaan nähdä kehittyvän demokraattisempaan suuntaan. (Pekonen 

1991: 45, 53, 56-59; Pan & Kosickin 2001: 36-37.) 

 

Median roolin korostuminen poliittisessa viestinnässä liitetään usein television 

merkityksen kasvuun, mutta ilmiön voidaan nähdä heijastuvan koko mediakenttään ja 

yleisesti median merkityksen kasvuun politiikan toimijana (Isotalus 1998: 7-8; 

Herkman 2008: 87-88). Pan & Kosickin (2001: 35) mukaan yhä lisääntyvä julkinen 

keskustelu muuttaa paitsi poliittisia toimintatapoja myös sitä, miten yleisesti 

yhteiskunnassa kommunikoimme. Poliittisen viestinnän merkitys korostuu entisestään 

uusien vuorovaikutteisten ja reaaliaikaisten mediamuotojen kuten radiossa ja 

televisiossa esitettävien keskusteluohjelmien, internetin, chattien ja muiden 

vuorovaikutteisten mediamuotojen yleistyessä. Näiden uusien mediamuotojen tuoman 

muutoksen myötä voidaan nähdä perinteisten rajojen hämärtyminen niin 

tiedonvälittäjän ja yleisön, uutisten ja viihteen, tiedon ja mielipiteen, poliittisten ja ei 

poliittisten asioiden kuin myös poliittisen viestinnän ja osallistumisen välillä. Lisäksi 

politiikan seuraaminen tapahtuu useimmiten vapaa-ajalla, jolloin se joutuu 

kilpailemaan ihmisten ajasta, osallisuudesta ja kiinnostuksesta viihteen kanssa (van 

Zoonen 2005: 2). 



 20

Mediat kuitenkin toimivat usein lyhytjänteisesti ja pinnallisesti, valikoiden ja 

kehystäen uutisoitavia tapahtumia (Paloheimo & Wiberg 1997: 257). Media nostaa 

esille uuden reaaliaikaisen poliittisen julkisuuden ja henkilöityneet poliittiset 

kamppailut (Aula 1991: 11, 88). Uutisointi on kurkistelua yksittäisiin tapahtumiin 

ilman taustatietoja tai liitosta suurempiin asiakokonaisuuksiin. Mediassa asiat 

itsessään eivät tunnu olevan se pääasia, vaan asioita enemmän korostuu uutisten 

kohteena olevien toimijoiden erilaiset asemat ja roolit. Uutisen merkittävyys nousee 

vallan kautta ja usein myös yksittäisistä tapahtumista vedetään yleismaailmallisia 

johtopäätöksiä. (Paloheimo & Wiberg 2005: 257.) 

 

Politiikan ja viihteen kritisoijat haluaisivat pitää politiikan viihteestä vapaana, mutta 

toisaalta politiikkaa ei voida erottaa ihmisten jokapäiväisestä elämästä tai vallitsevasta 

kulttuurista yleensä. Poliitikoilla on oltava jokin kosketus ihmisten jokapäiväiseen 

elämään, muuten politiikan teko uhkaa surkastua vieraaksi alueeksi, josta kukaan ei 

ole kiinnostunut. Eräät tutkijat ovat jopa tuoneet esille ajatuksen, että poliitikkojen 

tulisi ottaa mallia Big Brother -tosi-tv ohjelmasta, jossa kannattajat voivat samaistua 

ohjelmassa esiintyviin henkilöihin, toisin kuin poliitikkoihin, jotka ovat etääntyneet 

tavallisista ihmisistä (van Zoonen 2005: 3).  

 

Median ja varsinkin lehdistön muodot ja sisällöt sopeutuvat sekä markkinatilanteen 

että yhteiskunnallisen tilanteen mukaan (esim. Herkman 2005). Lehtien sisällölliset 

teemat vaihtelevat kriisiaikojen vakavasta journalismista rauhallisten aikojen 

populaareihin ihmissuhdejuttuihin. Mediamarkkinoiden kova kilpailu lisää populaari- 

ja skandaalijournalismia, koska ne useimmiten myyvät ns. laatua paremmin. Kehitys 

näkyy median viihteellistymisenä. Markkinapaineessa olevien lehtien pyrkimys 

yhdistää asiaa ja viihdettä on ensisijaisesti näkyvissä iltapäivälehdissä (Herkman 

2005: 288), mutta sama ilmiö on nähtävissä myös laatulehdistön kohdalla (Sparks 

2000: 3). Sanomalehdissä hyvä taloudellinen tilanne ja kasvavat resurssit näkyvät 

usein käytettyjen kuvien ja sivumäärän kasvuna (Herkman 2005: 298). Herkmanin 

(2005) mukaan myös markkinoinnin osuus lehtien kustannusrakenteesta on noussut 

sisällöntuotannon kustannuksella. Muutos voidaan nähdä merkkinä journalistisen työn 

merkityksen vähenemisenä, jossa sisältö ei ole tärkeintä, vaan sisällöt pitää tuottaa 

mahdollisimman pienin kustannuksin myyväksi tuotteeksi (emt. 302-303). 

 



 21

2.3.1 Median viihteellistyminen 

 

Viihteellistyminen, jota myös tabloidisaatioksi kutsutaan, on mediaan ja sen 

sisältöihin liitetty käsite, jolla tarkoitetaan median asiasisältöihin siirtyviä normaalisti 

viihteessä käytettyjä muotoja. Ilmiön synty liitetään medioiden välisen kilpailun 

kovenemiseen ja 1900-luvun loppupuolella tapahtuneeseen median 

rakennemuutokseen, joka näkyi eri medioiden omistuksen keskittymisenä ja 

sähköisen viestinnän puolella kaupallisten medioiden tulolla markkinoille. (Aula 

1991: 199; Sparks 2000: 10; Lumme 2007: 333.) 

 

Viihteellistymiskeskustelussa lehdistö usein jaetaan kahteen luokkaan, laatulehdistöön 

ja sensaatiolehdistöön, josta käytetään myös nimitystä keltainen lehdistö tai tabloidi 

(suomessa iltapäivälehdet) (esim. Sparks 2000). Käsite ”Tabloidi” viittaa 

tietynnäköisen ja kokoisen sanomalehtiformaattiin (Sparks 2000: 10). Täytyy 

kuitenkin muistaa, ettei kaikki tabloidiksi nimetyt lehdet ole juuri tabloidikokoa ja 

termiä käytetään nykyään viittaamaan myös radioon ja televisioon.  

 

Sparks (2000) erottelee viisi erilaista lehtityyppiä. Ensimmäinen on vakava lehdistö 

(The Serious Press), jonka tunnuspiirteiksi kuuluu keskittyminen lähes pelkästään 

poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnan rakenteellisista muutoksista kertoviin 

teemoihin. Näistä lehdistä esimerkeiksi Sparks nimeää Amerikkalaiset sanomalehdet 

kuten Wall Street Journal ja New York Times. Toisen luokan muodostaa puolivakava 

lehdistö (The Semiserious Press), jonka tunnusmerkkeinä on myös keskittyminen 

edellä vakavan lehdistön yhteydessä nimettyihin teemoihin, mutta sisältöön on otettu 

mukaan enemmän niin sanottuja pehmeitä uutisia ja ilmiöjuttuja. Näiden lehtien 

sisällössä käytetään myös paljon visuaalisia kuvia. Puolivakavasta lehdistöstä 

mainitaan esimerkkeinä Brittiläinen Times ja Guardian. (Sparks 2000: 14-15.) 

 

Kolmannen kategorian muodostavat vakava-populaari lehdistö (The Serious-Popular 

Press), jonka tunnusmerkiksi Sparks nimeää visuaalisen, skandaaleihin, urheiluun ja 

viihteeseen keskittyvän sisällön. Tämän kolmannen kategorian lehdistö pyrkii 

kuitenkin pitämään vielä kiinni, aiempien kategorioiden tapaan, uskottavasta 



 22

uutisjournalismista. Tämän kategorian lehtiä ovat Brittiläinen Daily Mail ja 

Amerikkalainen USA Today.  (Sparks 2000: 14-15.)  

 

Neljännen luokan muodostavat puhtaat tabloidilehdet (The Newsstand Tabloid Press), 

joita myydään laatulehtien liitteenä. Nämä lehdet ovat lähes kokonaan keskittyneet 

viihteelliseen sisältöön, mutta ovat säilyttäneet osan laatulehtien kuten asiapitoisen 

politiikan uutisoinnin. Tässä kategoriassa esiintyy eniten maakohtaisia eroja siinä, 

miten sisältö jakautuu viihteen ja uutisjuttujen välillä. Esimerkkeinä tästä luokasta 

Sparks nimeää Brittiläisen Sun ja Saksalaisen Bild lehdet. (Sparks 2000: 14-15.) 

 

Viidentenä luokkana on markettilehdistö (The Supermarket Tabloid Press). Tälle 

luokalle on ominaista sisällön keskittyminen viihteeseen, joka usein pohjautuu 

tarinoihin, jopa juoruihin, joiden todenperäisyys on usein kyseenalainen. Tämän 

kaltainen lehdistö on kaikkein voimakkain Yhdysvalloissa. Sparksin edellä esitetty 

luokittelu jo itsessään kertoo sen, ettei sanomalehtien luokittelu tiettyyn luokkaan ole 

ongelmatonta. Monet selvästi ensimmäisiin luokkiin kuuluvat sanomalehdet sisältävät 

materiaalia, joiden perusteella ne voitaisiin luokitella myös toisin. Oleellista 

luokittelussa on se, miten eri lehdet asioista ja tapahtumista kertoo lukijoille. (Sparks 

2000: 13-16; lehtiluokkien käännökset kirjoittajan.) 

 

Sparksin (2000: 13) luokituksen perusteella tabloidisaation määrä mitataan sillä, 

miten paljon lehdet keskittyvät yksityiselämään, skandaaleihin ja viihteeseen. 

Länsimaisessa yhteiskunnassa keskeinen yhteiskuntaa järjestävä periaate on ollut jako 

yksityiseen ja julkiseen (Karvonen 2007: 55). Yksityinen käsittää epämuodollisuuden, 

henkilökohtaiset suhteet, tunteet ja kulutuksen. Julkinen käsittää muodollisuuden, 

liike- ja virkasuhteet, järki ja tuotanto. Jako yksityiseen ja julkiseen kuvaa myös 

laatulehtien ja tabloidilehtien eroa (Karvonen 2007: 55). Tabloidilehti hakee sisältöä 

yksityisestä ja intiimistä puolesta korostaen tunteenomaista suhtautumista, 

epävirallisuutta, kulutusta, yksittäisten henkilöiden tuntoja ja ihmissuhteita (emt. 56). 

Tabloidilehtien tavoitteena on antaa lukijoille tuoretta ja huomionarvoista sisältöä, 

joten uutisjuttuja väritetään. Uutinen ei enää kerro tapahtumasta, vaan pyrkii myös 

tunteiden avulla koskettamaan lukijoita (Virkkunen 2006: 155). Tabloidilehdistö 

hakee asiakaskuntaa suuresta yleisöstä, jolle se pyrkii tarjoamaan jokapäiväisiä, 

konkreettisia tapahtumia esim. rikoksia, julkkisten kuulumisia ja erilaisia skandaaleja 



 23

(Sparks 2000: 19). Lehtien myynti perustuu lööppien ja etusivujen avulla tapahtuvaan 

päivittäismyyntiin, ja niiden levikki riippuu siitä, kuinka hyvin lukijat saadaan 

ostamaan päivittäinen lehti. Eri medioiden välisessä kilpailutilanteessa keskeiseksi 

nousee lukijat ja levikkiluvut, joita tavoitellaan asian lisäksi myös kiinnostavuutta 

herättävällä viihteellisellä sisällöllä. (Sparks 2000: 21; Herkman 2005: 268.)  

 

Laatulehtien journalismi sen sijaan toimii julkisen toiminnan piirissä korostamalla 

analyyttista, järkiperäistä, asiapitoista, objektiivista ja virallista journalismia. 

Laatulehdet ovat kiinnostuneimpia julkisesta elämästä, tabloidilehtien keskittyvät 

yksityiselämään (Sparks 2000: 19). Laatulehtien toiminta perustuu tilausmyyntiin 

sekä ilmoitusmyyntiin, josta tule huomattava osa lehden tuloista. Päivälehtien 

monipuolinen rahoitus mahdollistaa lehden pitkän tähtäimen toiminnan, kun sen ei 

tarvitse tavoitella tabloidilehtien tapaan päivittäisiä myyntitavoitteita 

kannattavuutensa varmistamisessa. Laatulehtiä pyritään myydään tilaajille 

nimenomaan laadulla. Laatu on tärkein kriteeri, jolla lehti pyrkii erottautumaan 

irtonumeroina myytävistä iltapäivälehdistä, jotka ovat enemmän sidottuja 

päivittäiseen myyntiin ja populaarijournalismiin myyntinsä varmistamisessa 

(Herkman 2005: 271-272). Sanomalehtien tyyppisten (kuten Helsingin Sanomat) 

päivälehdet luetaan useimmiten laatulehdiksi. 

 

Jako tabloidi ja laatulehteen ei aina ole ihan selvä ja vaihtelee maittain (myös Sparks 

2000: 15). Esimerkiksi Herkmanin (2005: 250) mukaan suomalaiset tabloidilehtiin 

rinnastettavat iltapäivälehdet tekevän sisällöllisesti eroa uutisjournalismin ja 

viihdejournalismin välille. Iltapäivälehtien uutiset pyrkivät pitämään kiinni 

perinteisistä uutiskriteereistä. Näin iltapäivälehdet haluavat pitää kiinni 

journalistisesta uskottavuudestaan siitä huolimatta, että ne luokitellaan viihteellisiksi. 

Tabloidilehtien uutiset noudattavat usein samoja uutisten kriteereitä ja 

muotovaatimuksia kuin laatulehtien uutiset, vaikka suosivatkin asioiden kuvaamista 

julkisuuden henkilöiden kautta. Tabloidit ja laatulehdet erottaa ensisijaisesti toisistaan 

uutisten ulkopuolelle sijoittuva tabloidijournalismi, johon ei ns. laatulehdissä 

normaalisti juurikaan törmää. Helsingin Sanomissa suurin osa jutuista muotoillaan 

perinteisten journalististen uutiskriteerien mukaisesti, joita ovat muun muassa 

pyrkimys objektiivisuuteen, monien näkökulmien ja lähteiden käyttö, lähdekriittisyys 

sekä kärjistettyjen kannanottojen välttäminen. Tästä poikkeuksen muodostaa 



 24

kuitenkin sanomalehden viikkoliitteet, jotka muistuttavat viihteellisyydessään ja 

ulkoasultaan monessa suhteessa iltapäivälehtiä. (Herkman 2005: 271-272.) 

 

Tabloidisoitumisilmiö on levinnyt myös laatulehtiin kuten päivittäin ilmestyviin 

sanomalehtiin (Sparks 2000: 3). Sanomalehtien asiasisällön muuttuminen julkisen 

alueelta yksityisyyden alueelle näkyy lehtien sisällössä. Esimerkiksi poliitikot 

esiintyvät lehdissä viranhoidon lisäksi yhä enemmän myös heidän yksityiselämään 

liittyvien tapahtumien ansiosta (Karvonen 2007: 56). Sensaatiolehdet saavat myös 

puolustajia, joiden mukaan tabloidit saavuttavat suuremman yleisön antamalla tilaa 

tavallisten ihmisten asioille. Tabloidilehdet herättävät keskustelua, jonka seurauksena 

voidaan saada parannuksia aikaan (vrt. Van Zoonen 2005) Varsinkin 

naistutkimuksessa nähdään yksityisyyteen kuuluvat asiat myös poliittisina mm. 

perheväkivallan nostaminen yksityisen piiristä julkiseksi yhteiskunnalliseksi 

epäkohdaksi edesauttaa tilanteen korjaamista. (Karvonen 2007: 56.) 

 

Yhteenvetona tabloidisaatio keskustelun oleellisista teemoista Sparks (2000: 10-11) 

esittää seuraavat kolme piirrettä. Ensimmäiseksi tabloidilehdissä huomiota ei 

normaalisti kiinnitetä poliittisiin, taloudellisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin, vaan 

uutisarvoa nähdään olevan urheiluun, skandaaleihin ja populaariviihteeseen liittyvässä 

sisällössä. Median nähdään keskittyvän ajankohtaisesta uutistoiminnasta enemmän 

viihteellisen sisällön suuntaan. Toiseksi huomiota kiinnitetään henkilökohtaisiin, 

yksityiselämään liittyviin tapahtumiin. Tämä koskee sekä julkisuuden henkilöitä että 

tavallisia ihmisiä. Kolmas piirre on erilaisten mediamuotojen sekoittuminen, jolla 

Sparks (2000: 13) tarkoittaa vakavan ja viihteen muotojen yhdistämistä, esimerkiksi 

vaalikampanjan aikana poliitikot esiintyvät viihteellisissä televisio-ohjelmissa. 

(Sparks 2000: 9-13.)  

 

Keskustelu tasapainosta viihteellisen ja asiallisen uutistoiminnan välillä nousee 

tärkeäksi, koska asiapitoisen mediasisällön ei haluta joutuvan marginaaliseksi 

tekijäksi viihteellisen sisällön varjoon. (Sparks 2000: 9-13.) Viihteellistymisilmiössä 

on oleellista myös se, että laatulehdet joutuvat kilpailun paineessa omaksumaan yhä 

enemmän sensaatiohakuista julkaisupolitiikkaa iltapäivälehtien eli tabloidilehtien 

tapaan. Vakavat teemat, kuten politiikan, talouselämän ja yhteiskunnan kehitystä 

koskevat asiat voivat joutua väistymään skandaalien ja populaariviihteeseen liittyvien 



 25

tapahtumien viedessä yhä enemmän palstatilaa. Ihmisten, yleensä julkisuuden 

henkilöiden, yksityiselämän asiat nousevat tärkeimmiksi niiden myyvyyden vuoksi. 

Esimerkiksi Britanniassa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka laatulehtien 

sisällöt ovat viihteellistyneet ja poliittisista asioista on tehty entistä enemmän myyviä 

kohujuttuja. (Sparks 2000: 3, 9-11, 17)  

 

2.3.2 Politiikan viihteellistyminen 

 

Politiikan viihteellistymisestä puhuttaessa on kyse edellä esitetystä yleisestä median 

viihteellistymiskehityksen ilmiöistä, mutta käsitteellä yleensä tarkoitetaan lähinnä 

politiikan riippuvuutta mediajulkisuudesta, jonka suuntautuminen viihteellisiin 

sisältöihin katsotaan vaikuttavan myös politiikan käytäntöihin (vrt. Herkman 2008: 

87). Lisäksi politiikan viihteellistymisessä on Herkmanin (2008: 94) mukaan kyse 

erilaisten ohjelma- ja juttutyyppien samanlaistuminen. Tällä viitataan siihen, miten 

varsinkin television vaalikeskusteluihin on entistä enemmän otettu mukaan 

viihteellisiä elementtejä.  

 

Herkman (2008: 90) erottaa politiikan viihteellistymisessä itse viihteellistymisen 

lisäksi kolme muuta vaikuttavaa teemaa, jotka ovat politiikan medioituminen, 

politiikan henkilöityminen ja politiikan professionalisoituminen (myös Virkkunen 

2006). Medioituminen (mediatization) tarkoittaa sitä, että saamme suurimman osan 

tiedoistamme median välittäminä. Medialla on valta nostaa asioita huomion 

keskipisteeseen tai vastaavasti jättää ne huomioimatta. Lisäksi media päättää mihin 

asioihin huomio kiinnitetään ja missä valossa tai kehyksissä asiat esitetään (Karvonen 

2007: 56). Lisäksi käsitteeseen kuuluu poliittisen viestinnän välineellistyminen eli 

ihmiset saavat tietoa oman kokemuspiirin ulkopuolelta jonkin median välityksellä 

(Nieminen 1999: 22-23).  

 

Medioituminen liittyy median ja politiikan rakenteissa tapahtuneisiin muutoksiin. 

Suomi avautui 1980-luvulla markkinataloudelle ja mediat muuttuivat pääasiassa 

markkinavetoisiksi. Tässä kehityksessä myös politiikkaan sitoutunut ja poliittisesti 

ohjattu media menetti merkitystään, joka näkyi mm. puoluesidonnaisten 

sanomalehtien surkastumisessa. Markkinalähtöisyys on lisännyt median tarjontaa ja 



 26

kilpailua, jolla on ollut vaikutusta politiikan julkisuuteen. Toimittajat suhtautuvat 

kriittisesti poliitikoihin ja ovat entistä enemmän kiinnostuneita aiheista, jotka lisäävät 

lehden myyntiä. Näihin myyviin aiheisiin kuuluu julkisuuden henkilöiden yksityis- ja 

intiimielämään kuuluvat asiat, erityisesti jos niiden avulla saadaan aikaan myyviä 

mediakohuja. (Herkman 2005: 57-65; Herkman 2008: 90.) 

 

Wiio (2006: 34-35) on tiivistänyt medioitumiseen liittyvät ilmiöt neljään 

samanaikaisesti esiintyvään kehityskulkuun. Ensimmäinen on mediateknologian 

huomattava lisääntyminen ja median määrän kasvu, joka näkyy mediatarjonnan sekä 

median seuraamiseen käytetyn ajan kasvuna. Toiseksi kokemuksemme muuttuu yhä 

enemmän mediavälitteiseksi. Median käytön lisääntyessä kokemuksemme ja 

ymmärryksemme maailmasta tapahtuvat entistä useammin median kautta. 

Kolmanneksi viestintäinstituutiot asettuvat korvaamaan perinteisiä yhteiskunnallisia 

instituutioita. Neljänneksi perinteiset yhteiskunnalliset instituutiot toimivat 

enenemässä määrin median kautta ja median ehdoilla. Mediat pyrkivät yhteiskunnan 

instituutioiden paikalle, jotka joutuvat sopeutumaan median vaatimuksiin. Tämä saa 

aikaan sen, että medioiden rooli vahvistuu ja niiden vaikutusmahdollisuudet 

yhteiskunnallisessa toiminnassa, kuten politiikka, talous ja ihmisten arkielämä, 

lisääntyy. 

 

Politiikassa medioituminen näkyy siten että, mediajulkisuudesta on tullut itse asiaa 

tärkeämpi tekijä politiikassa (Herkman 2008: 90). Medioitunut politiikka on tullut 

mediasta riippuvaiseksi ja politiikan sisällöt muotoutuvat vuorovaikutuksessa 

joukkoviestinten kanssa. Medialla nähdään olevan valta nostaa asioita huomion 

keskipisteeseen ja toisaalta jättää ne huomioimatta. Lisäksi media päättää mihin 

asioihin huomio kiinnitetään ja missä valossa tai kehyksissä asiat esitetään (Karvonen 

2007: 56). Medioituminen aiheuttaa sen, että mediasta tulee ensisijaista todellisuutta 

eli jos jotain asiaa ei noteerata mediassa, se ei nouse esille ja huomion kohteeksi 

yhteiskunnassa. Medioitumisen myötä myös pelkän medianäkyvyyden saaminen voi 

muodostua tärkeimmäksi asioiden edistämisessä (emt. 57). Lisäksi medioituminen 

suosii tietyntyyppisiä poliitikkoja, jotka omaavat luonnostaan taidon esiintyä 

mediassa. Kritiikki nousee lähinnä siitä, että mediajulkisuus voi nousta itse asiaksi 

jopa omien toimintatapojen ja arvojen yläpuolella (Herkman 2008: 91). Positiivista 

politiikan medioitumisessa Herkmanin mukaan on, varsinkin yleisön näkökulmasta, 



 27

aiempaa suuremman tietomäärän saaminen esim. vaaleissa mukanaolevista 

ehdokkaista. Media näytellessä merkittävää tekijää ihmisten poliittisen ymmärryksen 

muodostumisessa ja toimivan demokratian tarvitessa hyvin informoituja, tiedostavia 

kansalaisia, nousee keskustelu median ja politiikan viihteellistymiskehityksestä 

merkitykselliseksi (Klein 2000: 177). 

 

Medioista varsinkin televisiota pidetäänkin suurimpana syyllisenä 

viihteellistymisessä, myös poliittisessa viestinnässä. Television väitetään tuottavan 

tietoviihdettä, (infotainment), vakavan tiedon, väittelyn ja puhtaan mielipiteen sijaan. 

Televisio on korvannut kirjoitetun kuvauksen hetkittäisiin vaihtuviin kuviin 

perustuvalla tapahtumailmaisulla. Television on tehnyt viihdettä kaikkien kokemusten 

normaaleista ilmentymisistä ja sitä kautta politiikka näyttää mainosmaiselta ja 

poliitikot näyttäytyvät kuten julkkikset. Väitetään myös, että televisio on 

vakiinnuttanut politiikkaan niin, että emme enää elä demokratiassa, vaan 

mediakratiassa. Demokratian ideaali eli tilanne missä media seuraa politiikkaa on 

kääntynyt päälaelleen politiikan seuratessa nyt mediaa. Vaikka entistä suurempi osa 

ihmisistä osallistuu uudessa mediayhteiskunnassa, kyseenalaiseksi on noussut 

demokratian laatu johtuen juuri osin teatraalisista, usein hetkeen perustuvista ja 

enenemässä määrin yksilökeskeisistä suuntauksista. (van Zoonen 2005: 12-13.) 

 

Television puolustajat näkevät ongelman lähinnä amerikkalaiseksi ja painottavat sitä, 

että televisio ei näyttäydy samanlaisena ilmiönä muualla maailmassa. Euroopan 

televisiojournalismia pidetään suurelta osin vakavana ja osallistavana, eikä 

eurooppalaisia poliitikkoja pidetä täysin television tuottaman esityksen ympäröimänä. 

Van Zoonenin (2005) mukaan tutkimuksissa ei ole pystytty todistamaan ihmisten 

tulevan vähemmän informoiduksi ja apaattisiksi television tai muun tietoviihdykkeen 

vuoksi. Television vaikutusta ylikorostetaan verrattuna perheeseen, koulutukseen ja 

työhön, joiden nähdään vaikuttavan televisiota enemmän ihmisen kykyyn omaksua tai 

hakea tietoa poliittisen päätöksentekonsa tueksi. (van Zoonen 2005: 11.) 

  

Herkmanin (2008) esittämä toinen politiikan viihteellistymistä kuvaava teema on 

politiikan henkilöityminen (myös Van Zoonen 2005), joka tarkoittaa sitä miten 

mediassa käsitellään politiikan toimijoita enemmän henkilöön liittyvien 

ominaisuuksien ja yksityiskohtien kuin poliittisten asioiden kautta. Media nostaa 



 28

julkisuuteen tietyn tyyppisiä persoonia (Herkman 2008: 91). Henkilöitymiskäsitteellä 

tarkoitetaan myös sitä, miten esimerkiksi vaaleissa vastakkain on henkilöehdokkaat, 

eikä niinkään kahden eri puolueen edustajat (Herkman 2008: 92).  

 

Television vaikutuksen kasvaminen nähdään yhtenä syynä myös politiikan 

henkilöitymiskehityksessä (Pernaa 2007: 32). Aiempaa suurempi yleisö saa yhteyden 

politiikkaan televisiossa esiintyvän poliitikon avulla (Aula 1991: 11). Televisiossa 

käydään poliittisia väittelyitä ja esitetään poliittista draamaa (van Zoonen 2005: 21-

22). Televisioesiintymisissä poliitikko saa näkyvyyttä ja luo kuvaa sekä itsestään, 

mutta myös yleisesti politiikoista. Televisio tuo ihmisille kokemuksen tässä ja nyt 

tapahtuvasta politiikasta. Toiseksi politiikan henkilöitymisen syyksi van Zoonen 

(2005: 125) nostaa yksilökeskeisyyden lisääntymisen. Yksilökeskeisyys näkyy muun 

muassa siinä, miten äänestäjät tuntuvat valitsevan vaaleissa edustajia 

henkilökohtaisten piirteiden perusteella, asioiden sijasta.  

 

Henkilöityminen nähdään ongelmallisena siitä syystä, että henkilöitymisen pelätään 

latistavan ja arkipäiväistävän politiikkaa, koska ihmisiä rohkaistaan tekemään 

päätöksiä perustuen heikkoon tietämykseen edustajien kompetenssista tai 

puoluetaustansa asiasisällöistä. Ja juuri tätä vakavaa tietoa yleisö tarvitsisi poliittisen 

mielipiteen muodostamisessa. Poliitikot näkevät huonosti informoidut, 

harhaanjohdetut ja media varassa toimivat kansalaiset ongelmana, koska he 

kuvittelevat osaavansa tehdä oikeita valintoja luottavaisina omaan 

päätöksentekokykyyn ja tekemiinsä valintoihin. Keskiöön nousee asiateemojen sijasta 

median kulloinkin esille tuomat henkilöt ja heidän henkilökohtaiset piirteet, joiden 

varaan ihmisten pelkästään pelätään perustavan poliittisten vaikuttajien arviointi ja 

omat poliittiset päätökset. (van Zoonen 2005: 125.) Huomion suuntautuminen pois 

poliittisista kysymyksistä yksityiselämän alueille pelätään heikentävän politiikan 

uskottavuutta (Herkman 2008: 91). 

 

Kolmas teema on politiikan professionalisoituminen (Herkman 2008: 94). Tämän 

päivän poliitikkoja pidetään taitavina mediaesiintyjinä, jotka ammattimaisesti 

opettelevat mediaesiintymistä. Poliitikot myös osaavat toimia tilanteen vaatimalla 

tavalla eli heillä on taito tunnistaa median eri lajityyppien vaatimuksia 

esiintymiselleen. (Emt. 94.) Professionalisoituminen näkyy poliitikkojen 



 29

kampanjaorganisaatioiden ja median välisessä yhteistyössä sekä lisääntyneessä 

verkostoitumisessa eri toimijoiden ja sidosryhmien kanssa (Herkman 2008: 95). 

Poliitikot ja puolueet tekevät yksityiskohtaisia mediastrategioita ja käyttävät 

viestinnän ammattilaisia mediasuhteiden hoidossa pyrkien näin paremmin 

kontrolloimaan mediajulkisuuttaan. Myös äänestäjien houkuttelu eli 

kampanjamarkkinointi on monesti ulkoistettu ammattilaisille. Mediaan liittyvää 

kontrollointia on siis pyritty lisäämään, mutta toisaalta julkisuudessa on lähes pakko 

näkyä (emt. 96). Varsinkin tuntemattomimpien poliitikkojen on lähes pakko suostua 

tarjolla oleviin mediatilaisuuksiin saadakseen näkyvyyttä ja siten menestystä 

poliittisella urallaan.  

 

Herkmanin (2008) tutkimuksen mukaan mediajulkisuuden kasvava rooli politiikassa 

ja julkisuuden henkilöityminen voidaan nähdä myös korostavan poliitikon 

ammattitaitoa (emt. 96). Varsinaisen viihdejulkisuuden poliitikot näkivät joko hyvänä 

tai huonona riippuen siitä, miten hyvin se palveli politiikan ja itse poliitikon 

päämääriä (Herkman 2008: 96). Poliitikot myös näkivät mediajulkisuuden ja 

varsinaisen politiikan tekemisen olevan toisistaan erillisiä asioita (emt. 97). 

Mediajulkisuuden ja viihteen ei nähty vaikuttaneen poliittiseen päätöksentekoon, vaan 

julkisuutta pidetään paikkana, jossa saadaan hyväksyntä poliittiselle toiminnalle. 

Herkmanin (2008: 97) mukaan politiikan viihteellistymisessä olisi kyse median 

toimintatapojen ja politiikan esiintymiskulttuurin muuttumisesta eikä itse poliittisessa 

päätöksenteossa tapahtuneesta muutoksesta. 

 

 



 30

3 TUTKIMUKSEN METODOLOGISET VALINNAT 

 

3.1 Aineiston valinta ja rajaus 

 

Tämän tutkimuksen aineisto on valittu tutkittavan ilmiön ehdoilla ja tutkimusaihe on 

määritellyt valitut menetelmät ja teoreettisen viitekehyksen (vrt. Hirsjärvi, Remes & 

Sajavaara 2007: 178-179). Tutkimuksen tavoitteena on tutkia sanomalehden poliittista 

uutisointia yksittäisen tapauksen valossa, joten aineisto koostuu tutkittavaa tapausta 

sanomalehdessä käsittelevistä uutisista. Laadullisessa eli kvalitatiivisessa 

tutkimuksessa ei pyritä tilastollisiin yleistyksiin, joten aineiston määrällinen koko ei 

ole tutkimuksen kannalta olennaista (emt. 176). Tutkimusaineistona voidaan käyttää 

jopa yksittäistä tapausta tai esimerkiksi yksittäistä haastattelua, koska kvalitatiivisesti 

painottuneen tutkimuksen ajatuksena on se, että tutkimalla yksittäistä tapausta 

saadaan näkyviin se, mikä ilmiössä on merkittävää (emt. 177). Näin ollen aineiston 

rajaaminen yhteen lehteen on perusteltua, koska tarkoituksena on tutkia vain tietyn 

sanomalehden uutisointia yksittäisestä tapahtumasta. Lisäksi aineiston pitäminen 

riittävän pienenä helpottaa luokittelua, mikä lisää analyysin ja tulkinnan tarkkuutta. 

(Heiskala 1990: 252-253.)  

 

Tutkimusaineistoni koostuu Helsingin Sanomien Ilkka Kanervan tekstiviestikohua 

käsittelevästä uutisoinnista. Helsingin Sanomat valitsin aineistolähteeksi sen 

valtakunnallisen aseman, suurimman lukijamäärän ja laajalevikkisyyden vuoksi. 

Helsingin Sanomat on suomen pääsanomalehti ja painosmäärältään Suomen suurin1. 

Toisen tyyppinen lehtivalinta tai aineiston kerääminen useammasta sanomalehdestä 

olisi voinut antaa mahdollisuuden vertailevaan tutkimukseen, mutta se ei ollut tämän 

tutkimuksen tarkoitus. Pidän Helsingin Sanomia myös valtakunnallisesti vaikuttavana 

mediana. Helsingin Sanomilla on laaja tilaajakunta ja se toimii myös tietolähteenä  

_____________________________________________________________________ 
1 Vuoden 2008 7-päiväisten sanomalehtien levikkitietojen perusteella Helsingin Sanomat (412 
421 numeroa) on ylivoimaisesti Suomen suurin sanomalehti. Aineiston ulkopuolelle rajatuista 
lehdistä Aamulehti (139 130 numeroa) on levikkinsä puolesta maan toiseksi suurin ja Turun 
sanomat (111 845 numeroa) on kolmanneksi suurin. Tiedot perustuvat Levikintarkastus oy:n 
vuosittaiseen vertailuun, löytyy osoitteesta http://www.levikintarkastus.fi/levikintarkastus/ 
tilastot/Levikkitilasto2008.pdf. Haettu 06.03.2009. 
 



 31

muille viestimille, jotka hyödyntävät lehden sisältöä omissa jutuissa. Näin Helsingin 

Sanomat on mukana määrittämässä sitä, mikä yhteiskunnassa on ajankohtaista, myös 

politiikan osalta. (vrt. Wiio 2006: 22.) Halusin nimenomaan keskittyä Helsingin 

Sanomissa Kanerva-kohusta julkaistuun uutisointiin, koska tutkimuksen tarkoituksena 

on myös selvittää näkyykö median viihteellistymiskehitys laatulehtenä pidetyn 

Helsingin Sanomien politiikan uutisointia koskevassa sisällössä.  

 

Sanomalehti valikoitui tutkimuskohteeksi siitä syystä, että se tulee suurimpaan osaan 

suomalaisista talouksista säännöllisesti ja noin 90 prosenttia lukijoista saa 

sanomalehtensä kotiin päivittäin (Levikintarkastus Oy). Helsingin Sanomilla oli 

vuoden 2008 tutkimuksen mukaan 958 000 lukijaa ja toisena tulleella Aamulehdellä 

316 000 lukijaa. Yleisötutkimusten perusteella sanomalehdellä on tärkeä rooli 

ihmisten elämässä. Sanomalehden välityksellä, samoin kuin radion ja television, 

ihmiset luovat yhteyden vallitsevaan yhteiskuntaan, saavat tietoa ympäröivästä 

maailmasta oman ymmärryksen ja itsearvostuksen vahvistamiseksi. (Fiske 1994: 36-

37.) Myös Helsingin Sanomilla on vahva rooli julkisen keskustelun luomisessa ja 

osaltaan edustaa suomalaista valtajulkisuutta. Osaltaan valintaan vaikutti myös seikat, 

että Helsingin Sanomilla suurena toimijana on käytössään hyvät resurssit omaan 

uutistuotantoon ja Helsingin sanomat korostaa olevansa puolueeton sanomalehti. 

 

Sanomalehden valikoituminen tutkimusaineistoksi oli täysin käytännöllinen, aineisto 

oli helposti saatavissa. Esimerkiksi televisiouutisten tai –ohjelmien käyttö aineistona 

oli hankalaa ja olisivat todennäköisesti vaatineet toiset tutkimustavat. Olin jo 

seminaarivaiheessa löytänyt mediatutkimuksessa hyödynnetyn kehysanalyysiin ja 

kiinnostunut sen käytöstä tutkimusmetodina. Sanomalehdistä kerättyyn aineistoon 

kehysanalyysimenetelmä sopii hyvin. Toisaalta sanomalehdissä Kanerva-kohua 

käsiteltiin käsitykseni mukaan hieman perusteellisemmin ja pidemmän ajanjakson 

ajan kuin esimerkiksi televisiossa ja radiossa.  

 

Aineistoon poimittujen juttujen valinnassa olen lähtenyt siitä ajatuksesta, että kaikki 

lehdessä julkaistu teksti on journalistisesti käsiteltyä ja näin ollen pidän käyttämääni 

aineistoa relevanttina tutkittaessa miten sanomalehdet kehystävät poliittista 

keskustelua (vrt. Herkman 2005: 98-102). Keskittymällä Helsingin Sanomien 

uutisointiin Ilkka Kanervan tekstiviestikohusta pääsen käsiksi niihin teemoihin, joiden 



 32

valossa tapahtumaa sanomalehdessä kehystetään, mutta myös yleisesti niihin 

teemoihin, joista tapauksen yhteydessä keskusteltiin. 

 

Empiirinen aineistoni käsittää kaikki Helsingin Sanomien A-osiossa, Kotimaa -

uutissivuilla julkaistut ulkoministeri Ilkka Kanervan tekstiviestikohua käsittelevät 

jutut ajanjaksolta 9.3. – 4.4.2008. Aineisto alkaa Helsingin Sanomien sunnuntaina 9. 

maaliskuuta 2008 julkaistusta ensimmäisestä tapausta käsitelleestä uutisjutusta ja 

päättyy perjantaihin 4. huhtikuuta 2008 ulkoministeri Ilkka Kanervan jätettyä 

virallisen eroanomuksensa tasavallan presidentille. Tällaiseen aikarajaukseen olen 

päätynyt siksi, että halusin tutkimuksessani tarkastella vain varsinaista 

tekstiviestikohun käsittelyä, en mahdollista Kanervan eron jälkeistä kirjoittelua kohun 

vaikutuksista tai syyllisistä. Näin ollen ajanjakso ensimmäisestä tapausta koskevasta 

uutisjutusta aina Kanervan eroanomuksen uutisointiin on mielestäni looginen rajaus 

tutkimusaineistoksi, kun tarkoitus on tutkia tapaukseen kohdistuvaa uutisointia. 

Helsingin Sanomien kiinnostus aiheen käsittelyyn ja sen uutisointiin sanomalehden 

sivuilla päättyi pian Ilkka Kanervan eron jälkeen, joten tutkimuksen ulkopuolelle 

rajautui yksittäisiä, lähinnä kohun tapahtumien jälkipyykkiin liittyviä kirjoituksia. 

 

Aineistoni rakentuu siis yhden suomalaisen sanomalehden kotimaan uutissivuilla 

julkaistuista jutuista. Pääosa jutuista ovat uutisjuttuja, mutta koska tarkoitukseni ei ole 

tutkia erityisesti uutisjournalismia, olen tulkinnut uutisen käsitettä melko laajasti. 

Tästä syystä aineistoon on otettu mukaan kaikki Helsingin Sanomien Kotimaa –

uutissivuilla julkaistu materiaali riippumatta siitä, miten uutinen journalismin mukaan 

määritellään. Katson Kotimaa –uutissivuilla ilmestyneet jutut olevan uutisia 

viimeistään sijoituksensa perusteella. En myöskään ole lähtenyt arvioimaan 

yksittäisen jutun uutisarvoa, vaan aineistoon on otettu mukaan kaikki jutut, jotka lehti 

kotimaa -uutissivuilla esittää. (vrt. Holmberg 2004: 28, 98.) Näin ollen aineistoon 

kuuluvat kaikki Helsingin Sanomien Kotimaa -uutissivuilla julkaistut uutiset, 

analyysit, taustajutut sekä toimittajien kommentit. Tarkastelun ulkopuolelle olen 

jättänyt selvästi mielipiteitä sisältävän materiaalin kuten kansalaisten keskuudessa 

tehdyt kyselyt, pääkirjoitukset ja lehdessä muualla tehdyt analyysit tapauksesta (vrt. 

Väliverronen 1996: 17).  

 



 33

Osa aineistomateriaalista, kuten toimittajien analyysit voivat olla kirjoittajan omia 

mielipiteitä sisältäviä, mutta olen ne ottanut aineistoon mukaan, koska ne esiintyvät 

ikään kuin uutisina uutissivuilla ja kirjoittajat ovat sanomalehden toimittajia ja sikäli 

mukana rakentamassa lehden näkökulmaa tapahtumaan. Edellä kuvatun, niin sanotun 

fakta-aineiston ohella olen lisäksi ottanut mukaan myös, edelleen Kotimaa -

uutissivuilla, uutisten yhteydessä julkaistut toimittajien kommentit, joiden olen 

katsonut kuuluvan olennaisena osana käsiteltyyn kokonaisuuteen. Ne ovat 

juttutyyppiluokittelussa sijoitettu analyysiluokkaan. Jokainen omalla otsikolla oleva 

teksti on laskettu erilliseksi jutuksi sekä myös niin sanotuille etusivun vinkit on 

luokiteltu omiksi jutuiksi, koska ne esiintyvät usein itsenäisinä, omalla otsikoinnilla 

varustettuina juttuina. Tämä on mielestäni perusteltua, koska myös vinkit voidaan 

lukea omina, irrallisina juttuinaan huolimatta siitä, että niissä usein toistetaan 

varsinaisessa uutisjutussa tarkemmin käsiteltäviä teemoja.  

 

Tarkastelujaksolla Helsingin Sanomissa ilmestyi kaikkiaan 68 tekstiviestikohuun 

liittyvää juttua. Näistä 21 oli varsinaista uutisjuttua, 7 etusivun uutisvinkkiä, 15 pikku-

uutiseksi luokittelemaani juttua, 4 uutistaustaa,  2 uutisanalyysia, 12 toimittajan 

näkökulmaa ja 2 faktalaatikkoa. Olen käyttänyt aineistoa luetteloidessani (kts. liite 1) 

seuraavia lyhenteitä: 

 

u =  uutinen 
pu =  pikku-uutinen (esim. lyhyesti palstalla julkaistu lyhyt uutisjuttu 

tai varsinaiseen uutiseen liittyvä täydennys ) 
ut =  uutistausta 
v =  etusivun vinkki 
a =  analyysi (ajattomampaa aineistoa, esim. reportaasi, 

henkilöhaastattelu, ilmiöjuttu tai analyysi) 
k =  toimittajan näkökulma (esim. toimittajan kolumni tai lyhyempi 

kommentti) 
fl =  faktalaatikko. 

 

 

Aineiston temaattisen hahmottamisen helpottamiseksi tarkastelen myös sitä, miten 

jutut jakautuivat ajallisesti tarkastelujaksolle (luku 4.2). Tutkimusaineiston olen 

luetteloinut aikajärjestyksessä ilmestymispäivän mukaisesti ja se löytyy yhdessä 

juttukohtaisten luokittelumäärittelyiden kanssa työn lopussa olevasta 

aineistoluettelosta (Liite 1).  



 34

3.2 Menetelmänä kehysanalyysi 

 

Tässä työssä käyttämäni kehysanalyysimallin lähtökohtana on näkemys 

konstruktionistisesta mediatutkimuksesta (vrt. luku 2.1), jonka mukaan mediat 

jäsentävät kehystämällä yksittäisiä tapahtumia ja laajempia ilmiöitä ymmärrettäväksi 

kokonaisuudeksi (esim. Väliverronen 1996: 108). Tutkimusmenetelmäksi valitsin 

kehysanalyysi, koska se on luonnollinen valinta poliittisen viestinnän tutkimukseen. 

Kuuluuhan asioiden tietynlainen kehystäminen olennaisena osana poliittiseen 

viestintään (vrt. luku 2). Kehysanalyysia voidaan lisäksi pitää perustyökaluna 

mediatutkimuksessa, jonka pyrkimyksenä on analysoida journalistista materiaalia, 

kuten sanomalehden sisältöjä (vrt. Karvonen 2000: 78; Kitzinger 2007).  

 

Kehysanalyysin on alunperin kehittänyt sosiologi Erving Goffman (1974) arkielämän 

vuorovaikutustilanteiden tutkimiseen, mutta sitä sovelletaan nykyisin muun muassa 

journalismin tutkimiseen ja yhteiskunnallisten ongelmien tutkimiseen (Väliverronen 

1996: 108). Kehyksellä (frame) tarkoitetaan tulkintakehystä, jonka avulla ihmiset 

havainnoivat, tunnistavat ja nimeävät tilanteita ja asioita. Käytämme kehyksiä 

havaintojemme organisoitiin ja ymmärtämiseen. Kehysten avulla toiminta saa 

merkityksensä ja tapahtumat voidaan määritellä. Kehyksen käsite korostaa sitä, että 

toimiessaan ihmiset tuottavat erilaisia versioita todellisuudesta. Ihmisten toiminta ja 

tietoisuus ovat suhteessa siihen kulttuuriin, jossa hän elää. Kehyksen käsite tarjoaa 

yhdenlaisen mahdollisuuden ymmärtää tuota suhdetta. (Goffman 1974: 8-20; 

Väliverronen 1996: 107-108; Gorp van 2007: 61.) 

 

Kehyksen käsite on myös lähellä ”skeeman” eli tietorakenteen käsitettä. Skeema 

liittyy yleensä yksittäisen ihmisen oppimiseen, kun kehys käsitetään sosiaalisesti 

opituksi ja jaetuksi (Entman 1993: 53; Karvonen 2000: 83). Skeeman mukaan 

yksittäisen tiedon merkitys määräytyy sen mukaan millaisen tulkinta- tai 

viitekehyksen se esimerkiksi mediaesityksissä saa. Skeema viittaa ihmisten 

kulttuuristen kokemusten kautta syntyneisiin tietorakenteisiin, joiden mukaan ihminen 

tulkitsee tilanteita aikaisempaan kokemukseensa pohjautuen (Karvonen 2000: 83). 

Reese (2003: 14; suomennos kirjoittajan) on kiteyttänyt kehyksen määritelmäksi 

seuraavasti: 



 35

  

”Viimekädessä kehykset voidaan nähdä periaatteessa kuten tiivistelmä, 
työkalu tai tulkintamallina, joka kulkee läpi mediatekstin rakentaen 
sosiaalista merkitystä”. 
 

 

Kehystämisellä viitataan asioiden käsittämiseen eli asiat järjellistetään aiemmin 

opittujen tulkintamallien, kehysten, avulla (Wiio 2006: 57). Kehykset ovat merkittävä 

osa kulttuuria ja kehystäminen on tärkeä tekijä kulttuuristen merkitysten 

rakentumisessa. Ilmiöistä ja asioista kertoessaan mediat lisäävät mukaan joukon 

kehyksiä kontrolloidakseen tarjolla olevia vaihtoehtoja käsittää tapahtumaa tai ilmiötä 

(myös Reese 2003). Näin ollen kehys ei voi olla neutraali näkökulma ilmiöön, vaan se 

sisältää aina ennakkokäsityksen todellisuuden olemuksesta (Väliverronen 1996: 108). 

Tämän ennakkokäsityksen mukaisesti voimme jäsentää uudet havainnot ja 

kokemukset osaksi ymmärrystämme. Juuri kehysten tapa toimia ympäröivän 

maailman käsittämisen ja määritysten apuna tekee niistä kiinnostavan.  

 

Mediatutkimuksessa kehyksen käsitettä käytetään yleensä viittaamaan siihen, kuinka 

toimittajat organisoivat tietoa liittämällä siihen automaattisesti tiettyjä kehyksiä. 

Mediakehykset toimivat journalistisena työvälineenä, jonka avulla toimittaja pystyy 

nopeasti tunnistamaan ja luokittelemaan tietoa pakaten sen vastaanottajaa varten 

tietyllä merkityksellä varustettuna, merkityksen paketoituna. Kehykset tarjoavat 

medialle tavan kerätä ja esittää asioita, mutta tarjoavat samalla lukijoille tavan tulkita 

mediaesityksiä ja median esittämiä tapahtumia (Reese 2003: 12). Barnett (2006: 4) 

nimittää mediakehystä ilmiötä tai tapahtumaa määritteleväksi pääteemaksi. Kehysten 

avulla asiat ympäröidään erilaisilla valmiilla tulkintateemoilla, jolloin sama asia 

voidaan myös saada näyttämään erilaiselta (Goffman 1974: 21; Karvonen 2000: 78). 

Kehysten avulla nostetaan esille valittuja teemoja, jotka ovat olennaisia ja 

ajankohtaisia käynnissä olevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa.  

 

Kehystämisellä omat syynsä ja seurauksensa. Kunelius (2003: 144) puhuu 

kehystämisestä tarkoittaen sitä, miten viestimet vaikuttavat ihmisten ajattelutapoihin 

käyttämällä asioista tiettyjä rajauksia ja näkökulmia. Kehystämiseen kuuluva valinta, 

asioiden korostaminen, asioiden tekeminen huomion arvoiseksi ja merkittäväksi 

kohdistaa ja painottaa, mutta myös rajoittaa ihmisten näkemystä todellisuudesta. 



 36

Kehystämisen avulla media tuottaa tiettyjä tulkintoja tapahtumista valitsemalla ja 

painottamalla tiettyjä puolia ja häivyttämällä toisia. Kiinnittämällä huomiota johonkin 

todellisuuden osa-alueeseen se samalla jättää joitain piiloon. Analyysin tarkoituksena 

on saada esille asiaa määräävät merkitykset, jotka ohjaavat lukijan tulkintaa. 

Esimerkiksi lehtien tapa näyttää poliitikot naistenmiehenä saattaa heikentää poliitikon 

imagoa uskottavana henkilönä. Jutuista ja niiden tulkinnoista tulee kehys, jonka kautta 

lukijat muodostavat mielipiteensä edustajistaan, koska uutissisältöä pidetään 

luotettavana esityksenä todellisuudesta. (Entman 1993: 52; Väliverronen 1996: 108-

109; Kunelius 2003: 144; Reese 2003: 19-20.) 

 

Kehysanalyyttistä tutkimusta tehdään monimuotoisesti menetelmää soveltaen eri 

tutkijoiden painotusten mukaan (Karvonen 2000: 78-81). William Gamson käyttää 

kehyksestä nimitystä ”tulkintapaketti” tai ”tulkintapakkaus”. Hänen mukaansa 

uutisjuttua laativaa toimittajaa ohjaa tulkintakehikko, esimerkiksi käsitys vaaleista 

hevoskilpailuna. Tällöin toimittaja vain sijoittaa toimijat ja tapahtumat sopivaan 

kehikkoon. Näin toiminnalla toimittaja aktivoi halutun tulkintakehikon yleisön 

mielessä, koska toimittaja ja yleisö tuntevat yleisesti käytetyt kehykset ja niiden 

kaavan. Aktivointi tapahtuu sijoittamalla tekstiin avainsanoja, fraaseja, käsitteitä, 

stereotyyppisiä kuvallisia elementtejä. (Karvonen 2000: 81.)  

 

Väliverronen (1996) on omassa kehystutkimuksessaan metsätuhoista hyödyntänyt 

Gamsonin ajatuksia, mutta soveltaen. Väliverronen piti tulkintapaketin käsitettä 

erittäin käyttökelpoisena, kun tutkitaan joukkoviestimien tapaa käsitellä poliittisia 

kiistakysymyksiä kuten ydinvoimaa, jossa voidaan esittää samaan ongelmaan 

vastakkaisia tulkintoja. Tosin Väliverronen omassa tutkimuksessaan tutki keskustelua 

hallinneita tulkintatapoja käyttäen tulkintapaketin sijasta kehyksen ja kehystämisen 

käsitteitä. Väliverrosesta poiketen Gamsonin kehystutkimuksen lähtökohta oli 

valmiiden kehysten tutkiminen. Gamson luonnosteli aluksi 4 tulkintapakettia ja vasta 

sitten lähti tutkimaan miten mediat näitä tulkintapaketteja esittävät. Väliverronen 

lähestyy analyysia toisella tavalla, etsien kehykset aineiston pohjalta ja liittäen 

kehysten analysoinnin osaksi tutkimustuloksia. (Väliverronen 1996: 110-111.) 

 

Kehysteorian mukaan kehystämistä tapahtuu sekä uutisoinnin tuotantoprosessissa että 

niitä tulkittaessa. Uutiskehykset esiintyvät kahdella tasolla. Kehykset toimivat sekä 



 37

toimittajan että lukijan ymmärrystä järjestävinä ”raameina”. Uutisia tuotettaessa 

kehyksiä nimitetään mediakehyksiksi ja tulkittaessa ne ovat tulkintakehyksiä. 

Ensimmäiseksi ne ovat jokaisen mieleen varastoituja tietovarastoja, joita uutisjutut 

tyypillisesti käyttää hyväkseen esimerkiksi normaali tapa on verrata vaalikampanjaa 

hevosurheilukilpailuun. Toiseksi tunnistetaan tiettyyn tapahtumaan liitettäviä 

kehyksiä, jotka ovat käyttökelpoisia yksittäisiä uutistapauksia kehystettäessä. 

Kehykset aktivoituvat, kun jutuissa käytetään tiettyjä sanoja, sanontoja tai kuvia, joita 

eri mediat ovat toistuvasti samassa yhteydessä käyttäneet ja näin saaneet niihin 

sisällytetyksi tietyt mielleyhtymät. Toimittaja pyrkii uutistuotannossa aktiivisesti 

asettamaan uutiset johonkin yhteyteen, joita lukijat voivat käyttää tulkinnassaan 

hyväksi. Näin uutisjuttu on enemmän kuin pelkkä tapahtumaa kuvaava tieto. 

Toimittajat käyttävät kehystämistä ohjatakseen yleisön ajattelua käyttämällä mm. 

metaforia eli vertauksia, trivialisointia eli yksinkertaistamista ja vastakkainasettelua. 

Kehyksiä tutkimalla saadaan näkyviin miltä uutisoitavat tapahtumat halutaan 

näyttävän ja miten media haluaa tapahtumia esittää (Klein 2000: 181; Wiio 2006: 57-

58.) 

 

Väliverrosen (1996: 40-43) mukaan toimittajia, poliitikkoja ja kansalaisia tarvitaan  

nostamaan yhteiskunnalliset aiheet keskusteluun. Nämä toimijat myös määräävät 

miten ja milloin asia otetaan esille ja millä tavalla se kehystetään. Yhteiskunnassa on 

jatkuva kamppailu siitä,  kuka saa asiansa esille ja kenen ongelman määrittelystä tulee 

hallitseva. Uutisten kehysten tutkimuksella päästään käsiksi niihin ajatuksiin joita 

journalistinen uutinen lukijoissa voi herättää ja saada näkyväksi joko julkiseen puheen 

monimuotoisuus tai sen yhtenäisyys (Kunelius 2003: 145). 

 

Lähestyn kehysanalyysin menetelmää samaan tapaan kuin Esa Väliverronen 

tutkiessaan metsätuhojen uutisointia (vrt. Väliverronen 1996: 40, 107-129). 

Väliverronen käytti tutkimuksessaan sekä määrällistä että laadullista analyysia. 

Joukkoviestinnän tutkimuksessa määrällinen analyysi on useimmiten sisällön erittely, 

jolla pyritään tuomaan aineistosta objektiivinen, todennettava ja määrällinen kuvaus 

sanoman sisällöstä (Fiske 1994: 179.). Sisällön erittelyssä käytettävät luokittelut eivät 

kuitenkaan aina ole yksiselitteisiä, vaan luokittelun tapa rajaa menetelmän tuottamaa 

tietoa. Määrällisen analyysin avulla voidaan saadaan kuitenkin luotua yleiskuva 

sanomalehtiaineistosta, aineiston teemoista ja aineistossa esiintyvistä toimijoista. 



 38

Nämä toimii tutkimuksen pohjana, josta on voidaan tehdä tarkempia tulkintoja 

aineistosta (Väliverronen 1996: 18). Määrälliseen analyysiin perustuvat taulukot olen 

esittänyt tekstissä kunkin asian yhteydessä (Taulukko 1 ja Taulukko 2). 

 

 

3.3 Tutkimusaineiston käsittely analyysiä varten 

 

Kehysanalyysiä voidaan käyttää sekä teoreettisena viitekehyksenä että 

tutkimusmenetelmänä, jolloin kehykset voivat olla tutkimuksen tulos tai tutkimuksen 

lähtökohta (Väliverronen 1996: 111). Kehysanalyyttisessä tutkimuksessa laadullisen 

empiirisen aineiston merkitys nousee keskeiseksi, koska kehykset yleensä johdetaan 

ensisijaisesti empiirisestä aineistosta. Kehysanalyysi ei siis ole pelkkä aineiston 

analyysimetodi, vaan se voi tarjota myös teoreettisen viitekehyksen koko 

tutkimukselle, sisältäen käsitteitä ja tiettyjä sosiaalista todellisuutta koskevia 

olettamuksia. (esimerkiksi Peräkylä 1990 ja Väliverronen 1996).  

 

Tässä tutkimuksessa kehysanalyysi toimii aineiston analyysivälineenä ja analyysissä 

esiin tulleet kehykset ovat osa tutkimuksen lopputulosta. Aineistoa analysoimalla 

voidaan löytää tekstiviestikohukeskustelua määrittävät kehykset ja kehyksiä edelleen 

analysoimalla olen pyrkinyt selvittämään millaiseksi tutkittava tapaus eri kehysten 

sisällä rakentuu ja löytyykö kehyksistä merkkejä median viihteellistymisestä (kts. 

Luku 2.3). Kehysten sisällä esiintyviä asioita olen havainnollistanut aineistosta 

poimittujen esimerkkien avulla.  

 

Kehysanalyysissä tutkimusaineiston analyysi on kvalitatiiviselle analyysille ominaista 

tyypittelyä ja teemoittelua (Hirsjärvi ym. 2007: 160). Kehykset eivät esiinny tekstissä 

suoraan havaittavissa olevassa muodossa, vaan tutkijan ensimmäinen tehtävä on 

löytää tekstistä analyysin kannalta asian ensisijainen teemoittelu. Tällöin tekstistä 

etsitään muun muassa selvästi korostettuja merkityksellisiä ilmaisuja, jotka voivat 

esiintyä sanoina, metaforina ja kuvituksina. Keskeisenä ajatuksena on se, että 

kehykset sisältävät käsiteltävää asiaa tiivistäviä merkityksiä, jotka mahdollistavat 

laajemman asiayhteyden ilmaisemisen esimerkiksi yhden lauseen, metaforan tai 



 39

otsikoinnin avulla. Lukija ohjautuu ymmärtämään asian tai tapahtuman kehysten 

sisältämän merkityksen mukaisesti. (Kitzinger 2007: 139-140.) 

 

Gamson ja Modiglian (1989) esittävät kaksi näkökulmaa jäsentää tutkimusaineistoa. 

Heidän mukaan kehysanalyysin avulla tarkastellaan keinoja, joilla tapahtuma 

kuvataan (framing devices), sekä tapoja, joilla tapahtuma perustellaan (reasoning 

devices) (vrt. Entman 1993; Klein 2000). Kehystämisen keinoihin kuuluvat sanat, 

metaforat, esimerkit, iskulauseet, otsikointi ja visuaaliset kuvat. Perustelun tapoja 

etsitään tarkastelemalla tekstin esittämiä syitä tapahtumalle, tapahtuman seurauksia, 

esitettyjä moraalisia väittämiä ja valmiita taustaoletuksia. Tutkimusaineiston 

jäsentäminen tarkastelemalla tutkittavan ilmiön kuvauksia ja perusteluja tuo näkyville 

ilmiön käsittelyssä käytettävät hallitsevat kehykset. Entman (1993) kehitti 

kehysanalyysimenetelmää helpottamaan myös erillisen kysymyspatteriston, jolla 

tutkija pääsee käsiksi perustelujen keinoihin. Tutkija voi esittää aineistolle 

kysymyksiä kuten ”Mikä määräytyy ongelmaksi?”, ”Mikä syyksi?”, ”Mitä 

moraalisia päätelmiä tekstissä tehdään?” ja ”Mitä ehdotetaan ratkaisuksi?”. 

 

Kehysanalyysitutkimusta tehtäessä tutkija voi tutkimusaineiston käsittelyssä 

hyödyntää mm. sisällönanalyysin, sisällönerittelyn ja diskurssianalyysin metodeita. 

Tutkimusta tehtäessä aineistosta nostetaan esille mahdolliset teemat ja tarkastellaan 

esille tuotuja toimijoita. Aineistosta pyritään tunnistamaan kehystämisessä käytetyt 

välineen tai keinot, ”key cues” (Kitsinger 2007: 141), joita ovat käytetyt kuvat, 

otsikot, metaforat, iskulauseet, kuvailut, vastuun osoittaminen, ratkaisut, 

kommentaattorit, selitykset, näytetyt tunteet ja toimijoiden kuvaukset. Löydetyt 

kehykset ja niihin liittyvät kehystämisen välineet voidaan kerätään esimerkiksi 

taulukkoon. Tämän jälkeen analyysi etenee tarkastelulla miten kehykset määrittelevät 

tutkittavan asian. Kehysten tulkinnassa on tärkeää pyrkiä kiinnittämään ilmiö siihen 

ympäristöön, jossa se esiintyy ja tarkastella miten kehykset toimivat suhteessa 

kulttuurisiin ajattelutapoihin. Lisäksi voidaan pohtia kehystämisen seurauksia ja sitä, 

miksi jokin kehys nousee esille ja miksi toiset jäävät syrjään (Väliverronen 1996: 111-

112; Klein 2000: 181; Van Gorp 2007: 71-72; Kitzinger 2007: 140-142.) 

 

Kehystämisen keinoina käytettävällä Metaforalla eli vertauskuvalla on merkittävä 

tehtävä arkielämässä. Ne ovat osa tapaa, jolla tulkitsemme arkipäivän kokemuksia. 



 40

Metaforaa käytämme myös määritellessämme nimiä asioille ja tapahtumille. 

Tapahtunut saa uuden merkityksen nimen myötä ja muuttuu näkyväksi. Merkittäväksi 

nämä arkipäiväiset metaforat tekee juuri niiden ”normaalius”, ne jäävät helposti 

tiedostamattomiksi. Itsestäänselvyys tekee niiden tuottamasta ymmärryksestä 

yhteiskunnan arkipäivää ja ihmiset unohtavat niiden olevan tuotettua (Fiske 1994: 

123-126; Kunelius 2003: 164-165). Metaforien merkitys uutistekstien tutkimuksessa 

lähtee ajatuksesta, että uutisten esittämä todellisuus riippuu niissä käytetyistä 

metaforista rakenteista (Hellsten 1998: 77). Hellstenin (1998) mukaan uutisteksteissä 

käytettyjen metaforien tutkiminen mahdollistaa monitasoisen journalismikritiikin. 

Tutkija voi kiinnittää huomiota siihen, mitä vakiintuneilla metaforisilla ilmauksilla  

tehdään ja mitä niillä suljetaan pois. Lisäksi päästään käsiksi vallitseviin arvoihin, 

normeihin ja hierarkkisiin jäsennyksiin. (Hellsten 1998: 86.) Merkityksiä asioille ja 

tapahtumille voidaan luoda myös esimerkin ja rinnastuksen avulla, jotka toimivat 

samaan tapaan kuin metafora. 

 

Journalistisissa teksteissä kehystämisen keinona käytetään usein otsikointeja 

rajaamaan käsiteltävänä olevan asian näkökulmaa. Uutisotsikko toimii 

voimakkaimpana keinona ja tarjoaa keskeisen vihjeen siitä kehyksestä, jota uutisessa 

käytetään ja jonka sisällä lukijan halutaan uutisen ymmärtävän (Klein 2000: 181). 

Uutisotsikkoon on yleensä sisällytetty uutisen temanttinen sisältö ja haluttu 

vaikuttavuus (emt. 181). Uutisotsikon lukija useimmiten samaistuu kehystämisen 

avulla esille tuotettuihin ajatuksiin muodostaessaan ymmärrystä uutisoidusta asiasta. 

Näin kehykset muodostuvat tärkeiksi elementeiksi prosessissa, jossa ihmiset 

muodostaa ymmärrystänsä poliittisista tapahtumista (Pan & Kosicki 1993: 55-75). 

Korostamalla tiettyjä puolia kehystämisen välineet estävät vaihtoehtoisten 

näkökulmien esille nousun asioiden käsittelyssä, vaikuttaen näin syntyviin 

mielikuviin ja ihmisten päätöksiin (Klein 2000: 181; Fiske 1994: 122). 

Joukkoviestinten käytännöt tehdä asioiden rajauksia ja näkökulmia liittyy tässä työssä 

käytettävään kehystämisen käsitteeseen. Uutisjuttujen kehystäminen tietyillä 

ilmauksilla voi vaikuttaa yleisön näkemyksiin esimerkiksi juuri politiikasta. 

Toistuvasti saman kehyksen sisällä esitetyt uutisjutut saavat tietyt mielleyhtymät 

automatisoitumaan ja tulevat näin osaksi yleistä ihmisten tietorakennetta. Tutkimalla 

mm. uutisteksteissä käytettyjä otsikoita, sanoja ja vertauskuvia voidaan päästä käsiksi 



 41

niihin ajatuksiin ja näkökulmiin, joita tällainen yhdenmukainen kirjoittelu yleisössä 

voi herättää. (Klein 2000: 181; Kunelius 2003: 144-145.)  

 

Kuten jo edellä kehysanalyysiteoria esitellessäni (luku 3.2) toin esille, kehysten voima 

perustuu juuri valintaan sekä tiettyjen asioiden esille nostamiseen ja toisten 

häivyttämiseen. Kehysanalyysiä tekevän tutkijan on nähtävä aineistonsa moninaisuus, 

joka usein on tyypillistä kehysanalyyttisessä tutkimuksessa. Tutkimusaineistoni 

käsittää uutissivulla julkaistuja juttuja, jotka periaatteessa kuuluvat samaan 

juttutyyppiin, uutisiin. Aineisto kuitenkin sisältää monipuolisen valikoiman erilaisia 

uutisjuttuja aina uutisista syvempiin analyyseihin. Kehysvalintaa esiintyy eri 

uutisjuttujen näkökulman valinnassa, kuvissa, lähteissä, sanoissa ja annettaessa 

asioille tai tapahtumille nimiä. Tarkoitukseni on tutkia keräämästäni aineistosta niitä 

valintoja, joita on tehty, mitä tekstit sisältää, mutta myös sitä, mitä niissä ei ole sekä 

mitä niissä voisi olla. Kehysanalyysin tarkoitus on löytää aineistosta hallitsevat 

kehykset, eikä lokeroida aineistoa tiettyyn kehykseen. Tutkijan on siis huomioitava 

vastakkaisten kehysten mahdollinen olemassaolo (vrt. Väliverronen 1996, Kitsinger 

2005). 

 

Jo aineistoa valitessani luin uutisjutut läpi moneen kertaan, pyrkimättä niitä siinä 

hetkessä kuitenkaan millään tavalla arvioimaan, mutta kirjasin ylös juttujen 

herättämiä ajatuksia. Tältä osin aineiston valinta ja analyysi siis tapahtuivat 

samanaikaisesti. Tämä oli mielestäni tutkimuksen kannalta oikea ratkaisu, sillä vasta 

aineistoon tutustuminen antoi mahdollisuuden nähdä kunkin uutisjutun sopivuuden 

lopulliseen tutkimukseen. Varsinainen kehysanalyysiprosessi kulki tutkimuksessani 

pääpiirteittäin seuraavien vaiheiden kautta, aineiston lukeminen, luokittelu, 

analysointi ja tulkinta. Tutkimuksen analysoinnin jäsennän kolmeen vaiheeseen 

seuraavasti: 

 

1. Tutkimusaineistossa esiintyvän tilanteen eli tapahtumakulun kuvaaminen 

aineistoon perustuen. Aineiston järjestäminen ilmestymispäivän mukaisesti 

sekä juttutyyppien ja toimijoiden luokittelu (liite 1). 

 

2. Kielellisten kuvausten jäsentäminen sekä kehysten nimeäminen ja kuvailu.  

 



 42

3. Aineiston uudelleenanalyysi löydettyjen kehysten valossa pyrkimyksenä 

eritellä kehyksiin liittyviä ajattelu- ja toimintatapoja. 

 

 

Ensimmäisessä vaiheessa tarkoitukseni oli saada esille kokonaiskuva 

tutkimusaineiston sisällöstä lukemalla aineisto läpi. Samalla tein aineistosta 

taulukkoa, johon keräsin uutisjutut aikajärjestykseen ja luokittelin ne tyyppinsä 

mukaisiin luokkiin. Taulukkoon keräsin myös eri uutisjutuissa esiintyvät toimijat 

(Liite 1).  

 

Toisessa vaiheessa perehdyin aineistoon tarkemmin tavoitteenani saada näkyviin 

uutisoinnissa esiintyvät teemat ja toimijat sekä nimetä ja kuvata kehykset. Pyrin 

löytämään kehykset aineistosta kysymyslistan avulla, etsimällä vastauksia 

seuraavanlaisiin kysymyksiin: 

 

- Millaisia kuvauksia tapahtumasta esitetään? 

- Miten tapaus ja politiikka liitetään toisiinsa? 

- Mihin tapaus liitetään ja mihin sitä verrataan? 

- Millaisia sanoja, sanontoja, otsikoita tai metaforia käytetään? 

- Millaisia väittämiä ja yleistyksiä tapauksesta tehdään? 

 

 

Kysymyslistan avulla aineistosta hahmottui useampaan kertaan toistuvia 

tulkintatapoja, joita tapauksen yhteydessä käytettiin. Seuraavaksi järjestelin esiin 

nousseita tulkintatapoja suuremmiksi kokonaisuuksiksi, alustaviksi kehyksiksi.  

 

Kolmannessa vaiheessa analysoin aineiston uudestaan löytämieni kehysten valossa. 

Oleellista oli pohtia mikä kehyksiä yhdistää ja mikä erottaa, sekä testata löydettyjä 

jäsennysmalleja aineistooni. Tarpeellisten korjausten ja muokkauksen jälkeen 

aineistostani tekemäni havainnot muodostivat 3 ryhmää eli kehykset, jotka määrittivät 

Ilkka Kanervan tekstiviestikohun ympärillä käytyä uutisointia. Kehykset muodostuvat 

osista ja niitä on mahdollista esitellä arvioitaviksi esimerkiksi aineistosta löytyvien 

sanojen, otsikoiden ja lauseiden avulla, joten lopuksi kävin läpi koko aineistoni 

uutiset etsien niistä kehyksiä parhaiten kuvaavat esimerkit sekä mahdollisia syitä, 



 43

seurauksia ja ratkaisuja (vrt. Väliverronen 1996: 113). Samalla pyrin tarkastelemaan 

eri asiayhteyksissä esiintyviä toimijoita.  

 

Laadullisen sisällönanalyysin periaatteita seuraten, olen valinnut aineiston teemojen 

havainnollistamiseksi ensisijaisesti kirjallisen esityksen (Hirsjärvi ym. 2007), koska se 

mielestäni antaa yksityiskohtaisemman ja selvemmän kuvan aineiston teemoista. 

Uskon lukijoiden pystyvän sanallisella teemojen esittelyllä paremmin seuraamaan 

tutkijan ajatuksia siitä, miten kehykset muodostuivat. Kuitenkin aineiston eri juttujen 

ja niissä esiintyvien toimijoiden keskinäisen vertailun vuoksi olen koonnut muutamia 

taulukkoja. Taulukot ja niihin liittyvät selitykset tuovat lisätietoa itse analyysistä.  



 44

4 AINEISTON ANALYYSI: ILKKA KANERVAN TEKSTIVIESTIKOHU-

UUTISOINNIN KEHYKSET 

 

4.1 Taustaa tapahtumille: Ilkka Kanerva ja tekstiviestit 

 

Ilkka ”Ike” Kanerva (synt. 28.1.1948) on suomalainen, pitkään poliittisessa elämässä 

mukana ollut Kokoomuslainen poliitikko. Hän on toiminut kansanedustajana vuodesta 

1975 alkaen ja valittu viisi kertaa ministeriksi vuosien 1987-2008 välillä. Tämän 

tutkimuksen kohteena olevan tapahtuman aikana Ilkka Kanerva toimi pääministeri 

Matti Vanhasen johtaman hallituksen ulkoasiainministerinä. 

  

Kanervan tekstiviestikohussa on kysymys julkisuuteen alkuvuodesta 2008 tulleesta 

tapahtumasarjasta, jossa Suomen ulkoministeri Ilkka Kanerva lähetti useita 

tekstiviestejä eroottisen tanssin esittäjälle, Johanna Tukiaiselle. Tekstiviestit sisälsivät 

henkilökohtaiseen yksityiselämään liittyviä asioita ja tulkittiin jo ennen niiden 

julkistamista sävyltään "flirttaileviksi". Ilkka Kanervalla on naistenmiehen maine ja 

hänen yksityiselämän tapahtumat ovat myös aiemmin nousseet varsinkin 

iltapäivälehtien otsikoihin. 

 

Vuonna 2005 Kanerva, toimiessaan eduskunnan varapuhemiehenä, lähetti 

tekstiviestejä naisjulkkiksille. Näistä viesteistä nousi lähes samanlainen kohu, mutta 

Helsingin Sanomat ei tuolloin nähnyt tarvetta aiheen uutisointiin. Asia oli esillä 

lehdessä ainoastaan kahdella STT:n uutisella ja muutamassa kolumnissa. Tämän 

selkkauksen yhteydessä Kanerva myönsi tehneensä virheen ja hän tuolloin myös 

lupasi puolueelleen Kokoomukselle, ettei tilanne toistuisi. Ilkka Kanervan ura jatkui 

noususuuntaisena tapahtuman jälkeen ja hänestä tuli ulkoasiainministeri Matti 

Vanhasen kokoamaan hallitukseen vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. 

 

Elokuussa 2007, Ilkka Kanervan toimiessa jo ulkoministerinä suomalainen 

tabloidilehti 7-päivää kertoi Kanervan, ollessaan valtiovierailulla Yhdysvalloissa, 

jälleen henkilökohtaisia ja intiimejä tekstiviestejä nuorelle suomalaiselle julkkikselle. 

Tämä tapahtuma ei ylittänyt Helsingin Sanomien eikä muidenkaan medioiden 

uutiskynnystä. 



 45

 

Maaliskuussa 2008 Hymy-lehti paljasti, että Ilkka Kanerva oli ollut viestinvaihdossa 

muun muassa eroottisena tanssijana toimineen Johanna Tukiaisen kanssa. Tukiainen 

sanoi saaneensa tekstiviestejä Kanervalta kaikkina vuorokauden aikoina. Yhteensä 

Kanerva lähetti sisällöltään "ehdottelevia ja flirttailevia" viestejä noin 200 kappaletta. 

Tällä kertaa asia sai suuren huomion eri medioissa niin Suomessa kuin 

kansainvälisissä medioissa mm. Ruotsissa. Tapauksen uutisointi herätti niin suurta 

huomiota, että se pakotti myös pääministeri Matti Vanhasen, Kokoomuksen 

puheenjohtaja Jyrki Kataisen sekä Suomen tasavallan presidentin Tarja Halosen 

ottamaan kantaa asiaan. Useat kansanedustaja niin kokoomuksesta kuin muistakin 

puolueista vaativat kohun jatkuessa Kanervan eroa ja hänestä tehtiin kanteluita 

oikeuskanslerille. 

 

Hymy-lehti kertoi 27.maaliskuuta julkaisevansa viestejä seuraavassa numerossaan. 

Lehden ilmestymispäivänä 1.huhtikuuta Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen 

ilmoitti ettei Ilkka Kanerva voi jatkaa ministerinä. Ilkka Kanerva pyysi kirjallisesti 

Presidentti Tarja Haloselta vapautusta Suomen ulkoasianministerin tehtävistään 3. 

huhtikuuta, 2008. 

 

 

4.2 Kehysten rakentuminen  -Tapahtumakuvaus aineistosta katsottuna 

 

Helsingin Sanomat uutisoivat Kanervan lähettämistä tekstiviesteistä ensimmäisen 

kerran sunnuntaina 9. maaliskuuta 2008 (HS1). Tieto Kanervan lähettämistä 

tekstiviesteistä oli tullut julkisuuteen muutamaa päivää aikaisemmin ja tapausta oli 

siihen asti käsitelty lähinnä iltapäivälehdistössä. Helsingin Sanomat lähestyi 

tapahtumaa varovaisuutta noudattaen, aluksi pienen palstatilan saaneilla uutisjutuilla, 

joissa pääasiassa kerrottiin mistä valtakunnan keskusteluaiheeksi nousseessa 

tapahtumassa on kyse. Helsingin Sanomat keskittyi uutisoimaan niin Kanervan 

puolueen, Kokoomuksen (HS2), kuin muidenkin puolueiden kansanedustajien (HS1) 

ajatuksia tapahtumasta. Helsingin Sanomat oli myös pyrkinyt jo ensimmäisiin 

uutisjuttuihin saamaan lausuntoa itse asianosallisilta siinä onnistumatta, joten 

sanomalehti joutui tukeutumaan muiden lähteiden tietoihin tapahtumista. Uutisoinnin 



 46

varovaisuutta voi osaltaan selittää myös se, että Ilkka Kanerva pyrki aluksi kiistämään 

lähetelleensä tekstiviestejä ja vältteli millään tavoin kommentoimasta ”tämän 

tyyppisiä kohujuttuja” (HS1).  

 

Varsinaisesti pääuutisaiheeksi Helsingin Sanomat nosti tapahtuman Tiistaina 11. 

maaliskuuta. Tällöin sanomalehti uutisoi heti pääuutissivulla Kanervan myöntäneen 

tekstiviestien lähetykset (HS4) ja koko tapahtuma esiteltiin lukijoille kattavasti monen 

eri toimijan näkökulmasta. Uutisointi keskittyi vielä asianosaisten esittelyyn, 

tapahtumien selostamiseen ja eri toimijoiden haastatteluihin. Asian tiimoilta 

sanomalehti esitti keräämiään haastatteluja ja kommentteja tutkijoilta, politiikan sekä 

lainsäätäjien edustajilta. Myös Kanervan aiempien tekstiviestikohujen tapahtumat ja 

taustat kerrottiin lukijoille. (HS4-9.)  

 

Ensi