Matias Lintula 

Finanssilaitosten tiedonantovelvollisuus 
Verohallinnolle 

Tarkastelussa toimenpiteet harmaan talouden torjumiseksi 

 

 

 

 

 

 

 
  

Vaasa 2023 

Laskentatoimen ja rahoituksen 
akateeminen yksikkö 

Talousoikeuden  
Pro gradu -tutkielma 

Talousoikeus, KTM 



2 

VAASAN YLIOPISTO 
Laskentatoimen ja rahoituksen akateeminen yksikkö 

Tekijä: Matias Lintula 
Tutkielman nimi: Finanssilaitosten tiedonantovelvollisuus Verohallinnolle: 

Tarkastelussa toimenpiteet harmaan talouden torjumiseksi 
Tutkinto: Kauppatieteiden maisteri 
Oppiaine: Talousoikeus 
Työn ohjaaja: Kalle Määttä 
Valmistumisvuosi: 2023 Sivumäärä: 92 

TIIVISTELMÄ: Harmaa talous on globaali ilmiö, josta seuraa yhteiskunnalle vuosittain merkittäviä 
tulonmenetyksiä, kun lakisääteisiä veroja ja veroluonteisia maksuja laiminlyödään. 
Toimenpiteet harmaan talouden torjumiseksi ovat 1990-luvun lopulta alkaen kehittyneet 
jatkuvasti niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Yksi keskeinen osa kehitystä on ollut 
julkisen ja yksityisen sektorin toimijoiden välinen yhteistyön lisääntyminen, minkä johdosta 
sivullisten tiedonantovelvollisuus on laajentunut. Tässä pro gradu -tutkielmassa keskeisimpänä 
tarkastelun kohteena on finanssilaitosten tiedonantovelvollisuus Verohallinnolle 
verotusmenettelylain mukaan. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on tarkastella 
tiedonantovelvollisuuden merkitystä ja asemaa osana tehokasta harmaan talouden torjuntaa. 
Tutkielman tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen, joten tutkielman lähteinä 
on hyödynnetty Suomen lainsäädäntöä sekä muita oikeuslähteitä, kuten Verohallinnon antamia 
syventäviä vero- ohjeita, oikeuskirjallisuutta sekä vallitsevaa oikeuskäytäntöä. Vaikka tutkielma 
perustuu pääasiallisesti lainopilliseen tutkimusmetodiin, tutkimuskysymyksiä tarkastellaan 
myös veropoliittisesta sekä harmaan talouden torjuntaan perustuvasta näkökulmasta.  
 
Sivullisten tiedonantovelvollisuudesta säännellään verotusmenettelylain 3 luvussa, jossa se on 
jaoteltu yleiseen ja erityiseen tiedonantovelvollisuuteen. Yleisellä tiedonantovelvollisuudella 
tarkoitetaan säännöllistä, automaattista ja massaluonteista tietojen luovuttamista, kun taas 
erityinen tiedonantovelvollisuus on kertaluonteista ja perustuu yksilöytyihin 
tiedonantopyyntöihin. Verotusmenettelylain mukaisen yleisen tiedonantovelvollisuuden 
lähtökohtana on sivullisen laaja tiedonantovelvollisuus, ja erityinen tiedonantovelvollisuus on 
lähtökohtaisesti viranomaisten toissijainen keino hankkia tietoja. Vaikka verotusmenettelylaki 
asettaa kansallisella tasolla menettelylliset raamit tiedonantovelvollisuudelle, kansainväliset 
sopimukset, EU:n direktiivit sekä Verohallinnon ohjeet ovat ensiarvoisen tärkeitä, kun 
perehdytään tiedonantovelvollisuutta koskevaan sääntelyyn yksityiskohtaisemmin.  
 
Tutkielman ensisijaisena tavoitteena on selvittää, kuinka laaja finanssilaitosten 
tiedonantovelvollisuus tosiasiassa on, ja miten tiedonantovelvollisuus edesauttaa harmaan 
talouden torjuntaa. Finanssilaitoksilla on poikkeuksellinen asema harmaan talouden torjunnan 
näkökulmasta, sillä valtaosa kaikesta rahavirrasta kulkee rahoitusjärjestelmän kautta. Näin ollen 
finanssilaitoksilla on hallussaan sellaista taloudellista informaatiota, joka on ensisijaisen tärkeää 
tehokkaan verovalvonnan kannalta. Verohallinnon tiedonsaanti ja edellytykset verovalvontaan 
on pyritty turvaamaan muun muassa VML 21 §:n mukaisella vertailutietotarkastuksella, jossa 
verotarkastus kohdistuu sivulliseen, joka on velvollinen luovuttamaan tietoja kolmansista eli 
verovelvollisista. Vertailutietotarkastusten avulla veroviranomaiset pystyvät tarkastamaan eri 
lähteistä saamiaan tietoja ristiin ja paikantamaan mahdollisia väärinkäytöksiä tai laiminlyöntejä. 
On myös huomioitava, että finanssilaitosten tiedonantovelvollisuuden laajentumisen myötä 
pankkisalaisuuden painoarvo on pienentynyt, mikä on aiheuttanut tiettyjä haasteita asiakkaiden 
yksityisyyden suojan näkökulmasta.  

AVAINSANAT: vero-oikeus, harmaa talous, tiedonantovelvollisuus, verotusmenettelylaki 



3 

Sisällys 

1 Johdanto 7 

1.1 Katsaus tutkimuksen aiheeseen 7 

1.2 Tutkimusongelma ja keskeiset rajaukset 12 

1.3 Tutkimusmetodit ja lähdeaineisto 14 

1.4 Tutkielman rakenne 16 

2 Finanssilaitosten yleinen tiedonantovelvollisuus 17 

2.1 Yleistä tiedonantovelvollisuuden jaottelusta 17 

2.2 Tulo-, meno- ja vähennys- sekä muita tietoja koskeva yleinen 

tiedonantovelvollisuus 19 

2.3 FATCA-sopimukseen perustuva automaattinen tietojenvaihto 23 

2.4 CRS-standardin mukainen tietojenvaihto 26 

2.5 Tiedonantovelvollisuus raportoitavista rajat ylittävistä järjestelyistä 30 

2.6 Tiedonanto hallintarekisteröidylle osakkeelle maksetuista osingoista 36 

2.7 Tiedonantovelvollisuus oma-aloitteisista veroista ja maksupalveluntarjoajien 

tiedonantovelvollisuus 38 

3 Finanssilaitosten erityinen tiedonantovelvollisuus 42 

3.1 Erityisen tiedonantovelvollisuuden neljä osakokonaisuutta 42 

3.2 Erityisen tiedonantovelvollisuuden yleissäännös 43 

3.3 Vertailutietotarkastuksen mukainen verotarkastus 46 

3.4 Erityistä tiedonantovelvollisuutta koskevat erityisäännökset 48 

3.5 Erityinen tiedonantovelvollisuus oma-aloitteisista veroista 51 

4 Yksityisyyden suoja osana tiedonantovelvollisuutta 53 

4.1 Siirtyminen pankkisalaisuudesta verosalaisuuden piiriin 53 

4.2 Tiedonantovelvollisuuden vaikutus asiakkaiden yksityisyyden suojaan 56 

4.3 Keskeisimmät tiedonantovelvollisuuden laajuuteen ja asiakkaiden yksityisyyden 

suojaan vaikuttavat oikeusperiaatteet 59 

5 Harmaa talous ja tiedonantovelvollisuuteen liittyvät haasteet harmaan talouden 

torjunnassa 63 



4 

5.1 Katsaus hallituksen ohjelman 2020-2023 mukaisiin harmaan talouden 

aiheuttamiin haasteisiin 63 

5.2 Hallinnollinen taakka rajoittaa tiedonantovelvollisuutta 64 

5.3 Finanssilaitosten tiedonantoprosessiin liittyviä haasteita 67 

6 Tiedonantovelvollisuuden hyödyt harmaan talouden torjunnassa 70 

6.1 Finanssilaitosten tiedonantovelvollisuus edesauttaa tehokasta verovalvontaa 

  70 

6.1.1 Kivijalkana finanssilaitosten informaatio 70 

6.1.2 Tiedonantovelvollisuus turvaa veroviranomaisten riittävän tiedonsaannin 

  71 

6.2 Laaja tiedonantovelvollisuus lisää valvonnan uskottavuutta ja luotettavuutta 74 

7 Johtopäätökset 76 

7.1 Tutkimusongelma ja päätelmät 76 

7.2 Katsaus finanssilaitosten tiedonantovelvollisuuden tulevaisuuteen harmaan 

talouden torjunnan näkökulmasta 80 

Lähteet 83 

 

  



5 

Kuviot 
 
Kuvio 1. Raportoitavan järjestelyn määräytyminen . 32 

Kuvio 2. Pääasiallisen hyödyn mittaavan testin edellytysten täyttyminen . 35 

Kuvio 3. Finanssilaitosten tiedonantovelvollisuus. 77 

 
 
 

Lyhenteet 
 
HE Hallituksen esitys 

HL  Hallintolaki (6.6.2003/434)   

KHO Korkein hallinto-oikeus 

KVL  Keskusverolautakunta 

LLL Laki luottolaitostoiminnasta (8.8.2014/610) 

OVML Laki oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä (9.9.2016/768) 

PeVL Perustuslakivaliokunta 

PL Suomen perustuslaki (11.6.1999/731) 

VML Laki verotusmenettelystä (18.12.1995/1558) 

 

  



6 

Oikeustapausluettelo 
 
Korkein hallinto-oikeus 
 

KHO  2020:8 

KHO 2019:40 

KHO 2016:127 

 
 
  



7 

1 Johdanto 

1.1 Katsaus tutkimuksen aiheeseen  

Valtiovarainvaliokunnan mietinnössä 1  esitetyn määritelmän mukaan ”Harmaalla 

taloudella tarkoitetaan taloudellista toimintaa, josta saadusta tulosta ei ole maksettu 

lakisääteisiä̈ veroja ja maksuja sen johdosta, että̈ toiminta tai tulonmuodostus tapahtuu 

viranomaisilta salassa tai siitä on annettu väärää̈ tai puutteellista tietoa”. Myöhemmin 

voimaan tulleen Harmaan talouden selvitysyksiköstä annetun lain (1207/2010) 2 §:n 3 

kohdan mukaan harmaalla taloudella tarkoitetaan ”organisaation sellaista toimintaa, 

josta aiheutuvia lakisääteisiä velvoitteita laiminlyödään verojen, lakisääteisten - - 

maksujen suorittamisen välttämiseksi tai perusteettoman palautuksen saamiseksi”. 

Kuten huomataan, harmaan talouden määritelmä on rajoitettu koskemaan ainoastaan 

organisaatioiden 2  velvollisuuksien laiminlyöntejä. Yksityishenkilöiden lakisääteisten 

velvoitteiden laiminlyönnit eivät näin ollen lukeudu harmaaseen talouteen, vaikka niillä 

pyrittäisiin tietoisesti esimerkiksi välttämään veroja.3  

 

Toimenpiteet harmaan talouden torjumiseksi ovat olleet, enemmän tai vähemmän, 

jokaisen hallituksen työpöydällä aina pääministeri Kalevi Sorsan hallituskaudesta 

4.9.1972 - 13.6.1975 lähtien, jolloin hallituksen ohjelman mukaan tarkoituksena oli 

muodostaa lainsäädäntö veronkiertämisen estämiseksi 4 . Ensimmäiset konkreettiset, 

säännönmukaiset toimenpiteet harmaan talouden torjumiseksi käynnistyivät 

pääministeri Paavo Lipposen hallituksen (13.4.1995 – 15.4.1999) ohjelmassa, kun 

tavoitteeksi asetettiin harmaan talouden torjunnan tehostaminen verokertymän 

kartuttamiseksi sekä harmaiden markkinoiden vastaisten toimien lisääminen 

oikeudenmukaisuuden ja terveen kilpailun edistämiseksi ja julkisen talouden 

                                                      

1 VaVM 98/1994 vp: 1 
2 Organisaatiolla tarkoitetaan yritys- ja yhteisötietolain (244/2001) 3 §:n mukaisia rekisteröitäviä yksiköitä. 
3 Määttä, 2015: 3-4 
4 Hirvonen & Määttä, 2014: 57  



8 

vahvistamiseksi 5 . Lipposen ensimmäisestä pääministerikaudesta alkaen harmaan 

talouden torjunta on ollut osana jokaista hallitusohjelmaa, ja valtioneuvosto on tehnyt 

tästä lähtien yhteensä seitsemän periaatepäätöstä talousrikollisuuden ja harmaan 

talouden vähentämiseksi 6.  

 

Vaikka säännönmukaisten toimenpiteiden harmaan talouden torjumiseksi voidaan 

katsoa alkaneen vasta Lipposen ensimmäisellä pääministerikaudella, sivullisen 

tiedonantovelvollisuudesta sekä veroviranomaisten tiedonsaannin turvaamisesta, jotka 

ovat keskeinen osa harmaan talouden torjuntaa, on säännelty jo aikaisemmin 7 . 

Tammikuussa 1960 voimaan tulleen Verotuslain (482/1958) 47 §:n mukaan: ”Jokaisen on 

valtiovarainministeriön asianomaisen virkamiehen tai verotarkastajan kehotuksesta 

myös annettava toisen verotusta tai siitä johtunutta valitusasiaa varten sellaisia toista 

koskevia tietoja, jotka selviävät hänen hallussaan olevista asiakirjoista tai muutoin ovat 

hänen tiedossaan, mikäli ne eivät koske sellaista asiaa, josta hänellä lain mukaan on 

oikeus kieltäytyä todistamasta”. Kyseisen pykälän sanamuotoon ja vallitsevaan 

oikeuskäytäntöön perustuen etenkin finanssilaitokset kieltäytyivät kuitenkin 

luovuttamasta asiakkaiden pankkitilitietoja vedoten liike- ja ammattisalaisuuteen, minkä 

vuoksi sivullisen tiedonantovelvollisuus ei toteutunut tarkoituksenmukaisesti.8 

 

Lain esitöiden perusteella voidaan todeta, että laajalla tiedonantovelvollisuudella 

pyrittiin veroviranomaisten mahdollisimman aukottomaan tiedonsaantiin. Näin ollen 

hallituksen julkaiseman muutosesityksen mukaan verotuslakia esitettiin muutettavaksi 

siten, että siinä olisi suoraan kielletty vetoaminen liike- ja ammattisalaisuuteen.  Tämä 

olisi kuitenkin valtiovarainlautakunnan mukaan saattanut johtaa tarpeettoman laajaan 

tiedonantovelvollisuuteen, mikä ei olisi perusteltua. 9  Lopulta voimaan tulleella 

verotuslain 47 §:n muutoksella sivullisen tiedonantovelvollisuutta pyrittiin laajentamaan 

                                                      

5 Ks. Valtioneuvosto: Pääministeri Paavo Lipposen hallituksen ohjelma 13.4.1995  
6 Työ- ja elinkeinoministeriö, 2020: 1  
7 Ks. HE 146/1957  
8 Räbinä, 2022: 648  
9 Ks. HE 99/1974 & VaVM 47/1974  



9 

virkkeellä: ”Toisen verotukseen vaikuttavia, hänen taloudellista asemaansa koskevia 

tietoja ei kuitenkaan saa kieltäytyä antamasta”. Toisaalta tiedonantovelvollisuuden 

perusteetonta laajentumista pyrittiin rajoittamaan myös siten, että luovutettavien 

tietojen tulisi olla ”välttämättömiä” verotusta, verotarkastusta tai verotusta koskevaa 

muutoksenhakuasiaa varten. 10  Muutos oli kuitenkin kokonaisuudessaan merkittävä 

sivullisen tiedonantovelvollisuuden kannalta, sillä muiden ohella pankit olivat entistä 

laajemmin velvollisia luovuttamaan veroviranomaisille tietoja.  

 

Seuraavan, ja viimeisen, kerran verotuslain 47 §:n asiasisältöä muutettiin merkittävästi 

1.4.1995 voimaan tulleella lailla siten, että viranomaisen ei tarvinnut enää perustella 

tiedon luovuttajalle tiedon välttämättömyyttä verotuksen toimittamisen tai 

muutoksenhaun kannalta vaan edellytyksenä oli ainoastaan se, että tiedot saattaisivat 

olla tarpeen verotusta varten 11. Kyseinen muutos ei siis suoraan vaikuttanut sivullisen 

tiedonantovelvollisuuteen, mutta sillä oli merkittävä vaikutus luovutettavien tietojen 

tarpeellisuusarvioinnissa.  

 

Hallituksen esityksen12 mukaan lukuisat verotuslakiin vuosien varrella tehdyt muutokset 

ovat hämärtäneet lain systematiikkaa, minkä vuoksi lain sisältöä tulisi selkeyttää ja 

tiivistää. Hallituksen esitykseen perustuen tammikuussa 1996 tuli voimaan Laki 

verotusmenettelystä (1558/1995) eli verotusmenettelylaki, joka korvasi vanhan 

verotuslain. Lain esitöiden perusteella voidaan todeta, että lainsäätäjien tavoite 

sivullisen laajasta tiedonantovelvollisuudesta tuli säilymään, sillä hallituksen esityksessä 

sivullisen tiedonantovelvollisuutta ehdotettiin laajennettavaksi entisestään. Lisäksi 

verotusmenettelylaki tuli pitämään sisällään entistä yksityiskotaisempaa sääntelyä 

sivullisen tiedonantovelvollisuudesta, kuten sen jaottelusta erityiseen ja yleiseen 

tiedonantovelvollisuuteen.  

 

                                                      

10 Räbinä, 2022: 646–648  
11 HE 336/1994: 5 
12 HE 131/1995 vp: 6 



10 

Myös verotusmenettelylain mukainen sivullisen tiedonantovelvollisuus on kehittynyt 

jatkuvasti. Ensimmäiseksi mainittakoon 1.7.2004 voimaan tullut VML 3 luvun 22 §:n 

uudistus, jossa pykälään lisättiin, eräiden muiden uudistusten ohella, säännös tietojen 

luovuttamisesta Verohallinnolle ”salassapitosäännösten ja muiden tietojen antamista 

koskevien rajoitusten estämättä”. Hallituksen esityksen yksityiskohtaisten perusteluiden 

mukaan säännöksen muutos on tarpeen, ”jotta varmistetaan salassa pidettävien 

tietojen saanti verotusta varten”.13 Toiseksi mainittakoon kansainväliseen yhteistyöhön 

perustuvat VML 17 a-d §:t, jotka ovat tulleet voimaan yksi kerrallaan 2015-2017 välisenä 

aikana. Kyseiset pykälät ovat laajentaneet ja täsmentäneet finanssilaitosten 

tiedonantovelvollisuutta osana automaattista tietojenvaihtoa14.  

 

Vaikka edellä on listattu ainoastaan joitain yksittäisiä, merkittäviä muutoksia liittyen 

sivullisen tiedonantovelvollisuutta koskevaan lainsäädäntöön eikä lista ole tyhjentävä, 

lainsäätäjien päämäärä on melko selkeä. Lainsäädäntö on historian saatossa muuttunut 

asteittain kohti avoimempaa ja laajempaa tiedonantovelvollisuutta, ja yksityissektorilla 

on merkittävä rooli osana tehokasta harmaan talouden ja talousrikollisuuden torjuntaa. 

Valtioneuvosto on periaatepäätöksissään harmaan talouden ja talousrikollisuuden 

torjunnan strategiaksi korostanut yhteistyötä viranomaisten ja yksityissektorin välillä 

osana tehokasta harmaan talouden torjuntaa.15  

 

Siinä missä julkisen ja yksityisen sektorin toimijoiden välinen yhteistyö on merkittävässä 

roolissa osana harmaan talouden torjuntaa, myös viranomaisten välinen yhteistyö on 

hyvin keskeisessä roolissa. Tammikuussa 2011 voimaan tulleen lain Harmaan talouden 

selvitysyksiköstä tavoitteena on tehostaa tietojen tuottamista ja jakamista sekä 

edesauttaa viranomaisten välistä yhteistyötä. 16  Harmaan talouden selvitysyksiköstä 

annetun lain 1 §:n mukaan Harmaan talouden selvitysyksikön tehtävänä on edistää 

harmaan talouden torjuntaa tuottamalla ja jakamalla tietoa harmaasta taloudesta ja sen 

                                                      

13 HE 57/2004: 30 
14 Ks. tarkemmin automaattisesta tietojenvaihdosta Äimä, 2014: 454-455 
15 Valtioneuvoston periaatepäätös SM/2016/28 & Valtioneuvoston periaatepäätös TEM/2020/81 
16 HE163/2010 vp: 8 



11 

torjunnasta sekä laatia velvoitteidenhoitoselvityksiä organisaatioista. Selvitysyksikkö 

toteuttaa laissa määriteltyä tehtäväänsä kahdella tavalla:  

- laatimalla ilmiöselvityksiä eli tuottamalla tietoa, jossa kuvataan harmaan 

talouden ilmiöitä, ja jakamalla sitä kohderyhmälle selvitysten, julkaisujen ja 

tietoverkkojen avulla 

- laatimalla yksittäistapauksia koskevia velvoitteidenhoitoselvityksiä 

viranomaisille.17 

 

Velvoitteidenhoitoselvityksillä kuvataan organisaatioiden, kuten finanssilaitosten, 

toimintaa, taloutta sekä lakisääteisten velvoitteiden, kuten tiedonantovelvollisuuden, 

hoitamista. Selvityksiä laaditaan ainoastaan viranomaisten yksilöidystä 

selvityspyynnöstä Harmaan talouden selvitysyksiköstä annetun lain 6 §:n mukaisiin 

käyttötarkoituksiin. Harmaan talouden selvitysyksiköllä on tiedonsaantioikeus 

ainoastaan viranomaisilta, joten selvitysyksikkö ei voi esittää tietopyyntöä 

finanssilaitokselle, vaikka selvitystä pyytäneellä viranomaisella olisi tällainen 

tiedonsaantioikeus 18. 

 

Yksi harmaan talouden perinteisimmistä ja merkittävimmistä muodoista on pimeä työ, 

jonka taloudellista kokonaisvaikutusta Verohallinnon Harmaan talouden selvitysyksikkö 

on tutkinut ja arvioinut.  Marraskuussa 2022 julkaistun ilmiöselvityksen mukaan 

Suomessa tehdyn pimeän työn arvo asettuu vuosittain arviolta 900 miljoonan euron ja 

1,4 miljardin euron väliin, mikä aiheuttaa vuosittain noin 300–480 miljoonan euron 

vajeen verotuloihin sekä sosiaalivakuutusmaksuihin. Selvityksessä pimeäksi työksi on 

katsottu työntekijälle maksettu palkka, josta ei ole toimitettu veroja tai veroluonteisia, 

lakisääteisiä maksuja, osakasyrittäjän perusteettomasti verovapaana nostamat varat 

sekä elinkeinotoiminnan piilotetut tulot, perusteettomat kulut ja aiheettomat 

lisävähennykset. 19  Vaikka toimenpiteet harmaan talouden ja talousrikollisuuden 

                                                      

17 Määttä, 2015: 2 & Ansamäki, 2017: 163-164  
18 Määttä, 2015: 8 
19 Verohallinto, Harmaan talouden selvitysyksikkö, 2022 



12 

torjumiseksi on liitetty osaksi Suomen lainsäädäntöä, pelkästään pimeästä työstä 

aiheutuu selvitysyksikön esittämän arvion mukaan edelleen julkiselle sektorille 

merkittäviä tulonmenetyksiä, mikä haittaa verotuksen fiskaalisen tavoitteen 20 

toteutumista.  

 

 

1.2 Tutkimusongelma ja keskeiset rajaukset 

Tutkielman ensisijaisena tavoitteena on muodostaa kuva finanssilaitosten 

tiedonantovelvollisuudesta, ja selvittää miten tiedonantovelvollisuus edesauttaa 

harmaan talouden torjuntaa. Finanssilaitosten tiedonantovelvollisuuden laajuutta 

tarkastellaan keskittyen verotusmenettelylakiin, kansainvälisiin sopimuksiin, Suomen 

lainsäädäntöön implementoituihin EU:n direktiiveihin sekä Verohallinnon ohjeisiin ja 

päätöksiin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan laajan tiedonantovelvollisuuden 

vaikutuksia asiakkaiden yksityisyyden suojaan. Tutkielmassa syvennytään 

tutkimusongelmaan seuraavien kysymysten avulla:  

 

o Mitä tarkoitetaan sivullisen yleisellä ja erityisellä tiedonantovelvollisuudella?  

o Miten yksityisyyden suoja sekä hallinnon oikeusperiaatteet huomioidaan osana 

veroviranomaisten laajaa tiedonsaantioikeutta?  

o Miten tiedonantovelvollisuus edesauttaa harmaan talouden torjuntaa?  

o Voidaanko finanssilaitosten tiedonantovelvollisuuta kehittää entistä 

tehokkaamman harmaan talouden torjunnan saavuttamiseksi?  

 

Tutkielmassa tiedonantovelvollisuutta tarkastellaan yksinomaan finanssilaitosten 

näkökulmasta, vaikka lainsäädännön mukaisiksi sivullisiksi luetaan lukuisia muitakin 

yksityisen sektorin toimijoita. Finanssilaitoksella tarkoitetaan tutkielmassa VML 17 b-c 

§:issä tarkoitettuja finanssilaitoksia, joita ovat hallituksen esityksen mukaan säilytys- ja 

                                                      

20 Fiskaalisella tavoitteella tarkoitetaan päämäärää rahoittaa julkisen sektorin toimintaa. Se on verotuksen 
ensisijainen tarkoitus. Hokkanen, Niskakangas & Viitala, 2020: 15    



13 

talletuslaitokset, sijoitusyksiköt sekä määritellyt vakuutusyhtiöt 21 . Finanssilaitoksen 

määritelmä perustuu alun perin FATCA-sopimukseen sekä CRS-standardiin, joiden 

perusteella se on muotoutunut osaksi kansallista verolainsäädäntöä.  

 

FACTCA-sopimuksen mukaisella säilytyslaitoksella tarkoitetaan yksikköä, joka 

olennaisena osana liiketoimintaansa pitää eli säilyttää finanssivaroja toisten lukuun. 

Talletuslaitoksella puolestaan tarkoitetaan yksikköä, joka vastaanottaa talletuksia 

säännönmukaisen pankkiliiketoiminnan tai vastaavanlaisen liiketoiminnan tavoin. 

Sijoitusyksiköllä tarkoitetaan yksikköä, jonka liiketoiminta perustuu kaupankäynnistä 

muun muassa rahamarkkinainstrumenteilla, valuutta-, korko- ja indeksi-instrumenteilla 

sekä hyödykefutuureilla, yksilöllisestä ja kollektiivisesta salkunhoidosta sekä muusta 

varojen sijoittamisesta, hoidosta tai hallinnoinnista asiakasta varten tai asiakkaan 

puolesta. 22  Mainittakoon, että finanssilaitos voi olla tiedonantovelvollinen myös 

esimerkiksi työnantajan roolissa, mutta tutkielman aiheen kannalta ei ole 

tarkoituksenmukaista tarkastella työnantajan tiedonantovelvollisuutta, joten 

finanssilaitoksia tutkitaan ainoastaan palveluntarjoajan roolissa.  

 

Harmaalla taloudella tarkoitetaan Harmaan talouden selvitysyksiköstä annetun lain 2 §:n 

3 kohdan mukaista organisaation lakisääteisten velvoitteiden laiminlyömistä. Harmaaksi 

taloudeksi katsotaan laiminlyönnit, jotka on tehty tarkoituksenmukaisesti. Mikäli 

laiminlyönti on tehty tarkoituksella verojen tai lakisääteisten maksujen suorittamisen 

välttämiseksi tai perusteettoman palautuksen saamiseksi, laiminlyönti luetaan harmaan 

talouden teoksi. Näin ollen laiminlyöntiä, joka on tehty vahingossa tai 

maksukyvyttömyydestä johtuen, ei lueta harmaaseen talouteen. 23  Kuten aiemmin 

luvussa 1.1 todettiin, yksityishenkilön lakisääteisten velvoitteiden laiminlyömistä ei lueta 

harmaaseen talouteen, vaikka se tehtäisiin verojen kiertämiseksi.  

 

                                                      

21 HE 129/2015 vp: 15 
22 Verohallinto, 2021: 3.1–3.2 & Verohallinto, 2017: 2.8 
23 Määttä, 2015: 4 



14 

 

1.3 Tutkimusmetodit ja lähdeaineisto 

Tutkielma perustuu oikeusdogmaattiseen eli lainopilliseen tutkimusmetodiin. 

Lainopillisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää oikeussääntöjen sisältöjä eli tulkita 

ja systematisoida oikeussäännöksiä sekä tarkastella erilaisten oikeusperiaatteiden 

ratkaisuarvoja 24 . Käytännössä pyritään siis rakentamaan voimassa olevista 

oikeusnormeista25 systemaattinen kokonaisuus siten, että niiden merkityssisällöistä on 

mahdollista muodostaa tulkintakannanottoja. Hirvosen mukaan lainopin 

systematisointityössä on olennaista tutkia ja jäsentää eri oikeudenalojen 

oikeusperiaatteita.26  Se on tässä tutkimuksessa hyvin keskeisessä roolissa, sillä muun 

muassa hyvän hallinnon oikeusperiaatteet sekä keskeiset oikeussuojaperiaatteet 

rajoittavat ja määrittävät veroviranomaisen tiedonsaantioikeutta.  

 

Tutkielmassa on tavoitteena oikeusdogmaattisen tutkimusmetodin avulla selvittää, mitä 

tietoja finanssilaitosten tulee automaattisesti toimittaa veroviranomaisille ja mitä tietoja 

finanssilaitokset ovat puolestaan veroviranomaisten pyynnöstä velvollisia toimittamaan. 

Tämän yhteydessä tullaan vastapainona tarkastelemaan, mitä tietoja finanssilaitokset 

eivät ole velvollisia luovuttamaan viranomaisille ja miksi. Näin ollen tutkimuksen 

kohteena ovat voimassa olevat oikeusnormit sekä muut oikeuslähteet, kuten 

Verohallinnon ohjeet, oikeuskäytäntö, lain esityöt sekä oikeustieteelliset kirjoitukset.  

 

Vaikka tutkielma perustuu pääosin lainopilliseen tutkimusmetodiin, etenkin tutkielman 

jälkipuoliskolla tutkimuskysymyksen lainopilliseen tarkasteluun on tarkoitus yhdistää 

myös veropoliittinen sekä harmaata taloutta ja talousrikollisuuden torjuntaa koskeva 

näkökulma. Tarkastelu pyritään kuitenkin perustamaan objektiivisiin, kriittisiin ja 

                                                      

24 Kolehmainen 2016: 111–114 
25  Oikeusnormilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi lain ilmaisua, ilmaisun sisältöä tai niiden yhdistelmää. 
Oikeusnormin käsite sisältää oikeussäännöt sekä -periaatteet. 
26 Hirvonen 2011: 23–25 



15 

johdonmukaisiin näkökulmiin, jotka ovat perusteltavissa riittävin, oikeuslähdeopin 

mukaisin argumentein.  

Kolehmaisen mukaan oikeuslähdeoppi on juridisen argumentaation kulmakivi 27 . 

Yleispiirteisesti oikeuslähteiksi katsotaan lähteet, jotka pitävät sisällään informaatiota 

oikeuden sisällöstä. Yksityiskohtaisemmin oikeuslähteet jaetaan niiden velvoittavuuden 

mukaan kolmeen ryhmään: vahvasti velvoittaviin, heikosti velvoittaviin sekä sallittuihin 

oikeuslähteisiin. Laadukkaan juridisen argumentaation kannalta on keskeistä tunnistaa 

eri oikeuslähteiden välinen etusijaisjärjestys. Oikeuslähdeopin mukaan vahvasti 

velvoittaviksi oikeuslähteiksi luetaan laki 28  sekä maantapa, heikosti velvoittavia 

oikeuslähteitä ovat puolestaan lainsäätäjän tarkoitus sekä tuomioistuinratkaisut ja 

sallittuja oikeuslähteitä ovat muun muassa oikeustiede sekä arvot. 29  

 

Keskeisimpiä tutkielmassa hyödynnettäviä vahvasti velvoittavia oikeuslähteitä ovat 

verotusmenettelylaki (VML), FATCA-sopimus, CRS-standardi, Verohallinnon päätökset 

sekä virka-apudirektiivin ja sen muutosdirektiivien implementointiin perustuvat lait, 

kuten Laki hallinnollisesta yhteistyöstä verotuksen alalla ja direktiivin 77/799/ETY 

kumoamisesta annetun neuvoston direktiivin lainsäädännön alaan kuuluvien 

säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja direktiivin soveltamisesta (185/2013). 

Vaikka vahvasti velvoittavat oikeuslähteet ovat tutkielmassa perustellusta syystä 

merkittävässä roolissa, myös heikosti velvoittavat ja sallitut oikeuslähteet ovat 

välttämättömiä, kun syvennytään vallitsevaan oikeustilaan ja oikeusnormeihin 

yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi lainsäätäjien tarkoitus on tutkielmassa keskeisessä 

roolissa, kun tarkastellaan harmaan talouden ja talousrikollisuuden torjuntaohjelmia 

sekä finanssilaitosten tiedonantovelvollisuuden kehitystä. Lisäksi esimerkiksi oikeustiede 

ja oikeuskirjallisuus muodostavat tukipilarin tutkielman teoreettiselle viitekehykselle.  

 

                                                      

27 Kolehmainen 2016: 114 
28 Laiksi luetaan tässä tapauksessa kaikki säädökset eli perustuslain ohella asetuksia, valtioneuvoston ja 
ministeriöiden päätöksiä, hallintoviranomaisten määräyksiä ja ohjeita sekä Suomessa voimaan saatettuja 
kansainvälisiä sopimuksia ja EU-oikeuden säädöksiä.  
29 Aarnio 1989: 220–221 



16 

 

1.4 Tutkielman rakenne 

Tutkielma muodostuu seitsemästä pääluvusta, joiden avulla pyritään muodostamaan 

yksityiskohtainen, johdonmukainen ja selkeä kuva finanssilaitosten 

tiedonantovelvollisuudesta. Ensimmäisessä pääluvussa luodaan katsaus tutkielman 

aiheeseen, tutkimusongelmaan, kysymyksenasetteluun sekä tutkimusmetodeihin ja 

lähdeaineistoon. Ensimmäisen luvun jälkeen lukijalla tulisi olla yleisluonteinen käsitys 

siitä, mitä finanssilaitosten tiedonantovelvollisuudella ja harmaalla taloudella 

tarkoitetaan, sekä selkeä kuva siitä, mitä tutkimuksessa tullaan käsittelemään. Toisessa 

ja kolmannessa pääluvussa luodaan perusteellinen lainopillinen katsaus finanssilaitosten 

yleisen ja erityisen tiedonantovelvollisuuden vallitsevaan oikeustilaan sekä sen 

viimeisimpiin merkittäviin muutoksiin.  

 

Neljännessä pääluvussa tarkastellaan puolestaan tiedonantovelvollisuuden ja 

yksityisyyden suojan välistä suhdetta oikeusjärjestyksessä sekä Verohallinnon laajaan 

tiedonsaantioikeuteen liittyviä keskeisiä oikeusperiaatteita. Tälle luonnollisena 

jatkumona viidennessä ja kuudennessa pääluvussa syvennytään finanssilaitosten 

tiedonantovelvollisuuden haasteisiin ja hyötyihin. Näiden lukujen tarkoituksena on 

tarkastella vallitsevaa oikeudentilaa ennen kaikkea harmaan talouden ja 

talousrikollisuuden torjunnan näkökulmasta. Tarkastelussa on keskeisessä asemassa 

muun muassa harmaan talouden ja talousrikollisuuden torjunnan strategiat sekä eri 

asiantuntijoiden mietinnöt. Seitsemännessä, ja viimeisessä, luvussa esitetään 

johtopäätökset tutkimuksen tuloksista. Lisäksi seitsemännessä luvussa luodaan 

veropoliittisesta näkökulmasta katsaus finanssilaitosten tiedonantovelvollisuuden 

mahdollisuuksiin ja tulevaisuuteen.  

 



17 

2 Finanssilaitosten yleinen tiedonantovelvollisuus 

2.1 Yleistä tiedonantovelvollisuuden jaottelusta 

Jaottelu sivullisen yleiseen ja erityiseen tiedonantovelvollisuuteen tuli osaksi 

verolainsäädäntöä verotusmenettelylain tultua voimaan tammikuussa 1996. Hallituksen 

esityksen mukaan yleisellä tiedonantovelvollisuudella tarkoitettaisiin 

verotusmenettelylaissa ”tiedonantovelvollisuutta, joka koskisi yleensä massaluonteisia 

tietoja ja olisi säännöllistä, toistuvaa, yleensä vuosittaista tiedonluovuttamista” 30 . 

Säännöllisyydellä ja massaluonteisuudella tarkoitetaan sitä, että tiedot annetaan 

toistuvasti, tiettyinä ajankohtina ja automaattisesti. Näin ollen laissa säädettyjen 

edellytykset täyttävien henkilöiden, eli tiedonantovelvollisten, on luovutettava tiedot 

ilman, että Verohallinto erikseen pyytää tai kehottaa toimittamaan tietoja 31.  

 

Sivullisen yleinen tiedonantovelvollisuus voidaan jakaa verotusmenettelylain 3 luvun 

perusteella kolmeen alaluokkaan: tulotietoja (VML 15 §), meno- ja vähennystietoja (VML 

16 §) sekä muita tietoja (VML 17 §) koskevaan tiedonantovelvollisuuteen. Lisäksi 

verotusmenettelylain 3 luvussa on myös muita yleistä tiedonantovelvollisuutta koskevia 

säännöksiä, kuten VML 15 a-e §:t sekä VML 17 a-f §:t, jotka perustuvat kansainvälisiin 

sopimuksiin ja standardeihin. Verotusmenettelylain säännösten ohella sivullisen 

yleisestä tiedonantovelvollisuudesta säädetään lain oma-aloitteisten verojen 

verotusmenettelystä (768/2016) 5 luvussa 29 §:ssä, jota sovelletaan tiettyihin 

Verohallinnon tehtäväalaan kuuluvien verojen ja maksujen verotusmenettelyyn sekä 

muutoksenhakuun 32.  

 

VML 15 a-e §:ien sekä VML 17 a-f §:ien perusteella sivulliset ovat velvollisia 

luovuttamaan Verohallinnolle erilaisia verovalvontaan hyödynnettäviä tietoja eli 

                                                      

30 HE 131/1995 vp: 27 
31 Myllymäki, Myrsky & Räbinä, 2017: 135-136 
32 Ks. tarkemmin soveltamisala lain oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä 1 luvun 1 §:ssä.  



18 

valvontatietoja, joiden avulla valvotaan verovelvollisten ilmoitusvelvollisuuden 

toteutumista. 33  Kyseisten säännösten perusteella Verohallinnolle annettavat tiedot 

poikkeavat VML 15-17 §:ien mukaisista tulotiedoista, meno- ja vähennystiedoista sekä 

muista tiedoista siten, että ne eivät toimi itsessään verotuksen perusteena vaan ne 

toimivat yksinomaan valvonnan välineinä.  

 

Valvontatietojen yleisestä tiedonantovelvollisuudesta säädellään VML 15 a-e §:ssä sekä 

VML 17 a-f §:ssä, joista jokainen pykälä on kohdistettu jollekin tietylle 

tiedonantovelvolliselle kohderyhmälle. VML 15 a-e §:ssä sääntely kohdistuu laissa 

erikseen yksilöityihin sivullisiin, joita ovat ulkomainen työnantaja, työmaan toteuttaja, 

rakennuspalveluiden tilaaja, rakennuttajana oleva luonnollinen henkilö sekä 

rekisteröitynyt säilyttäjä. Säännöksistä ainoastaan VML 15 e § on tutkielman kannalta 

relevantti, sillä a-d §:t eivät koske lainkaan finanssilaitoksia. VML 17 a-f §:ien mukainen 

sääntely kohdistuu myös laissa yksilöityihin sivullisiin, joita ovat finanssilaitokset, 

palvelun tarjoajat sekä Suomeen raportoivat alustaoperaattorit. Näistä säännöksistä 

VML 17 a-d §:t ovat tutkielman kannalta relevantteja, sillä niissä tiedonantovelvollisia 

ovat finanssilaitokset.  

 

Kansainvälinen yhteistyö kaksinkertaisen verotuksen, rajat ylittävän verojen kiertämisen 

sekä muiden värinkäytösten ehkäisemiseksi on ollut keskeisessä roolissa valtioiden 

välisissä hankkeissa viime vuosina 34. Verotusmenettelylakiin on vuodesta 2015 lähtien 

implementoitu vaiheittain finanssilaitosten tiedonantovelvollisuutta koskevia 

säännöksiä, jotka perustuvat kansainväliseen yhteistyöhön ja automaattisteen 

tietojenvaihtoon liittyviin sopimuksiin ja standardeihin. Nykyisin tietoa kerätään 

nimenomaan kansainvälistä tietojenvaihtoa varten eikä tämä tietojenvaihto ole vain ja 

ainoastaan kansallisten veroviranomaisten tiedonkeruun sivutuote. Tämä on merkittävin 

muutos uuden kansainvälisen sopimuksiin ja standardeihin perustuvan sekä perinteisen 

                                                      

33 Räbinä, 2022: 619 
34 Räbinä, 2022: 619-620 



19 

automaattisen tietojenvaihdon välillä 35 . Näitä sopimuksia sekä standardeja ja niiden 

täytäntöönpanoa verotusmenettelylaissa tarkastellaan luvuissa 2.3- 2.6 niiden 

voimaantulon mukaan kronologisessa järjestyksessä.  

 

 

2.2 Tulo-, meno- ja vähennys- sekä muita tietoja koskeva yleinen 

tiedonantovelvollisuus  

Verotusmenettelylain mukaisen yleisen tiedonantovelvollisuuden lähtökohtana on 

sivullisen laaja tiedonantovelvollisuus. Tulotietoja koskevan VML 15.1 §:n 

mukaan ”jokaisen on toimitettava Verohallinnolle verotusta varten tarpeelliset tiedot …”, 

mikä muodostaa raamit laajalle tiedonantovelvollisuudelle. Kyseisen säännöksen 

sanamuoto velvoittaa kaikkia luonnollisia henkilöitä sekä oikeushenkilöitä, joten 

velvollisten piiri on kokonaisuudessaan hyvin laaja. Lisäksi VML 15.1. §:n 

mukaan ”rahanarvoisella suorituksella tarkoitetaan muun muassa - - ”, minkä perusteella 

rahanarvoisia suorituksia ei ole eritelty yksityiskohtaisesti.  VML 15 §:n 6 momentin 

mukaan tiedonantovelvollisuutta voidaan kuitenkin rajoittaa Verohallinnon 

päätöksellä.36  

 

Viimeisimmässä Verohallinnon päätöksessä 37  on julkaistu tyhjentävä luettelo 

rahanarvoisista suorituksista, joista sivulliset ovat tiedonantovelvollisia. Päätöksen 1 §:n 

mukaan tiedonantovelvollisen on ilmoitettava Verohallinnolle ilman eri kehotusta 

ainoastaan päätöksen 2–19 §:ssä tarkoitetut tiedot. Näin ollen VML 15 §:n tosiasiallinen 

soveltamisala supistuu Verohallinnon päätöksen perusteella rajoittamattomasta 

tiedonantovelvollisuudesta ainoastaan päätöksessä määriteltyjä tietoja koskevaksi 

tiedonantovelvollisuudeksi38. Verohallinto voi VML 15.6 §:n mukaan päätöksellään myös 

                                                      

35 Johansson, 2015: 96 
36 Myrsky & Räbinä, 2015: 181-182 
37 Verohallinto, 2022a 
38 Isomaa-Myllymäki & Lilja, 2018: 392 



20 

lisätä tiedonantovelvollisuuden piiriin kuuluvia tietoja, mikä ei kuitenkaan tässä 

tapauksessa ole tarkoituksenmukaista, kun lain sanamuoto on jo valmiiksi näin laaja.  

 

Verotusmenettelylaissa on säädelty tiedonantovelvollisuudesta, joka koskee muiden 

sivullisten ohella finanssilaitoksia, sekä tiedonantovelvollisuudesta, joka koskee 

nimenomaisesti ja yksinomaan finanssilaitoksia. Edellä tarkasteltu tulotietoja koskeva 

VML 15 § on luonteeltaan finanssilaitoksia muiden sivullisten ohella velvoittava säädös, 

sillä siinä sääntelyn lähtökohtana ovat rahanarvoiset suoritukset, joista kaikki sivulliset 

ovat yleisesti ja yhtäläisesti tiedonantovelvollisia. Verohallinnon päätöksessä julkaistun 

tyhjentävän listan perusteella tutkielmassa tarkasteltavat finanssilaitokset ovat 

tiedonantovelvollisia 

- maksamistaan vakuutuskorvauksista (4 §) 

- pitkäaikaissäästämissopimukseen liittyvistä suorituksista (5 §) 

- osakesäästötilisopimukseen liittyvistä tulotiedoista (6 §) 

- maksamistaan ja välittämistään koroista, jälkimarkkinahyvityksistä, muista 

pääomatuloista sekä takausprovisioista (7 §) 

- sijoitusrahaston tuotto-osuuksille maksetuista vuotuisista tuotoista (8 §) 

- välittämistään ja tekemistään arvopaperikaupoista sekä rahasto-osuuksien 

lunastuksista (11 §) 

- arvopapereiden luovutusvoittojen ja -tappioiden laskemiseksi tarvittavista tiedoista 

(12 §) 

- pääomanpalautusta koskevista tiedoista (13 §)  

- sijaisosingoista ja -ylijäämistä (15 §)  

- sijoitusrahasto-osuuden tuoton sijaan saaduista ja maksetuista korvauksista (16 §) 

- rajoitetusti verovelvolliselle maksetuista suorituksista (17 §).39 

 

Kuten listasta ilmenee, finanssilaitokset tarjoavat lukuisia palveluita, joihin liittyvistä 

rahanarvoisista suorituksista ne ovat velvollisia ilmoittamaan Verohallinnolle. Sen lisäksi, 

että Verohallinto hyödyntää finanssilaitosten antamia tietoja verovalvonnassa, tietoja 

                                                      

39 Verohallinto, 2022a: 1 luku 



21 

käytetään myös suoraan verotuksen toimittamiseen, minkä vuoksi veroviranomaisten 

tiedonsaantitarve on hyvin laaja 40.  Osa edellä mainituista pykälistä sisältää myös joitain 

edellytyksiä sekä poikkeustapauksia, mutta niitä ei ole tutkielman kannalta 

tarkoituksenmukaista tarkastella yksityiskohtaisemmin.  

 

VML 16 §:ssä säännellään meno- ja vähennystietoja koskevasta sivullisen yleisestä 

tiedonantovelvollisuudesta. Meno- ja vähennystietoja koskeva tiedonantovelvollisuus ei 

ole tulotietoja koskevan tiedonantovelvollisuuden tavoin laaja, sillä se käsittää 

ainoastaan lainkohdassa yksilöidyt menot 41 . Tulotietojen tiedonantovelvollisuuden 

tavoin Verohallinto voi VML 16.15 §:n perusteella antaa tarkentavia määräyksiä meno- 

ja vähennystietoja koskevasta tiedonantovelvollisuudesta tai rajoittaa 

tiedonantovelvollisuutta. Verohallinnon päätöksen ja VML 16 §:n mukaan 

finanssilaitokset ovat tiedonantovelvollisia  

- eläkevakuutuksen tai kuolemanvaravakuutuksen maksuista ja niiden 

vähennyskelpoisuudesta (26 §) 

- pitkäaikaissäästämissopimukseen liittyvistä vähennys- ja kulutiedoista (27 §) 

- osakesäästötilisopimukseen liittyvistä tappioista (28 §) 

- velkatiedoista (29 §) 

- perityistä jälkimarkkinahyvityksistä (30 §) 

- omaisuuden hoidosta ja säilytyksestä perityistä maksuista (31 §)42.  

 

Edellä lueteltuja meno- ja vähennystietoja käytetään tulotietojen tavoin suoraan 

verotuksen perusteena. Yksinomaan tästä näkökulmasta on perusteltua, että 

finanssilaitosten tiedonantovelvollisuus on laaja, sillä finanssilaitos on ainoa osapuoli, 

jolta Verohallinto voi kyseisiä tietoja saada, mikäli itse verovelvollisia ei huomioida.  

 

                                                      

40 Isomaa-Myllymäki & Lilja, 2018: 391 
41 Räbinä, 2022: 617 
42 Verohallinto, 2022a: luku 4 



22 

Kolmantena verotusmenettelylain mukaisena alaluokkana ovat VML 17 §:n mukaiset 

muut tiedot, joista sivullinen on yleisesti tiedonantovelvollinen. Myöskään muita tietoja 

koskeva tiedonantovelvollisuus ei ole tulotietojen tavoin laaja, sillä se käsittää 

ainoastaan lainkohdassa yksilöidyt tilanteet. Verotusmenettelylain mukaiset muut tiedot 

muodostuvat epäyhtenäisestä joukosta erilaisia tietoja, kuten varallisuutta koskevia 

tietoja sekä luovutusvoittojen ja -tappioiden laskemiseksi tarvittavia tietoja, minkä 

vuoksi on loogista, ettei tiedonantovelvollisuus voi olla yleisluonteinen ja kaikkia 

velvoittava. Verohallinto voi antaa myös muita tietoja koskevasta 

tiedonantovelvollisuudesta tarkentavia määräyksiä VML 17.11 §:n perusteella. 

Verohallinnon päätöksen ja VML 17 §:n mukaan finanssilaitokset ovat 

tiedonantovelvollisia  

- sijoitusrahaston rahasto-osuuksista ja yhteissijoitusyrityksen osuuksista (20 §) 

- osakesäästötilisopimusta koskevista tiedoista (23 §)  

- vapaaehtoiseen eläkevakuutukseen ja pitkäaikaissäästösopimukseen liittyvistä 

siirroista, jos takaisinostoarvo tai säästövarat siirretään toisessa Euroopan 

talousalueen jäsenvaltiossa olevaan vakuutuslaitokseen (39 §)  

- hallintarekisteröidylle osakkeelle maksettua osinkoa koskevista tiedoista siinäkin 

tapauksessa, että suorituksesta on lain tai kansainvälisen sopimuksen perusteella 

jätetty vero perimättä (40 §).43  

 

Myös muita tietoja käytetään tulotietojen sekä meno- ja vähennystietojen tavoin 

verovalvonnan lisäksi suoraan verotuksen perusteena.  

 

Kokonaisuudessaan Verohallinnolla on tarkasteltujen verotusmenettelylain pykälien 

perusteella huomattavasti vaikutus- ja määräysvaltaa, kun sillä on lain mukainen oikeus 

antaa tarkempia määräyksiä ja rajoittaa tiedonantovelvollisuutta. Verohallinto on 

tarkastelun perusteella hyödyntänyt asemaansa tässä tapauksessa asianmukaisesti, sillä 

sen julkaisema päätös yleisestä tiedonantovelvollisuudesta on hyvin perusteellinen ja 

                                                      

43 Verohallinto, 2022a: luku 2 & luku 5 



23 

tukee VML 3 luvun tulkintaa. Verohallinnon päätöksessä on lisäksi säännelty 

yksityiskohtaisesti eri tietojen antamisajoista sekä tiedonantotavoista44.  

 

 

2.3 FATCA-sopimukseen perustuva automaattinen tietojenvaihto 

FATCA45-lainsäädäntö on Yhdysvalloissa vuonna 2010 osana HIRE46- lakia voimaan tullut 

sääntelykokonaisuus, jonka tarkoituksena on varmistaa yhdysvaltalaisten 

veroviranomaisten tiedonsaanti ja estää Yhdysvalloissa yleisesti verovelvollisten 

veropakoa. Käytännössä lainsäädäntö velvoittaa ulkomaisia sopimuksen hyväksyneitä 

finanssilaitoksia raportoimaan Yhdysvaltoihin yleisesti verovelvollisten tuloja ja varoja 

koskevat tiedot. Mikäli ulkomainen finanssilaitos ei ole tehnyt kyseistä FFI-sopimusta47 

tai raportointivelvollisuutta ei panna täytäntöön sopimuksen mukaisesti, FATCA-

lainsäädäntö velvoittaa pidättämään 30 prosentin veron kaikista yhdysvaltalaisista 

lähdeveron alaisista maksuista ulkomaiselle finanssilaitokselle.48  

 

Suomen ja Yhdysvaltojen välinen FATCA-sopimus tuli voimaan 20. helmikuuta 2015, ja 

sen voimaansaattamislainsäädäntö tuli voimaan 2. maaliskuuta 2015 49. VML 17 a §:n 

mukaan Yhdysvaltojen kanssa tehdyssä FATCA-sopimuksessa50 tarkoitetun ”raportoivan 

suomalaisen finanssilaitoksen on annettava Verohallinnolle sopimuksen soveltamista 

varten tarpeelliset tiedot”. Lisäksi lain kohdan mukaan suomalainen finanssilaitos on 

velvollinen noudattamaan sopimuksessa ja sen liitteissä eriteltyjä velvoitteita sekä 

huolellisuusmenettelyä. Myös VML 17 a §:ssä, kuten aiemmin tarkastelluissa VML 15-17 

§:issä, on säädelty Verohallinnon valtuudesta antaa tarkempia määräyksiä. Verohallinto 

voi päätöksellään asettaa tarkempia ohjeita sopimuksen mukaisen 

                                                      

44 Ks. tarkemmin Verohallinto, 2022: luku 6 
45 Foreign Account Tax Compliance Act 
46 Hiring Incentives to Restore Employment  
47 Foreign Financial Institution 
48 HE 301/2014 vp: 5 
49 Äimä, 2017: 205 
50 Ks. SopS 25/2015 



24 

huolellisuusmenettelyn soveltamisesta, annettavista tiedoista sekä tietojen antamisen 

ajankohdasta ja tavasta. Lisäksi Verohallinto voi verotusmenettelylain mukaan rajoittaa 

tiedonantovelvollisuutta.  

 

Kun Suomi hyväksyi sopimuksen yhteistyöstä ja automaattisesta tietojenvaihdosta 

Yhdysvaltojen kanssa, suomalaisia finanssilaitoksia pidetään automaattisesti FATCA-

lainsäädäntöä noudattavina. Sen lisäksi että suomalaiset finanssilaitokset ovat velvollisia 

noudattamaan FATCA-sopimuksen ja sen liitteiden mukaisia määräyksiä, yhdysvaltalaiset 

finanssilaitokset ovat vastavuoroisesti velvollisia luovuttamaan Suomelle Suomessa 

asuvien tilinhaltijoiden tietoja. Käytännössä siis FATCA-sopimuksen perusteella 

sopimuksen osapuolet vaihtavat keskenään vuosittain automaattisesti verotusta 

koskevia tietoja. Itse tietojenvaihto ja raportointi tapahtuu yhteistyövaltion, eli tässä 

tapauksessa Suomen tai Yhdysvaltojen, kautta, sillä FATCA-lainsäädännön 

edellyttämästä raportoinnista olisi aiheutunut finanssilaitoksille merkittävä 

hallinnollinen taakka sekä ylimääräisiä kustannuksia. Näin ollen finanssilaitokset 

toimittavat vaadittavat tiedot asuinvaltionsa viranomaisille, ja yhteistyövaltio välittää 

tiedot automaattisesti kahdenvälisen sopimuksen vastapuolen veroviranomaisille.51 

 

Kuten VML 17 a §:ssä mainitaan, raportoiva suomalainen finanssilaitos on velvollinen 

noudattamaan sopimuksessa ja sen liitteissä eriteltyjä velvoitteita sekä 

huolellisuusmenettelyä 52 . Vaikka FATCA-sopimuksen ydin näin ollen muodostuu 

tiedonantovelvollisuudesta, sopimuksen asiasisältö on kokonaisuudessaan 

huomattavasti laajempi. Suomalaisiin finanssiaitoksiin kohdistuu erilaisia sopimukseen 

perustuvia velvoitteita, jotka tukevat automaattista tietojenvaihtoa. 

Tiedonantovelvollisuuden taustalla on muun muassa suomalaisten finanssilaitosten 

velvollisuus tutkia ja tunnistaa asiakkaidensa Yhdysvaltoihin viittaavat tunnusmerkit.53  

                                                      

51 Äimä, 2017: 205-206 
52 Huolellisuusmenettelystä käytetään myös nimitystä due diligence.  
53 Verohallinto, 2021: luku 1 



25 

Toisin sanoen finanssilaitosten tulee tunnistaa asiakkaan verotuksellinen asuinvaltio, 

selvittää yhdysvaltalaisten asiakkaiden välittömät, sekä tietyissä määrin myös välilliset, 

omistukset ja raportoida tiedoista Verohallinnolle. Menettelytavoista sekä tunnistamis- 

ja tutkimisvelvollisuuteen liittyvistä säännöistä määritellään tarkemmin FATCA-

sopimuksessa sekä Verohallinnon ohjeessa.54 

 

Finanssitilin katsotaan olevan FATCA-sopimuksen mukaan raportoitava yhdysvaltalainen 

tili, mikäli sen tilinhaltijana on vähintään yksi määritelty yhdysvaltalainen henkilö tai 

passiivinen ulkomainen 55  yksikkö, jonka kontrolloivana henkilönä on vähintään yksi 

yhdysvaltalainen henkilö. FATCA-sopimuksen mukainen finanssitilin käsite on 

määritelmältään tavanomaista kattavampi, sillä se käsittää myös sellaisia tuotteita ja 

velvoitteita, kuten käteisarvovakuutussopimukset, joita ei Suomen lainsäädännön 

mukaan normaalisti pidettäisi tileinä. Verohallinnon ohjeessa on määritelty 

perusteellisesti erilaiset raportoitavat finanssitilit sekä niihin kohdistuvat velvoitteet ja 

poikkeussäännöt, joita ei ole kuitenkaan tutkielman laajuuden kannalta 

tarkoituksenmukaista tarkastella yksityiskohtaisemmin.56  

 

VML 17 a §:n mukaisen huolellisuusmenettelyn tarkoituksena on asiakkaiden todellisen 

asuinvaltion selvittäminen yhdenmukaisia käytänteitä noudattaen kaikissa 

automaattisen tietojenvaihdon mallia noudattavissa valtioissa. Yhdenmukaisen 

tunnistamisjärjestelmän tarkoituksena on tasalaatuisen prosessin varmistamisen ohella 

finanssilaitosten ja veroviranomaisten hallinnollisen taakan 

minimointi. 57 Finanssilaitosten tulee huolellisuusmenettelyn edellyttämin tavoin 

tunnistaa raportoitavat finanssitilit ja tilinhaltijat sekä niiden verotuksellinen 

asuinvaltio.58 FATCA-sopimuksen liitteessä 1 on määritelty ne huolellisuusvaatimukset, 

                                                      

54 Äimä, 2017: 208 
55 Ulkomaisella tarkoitetaan tässä tapauksessa muuta kuin yhdysvaltalaista. 
56 Verohallinto, 2021: luku 4 
57 HE 301/2014 vp: 4 
58 Äimä, 2017: 208 



26 

joiden mukaisesti finanssilaitosten on toimittava tutkiessaan ja tunnistaessaan, onko 

kyseessä raportoitava tili.59  

 

Kun finanssilaitos on tunnistanut raportoitavat tilit sopimuksen edellyttämää 

huolellisuutta ja menettelytapoja noudattaen, sen tulee ilmoittaa raportoitavat tilit 

vuosi-ilmoituksella Verohallinnolle. Kuten aiemmin todettiin, FATCA-lainsäädännön 

mukaisesta raportoinnista aiheutuisi finanssilaitoksille merkittäviä kustannuksia, minkä 

vuoksi raportointi ja tietojenvaihto tapahtuu Suomessa Verohallinnon kautta. Vuosi-

ilmoitus perustuu Yhdysvaltojen verohallinnon IRS:n 60  lanseeraamaan malliin, jota 

täydennetään ja tarkennetaan Verohallinnon jatkuvasti päivittyvällä, teknisellä 

soveltamisohjeella. Finanssilaitosten tulee antaa vuosi-ilmoitus riippumatta siitä, onko 

sillä raportoitavia asiakastilejä tai tilitapahtumia. Mikäli finanssilaitoksella ei ole ollut 

lainkaan raportoivia tietoja, se antaa Verohallinnolle niin sanotun nollailmoituksen. 

Vuosi-ilmoitus toimitetaan Verohallinnolle sähköisesti.61 

 

 

2.4 CRS-standardin mukainen tietojenvaihto 

FATCA-lainsäädäntö on ollut merkittävässä asemassa globaalin automaattisen 

tietojenvaihdon kehityksessä. Ensiaskel automaattisen tietojenvaihdon laajentumiselle 

tapahtui huhtikuussa 2013, kun Euroopan talousalueen merkittävimmät valtiot, Ranska, 

Saksa, Italia, Espanja sekä Iso-Britannia, päättivät vaihtaa FATCA-lainsäädäntöön 

perustuen tietoja myös keskenään. Tästä inspiroituneena G20-maat antoivat kesäkuussa 

2013 käydyssä huippukokouksessa OECD:lle täyden tukensa uuden automaattisen 

tietojenvaihdon normiston luomiseksi.62  FATCA-lainsäädännön periaatteisiin perustuva 

CRS- standardi 63  on OECD:n laatima finanssitilejä koskeva kansainvälinen malli 

automaattiselle tietojenvaihdolle. Se valmistui helmikuussa 2014 ja hyväksyttiin OECD:n 

                                                      

59 Verohallinto, 2021: luku 5 
60 International Revenue Service  
61 Verohallinto, 2021: luku 7 
62 OECD, 2016: 2 
63 Common Reporting Standard 



27 

neuvostossa heinäkuussa 2014. Lisäksi OECD on laatinut standardin soveltamista 

ohjeistavia kommentaareja. Global Forumin vuosikokouksessa lokakuussa 2014 

yhteensä 51 lainkäyttöaluetta, mukaan lukien Suomi, allekirjoittivat monenvälisen 

yhteistyösopimuksen automaattisesta tietojenvaihdosta. Näin ollen Suomi sitoutui, 

muiden allekirjoittaneiden ohella, noudattamaan CRS-standardia vuodesta 2017 

lähtien.64 

DAC2-direktiivillä tarkoitetaan neuvoston direktiiviä 2014/107/EU, jonka perusteella 

virka-apudirektiiviin65 lisättiin CRS-standardin mukainen finanssitilitietojen pakollinen ja 

automaattinen tietojenvaihto 66. Velvollisuudet sisällytettiin virka-apudirektiiviin, minkä 

perusteella voitiin varmistua CRS-standardin yhdenmukaisesta implementoinnista 

jäsenvaltioiden lainsäädäntöön sekä kontrolloida jäsenvaltioille aiheutuvia hallinnollisia 

kustannuksia 67. Virka-apudirektiivin muutos tuli voimaan Suomen lainsäädännössä VML 

17 b § tultua voimaan 1.1.2016, kun DAC2-muutosdirektiivi implementoitiin osaksi 

verotusmenettelylakia.  

 

VML 17 b §:n ensimmäisen momentin mukaan raportoivan suomalaisen 

finanssilaitoksen on luovutettava Verohallinnolle tarpeelliset tiedot direktiivin 

soveltamista varten ja noudatettava direktiivissä ja sen liitteissä asetettuja velvoitteita 

sekä huolellisuusmenettelyä. VML 17 b §:n ensimmäinen momentti pohjautuu 

käytännössä täysin direktiivin mukaiseen sääntelyyn, mikä perustuu siihen, että 

muutosdirektiivi pantiin täytäntöön sekamuotoisella täytäntöönpanolailla. Sillä 

tarkoitetaan hallituksen esityksen mukaan sitä, että direktiivin lainsäädännön alaan 

kuuluvat säännökset ovat Suomessa sellaisenaan noudatettavia, minkä lisäksi 

täytäntöönpanolaki sisältää direktiivin velvoitteiden täytäntöönpanon ja soveltamisen 

kannalta tarpeellisia asiasisältöisiä säännöksiä 68. Hallituksen esityksen mukaan DAC2-

direktiivin säännösten voidaan katsoa olevan itsessään riittävän yksityiskohtaisia, jotta 

                                                      

64 Johansson, 2015: 97-98 
65 Neuvoston direktiivi 2011/16/EU 
66 Kurikka, 2020: 51 
67 Äimä, 2017: 212 
68 HE 129/2015 vp: 4 



28 

ne asiasisältöisten säännösten rinnalla muodostavat riittävän sääntelykokonaisuuden, 

joka täyttää täytäntöönpanosääntelylle asetetut yleiset vaatimukset 69.  

 

VML 17 b §:n toisessa momentissa säännellään jälleen Verohallinnon valtuudesta antaa 

tarkempia määräyksiä direktiivin huolellisuusmenettelyn soveltamisesta, annettavista 

tiedoista sekä tietojen antamisen tavasta ja ajankohdasta. Lisäksi Verohallinto voi 

päätöksellään rajoittaa tiedonantovelvollisuutta. Vastaava säännös on sisällytetty myös 

muihin verotusmenettelylain yleistä tiedonantovelvollisuutta koskeviin pykäliin. 

Verohallinto on laatinut kattavan ohjeen DAC2-direktiivin voimaanpanolain sekä 

verotusmenettelylain 17 b, c ja d -§:n soveltamiseksi. Sen tarkoituksena on tukea 

suomalaisia finanssilaitoksia CRS:ään sekä muutosdirektiiviin liittyvissä 

huolellisuusmenettely- ja raportointivelvoitteissaan 70.  

 

Nopeasti virka-apudirektiivin muutoksen astuttua voimaan hallitus esitti, että CRS-

standardin mukaista finanssitilitietojen automaattista tietojenvaihtoa sovellettaisiin 

myös virka-apudirektiiviä laajemmalla maantieteellisellä pelikentällä. Hallituksen 

esityksen71  mukaan suomalaisten finanssilaitosten tulisi selvittää nykyistä laajemmin 

asiakkaiden verotuksellinen asuinvaltio noudattaen kansainvälisesti hyväksyttyä 

huolellisuusmenettelyä sekä toimittaa verotusta koskevia tietoja Verohallinnolle. 

Käytännössä finanssilaitokset olisivat velvollisia noudattamaan CRS-standardin mukaisia 

huolellisuusmenettely- ja raportointivelvoitteita myös EU:n ulkopuolella asuviin 

henkilöihin. VML 17 c §:n mukainen finanssilaitosten yleinen tiedonantovelvollisuus 

finanssitileistä tuli voimaan 15.4.2016, kun hallituksen esitys hyväksyttiin sellaisenaan.  

 

VML 17 c §:n ensimmäisen momentissa viitataan vahvasti edellä tarkasteltuun virka-

apudirektiiviin perustuvaan 17 b §:ään, sillä momentin mukaan 17 b §:ssä tarkoitetun 

finanssilaitoksen tulee antaa pykälässä tarkoitetut tiedot Verohallinnolle myös niiden 

                                                      

69 HE 129/2015 vp: 22 
70 Verohallinto, 2017 
71 HE 6/2016 vp: 5 



29 

henkilöiden osalta, joiden verotuksellinen asuinvaltio on Euroopan unionin ulkopuolella. 

Lisäksi momentissa mainitaan tutkimisessa ja tunnistamisessa noudatettavista 

velvoitteista sekä huolellisuusmenettelystä. Näin ollen VML 17 c §:n ensimmäinen 

momentti perustuu täysin virka-apudirektiivin säännöksiin, mutta 

tiedonantovelvollisuutta on laajennettu koskemaan myös EU:n ulkopuolella asuvia 

asiakkaita. VML 17 c §:n viittauksella pyritään varmistamaan se, että säädöksiä tulkitaan 

yhdenmukaisesti ja että finanssilaitokset noudattavat vaadittavia menettelytapoja 

kaikkien tilinhaltijoiden kohdalla 72.  

 

VML 17 c §:n muut momentit koostuvat yksityiskohtaisista ja tarkentavista säännöksistä, 

jotka perustuvat tiedonantovelvollisuuden välttämiseen ja kiertämiseen sekä 

finanssilaitosten noudattamien toimintatapojen ja huolellisuusmenettelyn 

dokumentoimiseen. Lisäksi VML 17 c §:n neljännessä momentissa myönnetään jälleen 

Verohallinnolle valtuudet antaa tarkentavia määräyksiä ja rajoittaa 

tiedonantovelvollisuutta. VML 17 d § perustuu puolestaan Euroopan unionin Andorran, 

Liechtensteinin, Monacon, San Marinon sekä Sveitsin kanssa tekemiin uudistettuihin 

finanssitilitietojen vaihtoa koskeviin sopimuksiin. Näin ollen suomalaisten 

finanssilaitosten tiedonantovelvollisuus voi perustua myös Euroopan unionin 

uudistettuihin tietojenvaihtosopimuksiin, jotka on pantu täytäntöön Suomessa 

säätämällä verotusmenettelylakiin uusi 17 d §, joka tuli voimaan 20. joulukuuta 2017.  

 

Käytännössä finanssilaitokset ovat VML 17 b-d §:ien mukaan velvollisia tunnistamaan 

asiakkaansa noudattaen yhdenmukaista, CRS-standardiin perustuvaa 

huolellisuusmenettelyä, selvittämään asiakkaiden verotuksellinen asuinvaltio sekä 

keräämään verotusta varten tarvittavat tunnistamistiedot. Tämän lisäksi finanssilaitosten 

tulee toimittaa vuosi-ilmoituksella asiakkaita koskevat raportoitavat tulo- ja 

varallisuustiedot Verohallinnolle. 73  CRS-standardin sekä DAC2-direktiivin mukaiset 

vaatimukset ja velvollisuudet vastaavat verrattain paljon FATCA-lainsäädännön sisältöä, 

                                                      

72 Verohallinto, 2017: luku 1 
73 Äimä, 2017: 212-213 



30 

mutta sääntelykokonaisuuksien välillä on kuitenkin myös tiettyjä eroavaisuuksia. Kaiken 

kaikkiaan erot ovat hyvin selkeitä, yksityiskohtaisia ja seikkaperäisiä, kuten esimerkiksi 

asiakkaan kansalaisuuden merkitys, sillä FATCA-sopimuksessa Yhdysvaltojen 

kansalaisuus on raportoinnin aiheuttava tunnusmerkki, kun taas CRS-standardissa 

kansalaisuus ei ole tunnusmerkki. Verohallinto on ohjeessaan listannut tyhjentävästi 

kaikki säännösten väliset eroavaisuudet.74  

 

 

2.5 Tiedonantovelvollisuus raportoitavista rajat ylittävistä järjestelyistä  

Pääoman ja henkilöiden lisääntynyt liikkuvuus sisämarkkinoilla on luonut 

verosuunnittelulle uudenlaisia mahdollisuuksia. Monimutkaiset verosuunnittelun 

rakenteet ovat samanaikaisesti heikentäneet veroviranomaisten mahdollisuuksia 

puuttua haitallisiin ja lainvastaisiin verokäytäntöihin. Verosuunnittelun rakenteet 

muodostuvat tyypillisesti järjestelyistä, joiden avulla veronalaisia tuloja siirretään siten, 

että verovelvollisen kokonaisverotaakka vähenee. Virka-apudirektiiviä on pyritty 

muuttamaan ja kehittämään, jotta veroviranomaisilla olisi paremmat mahdollisuudet 

reagoida aggressiiviseen verosuunnitteluun. 75  Neuvoston direktiivin 76  mukaan 

huomattava osa aggressiivisen verosuunnittelun järjestelyistä jakautuu useammalle kuin 

yhdelle lainkäyttöalueelle. Näin ollen rajat ylittävien järjestelyjen raportoinnilla voidaan 

edistää oikeudenmukaisen verotusympäristön kehittymistä.  

 

DAC6-direktiivi, eli neuvoston direktiivi 2018/822/EU, on neuvoston 25. päivä 

toukokuuta 2018 antama virka-apudirektiivin muutosdirektiivi, jolla velvoitetaan 

jäsenvaltioita keräämään ja vaihtamaan tietoja raportoitavista rajat ylittävistä 

järjestelyistä. DAC6-direktiivi on asiasisällöltään ja käsitteistöltään melko laaja 

kokonaisuus, joten direktiivin täytäntöönpano edellyttää useampia eri säännöksiä.77 

                                                      

74 Verohallinto, 2017: luku 1 
75 HE 69/2019 vp: 6 
76 Neuvoston direktiivi 2018/822/EU: 2 
77 Kurikka, 2020: 53-54 



31 

Verotusmenettelylakiin lisättiin rajat ylittäviä raportoitavia järjestelyjä koskeva säännös 

yleisestä tiedonantovelvollisuudesta (VML 17 e §) sekä säännös palveluntarjoajan 

erityisestä tiedonantovelvollisuudesta (VML 23 c §), jota tarkastellaan 

yksityiskohtaisemmin luvussa 3.4. Lisäksi DAC6-direktiivin perusteella säädettiin Laki 

raportoitavista järjestelyistä verotuksen alalla (1559/2019), jossa säännellään kattavasti 

muun muassa direktiivin mukaisista raportoitavista järjestelyistä sekä järjestelyjen 

ilmoittamis- ja menettelytavoista. Hallituksen esityksen mukaan näin laajan 

säännöskokonaisuuden sisällyttäminen yksinomaan verotusmenettelylakiin ei olisi ollut 

tarkoituksenmukaista 78 . Vaikka tässä tutkielmassa tarkastelu kohdistetaan ennen 

kaikkea verotusmenettelylain mukaiseen tiedonantovelvollisuuteen raportoitavista 

järjestelyistä, laki raportoitavista järjestelyistä verotuksen alalla on myös keskeinen osa 

sääntelykokonaisuutta, eikä sitä voida jättää täysin tarkastelun ulkopuolelle.  

 

VML 17 e §:n mukaan palvelun tarjoajan on annettava Verohallinnolle tiedot 

raportoitavista järjestelyistä verotuksen alalla annetun lain mukaisista raportoitavista 

järjestelyistä 79  sekä tieto viitenumeron tiedoksi antamisesta saman järjestelyn 

mahdollisille muille palvelun tarjoajille ja asianomaisille verovelvollisille. Lisäksi palvelun 

tarjoajan on ilmoitettava järjestelyn mahdollisille muille palvelun tarjoajille sekä 

asianomaisille verovelvollisille raportoitavista järjestelyistä verotuksen alalla annetussa 

laissa säädetyt tiedot. VML 17 e §:n mukainen tiedonantovelvollisuus ei siis koske 

yleisesti kaikkia finanssilaitoksia vaan ainoastaan niitä, jotka toimivat lain raportoitavista 

järjestelyistä verotuksen alalla 2 §:n 1 momentin 4 kohdan määritelmän mukaisina 

palvelun tarjoajina 80 . Tavanomaisia raportoivia palvelun tarjoajia ovat muun muassa 

verokonsultit, mutta myös pankit ja sijoituspalveluiden tarjoajat voivat toimia lain 

mukaisina palvelun tarjoajina 81 . Vaikka finanssilaitokset eivät käytännössä tarjoa 

                                                      

78 HE 69/2019 vp: 13 
79 Ks. Kuvio 1 raportoitavien järjestelyiden määräytymisestä.  
80 Verohallinto, 2022b: luku 4.1: Palvelun tarjoaja on henkilö, joka suunnittelee, markkinoi, organisoi tai 
tuo saataville toteuttamista varten raportoitavan järjestelyn tai hallinnoi sen toteuttamista. Palvelun 
tarjoaja on myös sellainen henkilö, joka tietää tai jonka voidaan kohtuudella olettaa tietävän ryhtyneensä 
tarjoamaan suoraan tai muiden henkilöiden välityksellä tukea, apua tai neuvoja johonkin edellä 
mainituista.  
81 Laine, 2022: 48 



32 

verosuunnitteluun liittyviä palveluita, ne voivat silti joutua DAC6-direktiivin mukaisen 

sääntelyn alaisiksi. Finanssilaitos voi esimerkiksi tarjota sellaista palvelua, jossa se 

avustaa asiakasta kansainvälisten maksujen kanssa avaamalla asiakkaalle ulkomaille 

maksutilin sellaiseen valtioon, joka ei allekirjoittanut sopimuksia kansainvälisestä 

tietojenvaihdosta. Mikäli finanssilaitos tietää tai sen pitäisi tietää, että ulkomainen 

maksutili on osa verojärjestelyä, finanssilaitoksen tulee raportoida järjestelyistä 

Verohallinnolle.82 

 

Raportoitavista järjestelyistä annetun lain 1.1 §:n mukaan mainitussa laissa säädetään 

raportoitavista järjestelyistä, joita koskevat tiedot tulee antaa VML 17 e §:n sekä 

verovelvollisen ilmoitusvelvollisuutta koskevan VML 14 f §:n mukaisesti. Kuvioon 1 on 

koottu laissa määritellyt edellytykset järjestelyiden raportoitavuudesta.   

 

 

 

Kuvio 1. Raportoitavan järjestelyn määräytyminen 83. 

 

Järjestelyn tunnusmerkit on listattu raportoitavista järjestelyistä annetun lain 3 luvussa. 

Kaikkia tunnusmerkkejä ei ole tarkoituksenmukaista tarkastella erikseen, mutta 

                                                      

82 Kontkanen & Lindgren, 2022: 206 
83 Räbinä, 2022: 670 



33 

tutkielman aiheen kannalta on merkityksenarvoista mainita lain 20 §:n mukaiset 

automaattiseen tietojenvaihtoon liittyvät tunnusmerkit. Kyseisen pykälän 

mukaan ”järjestely on raportoitava, jos se johtaa tai sen voidaan olettaa johtavan 

verotusmenettelystä annetun lain 17 a–17 d §:n mukaisen - - finanssilaitosten 

finanssitilejä koskevan tiedonantovelvollisuuden välttämiseen tai kiertämiseen tai jos 

sillä voidaan olettaa tavoiteltavan kyseisen tiedonantovelvollisuuden välttämistä tai 

kiertämistä tai jos se hyödyntää tällaisen velvollisuuden puutetta”. Tämän tunnusmerkin 

tavoitteena on säätää raportoitavaksi ne järjestelyt ja rakenteet, jotka eivät ole 

finanssitilitietojen pakollista, automaattista tietojenvaihtoa koskevien 

raportointivelvoitteiden alaisia, vaikka niiden on tarkoitettu kuuluvan 

raportointivelvollisuuden piiriin. 84  Vaikka tiedonantovelvollisuus raportoitavista rajat 

ylittävistä järjestelyistä on kohdistettu yleisesti kaikille palvelun tarjoajille, lainsäätäjien 

yhtenä tarkoituksena on ollut kiistatta finanssitilitietoja koskevan 

tiedonantovelvollisuuden laajentaminen.  

 

Hallituksen esityksen perusteella automaattiseen tietojenvaihtoon liittyvien 

tunnusmerkkien (20 §) mukaisena raportoitavana järjestelynä pidetään esimerkiksi 

- tilin, tuotteen tai investoinnin käyttämistä, joka ei ole finanssitili mutta jolla on 

olennaisesti samankaltaisia ominaisuuksia kuin finanssitilillä 

- finanssitilien tai varojen siirtämistä lainkäyttöalueelle, jossa ei edellytetä 

finanssitilitietojen automaattista tietojenvaihtoa 

- toimenpiteet, joilla tuloja ja pääomaa luokitellaan uudelleen sellaisiksi tuotteiksi tai 

maksuiksi, joita ei koske finanssitilitietojen automaattinen tietojenvaihto  

- finanssilaitoksen, finanssitilin tai varojen siirtämistä tai muuntamista niin, ettei niitä 

koske automaattisen tietojenvaihdon mukainen raportointi 

- sellaisten oikeussubjektien, järjestelyjen tai rakenteiden käyttämistä, jotka 

poistavat tilinhaltijan tai kontrolloivan henkilön osalta raportoinnin finanssitiliä 

koskevien automaattisen tietojenvaihdon perusteella 

                                                      

84 HE 69/2019 vp: 8-9 



34 

- toimenpiteet, joilla heikennetään finanssilaitosten asiakkaan 

tuntemisvelvollisuutta koskevia menettelyjä.85 

 

Järjestely voi olla raportoitava ainoastaan, jos se on rajat ylittävä. Mikäli siis finanssitilit 

ovat Suomessa ja tilinhaltijat ovat yleisesti verovelvollisia yksinomaan Suomeen, 

kyseessä ei ole näin ollen raportoitava järjestely.  

 

VML 17 e §:n mukaan palvelun tarjoajan tulee ilmoittaa Verohallinnolle tiedossaan, 

hallussaan tai määräysvallassaan olevat tiedot raportoitavista tiedoista. Näin ollen 

palvelun tarjoajalla ei ole tiedonantovelvollisuuden ohella erillistä 

selonottovelvollisuutta. Verohallinto antaa ensimmäisen ilmoituksen antaneelle 

palvelun tarjoajalle viitenumeron, joka on yksilöity järjestelylle. Palvelun tarjoajan tulee 

välittää viitenumero kaikille muille samaan järjestelyyn kuuluville ilmoitusvelvollisille 

palvelun tarjoajille sekä asianomaisille verovelvollisille, sillä samaan järjestelyyn 

kohdistuvat myöhemmät ilmoitukset tulee antaa samalla viitenumerolla. 86  Koska 

finanssilaitosten tulee ilmoittaa finanssitilitietojen raportoinnin kiertojärjestelyt CRS- tai 

FATCA-sopimuksiin pohjautuvan lainsäädännön mukaan vuosi-ilmoituksella, vuosi-

ilmoituksella ilmoitetuista järjestelyistä ei tarvitse raportoida enää rajat ylittävänä 

raportoitavana järjestelynä. 87  Verohallinnolla on VML 17 e §:n neljännen momentin 

mukaan oikeus antaa tarkempia määräyksiä tiedoista ja tietojen antamisen tavasta sekä 

rajoittaa tiedonantovelvollisuutta. 

 

Kuten kuviosta 1 huomataan, pääasiallista hyötyä mittaavan testin 88  edellytysten 

täyttyminen on yksi keskeinen ehto sille, että järjestely on raportoitava. Lain 

raportoitavista järjestelyistä 2 luvun 1 momentin 3 kohdan mukaan pääasiallista hyötyä 

mittaavalla testillä arvioidaan, onko veroedun saaminen pääasiallinen hyöty tai yksi 

pääasiallisista hyödyistä, jonka henkilö voi kohtuudella odottaa järjestelystä saavansa, 

                                                      

85 HE 69/2019 vp: 35-36 
86 Verohallinto, 2022b: luku 4.2 
87 Verohallinto, 2022b: luku 3.6 
88 Main benefit test 



35 

kun otetaan huomioon kaikkia relevantit tosiseikat ja olosuhteet. Testin avulla pyritään 

tarkastelemaan erilaisia järjestelyjä tapauskohtaisesti ja rajaamaan raportoinnin 

ulkopuolelle sellaiset järjestelyt, joista ei ole odotettavissa veroetua 89 . Kuviossa 2 

esitellään, mistä pääasiallisen hyödyn mittaava testi muodostuu.  

 

 

 

Kuvio 2. Pääasiallisen hyödyn mittaavan testin edellytysten täyttyminen 90. 

 

Vaikka pääasiallista hyötyä mittaavan testin edellytykset täyttyvät, se ei tarkoita sitä, että 

järjestely automaattisesti katsottaisiin kansallisen lainsäädännön tai unionin oikeuden 

mukaan veron kiertämiseksi 91 . Pääasiallista hyötyä mittaava testi on kuitenkin yksi 

kriteeri sille, että järjestely on raportoitava. Veroedun saavuttaminen on yksi rajat 

                                                      

89 Verohallinto, 2022b: luku 3.2.1: veroetu voi olla esimerkiksi alhaisemmasta verokannasta hyötyminen, 
tulon verovapaus, menon vähennys, verotuksellinen tappio, lähdeveron välttäminen tai ulkomaisen veron 
vähentäminen tai muu verotuksessa saatava taloudellinen hyöty. 
90 Räbinä, 2022: 675 
91 Verohallinto, 2022b: luku 3.2 



36 

ylittävien järjestelyiden keskeisimmistä päämääristä, joten testin tarkoituksena on 

muodostaa palveluntarjoajille yhdenmukainen ja selkeä toimintamalli veroetuun 

tähtäävien järjestelyiden havaitsemiseksi. 

 

 

2.6 Tiedonanto hallintarekisteröidylle osakkeelle maksetuista osingoista 

TRACE-mallilla tarkoitetaan tutkielmassa TRACE92-työryhmän laatimaa Implementation 

Package for the adoption of the Authorised Intermediary system -nimistä mallia, jonka 

avulla pyritään varmistamaan verosopimusten mukaisten etujen toteutuminen 

arvopapereiden tuottoja maksettaessa sekä verotuksessa tarvittavien tietojen 

toimittaminen. OECD:n tammikuussa 2013 julkaiseman TRACE-mallin mukaan sijoittajia 

lähinnä olevan auktorisoidun 93  toimijan, kuten finanssilaitoksen, tulee tunnistaa 

lopullinen sijoittaja ja toimittaa osingon maksajalle tiedot sijoittajan asuinvaltioista, 

jolloin ennakkopidätys tai lähdevero pystytään perimään oikeamääräisenä ja osinkojen 

nettomäärä voidaan maksaa sijoittajille viipymättä.94 Käytännössä finanssilaitokset ovat 

muiden säännösten, kuten rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä 

annetun lain (444/2017) sekä kansainvälisten tietojenvaihtostandardien, perusteella jo 

entuudestaan velvollisia tuntemaan ja tunnistamaan asiakkaansa. Näin ollen TRACE-

malli lisää suomalaisten finanssilaitosten velvollisuuksia ainoastaan olemassa olevien 

loppusaajatietojen toimittamisen osalta.95 

 

Eduskunta hyväksyi keväällä 2019 hallituksen esityksen laeiksi rajoitetusti verovelvollisen 

tulon verottamisesta annetun lain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta, 

minkä perusteella Suomi otti käyttöön OECD:n julkaiseman TRACE-mallin. Hallituksen 

esityksen mukaan TRACE-mallin käyttöönoton tavoitteena on mahdollistaa 

                                                      

92 Treaty Relief and Compliance Enhancement Group 
93 AI – Authorised Intermediary 
94 HE 282/2018 vp: 11 
95 HE 282/2018 vp: 20 



37 

Verohallinnon kattava tiedonsaanti hallintarekisteröityjen osakkeiden edunsaajista ja 

varmistaa hallintarekisteröidyille osakkeille maksettavien osinkojen verotuksen 

oikeellisuus 96 . Toisena keskeisenä tavoitteena on yhdenmukaistaa osinkojen 

verotusjärjestelmää vastaamaan kansainvälisiä suosituksia, minkä perusteella TRACE-

mallin käyttöönotto on loogista, sillä se sisältää standardoidut menetelmät muun 

muassa sijoittajien asuinvaltion tunnistamiseksi sekä tietojen toimittamiseksi97.  

 

Tammikuussa 2021 voimaan tulleen VML 15 e §:n mukaan rekisteröitynyt säilyttäjä98, eli 

tässä tutkielmassa finanssilaitos, on velvollinen toimittamaan Verohallinnolle vuosittain 

tarvittavat tiedot hallintarekisteröidylle osakkeelle maksetuista osingoista. Mainitun 

pykälän ensimmäisessä momentissa säädetään rekisteröidyn säilyttäjän 

ilmoitusvelvollisuudesta, joka muodostuu niiden osingon saajien loppusaajatiedoista99, 

joista säilyttäjä on ottanut vastuun, sekä osingon maksuhetken välitystiedoista 100 . 

Finanssilaitokset ovat näin ollen vastuussa sekä siihen suorassa asiakassuhteessa olevista 

osingonsaajista että sellaisista siihen sopimussuhteessa olevien rekisteröityneiden 

säilyttäjien asiakkaista, joiden loppusaajatiedoista finanssilaitos on ottanut vastuun 101. 

VML 15 e §:n toisessa momentissa säädetään puolestaan osingon maksajan 

ilmoitusvelvollisuudesta, ja kolmannessa momentissa Verohallinnon oikeudesta antaa 

tarkempia määräyksiä annettavista tiedoista, tietojen antamisen ajankohdasta ja tavasta 

sekä oikeudesta rajoittaa tiedonantovelvollisuutta.  

 

                                                      

96 HE 282/2018 vp: 19-20 
97 HE 282/2018 vp: 25 
98 Rekisteröityneellä säilyttäjällä tarkoitetaan Lain rajoitetusti verovelvollisen tulon verottamisesta 
(627/1978) eli lähdeverolain 10 §:ssä tarkoitettuun Verohallinnon ylläpitämään säilyttäjärekisteriin 
rekisteröitynyttä säilyttäjää. Ks. rekisteröitymisen edellytykset Verohallinto, 2023: luku 2.1 
99 Loppusaajatiedoilla tarkoitetaan VML 15 e §:n mukaan maksettujen osinkojen ja perittyjen lähdeverojen 
määrää sekä tunnistetietoja, kuten nimi, syntymäaika, osoite asuinvaltiossa, verotunniste asuinvaltiossa 
sekä oikeushenkilöiden oikeudellinen muoto.  
100  Välitystiedoissa tulee mainita VML 15 e §:n mukaan niiden rekisteröityneiden säilyttäjien 
yksilöintitiedot, joiden osingonmaksutietoja on osingon maksuhetkellä välitetty osakkeiden 
säilytysketjussa edelleen liikkeellelaskijalle ilmoitettavaksi sekä sen säilyttäjän yksilöintitiedot, jolle tiedot 
on välitetty.  
101 Verohallinto, 2023: luku 3.2.1 



38 

TRACE-mallin mukaan sijoittajan asuinvaltio sekä verosopimusten soveltuvuus 

selvitetään sijoittajan itsensä antaman ilmoituksen eli ISD102 -ilmoituksen perusteella. 

Rekisteröityneen säilyttäjän tulee yhteisten tietojenvaihtostandardien ja rahanpesulain 

edellyttämin tavoin kerättyjen tietojen sekä muiden käytettävissään olevien tietojen 

perusteella arvioida ja varmistaa ISD-ilmoituksen luotettavuus. 103  Mikäli 

rekisteröityneellä säilyttäjällä ei ole saatavilla VML 15 e §:n mukaisia tietoja osingon 

saajasta tai sijoittajan itsensä ilmoittamia tietoja ei voida vahvistaa luotettaviksi, osingon 

maksajan on perittävä lähdeverolain 7 §:n 2 momentin mukaan hallintarekisteröidylle 

osakkeelle maksettavasta osingosta 35 prosentin lähdevero. Näin ollen 

lähdeverotuksella pyritään kannustamaan sijoittajia toimittamaan ISD-ilmoitus 

vaatimusten mukaisesti. Kun rekisteröitynyt säilyttäjä ilmoittaa verosopimuksen 

alemman verokannan mukaisen veron, se sitoutuu tämän perusteella toimittamaan 

loppusaajatiedot Verohallinnolle.104  

 

 

2.7 Tiedonantovelvollisuus oma-aloitteisista veroista ja 

maksupalveluntarjoajien tiedonantovelvollisuus 

Sivullisen tiedonantovelvollisuus laissa oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä 

pohjautuu vahvasti verotusmenettelylakiin, sillä säännöksessä viitataan yhteisen 

sääntelyn osalta verotusmenettelylain mukaiseen sivullisen tiedonantovelvollisuutta 

koskevaan sääntelyyn. Oma-aloitteisia veroja koskeva sääntelystä on kuitenkin koottu 

oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylakiin, jotta sääntely on selkeämpää ja 

yhdenmukaisempaa 105 .  Oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain 29 §:n 1 

momentin mukaan sivullisen yleiseen tiedonantovelvollisuuteen sovelletaan 

verotusmenettelylain mukaisia sivullisen yleistä tiedonantovelvollisuutta koskevia 

säännöksiä. Viittauksen lisäksi pykälä muodostuu oma-aloitteisia veroja koskevasta 

                                                      

102 Investors Self Declaration 
103 Joiniemi, 2021: 31 
104 Verohallinto, 2023: luku 3.2.1 
105 HE 29/2016: 80 



39 

erityissääntelystä, kuten korkotulojen lähdeveroihin kohdistuvasta 

tiedonantovelvollisuudesta.    

 

Finanssilaitokset ovat oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain 29 §:n 2 momentin 

mukaan tiedonantovelvollisia korkotulojen lähdeverosta annetussa laissa (1341/1990) 

säädetyistä lähdeveron piiriin kuuluvista koroista ja niistä peritystä lähdeverosta. 

Korkotulojen lähdeverosta annetun lain 3 §:n perusteella finanssilaitokset ovat näin ollen 

tiedonantovelvollisia  

- talletusten vastaanottamiselle tarkoitetulle tilille tehdyille talletuksille maksetusta 

korosta 

- yleisön merkittäväksi tarkoitetulle velkakirjalain 34 §:n mukaiselle 

joukkovelkakirjalainalle maksetusta korosta 

- talletussuojarahaston varoista maksetusta korvauksesta. 

 

Oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain 29 §:n viimeisessä 8 momentissa 

säädetään Verohallinnon oikeudesta ”antaa tarkempia määräyksiä annettavista 

tiedoista, tietojen antamisen ajankohdasta ja tavasta sekä rajoittaa 

tiedonantovelvollisuutta tilanteissa, joiden merkitys on taloudellisesti tai 

verovalvonnallisesti vähäinen”. Verohallinto ei ole kuitenkaan ohjeessaan sivullisen 

yleisestä tiedonantovelvollisuudesta antanut tarkentavia määräyksiä tai ohjeita oma-

aloitteisiin veroihin liittyvästä tiedonannosta.  

 

Finanssilaitosten tiedonantovelvollisuus laajenee entisestään, kun oma-aloitteisten 

verojen verotusmenettelylain 29 §:n 7 momenttia uudistetaan.  1.1.2024 tulee voimaan 

laki oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä annetun lain 29 ja 31 §:n 

muuttamisesta sekä laki rajat ylittäviä maksuja koskevasta maksupalveluntarjoajien 

tiedonantovelvollisuudesta (659/2023), joilla pannaan täytäntöön virka-apudirektiivin 

muutosdirektiivi DAC7 eli Euroopan unionin maksutietodirektiivi (EU 2020/284). 

Säännökset ovat keskeinen osa yhtä hallituksen harmaan talouden ja talousrikollisuuden 



40 

toimenpideohjelman hankkeen tavoitetta turvata Verohallinnon tiedonsaanti 106 . 

Hallituksen esityksen mukaan direktiiviin pohjautuvien säännösten tarkoituksena on 

parantaa veroviranomaisten mahdollisuuksia puuttua digitaalisen alustatalouden 

tuottamiin haasteisiin eli torjua ja havaita kansainväliseen verkkokauppaan liittyviä 

arvonlisäveropetoksia 107 . Alustatalouden liiketoimintamallit, kuten Amazon, Airbnb 

sekä Uber, aiheuttavat etenkin arvolisävero-oikeudellisesta näkökulmasta uudenlaisia 

haasteita, kun yritys perii kuluttajalta maksun hyödykkeestä, mutta yritystä itseään ei 

voida kuitenkaan pitää todellisena palveluntuottajana 108.  

 

Lain rajat ylittäviä maksuja koskevasta maksupalveluntarjoajien 

tiedonantovelvollisuudesta 2 §:n 1 momentin mukaan maksupalveluntarjoajalla 

tarkoitetaan toimijaa, joka tarvitsee luottolaitostoiminnasta annetun lain mukaan 

toimiluvan. Koska kyseisen lain kohdan sanamuodon mukaan maksupalveluntarjoajaksi 

katsotaan nimenomaisesti luottolaitostoiminnasta annetun lain mukaiset luottolaitokset, 

on otettava huomioon, että luottolaitokset sekä finanssilaitokset ovat toiminnoiltaan 

verrattain yhdenmukaisia, vaikka ne ovatkin määritelty hieman eri tavoin omilla 

oikeudenaloillaan. Näin ollen tutkielmassa tarkasteltavien finanssilaitosten voidaan 

katsoa olevan tiedonantovelvollisia maksupalveluntarjoajia.  

 

Maksutietodirektiivin tarkoituksena on vahvistaa jäsenvaltioiden ja 

maksupalveluntarjoajien välistä yhteistyötä velvoittamalla maksupalveluntarjoajat 

säilyttämään tietoja tietyistä̈ rajat ylittävistä maksuista ja toimittamaan ne 

veroviranomaisille 109 . Finanssilaitosten tulee vuodesta 2024 lähtien 

neljänneskalenterivuosittain toimittaa Verohallinnolle Suomessa tarjoamistaan 

maksupalveluista lain rajat ylittäviä maksuja koskevasta maksupalveluntarjoajien 

tiedonantovelvollisuudesta 5 §:n mukaiset tiedot, joita ovat muun muassa maksunsaajan 

nimi sekä IBAN-tilinumero. Maksunpalveluntarjoajien tiedonantovelvollisuus lukeutuu 

                                                      

106 Valtioneuvoston periaatepäätös TEM/2020/81: 27 
107 HE 317/2022 vp: 6 
108 Pikkujämsä, 2018: 628 
109 HE 317/2022 vp: 6 



41 

yleisen tiedonantovelvollisuuden piiriin, sillä tiedonanto on automaattista, 

säännönmukaista sekä massaluonteista. Kunkin jäsenvaltion veroviranomaiset 

toimittavat finanssilaitoksilta, ja muilta maksupalveluntarjoajilta, saamansa tiedot 

komission kehittämään ja ylläpitämään sähköiseen keskusrekisteriin eli CESOP 110 -

järjestelmään, jota eri jäsenvaltioiden viranomaiset voivat hyödyntää muun muassa 

arvonlisäveropetosten tutkimisessa sekä havaitsemisessa 111. 

 

                                                      

110 Central Electronic System of Payments 
111 HE 317/2022: 6 



42 

3 Finanssilaitosten erityinen tiedonantovelvollisuus 

3.1 Erityisen tiedonantovelvollisuuden neljä osakokonaisuutta 

Sivullisen erityisellä tiedonantovelvollisuudella tarkoitetaan sivullisen velvollisuutta 

luovuttaa yksittäistapauksissa Verohallinnolle hallussaan tai käytössään olevia tietoja 

muista verovelvollisista. Yleinen ja erityinen tiedonantovelvollisuus ovat lähes toistensa 

vastakohdat, sillä yleinen tiedonantovelvollisuus on luonteeltaan säännönmukaista, 

massaluonteista ja automaattista, kun taas erityinen tiedonantovelvollisuus on 

luonteeltaan kertaluonteista, yksityiskohtaista ja perustuu Verohallinnon 

kehotukseen. 112  Käytännössä veroviranomaiset saavat sivullisilta tietoja 

verotusmenettelylaissa säädetyin edellytyksin ilman erillistä kehotusta, erikseen 

tehtävillä kirjallisilla tiedusteluilla tai vertailutietotarkastuksilla 113.    

 

Erityinen tiedonantovelvollisuus on veroviranomaisten toissijainen keino hankkia tietoja 

suhteessa verovelvollisen ilmoittamis-, myötävaikuttamis- ja selvittämisvelvollisuuteen 

sekä yleiseen tiedonantovelvollisuuteen. Verotusta varten tarvittavat tiedot pyritään 

ensisijaisesti ja lähtökohtaisesti hankkimaan suoraan verovelvolliselta tai yleisen 

tiedonantovelvollisuuden nojalla. Mikäli tietoja ei kuitenkaan saada verovelvolliselta 

itseltään eikä tarvittavia tietoja ole saatu yleisen tiedonantovelvollisuudenkaan mukaan, 

veroviranomaisella on oikeus hankkia tiedot sivullisen erityisen 

tiedonantovelvollisuuden nojalla. Kyseinen etusijajärjestys ei ole kuitenkaan täysin 

ehdoton, sillä tietojenhankinta suoraan sivullisilta voi olla tapauskohtaisesti perusteltua 

verovalvontaan liittyvistä taktisista syistä. 114  

 

Sivullisen erityinen tiedonantovelvollisuus muodostuu verotusmenettelylain perusteella 

neljästä osakokonaisuudesta: VML 19 §:n mukaisesta yleisestä, kaikkia sivullisia 

koskevasta erityisestä tiedonantovelvollisuudesta, VML 20 §:n mukaisesta viranomaisen 

                                                      

112 Räbinä, 2022: 626 
113 Myrsky, 2010: 804 
114 Räbinä, 2022: 627-628 



43 

erityisestä tiedonantovelvollisuudesta, VML 21 §:n mukaisesta 

vertailutietotarkastuksesta sekä VML 23 a-c §:ien mukaisesta laissa määriteltyjen 

tiedonantovelvollisten erityisestä tiedonantovelvollisuudesta.  VML 19 §:n yleissäännös 

sekä VML 21 §:n vertailutietotarkastus koskevat yleisesti kaikkia tiedonantovelvollisia, 

kun taas VML 20 § sekä VML 23 a-c §:t on kohdistettu vain tietylle joukolle. VML 20 § on 

kohdistettu yksinomaan viranomaisille, minkä vuoksi se ei ole tämän tutkielman kannalta 

relevantti eikä sitä ole tarkoituksenmukaista tarkastella yksityiskohtaisemmin. VML 23 a-

c §:ien mukaiset erityissäännökset on kohdistettu puolestaan laissa määritellyille 

henkilöille eli finanssilaitoksille, rekisteröityneille säilyttäjille sekä raportoitavien 

järjestelyiden palvelun tarjoajille, joten kyseiset säännökset ovat kaikki tutkielman 

aiheen kannalta olennaisia. Verotusmenettelylain mukaisen erityisen 

tiedonantovelvollisuuden lisäksi sivullisen erityisestä tiedonantovelvollisuudesta 

säädetään oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä annetun lain 30 §:ssä sekä 31 

§:ssä.  

 

 

3.2 Erityisen tiedonantovelvollisuuden yleissäännös 

VML 19 §:n erityistä tiedonantovelvollisuutta koskeva yleissäännös kuuluu 

näin: ”Jokaisen on annettava Verohallinnon kehotuksesta nimen, pankkitilin numeron, 

tilitapahtuman tai muun vastaavan yksilöinnin perusteella tietoja, jotka saattavat olla 

tarpeen muun verovelvollisen verotusta tai muutoksenhakua koskevan asian käsittelyä 

varten ja jotka selviävät hänen hallussaan olevista asiakirjoista tai muutoin ovat hänen 

tiedossaan, jollei hänellä lain mukaan ole oikeutta kieltäytyä todistamasta asiasta. 

Verotukseen vaikuttavia, taloudellista asemaa koskevia tietoja ei kuitenkaan saa 

kieltäytyä antamasta”. Säännöksen mukaan tiedonantovelvollisuuden muodostuminen 

edellyttää Verohallinnon yksilöityä kehotusta eli tietopyyntöä, joka perustuu johonkin 

Verohallinnon selvityksen alaiseen, konkreettiseen verotusta koskevaan asiaan tai 



44 

asiakokonaisuuteen.115 KHO 2019:44 ratkaisusta ilmenee, miten tietopyynnön yksilöinti 

vaikuttaa käytännössä tiedonantovelvollisuuden muodostumiseen.   

 

Tutkivien journalistien kansainvälinen järjestö oli saanut haltuunsa 

veroparatiisiyhtiöihin liittyvän aineiston, johon se oli myöntänyt Suomessa 

lukuoikeuden A Oy:lle ja sen palveluksessa oleville toimittajille B:lle ja C:lle. A Oy 

oli uutisoinut aineistosta saatuja tietoja. Verohallinto oli verotusmenettelystä 

annetun lain sivullisen erityistä tiedonantovelvollisuutta koskevan 19 §:n nojalla 

kehottanut A Oy:tä, B:tä ja C:tä esittämään toimittajien keräämät tiedot, jotka 

koskivat aineistosta tunnistettuja suomalaisia yrityksiä ja henkilöitä. Korkein 

hallinto-oikeus totesi lain esitöihin viitaten, että tietopyynnöt, joiden yksilöinti ei 

perustu Verohallinnon tiedossa oleviin konkreettisiin seikkoihin, eivät ole 

mahdollisia. Kehotuksia oli pidettävä sellaisina massaluonteisina tietopyyntöinä, 

joiden esittämiseen Verohallinnolla ei mainitun lainkohdan perusteella ollut 

oikeutta. 

 

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun perusteella sivullinen ei ole 

tiedonantovelvollinen, mikäli tietopyyntö ei perustu Verohallinnon tiedossa oleviin 

konkreettisiin ja yksilöityihin seikkoihin. Näin ollen Verohallinto ei voi säännöksen nojalla 

esimerkiksi velvoittaa finanssilaitosta toimittamaan tietoja kaikista tietyn rahasumman 

ylittävistä talletuksista, sillä tietopyynnön yksilöinti ei perustu Verohallinnon tiedossa 

oleviin todellisiin seikkoihin 116.  

 

Luovutettavien tietojen tarpeellisuusharkinta verotusta tai muutoksenhakua varten on 

Verohallinnon vastuulla. VML 19 §:n sanamuoto ”saattavat olla tarpeen” ei määritele sen 

yksityiskohtaisemmin tietojen tarpeellisuuden edellytyksiä tai vaadi sitä, että tietojen 

tarpeellisuus tulisi konkreettisesti osoittaa. Vaikka säännöksen sanamuoto jättää 

Verohallinnolle huomattavasti tapauskohtaista harkintavaltaa, tarpeellisuuden 

arvioimisessa on kuitenkin otettava huomioon tiettyjä edellytyksiä, joita Verohallinnon 

                                                      

115 Räbinä, 2022: 631 
116 Räbinä, 2022: 631 



45 

tulee noudattaa virkavastuulla. Asiayhteysvaatimus on yksi keskeinen tarpeellisuuden 

vaatimus, jonka perusteella Verohallinnon tulee arvioida objektiivisesti tietojen 

tarpeellisuutta yksilöllisesti kunkin verotusta tai muutoksenhakua koskevan tapauksen 

osalta. Verohallinnon tulee myös tietopyynnön yhteydessä perustella tietojen 

tarpeellisuus sille tiedonantovelvolliselle, jolta tietoja pyydetään. 117  Säännöksen 

sanamuotoon liittyvää problematiikkaa henkilötietojen- sekä yksityisyyden suojan välillä 

tarkastellaan yksityiskohtaisemmin jäljempänä luvussa 4.2.  

 

Sivullinen on VML 19 §:n mukaan velvollinen luovuttamaan ainoastaan hallussaan tai 

tiedossaan olevia tietoja. Näin ollen sivulliselle ei voida asettaa velvollisuutta hankkia 

erikseen tietoja, joita hänellä ei ole hallussaan. Mainitun pykälän mukaan sivullista ei 

voida myöskään velvoittaa muokkaamaan olemassa olevia asiakirjoja tai laatimaan 

olemassa olevien asiakirjojen pohjalta täysin uusia asiakirjoja. Mikäli tiedot ovat 

useamman sivullisen hallussa, Verohallinnon tulee tapauskohtaisesti arvioida, keneen 

sivulliseen tiedonantovelvoite kohdistetaan.118 Näin ollen esimerkiksi finanssilaitoksia ei 

voida velvoittaa laatimaan olemassa olevista asiakastiedoista uusia dokumentteja, mikä 

lisäisi niiden hallinnollista taakkaa huomattavasti.  

 

Asianosaisen aineellisen verolain säännöksen sisältö on keskeisessä roolissa, kun 

tarkastellaan VML 19 §:n mukaista tiedonantovelvollisuutta verotukseen vaikuttavista, 

taloudellista asemaa koskevista tiedoista. Eri verolakien soveltaminen vaatii erilaisia 

tietoja, minkä vuoksi on tapauskohtaisesti tunnistettava, mitkä tiedot voivat vaikuttaa 

verovelvollisen veron suuruuteen tai määräytymiseen. Tietopyyntö voi kohdistua hyvin 

selkeästi johonkin tiettyyn sovellettavana olevaan säännökseen, tai sen yhteys 

verotukseen voi olla myös etäisempi. Esimerkiksi finanssilaitosta voidaan kehottaa 

antamaan veroviranomaisten tutkinnan yhteydessä esiin nousseen finanssitilin numeron 

perusteella tilitapahtumat tietyltä ajanjaksolta, vaikka tietopyyntö ei perustu suoraan 

                                                      

117 Räbinä, 2022: 643-644 
118 Räbinä, 2022: 636-637 



46 

minkään tietyn säännöksen soveltamiseen.119  Tiedonantovelvollisuutta ei kuitenkaan 

välttämättä muodostu, mikäli tiedot eivät itsessään vaikuta verovelvollisen verotukseen, 

kuten vuosikirjaratkaisussa KHO 2016:127 todetaan.  

 

Verokonsultointia harjoittava yhtiö ei ollut velvollinen luovuttamaan asiakkaansa 

toimeksiannosta laatimaansa verotusta koskevaa muistiota Verohallinnolle. 

Asiassa otettiin huomioon muistion luonne lähinnä arviona asiakkaana olevan 

verovelvollisen verokohtelusta, se, että muistio ei itsessään muodostanut 

verotuksen perustetta, sekä todistamiskieltoa koskevista säännöksistä ilmenevät 

periaatteet. 

 

Vaikka korkeimman hallinto-oikeuden perustelut ovat melko suppeat, ratkaisusta 

ilmenee selkeästi, että verokonsultointia harjoittava sivullinen ei ollut 

tiedonantovelvollinen, sillä Verohallinnon vaatima asiakirja ei itsessään muodostanut 

verotuksen perustetta.  

 

 

3.3 Vertailutietotarkastuksen mukainen verotarkastus 

Vertailutietotarkastuksella tarkoitetaan VML 21 §:n mukaan verotarkastusta, jossa 

pyritään selvittämään, onko Verohallinnolle annettu oikeat ja riittävät tiedot verotuksen 

toimittamiseksi ja maksuvelvollisuuden täyttämiseksi 120 . Vertailutietotarkastuksessa 

verotarkastus kohdistuu sivulliseen, joka on velvollinen luovuttamaan hallussa olevia 

tietojaan vastaavalla tavalla, kuin verovelvollinen olisi velvoitettu luovuttamaan 

aineiston tarkastettavaksi 121 . Vertailutietotarkastukseen sovelletaan menettelyllisesti 

verotarkastusta koskevia säännöksiä, mutta siinä päämääränä on tietojen hankkiminen 

sivullisilta kolmansien verovelvollisten verotusta varten. Näin ollen finanssilaitokset ovat 

                                                      

119 Räbinä, 2022: 638-639 
120 Verohallinto, 2014 
121 Räbinä, 2022: 688 



47 

velvollisia luovuttamaan tietoja asiakkaistaan Verohallinnolle vertailutietotarkastuksena 

toteutetun verotarkastuksen nojalla.  

 

Vertailutietotarkastukset ovat merkittävä osa tehokasta verovalvontaa. Niiden avulla 

pyritään systematisoimaan verovalvonnassa hyödynnettävää tietojen ristiin 

tarkastamista väärinkäytösten paikantamiseksi ja harmaan talouden torjumiseksi. 

Verohallinto voi tehdä suunnitelmallisia vertailutietotarkastuksia jollekin tietylle 

toimialalle, minkä avulla valvontatoimia pystytään fokusoimaan tehokkaasti esille 

nousseisiin ristiriitoihin ja poikkeamiin. 122  Hallituksen esityksen mukaan 

vertailutietotarkastuksen katsotaan olevan tiedonantovelvollisille sekä Verohallinnolle 

hallinnollisesti vuosi-ilmoitusmenettelyn laajentamista kevyempi vaihtoehto, sillä se 

voidaan kohdentaa ja rajata täsmällisemmin, eikä tietoja tule toimittaa vuosittain 123.  

 

Vertailutietotarkastus luetaan osaksi sivullisen erityistä tiedonantovelvollisuutta, sillä 

tietoja ei luovuteta automaattisesti ja säännöllisesti vaan Verohallinnon erityisestä 

kehotuksesta. Vaikka vertailutietotarkastukset luetaan osaksi erityistä 

tiedonantovelvollisuutta, niillä kerätään VML 19 §:stä poiketen yksilöimätöntä tietoa. 

Vertailutietotarkastuksissa voidaan siis kerätä ennalta yksilöimättömiä verovelvollisia 

koskevia ennalta yksilöimättömiä tietoja 124 . VML 21 §:n mukaista 

vertailutietotarkastusta ei voida kuitenkaan hyödyntää sellaisissa tapauksissa, joissa 

tietopyyntöä ei kyetä yksilöimään VML 19 §:n soveltamisen edellyttämällä tavalla.125  

 

Vertailutietotarkastuksia koskee vastaava laaja esittämisvelvollisuus kuin muitakin 

verotarkastuksia. Verotarkastuksesta sääntelevän VML 14 §:n mukaan tarkastuksen 

kohteena voi olla tiedonantovelvollisen kirjanpito, muistiinpanot tai muu 

elinkeinotoimintaan tai muuhun tulonhankkimistoimintaan liittyvä aineisto. Ratkaisussa 

KHO 2019:40 katsottiin, että vertailutietotarkastusta ei voitu kuitenkaan kohdistaa 

                                                      

122 Äimä, 2017: 237 
123 HE 122/2010 vp: 11 
124 Räbinä, 2022: 690 
125 Isomaa-Myllymäki & Lilja, 2018: 394 



48 

media-alalla toimineen yhtiön haltuunsa saamaan aineistoon, sillä aineisto ei ollut 

yhtiön kirjanpitoaineistoa tai liittynyt yhtiön tulonhankkimistoimintaan.  

 

Tutkivien journalistien kansainvälinen järjestö oli saanut haltuunsa 

veroparatiisiyhtiöihin liittyvän aineiston, johon se oli myöntänyt Suomessa 

lukuoikeuden A Oy:lle ja sen palveluksessa oleville toimittajille B:lle ja C:lle. A Oy 

oli uutisoinut aineistosta saatuja tietoja.  

 

Verohallinto oli verotusmenettelystä annetun lain verotarkastusta ja 

vertailutietotarkastusta koskevien 14 ja 21 §:n nojalla kehottanut A Oy:tä 

esittämään aineiston tarkastettavaksi. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että 

vertailutietotarkastuksessa on tavanomaisen verotarkastuksen tavoin 

lähtökohtana tarkastuksen kohdentaminen kirjanpitoon tai muuhun 

tulonhankkimistoimintaan liittyvään aineistoon. A Oy:öön kohdistuvaa 

vertailutietotarkastusta ei voitu toimittaa yksinomaan siinä tarkoituksessa, että 

yhtiötä kehotettiin esittämään nyt kysymyksessä oleva aineisto, joka ei ollut 

yhtiön kirjanpitoaineistoa tai liittynyt sen tulonhankkimistoimintaan. 

 

Korkein hallinto-oikeus viittasi ratkaisussaan muiden ohella Hallintolain 

(434/2003) mukaisiin hallinnon oikeusperiaatteisiin.  Viranomaisten on HL 6 §:n 

mukaan käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin 

tarkoituksiin. Näin ollen A Oy ei ollut velvollinen luovuttamaan Verohallinnolle 

aineistoja, sillä vertailutietotarkastuksen toimittamiselle ei ollut tässä tapauksessa 

laillista perustetta.  

 

 

3.4 Erityistä tiedonantovelvollisuutta koskevat erityisäännökset 

VML 23 a §:ssä säädetään rahanpesulain mukaisten ilmoitusvelvollisten erityisestä 

tiedonantovelvollisuudesta. Kyseessä on erityissäännös, sillä sääntely kohdistuu 

yksinomaan määrättyyn tiedonantajajoukkoon eli finanssilaitoksiin. VML 23 a §:n 

mukaan  ”lain rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä (444/2017) 1 luvun 



49 

2 §:ssä tarkoitettujen ilmoitusvelvollisten on Verohallinnon kehotuksesta tunnistetiedon, 

pankkitilin numeron, tilitapahtuman tai muun vastaavan yksilöinnin perusteella 

annettava ja esitettävä tarkastettavaksi hallussaan olevat tiedot mekanismeista, 

menettelyistä, asiakirjoista sekä muista tiedoista, joiden perusteella raportoivat 

suomalaiset finanssilaitokset ovat suorittaneet edellä 17 a §:n 1 momentissa, 17 b §:n 1 

momentissa, 17 c §:n 1 momentissa sekä 17 d §:ssä tarkoitetut velvoitteet ja 

huolellisuusmenettelyt raportoitavien tilien tunnistamisessa”. Finanssilaitokset ovat siis 

velvollisia toimittamaan tarkastettavaksi tiedot mekanismeista, menettelytavoista, 

asiakirjoista sekä muista tiedoista, joiden perusteella ilmenee, miten finanssilaitokset 

ovat täyttäneet VML 17 a-d §:ien mukaiset velvoitteet sekä huolellisuusmenettelyt 126.  

 

Joulukuussa 2017 voimaan tullut VML 23 a § perustuu DAC5-direktiiviin eli virka-

apudirektiivin muutosdirektiiviin, joka on implementoitu kansalliseen lainsäädäntöön 

mainitulla verotusmenettelylain pykälällä. Direktiivin keskeisimpänä tarkoituksena on 

varmistaa veroviranomaisten mahdollisuus valvoa, vahvistaa sekä tarkastaa, että 

finanssilaitokset soveltavat virka-apudirektiiviä asianmukaisesti.127 Hallituksen esityksen 

perusteella veroviranomaisilla on paremmat edellytykset täyttää virka-apudirektiivin 

mukaiset velvoitteensa ja torjua tehokkaammin veron kiertoa sekä veropetoksia, kun 

heillä on pääsy finanssilaitosten rahanpesulain mukaisin menettelytavoin hankkimiin 

tietoihin128. Aiemmista muutosdirektiiveistä poiketen DAC5-direktiivin tarkoituksena ei 

näin ollen varsinaisesti ole automaattisen tietojenvaihdon soveltamisalan laajentaminen 

vaan veroviranomaisten valvontamahdollisuuksien tehostaminen sekä tiedonsaannin 

varmistaminen.  

 

VML 23 a §:n tavoin VML 23 b §:n sääntely kohdistuu yksinomaan määrätylle joukolle 

tiedonantovelvollisia, joita ovat rekisteröityneet säilyttäjät. Mainittu pykälä on  

muutenkin rakenteeltaan huomattavasti VML 23 a §:n kaltainen, sillä VML 23 b §:n 

                                                      

126 Räbinä, 2022: 664-665 
127 Neuvoston direktiivi 2016/2258/EU: 2 
128 HE 154/2017 vp: 6 



50 

mukaan rekisteröityneen säilyttäjän ”on Verohallinnon kehotuksesta osinkotapahtuman, 

osingon saajan tai maksajan yksilöintitiedon tai muun vastaavan yksilöinnin perusteella 

annettava ja esitettävä tarkastettavaksi hallussaan olevat tiedot mekanismeista, 

menettelyistä ja asiakirjoista sekä muut tiedot, joiden perusteella se on suorittanut 15 e 

§:ssä - - tarkoitetut osingon saajan tutkimis-, tunnistamis-, selvittämis-, varmistamis- ja 

ilmoitusvelvoitteet vastuulleen ottamiensa osingonmaksun ja osingon saajien osalta”. 

Näin ollen rekisteröityinä säilyttäjinä toimivat finanssilaitokset ovat yksilöidystä 

kehotuksesta velvollisia toimittamaan Verohallinnolle tiedot mekanismeista, 

menettelytavoista, asiakirjoista sekä muista tiedoista, joiden perusteella ilmenee, miten 

he ovat täyttäneet VML 15 e §:n mukaiset velvoitteensa.  

 

Tammikuussa 2021 voimaan tulleen VML 23 b §:n keskeisimpänä tarkoituksena on siis 

varmistaa, että finanssilaitos noudattanut VML 15 e §:n mukaisen 

sääntelykokonaisuuden edellyttämiä velvoitteita. Mikäli finanssilaitos on selvittänyt 

huolellisesti osingon saajan asuinvaltion sekä vahvistanut, että verosopimuksen osinkoa 

koskevia määräyksiä voidaan soveltaa osingon saajaan, hallintarekisteröidylle julkisesti 

noteeratun osakeyhtiön osakkeelle maksetusta osingosta voidaan periä verosopimuksen 

mukainen lähdevero. VML 23 b §:n nojalla pyritään varmistamaan, että osinkoon 

kohdistuu lain ja verosopimusten mukainen oikeansuuruinen lähdevero.129 

 

Edellisten pykälien tavoin VML 23 c § perustuu VML 17 e §:n mukaisiin rajat ylittäviin 

raportoitaviin järjestelyihin, ja sen sääntely kohdistuu yksinomaan laissa määriteltyihin 

palvelun tarjoajiin 130 . VML 23 c § on myös rakenteeltaan edellä tarkasteltujen 

erityissäännösten kaltainen, sillä sen mukaan ”17 e §:ssä tarkoitetun palvelun tarjoajan 

on Verohallinnon kehotuksesta viitenumeron, nimen, järjestelyn tai muun vastaavan 

yksilöinnin perusteella annettava ja esitettävä tarkastettavaksi hallussaan tai 

määräysvallassaan olevat tiedot menettelyistä, asiakirjoista sekä muista tiedoista, jotka 

                                                      

129 Räbinä, 2022: 665-666 
130 Ks. Palvelun tarjoajan määritelmä. Laki raportoitavista järjestelyistä verotuksen alalla 2 § 4 momentti & 
Verohallinto, 2022b: luku 4.1 



51 

ovat tarpeen sen varmistamiseksi, että palvelun tarjoaja on suorittanut 17 e §:ssä 

tarkoitetut velvoitteet”. Palvelun tarjoajina toimivat finanssilaitokset ovat näin ollen, 

myös VML 23 c §:n mukaan, velvollisia Verohallinnon yksilöidystä kehotuksesta 

toimittamaan tarkastettavaksi tiedot mekanismeista, menettelytavoista, asiakirjoista 

sekä muista tiedoista, joiden perusteella ilmenee, miten he ovat täyttäneet tietyt 

verotusmenettelylain mukaiset velvoitteensa.  

 

Tammikuussa 2020 voimaan tullut VML 23 c § perustuu DAC6-direktiiviin, jonka 25 a 

artikla edellyttää, että jäsenvaltiot tekevät kaikki tarvittavat toimenpiteet direktiivin 

mukaisten säännösten täytäntöönpanon varmistamiseksi. Tämän artiklan perusteella 

Verohallinnolla on oltava mahdollisuus tehokkaasti valvoa tiedonantovelvollisten VML 

17 e §:n mukaisten velvoitteiden noudattamista.131 VML 23 c §:n sääntelyn mukaisen 

tarkastusoikeuden nojalla Verohallinto voi varmistua siitä, että palvelun tarjoajina 

toimivat finanssilaitokset ovat  

- antaneet järjestelyitä koskevat tiedot oikein ja riittävinä  

- ilmoittaneet toiselle palvelun tarjoajalle tai verovelvolliselle tätä koskevasta 

tiedonanto- tai ilmoittamisvelvollisuudesta  

- antaneet järjestelyä koskevan viitenumeron tiedoksi saman järjestelyn muille 

palvelun tarjoajille ja verovelvolliselle.  

Lisäksi sääntelyn perusteella Verohallinnolla on mahdollisuus saada palvelun tarjoajalta 

ilmoitettuun järjestelyyn liittyvät asiakirjat ja muut tiedot, joita tarvitaan verotusta 

varten.132 

 

 

3.5 Erityinen tiedonantovelvollisuus oma-aloitteisista veroista  

Myös sivullisen erityinen tiedonantovelvollisuus laissa oma-aloitteisten verojen 

verotusmenettelystä pohjautuu vahvasti verotusmenettelylakiin, sillä säännöksen 

                                                      

131 HE 69/2019 vp: 40 
132 Räbinä, 2022: 686 



52 

ensimmäisessä momentissa viitataan suoraan verotusmenettelylain mukaiseen 

sivullisen erityistä tiedonantovelvollisuutta koskevaan sääntelyyn 133 . Oma-aloitteisten 

verojen verotusmenettelylaissa on kuitenkin säädelty sellaisesta oma-aloitteisiin 

veroihin liittyvästä sivullisen tiedonantovelvollisuudesta, joista ei säädetä 

verotusmenettelylaissa. Finanssilaitokset ovat oma-aloitteisten verojen 

ve