Elina Holma 

Miten osallistamista edistetään yhdenvertaisuuden 
avulla kaupunkikehityksessä 

Tarkastelussa Helsingin, Tampereen ja Oulun tasa-arvo- ja 
yhdenvertaisuussuunnitelmat 

 

 

 

 

 

 

 
  

Vaasa 2025 

Johtamisen akateeminen yksikkö 
Julkisjohtamisen Pro gradu -tutkielma  

Hallintotieteiden maisteriohjelma 



2 

 

VAASAN YLIOPISTO 
Johtamisen akateeminen yksikkö 

Tekijä: Elina Holma 
Tutkielman nimi: Miten osallistamista edistetään yhdenvertaisuuden avulla 

kaupunkikehityksessä: Tarkastelussa Helsingin, Tampereen ja Oulun 
tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat 

Tutkinto: Hallintotieteiden maisteri 
Opintosuunta: 
Työn ohjaaja: 

Julkisjohtaminen 
Antti Mäenpää 

Valmistumisvuosi: 2025 Sivumäärä: 86 

TIIVISTELMÄ: 
Yhdenvertaisen osallisuuden tutkiminen on tärkeää, koska yhteiskunnallisesti osallisuutta 
korostetaan päätöksentekotyössä. Osallisuus ei kuitenkaan voi toteutua kattavasti, jos vain pieni 
joukko ihmisiä osallistuu päätöksentekoon. Yhdenvertainen osallistuminen pyrkii huomioimaan 
erilaisista lähtökohdista tulevat ihmiset päätöksenteossa. Yhdenvertaisen osallistumisen 
toteutuminen vaatii viranomaisilta erilaisten tukitoimien kehittämistä, jotta mahdollisimman 
moni pystyisi osallistumaan kaupunkikehitykseen. Erilaisten ihmisten huomioiminen 
kaupungeissa on tärkeää, koska se luo perustan oikeudenmukaiselle, toimivalle ja kestävälle 
kaupungille. Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan osallistumisen yhdenvertaisuutta 
kaupunkikehityksessä. Tutkielmassa selvitetään miten Helsingin, Tampereen ja Oulun tasa-arvo- 
ja yhdenvertaisuussuunnitelmissa näkyy osallistumisen yhdenvertaisuus. Tasa-arvo- ja 
yhdenvertaisuussuunnitelmia lähestytään kolmen strukturoidun kysymyksen avulla. 
Kysymyksien avulla suunnitelmista pyritään löytämään osallisuutta edistäviä toimia sekä 
selvittämään miten osallisuutta voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden avulla.   
 
Tutkimuksen toteutuksessa hyödynnetään teorialähtöistä sisällönanalyysia sekä 
dokumenttianalyysiä. Teorialähtöisen sisällönanalyysin menetelmän teorioiksi valikoitui 
Sjöblomin (2024) yhteistoiminnallinen kaupunkisuunnitteluteoria ja Anttiroikon (2010; 
perustuen Keränen & Mäkitalo 1987, 31) kansalaisosallistumisen tikapuumalli. Teoriat luovat 
teoreettisen kehikon tarkastella osallistamisen rakennetta ja syvyyttä. Näiden teorioiden avulla 
pystytään tutkimaan osallistumisen yhdenvertaisuutta kaupunkikehityksessä. 
Dokumenttianalyysi valikoitui toiseksi analyysimenetelmäksi, koska Pro gradu -tutkielman 
aineistoina käytetään tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmia. Edellä mainittujen teorioiden 
avulla luotiin strukturoitu analyysirunko. Analyysirungon avulla selvitetään valittujen 
kaupunkien osallistumismenetelmiä kaupunkikehityksessä sekä sitä, miten osallistumisesta 
saataisiin mahdollisimman yhdenvertaista kaikille. 
 
Helsingin, Tampereen ja Oulun tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmista nousee esiin se, 
että osallistamisen tasoissa on selkeitä eroja kaupunkien välillä. Tämä saattaa taas osaltaan 
vaikuttaa siihen, että yhdenvertaisuus ei toteudu kaupungeissa samalla tavalla. Vaikuttaisi siltä, 
että Anttiroikon tikapuumallin keskitasoisten tai maksimitasoisten osallistamismenetelmien 
käyttäminen lisää yhdenvertaisuuden toteutumista kaupungeissa. Maksimitasoiset 
osallistamismentelmät osallistavat kansalaisia minimitasoisia menetelmiä enemmän. 
Kansalaisten osallistaminen päätöksentekoon voi siis osaltaan parantaa yhdenvertaisuuden 
toteutumista kaupunkikehitystyössä. Johtopäätöksissä todetaankin, että osallistamisen 
yhdenvertaisuuteen tulee panostaa, jotta kehitystyössä saataisiin hyödynnettyä 
mahdollisimman laajasti asukkaiden ajatuksia ja näkemyksiä.  

AVAINSANAT: Yhdenvertaisuus, osallisuus, kaupunkikehitys, yhteistoiminnallisuus, 
sisällönanalyysi, tasa-arvo 



3 

 

 

Sisällys 

1 Johdanto 6 

1.1 Tutkielman tavoite ja tutkimuskysymykset 8 

1.2 Tutkielman rakenne 8 

1.3 Tekoälyn käyttö 9 

2 Keskeiset käsitteet 10 

2.1 Kaupunkikehittäminen 10 

2.1.1 Kaupungistuminen 10 

2.1.2 Alue- ja kaupunkikehittäminen 12 

2.2 Yhdenvertaisuus 15 

2.3 Osallisuus 17 

2.3.1 Osallistaminen kaupunkien näkökulmasta 19 

2.3.2 Osallistuminen yksilön näkökulmasta 20 

3 Yhteistoiminnallinen kaupunkisuunnittelu 25 

3.1 Yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoria 29 

3.2 Kaupunkikehittämisen, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden yhteys 34 

3.2.1 Habermansin kommunikatiivinen suunnitteluteoria 35 

3.2.2 Suunnittelukysymysten politiikka 36 

3.2.3 Bourdieun kulttuurinen pääoma 36 

3.2.4 Käsitteiden välinen yhteys 37 

4 Tutkimusmenetelmät ja aineisto 41 

4.1 Aineiston kuvaus 41 

4.2 Aineiston analysointi 42 

4.3 Aineisto 45 

5 Analyysi 48 

5.1 Helsingin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma 50 

5.2 Tampereen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma 58 

5.3 Oulun tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma 64 



4 

 

5.4 Analyysin yhteenveto 70 

6 Johtopäätökset 74 

6.1 Tutkimuskysymyksiin vastaaminen 74 

6.2 Jatkotutkimus ja tutkimuksen rajoitteet 77 

Lähteet 79 

  



5 

 

Kuviot 
 
Kuvio 1. Kansalaisvaikuttamisen tasot  22 

Kuvio 2. Osallisuuden kehät 24 

Kuvio 3. Yhteistoiminnallisen hallinnon kuusi kriteeriä 26 

Kuvio 4. Yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoria 33 

 
 
Taulukot 
 
Taulukko 1. Analyysin yhteenveto 70 

 
 
  



6 

 

1 Johdanto 

Suomessa julkista valtaa käyttävät monet eri tahot, kuten valtio ja kunnat. Tässä Pro 

gradu -tutkielmassa tutkitaan kansalaisten osallistumismahdollisuuksia kuntien 

kehitystyössä. Kunnat vaikuttavat kuntalaisten asioihin kunnallisen päätöksenteon 

kautta. Kunnat voivat aktiivisesti edistää toimillaan tasa-arvoa, osallisuutta sekä 

yhteisöllisyyttä. Kansalaisten osallistumista valtion ja kuntien toimintaan pidetäänkin 

yhtenä demokratian kulmakivenä (Arnstein, 2019). Osallisuus ja toimijuus onkin nähty 

yhtenä 2010-luvun keskeisimmistä teemoista yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa 

(Honkasalo& Laukkanen, 2015). Honkasalo ja Laukkanen (2015) korostaa, että 

osallisuuden käsite nousee esiin melkein kaikissa tämän hetken yhteiskuntapoliittisissa 

dokumenteissa niin kunnallisella, valtiollisella sekä Euroopan unionin tasolla. He 

(Honkasalo& Laukkanen, 2015) korostavat myös, että osallisuutta on tärkeää lähestyä 

sekä yhteiskunnan, että yksilön näkökulmasta. Osallisuuden kokemukseen vaikuttaa aina 

yhteiskunnan tarjoamat resurssit sekä yksilön omat voimavarat ja kokemus osallisuuden 

mahdollisuuksista (Honkasalo& Laukkanen, 2015). 

 

Kaupungit tekevät osallistumisen, vaikuttamisen ja osallisuuden edistämiseksi 

systemaattisesti töitä (Kuntaliiton kaupunkipoliittinen toimintaohjelma 2021–2023). 

Kuntaliiton kaupunkinkipoliittisessa toimintaohjelmassa 2021–2023 todetaan myös, että 

kaupunkien käytössä olevat osallisuuskeinot ovat monipuolisia. Myös kuntalain 

(410/2015) 22 § määrittää kuntalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. 

Kuntalain 22 §:ssä kirjoitetaan, että: “Kunnan asukkailla ja palvelujen käyttäjillä on oikeus 

osallistua ja vaikuttaa kunnan toimintaan”.  Kuntalain 22 § mukaan osallistumista 

voidaan edistää muun muassa keskustelu- ja kuulemistilaisuuksien sekä kuntalaisraatien 

avulla, kuntalaisten mietteiden selvittämisellä ennen päätöksentekoa, valitsemalla 

palveluiden käyttäjien edustajia kunnan toimielimiin, osallistumismahdollisuuksien 

luomisella talouden suunnittelussa, yhteiskehittämisellä palveluiden käyttäjien kanssa ja 

tukemalla asukkaiden ja järjestöjen oma-aloitteista toimintaa. 

 



7 

 

Osallisuudesta on muodostunut suosittu käsite niin poliittis-hallinnollisesti, että 

tutkimuksellisesti. Euroopan unioni on toiminut keskeisessä roolissa 

osallistumispolitiikan edistämisessä (Isola & muut, 2017). He kuitenkin huomauttavat, 

että osallisuutta vahvistava päätöksenteko ja toimintapolitiikka ovat nousseet suureen 

rooliin myös Suomessa kuntapolitiikan saralla. Osallisuuden suuri rooli kunnallisella 

tasolla sai minut kiinnostumaan osallisuuden yhdenvertaisuudesta. Tämän vuoksi Pro 

gradu -tutkielmassa tutkitaan yhdenvertaisuuden ja osallisuuden toteutumista 

kaupunkikehityksessä. Sjöblomin (2024) yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelu 

teoriassa Sjöblom lähestyy tutkittavaa aihetta yhteistoiminnallisen suunnittelun avulla. 

Sjöblom (2024, s.77) korostaa, että osallistamisella pyritään toteuttamaan kansalaisten 

yhdenvertaisen osallistumisen toteutumista. Osallisuus on olennainen osa 

yhdenvertaista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa. Osallisuuden saavuttaminen on kuitenkin 

haaste. Väisänen-Haapanen (2022) nostaa esille heikoimmassa asemassa olevat ihmiset, 

jotka ei syystä tai toisesta saa ääntään kuuluviin ja jäävät ulkopuolelle yhteiskunnan 

päätöksenteosta. 

 

Sjöblomin (2024) teorian avulla pyritään löytämään vastauksia Pro gradu -tutkielman 

tutkimuskysymyksiin. Sjöblomin teorian tueksi analyysiosiossa hyödynnetään 

Anttiroikon (2010; perustuen Keränen & Mäkitalo 1987, 31) kansalaisosallistumisen 

tikapuumallia. Sjöblomin (2024) teoria lähestyy kaupunkikehittämistä 

viranomaisnäkökulmasta, kun taas Anttiroikon (2010) kansalaisosallistumisen 

tikapuumalli kansalaisen näkökulmasta. Anttiroikon tikapuumallissa avataan 

kansalaisosallistumisen tasoja minimitasoisten ja maksimitasoisten toimien kautta. 

Tutkielman aiheen tarkastelu on tärkeää, koska osallisuus ja erilaiset 

vaikuttamismahdollisuudet ovat tärkeässä asemassa yksilön hyvinvoinnin kannalta 

(Salminen & muut, 2021, s.95). 

 

 



8 

 

1.1 Tutkielman tavoite ja tutkimuskysymykset 

Pro gradu -tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten osallistamista voitaisiin 

kehittää yhdenvertaisuuden avulla. Tutkimuksessa tarkastellaan valittujen kaupunkien 

tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmia. Tarkastelun avulla tutkitaan sitä, miten eri 

kaupungit edistävät osallisuutta yhdenvertaisuuden avulla ja miten se näkyy kaupunkien 

kaupunkikehitystyössä. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmia tarkastellaan 

Sjöblomin (2024) yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelu teorian ja Anttiroikon (2010; 

perustuen Keränen & Mäkitalo 1987, 31) kansalaisosallistumisen tikapuumallin avulla.  

 

Pro gradu -tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 

1. Mikä on kaupunkikehittämisen, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden välinen 

yhteys? 

2. Miten osallistamista voidaan edistää yhdenvertaisuuden avulla käytännön 

kaupunkikehitystyössä? 

 

 

1.2 Tutkielman rakenne 

Pro gradu -tutkielma rakentuu kuudesta pääluvusta. Nämä pääluvut sisältävät 

johdannon lisäksi kattavan teoriaosuuden tutkielman aiheesta, metodiosuuden, 

analyysin sekä johtopäätökset. Tutkielman johdantoluvussa avataan tutkielman aihetta 

yleisellä tasolla, esitellään tutkimuskysymykset sekä kerrotaan tutkielman rakenteesta. 

Teoriaosuudessa keskitytään tutkielman kannalta olennaisiin käsitteisiin. Nämä käsitteet 

ovat kaupunkikehittäminen, yhdenvertaisuus sekä osallisuus. Teoriaosuuden jälkeen 

siirrytään lukuun kolme, jossa lähdetään avaamaan yhteistoiminnallisen 

kaupunkisuunnittelun teoriaa. Yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoria toimii 

tutkielmaa kannattelevana teoriana. Luvussa kolme vastataan myös ensimmäiseen 

tutkimuskysymykseen yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelu teorian sekä keskeisten 

käsitteiden avulla. Neljännessä pääluvussa keskitytään tutkielman tutkimusmenetelmiin 

sekä valittuihin tutkimusaineistoihin. Viidennessä pääluvussa analysoidaan Helsingin, 



9 

 

Tampereen ja Oulun tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat sekä vastataan kolmeen 

analyysirungon kysymykseen.  Pro gradu -tutkielma päättyy johtopäätöksiin. 

Johtopäätöksissä vastataan tutkielman tutkimuskysymyksiin ja pohditaan Pro gradu -

tutkielman tuloksia yhdenvertaisen osallistamisen näkökulmasta. Tutkimuskysymyksiin 

vastaamisen lisäksi johtopäätöksissä pohditaan tutkimuksen rajoitteita sekä 

jatkotutkimus mahdollisuuksia. 

 

 

1.3 Tekoälyn käyttö 

Pro gradu -tutkielman kielenhuollossa on käytetty työvälineenä tekoälyä. Työssä on 

käytetty Chatgpt-5 mallia. Tekoälyä on myös hyödynnetty kirjoittajan omien näkökulmien 

vertailussa. Tekoälyä ei ole käytetty sisällön tai tekstin tuottamisessa. Tekoälyltä ei ole 

myöskään otettu tekstiä Pro gradu -tutkielmaan.  



10 

 

2 Keskeiset käsitteet 

Tässä luvussa avataan Pro gradu -tutkielman kannalta keskeiset käsitteet 

kaupunkikehittäminen, yhdenvertaisuus ja osallisuus. Käsitteiden määrittely lähtee 

liikkeelle kaupunkikehittämisen tarkastelulla. Tämän jälkeen siirrytään käsittelemään 

yhdenvertaisuutta sekä osallisuutta. 

 

 

2.1 Kaupunkikehittäminen  

2.1.1 Kaupungistuminen 

Kaupunkikehitystä tutkittaessa on tarpeen pohtia mitä kaupungistuminen on. 

Polyzoksen (XI, 2012) mukaan kaupungistuminen on prosessi, jossa suuri joukko ihmisiä 

asuu ja kokoontuu suurissa kaupungeissa tai kaupunkialueilla. Hänen mukaansa 

kaupungistuminen luo sekä uusia mahdollisuuksia että haasteita ihmiselämälle. Tämän 

vuoksi kaupunkikehityksen, kaupunkisuunnittelun ja kaupunkien kasvuprosessien 

seuraaminen on haastavaa. Zhangin (2015) mukaan 1800-luvun alussa vain noin kaksi 

prosenttia maailman väestöstä asui kaupungeissa. 1900-luvun alussa luku oli kasvanut 

noin 15 prosenttiin. Kaupungistuminen lähti kiihtymään 1950-luvulla nopeasti. Vuonna 

2007 yli puolet maailman väestöstä asui jo kaupungeissa. Zhangin (2015) mukaan 

vuonna 2050 prosenttiluku tulee olemaan yli 70 prosenttia koko maailman väestöstä.  

Kaupungistumiskehitys on siis kiihtynyt 2000-luvun aikana. 

 

Valtioneuvoston julkaisun (Airikkala & muut, 2022, s.45) mukaan Suomessa 

kaupunkialueilla asuvien ihmisten osuus on kasvanut 64 prosentista 73 prosenttiin 2000-

luvulla. Samanaikaisesti myös kaupungissa sijaitsevien työpaikkojen osuus on noussut 73 

prosentista 80 prosenttiin. Valtioneuvoston julkaisun (Airikkala & muut, 2022, s.45) 

mukaan kaupungistuminen tulee tulevaisuudessakin jatkumaan, mutta hitaampana kuin 

aiemmin. Arvioiden mukaan väestön kaupungistumisaste nousee vuoteen 2050 

mennessä 73 prosentista 79 prosenttiin. Suomessa kaupungistuminen on siis ollut 



11 

 

nopeampaa verrattuna Zhangin (2015) vertailemiin tilastoihin maailman 

kaupungistumisesta. Valtionneuvoston julkaisussa (Airikkala & muut, 2022, s.45) 

todetaan myös, että kaupungistumisen rinnalla kaupungeissa sijaitsevien työpaikkojen 

prosentuaalinen aste tulee nousemaan 80 prosentista 85 prosenttiin. 

 

Kaupungistumista pidetään aikaamme määrittelevänä tekijänä. Se on konkreettisin ilmiö 

ihmisasutusmallien muutoksista maailmanlaajuisesti. Tutkimusten mukaan joka päivä 

tuhannet ihmiset muuttavat kaupunkeihin ympäri maailmaa paremman elämän toivossa 

(Zhang, 2015). Kaupungistuminen nähdään maailman laajuisena megatrendinä. 

Kaupungistumisen myötä yhä useammat toiminnot keskittyvät kaupunkeihin ja 

samanaikaisesti yhä useampi asuu kaupungeissa (Suomen ympäristökeskus, 2022). 

Kaupungistumisen myötä maaseudut menettävät väestöään ja samalla palvelut 

vähenevät. Valtioneuvoston (2022) arvion mukaan kaupungistuminen jatkuu Suomessa 

tulevien vuosikymmenten aikana. Kaupungistumisen seurauksena erityisesti isoimpia 

kaupunkeja tullaan kehittämään ja rakentamaan lisää. Suomen ympäristökeskuksen 

(2022) mukaan vähintään 200 ihmisen asukaskeskittymiä kutsutaan taajamiksi. Vuonna 

2021 Suomessa oli yli 5000 asukkaan taajamia 101. Näissä 101 taajamassa asui 74 

prosenttia Suomen väestöstä eli 4,1 miljoonaa ihmistä. 

 

Ympäristökeskuksen tekemä tutkimus osoittaa selkeästi, että Suomen väestöstä 

merkittävä osa asuu kaupungeissa tai niiden vaikutusalueilla. Suomen 

ympäristökeskuksen ylläpitämän kaupunki-maaseutuluokituksen perusteella laskettu 

kaupungistumisaste oli vuoden 2023 väestötiedoilla 74,0 prosenttia väestöstä (Suomen 

ympäristökeskus, 2022). Zhangin (2015) mukaan nopea kaupungistuminen aiheuttaa 

isoja ongelmia ja haasteita, kuten köyhyyttä, työttömyyttä, korkeita asumiskustannuksia, 

ympäristön kantokyvyn heikkenemistä sekä kaupunkien taloudellisten ja hallinnollisten 

valmiuksien heikkenemistä. Kaupungistumisen haasteisiin ja ongelmiin voidaan reagoida 

aluekehittämisen ja kaupunkikehittämisen keinoin. 

 



12 

 

2.1.2 Alue- ja kaupunkikehittäminen 

Aluekehittäminen tarkoittaa yhden tai useamman toimijan osallistumista tietyn 

aluekokonaisuuden kehitykseen ja suunnitteluun (Sotarauta, 2015, s.1). Sotaraudan 

mukaan aluekehittäminen on toimintaa, jossa jo olemassa olevia resursseja ja uusia 

voimavaroja valjastetaan käyttöön. Alueen käsite voi viitata esimerkiksi kuntaan, 

kunnanosaan, seutukuntaan, maakuntaan, kokonaiseen valtioon tai valtiorajat ylittävään 

kokonaisuuteen, kuten Euroopan unioniin. Alue voidaan määritellä myös toiminnallisesti, 

poliittisesti, hallinnollisesti, kulttuurisesti tai maantieteellisesti (Sotarauta, 2015, s.1). 

Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisussa (Soininvaara & muut, 2023, s.15–16) korostetaan, 

että aluekehittäminen heijastelee aina oman aikakautensa poliittisia ja yhteiskunnallisia 

ilmiöitä ja ihanteita. Julkaisun mukaan aluekehittämisen painopisteet, pyrkimykset ja 

toimintatavat ovat alati muutoksessa. Aluekehittämisen sisältöön vaikuttaa aina ajassa 

vallalla olevat hyvän ja toimivan valtion ideaalit (Soininvaara & muut, 2023, s.16). Työ- ja 

elinkeinoministeriö (n.d. -b) linjaa, että aluekehittäminen on valtion, maakuntaliittojen, 

kuntien ja muiden toimijoiden vuorovaikutuksessa tapahtuvaa yhteistyötä ja 

monitasoista toimintaa. Aluekehittäminen perustuu erilaisten alueellisten tarpeiden ja 

vahvuuksien huomioimiseen ja hyödyntämiseen. Valtioneuvoston aluekehittämispäätös 

2024–2027 linjaa, että aluekehittämisen toimien ja strategioiden pohjana on aina 

aluelähtöisyys (Työ- ja elinkeinoministeriö, 2024, s.24). Aluelähtöisyys tarkoittaa 

julkaisun mukaan sitä, että aluekehittämistoimet perustuvat alueiden ominaispiirteisiin, 

vahvuuksiin sekä alueen väestön ja toimijoiden kulttuuriseen ja sosiaaliseen pääomaan.  

 

Aluekehittämisestä määrätään myös lainsäädännössä. Laki alueiden kehittämisestä ja 

Euroopan unionin alue- ja rakennepolitiikan toimeenpanosta (756/2021) säätää 

kansallisen aluepolitiikan ja Euroopan unionin alue- ja rakennepolitiikan 

yhteensovittamisesta. Lakia sovelletaan niin kansallisten alueiden kehittämisessä kuin 

Euroopan unionin alue- ja rakennepolitiikan rahastoista rahoittavien suunnitelmien ja 

ohjelmien valmistelussa sekä hallinnoinnissa, seurannassa, arvioinnissa sekä 

yhteensovittamisessa. Laissa (756/2021) sanotaan, että: ”Alueiden kehittäminen on 

valtion, maakuntien liittojen, kuntien ja muiden toimijoiden vuorovaikutukseen 



13 

 

perustuvaa hallinnonalojen välistä yhteistyötä ja monitasoista toimintaa, joka perustuu 

kansallisiin ja alueiden erilaisiin vahvuuksiin ja tarpeisiin”. Laissa (756/2021) sanotaan 

myös, että alueiden kehittämisen tavoitteena on edistää alueiden kasvua, kilpailukykyä, 

kestävää kehitystä, asukkaiden hyvinvointia ja elinympäristön laatua. Lain (756/2021) 6 

§ määrittää alueiden kehittämisvastuusta. Pykälän mukaan alueiden kehittämisvastuu 

on valtioilla ja kunnilla. Aluekehittämisestä vastaa valtakunnallisella tasolla valtio. 

Kuntien tehtävien osuutta valvoo siihen määrätty maakunnan liitto 

aluekehittämisviranomaisena. Maakunnan liitto tulee olla jokaisessa maakuntajakolaissa 

tarkoitetussa maakunnassa ja alueen kuntien tulee olla maakunnan liiton jäsen. 

Maakunnan liitto on oman alueensa tärkein edunvalvoja. Maakunnan liiton tehtävänä 

on lain (756/2021) 17 §:n mukaan vastata alueensa aluekehittämisen strategisesta 

kokonaisuudesta. Tässä tehtävässä maakunnan liitto muun muassa valmistelee ja 

toimeenpanee alueensa pitkän aikavälin strategian ja edistää alueensa elinkeinoelämää 

ja sen erikoistumista.  

 

Suomessa laaditaan hallituskausittain aluekehittämispäätös. Laissa (756/2021).  

määrätään aluekehittämispäätöksestä. Lain 24 §:ssä säädetään, että valtioneuvosto 

päättää hallituskausittain koko maata koskevista alueiden kehittämisen painopisteistä 

aluekehittämispäätöksen avulla. Aluekehittämispäätöksen avulla ohjataan myös eri 

alueiden kehittämisen ja toimenpiteiden yhteensovittamisesta.  Valtioneuvosto hyväksyi 

27.3.2024 vuosille 2024–2027 aluekehittämisen painopisteet. Aluekehittämispäätöksen 

Uudistuvat ja hyvinvoivat alueet -painopisteet ovat hyvinvoiva väestö ja yhteisöt, kestävä 

elinvoima ja investoinnit sekä vetovoimainen elinympäristö ja monimuotoinen luonto 

(Työ- ja elinkeinoministeriö, 2024). Aluekehittämispäätös ei suoraan vaikuta kuntien 

kaupunkikehittämiseen. Kuitenkin aluekehittämispäätös ohjaa maakunnan liittoja 

aluekehittämisessä. Maakuntaliitot taas huomioivat aluekehittämispäätöksen omissa 

strategioissaan. Kunnat ja kaupungit soveltavat kunta- ja kaupunkikehityksessä 

aluekehittämispäätöksen raameja yhteistyössä maakunnan liittojen kanssa (Työ- ja 

elinkeinoministeriö, 2024).  

 



14 

 

Aluekehittäminen voidaan rajata vielä tarkemmin kaupunkikehittämiseksi. Hokkasen 

(2019) mukaan kaupunkikehittäminen voidaan määritellä kehittämistyöksi, joka 

suuntautuu kaupungin sosiaalisiin, fyysisiin, taloudellisiin tai kulttuurisiin prosesseihin ja 

rakenteisiin. Työ- ja elinkeinoministeriön (n.d. -a) mukaan kaupungit ovat Suomen 

kestävän kehityksen, kasvun ja hyvinvoinnin aikaansaajia sekä merkittäviä resurssien, 

osaamisen ja innovaation lähteitä. Alhassan (2025) korostaa, että kaupunkisuunnittelu 

vaatii innovatiivisia lähestymistapoja. Innovatiivisten lähestymistapojen avulla voidaan 

ymmärtää ja käsitellä erilaisten sidosryhmien, resurssien ja sosioympäristöllisten 

tekijöiden dynaamista vuorovaikutusta. Alhassan (2025) mukaan perinteiset 

suunnittelumenetelmät eivät usein enää nykypäivänä riitä huomioimaan nykyajan 

monimutkaisten kaupunkijärjestelmien toimintaa ja yhteyksiä. 

 

Kaupunkikehittäminen on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana 

strategisemmaksi. Se on tuonut eri toimijoita yhteen päätöksenteon aikaansaamiseksi. 

Strateginen kaupunkikehittäminen vaatii eri aluetasojen, toimijaverkostojen ja 

näkökulmien yhteistyötä (Kalliomäki & muut, 2020, s.2). Kaupunkikehittämisessä 

toimijoiksi voidaan ajatella kaupungin asukkaat, kaupungin hallinto-organisaatio ja 

yksityinen sektori (Rice & muut, 2019). Yhteiskehittämisen käsikirjassa kaupungin 

toimijoiksi määritellään asukkaat, kaupungin hallinto, yritykset ja tutkimus-, kehitys- ja 

innovaatiotoimijat (Hagman & muut, 2018, s.7 & 13). 

 

Kaupunkien toiminnasta ja kaupunkikehittämisen pääpiirteistä säädetään kuntalaissa 

(Hirvi-Ijäs & muut, 2020, s.22). Kuntalain (2015/410) 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on 

mahdollistaa kunnan asukkaille osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet kunnan 

toiminnassa. Ensimmäisessä §:ssä säädetään, että kunnan tehtävänä on edistää 

asukkaiden hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa. Kunnan tulee myös järjestää asukkaille 

palvelut sosiaalisesti, taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla.  Lain 

(2015/410) 7 §:ssä määritetään, että kuntien tulee itsehallinnon nojalla hoitaa itselleen 

ottamansa tehtävät sekä järjestää lailla erikseen määrätyt tehtävät. Lain (2015/410) 8 

§:ssä määrätään kunnan järjestämisvastuusta. Pykälän mukaan kunta voi järjestää laissa 



15 

 

säädetyt tehtävät itse tai sopia järjestämisvastuun siirtämisestä toiselle kunnalle tai 

kuntayhtymälle. Järjestämisvastuussa oleva kunta tai kuntayhtymä vastaa palveluiden ja 

muiden toimenpiteiden yhdenvertaisesta saatavuudesta, tarpeen, määrän ja laadun 

määrittelemisestä, tuottamistavasta, tuottamisen valvonnasta sekä viranomaiselle 

kuuluvan toimivallan käyttämisestä. Kaupunkikehittämisen käsitettä avataan lisää 

luvussa 3 Sjöblomin (2024) luoman yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelu teorian 

kautta.   

 

 

2.2 Yhdenvertaisuus 

Pro gradu -tutkielma tutkii yhdenvertaisuuden toteutumista kaupunkikehittämisessä. 

Kunnollisen tutkimustiedon saamiseksi yhdenvertaisuutta on tarpeen avata 

lainopillisesta näkökulmasta sekä kirjallisuuden kautta. Yhdenvertaisuus on määritelty 

Suomen lainsäädännössä. Ihmisten yhdenvertaista kohtelua pidetään yhtenä Suomen 

oikeusjärjestyksen peruspilareista ja arvoista (Lavapuro & muut, 2016, s.38). 

Yhdenvertaisuus voidaan nähdä oikeudenmukaisen yhteiskunnan peruspilarina. 

Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa yhdenvertaisuuden avulla mahdollistetaan 

yksilöiden yhtäläiset mahdollisuudet osallistua heitä koskevaan päätöksentekoon ja 

yhteiskuntaan (Siukola & muut, 2024, s.10). Yhdenvertaisuuden perustana on Suomen 

perustuslain (731/1999) säännös, joka koskee yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. 

Perustuslain (731/1999) toisessa luvussa säädetään perusoikeuksista. Lain 6 § määrittää 

yleisen yhdenvertaisuuslausekkeen, syrjintäkiellon, erityissäännöksen sukupuolten 

välisestä tasa-arvosta ja lasten kohtelemisesta yksilöinä (Leppänen, 2015, s.1).  

 

Yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen on yhdenvertainen lain edessä 

(Suomen perustuslaki 1999/731). Oikeusministeriö linjaa, että perustuslaki on kaiken 

lainsäädännön ja julkisen vallan perusta. Yhdenvertaisuutta käsiteltäessä 

lainsäädännöllinen puoli on erityisen tärkeää huomioida, koska lainsäädäntö määrittelee 

laajasti yhdenvertaisuuden käsitettä. Suomen perustuslaki määrää, että kaikki ihmiset 

ovat yhdenvertaisia lain edessä. Perustuslain (1999/731) 6 §: ssä määritetään seuraavasti: 



16 

 

“Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, 

alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden 

tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”.  

 

Yhdenvertaisuuslaki määrittää perustuslakia tarkemmin yhdenvertaisuuden 

periaatteista. Yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on 

edistää yhdenvertaisuutta ja ehkäistä syrjintää sekä tehostaa syrjinnän kohteeksi 

joutuneen oikeusturvaa. Yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 5 §:ssä määrätään 

viranomaisen velvollisuudesta edistää yhdenvertaisuutta. 5 §:n mukaan viranomaisten 

on arvioitava toimintaansa suhteessa eri väestöryhmiin sekä ryhdyttävä tarpeen 

vaatiessa tarvittaviin toimenpiteisiin. Yhdenvertaisuuslain (1325/2014) kolmannessa 

luvussa määrätään syrjinnän ja vastatoimien kiellosta. Syrjinnällä tarkoitetaan 

yhdenvertaisuuslain (1325/2014) mukaan syrjintää tai eriarvoista kohtelua muun 

muassa iän, alkuperän, kansalaisuuden, uskonnon, mielipiteen tai vammaisuuden takia. 

Mannila (2024, s.7). korostaa oikeusministeriön julkaisussa, että syrjintä on edelleen 

merkittävä ongelma monilla elämän osa-alueilla. Stenmanin (2022, s.12) mukaan 

oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa henkilöön itseensä liittyvät tekijät, kuten 

seksuaalinen suuntautuneisuus, vammaisuus, uskonto tai etninen alkuperä eivät saisi 

vaikuttaa ihmisen mahdollisuuksiin osallistua yhteiskunnan toimintaan. 

 

Yleinen yhdenvertaisuuden vaatimus tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että lain 

soveltamisessa tulee vaatia yhdenvertaisuuden toteutumista (Lavapuro & muut, 2016, 

s.39). Heidän (Lavapuro & muut, 2016) mukaansa lain kannalta samanlaisia tapauksia 

tulee käsitellä samalla tavalla. Muodollinen yhdenvertaisuus tarkoittaa siis sitä, että 

kaikkia tulee kohdella aina samalla tavalla päätöksenteossa (Yhdenvertaisuus.fi, n.d.). 

Ihmisten lähtökohdat ja mahdollisuudet poikkeavat kuitenkin usein toisistaan. Tämän 

vuoksi tosiasiallisen yhdenvertaisuuden toteutuminen vaatii sitä, että eriarvoisuutta 

pyrittäisiin aktiivisesti torjumaan kaikilla yhteiskunnan tasoilla (Stenman, 2022, s.12). 

Tosiasiallisen yhdenvertaisuuden kannalta yhteiskunnassa esiintyvä eriarvoisuus 

näyttäytyy oikeudellisena ongelmana (Lavapuro, 2016, s. 39). Suomen perustuslain 



17 

 

(731/1999) 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava ihmisoikeuksien sekä 

perusoikeuksien toteutuminen. Tämän vuoksi yhdenvertaisuutta tulee pyrkiä 

edistämään kansalaisten keskuudessa.  

 

Muodollisen yhdenvertaisuuden rinnalle nousee tosiasiallinen yhdenvertaisuus. 

Valtioneuvoston yhdenvertaisuussuunnitteluoppaassa (2010, s.10) korostetaan, että 

kaikkien ihmisten samanlainen kohtelu ei aina takaa yhdenvertaisuuden toteutumista, 

koska ihmisten mahdollisuudet ja lähtökohdat poikkeavat huomattavasti toisistaan. 

Tosiasiallinen yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että tarpeen vaatiessa voidaan poiketa 

samanlaisen kohtelun periaatteesta, jotta yhdenvertaisuus pystyy toteutumaan kaikille 

tasapuolisesti (Yhdenvertaisuus.fi). Yhdenvertaisuuslain 9 § määrittää positiivisesta 

erityiskohtelusta. Yhdenvertaisuuden toteutuminen voi vaatia eriarvoisuuden ja 

syrjinnän aktiivista poistamista esimerkiksi positiivisen erityiskohtelun keinoin. Kaikkien 

yhtäläinen kohtelu ei siis aina takaa yhdenvertaisuuden toteutumista. Positiivinen 

erityiskohtelu tarkoittaa keinoja, joilla tosiasiallinen yhdenvertaisuus voi toteutua. 

Positiivinen erityiskohtelu tarkoittaa siis toimenpiteitä, joilla parannetaan heikommassa 

asemassa olevien henkilöiden olosuhteita ja asemaa (Yhdenvertaisuuslaki, 1325/2014).  

 

 

2.3 Osallisuus 

THL:n artikkelin (Isola & muut, 2017) mukaan yhteiskunnan tarjoamilla palveluilla on 

tärkeä rooli osallisuuden edistämisessä. Artikkelissa (Isola & muut, 2017) korostetaan 

myös, että merkittävä osa osallisuuden kehittämisestä tulee kansalaisten ja yksilöiden 

oman aktiivisuuden edistämisestä. Osallisuus on vaikuttamista oman elämän osa-

alueisiin, kuten palveluihin, toimintoihin ja yhteisiin asioihin. Se on myös kuulumista 

johonkin kokonaisuuteen, jossa henkilö pystyy itse vaikuttamaan  tapahtuviin asioihin ja 

tapahtumiin. Osallisuutta pidetään myös tunteena, jota jokainen yksilö itse kokee 

(Nieminen, 2022). Osallisuus nähdään politiikkaohjelmissa tavoitteena sekä keinona 

lisätä kansalaisten hyvinvointia. Osallisuus on myös keino, jolla kasvatetaan yhteiskunnan 

luottamusta, kestävyyttä ja sosiaalista eheyttä. (Honkasalo & Laukkanen, 2015). 



18 

 

 

Osallisuuden käsite on laaja. Usein osallisuudesta puhuttaessa saatetaan puhua 

samanaikaisesti myös osallistamisesta ja osallistumisesta. Pro gradu -tutkielman 

kannalta on oleellista eritellä nämä kolme termiä toisistaan. Ensiksi avaan osallisuuden 

käsitteen. Tämän jälkeen syvennytään osallisuuden alakäsitteisiin, eli osallistamiseen ja 

osallistumiseen.  

 

Isola ja muut (2017, s.3) katsovat osallisuuden olevan johonkin kuulumista (belonginess), 

yhteisyyttä (togetherness), liittymistä (involvement) ja yhteensopivuutta (coherence). 

Heidän (Isola ja muut, 2017) mukaansa osallisuus on myös osallistumista ja 

osallistumiseen liittyvää vaikuttamista. Väisänen-Haapanen (2022) taas kirjoittaa, että 

osallisuus näyttäytyy kuntalaisille monin eri tavoin. Hän nostaa esille mahdollisuuden 

tulla kuulluksi, osallisuuden tunteen ja mahdollisuuden vaikuttaa itseään ja 

ympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Anttiroiko (2010, s. 79) kuvailee osallisuutta 

yksilön kiinnittymisenä yhteisöönsä. Yksilöllä voi olla erilaisia osallistumis- ja 

osallisuusrooleja yhteisössä (Anttiroiko & muut, 2007, s. 250–252). Yksilö voi osallistua 

päätöksentekoon esimerkiksi äänestämällä, osallistumalla suoraan päätöksentekoon 

aktiivisena toimijana, informaation vastaanottajana tai tuottajana sekä palveluiden 

käyttäjänä (Anttiroiko & muut, 2007, s. 250–252). 

 

Osallisuudesta on määrätty myös Suomen lainsäädännössä. Suomen perustuslain 

(731/1999) 2 §:ssä määritetäään kansanvaltaisuudesta ja oikeusvaltioperiaatteesta. 

Pykälän mukaan valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle. Kansanvallan periaatteen 

mukaisesti yksilöllä on oikeus vaikuttaa ja osallistua yhteiskunnan ja elinympäristönsä 

kehittämiseen. Lain (731/1999) 12 § koskee sananvapautta ja julkisuutta. Jokaisella on 

oikeus omaan mielipiteeseensä sekä oikeus ilmaista itseään. 12§:ssä määrätään myös, 

että jokaisella on oikeus saada tietoja julkisesta asiakirjasta. Lain (731/1999) 14 § 

määrittää vaali- ja osallistumisoikeudesta. Pykälä määrittää, että Suomessa julkisen 

vallan tehtävänä on toimillaan edistää kansalaisten mahdollisuuksia osallistua ja 

vaikuttaa heitä koskevaan päätöksentekoon ja yhteiskunnalliseen toimintaan.  



19 

 

 

Kuntalain (2015/410) ensimmäisen luvun 1 §:ssä määritellään kuntalain tarkoitus. 

Kuntalaissa määrätään, että lain on luotava edellytykset kunnan asukkaiden 

itsehallinnon sekä vaikuttamis- ja osallistumismahdollisuuksien toteutumiselle kunnan 

toiminnassa. Kuntien tulee kuntalain mukaan edistää asukkaidensa hyvinvointia ja 

alueensa elinvoimaa sekä järjestää asukkaille palvelut sosiaalisesti, taloudellisesti ja 

ympäristöllisesti kestävällä tavalla. Kuntalain viidennessä luvussa määrätään kunnan 

asukkaiden osallistumisoikeudesta. Viidennen luvun 22 §:ssä määritetään osallistumis- 

ja vaikuttamismahdollisuuksista. 22 §:ssä määritetään, että kunnan asukkailla on oikeus 

vaikuttaa ja osallistua kunnan toimintaan. Kunnan valtuuston on lain mukaan pidettävä 

huolta osallistumisen ja vaikuttamisen menetelmistä sekä mahdollisuuksista. Kunnat 

voivat lisätä osallisuutta muun muassa laissa määrätyllä aloiteoikeudella, äänestyksillä ja 

erilaisilla neuvostoilla. 

 

 

2.3.1 Osallistaminen kaupunkien näkökulmasta 

Osallistaminen tarkoittaa tilannetta tai tapaa, jossa yksilöitä aktivoidaan osallistumaan 

järjestettävään toimintaan. Osallistamisessa pyritään tuottamaan osallistuvalle 

henkilölle kokemus osallisuudesta ja sen toteutumisesta (Honkasalo & Laukkanen, 2015, 

s. 25). Osallistaminen on prosessi, jossa ihminen otetaan mukaan päätösten 

suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin. Kuntien ja kaupunkien näkökulmasta 

osallisuuden ajatellaan olevan kaupunkilaisten osallistumista kaupunkien toimintaan ja 

kaupunkikehittämiseen (Pentti, 2022, s. 54). Osallistamisen kannalta on myös tärkeää 

vahvistaa yksilöiden autonomiaa, lisätä yksilöiden tunnetta elämän hallittavuudesta ja 

vahvistaa ennakoitavuutta yksilöiden arjessa (Isola & muut, 2017, s.25). Osallistaminen 

voidaan nähdä osallistumiskäsitteen osana. Osallistamisessa osallistumista lähestytään 

julkishallinnollisesta näkökulmasta, kun taas osallistuminen viittaa enemmän yksilön 

näkökulmaan. Julkishallinnollisesti osallistuminen toteuttaa osallistuvaa demokratiaa 

(Isola & muut, 2017). Julkishallinto määrittää sen, miten ihmiset voivat osallistua heitä 

koskevaan päätöksentekoon. Yksilöt saavat tämän jälkeen halutessaan omaehtoisesti 



20 

 

osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon (Isola & muut, 2017). Julkisten 

organisaatioiden näkökulmasta osallistuminen toteuttaa osallistuvaa demokratiaa. 

Suomen lainsäädäntö velvoittaa osaltaan julkishallintoja edistämään yksilöiden 

mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa heitä koskevaan päätöksentekoon (Salminen & 

muut, 2021, s. 84). Lehtonen (2022, s. 217)  kirjoittaa artikkelissaan, että 2010-luvulla 

julkishallinon pyrkimyksenä on ollut kehittää hallintojärjestelmien legitimiteettiä sekä  

kansalaisten ja erilaisten yhteistöjen osallistumista päätöksentekoon. Hän nostaa esille 

myös  hallinnon ja kansalaisten välisen luottamuksen kehittämisen sekä uusien 

ratkaisuiden löytämisen palveluiden ja asuinalueiden kehittämisessä.  

 

 

2.3.2 Osallistuminen yksilön näkökulmasta 

Osallistuminen nähdään kokreettisena vaikuttamisena ja mukana olona (Honkasalo & 

Laukkanen, 2015). Kirjassa “Kuntien toiminta, johtaminen ja hallintasuhteet” (Anttiroiko 

& muut, 2007, s.244) osallistuminen nähdään paikallishallintojen toimintaan 

osallistumisena. Paikallishallintojen toimintaan osallistuminen nähdään osallistumisena 

kunnan päätöksentekoon esimerkiksi talouden, palveluiden ja kaupunkikehittämisen 

osa-alueilla. Osallistumiselle on tyypillistä henkilöiden oma halu osallistua 

päätöksentekoon ja prosesseihin (Anttiroiko & muut, 2007, s.244). Henkilöllä itsellään 

tulee siis olla halu osallistua julkiseen toimintaan. Osallistuminen tarkoittaa myös 

toimintaa, jossa yksilö vaikuttaa johonkin itselleen tärkeää asiaan (Tampereen osallisuus- 

ja yhteisöllisyys suunnitelma, 2023).  

 

Osallisuus osallistumisen näkökulmasta tarkoittaa kuulumista johonkin sellaiseen 

kokonaisuuteen, jossa yksilö pystyy osallistumaan omaan elämäänsä vaikuttaviin 

hyvinvoinnin lähteisiin sekä vuorovaikutussuhteisiin. Henkilö pystyy itse osallisuuden ja 

osallistumisen avulla vaikuttamaan oman elämän kulkuun, toimintoihin, ympäristöön, 

mahdollisuuksiin sekä yhdessä päätettäviin asioihin (Isola & muut, 2017, s.5). 

Osallisuuden voidaan katsoa näkyvän yksilöiden toiminnassa kolmella eri tavalla (Isola & 

muut, 2017, s. 23-25). Ensimmäinen tapa liittyy päätösvaltaan. Yksilöllä on päätösvalta 



21 

 

omasta elämästään ja mahdollisuus säädellä omaa tekemistään. Yksilöllä on 

osallisuuden vuoksi myös mahdollisuus ennakoitavaan ja hallittavaan 

toimintaympäristöön. Toinen tapa liittyy vaikuttamisen prosesseihin. Yksilö pystyy 

osallisuuden avulla vaikuttamaan ympärillä tapahtuviin päätöksiin ja prosesseihin. 

Osallisuuden ilmenemisen kolmas tapa liittyy yksilön mahdollisuuksiin osallistua häneen 

liittyvään päätöksentekoon. Yksilö pystyy muun muassa osallistumaan sosiaalisiin 

suhteisiin ja luomaan merkityksellisyyttä ympärilleen ja omaan ympäristöönsä (Isola & 

muut, 2017, s. 23-25). 

 

Osallisuus ilmenee myös vaikuttamisen prosesseina, päätösvaltana omasta elämästä ja 

paikallisesti. Päätösvallan avulla yksilöt pystyvät säätelemään tekemisiään ja olemaan 

osa toimintaympäristöä, joka on hallittava, ennakoitava ja ymmärrettävä. Paikallisesti 

yksilöt pystyvät vaikuttamaan yhteiseen ympäristöön ja osallistumaan yhteisen hyvän 

luomiseen (Siukola & muut, 2024, s.19). Osallisuuden kautta kuntien asukkaat pystyvät 

vaikuttamaan yhteiskuntaan niin paikallisesti kuin laajemmalla tasolla. Osallisuus lisää 

myös merkityksellisyyden tunnetta asukkaissa (Nieminen, 2022). Salminen ja muut 

(2021) viittaavat artikkelissaan Häikiön (2014) ja Lehtosen (2013) ajatukseen siitä, että 

osallistuminen voidaan jaotella kahteen eri ryhmään. Ensimmäinen ryhmä viittaa 

kansalaisten omaehtoiseen toimintaan, jossa kansalaiset oma-aloitteisesti osallistuvat 

päätöksentekoon esimerkiksi erilaisten järjestöjen ja liikkeiden avulla. Toisen ryhmän 

nähdään liittyvän julkishallinnon prosesseihin, joihin kansalaiset osallistuvat tai heidät 

ohjataan osallistumaan. Tällainen prosessi voi esimerkiksi liittyä kaupungin 

kaavoitukseen (Salminen & muut, 2021, s.83). 

 

Osallistumista voidaan lähestyä myös siltä kannalta, että sen tarkoituksena on 

mahdollistaa kansalaisille mahdollisuus osallistua käynnissä oleviin prosesseihin, joilla 

suunnitellaan tai tehdään yhteiskunnallisia päätöksiä (Anttiroiko, 2010). Anttiroiko (2010) 

avaa osallistumisen ohella vaikuttamisen käsitettä. Hänen mukaansa vaikuttaminen 

eroaa osallistumisen käsitteestä. Vaikuttaminen tarkoittaa muutoksen aikaansaamista 

esimerkiksi poliittisissa prosesseissa. Hänen mukaansa vaikuttaminen viittaa 



22 

 

osallistumista vahvemmin kansalaisten mahdollisuuksiin ja kykyyn muuttaa asioita 

poliittis-hallinnollisissa prosesseissa (Anttiroiko, 2010, s.79). Keräsen ja Mäkitalon (1981, 

s. 31) mallin pohjalta Anttiroiko (2010) kehitteli kansalaisosallistumisen tikapuumallin. 

Tikapuumalli kuvastaa Anttiroikon (2010, s. 79–80) mukaan hyvin vaikuttamisen ja 

osallistumisen yhteen kietoutumista. Kansalaisosallistumisen tikapuumallissa 

osallistumista ja vaikuttamista havainnoidaan maksimitason ja minimitason mukaan. 

Minimitasolla osallisuus toteutuu heikosti, kun taas maksimitasolla osallisuus on 

huomioitu laajasti osana vaikuttamista.  

 

 

Kuvio 1. Kansalaisvaikuttamisen tasot (Anttiroiko, 2010; perustuen Keränen & Mäkitalo, 1987) 

 

Salminen ja muut (2021) ovat kehittäneet mallin nimeltä Osallisuudet kehät. Mallin 

tarkoituksena on luoda ymmärrystä osallisuuden muodostumisesta ja parantaa käsitystä 

kokonaisvaltaisesta osallisuudesta. Mallin avulla pystytään myös hahmottamaan 

paremmin osallisuuden moniulotteisuutta. Artikkelissa  (Salminen & muut, 2021) 

osallisuutta tarkastellaan yksilön näkökulmasta laaja-alaisesti. Artikkeli näkee 

osallisuuden sosiokulttuurisesti, taloudellis-materiaalisesti ja poliittisesti. Osallisuuden 

tulisi artikkelin mukaan turvata yksilöille hyvinvointia edistäviin asioihin liittyminen ja 

kiinnittyminen. Näinä asioina nähdään muun muassa: asuminen, koulutus, kulttuuri, 

toimeentulo, vuorovaikutuskyvyt ja luottamus.  



23 

 

 

Osallisuuden kehät mallissa tarkastellaan yksilön elämäntilannetta kokonaisvaltaisesti. 

Mallin mukaiset yksilöiden ympärille kehittyvät kehät nähdään keskeisenä osana 

osallisuuden toteutumista. Nämä kehät ovat sisäkehältä ulkokehälle mentäessä: 

sosiaaliset suhteet, kohtaamisen instituutiot ja yhteiskunnan jäsenyys. Yksilöä lähimpänä 

oleva kehä “sosiaaliset suhteet” pitää sisällään yksilölle merkityksellisiä suhteita, kuten 

perheen, ystävät ja kaverit. Nämä suhteet mahdollistavat yksilöille arjen sujuvuuden ja 

tunteen merkityksellisestä kuulumisesta joukkoon. Toinen kehä “kohtaamisen 

instituutiot” pitää sisällään yksilön elinympäristön ja palveluihin liittyviä tekijöitä. Näitä 

tekijöitä voi olla esimerkiksi koulu, kauppa, harrastukset ja infrastruktuuri. Yksilön 

ympäristössä vaikuttavat tekijät mahdollistavat muun muassa kokemuksen turvasta ja 

asioiden sujuvan hoitamisen. Kolmas kehä on “yhteiskunnan jäsenyys” . Tämä kehä pitää 

sisällään muun muassa poliittiset osallistumismahdollisuudet ja työhön liittyvät 

mahdollisuudet. Nämä mahdollisuudet mahdollistavat osallistumisen yhteiskuntaan ja 

sen toimintaan (Salminen & muut, 2021, s.85-86). Artikkelissa korostetaan, että 

osallisuutta tulee edistää samanaikaisesti kaikilla osa-alueilla. Osallisuuden 

korostuminen vain yhdella kehällä  saattaa heikentää kokonaisvaltaisen osallisuuden 

toteutumista eikä parantaa sitä. Osallisuutta tulisi heidän mukaansa siis edistää 

samanaikaisesti kaikilla kehillä, jotta yhteiskunnallinen osallistaminen toteutuisi 

mahdollisimman laajasti (Salminen & muut, 2021). 

 

Osallisuudenkehät malli kokoaa kattavasti yhteen sen, että osallisuuden toteutumiseen 

tarvitaan kaikkia kehän osia. Yksilön osallistuminen julkiseen päätöksentekoon vaatii 

onnistuakseen kokemuksen yhteiskunnan jäsenyydestä ja taidon käyttää tätä jäsenyyttä 

hyväksi. Tässä Pro gradu -tutkielmassa katse ohjautuu uloimmalle kehälle “yhteiskunnan 

jäsenyys”. Mallin ymmärtäminen kokonaisuudessaan on kuitenkin tärkeää, koska 

kaupunkikehittäminen vaatii onnistuakseen yksilöiden halua ja mahdollisuuksia 

osallistua heitä koskevaan päätöksentekoon. Yhteiskunnan jäsenyyden avulla pystytään 

niin osallistamaan, että osallistumaan päätöksentekoon. Kehät luovat osaltaan 

ymmärrystä osallisuuden merkityksestä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. 



24 

 

 

 

 

Kuvio 2. Osallisuuden kehät (Salminen & muut, 2021, s. 86) 

 



25 

 

3 Yhteistoiminnallinen kaupunkisuunnittelu 

Pro gradu -tutkielman teoreettisena viitekehyksenä tulee toimimaan 

yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoria sekä laajemmin yhteistoiminnallisen 

hallinnon teoria ”collaborative governance theory”. Pro gradu -tutkielman teoreettinen 

viitekehys sitoo yhteen edellisissä luvuissa esitellyt keskeiset käsitteet yhdenvertaisuus, 

kaupunkikehittäminen ja osallisuus.  Seuraavaksi käsittelen yhteistoiminnallista hallintoa 

sekä yhteiskehittämistä. Tämän jälkeen syvennyn tarkemmin yhteistoiminnallisen 

kaupunkisuunnittelun teoriaan. Teorioiden käsittelyn jälkeen vastataan näiden pohjalta 

Pro gradu -tutkielman ensimmäiseen tutkimuskysymykseen.  

 

Yhteistoiminnallinen hallinto eli ”collaborative governance” tarkoittaa hallinnon ja 

palveluiden toteuttamistapaa, jossa julkisen hallinnon lisäksi kansalaiset, kolmas sektori 

ja mahdollisesti myös yritykset osallistuvat päätöksentekoon ja palveluiden 

tuottamiseen (Voets & muut, 2021, s.1–2). Yhteistoiminnallisen hallinnon teoria luotiin, 

jotta pystyttäisiin tuottamaan mahdollisimman paljon julkista arvoa. Teorian taustalla on 

myös tarve vastata aikamme monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joiden 

ratkaisemiseen ei pystytä ilman osallistamista. Teoria poikkeaa aiemmista teorioista, 

koska palveluiden toteutus ja päätökset eivät ole pelkästään julkisen sektorin vastuulla 

vaan suunnitteluun luodun verkoston. Eri toimijoiden luoma verkosto muodostaa 

vuorovaikutuksessa keskenään rakenteen, jossa yhteistoiminnallinen hallinto pystyy 

toteutumaan. Teorian ajatuksena on osallistamisen avulla ottaa eri toimijoita mukaan 

päätöksentekoon (Voets & muut, 2021). 

 

Yhteistoiminnallinen hallinto tarkoittaa hallintoa, jossa tuodaan yhteen julkiset ja 

yksityiset sidosryhmät. Yhteistoiminnallisessa hallinnassa eri sidosryhmät kokoontuvat 

yhteen päätöksentekoa varten (Anshell & Gash, 2007, s.543). Yhteistoiminnallinen 

hallinta viittaa useiden toimijoiden yhteistyöhön. Yhteistyötä johtaa yleensä julkinen 

sektori osallistaen kansalaisia ja kolmatta sektoria päätöksentekoon. Yhteistyön 

tavoitteena on saavuttaa yksimielisyys toimijoiden välille siten, että toiminnalla 

pystytään tuottamaan julkista arvoa (Bianchi & muut, 2021). Anshell ja Gash (2007, 



26 

 

s.544–545) nostavat esiin kuusi keskeistä kriteeriä yhteistoiminnallisen hallinnon 

toiminnassa. 

 

 

Kuvio 3. Yhteistoiminnallisen hallinnon kuusi kriteeriä (Anshell & Gash, 2007, s. 544–545) 

 

Anshellin & Gashin (2007, s.546) mukaan yhteistoiminnallisessa hallinnossa yhteistyö voi 

tarkoittaa myös sitä, että julkisen sektorin ulkopuolisilla toimijoilla on myös todellinen 

vastuu päätösten tuloksista. He asettavat ehdoksi sen, että kaikkien osallistujien on 

osallistuttava suoraan päätöksentekoon. Julkisella sektorilla on päätöksenteossa 

lopullinen päätösvalta, mutta yhteistyön tavoitteena on osallistaa ja tätä kautta 

saavuttaa kaikkia osapuolia tyydyttävä lopputulos. Yhteistoiminnallinen hallinto 

osallistaa ja mahdollistaa kansalaisten osallistumisen päätöksentekoon.  

 

Yhteistoiminnallisessa hallinnossa on siis kyse yhteiskehittämisestä. 

Kaupunkikehittämisessä yhteiskehittämisellä pyritään yhdessä eri toimijoiden kesken 

luomaan ja muokkaamaan parempaa ympäristöä, jossa elää ja asua (Hagman & muut, 

2018, s. 5). Pöyry-Lassilan (2017, s.25) mukaan yhteiskehittäminen rakentuu ajatukselle 

siitä, että tietoa kerätään yhdessä eri toimijoiden välisessä yhteistyössä. Toimivassa 

yhteiskehittämistilanteessa kaikki osapuolet voivat oppia ja kehittyä. Toimijoina voi olla 

esimerkiksi kaupunki, asukkaat, yritykset ja erilaiset tutkimus-, kehitys- ja 

innovaatiotoimijat (Hagman & muut, 2018). Yhteiskehittämisellä pyritään saavuttamaan 

kaikkia toimijoita palveleva lopputulos siten, että päätöksenteossa on huomioitu 



27 

 

kattavasti eri toimijoiden tarpeet ja halut. Yhteiskehittäminen vaatii siis toteutuakseen 

suunnitelmallisuutta. Kehittämiseen osallistuvilla toimijoilla on kaikilla oma päämäärä, 

jota yhteiskehittäminen jollain tapaa tukee. Tämän takia kehittämiseen osallistuvien 

toimijoiden tulee hyötyä kehittämisestä jollain tapaa, jotta kehittämiseen mukaan 

lähteminen olisi kannattavaa ja motivoivaa (Hagman & muut, 2018). 

Yhteiskehittämisessä tulee huomioida myös se, että toimijat tavoittelevat eri asioita ja 

päämääriä kaupunkikehityksessä. Yhteiskehittämisessä eri toimijat, esimerkiksi 

viranhaltijat, kansalaiset, yrityksen ja erilaiset yhdistykset ovat keskenään 

kehittämiskumppaneita (Lehtonen, 2022, s.216). Lehtonen (2022) toteaa, että 

yhteiskehittäminen viittaa tilanteeseen, jossa kansalaisilla on aiempaan verrattuna 

suurempi rooli julkisten palveluiden ja julkisten toimintojen suunnittelussa.  

 

Pöyry-Lassila (2017) lähestyy yhteiskehittämistä hieman erilaisella näkökulmalla. Hänen 

(Pöyry-Lassila, 2017, s. 25) mukaansa yhteiskehittämisessä oleellista on palveluiden 

suunnittelun demokratisoiminen niin, että palveluiden käyttäjät ja kaupungin asukkaat 

ovat mukana suunnittelemassa heille suunnattuja palveluita. Hän korostaa, että 

yhteiskehittämisen tarkoituksena on tuottaa palveluita, jotka vastaisivat entistä 

paremmin käyttäjien tarpeita ja vaatimuksia. Palveluiden käyttäjät ja asukkaat tulee siis 

nähdä aktiivisina toimijoina, joilta saadaan tärkeää tietoa palveluiden 

kehittämisprosesseissa. Lehtosen (2022, s.217) mukaan yhteiskehittäminen on prosessi, 

jossa keskeisessä roolissa toimii tiedon tuottaminen, tasa-arvoinen kumppanuus sekä 

asioiden kehittäminen yhdessä julkishallinnon kanssa. McNaught (2024) kirjoittaa 

artikkelissaan, että yhteiskehittämiseen perustuvan hallinnon määritelmät eroavat 

jonkin verran toisistaan. Hän kuitenkin toteaa, että kaikille yhteiskehittämisen 

määritelmille on yhteistä se, että ne edellyttävät useiden eri sidosryhmien osallistumista 

julkisten ongelmien ratkaisemiseen. Yhteiskehittämisen määritelmissä korostuu myös se, 

että kehittämisen tulee tapahtua ennalta määritellyn järjestelmän kautta (McNaught, 

2024).  

 



28 

 

Edellä mainituilla kaupunkisuunnittelun toimijoilla ”julkinen sektori, asukkaat ja 

yksityinen sektori” on kaikilla omat intressinsä kaupunkisuunnittelussa (Rice, 2019). 

Asukkaiden intressit liittyvät usein heidän omaan arkeensa ja elämäänsä. Asukkaiden 

intresseinä voi toimia muun muassa asuminen, työssäkäynti, vapaa-aika tai palvelut. 

Yksityinen sektori pyrkii edistämään omaa tilannettaan kaupunkikehityksessä 

esimerkiksi teknologiaosaamisen kautta. Julkinen sektori taas pyrkii hoitamaan heille 

lainopillisesti määrätyt tehtävät sekä toimeenpanemaan ajankohtaiset poliittiset ja 

strategiset päätökset (Rice, 2019). Sjöblom (2024, s. 12–13) korostaa, että toimijoilla on 

toisistaan poikkeavat intressit, jotka tulee pyrkiä yhteensovittamaan 

kaupunkikehityksessä. Yhteiskehittämisessä nämä erilaiset intressit pyritään ottamaan 

huomioon ja tuottamaan yhteisen suunnittelun avulla osapuolia miellyttävä lopputulos 

(Pöyry-Lassila, 2017). 

 

Kaupunkisuunnittelua voidaan lähestyä yksilön näkökulmasta kansalaisosallistumisen 

kautta. Kansalaisosallistuminen tarkoittaa yksilön toimintaa, jossa yksilö ottaa osaa 

yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen (Sjöblom, 2024). Sjöblom kirjoittaa väitöskirjassaan 

yhteistoiminnallisesta kaupunkisuunnittelusta maankäytön yhteydessä. Hän korostaa, 

että kaupunkisuunnittelussa osallisiksi katsotaan kaikki ne, joiden elämään esimerkiksi 

kaupungin tekemä kaava vaikuttaa. Kansalaisosallistumisen rinnalle on noussut 

kaupunkiaktivismin käsite. Kaupunkiaktivismi tarkoittaa kaikkia niitä toimia, joilla yksilöt 

pyrkivät vaikuttamaan elinympäristöönsä (Ryynänen, 2020). Kaupunkiaktivismia voidaan 

harjoittaa useassa eri muodossa. Ryynänen (2020) nostaa esille asukkaiden 

muodostamat yhteisöt, joissa edistetään oman alueen tai ryhmän asioita. Kaupungit 

voivat toimia kaupunkiaktivismin mahdollistajina. Kaupunkiaktivismin käsite keskittyy 

toimintaan ja eri toimijuuksien moninaisuuteen sekä niiden tuomiin mahdollisuuksiin 

kaupunkikehityksessä (Mäenpää & Faehnle, 2017). Sjöblomin (2024, s. 14–15) mukaan 

kaupunkiaktivismi on kansalaisten itseorganisoitua ja vapaaehtoista yhteistoimintaa. 

Kaupunkiaktivismin toteuttamiseen ei vaadita järjestöjä tai yhdistyksiä, vaan se voi olla 

suoraan kansalaisista lähtöisin olevaa toimintaa.  

 



29 

 

3.1 Yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoria 

Yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoria on Jonas Sjöblomin (2024) kehittämä 

teoria, jossa hän tarkastelee kansalaisten ja viranhaltijoiden välistä yhteistoimintaa 

suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa. Sjöblom (2024) tutkii itseorganisoituvaa 

kansalaistoimintaa sekä hallintolähtöisiä suoran osallistumisen muotoja. Sjöblomin 

(2024) tavoitteena on tutkia yhteistoiminnan mahdollisuuksia sekä esteitä kolmen eri 

tapaustutkimuksen avulla. Hän tutkii väitöstutkimuksessaan kaupungin asukkaiden 

mahdollisuuksia vaikuttaa ja osallistua oman elinympäristönsä kehittämiseen ja 

suunnitteluun. Sjöblom (2024) tarkastelee tutkimuksessaan yhteistoimintaa erityisesti 

yhdenvertaisen osallistumisen näkökulmasta.  

 

Sjöblomin (2024) luomaa teoriaa ymmärtääkseen on tärkeää avata lähtökohtia, joista 

hän lähestyy yhteistoimintaa. Sjöblom (2024) korostaa, että tarkastelee yhteistoimintaa 

osallistumisen yhdenvertaisuuden ja sen tavoitteiden näkökulmasta. Hän kirjoittaa, että 

yhdenvertaisilla osallistumismahdollisuuksilla tarkoitetaan tutkimuksessa samojen 

osallistumiskanavien tarjoamista kaikille kansalaisille. Sjöblom (2024) kuitenkin toteaa, 

että samat osallistumiskanavat eivät kuitenkaan riitä osallistumisen yhdenvertaisuuden 

toteutumiseen käytännössä. Hän korostaakin, että viranomaisten tulee huomioida 

työssään kansalaisten hyvin erilaiset kyvyt ja ominaisuudet osallistua sekä vaikuttaa. 

Sjöblom (2024) korostaa, että tutkimuksessa yhteistoiminnan tarkastelu rajautuu 

hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välisen demokraattisen prosessin tarkasteluun. 

Sjöblomin väitöskirjatutkimus lisää ymmärrystä hallintolähtöisen osallistamisen ja 

omaehtoisen osallistumisen vaikutuksista kaupunkisuunnitteluun.  

 

Yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoreettinen viitekehys koostuu 

kommunikatiivisesta suunnitteluteoriasta, suunnittelukysymysten politiikasta sekä 

Pierre Bourdieun pääoman käsitteistöstä. Sjöblom (2024) pyrkii ymmärtämään 

kansalaisosallistumista kaupunkisuunnittelussa näiden kolmen teorian avulla.  

 



30 

 

Sjöblom (2024) kirjoittaa, että suunnitteluteoria on kehittynyt ja muuttunut muun 

yhteiskunnan mukana. Kommunikatiivinen suunnitteluteoria toimii niin sanottuna katto 

terminä  suunnitteluteorioille, jotka ottavat vaikutteita ja teoreettistä viitekehystä Jurgen 

Habermansin ajatuksista. Yhteistä suunnitteluteorioille on ajatus siitä, että 

suunnittelijoiden ja suunniteluun osallistuvien ihmisten kommunikaation lisääminen 

tekee suunnittelusta oikeutetumpaa ja yhdenvertaisempaa. Suunnittelu ja suunnittelun 

tuotokset myös vastaavat tällä tavoin paremmin ihmisten tarpeisiin (Mattila, 2018, s. 68). 

Habermansin kommunikatiivisen toiminnan teoriassa suunnittelun perustana nähdään 

kommunikatiivinen rationaalisuus. Siinä keskeisessä asemassa toimii suunnittelussa 

mukana olevien yksilöiden rationaalinen argumentaatio eli keskusteluyhteys 

(Habermans, 1984). Habermans (1984) korostaa teoriassaan sitä, että 

kommunikatiivinen eli keskuteleva toiminta osapuolten välillä tähtää ymmärrykseen 

toisen toimista ja ajatuksista. Sjöblomin (2024) mukaan kommunikatiivisen 

suunnitteluteorian teoreetikot ovat nostaneet esille yhteistoiminnallisen suunnittelun. 

Teoreetikkojen mukaan yhteistoiminnalliselle suunnittelulle olennaista on eri 

toimijoiden välinen vuorovaikutus. 

 

Sjöblom lähestyy tutkittavaa aihetta myös suunnittelu kysymysten politiikan ja Pierre 

Bourdieun kulttuurisen pääomakäsitteistön avulla.  Sjöblom käyttämä suunnittelu 

kysymysten politiikka on suomennos englanninkielisestä teoriasta “issue politics”. Tässä 

teoriassa pohditaan suunnittelukysymysten ja suunnitteluprosessin välistä suhdetta. 

Söblom (2024) korostaa, että tämän teorian mukaan käsiteltävän asian tulee politisoitua, 

jotta se herättää kansalaisten mielenkiinnon. Politisoitumisen myötä kansalaisten ja 

viranomaisten välille kehittyy suhde. Sjöblom lähestyy tutkimuskysymyksiään tämän 

teorian kautta siten, että hän tarkastelee kaupunkisuunnittelussa kysymysten roolia 

kansalaisten osallistumisessa. Hän pyrkii ymmärtämään miten tämän teorian avulla 

voidaan ymmärtää ja luoda yhdenvertaisia osallistumismahdollisuuksia 

kaupunkisuunnittelussa (Sjöblom, 2024). 

 



31 

 

Bourdieun kulttuurisen pääoma teorian mukaan kansalaiset eivät pysty osallistumaan ja 

vaikuttamaan asioihin, jos heiltä ei löydy tarpeeksi resursseja siihen (Bourdieu, 1984). 

Sjöblom (2024) johtaa kulttuuristen resurssien käsitteen Pierre Bourdieun 

määrittelemistä kulttuurisen pääoman ulottuvuuksista. Bourdieu jakaa pääoman neljään 

eri muotoon: taloudellinen pääoma, sosiaalinen pääoma, kulttuuripääoma ja 

symbolinen pääoma (Huang, 2019, s.45). Bourdieu ajattelee, että ihmiset voivat käyttää 

edellä mainittuja pääoman muotoja. Kaikilla ihmisillä ei kuitenkaan ole yhtälaisia 

resursseja käyttää pääomaa. Tämän takia yksilöiden välille saattaa muodostua epätasa-

arvoinen asema toisiinsa nähden (Klimczuk, 2014, s.1). Kulttuuriset resurssit hän taas 

jakaa kolmeen alatyyppiin: ruumiillistunut, objektisoitu ja institutionalisoitu. 

Ruumiillistunut pääoma tarkoittaa resursseja, jotka ovat kasautuneet yksilölle ulkoapäin. 

Objektisoitu pääoma tarkoittaa yksilön omistamaa omaisuutta ja institutionalistoitunut 

kulttuurinen pääoma tarkoittaa taas yksilön hankkimaa ja sosiaalisesti tunnistettavaa 

koulutusosaamista (Klimczuk, 2014, s.1 - 2). 

 

Sjöblom perustelee teoreettista viitekehystään sillä, että kommunikatiivinen 

suunnitteluteoria avaa suunnittelijoiden roolia kansalaisosallistaminen mahdollistajana 

sekä kansalaisten ja suunnittelijoiden yhteistoimintaa. Sjöblomin (2024) mukaan 

kommunikatiivisen suunnitteluteorian ajatukseen liittyy se, että kansalaisten ja 

viranomaisten välille tulisi syntyä sellainen suhde, jossa kansalaiset pääsisivät osaksi 

suunnittelua ja esittämään omat mielipiteensä suunnittelussa olevista asioista. 

Viranomaisten tulisi teorian mukaan luoda mahdollisuudet kansalaisten osallistumiseen. 

Kaksi muuta teoreettisen viitekehyksen osaa täydentävät hänen (Sjöblom, 2024) 

mukaansa kommunikatiivista suunnitteluteoriaa ja auttavat ymmärtämään 

yhteistoiminnan ehtoja kansalaisten tasavertaisten osallistumismahdollisuuksien 

näkökulmasta. Sjöblomin (2024) tutkimuksessa suunnittelukysymysten politiikka ja 

osallistumisen kulttuuriset resurssit antavat näkökulmia tasavertaisten 

osallistumismahdollisuuksien ymmärtämiseen. Tarvitaan useita erilaisia 

osallistumiskanavia, jotta kaikki pystyvät osallistumaan päätöksentekoon.  

 



32 

 

Sjöblom (2024) määrittelee yhteistoiminnan suunnitteluksi, joka on tavoitteellista ja 

vuorovaikutukseen perustuvaa. Yhteistoiminnallisuus pyrkii yksipuolisuudesta kohti 

vahvempaa yhteistyötä, jossa kansalaisille jaetaan suunnitteluvaltaa. Sjöblom (2024) 

viittaa teoriassaan kommunikatiiviseen suunnitteluteoriaan. Kommunikatiivisessa 

suunnitteluteoriassa kansalaisten ja viranomaisten välille pitäisi syntyä suhde, jossa 

kansalaiset pääsevät keskustelemaan suunnittelua koskevista asioista ja kysymyksistä 

viranomaisten kanssa (Habermans, 1984). Sjöblom (2024) korostaa, että yhteistoiminta 

eri osallistujien välillä on mahdollista vain silloin, kun viranomaiset mahdollistavat 

tavoitteellisen yhteistyön ja keskustelun. Hän korostaa myös, että yhteistoiminta vaatii 

toimiakseen myös sen, että kansalaiset ovat kiinnostuneita osallistumaan toimintaan ja 

vaikuttamiseen omien resurssien puitteissa (Sjöblom, 2024). 

 

Sjöblom (2024) on edellä mainittujen kolmen teorian avulla rakentanut 

yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoreettisen viitekehyksen. Sjöblomin 

käyttämät teoriat luovat yhdessä kattavan käsityksen yhteistoiminnasta ja siitä, miten 

sitä voi käsitellä osana kaupunkisuunnittelua. Sjöblomin (2024) teorian pääperiaatteita 

kuvastaa teoriasta luotu kuvio. Kuviossa 4 kuvataan viranomaisten, 

suunnittelukysymysten ja kansalaisten välistä suhdetta. Ajatuksena on se, että 

viranomaiset muotoilevat suunnittelukysymyksen ja tarjoavat 

osallistumismahdollisuuden suunnitteluun osallistumiseksi. Kansalaisilla tulee Sjöblomin 

(2024) mukaan olla kiinnostusta suunnittelukysymystä kohtaan sekä kulttuurisia 

resursseja osallistua yhteistoiminnalliseen suunnitteluun. Sjöblomin teoreettisen 

viitekehyksen avulla voidaan tarkastella yhdenvertaiseen osallistumiseen liittyviä 

haasteita kaupunkikehittämisessä (Sjöblom, 2024). 

 



33 

 

 

Kuvio 4. Yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoria (Sjöblom, 2024) 

 

Sjöblomin (2024) mukaan yhteistoiminnallista kaupunkisuunnittelua voidaan lähestyä 

joko hallintolähtöisesti erilaisten osallistamistoimien avulla tai kansalaislähtöisesti 

kansalaisten itseorganisoiman toiminnan kautta. Viranhaltijoiden näkökulmasta 

yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun ehdot liittyvät suunnittelujärjestelmän 

ominaisuuksiin. Nämä ominaisuudet määrittävät millaisia osallistumismahdollisuuksia 

kansalaisille voidaan järjestää. Sjöblom (2024) korostaa, että 

osallistumismahdollisuuksien järjestäminen ja osallistumisen mahdollistaminen 

vaikuttaa oleellisesti osallistumisen kautta toteutuvaan yhdenvertaisuuteen. 

 

Kansalaisten näkökulmasta yhteistoiminnallinen kaupunkisuunnittelu vaatii Sjöblomin 

(2024) teorian valossa tiedonsaantia vireillä olevista suunnittelukysymyksistä, 

kansalaisten kiinnostusta suunnittelukysymyksiä kohtaan, osaamista mielipiteen 

muodostamiseen sekä osaamista osallistumisvälineiden käyttöön. Kansalaisten 

näkökulmasta yhteistoimintaan osallistuminen edellyttää kansalaisilta omaa 

kiinnostusta ja ymmärrystä käsiteltävää asiaa kohtaan. Tämä asettaa Sjöblomin (2024) 

mukaan isoja haasteita osallistumisen yhdenvertaiselle toteutumiselle. Hän nostaa esille 

myös kulttuurisen pääoman tärkeyden yhteistoimintaan osallistumisessa. Hänen 



34 

 

mukaansa asukkailla tulisi olla tarpeeksi kulttuurillisia resursseja, jotta he pystyisivät 

osallistumaan päätöksentekoon. Sjöblom (2024) on myös tunnistanut jännitteitä 

viranomaisten ja kansalaisten välillä yhteistoiminnallisessa kaupunkisuunnittelussa. Hän 

nostaa esille muun muassa yhdenvertaiset vs. tasavertaiset osallistumismahdollisuudet, 

osallistumisen edustavuuden ja osallistumisen vaikuttavuuden. Osallistumista voidaan 

korostaa ja tarjota kaikille, mutta sen toteutuminen yhdenvertaisesti on Sjöblomin (2024) 

mukaan edelleen haaste, johon tulisi kiinnittää erityistä huomiota. 

 

 

3.2 Kaupunkikehittämisen, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden yhteys 

Sjöblom (2024) käsittelee teoriassaan laajasti tässä Pro gradu -tutkielmassa avattuja 

käsitteitä yhdenvertaisuus, osallisuus sekä kaupunkikehittäminen. Osallisuuden piiriin 

kuuluvan kansalaisosallistuminen hän määrittelee siten, että se on yksilöiden toimintaa, 

jossa tietoisesti otetaan osaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Sjöblom (2024) tutkii 

väitösteoksessaan erityisesti maankäytön suunnittelua ja siihen liittyvää osallistumista. 

Koen kuitenkin, että hänen teoriansa avulla voidaan tutkia myös valittujen kuntien 

yhdenvertaisuus- ja osallistamistyötä kaupunkikehittämisessä. Sjöblomin (2024) teoria 

nivoo yhteen Pro gradu -tutkielman käsitteet ja auttaa vastaamaan Pro gradu -

tutkielman ensimmäiseen tutkimuskysymykseen. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen 

vastauksessa on hyödynnetty myös Antiroikon (2010; perustuen Keränen & Mäkitalo 

1987, 31) tikapuumallia. Anttiroikon tikapuumallin avulla ensimmäistä 

tutkimuskysymystä lähestytään mallissa esiteltyjen konkreettisten osallistamismuotojen 

kautta.  

 

1. Mikä on kaupunkikehittämisen, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden välinen 

yhteys?  

 

Lähden vastaamaan ensimmäiseen tutkimuskysymykseen aluksi Sjöblomin käyttämien 

taustateorioiden avulla. Taustateorioiden tarkastelu tutkimuskysymykseen 



35 

 

vastaamisessa on olennaista, koska Sjöblomin kehittämä yhteistoiminnallisen 

kaupunkisuunnittelun teoria yhdistelee kolmea taustateoriaa.  Taustateorioiden 

käsittelyn jälkeen syvennytään Sjöblomin yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun 

teoriaan sekä pohditaan Anttiroikon tikapuumallin avulla käsitteiden välistä yhteyttä.  

 

 

3.2.1 Habermansin kommunikatiivinen suunnitteluteoria 

Sjöblomin taustateorioista Jürgen Habermansin kommunikatiivinen suunnitteluteoria 

lähestyy tutkimuskysymystä kaupunkisuunnittelijoiden näkökulmasta. Habermansin 

suunnitteluteorian valossa kaupunkisuunnittelijat mahdollistavat kansalaisille 

osallistumisen kaupunkikehittämiseen. Teoriassa ajatuksena on se, että suunnittelijat 

tarpeen mukaan puolustavat heikoimmassa asemassa olevia, jotta kaikilla olisi 

yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua yhteiskehittämiseen ja päätöksentekoon 

(Sjöblom, 2024, Taulukko 1). Habermans korostaa teoriassaan, että yhteiskunnallisesti 

vaikuttavat päätökset tulisi toteuttaa rationaalisen ja tasavertaisen keskustelun kautta. 

Hän korostaa, että kansalaiset voivat osallistua keskusteluun ja päätöksentekoon 

viranomaisten luomien ideaalien keskustelutilanteiden kautta (Habermans, 1984). 

 

Habermansin teoria näkee kaupunkikehittämisen kontekstina, jossa osallisuus ja 

yhdenvertaisuus tapahtuu. Hänen teoriassaan puhutaan ideaalista puhetilanteesta 

(Habermans, 1984). Ideaali puhetilanne tarkoittaa tilannetta, jossa vallitsee ihanteelliset 

olosuhteet keskustelulle (Habermans, 1984). Kaupunkikehittämisen kontekstissa tämä 

voi esimerkiksi tarkoittaa tilannetta, jossa jokaisella keskusteluun osallistujalla on 

yhtäläinen mahdollisuus osallistua keskusteluun. Jos näin ei kuitenkaan ole, 

viranomaisten tulee suunnitella osallistumismahdollisuudet siten, että se on 

yhdenvertaisesti saavutettavissa kaikille. Habermansin teoriassa huomioidaan 

pääsääntöisesti suunnittelijoiden rooli ja halu yhteiskehittää asioita. Habermans ei 

mielestäni kuitenkaan tarpeeksi huomioi teoriassaan kansalaisten roolia ja omaa halua 

osallistua kaupunkikehittämiseen. Kaupunkikehittäminen, yhdenvertaisuus ja osallisuus 



36 

 

eivät pääse kohtaamaan, jos kansalaiset eivät osaa tai kykene omien resurssiensa 

puitteissa osallistumaan päätöksentekoon.  

 

 

3.2.2 Suunnittelukysymysten politiikka 

Suunnittelukysymysten politiikka taas lähestyy tutkimuskysymystä selkeästi enemmän 

kansalaisten näkökulmasta. Tämän teorian mukaan käsiteltävän asian tulee politisoitua, 

jotta mielenkiinto asian käsittelyyn heräisi (Sjöblom, 2024, s. 46). Kansalaiset osallistuvat 

siis kehittämiseen vain silloin kun suunnittelussa oleva asia kiinnostaa tarpeeksi (Sjöblom, 

2024, Taulukko 1, s. 47). Tämän teorian valossa kaupunkikehittämisen, osallisuuden ja 

yhdenvertaisuuden välinen yhteys meinaa jäädä epäselväksi. Teorian mukaan asukkaat 

osallistuisivat vain niiden asioiden päätöksentekoon, jotka kiinnostavat heitä sillä 

hetkellä (Sjöblom, 2024). Suunnittelukysymysten politiikka teoria toimiikin Sjöblomin 

taustateoriana selittämässä sitä, miten ja miksi kansalaiset osallistuvat tai eivät osallistu 

yhteiskehittämiseen. Yhdenvertaisuuden toteutumiseksi olisi mielestäni erittäin tärkeää, 

että huomioitaisiin mahdollisimman hyvin eri asemassa ja tilanteessa olevat ihmiset. 

Osallistumisen ei tule siis lähteä pelkästään kansalaisista. Viranomaisilla on merkittävä 

rooli edistää yhdenvertaisuutta osallistamisen avulla. 

 

 

3.2.3 Bourdieun kulttuurinen pääoma 

Bourdieun kulttuurinen pääomateoria korostaa, että osallistumisen yhdenvertainen 

toteutuminen vaatii kansalaisilta kulttuurillisia resursseja (Sjöblom, 2024, s.44). 

Teoriassa ajatellaan, että vain resursseja omaavat kansalaiset vaikuttavat 

päätöksentekoon. Ihmisten erilaiset resurssit vaikuttavat siihen, kuinka paljon he 

pystyvät ja jaksavat osallistua päätöksentekoon. Teoria ei kuitenkaan mielestäni 

tarpeeksi hyvin huomioi sitä, miten viranomaiset voisivat osallistaa kaikkia kansalaisia 

yhdenvertaisesti päätöksentekoon. Uskon, että kulttuurisilla resursseilla ja yksilön 

elämäntilanteella on merkittävä vaikutus siihen, kuinka paljon yksilö pystyy 



37 

 

osallistumaan yhteiseen päätöksentekoon. Viranomaisten tulisi tällaisessa tilanteessa 

pyrkiä varmistamaan se, että osallistuminen päätöksentekoon olisi mahdollisimman 

helppoa ja vaivatonta, jotta päätöksiin saataisiin mahdollisimman laaja-alainen näkemys.  

 

 

3.2.4 Käsitteiden välinen yhteys  

Sjöblomin käyttämät taustateoriat eivät suoraan anna vastausta ensimmäiseen 

tutkimuskysymykseen. Ne kuitenkin luovat hyvää pohjaa ymmärtää Sjöblomin luomaa 

teoriaa ja ajatusta siitä, miten kaupunkeja saataisiin kehitettyä paremmiksi 

yhteiskehittämisen ja osallistamisen avulla. Taustateoriat nostavat mielestäni myös hyvin 

esiin yhdenvertaisuuden ja osallistamisen haasteet kaupunkikehittämisessä. Teorioissa 

on pyritty eri lähestymistavoin kehittämään yhteistoiminnallisuutta. Teoriat eivät 

kuitenkaan mielestäni yksistään pysty vastaamaan nykypäivän haasteeseen kehittää 

kaupunkeja yhdenvertaisesti osallistumisen kautta. Taustateorioiden avulla luotu 

yhteistoiminnallinen kaupunkisuunnittelun teoria yhdistelee edellä mainittuja teorioita 

ja pyrkii niitä hyödyntämällä huomioimaan kokonaisvaltaisemmin kaupunkisuunnittelun 

haasteita ja mahdollisuuksia. 

 

Sjöblomin (2024) teoria lähestyy kaupunkikehittämisen, yhdenvertaisuuden ja 

osallisuuden välistä yhteyttä siten, että kaupunkikehittäminen on konteksti, jossa 

osallisuus ja yhdenvertaisuus voivat toteutua. Luvussa 2.2 todettiin, että 

yhdenvertaisuuden avulla voidaan mahdollistaa yksilöille mahdollisuus osallistua 

yhteiseen päätöksentekoon. Sjöblomin (2024) mukaan Suomessa hallinto mahdollistaa 

suunnittelussa sekä kansalaislähtöisiä että hallintolähtöisiä toimintatapoja. Anttiroikon 

tikapuumalli tukee Sjöblomin ajatuksia. Anttiroikon (2010; perustuen Keränen & 

Mäkitalo, 1987) tikapuumallissa korostuu hyvin se, että mallin eri tasojen avulla voidaan 

edistää yhdenvertaisuuden toteutumista osallistamisen avulla. Tikapuumallissa on sekä 

kansalaislähtöisiä että hallintolähtöisiä vaikuttamiskeinoja, joiden avulla 

yhdenvertaisuutta edistetään. Anttiroikon tikapuumallissa korostuu myös se, että mitä 



38 

 

enemmän kansalaisia osallistetaan päätöksentekoon sitä maksimitasoisempaa 

kansalaisvaikuttaminen on.  

 

Sjöblomin teoriasta nousee esiin yhteiskehittäminen. Yhteiskehittämisessä 

kaupunkikehittäminen on konteksti, jossa yhdenvertaisuus ja osallisuus toteutuu. 

Yhteistoiminnallinen kaupunkisuunnittelu toteutuu parhaiten silloin, kun viranomaiset 

luovat kaikille kansalaisille yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua päätöksentekoon. 

Uskon, että yhteiskehittäminen voisi olla avaintekijänä yhdenvertaisen osallistumisen 

luomisessa kaupunkikehittämisessä. Yhteiskehittämisen nähdään olevan enemmän kuin 

pelkkää osapuolten kuulemista. Sjöblom (2024) korostaa tutkimuksessaan sitä, että 

yhteiskehittämisessä kansalaisia osallistamalla voidaan luoda yhdenvertaisuutta. 

Yhdenvertaisuus näyttäytyy Sjöblomin tutkimuksessa viranomaisten 

osallistumismahdollisuuksien luonnissa. Sjöblom (2024) korostaa ideaalisti toteutuva 

osallisuutta. Ideaalisti toteutuvassa osallisuudessa kaikki ihmiset osallistuisivat yhteiseen 

päätöksentekoon. Tämä voisi luoda kaikille ihmisille yhtäläistä yhdenvertaisuutta.   

 

Yhdenvertaisuuden toteutumiseen tulee kuitenkin kiinnittää erityistä huomiota, koska 

kaikilla kansalaisille ei ole yhtäläiset mahdollisuudet osallistua päätöksentekoon. 

Osallisuus voidaan siis nähdä välineenä, jonka avulla yhdenvertaisuutta edistetään 

kaupunkikehittämisessä. Yhdenvertaisuuden toteutuminen taas määrittää sen kuinka 

toimivia osallistumismahdollisuuksia viranomaiset ovat onnistuneet luomaan 

kaupunkikehityksessä. Sjöblomin yhteiskehittämisen lisäksi Anttiroikon tikapuumallissa 

korostuu konkreettisia välineitä, joiden avulla yhdenvertaisuutta ja osallissuutta voidaan 

parantaa kaupunkikehityksessä. Anttiroikon tikapuumallissa korostuu erityisesti toimia, 

joiden avulla yhdenvertaisuus saadaan esiin osallistamisella. Uskon, että sekä 

minimitasoiset, että maksimitasoiset toimet voivat osaltaan edistää yhdenvertaisuuden 

toteutumista. Eri tasojen vaikuttamiskeinoilla saadaan aikaan erilaista yhdenvertaisuutta. 

Minimitason toimet mahdollistavat yhdenvertaisen tiedottamisen ja viestinnän, kun taas 

maksimitasoiset toimet osallistavat kaupunkilaisia suoraan päätöksentekoon. 



39 

 

Kaupunkikehittämisessä Anttiroikon tikapuumallin toimilla pystytään luomaan 

yhdenvertaisuutta sekä osallistamaan ihmisiä kaupunkikehittämiseen. 

 

Kaupunkikehittämisen, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden välinen yhteys ei siis ole 

suoraviivainen. Yhteiskehittäminen pyrkii laajemmassa mittakaavassa yhdistämään 

suunnittelussa osallisuuden siten, että yhdenvertaisuus voisi toteutua paremmin. 

Yhteistoiminnallisen hallinnon tausta ajatuksena toimii se, että osallistamisen avulla 

voitaisiin luoda mahdollisimman paljon julkista arvoa (Voets & muut, 2021). 

Yhdenvertaisuuden voi siis ajatella olevan sekä perusolettamus, että tavoite 

kaupunkikehittämisessä. Kaupunkikehittämisen kontekstissa yhdenvertaisuuden 

toteutumisen kulmakivenä voidaan nähdä olevan osallisuus. Osallisuus luo 

mahdollisuuden vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Sjöblomin (2024) 

yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoriassa yhteistoiminnallisella 

päätöksenteolla pyritään luomaan yhdenvertaisuutta kansalaisten keskuuteen. Sjöblom 

(2024) korostaa yhteistoiminnallisessa päätöksenteossa juuri osallisuutta. Osallisuuden 

ja yhdenvertaisuuden välillä nähdäänkin olevan selkeä yhteys yhteiskehittämisessä. 

Huomion arvoista on kuitenkin se, että yhteys ei muodostu ilman vaivannäköä. 

Yhdenvertaisuuteen tulee pyrkiä kaupunkikehittämisessä, jotta kaikilla asukkailla olisi 

yhtäläiset mahdollisuudet elää omanlaistaan elämää tasavertaisesti toistensa kanssa. 

Yhteistoiminnallisen hallinnon teoria ja Sjöblomin yhteistoiminnallisen 

kaupunkisuunnittelun teoria korostaa osallistamista ja yhteiskehittämistä 

yhdenvertaisen toiminnan saavuttamisessa. Anttiroikon tikapuumalli (2010; perustuen 

Keränen & Mäkitalo, 1987) taas mahdollistaa yhdenvertaisuuden edistämisen 

osallistamisen avulla. 

 

Osallisuuden ja yhdenvertaisuuden voidaan siis ajatella kulkevan käsikädessä 

kaupunkikehittämisessä. Näiden toteutuminen yhdessä ei kuitenkaan ole ongelmatonta. 

Sjöblom (2024) korostaakin, että yhdenvertainen osallistuminen 

kaupunkikehittämisessä vaatii toteutuakseen kansalaisia, jotka suhtautuvat myönteisesti 

yhteiskehittämiseen. Myönteisesti suunnitteluun suhtautuvat ihmiset myös osallistuvat 



40 

 

suunnitteluun todennäköisemmin kuin ihmiset, jotka vastustavat suunnittelua. 

Sjöblomin (2024) mukaan rajattu joukko myönteisesti suhtautuvia ihmisiä saattaa 

kuitenkin vaarantaa suunnittelun yhdenvertaisen toteutumisen. Yhteissuunnittelu ei 

toteudu halutulla tavalla, jos suunnitteluun ei saada osallistumaan laajaa joukkoa eri 

lähtökohdista tulevia ihmisiä. 

 



41 

 

4 Tutkimusmenetelmät ja aineisto 

Pro gradu -tutkielman neljännessä pääluvussa tullaan avaamaan tämän tutkielman 

tutkimusmenetelmät ja käsittelyssä olevat aineistot. Tässä Pro gradu -tutkielmassa 

käytetään analysointi keinona teorialähtöistä sisällönanalyysiä ja tarkemmin siihen 

pohjautuvaa dokumenttianalyysiä. Teorialähtöinen sisällönanalyysi ja 

dokumenttianalyysi valikoituivat tämän Pro gradu -tutkielman tutkimusmenetelmiksi, 

koska tutkielman tarkoituksena on tarkastella jo valmiina olevia 

yhdenvertaisuussuunnitelmia Sjöblomin (2024) yhteistoiminnallisen 

kaupunkisuunnittelu teorian ja Anttiroikon (2010; perustuen Keränen & Mäkitalo 1987, 

31) kansalaisosallistumisen tikapuumallin valossa. Tutkielman analyysi vaihe perustuu 

Sjöblomin ja Anttiroikon teorioista pohjautuviin kysymyksiin.  

 

 

4.1 Aineiston kuvaus 

Kuntaliiton (Kuntaliitto, n.d. -a) mukaan Suomessa on vuonna 2025 yhteensä 308 kuntaa. 

Näistä kunnista 108 käyttää nimitystä kaupunki ja loput 200 nimitystä kunta. Kuntaliiton 

mukaan yli 100 000 asukkaan kaupunkeja on yhteensä 9. Nämä kaupungit ovat 

suurimmasta pienimpään Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Oulu, Turku, Jyväskylä, 

Kuopio ja Lahti. Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Suomen suurinta kaupunkia 

Helsinkiä, kolmanneksi suurinta kaupunkia Tamperetta sekä viidenneksi suurinta 

kaupunkia Oulua. Kuntaliiton mukaan vuoden 2025 alussa Helsingissä asui 674 500 

asukasta, Tampereella 255 050 asukasta ja Oulussa 214 633 asukasta. Nämä kolme 

kaupunkia valikoitui tutkielman aineistoiksi, koska ne ovat merkittäviä Suomen 

kasvukeskuksia pohjois-eteläsuunnassa. Kaupungit valikoituivat aineistoksi myös siksi, 

että tutkielman toisen tutkimuskysymyksen ”Miten osallistamista voidaan edistää 

yhdenvertaisuuden avulla käytännön kaupunkikehitystyössä?” avulla tarkastellaan 

osallistamisen yhdenvertaisuutta käytännön esimerkkien avulla. Kolmen eri kaupungin 

tarkastelulla saadaan tutkielman kannalta tarpeeksi laaja kuva käytännön 

kaupunkikehitystyöstä. 



42 

 

Tässä Pro gradu -tutkielmassa huomio kiinnittyy valittujen kaupunkien tekemään 

yhdenvertaisuustyöhön, erityisesti tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmiin. 

Helsingin, Tampereen ja Oulun verkkosivuilta on löydettävissä kattavasti tietoa 

kaupunkien yhdenvertaisuustyöstä. Tähän Pro gradu -tutkielmaan käytettävät 

yhdenvertaisuusaineistot ovat noudettu kaupunkien omilta verkkosivuilla. 

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmat ovat kaikille nähtävissä olevia aineistoja.  

 

Helsingillä, Tampereella ja Oululla on kaikilla ajantasaiset tasa-arvo- ja 

yhdenvertaisuussuunnitelmat. Kaikki kolme kaupunkia tunnistaa kehityskohteita tasa-

arvo ja yhdenvertaisuustyössään. Kaupungit ovat myös tunnistaneet toimenpiteitä, 

joiden avulla tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta pyritään kehittämään ja ylläpitämään. 

Helsingin kaupunki on näistä kolmesta kaupungista ainoa, jolla on verkkosivuilla 

nähtävillä myös henkilöstön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma. Tämän Pro gradu 

-tutkielman kannalta koko kaupunkia koskevat tasa-arvo- ja 

yhdenvertaisuussuunnitelmat ovat olennaisempia, koska tavoitteena on tutkia 

kaupunkilaisten osallistamista ja kokemuksia yhdenvertaisuuden toteutumisesta 

kaupunkikehitystyössä. Helsingin, Tampereen ja Oulun tasa-arvo- ja 

yhdenvertaisuussuunnitelmat avataan analyysiosiossa kolmen strukturoidun 

kysymyksen avulla. 

 

 

4.2 Aineiston analysointi 

Tutkimusmenetelmät voidaan jakaa kvalitatiivisiin eli laadullisiin menetelmiin ja 

kvantitatiivisiin eli määrällisiin menetelmiin (Kallinen& Kinnunen, 2021). Tässä Pro gradu 

-tutkielmassa menetelmänä käytetään kvalitatiivista eli laadullista menetelmää. 

Laadullinen tutkimus tarkoittaa tutkimusta, joka pohjautuu aina empiirisiin aineistoihin 

(Kallinen & Kinnunen, 2021). Laadullisessa tutkimuksessa aineistoja tarkastellaan 

kokonaisuuksina (Alasuutari, 2011). Laadullisessa tutkimuksessa ei pyritä saamaan 

kasaan laajaa joukkoa tutkimusyksikköjä tai tilastollista dataa, vaan tutkimaan valittua 

aineistoa yksityiskohtaisesti laadullisista lähtökohdista käsin (Alasuutari, 2011). 



43 

 

Laadullisen tutkimuksen lähtökohtana voidaan ajatella olevan todellisen elämän 

kuvaaminen. Todellisen elämän kuvaamiseen sisältyy ajatus siitä, että todellisuus on 

moninainen ja sitä ei voi mielivaltaisesti jakaa osiin. Laadullinen tutkimus pyrkii siis 

tutkimaan kohdetta kokonaisvaltaisesti (Hirsijärvi & muut, 2018, s.161). Laadullisen 

tutkimuksen tavoitteena on informaatioarvon lisääminen. Aineiston analyysissa 

hajanaisesta aineistosta pyritään luomaa selkeä ja yhtenäinen kokonaisuus (Tuomi & 

Sarajärvi, 2009, s. 108).  

 

Sisällönanalyysi on yksi kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen muoto (Hirsijärvi & 

muut, 2018, s.162). Sisällönanalyysin katsotaan olevan perusanalyysimenetelmä, jota 

voidaan käyttää kaikissa laadullisen tutkimuksen muodoissa (Tuomi & Sarajärvi, 2009, s. 

91). Sisällönanalyysillä voidaan analysoida valittuja dokumentteja objektiivisesti sekä 

systemaattisesti. Tuomen ja Sarajärven (2009) mukaan sisältöanalyysin kontekstissa 

dokumenttina voi toimia esimerkiksi artikkeli, kirja, päiväkirja, raportti tai haastattelu. 

He korostavat, että melkein mikä tahansa kirjallisessa muodossa oleva materiaali voi 

toimia dokumenttina. Sisällönanalyysi pyrkii tuottamaan valitusta aineistosta selkeän ja 

tiivistetyn muodon. Analyysissa täytyy pyrkiä säilyttämään aineiston informaatio ja 

oleelliset huomiot alkuperäisessä muodossa.  

 

Tuomi & Sarajärvi (2009) jakaa laadullisen analyysin aineistolähtöiseen, 

teoriasidonnaiseen ja teorialähtöiseen analyysiin. Tässä Pro gradu -tutkielmassa 

käytetään teorialähtöistä analyysitapaa osana sisällönanalyysia. Teorialähtöisessä 

analyysissa analyysin apuna käytetään jotain teoriaa, mallia tai auktoriteetin esittämää 

ajattelua (Tuomi & Sarajärvi, 2009). Teorialähtöisessä analyysissa viitekehys nojaa 

metodologiaan ja tutkittavasta ilmiöstä jo tiedettyihin asioihin. Aineiston hankinta, 

aineiston analyysi ja raportointi ovat teorialähtöisiä, eli perustuvat valittuun teoriaan 

(Tuomi & Sarajärvi, 2009, s. 95–100). 

 

Teorialähtöinen sisällönanalyysi lähtee käyntiin analyysirungon muodostamisella. 

Analyysirungon muodostamisessa aineistosta luodaan erillisiä kategorioita tai 



44 

 

luokituksia. Näiden avulla aineistosta voidaan erotella asiat, joita käytetään 

analyysirungossa ja asiat, jotka jätetään analyysin ulkopuolelle (Tuomi & Sarajärvi, 2009, 

s. 113). Teorialähtöisen sisällönanalyysin analyysirunko voi olla myös strukturoitu. 

Strukturoidussa analyysirungossa aineistosta kerätään vain ne asiat, joita tarvitaan 

analyysirungossa (Tuomi & Sarajärvi, 2009). Tässä tutkielmassa käytetään strukturoitua 

analyysirunkoa. Strukturoidun analyysirungon avulla tarkastellaan Sjöblomin (2024) 

yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoriaa sekä Anttiroikon (2010; perustuen 

Keränen & Mäkitalo 1987, 31) kansalaisosallistumisen tikapuumallia. 

 

Tutkielmassani laadullisen tutkimuksen aineistoina käytetään dokumentteja. 

Dokumentteja ei yleensä suoranaisesti luoda tutkimusta varten. Tämän takia 

dokumenttien tarkastelussa tulee olla tarkkana siitä, että mihin ja miksi dokumentit ovat 

tuotettu. Dokumenttien analysoinnissa tulee kiinnittää huomiota dokumentin 

syntyprosessiin ja siihen, miten dokumentissa kuvataan ihmisiä ja asioita. (Kallinen & 

Kinnunen, 2021). Tässä Pro gradu -tutkielmassa dokumentit ovat valittujen kaupunkien 

yhdenvertaisuussuunnitelmia. Laadullinen tutkimus sopii 

yhdenvertaisuussuunnitelmien analysointiin, koska tarkastelussa on valitut kunnat ja 

analysoinnilla ei pyritä saavuttamaan määrällisiä aineistoja vaan laadullista vertailua eri 

kuntien toimista yhdenvertaisuuden ja osallistamisen eteen. 

 

Teorialähtöisen sisällönanalyysin rinnalla käytetään tarkemmin määriteltyä 

dokumenttianalyysia. Bowen (2009) mukaan dokumenttianalyysiä käytetään usein 

yhdessä jonkin toisen analyysikeinon kanssa. Näitä kahta analyysimenetelmää 

käyttämällä pyritään saamaan mahdollisimman laaja kuva 

yhdenvertaisuussuunnitelmista ja niiden sisällöstä. Dokumenttianalyysi on myös 

kvalitatiivinen menetelmä, jossa käytetään aineistoina erikseen määriteltyjä 

dokumentteja (Bowen, 2009). Dokumenttianalyysi voi sisältää sekä laadullisia että 

määrällisiä osuuksia. Dokumenttianalyysi mahdollistaa tutkittavana olevan asian 

luotettavan ja systemaattisen tarkastelun (Dalglish, Khalid & McMahon, 2020). Tämän 

Pro gradu -tutkielman analyysissä käytetään vain laadullisia aineistoja ja 



45 

 

analysointikeinoja. Dokumenttianalyysissä dokumenttien tulee olla sellaisia, että niissä 

ei näy tutkijan tai kirjoittajan mielipide asiaa kohtaan (Bowen, 2009). 

Dokumenttianalyysissä dokumentit voivat olla esimerkiksi tiedotteita, esityslistoja, 

muistioita, karttoja, tiivistelmiä, organisaatioiden raportteja tai erilaisia julkisia 

asiakirjoja (Bowen, 2009). Dokumentteina voidaan siis käyttää melkein mitä tahansa 

asiakirjaa tai dokumenttia, joka on julkisesti tarkasteltavissa.  

 

Dokumenttianalyysin käyttö on Bowen (2009) mukaan usein tehokasta, koska aineisto 

on jo luotu valmiiksi. Aineistoa ei siis tarvitse itse lähteä keräämään, kuten monissa 

muissa kvalitatiivisissa tutkimusmenetelmissä. Dokumentit ovat myös usein julkisesti 

saatavilla, joten niitä on helppoa päästä vertailemaan ja tutkimaan. 

Dokumenttianalyysin tekeminen on myös kustannustehokasta, koska dokumentit ovat jo 

olemassa olevia asiakirjoja. Dokumenttianalyysissä analysoijan ei tarvitse erikseen 

lähteä keräämään dokumentteja. Analysoijan tehtävänä on vain löytää tarvittavat 

dokumentit ja analysoida ne tutkimuksen vaatimalla tavalla (Bowen, 2009).  

 

Dokumenttianalyysissa valittuja dokumentteja voidaan käyttää apuna, kun vastataan 

valittuun tutkimuskysymykseen (Dalglish, Khalid & McMahon, 2020). 

Dokumenttianalyysissa dokumentteja kannattaa lähestyä systemaattisesti, jotta 

valituista asiakirjoista saadaan haluttu tieto vaaditulla tavalla esiin. Dalglish, Khalid ja 

McMahon (2020) erittelevät vaiheet neljään osaan: ”materiaalin valmistelu, tiedon 

poimiminen, tiedon analysointi ja tulosten tiivistys”. Dokumenttianalyysi valikoitui 

analyysimenetelmistä sen vuoksi, että yhdenvertaisuussuunnitelmat ovat jo olemassa 

olevia dokumentteja. Bowen (2009) mukaan dokumenttianalyysi toimii juuri valmiina 

olevan aineiston systemaattisessa tarkastelussa.  

 

 

4.3 Aineisto 

Pro gradu -tutkielman aineistona toimii Helsingin, Tampereen ja Oulun tasa-arvo- ja 

yhdenvertaisuussuunnitelmat. Tässä alaluvussa käsitellään 



46 

 

yhdenvertaisuussuunnitelmaa käsitteenä sekä sen yleiset tavoitteet kuntien ja 

kaupunkien toiminnassa. Kaikki kolme kaupunkia ovat yhdistäneet tasa-arvo- ja 

yhdenvertaisuussuunnitelmat yhdeksi kokonaisuudeksi, ja ne ovat nähtävissä 

kaupunkien verkkosivuilla. Tämän Pro gradun analyysiosiossa tasa-arvo- ja 

yhdenvertaisuussuunnitelmien avaamisessa on huomioitu yhdenvertaisuusnäkökulma. 

Tasa-arvo suunnitelman laatimisesta on myös määrätty laissa. Laki naisten ja miesten 

välisestä tasa-arvosta (609/1986) määrittää, että viranomaisella on velvollisuus edistää 

naisten ja miesten välistä tasa-arvoa tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti. Viranomaisen 

tulee myös varmistaa, että naisten ja miesten välistä tasa-arvoa edistetään asioiden 

valmistelussa ja päätöksenteossa.  

 

Yhdenvertaisuussuunnitelmien teosta on määrätty lainsäädännössä. 

Yhdenvertaisuuslain 5 §:n mukaan julkishallintojen viranomaisilla on velvollisuus edistää 

ja arvioida yhdenvertaisuutta. Yhdenvertaisuussuunnitelman laatimiseen on velvoitettu 

kaikki muut julkiset tahot paitsi evankelis-luterilainen kirkko, ortodoksikirkko sekä 

julkista hallintotehtävää hoitava yksityinen taho, jonka palveluksessa on säännöllisesti 

vähemmän kuin 30 henkilöä (Yhdenvertaisuuslaki 1325/2014). Yhdenvertaisuuslain 5 

§:ssä määrätään myös, että viranomaisella on velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta 

toiminnassaan ja ruvettava vaadittaviin toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden 

toteutumisen edistämiseksi. Laki (1325/2014) velvoittaa myös, että viranomaisella tulee 

olla suunnitelma vaadittavista toimenpiteistä yhdenvertaisuuden edistämiseksi. 

Kuntalain (410/2015) mukaan kunnan tulee edistää asukkaiden hyvinvointia oman 

kuntansa sisällä. Kuntalain 1 §:ssä määritetään, että kunnan tulee edistää asukkaidensa 

hyvinvointia ja järjestää palvelut kestävällä tavalla. Kunnan tulee edistää 

yhdenvertaisuutta suunnitelmallisesti yhdenvertaisuussuunnitelman avulla. Kuntaliitto 

(n.d. -b) kirjoittaa sivustollaan, että yhdenvertaisuussuunnitelman lähtökohtina voidaan 

pitää arvioita yhdenvertaisuuden toteutumisesta ja arviossa havaittuja 

kehittämiskohteita. Arviointi voi kuntaliiton mukaan koskea asioiden valmistelua, 

johtamista, päätöksentekoa sekä toiminnan ja talouden suunnittelua. 

 



47 

 

Yhdenvertaisuusvaltuutetun  (n.d.) mukaan yhdenvertaisuussuunitelmassa määritetään, 

miten kuntaorganisaatio toiminnassaan edistää yhdenvertaisuutta sekä ehkäisee ja 

puuttuu syrjintään. Sisäministeriön yhdenvertaisuussuunnittelun opaassa (2010) 

yhdenvertaisuussuunnitelma määritellään siten, että se on organisaation tai 

viranomaisen tekemä suunnitelma siitä, miten toiminnassa pyritään edistämään 

yhdenvertaisuutta sekä ehkäisemään syrjintää. Julkaisussa korostetaan, että 

viranomaisilla on lakiin perustuen velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta tavoitteellisesti 

ja suunnitelmallisesti. Yhdenvertaisuussuunnitelman avulla voidaan varmistaa, että 

kaikki kansalaiset pystyvät yhtäläisesti käyttämään palveluita ja osallistumaan itseään 

koskevaan päätöksentekoon (Yhdenvertaisuusvaltuutettu, n.d.). Oikeusministeriön 

ylläpitämällä yhdenvertaisuus.fi verkkosivulla on nähtävissä myös selkeät ohjeet 

yhdenvertaisuussuunnitelmien tekemisen tueksi. 

 

Yhdenvertaisuuslain 3 luvussa määritellään syrjinnän ja vastatoimien kiellot. 

Yhdenvertaisuuslain 8 §:n mukaan: “Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, 

kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, 

ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, 

seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”. 

Sisäministeriön yhdenvertaisuussuunnittelun oppaassa (2010) kirjoitetaan, että 

yhdenvertaisuussuunnitelmassa tulee ottaa huomioon yhdenvertaisuuslaissa 

määritellyt syrjintäperusteet. Syrjintäperusteiden huomioon ottamisen lisäksi 

yhdenvertaisuussuunnitelmassa tulee määritellä viranomaisen yhdenvertaisuustyön 

sisällöt, keinot, tavoitteet ja tulosten seuranta. 



48 

 

5 Analyysi 

Tässä luvussa analysoidaan Helsingin, Tampereen, ja Oulun 

yhdenvertaisuussuunnitelmia. Analyysi toteutetaan teorialähtöisenä sisällönanalyysina. 

Analyysirunko muodostuu Sjöblomin (2024) yhteistoiminnallisen 

kaupunkisuunnitteluteorian ja Anttiroikon (2010; perustuen Keränen & Mäkitalo 1987, 

31) esittelemän kansalaisosallistumisen tikapuumallin pohjalta luoduista kysymyksistä. 

Kysymysten avulla pystytään luomaan strukturoitu analyysirunko, jonka avulla 

suunnitelmia tutkitaan valittujen kysymysten pohjalta. Kysymyksien avulla pyritään 

löytämään eroja ja yhtäläisyyksiä valittujen kaupunkien yhdenvertaisuussuunnitelmista. 

Kysymysten avulla tarkastellaan myös sitä, että näkyykö valittujen kaupunkien 

yhdenvertaisuussuunnitelmissa Sjöblomin (2024) yhteistoiminnallisen 

kaupunkisuunnittelu teorian esiin nostamia tärkeimpiä periaatteita sekä Anttiroikon 

(2010; perustuen Keränen & Mäkitalo 1987, 31) esiin tuomia kansalaisvaikuttamisen 

tasoja. Yhdenvertaisuussuunnitelmien avaaminen valittujen kysymysten avulla 

mahdollistaa Pro gradu -tutkielman toiseen tutkimuskysymykseen vastaamisen. 

Sjöblomin (2024) teoria nivoo yhteen kaupunkikehittämisen, osallisuuden ja 

yhdenvertaisuuden. Anttiroikon (2010; perustuen Keränen & Mäkitalo 1987, 31) 

tikapuumalli taas korostaa osallisuuden ja vaikuttamisen tasoja kaupunkikehittämisessä. 

Analyysiosio lähtee liikkeelle yhdenvertaisuussuunnitelmien avaamisella. 

Yhdenvertaisuussuunnitelmat avataan yksi kerrallaan, jotta saadaan yksityiskohtainen 

kuvaus kustakin suunnitelmasta. Yhdenvertaisuussuunnitelmien avaamisen jälkeen 

vertaillaan suunnitelmista esiin nousseita huomioita ja eroavaisuuksia. 

 

 

 

 

 

 

 

 



49 

 

Analyysin kysymykset: 

1. 
Onko yhdenvertaisuussuunnitelmissa toimijuus selkeästi viranomais- vai 
kansalaislähtöistä? Miten tämä ilmenee tekstissä? 

2. 

Onko suunnitelmista tunnistettavissa Sjöblomin esittämiä yhdenvertaisen 
kaupunkikehittämisen elementtejä, eli kulttuurisia resursseja, kansalaisten 
kiinnostusta ja osallistamismahdollisuuksia? Mikä niistä korostuu? 
(Osallistamisen elementit) 

3. 
Voidaanko esiteltyjä osallistamismenetelmiä pitää Anttiroikon (2010) kategorian 
mukaisesti enemmän maksimitason,  
vai minimitason kansalaisvaikuttamisena? (Osallisuuden syvyys) 

 

Analyysirungon ensimmäinen kysymys liittyy toimijuudentasoon. Tasa-arvo- ja 

yhdenvertaisuussuunnitelmien läpikäyminen lähtee liikkeelle tutkimalla onko toimijuus 

viranomais- vai kansalaislähtöistä. Analyysirungon toinen kysymys on laadittu Sjöblomin 

(2024) luoman yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnitteluteorian pohjalta. Toisen 

kysymyksen avulla yhdenvertaisuussuunnitelmista etsitään Sjöblomin teorian valossa 

esille nousseita oleellisia asioita liittyen yhdenvertaiseen kaupunkikehittämiseen. 

Sjöblomin (2024) yhteistoiminnallisen kaupunkisuunnittelun teoria korostaa 

vuorovaikutteista ja osallistavaa suunnitteluprosessia julkishallinnollisessa 

päätöksenteossa. Prosessissa eri sidosryhmät osallistuvat vireillä olevaan 

päätöksentekoon omista lähtökohdistaan käsin. Sjöblom (2024) toteaa, että hänen 

tutkimustensa perusteella kaupunkisuunnittelun yhteistoiminnassa on haasteita. 

Kansalaisten yhdenvertainen osallistuminen on haasteellista, koska kaikilla ei ole 

yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua. Sjöblomin luoma viitekehys lähestyy 

yhteiskehittämistä siten, että viranomaiset luovat suunnittelukysymykset sekä luovat 

kansalaisille osallistumismahdollisuuksia. Hänen mukaansa kansalaisten osallistumiseen 

vaikuttaa luodut osallistumismahdollisuudet, kiinnostus käsiteltävää asiaa kohtaan sekä 

kulttuurilliset resurssit. Kolmas kysymys liittyy Anttiroikon (2010; perustuen Keränen & 

Mäkitalo 1987, 31) kansalaisosallistumisen tikapuumalliin. Mallissa tarkastellaan 

kansalaisvaikuttaminen tasoja ja osallisuuden vaikuttavuutta. Kansalaisvaikuttamisen 

tasot auttavat luomaan käsitystä yhdenvertaisuussuunnitelmien toimijuuden tasosta. 

Anttiroikon (2010; perustuen Keränen & Mäkitalo 1987, 31) malli tarkastelee 



50 

 

osallistamismenetelmiä maksimitasoisen ja minimitasoisen kansalaisvaikuttamisen 

kautta. Tikapuumallin avulla voidaan kuvata vaikuttamisen tasoja. 

 

 

5.1 Helsingin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma 

Helsingin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmassa 2022–2025 todetaan, että 

Helsinki on monimuotoinen kaupunki, jossa jokaisella asukkaalla on oikeus toteuttaa 

itseään siten, että heidän ei tarvitse pelätä häirintää tai syrjintää. Suunnitelma on 

toteutettu yhdessä kaupungin eri toimialojen kanssa. Suunnitelman toteutukseen on 

osallistunut myös toimijoita kaupungin palveluita tarjoavista liikelaitoksista. 

Suunnitelmasta on myös pyydetty lausunnot nuorisoneuvostolta, vanhusneuvostolta, 

vammaisneuvostolta ja kaksikielisyystoimikunnalta. Suunnitelmassa kirjoitetaan, että 

yhdenvertaisuuden kannalta syrjimättömyys on jokaiselle ihmiselle kuuluva perusoikeus.  

 

Yhdenvertaisuuden edistämisestä on suunnitelman mukaan linjattu myös vuosille 2021–

2025 tehdyssä kaupungin strategiassa. Strategian mukaan Helsingin kaupungin 

kehittämistyötä arvioidaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden kautta. Tavoitteisiin 

lukeutuu muun muassa eriarvoisuuden vähentäminen sekä tasa-arvon edistäminen. 

Helsingin kaupungin strategiassa 2021–2025 (hel.fi, kaupunkistrategia 2021–2025) 

kirjoitetaan, että kaupunki on sitoutunut toiminnassaan edistämään tasa-arvoa ja 

yhdenvertaisuutta. Vuosille 2025–2029 tehty kaupungin strategia (hel.fi, 

kaupunkistrategia 2021–2025) korostaa myös, että jokaisen helsinkiläisen tulee voida 

edistää elämäänsä lähtökohdista huolimatta. Suunnitelmassa kiinnitetään huomioita 

haasteisiin, joita nousi esiin nykytilan kartoituksessa sekä aiempien tasa-arvo- ja 

yhdenvertaisuussuunnitelmien toteutumisen arvioinnissa. Kartoituksessa pyrittiin 

löytämään kehittämiskohteita yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteuttamisessa.  

 

1. Onko yhdenvertaisuussuunnitelmissa toimijuus selkeästi viranomais- vai 

kansalaislähtöistä? Miten tämä ilmenee tekstissä? 



51 

 

Helsingin kaupungin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman mukaan 

yhdenvertaisuustyötä toteutetaan viranomaislähtöisesti. Suunnitelma pohjautuu 

Suomen lainsäädäntöön ja Helsingin kaupungin julkaisemaan kaupungin strategiaan. 

Suunnitelmassa kirjoitetaan: “Suunnitelma toteuttaa kaupungin lakisääteistä 

velvollisuutta ehkäistä syrjintää ja aktiivisesti edistää sukupuolten tasa-arvoa ja 

yhdenvertaisuutta kaikessa toiminnassa”. Suunnitelmasta nousee esiin julkisen vallan 

vastuu turvata ihmisoikeuksien toteutuminen kaikille yhtäläisesti. Suunnitelmassa 

korostetaan useassa kohtaa sitä, että kaupunki edistää tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden 

toteutumista useilla eri edistämistoimilla. Suunnitelmassa onkin nähtävissä 93 erilaista 

toimenpidettä, joiden avulla viranomaiset pyrkivät edistämään yhdenvertaisuuden 

toteutumista. Kaikki toimenpiteet ovat viranomaislähtöisiä ja kirjattu 

viranomaisnäkökulmasta. 

 

Suunnitelman suunnittelusta ja toteutuksesta vastaa koko kaupunkiorganisaatio. Tasa-

arvon ja yhdenvertaisuuden kehittämistä koordinoi kaupunginkanslian alaisuudessa 

toimiva viestintäosaston osallisuus- ja neuvonta yksikkö. Tasa-arvon- ja 

yhdenvertaisuuden koordinaatioryhmä ohjaa ja seuraa tasa-arvo- ja 

yhdenvertaisuussuunnitelmien toimeenpanoa. Kaupunginhallitus hyväksyy lopulta tasa-

arvo ja yhdenvertaisuussuunnitelman. Hyväksymisen jälkeen kaupungin hallituksen 

asettama tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunta alkaa seuraamaan ja arvioimaan 

suunnitelman pohjalta luotujen vaatimusten avulla tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden 

toteutumista. Myös laillisesti säädetyt nuoriso-, vammais- ja vanhusneuvosto edistävät 

ja seuraavat erityisesti oman viiteryhmän yhdenvertaisuuden toteutumista. Neuvostojen 

lisäksi Helsingin kaupungissa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämistä seuraa 

vammaisasiamies sekä esteettömyysasiamies. Seurannan ohella palveluita tuottavilla 

toimialoilla on iso vastuu siitä, että tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toteutuu käytännön 

työssä. 

 

Suunnitelmaan on kirjattu 56 eri kehittämiskohdetta ja 93 toimenpidettä tasa-arvon ja 

yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Kehittämiskohteita on tunnistettu kaupunginkanslian, 



52 

 

toimialojen ja liikelaitosteisten sisällä. Kehittämiskohteiden tunnistamisessa on 

hyödynnetty nykytilan kartoitusta sekä organisaation sisäisiä asiantuntijakeskusteluita. 

Koko kaupunkia koskevia kehittämiskohteita on tunnistettu kolme: “Kaupungin 

kaksikielisyyden vahvistaminen, Antirasistisen työn vahvistaminen ja hyvien 

väestösuhteiden edistäminen, Epäasiallisen kohtelun ehkäiseminen ja sosiaalisen 

saavutettavuuden parantaminen kaupungin tiloissa”. Kaksikielisyyden vahvistamisen 

toimenpiteeksi määritellään kaksikielisyyssuunnitelman päivittäminen. Toisen 

kehittämiskohteen toimenpiteessä hyödynnetään uusia keinoja rasismin torjumiseksi ja 

hyvien väestösuhteisen edistämiseksi. Kolmannen kehittämiskohteen toimenpide liittyy 

turvallisen tilan periaatteiden kouluttamiseen. 

 

Suunnitelman viranomaislähtöisyys ei kuitenkaan poissulje kansalaisia päätöksenteosta. 

Yhdenvertaisuussuunnitelmasta nousee useaan otteeseen esiin se, että kansalaisia 

osallistetaan tasa-arvo ja yhdenvertaisuussuunnitelman määrittelemiin 

kehittämistoimiin. Helsingin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman luvussa 3 

“Toimenpiteet sukupuolten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi” tuodaan 

esille kansalaislähtöisiä muotoja osallistua ja vaikuttaa tasa-arvoon ja 

yhdenvertaisuuteen. Kehittämiskohteissa tai toimenpiteissä ei ole nähtävissä 

kansalaislähtöistätoimintaa. Vaikuttaa siltä, että suunnitelmassa esitellyt 93 

kehittämistoimenpidettä pohjautuvat kaikki viranomaisten koordinoimiin 

toimenpiteisiin. Kansalaisia osallistetaan kehitystyössä esimerkiksi selvitysten ja 

kyselyiden avulla. Kaupunginkanslian nimeämä kehittämiskohde “Osallistumisen 

yhdenvertaisuuden tukeminen osallistuvan budjetoinnin (OmaStadi) toteutuksessa” 

toimii hyvänä esimerkkinä kansalaisia osallistavasta kehittämiskohteesta. 

Kehittämiskohteen toimenpiteissä nousee esille osallistumista edistäviä toimia, kuten 

saavutettavuuden varmistaminen, monikielinen viestintä, digituen tarjoaminen ja 

vaikeasti tavoitettavien ryhmien osallisuuden tukeminen järjestöjen ja kumppanuuksien 

avulla. Kaupungin kanslian kehittämiskohteessa “Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen 

oikeuksien edistäminen ja kaupungin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyön näkyvyyden 



53