VAASAN YLIOPISTO 
 

JOHTAMISEN YKSIKKÖ 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Ville Karjalainen 
 

PALAUTUSKIELTO JA TURVAPAIKANHAKIJAN PALAUTTAMISEN 
ESTYMINEN 

 
Erilaiset tulkinnat oikeuskäytännössä 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Julkisoikeuden 
pro gradu -tutkielma 

 
 
 
 
 
 
 

VAASA 2018



 1 

SISÄLLYS 

 sivu 

 

LYHENTEET 3 

 

TIIVISTELMÄ 5 

 

1. JOHDANTO 7 

 1.1 Tutkimuskysymys ja aiheen rajaus 10 

 1.2 Tutkimuksen metodi ja aineisto 11 

 1.3 Tutkimuksen rakenne 14 

 

2. PALAUTUSKIELLON OIKEUDELLINEN PERUSTA 16 

 2.1 Kansainvälinen suojelu 17 

 2.2 Palautuskielto osana kansainvälistä oikeutta 19 

 2.3 Palautuskielto Euroopan ihmisoikeussopimuksessa 21 

 2.4 Palautuskielto EU-oikeudessa 25 

 2.5 Palautuskielto kansallisessa oikeudessa 29 

 2.6 Palautuskielto ja haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt 31 

 

3. TURVAPAIKANHAKIJAN PALAUTTAMINEN ALKUPERÄMAAHAN 34 

 3.1 Oikeuslähteet ja ajankohtainen maatieto 34 

 3.2 Palauttamisen estyminen vainoon perustuvan pakolaisaseman johdosta 39 

 3.2.1 Vainoksi katsottavat teot ja vainon harjoittajat 40 

 3.2.2 Vainon syyt 43 

 3.3 Toissijainen suojelu ja palautuskielto 46 

 3.4 EIS 3 artiklan vastainen kohtelu ja palautuskielto 50 

 3.5 Haasteet palautuskiellon soveltamisessa 52 

  

4. PALAUTTAMINEN DUBLIN-JÄRJESTELMÄN PERUSTEELLA 56 

 4.1 Dublin-järjestelmän historia ja tarkoitus 57 

 4.2 Palautuskiellon noudattaminen ja ketjupalautukset 58 



 2 

 4.3 Vastaanottavan jäsenvaltion olosuhteiden arviointi 60 

 4.3.1 Systeeminen puute ja tapauskohtaisuus 62 

 4.3.2 Palauttavan valtion vastuu  65 

 4.3.3 Kaksoisstandardin syntyminen 68 

 4.4 Yhteenveto Dublin-palautusten haasteista 70 

  

5. JOHTOPÄÄTÖKSET 71 

 

LÄHDELUETTELO 73 

  



 3 

LYHENTEET 

 

EASO European Asylum Support Office 

EIS Euroopan ihmisoikeussopimus 

EIT Euroopan ihmisoikeustuomioistuin 

EU Euroopan unioni 

EUT Euroopan unionin tuomioistuin 

EUVL Euroopan unionin virallinen lehti 

HE hallituksen esitys 

KHO korkein hallinto-oikeus 

KP-sopimus YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus 

LOS YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus 

PL Suomen perustuslaki 

SEUT Euroopan unionin toiminnasta tehty sopimus 

SopS sopimussarja 

UNHCR YK:n pakolaisjärjestö (United Nations High Comissioner for Refugees) 

UlkL ulkomaalaislaki 

YK Yhdistyneet kansakunnat 

 



 



 5 

 

VAASAN YLIOPISTO 
Johtamisen yksikkö 
Tekijä: Ville Karjalainen 
Pro gradu -tutkielma: Palautuskielto ja turvapaikanhakijan palauttamisen 

estyminen: erilainen tulkinta oikeuskäytännössä 
Tutkinto: Hallintotieteiden maisteri 
Oppiaine: Julkisoikeus 
Työn ohjaaja: Niina Mäntylä 
Valmistumisvuosi: 2018  Sivumäärä: 83 
 
TIIVISTELMÄ: 
 
Turvapaikanhakijoiden palauttamisista on viime vuosien aikana keskusteltu runsaasti mediassa. Sekä 
mediassa havaittavassa että poliittisessa keskustelussa turvapaikanhakijoiden palauttamiset ovat herättäneet 
erimielisyyksiä ja vahvoja tunteita puoleen ja toiseen. Joidenkin mielestä palautuksia tehdään liian vähän, 
kun taas toisten mielestä palautuksilla saatetaan turvapaikanhakijoita hengenvaaraan. Tuomioistuimetkaan 
eivät aina ole toistensa kanssa yhtä mieltä siitä, että voiko turvapaikanhakijaa palauttaa vai ei. Tämän 
tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi eri päätöksentekoelimissä saatetaan olla eri mieltä 
palauttamisesta ja palautuskiellon periaatteen soveltuvuudesta. Tutkimuksessa pyritään etsimään niitä 
syitä, mistä erilaiset tulkinnat johtuvat. Tutkimuksessa tarkastellaan erikseen alkuperämaahan tehtäviä 
palautuksia ja Dublin-järjestelmän perusteella tehtäviä palautuksia.  
 
Tutkimusmetodina käytetään lainoppia eli oikeusdogmatiikkaa. Tarkoituksena on siis selvittää voimassa 
olevan oikeuden sisältöä ja systematisoinnin avulla tuottaa tulkintaehdotuksia tutkimusongelmaan. 
Tutkimus kuuluu ulkomaalaisoikeuden alaan. Sen voi sanoa kuuluvan myös turvapaikka- ja 
pakolaisoikeuden alaan. Aineistona tutkimuksessa käytetään lainsäädäntöä, kansainvälisiä sopimuksia, lain 
esitöitä, oikeuskirjallisuutta, artikkeleita, erilaisten järjestöjen tuottamaa materiaalia sekä oikeustapauksia. 
 
Tutkimuksen perusteella eri päätöksentekoelimissä tai oikeusasteissa esiintyvät tulkinnalliset näkemyserot 
johtuvat monista eri syistä. Alkuperämaahan tehtävien palautusten arvioinnissa korostuvat palauttamisen 
estävää kohtelua sääntelevien säännösten käsitteiden määrittely, selvitysvelvollisuuden laajuus sekä 
selvittämisen tapa. Dublin-järjestelmän palautuksissa korostuu palauttavan valtion vastuun määrittely sekä 
vastaanottavan valtion olosuhteiden arviointi riittävän yksilöllisesti ilman kaksoisstandardin syntymistä. 
Molemmissa palautusryhmissä korostuu hyvin vahvasti ajankohtaisen maatiedon arvioinnissa esiintyvät 
tulkinnat.    
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
____________________________________________________________________________________ 
AVAINSANAT:   palautuskielto, turvapaikanhakija, kansainvälinen suojelu



  



 7 

1. JOHDANTO 

 
Heinäkuisella Finnairin lennolla Berliiniin eräs matkustaja ei suostu istumaan, jos 

samassa koneessa matkustaa kielteisen turvapaikkapäätöksen perusteella maasta 

pakkokeinoin poistettava ihminen. Myöhemmin kyseinen istumasta kieltäytynyt 

matkustaja osoittautuu Vihreät -puolueen lainsäädäntösihteeriksi. Hänen tarkoituksenaan 

oli käyttäytymisellään protestoida henkilön palauttamista kotimaahan sekä myöhempien 

puheidensa perusteella herättää keskustelua turvapaikanhakijoiden palautuksista. 

Kyseisen matkustajan mukaan ”emme voi olla varmoja siitä, että Suomesta ei lähetetä 

ihmisiä hengenvaaraan”.1 Tämä tapaus ei ollut mitenkään ainutkertainen, sillä vain noin 

viikkoa aikaisemmin Ruotsissa sattui miltei samanlainen välikohtaus lennolla 

Göteborgista Istanbuliin. Myös tässä tapauksessa matkustaja vastusti henkilön 

palauttamista päätöksellään olla istumatta ennen palautettavan poistamista 

lentokoneesta.2 Näiden sekä muiden aihetta koskettavien uutisten perusteella on helppo 

sanoa, että ihmisten palauttamiset nostavat voimakkaita tunteita suuntaan sekä toiseen. 

Miksi palautuksista ollaan eri mieltä? Eikö laissa sekä kansainvälisissä sopimuksissa ole 

säädetty palauttamisen edellytyksistä? Nämä kysymykset nousevat varmasti esille, kun 

seuraa turvapaikanhakijoiden palauttamisiin liittyvää uutisointia.  

 

Sitä, kuinka laajasta ja globaalista asiasta turvapaikanhakijoiden palauttamisessa on kyse, 

voi havainnollistaa yksinkertaisilla turvapaikanhakijoita koskevilla tilastoilla. 

Turvapaikanhakijoiden määrä Suomessa on 2000-luvulla pysynyt noin 1 500 ja 6 000 

hakijan välillä. Vuonna 2015 hakijoiden määrä kuitenkin nousi valtavasti. Hakijoita oltiin 

vuonna 2015 valmiita ottamaan Suomessa vastaan yli 30 000. Turvapaikanhakijoiden 

määrän kasvu on ollut huomattava myös muualla Euroopassa, etenkin Etelä-Euroopassa.3 

Mainitsemani Suomen hakijamäärät ovatkin varsin pieniä verrattuna esimerkiksi Etelä-

Euroopan vastaaviin. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n tilastojen mukaan Italiassa oli 

vuoden 2017 lopussa yli 180 000 turvapaikan hakijaa. Sama luku Suomen kohdalla on 

                                                
1 Yle.fi (31.7.2018): Vihreiden lainsäädäntösihteeri vastusti pakkopalautuksia lentokoneessa: Kieltäytyi 
istumasta ja kuvasi tilanteen livenä somessa – poliisi poisti koneesta. 
2 Yle.fi (25.7.2018): Ruotsalaisnainen esti afgaanin pakkokäännytyksen ja striimasi protestinsa: ”En istu 
alas ennen kuin hänet viedään ulos lentokoneesta!” 
3 Kuosma 2016: 1–3. 



 8 

3 150.4 On selvää, että turvapaikanhakijoista osan kohtalona on kielteinen päätös ja 

palautus kotimaahan.  

 

Turvapaikanhakijaksi määritellään henkilö, joka on lähtenyt kotimaastaan ja hakee 

toisessa maassa pakolaisasemansa tunnustamista tai muulla perusteella myönnettävää 

kansainvälistä suojelua.5 Pakolaisen määritelmä löytyy Genevessä vuonna 1951 tehdystä 

pakolaissopimuksesta6. Sopimuksen mukaan pakolainen on henkilö, jolla on perusteltua 

aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi alkuperän7, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn 

yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta ja joka oleskelee 

kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton 

turvautumaan sanotun maan suojaan; tai joka olematta minkään maan kansalainen 

oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen 

tähden on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne 

(pakolaissopimus 1 art. A.2 kohta). Pakolainen on siis henkilö, jonka kansainvälisen 

suojan tarve on tunnustettu esimerkiksi turvapaikan myöntämisen muodossa. Suomessa 

turvapaikan antamista sääntelee ulkomaalaislaki (301/2004). Ulkomaalaislain 87 §:n 1 

momentin mukaan turvapaikka on myönnettävä, jos edellä mainittu pakolaissopimuksen 

pakolaisuuden määritelmä hakijan kohdalla täyttyy. Säännöksessä ei sanota suoraan näin, 

mutta säännös vastaa sisällöltään pakolaissopimuksen 1 artiklaa8. Käsitteet ”pakolainen” 

ja ”turvapaikka” ovat siis keskenään vuorovaikutuksessa siten, että ulkomaalaislain 

mukaan pakolaiselle on myönnettävä turvapaikka ja turvapaikan saatuaan henkilö on 

pakolainen. KHO:n ratkaisussa 2013: 1139 arvioitiin UNHCR:n mandaatillaan 

myöntämän pakolaisaseman merkitystä. KHO:n mukaan tällainen pakolaisasema tulee 

ottaa asianmukaisesti huomioon, vaikka se ei turvapaikanmyöntämisen ainoa edellytys 

ratkaisussa ollutkaan.10 UNHCR:n toimivaltaa tarkastellaan alaluvussa 2.1. 

                                                
4 UNHCR 2018. 
5 Aer 2016: 214. 
6 Pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus (SopS 77/1968). Tärkeä lisäys pakolaissopimukseen oli 
vuonna 1967 tehty pakolaisen oikeudellista asemaa koskeva pöytäkirja (SopS 78/1968) eli ns. New Yorkin 
pöytäkirja. Pöytäkirjassa pakolaismääritelmästä poistettiin ajalliset ja maantieteelliset määritelmät (Aer 
2016: 215). 
7 Sopimuksessa käytetään termiä rotu. 
8 Kuosma 2016: 21. 
9 Ratkaisussa oli kyse Iranin kansalaisesta, jolle oli myönnetty pakolaisasema Turkissa UNHCR:n 
mandaatilla.  
10 KHO 2013: 113. 



 9 

 

Jokaisella valtioilla on lähtökohtaisesti suvereniteetti silloin, kun päätetään 

ulkomaalaisen poistamisesta valtion alueelta. Myös maahan pääsyn eston on katsottu 

kuuluvan samaan suvereniteettiin. Periaate valtioiden suvereniteetista perustuu 

kansainväliseen oikeuteen11. Suvereniteetti on vahvistettu myös monien maiden 

kansallisessa valtiosääntöä koskevassa lainsäädännössä.12  Turvapaikanhakija, joka on 

saanut kielteisen päätöksen hakemukseensa, kuuluu niihin ulkomaalaisiin, jotka voidaan 

tietyin ehdoin poistaa maasta.13 Valtio ei kuitenkaan voi poistaa ketään alueeltaan 

mielivaltaisella päätöksellä. Poistamista koskevan päätöksen on nimittäin perustuttava 

kansalliseen lainsäädäntöön.14  

 

Suomessa turvapaikanhakijan palauttamista säännellään ulkomaalaislaissa. 

Ulkomaalaislain mukaan palauttamisella tarkoitetaan maasta poistamismenettelyä, jonka 

aikana pääsyn epäämis-, käännyttämis- tai karkotuspäätöksen saanut kolmannen maan 

kansalainen joko poistuu maasta vapaaehtoisesti tai hänet poistetaan maasta: 1) 

alkuperämaahan; 2) kauttakulkumaahan unionin tai Suomen ja kolmannen valtion välisen 

takaisinottosopimuksen tai muiden järjestelyiden mukaisesti; tai 3) muuhun kolmanteen 

maahan, johon kyseinen kolmannen maan kansalainen päättää vapaaehtoisesti palata ja 

johon hänet hyväksytään (UlkL 146 a §). Palauttamismenettelyyn johtavia tilanteita ovat 

siis pääsyn epääminen, karkotus tai käännytys. Palauttaminen on yleisnimitys, joka on 

tarkoitettu kattamaan kaikki maasta poistamispäätöksen täytäntöönpanon muodot15. 

 

Erikseen myös turvapaikanhakijan käännytystä säädellään ulkomaalaislaissa. 

Ulkomaalaislain 98 §:n mukaan turvapaikkahakemuksen hylkäämisen yhteydessä 

päätetään myös asianomaisen käännyttämisestä tai maasta karkottamisesta, jollei asiassa 

ilmene erityisiä syitä, joiden vuoksi maasta poistamispäätös tulee jättää tekemättä (UL 

98.4 §). Turvapaikkahakemuksen hylkäämisen yhteydessä siis yleensä tutkitaan myös se, 

että pitäisikö hakijalle tehdä hylkäämispäätöksen lisäksi maasta poistamispäätös16. 

                                                
11 Esim. YK:n peruskirja (SopS 1/1956). 
12 Mutanen 2002: 406. 
13 Kallio 2018: 449–450. 
14 Aer 2016: 293. 
15 HE 134/2013 vp. s. 18. 
16 Aer 2016: 306. 



 10 

 

Tutkielmassa ei ole tarkoituksenmukaista syventyä tämän tarkemmin mainittuihin 

päätöksiin, jotka voivat johtaa maasta poistamismenettelyyn, sillä tarkoituksena on 

arvioida palauttamisen estymistä ja palautuskiellon periaatetta mainittujen päätösten 

perusteella tapahtuvaan maasta poistamisen yhteydessä. Palautuskiellon periaatteeseen 

perehdyn seuraavassa pääluvussa. Periaatteella tarkoitetaan lyhyesti 

ihmisoikeusvelvoitetta, jonka mukaan ketään ei saa palauttaa sellaiselle alueelle, jossa 

häntä uhkaa kidutus tai muu julma, epäinhimillinen tai halventava kohtelu.17 Periaatteen 

avulla pyritään takaamaan se, että henkilö ei joudu enää sen saman vainon kohteeksi, jota 

hän on paennut.18 

 

 

1.1 Tutkimuskysymys ja aiheen rajaus 

 

EIT on jo useasti joutunut ottamaan kantaa esimerkiksi Italian turvapaikkajärjestelmään 

liittyviin ongelmiin palautuskiellon kontekstissa.19 EIT on kohdistanut myös Suomelle 

täytäntöönpanokieltoja koskien turvapaikanhakijan maasta poistamista. Kansallisessa 

kontekstissa Maahanmuuttovirasto, hallinto-oikeus sekä korkein hallinto-oikeus ovat 

olleet erimielisiä siitä, missä tilanteissa turvapaikanhakijan palauttaminen estyy. 

Palautuskielto perustuu kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin ja yksi syy erilaisille 

tulkinnoilla on se, että ihmisoikeusnormit ovat sisällöltään usein väljiä ja näin ollen niiden 

tulkinnasta syntyy erilaisia käsityksiä.20 On kiintoisaa, että myös erilaisilla järjestöillä 

saattaa olla poikkeava käsitys palautuskiellon sovellettavuudesta tietyissä tilanteissa. 

Esimerkiksi Amnesty International -järjestö vaatii Afganistaniin tehtävien palautusten 

lopettamista Afganistanin turvallisuustilanteen perusteella.21 Nämä kaikki esimerkit 

osoittavat, että palautuskiellon tulkinnassa on havaittavissa ristiriitaisuuksia. 

 

                                                
17 Pentikäinen 2012: 265. 
18 Trevisanut 2014: 665. 
19 Pöntinen 2015: 565. 
20 Pirjola 2012: 258–259. 
21 Amnesty.fi: EU-maiden pysäytettävä palautukset Afganistaniin (uutinen perustuu Amnesty 
Internationalin vuonna 2017 julkaisemaan raporttiin: Forced Back to Danger. Asylum-Seekers Returned 
from Europe to Afghanistan). 



 11 

Tämän tutkielman tarkoituksena on pyrkiä selvittämään oikeuskäytännön perusteella sitä, 

miksi palautuskiellon soveltaminen yhtenäisesti on joissain tapauksissa osoittautunut 

vaikeaksi. Pyrin nostamaan esiin ja systematisoimaan syitä, joiden takia palauttamista on 

tulkittu eri tavoin eri oikeusasteissa. Ennen kaikkea huomion kohteena ovat EIT:n sekä 

KHO:n ratkaisut. Tarkastelen erikseen tapauksia, joissa turvapaikanhakija palautetaan 

hänen alkuperämaahansa ja tapauksia, joissa palautus tapahtuu Dublin-järjestelmän22 

mukaisesti. Tutkimuksen tavoitteena on saada systematisoitua palauttamista koskevaa 

oikeuskäytäntöä siten, että palautuskiellon tulkinnallisiin eroihin johtavat syyt 

kirkastuisivat.  

 

Tutkielma koskee nimenomaan turvapaikanhakijoita. Muut palautukset jäävät työn 

ulkopuolelle, ellei niihin liittyvästä oikeuskäytännöstä löydy relevantteja elementtejä 

turvapaikanhakijoiden palautuksiin liittyen. Kuten todettu, tutkielma sisältää sekä 

Dublin-järjestelmän sisäisten palautusten että alkuperämaahan tehtävien palautusten 

arviointia. Tarkastelen niin kotimaista kuin muutakin eurooppalaista käytäntöä.  

Yhteiseurooppalaisen käytännön arviointi on mielekästä, sillä EU:n turvapaikkapolitiikan 

yhtenä tavoitteena on jäsenvaltioiden yhtenäinen menettely kansainvälisen suojelun 

antamisessa sekä turvapaikanhakijoiden samanlainen kohtelu23.  

 

 

1.2 Tutkimuksen metodi ja aineisto 

 

Julkisoikeudellisen tutkimuksen keskeisin suuntaus on lainoppi.24 Lainoppi on 

vakiintunut menetelmä oikeustieteessä, joten sitä on perusteltua käyttää tehtäessä 

oikeustieteellistä tutkimusta.25 Tässäkin tutkimuksessa metodina on lainoppi. Lainopin 

eli oikeusdogmatiikan tärkeimpänä tehtävänä on selvittää voimassa olevan oikeuden 

sisältö kulloinkin käsillä olevassa oikeudellisessa ongelmassa26. Lainopin tarkoitus on 

                                                
22 Dublin-järjestelmä perustuu keskeisiltä osin Euroopan unionin parlamentin ja neuvoston asetukseen 
604/2013 eli Dublin III-asetukseen, (EUVL N:o L 180 29.6.2013, s. 31). Tässä Dublin-asetuksessa 
säädetään muun muassa siitä, mille valtiolle määräytyy vastuu turvapaikkahakemuksen käsittelystä 
(Pöntinen 2015: 553–554).  
23 Aer 2016: 259. 
24 Husa 1995: 133. 
25 Miettinen 2004: 8. 
26 Husa, Mutanen & Pohjolainen 2001: 13. 



 12 

tuottaa systematisoinnin avulla tulkintaehdotuksia oikeudellisiin ongelmiin, joita 

käytännössä ilmenee.27 Systematisoinnin tehtävänä on myös tuoda esille ne jännitteet, 

joita oikeusjärjestyksen sisällä on.28 Tässä tutkimuksessa pyritään lainopillista 

menetelmää käyttäen tuottamaan vastausehdotuksia aiemmin esittelemiini 

tutkimuskysymyksiin ja systematisoimalla tuomaan esiin tutkimuskysymykseen liittyviä 

oikeusjärjestykseen sisältyviä jännitteitä.  

 

Tämä tutkimus kuuluu ulkomaalaisoikeuden alaan. Laajasti ymmärrettynä 

ulkomaalaisoikeuden on katsottu tarkoittavan kaikkea oikeudellista sääntelyä, joka liittyy 

ulkomaalaisiin. Kyseisen oikeudenalan nimitys ulkomaalaisoikeudeksi perustuu sen 

keskeisimpään oikeuslähteeseen, ulkomaalaislakiin. Ulkomaalaisoikeus on pääosin osa 

julkisoikeutta. Tarkemmin jäsenneltynä tämä tutkimus on osa pakolaisoikeutta ja 

turvapaikkaoikeutta. Pakolais- ja turvapaikkaoikeus -termejä käytetään yleensä myös 

silloin, kun puhutaan niiden alle sijoittuvista ulkomaalaisasioista kansainvälisen 

oikeuden ja EU-oikeuden yhteydessä. 29  

 

Palautuskiellon periaate on löydettävissä useista pakolaisen oikeuksia käsittelevistä 

kansainvälisistä asiakirjoista ja eräistä kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista.30 

Kansainvälisissä sopimuksissa taataan ihmisille oikeuksia suhteessa esimerkiksi 

oleskeluvaltioon.31 Mainitsemallani tavalla palautuskiellossa on kyse juuri siitä, että 

yksilöille on taattu kansainvälisissä sopimuksissa oikeus olla joutumatta esimerkiksi 

kidutuksen kohteeksi. Näin ollen tässä tutkimuksessa on myös vahva kytkentä 

kansainväliseen oikeuteen. Tutkimuksella on selkeä yhteys myös EU-oikeuteen, sillä 

palauttamista koskevaa sääntelyä on luotu myös EU:n tasolla32. 

 

Ihmisoikeudella tarkoitetaan muodollisesti ihmisoikeussopimuksessa tunnustettua 

erityisen tärkeää oikeutta. Perusoikeudella taas tarkoitetaan muodollisesti perustuslaissa 

                                                
27 Husa 1995: 134–135. 
28 Urpo Kangas teoksessa Häyhä 1997: 106. 
29 Palander 2018: 1–23. 
30 Pirjola 2002: 741–743. 
31 Aer 2016: 3. 
32 Similä 2018: 285–292. 



 13 

turvattua yksilön oikeutta.33 Yllä esitetyllä tavalla palautuskieltoa koskevaa sääntelyä on 

siis kansainvälisellä tasolla ihmisoikeussopimuksissa, mutta myös Suomen perustuslaissa 

(731/1999). Näin ollen tällä tutkimuksella on kytkentä myös perus- ja ihmisoikeuksien 

alaan.  

 

Ulkomaalaisoikeudellista tutkimusta ei ole Suomessa tehty paljoa, mutta sen suosio 

kasvaa.34 Kyseisen tutkimuksen tarve on kasvanut merkittävästi. Syitä tutkimuksen 

tarpeen kasvulle ovat ainakin maahanmuuton huomattava kasvu sekä sen seurauksena 

lisääntynyt sääntely kansallisella, eurooppalaisella ja kansainvälisellä tasolla. Saman 

kehityksen tuloksena myös ulkomaalaisoikeuteen liittyvät kysymykset ovat 

monimutkaistuneet. Myös EU:n yhtenäistymiskehitys on osaltaan uudistanut 

maahanmuuton kokonaisuutta Euroopassa.35 

 

Lähdeaineistona tässä tutkimuksessa käytän oikeuskirjallisuuttaa, artikkeleita, lain 

esitöitä sekä oikeustapauksia. Oikeustapaukset ovat merkittävässä roolissa 

tutkimuksessa, sillä niiden perusteella pyrin selvittämään palautuskiellon soveltamiseen 

liittyviä haasteita. Tutkittavina ovat sekä KHO:n että EIT:n ratkaisut. Käytettyjen 

ratkaisujen valinnassa tärkeimpänä kriteerinä on niiden relevanssi tutkimusongelman 

kannalta. Tämä tarkoittaa sitä, että ratkaisujen avulla pitäisi pystyä hahmottamaan 

palauttamiseen liittyviä tulkinnallisia eroja ja haasteita. Mukana eivät ole kaikki 

tapaukset, jotka liittyvät tutkielman aiheeseen, vaan tapaukset, jotka parhaiten 

konkretisoivat tutkimusongelmaa. Myös tutkielman rajallinen tila on esteenä kaikkien 

tapausten käsittelylle. Tapausten valinnassa ei ole keskitytty ajalliseen rajaukseen, mutta 

niiden perusteella on mahdollista arvioida tällä hetkellä vallitsevaa käytäntöä. Osa 

tapauksista on otettu mukaan niiden historiallisen merkittävyyden ansiosta. Kaikki 

tapaukset ovat julkaistu tuomioistuinten toimesta. Palautuskieltoa arvioidessa 

tuomioistuimet ovat usein käyttäneet oikeuslähteenä erilaisten ihmisoikeusjärjestöjen 

tuottamia raportteja36. Raportit näyttäisivät olevan hyödyllisiä arvioitaessa esimerkiksi 

vastaanottavan valtion olosuhteita suhteessa palautuskieltoon. Myös tässä tutkimuksessa 

                                                
33 Ojanen 2003: 3–4. 
34 Palander 2018: 3. 
35 Nykänen 2013: 114–115. 
36 Similä 2018: 294. 



 14 

hyödynnän erilaisia kansainvälisten organisaatioiden tuottamaa materiaalia 

lähdeaineistona. 

 

 

1.3 Tutkimuksen rakenne 

 

Johdannon jälkeen ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan palautuskiellon oikeudellista 

perustaa. Ensimmäiseksi luodaan katsaus kansainväliseen suojeluun. Jos henkilö täyttää 

pakolaissopimuksen pakolaisen määritelmän, hänelle on annettava kansainvälistä 

suojelua esimerkiksi turvapaikan muodossa37. Kansainvälistä suojelua voidaan antaa 

myös, vaikka edellytykset turvapaikan myöntämiselle eivät täyty, jos siitä huolimatta 

henkilöä ei voida palauttaa (UlkL 88 §). Näin ollen palautuskielto ja kansainvälinen 

suojelu ovat hyvin läheisessä yhteydessä toisiinsa. Tästä syystä alussa on hyvä luoda 

katsaus siihen, mitä kansainvälinen suojelu tarkoittaa ja miten palautuskielto muodostuu 

osaksi sitä. Tämän jälkeen tarkastelen sitä, millaisia palautuskieltoa sääteleviä 

instrumentteja kansallisesta, kansainvälisestä sekä EU:n oikeudesta löytyy. Otan 

tutkielmassa huomioon myös haavoittuvassa asemassa olevat turvapaikanhakijat ja sen, 

miten palautuskieltoa on tulkittava heidän kohdallaan.  

 

Seuraavassa pääluvussa käsittelen palauttamisen estymistä niissä tilanteissa, joissa 

palautus tehdään alkuperämaahan. Tarkastelen ensinnäkin päätöksentekoelimissä 

palauttamisen arviointiin käytettäviä oikeuslähteitä. Sen jälkeen tarkastelen sitä, millaiset 

olosuhteet vastaanottavassa valtiossa voivat johtaa palauttamisen estymiseen. Pyrin 

systematisoimaan oikeuskäytännön avulla niitä tulkinnallisia vaikeuksia, joita 

palauttamisen estymistilanteissa on ilmennyt.  

 

Viimeisessä pääluvussa ennen johtopäätöksiä selvitän, mitä Dublin-järjestelmän 

mukainen palautus tarkoittaa ja miten palautuskieltoa on arvioitu kyseisissä 

palautuksissa. Systematisoin Dublin-järjestelmän perusteella tehtäviä palautuksia 

samalla tavalla kuin edellisessä pääluvussa, oikeuskäytännön avulla. Pyrin erittelemään 

                                                
37 Kuosma 2016: 21 (Ks. sivu 8). 



 15 

seikkoja, joille oikeuskäytännössä on annettu painoarvoa arvioitaessa palautuskiellon 

sovellettavuutta Dublin-järjestelmän palautuksiin.  

 

Teen tutkielmassa siis kahtiajaon alkuperämaahan tehtävien palautusten ja Dublin-

palautusten välille. Suorittamani kahtiajaon kannalta on mielenkiintoista tutkia myös sitä, 

että muodostuuko palauttamisen estymisen arvioinnille eräänlainen kaksoisstandardi. 

Tällä tarkoitetaan muun ohella sitä mahdollisuutta, että tuomioistuimet olisivat 

ratkaisuissaan soveltaneet eri standardia arvioidessaan vastaanottavan valtion olosuhteita 

Dublin-järjestelmän sisäisissä ja toisaalta alkuperämaahan tehtävissä palautuksissa38.  

 

 

 

  

                                                
38 Aer 2016: 234. 



 16 

2. PALAUTUSKIELLON OIKEUDELLINEN PERUSTA 

 

Palautuskielto eli non-refoulement -periaate on ilmaistu pakolaissopimuksen 33 artiklan 

1 kohdassa. Sen mukaan sopimusvaltio ei tavalla tai toisella saa palauttaa tai karkottaa 

pakolaista sellaisten alueiden rajoille, jossa hänen henkeään tai vapauttaan uhataan rodun, 

uskonnon, kansalaisuuden ja tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai 

poliittisen mielipiteen vuoksi. Tämän sopimuksessa perustetun palautuskiellon voi tulkita 

tarkoittavan sitä, että palauttajavaltio on vastuussa palautettavan henkilön 

perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien toteutumisesta maassa, jonne henkilöä ollaan 

palauttamassa.39 Palautuskielto on määritelty ensimmäisenä pakolaissopimuksessa.40 

Tästä syystä pakolaissopimuksen määritelmä on luontevinta nostaa ensimmäisenä esiin. 

Muissa kansainvälisissä sopimuksissa palautuskielto on ilmaistuna tavallaan epäsuorasti. 

Niissä palautuskielto voidaan nimittäin johtaa kohdista, joissa kielletään kidutus ja muu 

epäinhimillinen kohtelu41. Muun muassa näihin sopimuksiin palaan myöhemmin tässä 

pääluvussa.  

 

Kansainvälisten sopimusten lisäksi palautuskiellosta on sääntelyä EU-oikeudessa sekä 

kansallisessa lainsäädännössä. Kansallisessa lainsäädännössä palautuskielto esiintyy sekä 

perustuslain tasolla että tavallisessa lainsäädännössä ulkomaalaislaissa. Palautuskiellon 

sääntelyperustaa voi havainnollistaa hyvin esimerkiksi KHO:n oikeuskäytännön avulla. 

Tapauksessa KHO 2016: 53 sovellettiin palautuskiellon arvioimiseksi säännöksiä EU-

oikeudesta, Suomen perustuslaista, tavallisesta kansallisesta lainsäädännöstä sekä 

ihmisoikeussopimuksesta. Tapauksessa oli kyse palautuskiellon soveltumisesta 

Afganistanin kansalaisen turvapaikanhakijan kohdalla. Kyseisen hakijan siirrosta 

Suomesta Unkariin oli päätetty Dublin-järjestelmään perustuen.42 Tätä tapausta 

käsitellään muilta osin tarkemmin jäljempänä alaluvussa 4.3.    

 

Tässä pääluvussa on tarkoitus kytkeä palautuskielto osaksi kansainvälistä suojelua, käydä 

läpi keskeisimmät sopimukset, joissa palautuskiellosta säännellään. Tämän lisäksi tässä 

                                                
39 Pentikäinen 2012: 265. 
40 Aer 2016: 218. 
41 Hallberg, Karapuu, Ojanen, Scheinin, Tuori & Viljanen 2011: 375. 
42 KHO 2016: 53. 



 17 

pääluvussa selvitetään, miten palautuskiellosta säännellään kansallisessa oikeudessa 

Suomessa ja EU-oikeudessa.   

 

 

2.1 Kansainvälinen suojelu 

 

Maailmassa on lukemattomia ihmisiä, jotka pakenevat kotimaastaan erilaisia konflikteja 

ja vainoa. On hyvä kuitenkin selventää, että nämä eivät, varsinkaan nykyään, ole ainoita 

syitä, joiden vuoksi ihminen saattaisi joutua pakenemaan kotimaastaan. Muita syitä 

voivat olla esimerkiksi luonnonkatastrofit, ydinonnettomuudet sekä huumekartelli- ja 

jengiväkivaltaisuudet.43 Nämä kaikki syyt voivat siis aiheuttaa yksilölle tarpeen hakea 

kansainvälistä suojaa esimerkiksi turvapaikan muodossa. Tässä alaluvussa määrittelen 

kansainvälistä suojelua ja tarkastelen sen perustana olevia kansainvälisiä instrumentteja. 

Kansallisessa lainsäädännössä kansainvälisestä suojelusta säädetään ulkomaalaislain 6 

luvussa ja EU-oikeudessa määritelmädirektiivissä (2011/95/EU)44. 

 

Kun henkilö ylittää kotimaansa rajan hakeakseen suojaa, hänelle voidaan antaa 

kansainvälistä suojelua. Tällaisesta tilanteesta on erotettava henkilöt, jotka pakenevat 

maansa sisällä. Sisäisessä paossa ei ole kyse kansainvälisestä suojelusta.45 Kansainvälisen 

suojelun antaminen voi tapahtua muutenkin kuin turvapaikan myöntämisellä, mutta 

tällöin kyseessä on toissijainen suojelu. Toissijainen suojelu ei perustu ihmisen 

pakolaisasemaan.46 Toissijainen suojelu on kuitenkin vahvasti kytköksissä 

palautuskieltoon. Tämä johtuu siitä, että vaikka henkilölle ei voisikaan myöntää 

turvapaikkaa, niin palautuskielto saattaa silti hänen kohdallaan soveltua47. Jos tilanne on 

tällainen, annetaan henkilölle toissijaista suojelua. Tämä toissijaisen suojelun 

antamisvelvoite perustuu ennen kaikkea EIT:n oikeuskäytäntöön48. Toissijaisesta 

suojelusta säädetään EU-oikeudessa määritelmädirektiivissä 2011/95 ja ulkomaalaislain 

                                                
43 Martin 2016: 60. 
44 EUVL N:o L 337 20.12.2011, s. 9. 
45 Martin 2016: 63. 
46 Aer 2016: 214. 
47 KHO 2016: 194. 
48 Aer 2016: 250. 



 18 

88 §:ssä. Tässä tutkielmassa toissijaista suojelua antamista käsitellään tarkemmin luvussa 

3.3. 

 

Valtioilla on kansainvälisen oikeuden perustama suvereniteetti hallita rajojansa. Velvoite 

kansainvälisen suojelun antamisesta, mikä sekin pohjautuu kansainväliseen oikeuteen, 

kuitenkin rajoittaa tätä suvereniteettia. Suvereniteettia on siis rajoitettu kansainvälisillä 

sopimuksilla, jotka perustavat oikeuksia myös niille ihmisille, jotka eivät ole 

oleskeluvaltionsa kansalaisia. Tällainen oikeus on esimerkiksi oikeus olla tulematta 

palautetuksi kidutuksen tai muun vastaavan kohtelun kohteeksi.49 Näin ollen 

palautuskielto on erottamaton osa kansainvälistä suojelua. Valtiot ovat vapaaehtoisesti 

luovuttaneet osan suvereniteetistaan pois auttaakseen hädän alla eläviä ihmisiä, mutta 

turvapaikkaa hakevien määrän kasvaessa monet valtiot pyrkivät politiikan avulla 

rakentamaan erilaisia esteitä, joilla vaikeutettaisiin suojaa hakevien mahdollisuuksia 

päästä valtion alueelle (non-entree policies)50. Tämän voi ehkä nähdä valtioiden tapana 

kiertää kansainvälisen oikeuden luomia velvoitteita, sillä tällaisilla esteillä valtio voisi 

ehkäistä tilanteen, jossa sen tulisi turvata kansainvälisten sopimusten perustamia 

oikeuksia pakolaiselle.  

 

Tärkeä instrumentti, jolla kansainvälistä suojelua säädellään on pakolaissopimus. 

Pakolaissopimuksen keskeisimmät elementit kansainvälisen suojelun kannalta ovat 

pakolaisen määritelmä sekä palautuskielto.51 Pakolaissopimuksessa perustettu 

kansainvälinen suojelu on tarkoitettu tilapäiseksi. Suojelu ja sen johdosta saatu 

pakolaisasema voi loppua esimerkiksi silloin, kun suojelun tarpeen katsotaan hävinneen 

tai silloin, kun pakolainen saa oleskeluvaltionsa kansalaisuuden.52  

 

Pakolaissopimuksessa perustetun kansainvälisen suojelun kannalta keskeisessä asemassa 

on YK:n pakolaisjärjestö UNHCR.53 Pakolaisjärjestöllä on rooli pakolaissopimuksen 

täytäntöönpanon valvonnassa. Tämän lisäksi järjestön perustamisvuonna, 1950 sille 

annettiin lavea toimivalta antaa pakolaisille kansainvälistä suojelua YK:n alaisena sekä 

                                                
49 Hirsch & Bell 2017. 
50 Hirsch & Bell 2017. 
51 Aer 2016: 214–216. 
52 Durieux 2014: 228. 
53 Aer 2016: 216. 



 19 

pyrkiä rakentamaan ratkaisuja pakolaisiin liittyvissä haasteissa. UNHCR tuottaa 

toiminnassaan paljon sitovuudeltaan heikkoa soft-law -tyyppistä aineistoa, kuten 

päätöslauselmia, julistuksia ja ohjeita. Tätä aineistoa ei sisälly välttämättä 

pakolaissopimukseen.54 Näin ollen UNHCR:n rooli näyttäisi olevan tärkeä, koska se 

tuottaa uutta aineistoa pakolaissopimuksen rinnalle ja sen tulkinnan tueksi.  

 

UNHCR:n ja Inter-Parliamentary Unionin tuottamassa ohjeistuksessa kansainvälinen 

suojelu määritellään tapahtumaketjuksi, jossa yhden valtion kyky tai halu turvata 

kansalaistensa oikeuksia romahtaa, ja kansalaiset joutuvat pakenemaan tilannetta toisen 

valtion alueelle. Tällaisessa tilanteessa tästä toisesta valtiosta tulee velvollinen 

tarjoamaan suojaa paenneille. Ohjeen mukaan pakolaissopimusta, jolle kansainvälinen 

suojelu perustuu, tulee tarkastella ja tulkita rinnakkain kansainvälisten 

ihmisoikeussopimusten ja humanitaarisen oikeuden kanssa. Ohjeen mukaan 

kansainvälinen suojelu tapahtuu valtioiden ja UNHCR:n yhteistyönä, jolloin vastuu on 

jaettua. Ohjeessa vahvistetaan, että vaikka valtio ei olisi osa pakolaissopimusta, on sen 

silti noudatettava palautuskiellon periaatetta.55 Palautuskiellon periaate on näin ollen 

sellainen osa kansainvälistä oikeutta, jota on noudatettava huolimatta siitä, onko valtio 

sitoutunut kansainvälisen suojelun perustana olevaan sopimukseen. Tämän perusteella 

palautuskiellon voi nähdä liittyvän kansainvälisen oikeuden jus cogens -sääntöön. Jus 

cogens tarkoittaa sellaisia kansainväliseen oikeuteen muodostuneita suhteellisen pysyviä 

periaatteita, jotka ovat katsottu siten syrjäyttäviksi, että niitä ei voi sivuttaa sopimuksella 

tai suostumuksella. 56   

 

 

2.2 Palautuskielto osana kansainvälistä oikeutta 

 

Kuten tutkielmassa on jo mainittu, palautuskielto on ensimmäisen kerran kirjoitettu 

pakolaissopimukseen. Pakolaissopimusta on edellä käsitelty jo muun muassa 

kansainvälisen suojelun yhteydessä. Pakolaissopimuksen 33 artiklan 1 kohdan sisältämän 

palautuskiellon periaatteen on katsottu olevan kansainväliseen oikeuteen sisältyvä 

                                                
54 Durieux 2014: 223–224. 
55 UNHCR 2017: 15–34. 
56 Brownlie 2003: 488–489. 



 20 

ehdoton normi. Tästä normista voidaan poiketa ainoastaan 33 artiklan 2 kohdassa 

luetelluin perustein.57 2 kohdan mukaan palautuskieltoon ei voi vedota pakolainen, johon 

nähden on perusteltua aihetta olettaa, että hän on vaaraksi oleskelumaansa 

turvallisuudelle tai joka on lainvoiman saaneella tuomiolla tuomittu erityisen törkeästä 

rikoksesta ja on yhteiskunnalle vaarallinen sanotussa maassa. 2 kohtaan on kirjoitettu 

tulkinnan mahdollistava kohta turvallisuuden vaarantamisesta. Näin ollen sopimuksen 

ratifioineille valtioille on jätetty tulkintamarginaali sopimuksen puitteissa. Kyseiset 

poikkeusperusteet ovat kuitenkin tarkoitettu suppeasti tulkittaviksi58. Koska 

palautuskielto on ensimmäisenä kirjoitettu pakolaissopimukseen, voi tätä 

pakolaissopimuksen määritelmää pitää ikään kuin lähtökohtana muista kansallisista ja 

kansainvälisistä asiakirjoista löytyville palautuskiellon määritelmille.  

 

Kansainvälisessä oikeudessa palautuskielto on löydettävissä myös muista 

ihmisoikeussopimuksista. Huomionarvoista lienee, että näissä muissa sopimuksissa ei ole 

pakolaissopimuksen 33 artiklan 2 kohdan tapaisia rajoituslausekkeita.59 Euroopan 

ihmisoikeussopimuksen60 3 artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai 

rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. YK:n kidutussopimuksen61 3 artiklan 

mukaan mikään sopimusvaltio ei saa karkottaa, palauttaa tai luovuttaa ketään toiseen 

valtioon, jos on perusteltu syy uskoa, että hän olisi siellä vaarassa joutua kidutetuksi. 

Näissä molemmissa sopimuksissa näyttäisi olevan yhteisenä tekijänä kidutuksen kielto. 

Sääntelyä palautuskiellosta on myös joissakin muissa kansainvälisissä asiakirjoissa, 

mutta jätän ne tämän tarkastelun ulkopuolelle. Esimerkiksi YK:n KP-sopimuksen62 7 

artiklassa säädetään muun muassa, että ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista 

julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Nostin edellä mainitut sopimukset 

esiin siitä syystä, että kansainvälistä suojelua on palauttamiskiellon muodossa useasti 

annettu nimenomaan vedoten kidutussopimukseen sekä EIS:een63. EIS:n merkitystä 

palautuskiellon kannalta tarkastelen seuraavaksi.  

                                                
57 Pirjola 2002: 744. 
58 UNHCR 2006: 4. 
59 Aer 2016: 218. 
60 Yleissopimus perusvapauksien ja ihmisoikeuksien suojaamiseksi (SopS 18–19/1990). 
61 kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen 
yleissopimus (SopS 59–60/1989). 
62 Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (SopS 7–8/1976). 
63 Pirjola 2002: 743. 



 21 

 

 

2.3 Palautuskielto Euroopan ihmisoikeussopimuksessa 

 

Pakolaissopimuksen lisäksi kansainvälisten sopimusten osalta tarkastelen tässä 

tutkielmassa tarkemmin Euroopan neuvoston laatimaa Euroopan ihmisoikeussopimusta. 

EIS sisältää valvontajärjestelmän, jossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on 

toimivaltainen antamaan EIS:n jäsenvaltioita sitovia tuomioita jutuissa, joissa jäsenvaltio 

on osapuolena64. EIS:n tulkinnassa keskeisessä roolissa ovat juuri EIT:n antamat 

ratkaisut.65 EIT:n tuottamasta oikeuskäytännöstä haetaan tukea kansallisissa 

tuomioistuimissa sekä muissa päätöksentekoelimissä usein suoraan.66 Tämä korostaa 

myös osaltaan EIT:n ratkaisujen suurta merkitystä.  Näiden seikkojen takia EIS:n voisi 

sanoa olevan tärkein palautuskieltoa sääntelevä sopimus. Myös tutkielman aiheen 

kannalta on perusteltua suurimmaksi osin keskittyä tarkastelemaan EIS:ta johdettua 

palautuskieltoa, sillä tutkimuskohteena on nimenomaan oikeuskäytännön tarkastelu.  

 

EIS:n palautuskielto on siis johdettu EIT:n oikeuskäytännössä sopimuksen 3 artiklasta. 3 

artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa, eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai 

halventavalla tavalla.  EIS 3 artikla on ehdoton, eikä siitä voi poiketa edes sodan tai muun 

yleisen hätätilan aikana (EIS 15 artikla). EIT on määritellyt oikeuskäytännössään artiklan 

ehdottomuuden muun muassa tapauksessa Chahal v. Yhdistynyt kuningaskunta67. 

Ensimmäisen kerran 3 artiklan sovellettavuus tilanteeseen, jossa henkilö luovutetaan 

valtiosta toiseen todettiin vuonna 1989 tapauksessa Soering v. Yhdistynyt 

kuningaskunta.68 Tästä tapauksesta käytetään vakiintuneesti nimitystä Soering-tapaus.69 

Tapauksessa oli kyse rikoksentekijän luovuttamisesta toiseen valtioon, mutta tapauksen 

käsittely tässä yhteydessä on siitä huolimatta luonnollista, sillä tästä tapauksesta ilmenee 

hyvin EIS 3 artiklan sovellettavuuteen liittyviä periaatteita myös turvapaikanhakijoiden 

maasta poistamistilanteisiin.  

                                                
64 Pellonpää, Gullans, Pölönen & Tapanila 2012: 232. 
65 Viljanen 2004: 522. 
66 Heikkilä 2008: 63. 
67 EIT tapaus Chalal v. Yhdistynyt kuningaskunta (15.11.1996). 
68 UNHCR 2015: 189. 
69 Esim. Pellonpää ym. 2012: 367–368. 



 22 

 
Tapauksessa Soering v. Yhdistynyt kuningaskunta oli kyse Saksan kansalaisen, Jens 
Soeringin luovuttamisesta Isosta-Britanniasta Yhdysvaltoihin, jossa hän oli syytettynä 
murhasta. Valituksessaan Soering vetosi siihen, että jos hänet olisi luovutettu, hänet 
todennäköisesti oltaisiin tuomittu kuolemanrangaistukseen. Hän vetosi myös niin 
sanottuun death-row -ilmiöön, joka tarkoitti niitä olosuhteita, joihin Soering olisi altistunut, 
jos hänet olisi luovutettu odottamaan kuolemantuomiota. Soering väitti, että nämä 
olosuhteet olisivat johtaneet EIS 3 artiklan tarkoittamaan kohteluun. EIT:n mukaan 
kyseisessä tapauksessa mahdollinen EIS 3 artiklan rikkomus kulminoitui juuri death-row -
ilmiöön. Tuomiossaan EIT päätti, että EIS:n sopimuspuolten oli otettava 
luovutuspäätöksissään 3 artikla huomioon, vaikka mahdollinen 3 artiklan rikkomus ei olisi 
tapahtunut kyseisen luovutusta tekevän sopimuspuolen rajojen sisällä. EIT:n mukaan 
luovuttavalla valtiolla oli vastuu arvioida vastaanottavan valtion olosuhteita EIS 3 artiklan 
valossa. Tässä yhteydessä EIT vetosi muun muassa tehokkuusperiaatteeseen, jonka 
mukaan yksilöillä oli oltava todelliset ja tehokkaat mahdollisuudet vedota EIS:n turvaamiin 
oikeuksiinsa. Tässä tapauksessa oli EIT:n mukaan olemassa riittävän todellinen uhka EIS 
3 artiklan tarkoittaman kohtelun realisoitumiseen.70 

 

Tämän tutkielman aiheen kannalta kyseisen tuomion keskeisintä antia on varmasti se, että 

EIS 3 artikla voidaan ulottaa koskemaan myös tilannetta, jossa artiklan oletettu rikkomus 

tapahtuu toisessa valtiossa, valtiossa, joka ei ole edes EIS:n sopimuspuoli. Tuomiossa 

huomionarvoista on myös se, että EIT tekee poikkeuksen periaatteeseensa, jonka mukaan 

se ei yleensä ota kantaa potentiaalisiin EIS:n rikkomuksiin.71 Palauttamistilanteissa on 

nimenomaan kyse potentiaalisesta riskistä joutua esimerkiksi vainotuksi tai kidutuksen 

kohteeksi. Tässä tapauksessa EIT loi siis pohjaa EIS 3 artiklan soveltamiselle 

tulevaisuudessa.  

 

EIS 3 artiklan sekä Soering-tapauksessa luotujen periaatteiden sovellettavuus myös 

karkottamistilanteisiin tunnustettiin EIT:n oikeuskäytännössä kaksi vuotta Soering-

tapauksen jälkeen kahdessa tapauksessa.72 Vasta nämä tapaukset ulottivat siis Soering-

tapauksen palautuskieltoon liittyvät periaatteet koskemaan myös turvapaikka-asioita.73 

Näin ollen tapaukset ovat hyvin merkittäviä tämän tutkimuksen kannalta. 

 
Tapauksessa Cruz Varas ym. v. Ruotsi oli kyse Chilen kansalaisista, jotka olivat saapuneet 
Ruotsiin hakemaan turvapaikkaa. Valittajat vetosivat muun muassa EIS 3 artiklaan 
selvittäen, että heidän palauttaminen Chileen olisi luonut todellisen riskin joutua 
epäinhimillisen kohtelun (kidutus) kohteeksi. Ratkaisussaan EIT viittasi Soering-
tapaukseen, ja totesi, että myös tässä maasta poistamistilanteessa oli arvioitava todellista 

                                                
70 EIT tapaus Soering v. Yhdistynyt kuningaskunta (7.7.1989).  
71 EIT tapaus Soering v. Yhdistynyt kuningaskunta (7.7.1989). 
72 UNHCR 2015: 189. 
73 Aer 2016: 219. 



 23 

uhkaa joutua EIS 3 artiklassa tarkoitetun kohtelun kohteeksi. Uhkan tuli EIT:n mukaan olla 
riittävän todellinen myös tällaisessa maasta poistamisessa.74    

 
Tapauksessa Vilvarajah ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta oli kyse Tamili -nimiseen 
etniseen ryhmään kuuluvien Sri Lankan kansalaisten turvapaikanhakijoiden 
palauttamisesta Yhdistyneestä kuningaskunnasta takaisin Sri Lankaan. Valittajat vetosivat 
muun ohella siihen, että heidän maasta poistaminen aiheuttaisi riskin altistua 
epäinhimilliselle ja halventavalle kohtelulle. Ratkaisussaan EIT viittasi Cruz Varas ym. -
tapaukseen, ja totesi, että myös turvapaikanhakijan maasta poistamista oli arvioitava EIS 3 
artiklan valossa. Tässä ratkaisussa EIT huomautti, että riskin EIS 3 artiklassa tarkoitetun 
kohtelun kohteeksi joutumisesta tuli olla yksilöllinen.75 
 

Molemmissa tapauksissa EIT kytki EIS 3 artiklan arvioinnin ja Soering-tapauksessa 

perustetut periaatteet myös muunlaisen maasta poistamisen arviointiin. Tällä hetkellä 

EIT:n oikeuskäytännön mukaan on selvää, että EIS 3 artikla ulottuu kaikkiin maasta 

poistamistilanteisiin76. Tapauksessa Babar Ahmed ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta EIT 

totesi, että maasta poistamista arvioidaan EIS 3 artiklan valossa siitä huolimatta, millaiset 

perusteet maasta poistamisella on kansallisessa lainsäädännössä.77 Näin palautuskielto on 

muodostunut osaksi EIS 3 artiklaa EIT:n tuottaman oikeuskäytännön myötä. Kuten 

jäljempänä tullaan näkemään, muokkaantuu EIS 3 artiklan palautuskiellon tulkinta yhä 

EIT:n käytännön myötä.  

 

Edellä mainittujen ratkaisujen myötä EIT oli saanut tuotettua jo joitakin tärkeitä 

periaatteita palautuskiellon tulkintaan. Ensin Soering-tapauksessa siihen kyseiseen 

tapaukseen soveltuvina, mutta myöhemmin Cruz Varas sekä Vilvarajah -tapausten myötä 

myös karkottamiseen ja turvapaikanhakijan palauttamiseen soveltuvina. Näitä 

periaatteita ovat riskin todellisuus sekä sen yksilöllisyys, mahdollisen rikkomuksen 

tapahtuminen sopimusvaltion ulkopuolella ja kannanotto potentiaalisiin rikkomuksiin.78  

 

Merkittävä ratkaisu EIS 3 artiklan mukaisen palautuskiellon kannalta ja sen 

maantieteellisestä soveltamisesta on tapaus Hirsi Jamaa ym. v. Italia vuodelta 2012. 

Ratkaisussa kiinnitetään huomiota myös palautuskiellon soveltuvuuden yksilölliseen 

                                                
74 EIT tapaus Cruz Varas ym. v. Ruotsi (20.3.1991). 
75 EIT tapaus Vilvarajah ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta (30.10.1991). 
76 UNHCR 2015: 189. 
77 EIT tapaus Babar Ahmed ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta (10.4.2012). 
78 EIT tapaukset Soering v. Yhdistynyt kuningaskunta (7.7.1989), Cruz Varas ym. v. Ruotsi (20.3.1991) 
& Vilvarajah ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta (30.10.1991). 



 24 

harkintaan.79 Ratkaisun esiin nostaminen tässä on tarpeellista, koska siinä on kyse 

nimenomaan turvapaikanhakijoista. Tämän lisäksi ratkaisuun viitataan useissa muissa 

palautuskieltoa koskevissa ratkaisuissa.  

 
Tapauksessa Hirsi Jamaa ym. v. Italia oli kyse Eritreasta ja Somaliasta kotoisin olevista 
pakolaisista, jotka olivat lähteneet Libyasta meritse kohti Eurooppaa. Italian viranomaiset 
olivat käännyttäneet pakolaiset takaisin Libyaan. Valituksessa vedottiin siihen, että 
käännytyksen seurauksena pakolaisilla olisi riski joutua EIS 3 artiklan tarkoittaman 
kohtelun kohteeksi Libyassa. Italian viranomaiset olivat ottaneet pakolaiset kiinni 
kansainvälisillä vesillä. Tästä huolimatta EIT totesi Italian olleen velvollinen arvioimaan 
pakolaisten palauttamista EIS 3 artiklan valossa. Italian viranomaiset olivat tienneet tai 
heidän olisi pitänyt tietää Libyassa vallinneista olosuhteista sekä siitä, että pakolaisilla oli 
riski tulla luovutetuiksi takaisin alkuperämaihinsa. Italia ei voinut vedota Libyan kanssa 
tehtyyn sopimukseen siirtolaisten luovuttamisesta ylitse EIS:ssa yksilöille perustettujen 
oikeuksien. Lisäksi EIT huomautti, että vaikka kyseessä oli iso joukko pakolaisia, ei riskin 
arviointi voinut olla yhtään vähemmän yksilöllistä.80 
 

Hirsi Jamaa-tapauksen myötä EIT katsoi EIS 3 artiklan soveltuvan tämän kaltaisiin 

pakolaisten takaisin kuljettamisoperaatioihin (push-back-operations), vaikkakin ne 

tapahtuvat kansainvälisillä vesillä.81 Näin ollen EIS 3 artiklan palautuskielto on 

alueellisesti laajempi kuin pakolaissopimuksessa.82 EIT totesi myös EIS 3 artiklan 

palautuskiellon soveltamisen olevan mahdollista missä tahansa maasta 

poistamistilanteessa.83 Viimeistään tässä vaiheessa on EIT:n käyttämän sanamuodonkin 

perusteella selvää, että sopimuksen perustama palautuskielto voi päteä missä tahansa 

maasta poistamisissa. Ratkaisu korostaa myös jäljempänä tarkemmin käsiteltävää 

palauttavan valtion vastuuta tietää vastaanottavan valtion olosuhteista, sillä EIT:n 

mukaan Italian viranomaisten olisi pitänyt tietää olosuhteista Libyassa tai 

ketjupalautuksen mahdollisuudesta.84  Ketjupalautuksella tässä tarkoitetaan sitä, että EIS 

3 artiklan nojalla on myös kiellettyä palauttaa henkilö sinänsä turvalliseen valtioon, mutta 

sellaiseen, josta hänet voitaisiin luovuttaa kolmanteen valtioon EIS 3 artiklan 

tarkoittaman kohtelun kohteeksi.85 

 

                                                
79 Aer 2016: 223. 
80 EIT tapaus Hirsi Jamaa ym. v. Italia (23.2.2012). 
81 Papanicolopulu 2013: 417. 
82 Aer 2016: 223. 
83 EIT tapaus Hirsi Jamaa ym. v. Italia (23.2.2012). 
84 Papanicolopulu 2013: 418–419. 
85 UNHCR 2015: 190. 



 25 

 

2.4 Palautuskielto EU-oikeudessa 

 

Turvapaikanhakijoihin liittyvät kysymykset ovat herättäneet paljon keskustelua EU:ssa. 

Nämä kysymykset kytkeytyvät myös hyvin vahvasti EU:n alueella tunnustettuihin perus- 

ja ihmisoikeusnormeihin. Euroopan eri valtiot kamppailevat erilaisten poliittisten ja 

taloudellisten tilanteiden luomien paineiden kanssa, ja tämän kamppailun seurauksena 

voivat esimerkiksi jotkin turvapaikanhakijoiden perusoikeudet heikentyä. 

Turvapaikanhakijoiden nopea lisääntyminen Euroopassa vuoden 2015 tienoilla on 

osataan vaikuttanut siihen, että joidenkin EU:n jäsenvaltioiden kansalaismielipiteet 

muuttoliikettä kohtaan ovat  muodostuneet kriittisemmiksi. Kriittisyyden muodostumisen 

myötä joidenkin jäsenvaltioiden täydellinen sitoutuminen perusoikeuksiin on saattanut 

kärsiä.86 EU:n alueella onkin esiintynyt jo esimerkkejä palautuskiellon periaatteen 

rikkomiseen viittaavista tapahtumista.87 Myös kansalaisen suhtautuminen EU:iin 

järjestelmänä voi vaikuttaa EU:n perusoikeuksien toteutumiseen. Enemmistöltään EU-

myönteisessä valtiossa EU:n perusoikeudet voivat toteutua paremmin.88  

 

Euroopan unionilla on yhteinen turvapaikkapolitiikka.89 Euroopan unionin toiminnasta 

tehdyn sopimuksen (2016/C 202/01)90 78 artiklan mukaan unionin on muun muassa 

varmistettava palautuskiellon periaatteen noudattaminen. Artiklan mukaan EU:n 

turvapaikka-asioita koskeva politiikka on muutenkin oltava pakolaissopimuksen 

mukaista. Pakolaissopimuksella on siis erityinen asema EU:n turvapaikkasääntelyssä, 

vaikka se ei muodollisesti olekaan saatettu osaksi EU-oikeutta91. Unionin oikeuden osalta 

merkittävä säännös on Euroopan unionin perusoikeuskirjan (2016/C 202/02)92 19 artiklan 

2 kohta, jossa kielletään kenenkään käännyttäminen maahan, jossa häntä voi vakavasti 

uhata kuolemanrangaistus, kidutus tai muu epäinhimillinen kohtelu tai rangaistus. Sekä 

SEUT että perusoikeuskirja ovat oikeudelliselta sitovuudeltaan osa EU:n 

                                                
86 Walkila 2015: 791. 
87 Mink 2012: 120. 
88 Carruba & Murrah 2005: 416. 
89 Palander 2018: 15. 
90 EUVL N:o C 202 7.6.2016, s. 47. 
91 UNHCR 2015: 5. 
92 EUVL N:o C 202 7.6.2016, s. 389. 



 26 

primaarioikeutta93. Näin ollen myös palautuskiellon periaate on osa vahvasti sitovaa EU-

oikeutta.   

 

Euroopan unionin oikeudessa kansainvälisen suojelun antamisesta säädetään 

määritelmädirektiivissä 2011/95. Direktiivin pakolaismääritelmä seuraa 

pakolaissopimuksen vastaavaa94. Määritelmädirektiivin tavoitteena on antaa määräykset 

siitä, mitä vaatimuksia henkilölle asetetaan, jotta hän voi saada kansainvälistä suojelua (1 

artikla). Direktiivissä  säädetään muun ohella siitä, että henkilöä ei saa palauttaa, jos hän 

täyttää edellä jo käsittelemäni pakolaissopimukseen kirjoitetun pakolaisen määritelmän95. 

Määritelmädirektiiviin on siis otettu myös suora säännös palautuskiellosta. 

Määritelmädirektiivissä säädetään myös toissijaisen suojelun antamisesta (V luku).  

 

Määritelmädirektiivin II luvussa säädetään siitä, miten jäsenvaltion tulee käsitellä 

kansainvälistä suojelua hakevan hakemus. Luvussa on määräyksiä muun ohella siitä, 

miten tapauksen tosiseikkoja ja hakijan olosuhteita tulee arvioida (4 artikla) sekä siitä, 

millaiset toimijat voivat harjoittaa vainoa, jota henkilö pakenee (6 artikla). Lisäksi 

luvussa säädetään suojelusta alkuperämaassa (8 artikla). Alkuperämaassa tapahtuvaa 

suojelua kutsutaan sisäiseksi paoksi. Kansainvälistä suojelua ei myönnetä, mikäli 

suojelun hakijalla on mahdollisuus paeta alkuperämaansa sisällä.96 Sisäisestä paosta ei 

ole sääntelyä pakolaissopimuksessa.97 Palauttamiskiellon arvioinnin kannalta keskeiseksi 

voi katsoa myös direktiivin III luvun 9 artiklan, jossa säädetään alkuperämaassa olevan 

vainon syistä sekä 10 artiklan, jossa säädetään vainon syistä. Sekä vainoksi katsottavat 

teot että vainon syyt ovat määritelty direktiivissä tarkemmin kuin 

pakolaissopimuksessa98.  

 

Merkityksellisiä EU-oikeuden säännöksiä ovat myös menettelydirektiivi (2013/32)99, 

jossa on sääntelyä kansainväliseen suojeluun liittyvästä menettelystä sekä paluudirektiivi 

                                                
93 Walkila 2011: 817. 
94 UNHCR 2015: 42. 
95 Aer 2016: 225. 
96 Aer 2016: 253. 
97 Similä 2018: 286. 
98 Similä 2018: 286. 
99 EUVL N:o L 180 29.6.2013, s. 60. 



 27 

(2008/115)100, jossa säännellään menettelystä laittomasti maassa olevien kolmannen 

maan kansalaisten palauttamiseksi. Näiden lisäksi keskeisessä asemassa palautuskiellon 

kannalta on jäsenvaltioiden vastuuta turvapaikkahakemusten käsittelyssä sääntelevä 

Dublin-asetus (2013/604)101. Dublin-asetukseen palaan tarkemmin tutkielman 

viimeisessä pääluvussa ennen johtopäätöksiä. 

 

Yksityinen oikeussubjekti voi saattaa Euroopan unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi 

päätöksen, jonka on tehnyt EU:n toimielin, elin tai laitos.102 Esimerkiksi 

kilpailuoikeudellisia asioita koskevissa komission päätöksissä EUT on ottanut kantaa 

perusoikeuksien toteutumiseen.103 Menettelydirektiivin 4 artiklan mukaan 

jäsenvaltioiden on nimitettävä vastuuviranomainen tutkimaan kansainvälistä suojelua 

koskevat hakemukset. Näin ollen EU:n toimivaltaan ei kuulu kielteisen 

turvapaikkapäätöksen saaneen henkilön maasta poistamispäätöksen tutkiminen. 

Hakemus tutkitaan, ja päätös tehdään kansallisella tasolla104. EU:n toinen jäsenvaltio tai 

komissio voi nostaa kanteen jäsenvaltiota vastaan sen toimielimen päätöksenteon tai 

toiminnan lainmukaisuuden tutkimiseksi (SEUT 258 art.). Useimmiten tällainen kanne 

on kuitenkin nostettu komission toimesta sen johdosta, että jäsenvaltio on laiminlyönyt 

direktiivin voimaansaattamisen tai ottanut sen virheellisesti osaksi kansallista 

lainsäädäntöä105.  

 

Kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen tutkimisen, ja siitä päättämisen kannalta 

EUT:n keskeisenä roolina voi pitää ennakkoratkaisumenettelyä. Tämän päätelmän voi 

johtaa siitä, että kansallinen tuomioistuin voi pyytää ennakkoratkaisua ratkaistessaan sen 

toimivaltaan kuuluvaa asiaa.106 Edellä selvitin, kuinka palautuskielto on turvattu EU:n 

perusoikeuskirjassa. Yksityisellä ei ole kuitenkaan tehokasta ja suoraa menettelyä 

käytössään, jos hän haluaisi vedota perusoikeuskirjan palautuskieltoon EUT:ssa. 

Välillisesti henkilö saa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa EU-oikeuden 

                                                
100 EUVL N:o L 348 24.12.2008, s. 98. 
101 EUVL N: o L 180 26.6.2013, s. 31. 
102 Mäenpää 2011: 413. 
103 Walkila 2015: 799. 
104 Menettelydirektiivin 11 artiklassa on asetettu jäsenvaltioille päätöksentekoa koskevia vaatimuksia. 
105 Mäenpää 2011: 413–416. 
106 Mäenpää 2011: 413. 



 28 

mukaisuuden tutkittavaksi EUT:ssa, jos kansallinen tuomioistuin pyytää EUT:lta 

ennakkoratkaisua asiassa.107 EUT antaa ennakkoratkaisun SEUT 267 artiklan mukaan 

perussopimusten tulkinnasta tai EU:n toimielimen, elimen tai laitoksen säädöksen 

pätevyydestä ja tulkinnasta. EU:n toimivalta puuttua perusoikeuskirjan oikeuksien 

mahdollisiin loukkauksiin on kuitenkin vain rajallinen108.  

 

EU ei ole toistaiseksi osa EIS:ta109, mutta EIS:lla on erityinen rooli EU-oikeudessa. EIS 

muodostaa minimitason myös EU:n perusoikeuksille.110 Perusoikeuskirjan 52.3 artiklan 

mukaan siltä osin kuin perusoikeuskirjan ja EIS:n oikeudet vastaavat toisiaan, on 

perusoikeuskirjan oikeuksien merkitys ja ulottuvuus oltava samat kuin EIS:ssa. EU:n 

perusoikeuskirjan 4 artiklan kidutuksen sekä epäinhimillisen ja halventavan kohtelun 

kielto vastaa sisällöltään EIS:n 3 artiklan vastaavaa säännöstä. Näin ollen, koska 

perusoikeuskirjan 4 artiklan on oltava merkitykseltään ja ulottuvuudeltaan vähintään 

sama kuin EIS 3 artiklan, on EUT:n otettava ratkaisussaan kaikki relevantti EIT:n 

oikeuskäytäntö huomioon.111  

 

Tässä tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan palautuskiellolle annettua sisältöä  ennen 

kaikkea EIT:n ja KHO:n ratkaisukäytännön valossa. Määritelmädirektiivissä on 

tarkempia määritelmiä koskien vainon aiheuttajia sekä vainoksi katsottavia tekoja. Näin 

ollen EUT:n käytäntö on myös merkityksellistä sen tulkitessa määritelmädirektiiviä, 

mutta EIT ottaa ratkaisuissaan vastavuoroisesti huomioon myös EUT:n käytännön112. 

Näin ollen myös EUT:n näkökulmat tulevat huomioiduiksi tutkittaessa EIT:n käytäntöä. 

Tämän lisäksi käsillä olevan tutkimuksen aiheen kannalta on perusteltua antaa suurempi 

painoarvo EIT:n käytännölle, sillä kuten selvitin, on yksilöillä vain rajoitettu 

mahdollisuus vedota oikeuksiinsa EUT:ssa.  

                                                
107 walkila 2015: 798. 
108 Walkila 2015: 792. 
109 Yksi turvapaikkajärjestelmään keskeisesti kytkeytyvä syy EU:n EIS:een liittymisen ongelmallisuudessa 
on jäljempänä luvussa 4 tarkasteltava EU-jäsenvaltioiden keskinäisen luottamuksen periaate 
(turvallisuusolettama). Perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen liittyvä keskinäinen luottamus 
jäsenvaltioiden välillä voi olla ristiriidassa EIS:n kanssa, sillä EIS ei tunne vastaavaa luottamusperiaatetta. 
(Raitio 2016: 321–322 ja Unionin tuomioistuimen lausunto 2/13, Kok. ECLI:EU:C:2014:2454). Ks. 
alaluku 4.2.   
110 Ojanen 2016: 5–6. 
111 Pöntinen 2015: 559. 
112 Ojanen 2016: 5–6.  



 29 

 

 

2.5 Palautuskielto kansallisessa oikeudessa 

 

Palautuskielto on kirjoitettu Suomen perustuslakiin. Perustuslain 9 §:ssä säännellään 

perusoikeutta nimeltä liikkumisvapaus. Kyseisen säännöksen mukaan ulkomaalaista ei 

saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, 

kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu (PL 9.4 §). Säännöksen esitöissä todetaan, 

että kyseinen palautuskielto on asiallisessa yhteydessä pakolaissopimukseen sekä se, että 

palautuskielto voidaan johtaa myös ihmisoikeussopimusten kidutuksen ja epäinhimillisen 

kiellon kieltävistä kohdista113. Perustuslain palautuskieltoa koskevassa säännöksessä ei 

ole poikkeusmahdollisuutta. Koska palautuskiellosta ei EIS 15 perusteella voida poiketa, 

ei perustuslain säännös poikkeukseen liittyen yksin tiukenna sitä, mihin Suomi on jo 

kansainvälisellä tasolla sitoutunut.114 

 

Kansallisessa sääntelyssä palautuskielto on löydettävissä myös tavallisen lain tasolta. 

Ulkomaalaislain 147 §:n mukaan ketään ei saa käännyttää, karkottaa tai pääsyn 

epäämisen seurauksena palauttaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, 

kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi, eikä alueelle, 

jolta hänet voitaisiin lähettää sellaiselle alueelle. Suomessa maahanmuuttoviranomaiset 

soveltavat toiminnassaan ulkomaalaislakia, jota tulkintakäytäntöjen mukaisesti tulkitaan 

sopusoinnussa perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. 

Ulkomaalaislain säännös palauttamiskiellosta on niin kattava, että perustuslain ja 

ihmisoikeussopimusten suoran sovellettavuuden ei voida katsoa 

maahanmuuttoviranomaisten toiminnassa olevan tarpeellista.115  

 

Ulkomaalaislain 147 §:ää koskevassa hallituksen esityksen kohdassa on lueteltu 

kansalliset ja kansainväliset palautuskieltoa koskevat säännökset, joihin Suomi on 

sitoutunut. Kohdan lopussa todetaan, että lueteltujen säännösten muodostaman 

kokonaisuuden johdosta Suomi on rajoittanut pakolaisten palauttamismahdollisuuksiaan 

                                                
113 HE 309/1993 vp.  
114 HE 28/2003 vp s. 208. 
115 Aer 2016: 299. 



 30 

tiukemmiksi kuin mitä pakolaissopimuksessa edellytetään.116 Ulkomaalaislain 

palautuskieltoa koskevien esitöiden mukaan palautuskielto on tarkoitettu sellaiseksi, että 

se koskee kaikkia virnaomaisen toimesta tehtäviä ulkomaalaisen siirtämisiä pois 

Suomesta.117 Näin ollen ulkomaalaislain palautuskiellon laajuus tässä merkityksessä 

vastaa EIT:n tulkintaa EIS 3 artiklan vastaavasta laajuudesta.   

 

Ulkomaalaislain 6 luvussa säännellään kansainvälistä suojelua. Kyseiseen lukuun on 

implementoitu edellä käsittelemäni EU:n kansainvälisen suojelun antamista koskeva 

määritelmädirektiivi sekä menettelydirektiivi. Ulkomaalaislaissa oleva kansainvälisen 

suojelun määritelmä vastaa siten määritelmädirektiiviä.118 6 luvussa on eriteltynä muun 

ohella myös samat vainon aiheuttajat ja vainoon sisältyvät teot, jotka ovat EU:n 

määritelmädirektiivissäkin. Ulkomaalaislain kansainvälistä suojelua koskevan luvun 

säännökset ovat siis merkityksellisiä arvioitaessa palautuskieltoa, koska niissä 

määritellään palautuskiellon sisältämiä käsitteitä. 

 

Palautuskiellon kannalta ulkomaalaislain sääntely kansainvälisestä suojelusta on 

merkityksellistä myös siksi, että kansainvälisen suojelun yhteydessä säännellään 

turvapaikkamenettelystä ja siitä, että vaikka edellytykset turvapaikan myöntämiselle eivät 

täyty, ratkaistaan kyseisen menettelyn yhteydessä oleskeluoikeus muilla perusteilla 

(UlkL 94.3 §). Näin ollen turvapaikkamenettelyä koskeva sääntely ulkomaalaislaissa sekä 

palautuskielto ovat yhteydessä toistensa kanssa.119 Tämän näkökulman mukaisesti 

palautuskielto voi oikeuttaa oleskelun esimerkiksi toissijaisen suojelun perusteella, jos 

edellytykset turvapaikan myöntämiselle eivät täyty, mutta palauttaminenkaan ei voi tulla 

kyseeseen alkuperämaan olosuhteiden takia (UlkL 88 §). Näin ollen 

turvapaikkamenettelyn yhteydessä on arvioitava myös palautuskiellon soveltuvuus, 

vaikka turvapaikkaa ei myönnettäisikään.  

 

 

 

                                                
116 HE 28/2003 vp s. 208. 
117 HE 134/2013 vp. s. 18. 
118 Aer 2016: 224. 
119 Hallberg ym. 2011: 381. 



 31 

2.6 Palautuskielto ja haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt 

 

Tämän alaluvun tarkoitus on tuoda esiin haavoittuvassa asemassa oleviin henkilöihin 

liittyviä erityispiirteitä ja niiden oikeudellista perustaa palauttamisen kontekstissa. 

Ulkomaalaislain 96 a §:n mukaan turvapaikkamenettelyssä on otettava huomioon 

haavoittuvassa asemassa olevan turvapaikanhakijan tilanne. EU:n vastaanottodirektiivin 

(2013/33/EU)120 mukaan haavoittuvassa asemassa ovat esimerkiksi alaikäiset, 

vammaiset, vanhukset, raskaana olevat naiset, yksinhuoltajat, joilla on alaikäisiä lapsia, 

ihmiskaupan uhrit, vakavasti sairaat, mielenterveyshäiriöiset sekä kidutuksen tai muun 

väkivallan kohteeksi joutuneet (vastaanottodirektiivi 21 art.). Vastaanottolain 

(746/2011)121 6 §:ssä säädetään muun ohella, että haavoittuvassa asemassa olevan 

erityistarpeet on otettava huomioon koko kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen 

käsittelyn ajan. Myös EIT on käytännössään vahvistanut, että EIS 3 artiklan perustaman 

palautuskiellon tulkinnassa on otettava huomioon maasta poistettavan henkilön 

erityisolosuhteisiin, esimerkiksi vakavaan sairauteen122. Näin ollen haavoittuvalla 

asemalla on vaikutusta palautuskiellon tulkintaan. 

 

Alaikäiset ovat siis edellä mainittujen säännösten mukaan haavoittuvassa asemassa. 

Lapsia pidetään lisäksi myös yleisesti erityisen haavoittuvassa asemassa olevina123. 

Vuonna 2017 Suomeen saapui 1370 alaikäistä kansainvälisen suojelun hakijaa.124 Tilasto 

osoittaa, että lapset ovat suuri ryhmä haavoittuvassa asemassa olevia. Näin ollen on 

perusteltua luoda tarkempi katsaus lasten oikeuksiin maasta poistamisen yhteydessä.  

 

YK:n lasten oikeuksia koskevan yleissopimuksen125 3 artiklan 1 kohdassa säädetään 

muun ohella ensinnäkin, että jokaisessa lasta koskevassa julkisen hallintoviranomaisen 

tai tuomioistuimen toimessa on otettava ensisijaisesti huomioon lapsen etu. 

Sopimuksessa tarkoitettu lapsen etu muodostuu kaikista sopimuksen kohdista, joten koko 

                                                
120 EUVL N:o L 180 29.6.2013, s. 96. 
121 Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja 
auttamisesta. 
122 EIT tapaukset D v. Yhdistynyt kuningaskunta (2.4.1997) ja N v. Yhdistynyt kuningaskunta (27.4.2008). 
123 Hakalehto & Sovela 2018: 408. 
124 Maahanmuuttovirasto 2018. 
125 Lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus (SopS 59–60/1991). 



 32 

sopimus on otettava huomioon tehtäessä lapseen liittyvää päätöstä126. Sopimuksen 3 

artiklan tarkoittamaa lapsen etua on kuitenkin kritisoitu siitä, että se on käsitteenä avoin 

ja epämääräinen. Näin ollen se voi muodostua ongelmalliseksi esimerkiksi maasta 

poistamisen yhteydessä, sillä päätöksentekijän on vaikea tunnistaa selkeitä kriteereitä 

lapsen edun määrittämiseksi.127 Ulkomaalaisasioissa lapsen etua määriteltäessä 

korostuvat etenkin lapsen identiteetti, kansalaisuus, kasvatus alkuperään ja kulttuuriin 

liittyvä tausta.128 Ulkomaalaislain 6 §:n 1 momentin mukaan lasta koskevassa 

päätöksenteossa on otettava huomioon lapsen etu, kehitys ja terveys. Tämän lisäksi 

ulkomaalaislain 146 §:n mukaan maasta poistamispäätöstä tehtäessä on muun ohella 

otettava huomioon lapsen etu sekä perhe-elämän suoja. Näin ollen lapsen haavoittuva 

asema kytkeytyy suoraan osaksi palautuskieltoa.  

 

Lasten asemaan liittyvää sääntelyä, joka on otettava huomioon esimerkiksi maasta 

poistamisen yhteydessä on myös sekä perustuslaissa että EIS:ssa. Perustuslain 6 §:n 3 

momentin mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä. EIS:n osalta 

sovellettavaksi voi tulla esimerkiksi sen 8 artikla, joka takaa oikeuden nauttia yksityis- ja 

perhe-elämän suojaa. Perhe-elämän suojaa koskeva säännös on sen takia keskeinen, että 

lapsen etu tulee arvioiduksi usein juuri perheenyhdistämistä koskevissa asioissa129. 

Perheenyhdistämisellä tarkoitetaan oleskeluluvan myöntämistä perhesiteen 

perusteella.130 LOS:n 9 artiklan 1 kohdassa säädetään muun ohella, että lasta ei saa erottaa 

vanhemmistaan, ellei se ole lapsen edun mukaista. LOS 9 artiklan kannalta 

monimutkaisia ovat sellaiset tapaukset, joissa lapsen vanhempi oleskelee maassa 

laittomasti131. Näin ollen perhe-elämän suoja ja LOS 9 artikla voivat tulla arvioiduksi 

myös silloin, kun lapsen vanhempaa oltaisiin poistamassa maasta. Lisäksi LOS 10 

artiklan 1 kohdan mukaan hakemukset perheen yhdistämiseksi on käsiteltävä 

myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti.  

 

                                                
126 Hakalehto & Sovela 2018: 409. 
127 Detrick 1999: 88. 
128 Hakalehto & Sovela 2018: 418. 
129 Knuutila & Heiskanen 2014: 314. 
130 Hakalehto & Sovela 2018: 432. 
131 Doek 2006: 23. 



 33 

Erityinen kytkentä palautuskieltoon on LOS 19 artiklalla, jossa säädetään, että 

sopimusvaltiot ovat velvollisia suojaamaan lasta kaikenlaiselta väkivallalta ja huonolta 

kohtelulta. Näin ollen lasta ei myöskään voida palauttaa sellaisiin oloihin, joissa artiklassa 

tarkoitettu väkivalta tai kohtelu voisi realisoitua.132 Lasta ei voida palauttaa silloin, jos on 

olemassa kohtuullinen riski siitä, että lapsen ihmisoikeudet joutuvat vaaraan 

vastaanottavassa valtiossa eikä etenkään silloin, jos myös palautuskiellon periaate on 

sovellettavissa.133 19 artiklaa on tulkittava siten laajasti, että sen soveltamisalaan kuuluvat 

sekä julkiset että yksityiset toimijat, jotka vastaavat lapsen huolehtimisesta.134 

Haavoittuvan aseman tulkintaa nähdään tässä tutkielmassa ennen kaikkea Dublin-

järjestelmän perusteella tehtävien palautusten yhteydessä.  

  

                                                
132 Hakalehto & Sovela 2018: 444. 
133 CRC/GC/2005/6: 23. 
134 Detrick 1999: 320–321. 



 34 

3. TURVAPAIKANHAKIJAN PALAUTTAMINEN ALKUPERÄMAAHAN 

 

Tässä tutkielmassa on tarkoitus tarkastella erikseen palautuksia, jotka tehdään 

alkuperämaahan ja palautuksia, jotka tehdään Dublin-järjestelmän sisällä. Tässä 

pääluvussa keskitytään alkuperämaahan tehtäviin palautuksiin. Tarkoitus on löytää 

yhteisiä kriteerejä, joita käytetään silloin, kun yritetään ratkaista palautuskiellon 

soveltuvuus tiettyyn tapaukseen. Tarkoitus on myös selvittää oikeuskäytännön avulla sitä, 

minkälaisen kohtelun perusteella palauttaminen estyy. Oikeustapausanalyysien avulla 

pyrin myös selvittämään, miksi palautuskieltoa on tulkittu eri tavoin eri asteissa.  

 

Määritelmädirektiivin (2011/95) 2 artiklassa määritellään alkuperämaa sellaiseksi 

yhdeksi tai useammaksi maaksi, joka on henkilön kansalaisuusmaa tai 

kansalaisuudettoman henkilön entinen pysyvä asuinmaa. Ulkomaalaislain esitöiden 

mukaan alkuperämaa on henkilön kansallisuusvaltio tai valtio, jossa hän oleskeli 

laillisesti ja pysyväluonteisesti ennen saapumistaan Suomeen. Ulkomaalaislain 146 a 

§:ssä puhutaan palauttamisesta EU:n ulkopuoliseen kolmanteen maahan, joten 

alkuperämaa ei siten voi olla EU:n jäsenvaltio.135  

 

 

3.1 Oikeuslähteet ja ajankohtainen maatieto 

 

Oikeuslähteet jaetaan tunnetusti velvoittavuutensa mukaan vahvasti velvoittaviin, 

heikosti velvoittaviin ja sallittuihin oikeuslähteisiin. Vahvasti velvoittavia oikeuslähteitä 

ovat laki ja maantapa. Heikosti velvoittavia ovat lain esityöt ja tuomioistuinratkaisut. 

Sallittuihin oikeuslähteisiin taas kuuluu eritasoisia oikeuslähteitä, joita saa soveltaa 

ratkaisutoiminnassa. Tämän teorian mukaisesti vahvasti velvoittaviin oikeuslähteisiin on 

aina vedottava, kun sen sijaan sallitut oikeuslähteet ainoastaan vahvistavat 

argumentaatiota.136 Oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa johtopäätös perustuu tapauksen 

kannalta relevanttien faktojen ja valittavista oikeuslähteistä tulevien normien 

                                                
135 HE 134/2013 vp. s. 18. 
136 Tolonen 2003: 22–25 (teoksessaan Tolonen viittaa Aulis Aarnion kehittämään teoriaan oikeuslähteiden 
velvoittavuudesta).  



 35 

yhteisvaikutukseen. Asiaan liittyviä faktoja eli tosiasioita tarkastellaan normien läpi.137 

Näin ollen myös kansainvälistä suojelua koskevaa asiaa ratkaistaessa tarkastellaan 

maatiedon avulla muodostettuja faktoja yhdessä tapaukseen soveltuvien normien kanssa.   

 

Kansainvälisen suojelun tarpeen ja siten myös palautuskiellon arvioinnissa käytettävän 

oikeuslähdeaineiston voi sanoa sisältävän tiettyjä erityispiirteitä.138 Kansainvälistä 

suojelua koskevaa ratkaisua tehdessään esimerkiksi EIT käyttää aineistona paljon 

ihmisoikeusjärjestöjen, kuten Human Rights Watchin ja Amnesty Internationalin 

tuottamia raportteja. Erityisen paljon painoa annetaan UNHCR:n kannanotoille.139 Tämä 

aineisto ei ole velvoittavaa, mutta käytännössä se tulee ottaa huomioon ratkaisua 

tehtäessä.140 Näin ollen yllä esittelemäni oikeuslähteiden velvoittavuuteen perustuvan 

jaottelun perusteella kansainvälisessä suojelussa käytettävä oikeuslähdeaineisto 

näyttäytyy hieman erityisenä, koska sallittuja oikeuslähteitä käytetään ikään kuin 

velvoittavina.  

 

Kuten alaluvussa 2.1 on ilmaistu, on UNHCR:n tuottama materiaali sitovuudeltaan 

heikkoa soft-law -tyyppistä materiaalia. Soft-law:n vahvuus on siinä, että sen avulla 

olemassa olevien vahvasti velvoittavien normien sovellettavuus käytännön toiminnassa 

helpottuu.141 Toisaalta esimerkiksi YK:n tuottama soft-law ei sido valtioita samalla 

tavalla kuin esimerkiksi lait. Tämän lisäksi sen rikkomisesta aiheutuvat sanktiot eivät ole 

yhtä suuria kuin lain rikkomisesta aiheutuvat.142 Nämä seikat voisi nähdä soft law:n 

heikkoutena. 

 

Sallitun aineiston velvoittavuus kansainvälisestä suojelusta päätettäessä on todettavissa 

myös lainsäädännön perusteella. Ulkomaalaislain 98 § sääntelee kansainvälistä suojelua 

koskevan hakemuksen käsittelyä. Kyseisen pykälän 2 momentin mukaan oleskeluluvan 

myöntämisen edellytykset arvioidaan kunkin hakijan osalta yksilöllisesti ottaen 

huomioon hänen esittämät selvitykset olosuhteistaan asianomaisessa valtiossa sekä eri 

                                                
137 Myrsky 2010: 413.  
138 Similä 2018: 294. 
139 Pellonpää ym. 2011: 371. 
140 Similä 2018: 294. 
141 Kysel 2016: 38. 
142 Guzman & Meyer 2010: 182–188. 



 36 

lähteistä hankitut ajantasaiset tiedot valtion oloista. Säännöksen esitöissä sanotaan, että 

kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset tulee tutkia asianmukaisesti. Esitöiden 

mukaan asianmukainen tutkinta tarkoittaa sitä, että päätöksentekijän on otettava 

huomioon esimerkiksi UNHCR:n ajantasainen ja täsmällinen maatieto.143 

Ulkomaalaislain 98 §:n 2 momentti esitöineen vastaa sisällöltään EU:n 

menettelydirektiiviä (2013/32 10 art. 3 b kohta). Menettelydirektiiviin on kirjoitettu 

UNHCR:n lisäksi sovellettaviin lähteisiin EASO (European Asylum Support Office) sekä 

muut asiaankuuluvat kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt.  

 

Kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen arvioinnissa on tärkeää sellainen tieto, 

joka koskee alkuperämaan valtiollisia oloja. Erityisen tärkeää tässä yhteydessä on 

arvioida valtion yhteiskunnallisia ja poliittisia oloja sekä sen ihmisoikeustilannetta ja 

lainsäädäntöä. Alkuperämaata koskeva maatieto (tai lähtömaatieto) auttaa vainon ja pelon 

arvioinnissa sekä hakijan kertomuksen uskottavuuden selvittämisessä. Alkuperämaata 

koskevaa tietoa tulisi hankkia eri lähteistä, jotta sitä voitaisiin vertailla mahdollisimman 

objektiivisen kuvan saamiseksi. Jo mainittujen lähteiden lisäksi tutkinnassa voi 

monipuolisen maatiedon saamiseksi hyödyntää myös valtiollisia lähteitä, 

kansalaisjärjestöjä, EU-yhteisöelimiä sekä uutistoimistoja.144 

 

EASO:n tuottaman käsikirjan mukaan kansainvälisen suojelun tarpeen todistamiseksi 

viranomaisen on hankittava relevanttia, täsmällistä ja ajankohtaista maatietoa. Tiedon 

tulee olla mahdollisimman yksityiskohtaista eikä se saa rajoittua koskemaan vain valtion 

yleistä tilannetta. Tietoa kerätessä tulee olla objektiivinen ja puolueeton. Käsikirjan 

mukaan tietoa ei saa siis kerätä vain sellaisista lähteistä, jotka painottavat hakijan kannalta 

negatiivista lopputulosta.145 Nämä ohjeet näyttäisivät noudattavan hyvin pitkälti 

menettelydirektiivin 10 artiklaa. UNHCR:n pakolaiskäsikirjan146 mukaan hakijan 

alkuperämaan olosuhteiden selvittäminen on tärkeä elementti arvioitaessa hakijan 

                                                
143 HE 86/2008 vp. s. 57. 
144 HE 86/2008 vp. s. 58. 
145 EASO 2015: 4. 
146 Handbook on Procedures and Criteria for Determining Refugee Status Under the 1951 Convention and 
the 1967 Protocol Relating to Refugee Status. 



 37 

kertomusta alkuperämaassa häntä uhkaavasta vainosta tai pelosta147. Myös UNHCR on 

siis todennut maatiedon tärkeyden ohjeistuksessaan.  

 

Suomessa kansainvälistä suojelua koskevan päätöksen tekee ensi asteessa 

Maahanmuuttovirasto.148 Maahanmuuttoviraston maatietopalvelu vastaa lähtömaita 

koskevan maatiedon tuottamisesta ja hankkimisesta päätöksenteon tueksi. 

Maatietopalvelun mukaan lähtömaatiedolla tarkoitetaan eri lähteistä hankittua täsmällistä 

ja ajankohtaista tietoa valtion oloista. Maatietopalvelu tuottaa ja hankkii lähtömaatietoa 

valtion yhteiskunnallisista ja poliittisista oloista sekä muista menettelydirektiivin ja 

ulkomaalaislain esitöiden edellyttämistä valtiota koskevista seikoista. Tämän lisäksi 

maatietopalvelu voi hankkia ja tuottaa tietoa arkielämään liittyvistä asioista, kuten 

sairaanhoidon saatavuudesta sekä asiakirjojen myöntämiseen liittyvistä käytännöistä. 

Maatietopalvelu on tuottanut vuosien 2017 ja 2018 aikana yhteensä 25 tilannekuvaa ja -

katsausta, teemaraporttia sekä tiedonhankintamatkaa.149  

 

Kansainvälistä suojelua koskevien asioiden ratkaisuissa käytettävän oikeuslähdeaineiston 

erityispiirteitä sekä ajankohtaisen ja täsmällisen maatiedon merkitystä on hyvä 

havainnollistaa EIT:n ja KHO:n oikeuskäytännön avulla. EIT:n tapauksessa Salah 

Sheekh v. Alankomaat150 EIT tarkastelin tiedonhankintaansa EIS 3 artiklaan liittyen151. 

 
Tapauksessa oli kyse Somalian kansalaisesta, joka haki turvapaikkaa Alankomaista. Hakija 
kuului tiettyyn vähemmistöryhmään. Hänen turvapaikkahakemuksensa hylättiin sillä 
perusteella, että hänellä katsottiin olevan mahdollisuus asua Somaliassa suhteellisen 
turvallisella alueella. Hakijan mukaan hänen palauttaminen Somaliaan olisi altistanut hänet 
EIS 3 artiklassa kielletylle kohtelulle, koska hän kuului vähemmistöryhmään ja koska 
Somalian yleinen ihmisoikeustilanne oli heikko. Ratkaisun kappaleessa 136 EIT tarkasteli 
oikeuslähteitä, joita tämän kaltaisissa ratkaisuissa tuli käyttää. EIT katsoi ratkaisussaan, 
että palauttavan valtion EIS 3 artiklan soveltuvuuden arviointiin kuului palauttavan valtion 
vastuu arvioida vastaanottavan valtion olosuhteita EIS 3 artiklan valossa. Olosuhteiden 
arviointi tuli tapahtua asianmukaisesti tuotetun kansallisen materiaalin perusteella sekä 
muun luotettavan ja objektiivisen materiaalin pohjalta. Tällaista muuta materiaalia olivat 
esimerkiksi muiden valtioiden tuottama aineisto, YK:n virastojen aineisto sekä ei-
valtiollisten järjestöjen aineisto. EIT:n mukaan tämän kaltaisissa tapauksissa olisi ollut 

                                                
147 UNHCR 2011: 12. 
148 Aer 2016: 40. 
149 Maahanmuuttoviraston internetsivut 2018. 
150 EIT tapaus Salah Sheekh v. Alankomaat (11.1.2007). 
151 HE 86/2008 vp. s. 58. 



 38 

liian kapea-alaista ottaa huomioon ainoastaan kansallinen materiaali vertaamatta sitä 
muihin luotettaviin ja objektiivisiin lähteisiin.152  
 

Tapauksessa EIT siis toteaa, että sen on otettava huomioon oma-aloitteisesti omassa 

ratkaisutoiminnassaan muitakin lähteitä, kuin niitä, joita kansallinen tuomioistuin on 

käyttänyt ratkaisunsa perusteena. EIT mainitsee käytettävien oikeuslähteiden joukossa 

myös esittelemiäni soft-law instrumentteja, kuten ei-valtiollisten organisaatioiden 

tuottaman materiaalin. Ratkaisussa EIT päätyi juuri UNHCR:n materiaalin perusteella 

siihen, että Somaliassa sijaitsevat muut alueet eivät ole tarpeeksi turvallisia hakijalle. 

Näin ollen EIT oli avoin muullekin informaatiolle Somalian tilanteesta kuin ainoastaan 

sille, mikä valtion toimesta oli EIT:lle toimitettu.153 Myös KHO on käyttänyt erilaista 

järjestöjen tuottamaa materiaalia sekä muiden valtioiden tuottamaa maatietoa 

perustellessaan kansainvälisen suojelun antamiseen liittyviä ratkaisuja.154 

 
Tapauksessa KHO 2012: 1 oli kyse Iranilaisen turvapaikanhakijan valituksesta koskien 
kielteistä turvapaikkapäätöstä ja päätöstä käännyttämisestä Iraniin. Maahanmuuttovirasto 
oli antanut hakijalle kielteisen turvapaikkapäätöksen ja tehnyt päätöksen hakijan 
käännyttämiseksi Iraniin. Hallinto-oikeus pysytti Maahanmuuttoviraston päätökset. 
KHO:n mukaan asiassa oli ratkaistavana se, että olisiko valittaja voinut joutua seksuaalisen 
suuntautumisensa takia vainotuksi kotimaassaan Iranissa tai se, että hän olisi samasta 
syystä todellisessa vaarassa joutua kärsimään vakavaa haittaa kotimaassaan. Ratkaisussaan 
KHO määritteli vainoa käyttäen UNHCR:n pakolaiskäsikirjaa sekä oikeuskirjallisuutta. 
Yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen ja seksuaalisen suuntautumisen osalta KHO 
käytti aineistona erilaisia UNHCR:n tuottamia ohjeita. Maatietouden kohdalla KHO viittasi 
Yhdistyneen kuningaskunnan sisäministeriön tuottamaan materiaaliin koskien 
seksuaalivähemmistöjen kohtelua. Tässä materiaalissa taas oli viitattu ihmisoikeusjärjestö 
Human Rights Watchin raporttiin. KHO viittasi myös YK:n ihmisoikeuskomitean 
päätelmiin, joissa niissäkin oli hyödynnetty ihmisoikeusjärjestöjen tuottamaa materiaalia. 
Mainitun maa- ja muuta tietoa koskevan materiaalin sekä sovellettujen oikeussääntöjen 
perusteella KHO päätti kumota Maahanmuuttoviraston ja hallinto-oikeuden päätökset ja 
palauttaa asian Maahanmuuttovirastoon uudelleen käsiteltäväksi.155 
 

Tässä ratkaisussa näkyy, miten montaa erilaista sallittua oikeuslähdettä KHO on 

käyttänyt. Tämän lisäksi ratkaisu osoittaa, että vaikka ajantasaisen ja täsmällisen 

maatiedon hankkiminen sitoo kaikkia asiasta päättäviä viranomaisia (UlkL 98.2 §), ei 

maatiedon tulkinta kuitenkaan ole osoittautunut yksiselitteiseksi tai saman tasoiseksi. 

Maahanmuuttovirasto on päätöksessään arvioinut Iranin olosuhteita KHO:n ratkaisun 

                                                
152 EIT tapaus Salah Sheekh v. Alankomaat (11.1.2007). 
153 Stronks 2012: 89–90. 
154 Similä 2018: 295. 
155 KHO 2012: 1. 



 39 

mukaan ilmeisesti oman maatiedon mukaan, sillä Maahanmuuttoviraston päätöksen 

arvioinnin yhteydessä viitataan vain ”Maahanmuuttoviraston maatietoon”. Hallinto-

oikeus on puolestaan käyttänyt esimerkiksi edellä mainittua Yhdistyneen 

kuningaskunnan sisäministeriön raporttia sekä UNHCR:n ohjeita. Hallinto-oikeus on 

kuitenkin tulkinnut olosuhteita Iranissa eri tavalla. Hallinto-oikeus katsoi, että olot 

tietyissä Iranin paikoissa eivät luoneet kyseessä olevalle henkilölle, seksuaalisesta 

suuntautumisesta huolimatta, todellista riskiä vainosta tai vakasta haitasta.156 Näin ollen 

ratkaisussa syntyi maatiedon ja käytettyjen lähteiden perusteella tulkinnallinen jännite 

KHO:n ja hallinto-oikeuden välille. KHO on ratkaisussaan arvioinut hyvin 

seikkaperäisesti UNHCR:n materiaalia seksuaalivähemmistöihin ja maatietouteen 

liittyen. Näyttäisikin siltä, että kyseisille sitovuudeltaan sallituille oikeuslähteille voidaan 

antaa hyvinkin merkittävä rooli.  

 

 

3.2 Palauttamisen estyminen vainoon perustuvan pakolaisaseman johdosta  

 

Pakolaisasema myönnetään määritelmädirektiivin mukaan henkilölle, joka täyttää 

direktiivin mukaiset edellytykset pakolaisaseman myöntämiselle. Direktiivin kyseiset 

edellytykset seuraavat edellä esiteltyä pakolaissopimuksen määritelmää pakolaisesta. 

Pakolaissopimuksen tarkoitus on ollut määritellä, ketkä ovat pakolaisia. Pakolaisen 

määritelmän täyttyessä henkilölle voidaan myöntää turvapaikka. Pakolaisaseman 

vaikutus on kuitenkin ainoastaan julistuksenomainen, joten pakolaisasema ei vielä 

tarkoita suoraan turvapaikan myöntämistä. Pakolaisasema ei myöskään ole sidottu 

kokonaan palautuskieltoon, sillä pakolainen voi olla myös henkilö, joka voitaisiin 

palauttaa kotimaahan. Palautuskielto on kuitenkin osa pakolaisasemaa.157  

 

Ulkomaalaislain 87 §:ssä säädetään siitä, milloin turvapaikka on myönnettävä. Tämä 

säännös vastaa sisällöllisesti pakolaissopimuksen pakolaisen määritelmää. Kun henkilö 

on saanut turvapaikan, on hän myös pakolainen.158 Näin ollen käytännössä 

pakolaissopimuksen mukaisen pakolaisaseman tunnustaminen tarkoittaa myös 

                                                
156 KHO 2012: 1. 
157 Aer 2016: 240–241. 
158 HE 28/2003 vp. 



 40 

turvapaikan myöntämistä. Vaikka pakolaisasema ei vielä tarkoita turvapaikan 

myöntämistä, on käsitteillä silti selkeä yhteys toisiinsa.  

 

Perusteltu pelko tulla vainotuksi on tärkeä elementti, kun arvioidaan pakolaisaseman 

täyttymistä.159 Turvapaikanhakijalla on oltava perusteltu pelko vainosta, jotta turvapaikka 

tulisi annetuksi.160 Pelko on yksilöllistä, joten sen arvioinnissa tulee ottaa huomioon juuri 

kyseisen hakijan esittämät väitteet hänen pelon tunteestaan. Toisaalta pelon tulee olla 

myös perusteltua, joten ei riitä pelkästään, että keskitytään hakijan sisäisiin tuntemuksiin 

pelosta. Tilannetta tulee arvioida myös objektiivisesti alkuperämaan olosuhteisiin 

liittyvän tiedon valossa. Näin ollen perustellun pelon arvioinnissa yhdistyy subjektiivinen 

ja objektiivinen elementti. Subjektiivisen pelon arvioinnissa on välttämätöntä ottaa 

huomioon hakijan persoonallisuus sekä taustat hänen kotimaassaan. Kun taas arvioidaan 

pelkoa objektiivisessa mielessä, on otettava huomioon edellä esittelemäni maatieto ja 

pyrittävä selvittämään alkuperämaan tilanne.161  

 

Perustellun pelon on kohdistuttava tulevaisuuteen, siihen vainoon, jota henkilö pelkää 

kohtaavansa, jos hän joutuu palaavansa alkuperämaahan.162 Perustellun pelon 

arvioinnissa on subjektiivisuuden ja objektiivisuuden lisäksi seuraavaksi kiinnitettävä 

huomiota ainakin vainoksi katsottaviin tekoihin ja vainon syihin.163 Ulkomaalaislain 

mukaisessa palautuskiellossa vaino on listattu esteeksi henkilön palauttamiselle (UlkL 

147 §), joten vainon määrittely on myös tästä syystä tarpeen. 

 

 

3.2.1 Vainoksi katsottavat teot ja vainon harjoittajat 

 

Vainolle ei ole olemassa universaalisti hyväksyttyä määritelmää. Yritykset määritellä 

vainoa ovat jääneet heikoiksi. Vainon määrittely on ongelmallista ainakin sen takia, että 

vaino tulee tulkita jokaisessa tapauksessa yksilöllisesti kyseessä olevan 

                                                
159 UNHCR 2011: 11. 
160 Aer 2016: 243. 
161 UNHCR 2011: 11–12. 
162 Aer 2016: 243. 
163 Similä 2018: 300–301. 



 41 

turvapaikanhakijan henkilökohtaisen tilanteen perusteella.164 Pakolaissopimuksessa 

vainoa ei ole määritelty tarkemmin. Sen sijaan tarkempi määrittely esimerkiksi vainoksi 

katsottavista teoista on otettu määritelmädirektiiviin.165  

 

Määritelmädirektiivin mukaan vainoksi katsottavia ovat sellaiset teot, jotka ovat laatunsa 

tai toistuvuutensa vuoksi niin vakavia, että ne muodostavat vakavan loukkauksen ihmisen 

perusoikeuksia vastaan ja erityisesti niitä oikeuksia vastaan, joista ei voida poiketa EIS 

15 artiklan 2 kohdan nojalla; tai kertymä erilaisia toimenpiteitä, joihin kuuluu 

ihmisoikeusloukkauksia, ja jotka ovat riittävän vakavia vaikuttaakseen yksilöön a 

alakohdassa (edellä mainittu) tarkoitettua vastaavalla tavalla (määritelmädirektiivi 9 art.). 

Vainoksi voidaan katsoa säännöksen mukaan siis myös kertymä sellaisia tekoja, jotka 

eivät yksinään olisi vainoa, mutta yhdessä muodostavat perustellun pelon vainosta. Nämä 

teot voivat olla erilaisia tai saman teon toistuvaa tapahtumista. Määritelmädirektiivin 

mukaan erityisesti on otettava huomioon EIS:n oikeudet, joista ei voida poiketa sen 15 

artiklan 2 kohdan nojalla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vainoa määriteltäessä on 

otettava huomioon EIS 3 artikla.166  

 

Määritelmädirektiivin 9 artiklassa esitellään esimerkkejä teoista, joita on pidettävä 

vainona. Ulkomaalaislain vainoksi katsottavia tekoja säätelevä 87 a § vastaa sisällöltään 

määritelmädirektiivin 9 artiklaa167. Luettelot eivät ole luonteeltaan tyhjentäviä.168 

Säännöksissä vainoksi katsottavia tekoja ovat esimerkiksi 1) fyysinen, henkinen ja 

seksuaalinen väkivalta 2) oikeudelliset tai hallinnolliset toimenpiteet taikka poliisin 

toimintaan tai lainkäyttöön liittyvät toimenpiteet, jotka ovat itsessään syrjiviä tai 

toteutetaan syrjivällä tavalla 3) kohtuuton tai syrjivä syytteeseen paneminen tai 

rankaiseminen 4) muutoksenhakumahdollisuuden puuttuminen tai epääminen, minkä 

seurauksena on kohtuuton tai syrjivä rangaistus 5) syytteeseen paneminen tai 

rankaiseminen sen johdosta, että henkilö kieltäytyy asepalveluksesta selkkauksessa, jossa 

asepalveluksen suorittaminen sisältäisi 87.2 §:n tarkoittamia tekoja 6) luonteeltaan 

sukupuoleen tai lapsiin kohdistuva teko (UlkL 87.2 a §). 

                                                
164 UNHCR 2011: 13. 
165 Aer 2016: 244. 
166 HE 166/2007 vp. 
167 Aer 2016: 244. 
168 Araujo 2014: 543. 



 42 

 

Vainoksi katsottavia tekoja säätelevissä säännöksissä mainitaan useaan otteeseen 

syrjiminen. Erilaisten ryhmien syrjivä kohtelu voi joissakin tapauksissa perustaa syyn 

vainolle. Syrjintä ei kuitenkaan sinänsä ole kaikissa tapauksissa syy perustellulle pelolle 

vainosta. KHO:n tapauksessa 2016: 174 arvioitiin muun ohella sitä, että muodostaako 

Tansaniassa homoseksuaalia odottava kohtelu vainon. Valittaja oli kertonut, että jos hänet 

palautettaisiin Tansaniaan hän joutuisi jatkuvan syrjinnän ja vainon kohteeksi. 

Tapauksessa oikeusasteet myönsivät maatiedon perusteella, että Tansaniassa 

homoseksuaali voi kohdata syrjintää. Tämän lisäksi Tansaniassa samaa sukupuolta 

olevien seksuaalinen kanssakäyminen on kriminalisoitu. KHO katsoi kuitenkin, että 

yksinään kyseisen toiminnan kriminalisointia ei sinänsä voi pitää vainoksi katsottavana 

tekona, koska KHO:n ratkaisunsa tukena käyttämässä materiaalissa ei ollut raportoitu 

homoseksuaalisuudesta rankaisemisesta Tansaniassa.169 Näin ollen tapauksessa 

homoseksuaalisuudesta muodollisesti mahdollista rankaisemista ei katsottu 

ulkomaalaislain ja määritelmädirektiivin mukaiseksi kohtuuttomaksi tai syrjiväksi 

syytteeseen panemiseksi. Syrjintä voikin olla vainoksi katsottava teko vain, jos se luo 

vakavia rajoitteita elannon ansaitsemiseen, uskonnon harjoittamiseen tai koulutuksen 

saatavuuteen170. 

 

Määritelmädirektiivin 6 artiklan ja ulkomaalaislain 88 c §:n mukaan vainoa harjoittavat 

tahot ovat ensinnäkin valtio, toiseksi puolueet tai järjestöt, jotka pitävät valtiota tai 

huomattavaa osaa siitä hallinnassaan ja kolmanneksi muut kuin valtiolliset toimijat, jos 

voidaan osoittaa, että valtio, puolueet tai järjestöt eivät kykene tai halua tarjota suojelua 

vainoa vastaan. KHO on arvioinut oikeuskäytännössään myös yksityishenkilön tahon 

harjoittamaa vainoa. Kyseisessä tapauksessa yksityishenkilön taholta tulevaa uhkaa ei 

katsottu vainoksi, mutta asiassa tuli silti arvioida muun ohella kansainvälisen suojelun 

antaminen muussa kuin turvapaikan muodossa.171 Näin ollen henkilön palauttaminen voi 

estyä myös yksityisen henkilön tuottaman vainon perusteella. 

 

 

                                                
169 KHO 2016: 174. 
170 UNHCR 2011: 14. 
171 KHO 29.12.2017/6928. 



 43 

3.2.2 Vainon syyt 

 

Pakolaisaseman saamiseksi ei ole riittävää, että turvapaikanhakijan kohdalla esiintyy 

vainoksi katsottavia tekoja. Tämän lisäksi tekojen pitää olla seurausta 

turvapaikanhakijaan liittyvistä syistä.172 Vainoksi katsottavien tekojen ja vainon syiden 

välillä on siis oltava yhteys.173 Vainon syyt ovat kirjoitettu pakolaissopimuksen 

pakolaisen määritelmään. Syitä ovat henkilön alkuperä (rotu), uskonnollisuus, 

kansallisuus, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen ja poliittinen mielipide. 

Tarkempaa sääntelyä vainon syistä on jälleen otettu määritelmädirektiivin 10 artiklaan 

sekä ulkomaalaislain 87 b §:ään.  

 

Syiden tulkintaa ja niistä mahdollisesti aiheutuvaa palauttamisen estymistä on hyvä 

havainnollistaa oikeuskäytännön avulla. Oikeuskäytäntöä löytyi eniten liittyen 

yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumiseen sekä uskontoon. Tästä syystä otan kyseiset syyt 

tarkempaan tarkasteluun. Tässä alaluvussa tarkemmin tarkastelemani tapaukset 

palvelevat vainon syiden selvittämisen lisäksi tutkimuskysymykseeni vastaamista. Tässä 

yhteydessä on nähdäkseni riittävää käsitellä vainon syitä kyseisten ratkaisujen valossa, 

sillä ratkaisut osoittavat, miten tietty ominaisuus voi tarkoittaa mahdollisesti vainottuun 

yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumista sekä miten vainon tunnistamiseen liittyviä 

erilaisia tulkintoja voi muodostua.  KHO:n tapaus 2012: 1 on tässä yhteydessä merkittävä 

siinä mielessä, että siitä on pääteltävissä, että tietty yhteiskunnallinen ryhmä voi 

muodostua myös seksuaalisen suuntautumisen takia174. Sama seikka on tunnustettu 

EUT:n oikeuskäytännössä.175 Tapauksen KHO 2014: 112 perusteella myös ihmiskaupan 

uhrina oleminen voi tarkoittaa tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumista.176 

Tapauksessa arvioitiin tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumista vainon syynä.   

 
Tapauksessa oli kyse Nigerian kansalaisesta naishenkilöstä, joka oli hakenut kansainvälistä 
suojelua Suomesta. Maahanmuuttovirasto oli hylännyt valittajan kansainvälistä suojelua 
koskevan hakemuksen, mutta myöntänyt oleskeluluvan ihmiskaupan uhrina 
ulkomaalaislain 52 a §:n 2 momentin nojalla. Hallinto-oikeus oli hylännyt valittajan 

                                                
172 Aer 246. 
173 Araujo 2014: 543. 
174 KHO 2012: 1. 
175 EUT tapaus C-199/12 ja C-201/12, X, Y, Z v. Minister voor Immigratie en Asiel, Kok. 
ECLI:EU:C:2013:720. 
176 KHO 2014: 112. 



 44 

valituksen koskien kansainvälisen suojelun myöntämistä ihmiskaupan uhrina olemisen 
vuoksi. Valittaja vaati muun ohella KHO:ta kumoamaan Maahanmuuttoviraston ja 
hallinto-oikeuden päätökset ja myöntämään valittajalle kansainvälistä suojelua. KHO:n 
mukaan asiassa oli ratkaistavana se, että oliko valittajalla oikeus ihmiskaupassa 
uhriutumisen tai tulevan uhriutumisen riskin vuoksi turvapaikkaan tai toissijaiseen 
suojeluun. KHO:n mukaan ihmiskaupan uhreja voitiin pitää tiettyyn yhteiskunnalliseen 
ryhmään kuuluvina, joten asiassa tuli muun ohella arvioitavaksi, oliko valittajalla ollut 
perusteltu pelko tulla vainotuksi kotimaassaan ihmiskaupan uhrina. KHO viittasi 
Yhdistyneen kuningaskunnan sisäministeriön tuottamaan maatietoon todeten, että 
Nigeriassa naisten joutuminen ihmiskaupan uhreiksi oli laaja ja kasvava ongelma. Lisäksi 
KHO totesi, että naisten pakotettu prostituutio oli sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa ja 
hyväksikäyttöä, joka voitiin katsoa vainoksi. KHO:n mukaan Ihmiskaupan uhrit saattoivat 
kohdata vakavia vaikutuksia palatessaan Nigeriaan. Tällaisia vaikutuksia olivat 
kostotoimenpiteet, syrjintä ja uudelleen uhriutuminen. KHO tunnusti myös sen, että 
aikaisemmin koettu vaino saattoi olla syynä kansainvälisen suojelun antamiseen. Lopuksi 
KHO totesi, että kaikista edellä mainituista seikoista huolimatta valittaja ei ollut 
kansainvälisen suojelun tarpeessa, sillä valittajalla oli mahdollista saada suojelua 
Nigeriassa, hänellä oli ammatti ja sukulaisia Nigeriassa ja hänen uhriutuminen oli 
tapahtunut Nigerian ulkopuolella.177  
 

Tässä tapauksessa turvapaikkaa ei siis annettu vainon perusteella, vaikka henkilö kuului 

tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään ja oli kokenut vainoa aiemmin. Kuuluminen tiettyyn 

yhteiskunnalliseen ryhmään ei yleensä pelkästään luokaan pakolaisasemaa vainon 

perusteella178. KHO kiinnitti kuitenkin huomiota valittajan tilanteeseen haavoittuvassa 

asemassa olevana henkilönä ja totesi, että haavoittuva asema on otettu huomioon kun 

henkilölle on myönnetty oleskelulupa ihmiskaupan uhrina.179 Haavoittuvan aseman ei 

ihmiskaupan uhrin kohdalla voida välttämättä katsoa aiheuttavan myös vainoa180.  

Haavoittuvan aseman johdosta valittajan palauttaminen ei kuitenkaan tullut kyseeseen, 

vaikka hänelle ei kansainvälistä suojelua myönnettykään.  

 

Uskonto on yksi haastavimmin määriteltävistä vainon syistä. Yksi syy tähän on se, että 

uskontoon käännytään usein alkuperämaasta lähtemisen jälkeen.181 Esimerkiksi tällaista 

lähdön jälkeen tapahtunutta syytä kansainväliselle suojelulle kuvataan käsitteellä sur 

place.182 Seuraavassa KHO:n sur place- tapauksessa oli muun ohella kyse uskonnosta 

vainon syynä.  

 
                                                
177 KHO 2014: 112. 
178 UNHCR 2011: 17. 
179 KHO 2014: 112. 
180 Aer 2016: 248. 
181 UNHCR 2004: 2. 
182 Aer 2016: 243. 



 45 

Tapauksessa oli kyse Iranilaisesta turvapaikanhakijasta, joka oli hakenut kansainvälistä 
suojelua vedoten kristinuskoon kääntymiseensä. Maahanmuuttovirasto oli hylännyt 
hakemuksen ja päättänyt käännyttää hakijan. Maahanmuuttovirasto oli perustellut 
päätöstään muun ohella valittajan uskonnollisen kääntymisen epäuskottavuudella. 
Hallinto-oikeudelle tekemässään valituksessa hakija vaati suullista käsittelyä, mutta 
hallinto-oikeus ratkaisi asian hakijan hyväksi ilman suullisen käsittelyn järjestämistä. 
Maahanmuuttovirasto oli päätöksessään todennut, että kristinuskoon kääntyminen saattoi 
Iranissa aiheuttaa vainoksi katsottavia tekoja. Kristittyjä oli esimerkiksi pidätetty, vangittu 
ja asetettu rikossyytteeseen. Maahanmuuttoviraston mukaan hakijan kääntyminen ei ollut 
kuitenkaan tullut Iranin viranomaisten tietoon, joten vainon vaaraa ei siten ollut. 
Maahanmuuttovirasto ei myöskään pitänyt hakijan kertomusta kristillisestä vakaumuksesta 
uskottavana. Hallinto-oikeus kumosi Maahanmuuttoviraston päätöksen. Perusteluissaan 
hallinto-oikeus totesi kristityiden, jotka aiemmin olivat muslimeita, olleen vainon kohteena 
Iranissa. Vainoa olivat väkivalta, uhkailu, seuranta ja pidätys. Hakijan saaman kasteen ja 
seurakunnan pastorin lausunnon perusteella hallinto-oikeus totesi, että epäilyä hakijan 
kristillisestä vakaumuksesta ei enää ollut. KHO vetosi hallinto-oikeuden esittämän 
ajankohtaiseen maatietoon, jonka mukaan Iranissa ei ollut uskonnonvapautta ja Iranissa 
kristinuskoon kääntynyt saattoi joutua vainoksi katsottavien tekojen kohteeksi. KHO 
painotti kuitenkin uskonnollisen vakaumuksen aitouden selvittämisen tärkeyttä vedoten 
UNHCR:n tuottamaan ohjeistukseen. KHO:n mukaan uskonnollisuutta ei voinut ottaa 
kansainvälisen suojelun antamisen syyksi ilman vakaumuksen todellisuuden arviointia.  
KHO katsoi suullisen kuulemisen olleen tämän arvioinnin edellytyksenä. Näin ollen KHO 
palautti asian hallinto-oikeuteen suullisen kuulemisen järjestämistä varten.183  
 

Vaikka tapauksen oikeudellinen arviointi kulminoituikin uskottavuuden selvittämiseen, 

antoi tapaus myös tärkeää tieto siitä, millä tavalla uskonto voi olla vainon syynä. Kaikki 

asteet totesivat tässä tapauksessa, että uskonto voi olla vainon syynä, jos uskontoon 

kääntynyttä henkilö uhkaa kotimaassaan esimerkiksi pidätys tai tuomio. 

Maahanmuuttovirasto ei kuitenkaan pitänyt pelkoa vainosta perusteltuna siitä syystä, että 

uskonnon harjoittaminen ei ollut tullut kotimaan viranomaisten tietoon. Näin ollen 

ainakin hallinto-oikeuden ja Maahanmuuttoviraston käsitykset uskonnon ja vainon 

suhteesta erosivat toisistaan, sillä hallinto-oikeus ei kiinnittänyt huomiota siihen, oliko 

uskonnon harjoittaminen tullut viranomaisten tietoon vai ei. Hallinto-oikeus kumosi 

päätöksen sillä perusteella, että vakaumus vaikutti todelliselta ja sillä, että vainon vaara 

uskonnon perusteella oli myös todellinen.184 UNHCR:n mukaan kansainvälistä suojelua 

hakevan ei voida olettaa piilottelevan uskontoaan kotimaassaan. Hänen ei voida olettaa 

ryhtyvän toimenpiteisiin välttääkseen esimerkiksi viranomaisten taholta tulevan 

vainon.185 Tämän voisi nähdä seikkana, joka tulisi ottaa huomioon arvioitaessa sitä, miten 

                                                
183 KHO 2017: 63. 
184 KHO 2017: 63. 
185 UNHCR 2004: 5. 



 46 

hakijan tulisi jatkossa elää kotimaassaan, jotta uskontoon kääntyminen ei tulisi 

viranomaisten tietoon. 

 

Uskonto vainon syynä voi toimia myös esimerkkinä määritelmädirektiivin 9 artiklan 

tarkoittamasta loukkauksesta ihmisoikeutta vastaan vainoksi katsottavana tekona. Tämä 

johtuu siitä, että uskonnonvapaus on ihmisoikeus, joten sen loukkaus voi olla vainoksi 

katsottava teko186. Loukkauksen vakavuutta arvioitaessa on otettava huomioon se, että 

kaikki kiellot ja rajoitukset eivät vielä muodosta vainoksi katsottavaa tekoa. Arvioinnissa 

on otettava huomioon muun muassa kansainväliset ihmisoikeusstandardit ja uskonnon 

harjoittamisesta seuraavan rangaistuksen vakavuus.187 EUT:n mukaan ainoastaan vakava 

puuttuminen uskonnonvapauteen voidaan perustella vainoksi.188  

 

Kuten todettu, yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen ja uskonnon lisäksi vainon syitä 

ovat alkuperä, kansallisuus ja poliittinen mielipide. Syyt voivat usein mennä päällekkäin, 

ja samaan turvapaikanhakijaan voi soveltua esimerkiksi kaksi eri syytä189. Pelkkä syyn 

esiintyminen hakijan kotimaassa ei sinänsä perusta vainoa. Jokaisen syyn kohdalla on 

saavutettava tietty taso, jotta syyt yhdistettynä vainoksi katsottaviin tekoihin voitaisiin 

katsoa vainoksi, jonka perusteella hakijalle annetaan kansainvälistä suojelua ja häntä ei 

palauteta alkuperämaahansa.190 

 

 

3.3 Toissijainen suojelu ja palautuskielto  

 

Toissijaisesta suojelusta ei ole määräyksiä pakolaissopimuksessa.191 Pakolaissopimuksen 

laatimisen jälkeen tilanne turvapaikkaa hakevien ihmisten kohdalla on kuitenkin kokenut 

muutoksen. Pelkästään pakolaissopimuksen varaan perustuva järjestelmä ei tarjoa suojaa 

                                                
186 UNHCR 2011*: 9–11. 
187 UNHCR 2004: 6. 
188 EUT tapaus C-71/11 ja C-99/11, Saksan liittotasavalta v. Y ja Z, Kok. ECLI:EU:C:2012:518. 
Tapauksissa oli kyse kahdesta Pakistanilaisesta Saksaan saapuneesta turvapaikanhakijasta. He olivat tietyn 
uskonnollisen ryhmän jäseniä ja pelkäsivät uskontoon perustuvaa vainoa alkuperämaassaan. Saksalainen 
tuomioistuin pyysi tapauksista ennakkoratkaisua EUT:lta. 
189 UNHCR 2011:15–16. 
190 Aer 2016: 246. 
191 Aer 2016: 250. 



 47 

riittävällä tavalla kaikille turvapaikanhakijoille. Nykyisessä tilanteessa yhä useammat 

ihmiset pakenevat laajoja aseellisia konflikteja sekä väkivaltaisuuksia. Pakolaissopimus 

on luotu vastaamaan paremmin tilanteisiin, joissa edellä esitetyllä tavalla pakolaista 

uhkaa henkilöön liittyvä erotellusta syystä johtuva vaino.192  

 

Useat valtiot ovat rakentaneet lainsäädäntöönsä järjestelmiä, joiden avulla pyritään 

tarjoamaan suojaa myös niille turvapaikanhakijoille, joille ei voida tarjota suojaa 

pakolaisaseman perusteella. Sekä EU:n määritelmädirektiivistä että ulkomaalaislaista 

löytyvä toissijainen suojelu on tällainen järjestelmä.193 Ulkomaalaislain 88 §: mukaan 

toissijaisen suojeluaseman perusteella annetaan oleskelulupa ulkomaalaiselle, jos 

edellytykset turvapaikan antamiselle eivät täyty, mutta on esitetty merkittäviä perusteita 

siitä, että hän joutuisi alkuperämaahan palautettuna todellisen vakavan haitan vaaraan ja 

hän on kykenemätön tai sellaisen vaaran vuoksi haluton turvautumaan alkuperämaan 

suojaan.  Näin ollen toissijaista suojelua voidaan myöntää henkilölle, joka ei saa 

pakolaisasemaa pakolaissopimuksen mukaise