Susanna Litmanen 

Rakennettu luottamus, rikottu todellisuus 

Romanssihuijaukset mediassa 

 

 

 

 
  

Vaasa 2025 

Markkinoinnin ja viestinnän akateeminen yksikkö 
Digitaalisen median pro gradu -tutkielma 

 Viestinnän monialainen maisteriohjelma 



2 

VAASAN YLIOPISTO 
Markkinoinnin ja viestinnän akateeminen yksikkö 

Tekijä: Susanna Litmanen 
Tutkielman nimi: Rakennettu luottamus, rikottu todellisuus: Romanssihuijaukset 

mediassa  
Tutkinto: Filosofian maisteri 
Oppiaine: Digitaalinen media 
Työn ohjaaja: Tanja Sihvonen 
Valmistumisvuosi: 2025 Sivumäärä: 101  

TIIVISTELMÄ: 

Romanssihuijaukset ovat kyberrikollisuuden muoto, jossa rikolliset hyödyntävät tunteita ja 
luottamusta, aiheuttaen sekä taloudellisia että henkisiä vahinkoja uhreille. Ilmiö ovat yleistynyt, 
ja teknologian kehitys, erityisesti tekoälyn ja siihen liittyvien sovellusten osalta, on lisännyt 
huolta näiden käytöstä huijausten toteuttamisessa. Media on keskeisessä roolissa yleisön 
käsitysten muodostumisessa, sillä se ei ainoastaan välitä tietoa huijauksista, vaan myös muokkaa 
ymmärrystä ja suhtautumista ilmiöön omien sisältövalintojensa ja painotustensa kautta.    

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella median luomia mielikuvia romanssihuijauksiin. 
Aineistoon kuului 24 mediasisältöä, jotka koostuivat kotimaisista verkkouutisista ja 
videodokumenteista vuosina 2017–2025. Tutkimusmenetelminä hyödynnettiin kehysanalyysiä 
ja laadullista sisällönanalyysiä. Kehysanalyysin avulla tarkasteltiin, millaisia näkökulmia ja 
merkityksiä mediasisällöt painottavat ja miten nämä näkökulmat jäsentävät ilmiötä. Laadullinen 
sisällönanalyysi tuki kehysanalyysia tunnistamalla toistuvia teemoja ja ilmauksia aineistosta, 
mahdollistaen kehysten muodostamisen aineistolähtöisesti. 

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on moninainen. Tärkeimmiksi käsitteiksi tutkimuksessa 
nousivat hyperpersoonallinen viestintä, minäesitykset, kriittinen digitaalinen lukutaito, 
retoriikka ja manipulaatio sekä synteettinen media. Näiden avulla tarkasteltiin muun muassa 
huijausten viestinnällistä rakentumista, uhrien kohtaamaa vaikuttamista ja teknologian roolia. 

Tutkimuksessa nousi esiin, että media rakentaa romanssihuijauksista moniulotteisen mutta 
osittain epätasaisesti painottuneen kuvan. Aineistosta tunnistettiin viisi keskeistä kehystä: uhrin 
kokemukset, ennaltaehkäisy ja tuki, manipulointi, teknologia sekä rikollisuus. Tutkimustulokset 
osoittavat, että media esittää romanssihuijaukset ensisijaisesti rikosoikeudellisena ja 
emotionaalisena ilmiönä. Uhrien henkilökohtaiset kokemukset tuodaan esiin, mutta heidän 
toimijuutensa ja huijauksen etenemisen monivaiheisuus jäävät usein sivuosaan. Myös 
manipuloinnin ja rikollisuuden kehykset nousevat aineistossa keskeisimmiksi, kun taas 
ennaltaehkäisyyn liittyvät näkökulmat sekä teknologian rooli jäävät vähemmälle huomiolle.  

Tässä työssä on hyödynnetty tekoälyä alustavassa ideoinnissa, kielenhuollossa ja kirjoituksen 
sujuvuuden parantamisessa. 
 
 

AVAINSANAT: Romanssihuijaus, verkkohuijaus, kyberrikollisuus, luottamus, manipulaatio, 
synteettinen media, kehysanalyysi 

 

 
 



3 

Sisällys 
 

1 Johdanto 5 

1.1 Tavoite 6 

1.2 Aineisto 8 

1.3 Menetelmä 10 

2 Romanssihuijaukset ja niiden ennaltaehkäisy 13 

2.1 Rikosjournalismin näkökulma 13 

2.1.1 Kyberrikollisuus ja sen tyypit 15 

2.1.2 Romanssihuijaukset osana kyberrikollisuutta 17 

2.2 Romanssihuijaukset ilmiönä 19 

2.2.1 Huijausten moninaiset seuraukset 22 

2.2.2 Neutralisaatiotekniikat rikollisuuden selittäjänä 25 

2.3 Turvallista suunnistamista verkossa 27 

3 Vaikuttaminen ja harhauttaminen digitaalisessa ympäristössä 33 

3.1 Retoriikka ja argumentointi vaikuttamisen välineinä 33 

3.2 Vaikuttaminen digitaalisessa ympäristössä 34 

3.2.1 Tietokonevälitteinen viestintä suhteen luomisessa 35 

3.2.2 Manipulatiivinen viestintä 37 

3.2.3 Luottamuksen ja vallan suhde 40 

3.2.4 Minäesitykset ja valheellinen identiteetti 43 

3.3 Synteettinen media manipuloinnin apuna 45 

3.3.1 Tekoäly 46 

3.3.2 Syväväärennökset 47 

3.3.3 Chatbotit 48 

3.3.4 Puhesynteesi 49 

4 Median luomat mielikuvat romanssihuijauksista 52 

4.1 Romanssihuijausten kehykset 54 

4.1.1 Uhrin kokemukset 56 

4.1.2 Ennaltaehkäisy ja tuki 59 



4 

4.1.3 Teknologia 65 

4.1.4 Manipulointi 69 

4.1.5 Rikollisuus 74 

4.2 Yhteenveto kehyksistä 81 

5 Päätäntö 85 

Lähteet 88 

Liitteet 99 

Liite 1. Koonti journalistisesta aineistosta 99 

Liite 2. Koonti videodokumenttiaineistosta 101 

 
 

Kuviot 

Kuvio 1. Sykesin ja Matzan viisi keskeistä neutralisaatiotekniikkaa 26 

Kuvio 2. Kriittisen digitaalisen lukutaidon alle kuuluvat taidot 28 

Kuvio 3. Psykologiset syyt petosviesteihin vastaamiseen 38 

Kuvio 4. Romanssihuijauksen vaiheet 42 

Kuvio 5. Kehysten esiintymisfrekvenssi 82 

 

 

Taulukot 

Taulukko 1. Kehysten muodostumiseen vaikuttaneet teemat 53 

Taulukko 2. Aineiston havaintomatriisi 55 

  



5 

1 Johdanto 

Verkosta ystävää tai kumppania etsivä voi kohdata henkilön, jonka kanssa keskustelut 

syvenevät, luottamus kasvaa ja jopa yhteinen tulevaisuus alkaa hahmottua. Suhde voi 

kestää kuukausia tai vuosia, mutta lopulta käy ilmi, ettei toinen osapuoli ollut sitä, mitä 

väitti – eikä yhteistä elämää ollut koskaan tarkoituskaan rakentaa. Tämä ei ole vain 

sydäntä särkevä tarina, vaan rikos, joka yleistyy digitaalisen teknologian kehittyessä. 

Romanssihuijaukset eivät ole vain henkilökohtaisia tragedioita, vaan myös taloudellisia 

rikoksia, jotka tuovat vuosittain merkittäviä tappioita uhreille ympäri maailmaa – 

Suomessakin miljoonien eurojen edestä.  

 

Romanssihuijaukset ovat viime vuosina olleet enenevissä määrin esillä uutisten 

otsikoissa. Ne ovat osa laajempaa kyberrikollisuuden kokonaisuutta, jossa käytetään 

hyväksi digitaalista ympäristöä, rikollisten tavoitellessa taloudellista hyötyä rakentamalla 

valheellisen suhteen uhriinsa. Kyberrikollisuus on digitaalisen aikakauden ilmiö, joka 

kattaa laajan kirjon rikollista toimintaa. Se viittaa rikoksiin, joissa tietoverkkoja, 

digitaalisia laitteita ja sähköistä viestintää käytetään joko rikosten välineinä, kohteina tai 

molempina. Finanssiala ry:n tutkimuksen mukaan pankit ovat onnistuneet estämään 

osan huijausyrityksistä tai palauttamaan menetettyjä varoja asiakkailleen. Silti 

kyberrikolliset ovat onnistuneet ryöväämään Suomessa vuoden 2024 alkupuoliskolla 

yksityishenkilöiltä lähes 28 miljoonaa, joita ei ole saatu takaisin (Palmgren, 2024). Tästä 

summasta noin 10 % on päätynyt romanssihuijareiden taskuihin. 

 

Digitaalinen ympäristö, erityisesti sosiaalisen median ja treffisovellukset, tarjoavat 

huijareille otollisen kentän luoda ja ylläpitää valheellisia identiteettejä. He käyttävät sekä 

psykologisia että teknologisia keinoja uhrien manipulointiin. Rakennettaessa 

huolellisesti suunniteltuja tarinoita, huijarit manipuloivat uhrejaan hyödyntäen näiden 

toiveita ja pelkoja, saavuttaakseen luottamuksen, jonka varaan huijaus rakentuu. He 

hyödyntävät samalla väärennettyjä profiileja, väärentävät viestejään ja saattavat käyttää 

jopa syväväärennöksiä esiintyen toisen henkilön kasvoilla.  

 



6 

Mediassa romanssihuijauksia käsitellään eri tavoin, mikä voi vaikuttaa yleiseen 

käsitykseen tästä rikollisuuden muodosta. Esitystavat voivat vaihdella uutisen 

käsittelytavan ja valitun näkökulman mukaan. Esimerkiksi sama uutinen voidaan julkaista 

korostaen sensaatiohakuisuuden mukaisesti romanssihuijauksen dramaattisia piirteitä, 

kuten suuria rahallisia menetyksiä ja monimutkaista huijausoperaatiota, tai sitten 

varoittavaan sävyyn, jolloin uutisessa valistetaan lukijoita ja pyritään 

ennaltaehkäisemään huijausten onnistuneisuutta antamalla konkreettisia ohjeita niiden 

tunnistamiseen. 

Perinteiset huijaukset, joissa käytettiin yksinkertaista valeprofiilia ja perusviestintää, 

ovat muuttuneet huomattavasti monimutkaisemmiksi ja vaikeammin havaittaviksi. 

Teknologian kehitys, eritoten tekoälyn (artificial intelligence, AI) ja syväväärennösten 

(deepfake) saralla, ovat tehneet niistä osan monia yhteiskunnallisia ilmiöitä – myös 

rikollisuutta. Romanssihuijaukset, jotka perustuvat luottamuksen rakentamiseen ja 

uhrien manipulointiin, ovat alkaneet hyödyntää näitä uusia teknologioita huijauksien 

tehostamiseksi. Tekoäly ja syväväärennökset kukoistavat digitaalisessa ympäristössä, 

jossa yhteisöllisyys, teknologinen kehitys ja tietoturvan puutteet yhdistyvät. Tekoäly 

kykenee automatisoimaan viestintää, luomaan uskottavia henkilöllisyyksiä, ja 

syväväärennökset mahdollistavat huijareille aidon oloisten videoiden ja kuvien 

tuottamisen, jotka vaikeuttavat huijauksen tunnistamista. Kun teknologia kehittyy, 

huijareiden keinot parantuvat ja huijausten määrä lisääntyy. Ilmiön tarkastelu onkin 

ajankohtaista siksi, että tietoisuus tekoälyn ja syväväärennösten käytöstä rikollisuudessa 

on vasta hiljattain noussut laajemman keskustelun kohteeksi. 

 

1.1 Tavoite 

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia mielikuvia media rakentaa 

romanssihuijauksista. Tutkimuskysymykset ovat: 

1. Miten romanssihuijaukset esitetään suomalaisessa mediassa?  



7 

2. Mitä viestinnällisiä manipulointikeinoja romanssihuijauksissa ilmenee? 

3. Miten nykyteknologian rooli ilmenee romanssihuijauksissa? 

Ensimmäinen tutkimuskysymys tarkastelee sitä, mitä asioita huijauksista ja sen 

osapuolista korostetaan eri medioissa, ja miten nämä vaikuttavat yleiseen tietoisuuteen, 

uhrien kokemuksiin ja huijausten ennaltaehkäisyyn. Lähestyn tätä kysymystä sosiologi 

Erving Goffmanin kehystämisen käsitteen kautta, joka auttaa hahmottamaan, miten 

media jäsentää ilmiötä kielen, sävyn ja kontekstin avulla. Tähän kysymykseen oleellisesti 

liittyy hyperpersoonallisen viestinnän teoria, joka selittää, miten huijarit rakentavat 

syviä mutta epätodellisia suhteita – ja miten media näitä suhteita esittää. 

Toinen tutkimuskysymys keskittyy huijarien käyttämiin viestinnällisiin ja tunteisiin 

vetoaviin keinoihin, joiden avulla he rakentavat luottamusta ja ohjaavat uhrin toimintaa. 

Tätä tarkastelen manipulaation teorian kautta. Lisäksi hyödynnän minäesitysten ja 

retoriikan teorioita, joiden avulla voi tarkastella sitä, miten huijarit rakentavat 

uskottavaa kuvaa itsestään ja vaikuttavat uhrien uskomuksiin. 

Kolmas tutkimuskysymys selvittää, miten teknologia ilmenee huijausprosessissa ja 

kuinka media raportoi sen käytöstä. Tässä hyödynnän synteettisen median teoriaa, joka 

käsittelee muun muassa tekoälyn ja syväväärennösten käytön, sekä kriittisen digitaalisen 

lukutaidon näkökulmaa, joka auttaa yksilöitä tunnistamaan ja kyseenalaistamaan 

teknologian manipuloivan käytön. 

Näihin kysymyksiin vastaamalla tutkimus keskittyy siihen, miten median esitystavat 

voivat lisätä tietoisuutta huijauksista, mutta mahdollisesti myös vahvistaa stereotypioita 

tai kaventaa ymmärrystä ilmiön vaikutuksista. Koska nopeasti kehittyvä teknologia 

helpottaa huijareiden toimintaa ja lisää heidän vakuuttavuuttaan, on tärkeää lisätä 

ymmärrystä ilmiöstä ja kehittää parempia keinoja sen ennaltaehkäisyyn.  

Romanssihuijauksia koskevat aiemmat havainnot ja esimerkiksi Monica Whittyn ja Tom 

Buchananin tutkimukset ovat tuoneet esiin tiettyjä viestinnällisiä ja teknologisia ilmiöitä, 

jotka toimivat ajatteluni tukena tutkimusprosessin aikana. Nämä taustatiedot tarjoavat 



8 

lähtökohtia ja suuntaa tarkastelulle. Tämän lähestymistavan avulla tutkimus rakentaa 

ymmärrystä siitä, miten viestinnälliset keinot ja teknologian rooli romanssihuijauksissa 

ilmenevät analysoidussa aineistossa.  

Romanssihuijauksia on toistaiseksi tutkittu melko vähän suomalaisessa 

tutkimuskentässä, mutta aihe on viime vuosina noussut näkyvämmäksi esimerkiksi 

seuraavissa pro gradu -tutkielmissa ja opinnäytetöissä: Kokkoniemi (2021) tarkasteli 

romanssihuijauksia ja siihen vaikuttavia tekijöitä uhrin näkökulmasta, Hakkarainen 

(2022) rakkauspetosten uhrien auttamista, Ahlman (2024) romanssihuijauksia 

kasvavana kyberrikollisuuden muotona sosiaalisen median alustoilla ja Partanen (2024) 

teknologian vaikutusta näissä huijauksissa. Näissä tutkielmissa on myös käytetty eri 

tutkimusmenetelmiä kuin omassa tutkimuksessani, joten tämä tutkimus täydentää 

aihepiirin tutkimusten kenttää uudella tavalla. 

 

1.2 Aineisto 

Tutkimuksen aineisto koostuu yhteensä 24 julkaisusta, joista 19 on verkkouutisia ja viisi 

dokumentteja. Aineisto on julkaistu vuosina 2017–2025, ja siihen kuuluvat julkaisut ovat 

kaikki suomalaisia. Suomalaisen aineiston tarkastelu tarjoaa näkökulman siihen, miten 

näitä huijauksia esitetään ja käsitellään Suomessa. Tämä mahdollistaa kulttuuri- ja 

kielispesifien piirteiden huomioimisen analyysissä. 24 julkaisun määrä tarjoaa kattavan, 

mutta hallittavissa olevan otoksen analysoitavaksi. Verkkouutisilla tarkoitan valtamedian 

verkkosivuilla julkaistuja uutisilla ja dokumenteilla televisiossa sekä 

suoratoistopalveluissa esitettyjä videodokumentteja. 

 

Aineisto kerättiin Googlen verkkohaun avulla ja manuaalisesti, hakusanoilla etsien eri 

uutissivustoilta. Tutkimuksessa käytetään laajasti eri uutismedioiden sisältöjä, koska ei 

ole olemassa yksiselitteistä kriteeriä, joka rajoittaisi tutkimuksen aineiston vain tiettyihin 

kanaviin. Romanssihuijaukset ovat saaneet huomiota eri mediakanavissa, ja huijausten 



9 

esittämistavat voivat vaihdella eri medioiden välillä. Tämän vuoksi on tärkeää tarkastella 

uutisointia monipuolisesti ja eri medioiden kautta kattavan kuvan saamiseksi.  

 

Aineistooni kuuluvaa romanssihuijauksiin liittyvää uutisointia löytyi pääosin seuraavista 

medioista: Yleisradio, Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat ja Iltalehti. Lisäksi olen 

tarkastellut yksittäisiä uutisia muista medioista (MTV Uutiset, Uusi Suomi, Seura, Apu), 

jotka olen analyysissäni yhdistänyt otsakkeen ”Muut” (aineistot) alle.  Tarkempi kuvaus 

aineistosta löytyy liitteistä 1 ja 2. Dokumenttiaineisto on kerätty Yleisradion 

suoratoistopalvelusta, Yle Areenasta.    

 

Verkkouutisten ja dokumenttien valinta perustuu niiden relevanssiin, eli miten läheisesti 

ne liittyvät aiheeseen. Aineiston etsintään käytettiin Google-hakua hyödyntäen 

yhdistelmiä hakutermeistä romanssihuijaus, rakkauspetos, tekoäly ja syväväärennös. 

Lisäksi hyödynsin hakua suoraan keskeisten uutismedioiden verkkosivustoilta 

löytääkseni aiheeseen liittyviä uutisia. Dokumenttiaineisto on kerätty Yleisradion 

suoratoistopalvelusta, Yle Areenasta, käyttäen samoja keskeisiä hakutermejä kuin 

verkkouutisten etsinnässä. Uutisia kerättiin vuoden 2017 alusta vuoteen 2025 asti, jotta 

aineisto kattaisi ajankohtaisen uutisoinnin ilmiöstä. Lisäksi hyödynsin aineistonkeruussa 

ns. lumipallomenetelmää, jonka myötä etsin alkuperäisten lähteiden avulla lisää sopivia 

aineistoja.  

 

Aineiston aikavälin valintaa perustelen sillä, että teknologinen kehitys sekä tekoälyn ja 

syväväärennösteknologian yleistyminen on kiihtynyt tämän vuosituhannen alusta, 

varsinkin 2010-luvulla tekoälyn osalta (Lolade, 2025). Näiden teknologioiden voisi 

odottaa siis esiintyvän romanssihuijauksista kertovista uutisista enemmän, ja aikarajaus 

on riittävän tuore, jotta se heijastaa nykytilannetta, mutta myös tarpeeksi pitkä 

antamaan kattavan kuvan ilmiöstä. 

 



10 

1.3 Menetelmä 

Tutkimuksessani analysoin aineistoani sekä kehysanalyysin että laadullisen 

sisällönanalyysin avulla. Näistä ensimmäinen, kehysanalyysi (frame analysis), on 

menetelmä, jolla tutkitaan, miten todellisuutta ymmärretään ja jäsennetään. Erving 

Goffmanin teos Frame Analysis: An Essay on the Organization of Experience (1984) toimii 

kehysanalyysin teoreettisena perustana. Goffmanin (1984, s. 10–11, 22) mukaan ihmiset 

jäsentävät todellisuutta kehysten (frames) avulla, jotka auttavat heitä ymmärtämään, 

organisoimaan ja nimeämään kokemuksia sekä ympärillä tapahtuvia asioita, vastaten 

kysymykseen ”Mistä tässä tilanteessa on kyse?”. 

Karvonen (2000, s. 78) toteaa, että käsite kehys on sanana hieman ongelmallinen, koska 

se herättää mielikuvan maalauksen kehyksistä, mikä on huono metafora käsitteen 

varsinaiselle tarkoitukselle. Kehyksen merkitys liittyy siihen, että yksittäinen asia saa 

merkityksen vasta osana tiettyä kokonaisuutta. Tästä syystä Karvonen suosii 

suomenkielisiksi vastineiksi esimerkiksi sanoja kehikko tai runko. Tässä työssä käytän 

kuitenkin sanaa kehys, sillä se on vakiintuneempi termi ja viittaa suoraan kehysanalyysiin. 

Mediakontekstissa kehykset, tai tulkintakehikot Karvosen (2000, s. 80) mukaan, 

jäsentävät Todd Gitlinin (1980) näkemyksen mukaan maailmaa sekä journalisteille että 

yleisölle, joka uskoo heidän raporttejaan. Nämä kehykset ovat usein tiedostamattomia 

ja lausumattomia tapoja hahmottaa, tulkita ja esittää todellisuutta. Ne ohjaavat 

mediassa tapahtuvaa valikointia ja painotuksia, joskus huomaamatta, toisinaan 

harkitusti.  

Kehysanalyysin lisäksi hyödynnän laadullisen sisällönanalyysin keinoja, soveltaen 

teemoittelua kehysten sisällön tarkasteluun ja luokittelua niiden esiintymisen 

määrälliseen havainnollistamiseen. Laadullisella sisällönanalyysin avulla olen 

tunnistanut aineistosta keskeisiä teemoja ja jäsentänyt havaintoja systemaattisesti, 

mistä kerron tarkemmin analyysiluvussa.  

Teemoittelun avulla olen järjestänyt aineiston teemoihin, jotka toimivat samalla myös 

kehyksinä. Lisäksi olen laskenut, kuinka monta kertaa kukin kehys esiintyy aineistossa.  



11 

Tuomi ja Sarajärvi (2018, s. 105) kirjoittavat, että teemoittelussa painottuu, mitä 

teemoista on sanottu, ja ne ryhmittyvät aihepiirien mukaan. Heidän mukaansa 

teemoittelu on lähellä luokittelua, jossa lisäksi tarkastellaan, kuinka usein määritellyt 

luokat esiintyvät aineistossa. Omassa tutkimuksessani kehysanalyysin ja teemoittelun 

rinnalla toteutettu luokittelu mahdollistaa sen, että voin havainnollistaa kehysten 

esiintymisen yleisyyttä. 

Tutkimukseni analyysin ensimmäisessä vaiheessa luin ja katsoin aineiston läpi useaan 

kertaan, keskittyen erityisesti verkkouutisissa ja dokumenteissa havaittuihin keskeisiin 

elementteihin, kuten näkökulmiin ja painotuksiin. Tämän jälkeen ryhmittelin havaintoni 

kategorioihin (kehyksiin) niiden temaattisten ja viestinnällisten piirteiden perusteella. 

Alustavat kehykset muodostuivat jo muutamien ensimmäisten aineistojen tarkastelun 

pohjalta. Jatkossa tarkastelin muita aineistoja näitä kehyksiä vasten, tunnistaen toistuvia 

elementtejä. Mikäli aineisto ei sopinut olemassa oleviin kehyksiin ja se sisälsi uusia 

toistuvia piirteitä, looginen seuraus oli uuden kehyksen luominen. Näin analyysi eteni 

iteratiivisesti, rakentaen ja tarkentaen kehyksiä aineiston perusteella. Tutkimukseni 

onkin siten aineistolähtöinen, sillä kehykset ovat analyysin tuloksia, eikä lähtökohtia.  

Kehysanalyysin rajoitteisiin liittyy sen subjektiivisuus, sillä analyysi perustuu tutkijan 

kykyyn tunnistaa ja tulkita kehyksiä tekstissä (Goffman, 1986, s. 440–441).  Tällöin 

tutkimustulokset voivat heijastaa tutkijan omia ennakkokäsityksiä, mikä tekee kehysten 

määrittelystä ja tulkinnasta vaihtelevaa eri tutkijoiden välillä, vaikuttaen tutkimuksen 

objektiivisuuteen. Tässä tutkimuksessa tätä haastetta on pyritty vähentämään 

sijoittamalla havaintoja Gamsonin ja Modiglianin (1989) kehystämis- ja järkeilyvälineiden 

havaintomatriisiin, jotta sekä tutkija näkee että lukijalle käy ilmi, miten kehykset 

poikkeavat toisistaan. 

Romanssihuijauksia tarkasteltaessa Goffmanin kehysteoria auttaa ymmärtämään, miten 

media luo erilaisia tulkintakehyksiä näille ilmiöille. Sen avulla voidaan nähdä ja vertailla, 

minkälaista kuvaa eri mediat luovat huijauksista ja selvittää onko esityksissä 

mahdollisesti esimerkiksi sensaatiohakuisuutta, moralisoivuutta, empatiaa tai jotain 



12 

muuta, millä vaikutetaan yleisön mielikuvien muodostumiseen. Puroila (2002, s. 47) 

tarkastelee kehysanalyyttisestä näkökulmasta varhaiskasvatustyötä, kertoen 

kehysanalyysin tarkastelevan sosiaalista todellisuutta moniulotteisena ilmiönä, joka ei 

ole staattisesti järjestäytynyt, vaan jatkuvasti muotoutuva. Tämä lähestymistapa ei 

rajoitu pelkästään toiminnan yhdenmukaisuuden tarkasteluun, vaan se rohkaisee 

tutkimaan, miten eri tilanteissa ilmenee vaihtelua ja monimuotoisuutta. 

Läheisesti kehystämisteoriaan liittyvät myös mediakehykset (media frame), joilla 

D’Angelon (2017, s. 1) mukaan tarkoitetaan viestinnän muotoa, joka voi olla kirjoitettu, 

puhuttu, graafinen tai visuaalinen viesti. Kehys tarjoaa näkökulman, jolla jokin aihe, 

kuten henkilö, tapahtuma tai ilmiö, asetetaan kontekstiin, jolloin viestin vastaanottajat 

näkevät sen tietyssä valossa ja tulkitsee sen tietyllä tavalla. Kehystä käytetään 

määrittelemään, mitä näkökulmia viestijän roolissa korostetaan, miten aihetta tulkitaan 

ja millaisia arvoja, teemoja tai stereotypioita siihen liitetään. Esimerkkinä D’Angelo 

esittää Entmanin (1993) kehystystekniikan nimeltä emphasis framing, jossa viestijä 

toistuvasti painottaa tiettyjä tietoja ja jättää muita oleellisia pois. McCombs ja Shaw 

(1977, s. 176) puolestaan esittivät agenda setting -teorian, jonka mukaan media 

vaikuttaa siihen, mitkä aiheet nousevat huomion arvoisiksi ja mitkä eivät niinkään ole 

uutisoitavan arvoisia. Tämä prosessi muokkaa yleisön huomiota ja ajattelua. Tällä on 

erityistä merkitystä poliittisissa kampanjoissa, joissa media voi vaikuttaa ehdokkaiden 

suosioon ja jopa vaalituloksiin (McCombs & Shaw, 1977, s. 177).  

 

Tässä tutkimuksessa on hyödynnetty generatiivisten tekoälysovellusten ChatGPT:n ja 

Copilotin ilmaisversioita kirjoitustyön tukena. Tekoälyä on käytetty alustavaan ideointiin 

sisällysluettelon suhteen ja sen avulla on voitu parantaa tekstin luettavuutta, tarkistaa 

kieliopillisia virheitä ja sujuvoittaa lauserakenteita. Tekoälyä ei ole kuitenkaan käytetty 

tutkimuksen sisällön tuottamiseen. 

 



13 

2 Romanssihuijaukset ja niiden ennaltaehkäisy 

Romanssihuijaukset ovat yhä yleisempi rikollisuuden muoto, jossa rikollinen lähestyy 

uhria romanttisessa tarkoituksessa digitaalisissa ympäristöissä, mutta todellisuudessa 

tavoite on taloudellinen hyöty. Tässä luvussa tarkastellaan sitä, millainen rooli 

rikosjournalismilla on ja miten huijaukset sijoittuvat kyberrikollisuuden kentälle. Lisäksi 

käsitellään huijauksen henkisiä ja taloudellisia seurauksia, rikollisten perusteluja 

toiminnalleen sekä mediakasvatusta ja kriittistä ajattelua, joiden avulla huijauksilta 

voidaan suojautua paremmin. Tämä luku asettuu osaksi työn kokonaisuutta tarjoamalla 

taustaa ilmiölle, jonka viestinnällisiä ulottuvuuksia tarkastellaan seuraavassa luvussa. 

 

 

2.1 Rikosjournalismin näkökulma 

Rikoksista uutisointi on ollut tärkeä osa journalismia jo 1700-luvulta lähtien, ja niihin 

liittyvät uutiset ovat herättäneet kiinnostusta niin tosielämässä kuin 

populaarikulttuurissakin (Davis & McLeod, 2003, s. 209; Mäkipää & Mörä, 2009, s. 207). 

Sosiologisten tutkimusten mukaan rikosuutisoinnin kautta heijastuvat yhteiskunnan 

keskeiset arvot (Mäkipää & Mörä, 2009, s. 207).  

 

Tutkiva rikosjournalismin myötä voi nähdä erilaisia tapoja, miten media tiedottaa 

ilmiöstä. Se tuo esiin uhrien äänen kertomalla heidän kokemuksistaan, hyödyntää 

viranomaisten ja asiantuntijoiden näkökulmia valistaen kertomalla esimerkiksi rikollisten 

toimintatavoista sekä lisää yhteiskunnallista keskustelua ja yleistä tietoisuutta aiheesta. 

Vakavista rikoksista raportoiminen ja niiden ympärillä käytävä keskustelu korostavat 

hyväksyttävän käyttäytymisen rajoja, vaikuttaen samalla yhteiskunnan arvoihin ja 

normeihin (Mäkipää & Mörä, 2009, s. 210). 

 

Virtapohja (2000, s. 88) kuvaa rikosjournalismin ytimeksi sen eettisesti korkeatasoista 

lähestymistapaa, jossa toimittaja pitää jatkuvasti mielessään rikoksen tekijän ja uhrin 

välistä vääryyteen perustuvaa alistussuhdetta. Tämä tarkoittaa, että rikosjournalismissa 



14 

on tärkeää käsitellä rikoksen uhreja kunnioittavasti.  Sen tarkoitus ei ole tehdä 

rikollisista tai rikoksen tekijöistä sensaatiota tai tarinan päähenkilöitä, vaan tuoda esiin 

rikoksen vakavuus ja sen vaikutukset uhrille sekä yhteiskunnalle.  

 

Virtapohjan (2000, s. 86) mukaan artikkelien tulee usein olla myyviä ja huomiota 

herättäviä, ja siksi niissä voidaan sen vuoksi nostaa esiin sensaatiohakuisuutta tai 

dramaattisia piirteitä viitaten joko rikoksesta epäillyn tai uhrin yksityiselämään kuuluviin 

asioihin. Hän jatkaa, että eettinen journalisti kunnioittaa asianomaisten yksityisyyttä 

pitäytyen turhan dramatiikan luomisesta, keskittymällä vain olennaisiin asioihin 

uutisoinnissaan. Kuten Journalistin ohjeiden mukaisesti toimittajia 

varoitetaankin: ”yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja saa julkaista 

vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista 

merkitystä. Nämä vaatimukset koskevat myös nimeämättömiä mutta yleisesti 

tunnistettavia henkilöitä.” (Julkisen sanan neuvosto, 2024, JO 25). 

 

Sensaatiomaisuus yhdistetään usein heikkolaatuiseen journalismiin, sillä se nojaa 

ihmisten luonnolliseen kiinnostukseen draamaa kohtaan. Tämä ilmiö ei ole uusi – jo 

1800-luvun lopulla eräs amerikkalainen taloustieteen ja valtiotieteen aikakauslehti 

kritisoi sitä, kuinka skandaalien ja liioiteltujen uutisten kysyntä oli suurempaa kuin 

tasapainoisen ja laadukkaan tiedon (Davis & McLeod, 2003, s. 209). 

Sensaatiojournalismissa korkeita katsojalukuja tavoitellessa huomio kääntyy Virtapohjan 

(2000, s. 83, 88) mukaan useimmiten rikoksen tekijöihin, jolloin rikolliset voivat jopa 

saada maksettuja haastatteluja ja pääsevät esiin uutisvoiton tavoittelun nimissä. Tämä 

on eettisesti kestämätöntä, koska tällöin unohdetaan rikoksen uhrien ja heidän 

omaistensa tunteet. Sensaatiohakuisuus keskittyy enemmän lukijoiden tunteiden 

herättelyyn dramaattisilla yksityiskohdilla ja rikollisten esittelyyn tavalla, joka saattaa 

haitata eettistä tasapainoa ja uutisen objektiivisuutta. 

 

Kuitenkin ilman sensaatiohakuisuuttakin voi olla uutisissa tunteikkuutta. Pantti (2009, s. 

196–197) tuo esiin eri lähestymistavat ja painotuksia onnettomuusuutisoinnissa. 



15 

Esimerkiksi vuonna 1913 Vaasan edustalla haaksirikkoutuneesta Westkusten-aluksesta 

kertovassa jutussa tuotiin esiin eloonjääneen kokemus, joka välittyi voimakkaasti 

valokuvan kautta. Toisaalta vuonna 1976 Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä 

uutisoitiin faktapohjaisesti, keskittyen siihen, miksi se tapahtui ja miten vastaavat 

onnettomuudet voidaan estää. Vastaavasti 2005 Konginkankaan bussionnettomuuden 

uutisoinnissa korostui tapahtuman herättämät tunteet. Pantin (2009, s. 197) mukaan 

journalismin tunteellistumista voidaan siis tarkastella niin kerronnallisin kuin 

audiovisuaalisin keinoin. Uutisten käsitellessä yksilötarinoita ja ihmisläheisiä aiheita 

tunteelliset elementit herättävät ja ylläpitävät katsojien kiinnostusta, ja ne toimivat 

kerronnallisina välineinä, joiden avulla yhteiskunnallista ja poliittista, jopa "kuivempaa" 

tietoa voidaan esittää kiinnostavammalla tavalla (Pantti, 2009, s. 201–202). Tämä ei 

Pantin mukaan lisää vain uutisten ymmärrettävyyttä, vaan tekee niistä myös 

merkityksellisempiä ja mieleen jäävämpiä.  

 

 

2.1.1 Kyberrikollisuus ja sen tyypit 

Kyberrikokset, eli tietoverkkorikokset, voidaan jakaa kahteen pääryhmään: 

tietoverkkosidonnaisiin rikoksiin, jotka kohdistuvat suoraan tietoverkkoihin, ja 

tietoverkkoavusteisiin rikoksiin, joissa verkkoa käytetään välineenä perinteisten rikosten 

toteuttamiseen (Rikosuhripäivystys, 2024). Poliisin (n.d. -b) mukaan 

tietoverkkosidonnaiset rikokset, kuten tietomurrot ja palvelunestohyökkäykset, 

kohdistuvat suoraan tietoverkkoihin tai tietojärjestelmiin. Niitä ei voida toteuttaa ilman 

teknologista välinettä. Vastaavasti tietoverkkoavusteiset rikokset ovat perinteisiä rikoksia, 

joissa verkkoympäristö tarjoaa uusia keinoja rikosten toteuttamiseen. Tämä kategoria 

kattaa esimerkiksi petokset, laittoman nettilataamisen, verkkourkinnan, 

nettikiusaamisen, huumausainerikokset ja rahanpesun (Poliisi, n.d. -b; 

Rikoksentorjuntaneuvosto, 2015).  

 

Yleisin poliisin tietoon tullut kyberrikollisuuden muoto on identiteettivarkaudet 

(Rikoksentorjuntaneuvosto, 2015). Niiden kasvusta kertoo tilastot, sillä vuonna 2015 



16 

niistä tehtiin rikosilmoituksia 516 kpl, luvun ollessa vuonna 2024 3 151 kpl (Tilastokeskus, 

2025). Identiteettivarkaudella tarkoitetaan rikoslain (10.4.2015/268) 9 a §:n mukaan 

toisen henkilötiedoilla, tunnistamistiedoilla tai muilla yksilöivillä tiedoilla esiintymistä 

kolmatta osapuolta erehdyttääkseen, taloudellisen vahingon aiheuttaminen motiivinaan.  

 

Myös esimerkiksi kyberrikoksiin kuuluviin tietomurtoihin liittyen Ylen tekemän 

selvityksen mukaan on viime vuosina tapahtunut selkeää laskua selvitysprosenttien 

suhteen. Rikosten selvitysprosentti on vuonna 2021 ollut vain 4 % kaikista 1 500 

tietomurtotapauksesta (Mäntysalo, 2022). Verkkohyökkäykset kohdistuvat suuriin 

yhtiöihin kuten kohun kohteeksi vuonna 2020 psykoterapiakeskus Vastaamoon, sen 

joutuessa tietomurron ja kiristyksen kohteeksi, mutta usein myös tavallisiin kansalaisiin 

sosiaalisen median tilien murtojen ja huijausviestien muodossa (Mäntysalo, 2022).  

 

Tietoverkoista on tullut keskeinen osa niin rikollisuutta kuin rikostorjuntaa, ja yhä 

suurempi osa poliisin kohtaamista rikoksista tapahtuu digitaalisessa ympäristössä 

(Sisäministeriö, n.d.). Lähes 32 500 tietoverkkoavusteisiin luokiteltavaa petosrikosta tuli 

Poliisin (2025) tietoon vuonna 2024, joista rikollisten saama taloudellinen hyöty on ollut 

arviolta yli 84 miljoonaa euroa. Yleisimmäksi tietoverkkoavusteiseksi petoslajiksi 

tunnistettiin tietojenkalastelu, toiseksi yleisimmäksi sijoitushuijaukset ja kolmannelle 

sijalle pääsivät rakkaus- ja dokumenttipetokset (Poliisi, 2025). 

 

Sisäministeriö (n.d.) kertoo kyberrikollisuuden olevan usein luonteeltaan kansainvälistä, 

koska verkkoympäristössä rikosten ei tarvitse rajoittua maiden rajoihin. Verkko 

mahdollistaa sen, että tekijät voivat toimia eri maista käsin, ja heidän uhrinsa voivat 

sijaita missä tahansa maailmassa. Tämä tekee rikosten tekijöiden ja uhrien välisestä 

maantieteellisestä etäisyydestä merkityksettömän. Usein tämän vuoksi 

tietoverkkorikoksien tutkinta vaikeutuu, ja suurin osa jää selvittämättä tai ei edes tule 

poliisin tietoon (Sisäministeriö, n.d.). 

 

 



17 

2.1.2 Romanssihuijaukset osana kyberrikollisuutta 

Digitaalisen viestinnän aikakausi on helpottanut kumppanin etsintää, ja E-kontaktin 

(2021) tekemän Suuren rakkaustutkimuksen mukaan yhä useammat suomalaiset 

päätyvät seurustelusuhteeseen verkon tarjoamien mahdollisuuksien avulla. 

Deittipalvelut ja -sovellukset, kuten Tinder, Facebook Dating, Valo ja moni muu, on 

suunniteltu vastaamaan monenlaisten käyttäjäryhmien tarpeisiin – muun muassa eri 

ikäryhmät, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt sekä uskonyhteisöt voivat löytää heille 

räätälöityjä palveluita (Makkula, 2022). Myös sosiaalisen median palvelut, kuten 

Facebook, LinkedIn ja Instagram, ovat tärkeitä kohtaamispaikkoja, sillä ne mahdollistavat 

verkostojen luomisen ja yhteydenpidon. Näin ollen internetistä on tullut merkittävä 

paikka, jossa ihmiset voivat tavoittaa toisiaan, tutustua ja rakentaa ihmissuhteita 

monenlaisten digitaalisten alustojen ja välineiden kautta. 

 

Vaikka digitaaliset viestintäkanavat ovat avanneet uusia mahdollisuuksia ihmissuhteiden 

luomiseen, ne ovat tuoneet mukanaan myös haasteita. Koskaan ei voi olla täysin varma, 

kuka toisessa päädyssä verkkoyhteyttä on, sillä internetin tarjoama anonymiteetti ja 

identiteettien helppo väärentäminen ovat antaneet rikollisille uusia keinoja hyödyntää 

ihmisten luottamusta. Romanssihuijaukset ovat esimerkki kyberrikollisuudesta, sillä ne 

edustavat tietoverkkoavusteisia petoksia: rikolliset manipuloivat verkon välityksellä 

uhrejaan tekeytymällä potentiaaliseksi romanttiseksi kumppaniksi ja vetoamalla 

tunteisiin, usein taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi (Nettideittiturva, 2024).  

 

Romanssihuijauksissa yhdistyvät usein massamarkkinointipetos ja identiteettivarkaus. 

Huijarit esiintyvät toisilta verkkokäyttäjiltä varastetuilla tai täysin valheellisilla 

identiteeteillä (Korhonen, 2024; Whitty & Buchanan, 2016, s. 177). Whitty (2018, s. 105) 

määrittelee massamarkkinointipetoksen huijaukseksi, jossa rikolliset tavoittavat suuren 

joukon ihmisiä massaviestinnän, esimerkiksi sähköpostin ja sosiaalisen median kautta 

saadakseen heidät lähettämään rahaa.  

 



18 

Tunnetuin esimerkki tästä on ennen 419-huijaukset, tai tutummin, nigerialaiskirjeet. 

Suominen (2006, s. 65) kuvaa, että näissä huijauksissa toistuvat tietyt piirteet: lähettäjät 

esiintyvät tietynlaisissa rooleissa, heidän tarinansa ovat tunteisiin vetoavia ja sijoittuvat 

usein Afrikkaan, ja viestit noudattavat kaavamaista rakennetta: kiireellisyyttä painottava 

otsikko herättää huomion, esittäytyminen, ongelman kuvailu, liiketoimintaehdotus, 

(palkkio tarjotusta avusta) ja lopputervehdys. Lisäksi viestit ovat ”riisuttuja” eli ne eivät 

sisällä visuaalisia elementtejä tai linkkejä, mikä tekee niistä henkilökohtaisen 

yhteydenoton oloisia mainosten sijaan (Suominen, 2006, s. 66). Vaikka perinteisiä 

nigerialaiskirjeitä esiintyy yhä, huijaukset ovat osittain siirtyneet sosiaaliseen mediaan ja 

muille verkkoviestinnän alustoille. Näissä ympäristöissä huijarit löytävät tietoa 

uhreistaan, mitä voivat sitten hyödyntää voittaakseen heidän luottamuksen puolellensa 

(Laakso, 2022).  

 

Niin sanottu catfishing liittyy myös läheisesti romanssihuijauksiin. Snyder ja Golladay 

(2024, s. 2) kertoo termin yleistyneen Catfish-tv-sarjan myötä, jossa paljastettiin 

valheellisilla identiteeteillä huijaavia henkilöitä. Tässä huijauksessa rikollinen luo 

tekaistun verkkopersoonan – usein väärennetyin henkilötiedoin, kuvin ja tarinoin – 

saadakseen uhrin sitoutumaan häneen tunnetasolla. Wang ja Topalli (2024, s. 2–3) sekä 

Snyder ja Golladay (2024, s. 2) esittävät, että toisin kuin puhtaasti taloudellisiin 

huijauksiin perustuvissa romanssihuijauksissa, catfishingin motiivina voi olla myös kosto, 

jännityksen hakeminen, seksuaalinen tai romanttinen tyydytys, oman identiteetin 

tutkiminen tai nettikiusaaminen.  

 

Viime vuosina ovat yleistyneet myös erilaiset monimuotoiset hybridiverkkohuijaukset, 

jotka yhdistävät elementtejä sekä perinteisestä romanssihuijauksesta että 

sijoitushuijauksista. Huijari esiintyy viehättävänä, menestyneenä henkilönä, joka 

manipuloi uhriaan luomalla ensin tunnesiteen hänen kanssaan ja tällä tavalla saa hänet 

luottamaan huijariin. Tämän jälkeen huijari tarjoaa apuaan, jotta uhrikin voisi menestyä, 

ja johdattaa hänet sijoittamaan erilaisiin rahantekomahdollisuuksiin, kuten 

valuuttakauppaan, uhkapeleihin tai kryptovaluuttoihin (Han & Button, 2025, s. 5; 



19 

Acharya & Holz, 2024, s. 1).  Uhrille annetaan vaikutelma, että hän voi rikastua nopeasti, 

helposti ja turvallisesti, mutta todellisuudessa rahat päätyvät huijarille (Acharya & Holz, 

2024, s. 1)  

 

Han ja Button (2025, s. 2) mainitsevat yhdeksi suuressa kasvussa olleista tällaisista 

sijoittamishuijauksista ”sianteurastushuijauksen” (pig-butchering scam). Huijauksen eri 

vaiheille ja uhreille on heidän viittaamien tutkimusten mukaan huijareilla omat terminsä: 

uhrit ovat ”sikoja”, jotka he löytävät sosiaalisesta mediasta, ”sikalasta”. Huijarit sekä 

heidän manipulointikeinonsa ovat ”sian rehua”, joilla he lihottavat sikojaan, valmistellen 

heitä taloudelliseen hyväksikäyttöön. Kun sika on sijoittanut riittävästi rahaa ja uskoo 

vielä saavansa voittoa, sika teurastetaan ja huijari lopettaa yhteydenpidon, uhrin 

menettäen sijoituksensa (Bai, 2020; Xinhua News, 2020; Ye & Duan, 2020). Toisin sanoen, 

huijarit rakentavat valheellista luottamukseen ja romantiikkaan perustuvaa suhdetta 

uhriin, saaden heidät sijoittamaan. He esittävät väärennetyillä sijoitusalustoille heidän 

varallisuutensa kasvun ja antavat uhreille voitot aluksi, joka saa heidät sijoittamaan 

entistä enemmän (Acharya & Holz, 2024, s. 1). Kuitenkin jossain kohtaa voittoja ei enää 

uhrille tule, vaan ne menevät huijarille.  

 

 

2.2 Romanssihuijaukset ilmiönä 

Romanssihuijauksilla on pitkä historia. Lauerma (2006, s. 44) kirjoittaa Ruben Oskar 

Auervaarasta, joka on vuosina 1906–1964 elänyt naisia manipuloinut ja heidän 

kustannuksellaan elänyt huijari, jonka myötä nykypäivänäkin samankaltaisia 

huijaustekniikoita käyttäviä naisiin erikoistuneita huijareita kutsutaan ”auervaaroiksi”. 

Auervaaran ajan jälkeen romanssihuijaukset ovat saaneet uutta nostetta 

digitalisoitumisen myötä – niin huijausten tekemisen kuin niiden kohteeksi joutumisen 

osalta. 

 

Internet tarjoaa romanssihuijareille keinon tavoittaa potentiaalisia uhreja ja toteuttaa 

huijauksia maailmanlaajuisesti. Suomessa romanssihuijauksen uhriksi päätyy Pietilän 



20 

(2024) mukaan arviolta 1–3 % väestöstä. Todellista määrää on vaikea arvioida, sillä isoa 

osaa huijauksista ei ilmoiteta Poliisille (Poliisi, n.d. -a). Suominen (2006, s. 62–63) 

kirjoittaa sähköpostiin virtaavan roskapostin tulvan koostuvan muun muassa ei-

toivotuista mainosviesteistä ja viesteistä, joiden mukana on haitallisia liitetiedostoista. 

Ne voivat johtaa tietoturvahyökkäykseen, sillä liitetiedostot sisältävät haittaohjelmia, 

kuten viruksia ja tietoja kerääviä vakoiluohjelmia (F-Secure, 2022). Myös aiemmin 

mainituilla nigerialaiskirjeillä on ollut paikkansa roskapostin joukossa. 

 

Rikoksen tekijät saavat vahinkoa aikaan niin taloudellisesti kuin emotionaalisesti, sillä 

huijarit teeskentelevät aloittavansa romanttisen suhteen verkon välityksellä, ja sen 

myötä huijaavat uhreiltaan rahaa itselleen (Whitty & Buchanan, 2012, s. 2). Rikoksen 

tekijänä on tyypillisesti kansainväliset rikollisryhmät, vaikka myös yksittäisiä tekijöitä 

löytyy (Whitty & Buchanan, 2016, s. 177).  

 

Poliisi (n.d. -a) kertoo nykypäivän romanssihuijauksen seuraavanlaisesti: Huijaus alkaa 

yhteydenotolla, usein sosiaalisen median kautta. Keskustelu johtaa nopeasti huijarin 

lupaukseen yhteisestä tulevaisuudesta ja romanttiseen sitoutumiseen. Luottamusta 

rakennetaan vakuuttavilla tarinoilla, joita tuetaan esimerkiksi väärennetyillä asiakirjoilla 

ja ulkopuolisilla todistajilla, kuten lääkäreiden ja pankkitoimihenkilöiden toimittamilla 

todistuksilla ja tiliotteilla. Huijarit saattavat myös hyödyntää tunteisiin vaikuttavia 

valokuvia, esimerkiksi lapsistaan tai lemmikeistään. Kun tunneside on saatu uhriin, alkaa 

toistuvat pyynnöt liittyen rahan tarpeeseen – hätätilanteita, kuten sairaalakuluja ja 

tullimaksuja, sekä pyyntöjä kierrättää rahaa kolmansille osapuolille. Psykologiset 

vaikutustekniikat ja painostaminen ovat osa huijarin strategiaa saada uhri toimimaan 

järkensä vastaisesti ja taipumaan huijarin tahtoon. 

 

Eri tutkijoiden ja tilastojen välillä on eroja siinä, minkä ikäiset ihmiset tyypillisimmin 

joutuvat romanssihuijauksen kohteiksi. Korhosen (2024) mukaan yleinen käsitys on, että 

uhrit ovat yksinäisiä leskirouvia maaseudulta. Todellisuudessa Korhonen (2024) ja Whitty 

(2018, s. 106) kuitenkin toteavat, että suurin kohderyhmä koostuu työssäkäyvistä 30–55-



21 

vuotiaista naisista. Sen sijaan Poliisin (2025) tilastojen mukaan rakkaus- ja 

sijoituspetosten uhrit ovat tyypillisimmin 60–79-vuotiaita. Kuitenkin koronapandemian 

aikana vuonna 2020 romanssihuijausten määrä kasvoi kaikissa ikäryhmissä, mutta 

merkittävin nousu havaittiin huijausten osalta nuorilla aikuisilla, erityisesti miehillä (Bui-

Gil & Zeng, 2022, s. 467–468). Tämä viittaa siihen, että romanssihuijauksien uhreiksi 

voivat joutua ihmiset iästä tai sukupuolesta riippumatta.  

 

Whittyn (2018, s. 105) sekä Tituksen ja Goverin (2001, s. 137–138) mukaan myös eri 

luonteenpiirteillä, kuten huolimattomuudella, impulsiivisuudella, myötätunnolla, 

anteliaisuudella, epäluulottomuudella ja imartelulle alttiudella, on osuutta siihen, kuinka 

todennäköisesti ihminen voi joutua erilaisten petosten uhriksi. Williamsin ja muiden 

(2017, s. 417) mukaan kulttuurien välillä ei kuitenkaan ole merkittävää eroa siinä, kuinka 

helposti huijauksille altistutaan, mutta luottamuksen rakentuminen tapahtuu niissä eri 

tavoin. He jatkavat, että individualistisissa kulttuureissa, joissa korostetaan itsenäisyyttä 

ja henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamista, luottamus perustuu laskelmoivampaan 

arvioon kohteen hyödyistä ja riskeistä, ja uusia yhteistyökumppaneita etsitään 

ensisijaisesti maineen perusteella (Doney ja muut, 1998; Yamagishi & Yamagishi, 1994). 

Kollektiivisissa kulttuureissa, joissa yhteisön tarpeet asetetaan yksilöllisten tarpeiden 

edelle, luottamus rakentuu vahvemmin olemassa olevien ihmissuhteiden kautta 

(Yamagishi & Yamagishi, 1994).  

 

Tämän perusteella eri kulttuureissa voidaan olla alttiita huijauksille eri tavoin. 

Individualistisessa yhteiskunnassa elävät voivat kuitenkin olla erityisen haavoittuvaisia 

romanssihuijauksille, sillä näissä huijauksissa hyödynnetään usein tekaistua 

uskottavuutta ja statusta eli mainetta, jotka ovat keskeisiä luottamuksen rakentumisen 

tekijöitä individualistisissa kulttuureissa. Kuitenkin yksi keskeinen tekijä, joka yhdistää eri 

kulttuureissa eläviä ihmisiä, on ihmisten luonnollinen tarve sosiaalisiin suhteisiin. Tämä 

tarve voi tehdä yksilöstä haavoittuvan manipulaatiolle, erityisesti silloin, kun huijari 

onnistuu luomaan vaikutelman merkityksellisestä ihmissuhteesta. Tätä voidaan 

tarkastella Maslow’n tarvehierarkian kautta. 



22 

Sosiaalisuuden tarve on olennainen osa ihmisten elämää psykologi Abraham Maslow'n 

mukaan. Hänen tarvehierarkiateoriansa mukaan ihmisillä on perustarpeita, jotka 

ohjaavat heidän käyttäytymistään ja elämäänsä. Tämä hierarkia esitetään yleensä 

pyramidina, jossa tarpeet esiintyvät niiden tärkeysjärjestyksessä. Pyramidin perustana 

ovat fysiologiset tarpeet, joihin kuuluu ihmiskehon toiminnalle tarpeelliset asiat kuten 

ruoka ja vesi, jonka jälkeen oleelliseksi nousee turvallisuuden tarve (Maslow, 1943, s. 372, 

377). Kun nämä tarpeet ovat tyydytetty, yksilö alkaa kaivata merkityksellisiä 

ihmissuhteita ja yhteyttä muihin. Tutkimukseni aiheeseen oleellisena liittyy tämä 

hierarkian kolmas taso, sosiaalisuuden tarve, jota Maslow kuvaa rakkauden ja 

yhteenkuuluvuuden tarpeina (1943, s. 380–381). Jos ja kun tämä tarve ei täyty erinäisistä 

syistä johtuen, voi se tehdä ihmisestä alttiin manipuloinnille, erityisesti tilanteissa, joissa 

tätä perustarvetta hyödynnetään väärällä tavalla. Romanssihuijauksissa huijarit 

hyödyntävät juuri tätä ihmisen perustarvetta luodakseen tunteen läheisyydestä ja 

rakkaudesta valheellisella motiivilla. Sosiaalisuuden jälkeen tarvepyramidin huipulla 

tulevat vielä arvostuksen tarve, joka vaikuttaa ihmisten itsetuntoon ja lopuksi itsensä 

toteuttamisen tarve, joka tarkoittaa parhaansa yrittämistä, joka kehittää ihmistä 

henkisesti (Maslow, 1943, s. 381–383).  

 

Kun huijari manipuloi uhrin sosiaalisuuden tarvetta, seurauksena voi olla syvä kiintymys 

ja vahva luottamus huijaria kohtaan. Tämä tekee huijauksen paljastumisesta erityisen 

raskaan kokemuksen, jonka vaikutukset voivat ulottua taloudellisista menetyksistä aina 

henkiseen hyvinvointiin. Seuraavaksi tarkastelen, mitä nämä seuraukset ovat ja mihin ne 

voivat johtaa. 

 

 

2.2.1 Huijausten moninaiset seuraukset 

Matalan kynnyksen tukea romanssihuijauksen kokeneille, tekijöille ja heidän läheisilleen 

tarjoava Nettideittiturva-hankkeen pääsuunnittelija Helmi Korhonen kertoo huijauksen 

kokevan henkilön kärsivän monellakin tapaa. Huijauksesta koituvat haitat vaikuttavat 



23 

uhrien talouteen, terveyteen, mielenterveyteen ja sosiaalisiin suhteisiin, sekä myös 

heidän läheisiinsä (Korhonen, 2024).  

 

Whittyn ja Buchananin (2015, s. 180) tutkimuksen mukaan uhrit kokevat olonsa 

henkisesti hyväksikäytetyiksi. Huijauksen uhriksi joutuminen voi aiheuttaa syvää häpeää. 

Moore (2015, s. 33) kuvailee häpeää monimutkaiseksi tunteeksi, joka liittyy 

itsetietoisuuteen, kivuliaaseen tunnekokemukseen, paljastumisen ja riittämättömyyden 

tunteeseen, epäonnistumisen kokemukseen sekä näiden myötä haluun piiloutua tai 

kadota. Moore (2015, s. 44–45) korostaa, että häpeä on läsnä ihmisen elämässä jo 

varhaisesta lapsuudesta lähtien, jolloin menestyksen ja epäonnistumisen kokemukset 

muovaavat itsetuntoa ja käsitystä omasta arvosta. Häpeän tunteet voivat johtaa 

sosiaaliseen eristäytymiseen (Akhtar, 2009, s. 799), sekä huijauksista johtuvan häpeän 

vaikuttavan itsetunnon lisäksi itsevarmuuden heikentymiseen (Whitty & Buchanan, 2015, 

s. 182). 

 

Nuoruudessa koetut häpeän kokemukset seuraavat myös aikuisuuteen asti, vaikuttaen 

esimerkiksi ystävien ja kumppaneiden valintaan (Moore, 2015, s. 45).  Tangney ja Dearing 

(2002, s. 3) huomauttavat, että häpeä ei ainoastaan vaikuta itsetuntoon ja itsearvoon, 

vaan sillä on myös seurauksia ihmissuhteisiin ja käyttäytymiseen. Tutkijat kuvailevat, että 

häpeälle alttiit saattavat olla taipuvaisia syyttämään sekä itseään että muita kielteisistä 

tapahtumista, ja heidän voi olla vaikeampi tuntea empatiaa muita kohtaan. Lisäksi häpeä 

voi ilmentyä katkeruutena, kaunana ja vihamielisyytenä, sen lisäten myös riskiä 

masentuneisuuteen, mikä puolestaan voi vaikuttaa negatiivisesti sosiaaliseen 

vuorovaikutukseen (Tangney & Dearing, 2002, s. 3, 121–122). Whittyn ja Buchananin 

(2015, s. 181) tutkimuksen mukaan masentuneisuutta voidaan kokea jopa siinä määrin, 

että uhrit kärsivät traumaperäistä stressiä tai pohtivat jopa oman henkensä riistämistä. 

 

Häpeän lisäksi uhri saattaa syyttää itseään, kun ei ole huomannut huijauksen merkkejä 

ajoissa tai toiminut toisin – tästä johtuva häpeä ja järkytys voi johtaa siihen, että uhri ei 



24 

paljasta omia kokemuksiaan muille lainkaan tai kehtaa raportoida rikoksesta 

viranomaisille (Whitty ja Buchanan, 2012, s. 7; Korhonen, 2024).  

 

Hyvä esimerkki häpeän käyttämisestä osana kontrollin keinoa huijarin toimesta on 

romanssihuijarin Ruben Auervaaran taktiikka. Hyttinen (2016) kertoo pahamaineisen 

Auervaaran luoneen itsestään mielikuvan varakkaana herrasmiehenä, kuvauttaen 

itsensä arvostettujen ammattien univormuissa tai omaksi väittämässään kartanossaan. 

Käyttäytyen sulavasti ja karismaattisesti, hän tähtäsi rahakkaiden, sinisilmäisten sekä 

usein myös akateemisesti koulutettujen naisten huijaamiseen – eri tekosyitä käyttäen 

lainaten heiltä rahaa, arvotavaroita tai arkisia kodin tavaroita (Hyttinen, 2016). Uhrien 

epäilysten kasvaessa, Auervaaran toimiin kuului vahvan häpeän tunteen herättäminen 

heissä, jolloin huijauksen julki tuominen koettiin vaikeaksi (Lauerma, 2006, s. 44).  

 

Kun häpeää kokeva haluaa piiloutua, niin Tangneyn ja Dearingin (2002, s. 25) mukaan 

syyllisyyttä poteva haluaa tunnustaa, pyytää anteeksi tai korjata tilanteen. Kun uhrit 

rohkaistuvat kertomaan kokemuksistaan, johtaa se Whittyn ja Buchananin (2015, s. 181) 

tutkimuksen mukaan uhrien kokemana usein siihen, että heidän läheisensä eivät tarjoa 

riittävää sosiaalista tukea. Läheiset saattavat jopa suhtautua romanssihuijauksen uhriksi 

joutuneeseen henkilöön vihaisesti, pettyneesti ja syyttävästi.  

 

Romanssihuijausten uhrit ja läheiset eivät välttämättä ole ainoita, jotka kokevat näitä 

edellä mainittuja tunteita. Myös huijarien mielenterveys voi horjua rikosta 

suorittaessaan. Wangin ja Topallin (2024, s. 1) mukaan romanssihuijaukset ovat 

kehittyneet ”kyberindustrialisoinnin” (cyber-industrialization) myötä, jolloin huijaukset 

ovat siirtyneet yksilöllisistä petoksista järjestelmälliseksi liiketoiminnaksi. Tämä tapahtuu 

Intimacy Manipulated Fraud Industrialization (IMFI) -mallin kautta, jossa yritykset 

palkkaavat ihmisiä asiakaspalvelutehtäviin, jotka todellisuudessa heidän tietämättään, 

sisältävät huijaamista ja romanttisten tai seksuaalissävytteisten viestien lähettämistä 

asiakkaille provisiopalkkauksella (Wang & Topalli, 2024, s. 2). Näitä asiakkaita veloitetaan 

tästä viestittelystä puhelinlaskujen muodossa, heidän luullessaan olevansa aidossa 



25 

suhteessa työntekijän kanssa. Tämän lisäksi jotkut huijareista saattavat olla myös 

ihmiskaupan uhreja, pakotettuina tähän työhön (Korhonen, 2024).  

 

Psykologisten ja sosiaalisten seurausten lisäksi onnistuneet huijaukset vaikuttavat 

uhreihin taloudellisesti. Suomessa romanssihuijauksiin menetettävän rahan määrä on 

kasvanut vuosi vuodelta, ja vuonna 2023 Poliisin tilastoihin oli merkitty 486 

rakkauspetosta, joista on kertynyt rahallisia menetyksiä jopa yhteensä 9 miljoonaa euroa 

(Korhonen, 2024).  Pietilä (2024) huomauttaa summan olevan todennäköisesti suurempi, 

sillä huijarit saavat uhreiltaan rahan tilisiirtojen lisäksi eri muodoissa – kryptovaluuttoina, 

lahjakortteina ja rahansiirtopalveluiden kautta. Lisäksi uhrit voivat itse päätyä ottamaan 

kulutusluottoja tai lainoja läheistensä nimissä auttaakseen huijaria. He saattavat myös 

ryhtyä pelaamaan rahapelejä saadakseen apuun tarvittavat rahat (Pietilä, 2024).  

 

Joissain tapauksissa uhri saatetaan myös tietämättään sotkea 

rahanpesuun ”rahamuuliksi” kierrättämällä rikollista rahaa hänen kauttaan. Rahanpesu 

tarkoittaa Poliisin (n.d. -c) mukaan rikollisella toiminnalla hankitun rahan alkuperän 

häivyttämistä, jotta se näyttäisi lailliselta. Se liittyy usein esimerkiksi huumekauppaan, 

petoksiin ja korruptioon. Rahanpesua voi tapahtua monin tavoin, kuten siirtämällä, 

käyttämällä tai välittämällä tätä ”likaista rahaa”. Tyypillisesti rahanpesuprosessi tapahtuu 

kolmessa vaiheessa (FATF, 2018, s. 18–19): sijoittaminen, jossa käteinen, pankkitilillä 

olevat varat tai virtuaalivaluutta siirretään talousjärjestelmään, kerrostaminen, jossa 

rahan alkuperä häivytetään monimutkaisilla siirroilla ja integrointi, jossa pestyt rahat 

palautetaan lailliseen käyttöön.  

 

 

2.2.2 Neutralisaatiotekniikat rikollisuuden selittäjänä  

Sykes ja Matza (1957) ovat tutkineet sitä, miten rikolliset oikeuttavat tekonsa ja 

perustelevat käyttäytymistään itselleen ja muille. Heidän kehittämänsä 

neutralisaatioteorian mukaan rikoksentekijät käyttävät psykologisia 

puolustusmekanismeja eli neutralisaatiotekniikoita, joiden avulla he kykenevät 



26 

kiertämään yhteiskunnan moraalinormeja ja vähentämään mahdollisia syyllisyyden 

tunteita (Sykes & Matza, 1957, s. 664–665). Myös romanssihuijarit käyttävät näitä 

tekniikoita selittääkseen tekonsa joutuessaan lainvalvojien kuulustelemaksi (Zafer & 

Ahmad, 2025, s. 3).  

 

 

Kuvio 1. Sykesin ja Matzan viisi keskeistä neutralisaatiotekniikkaa (1957, s. 667–669) 

 

Zafer ja Ahmed (2025, s. 4–5) ovat tutkimuksessaan esittäneet, miten Sykesin ja Matzan 

(1957) neutralisaatiotekniikat (ks. kuvio 1) esiintyvät romanssihuijarien toiminnassa.  

Vastuun kieltämällä rikollinen väittää tekonsa olleen vahinko tai esittää itsensä 

olosuhteiden uhrina, joka romanssihuijareiden kohdalla tarkoittaa usein sitä, että 

köyhyys, työttömyys tai taloudellisten mahdollisuuksien puute ajoi heidät tekoonsa.  

 

Vahingon kieltämällä sen sijaan rikollinen vähättelee teon aiheuttamaa haittaa tai kieltää 

sen kokonaan, sillä huijauksen uhri on itse päättänyt omasta tahdostaan lähettää rahaa. 

Rikolliset voivat myös kieltää uhrin, etäännyttämällä itsensä uhrista näkemällä tämän 

kasvottomana hahmona, pelkkänä taloudellisena mahdollisuutena. Verkkovälitteisyys 

mahdollistaa tämän, sillä huijarin ei tarvitse toimia kasvokkain uhrin kanssa, jolloin 

empatian tunteminen on vaikeampaa eikä aiheutettu kärsimys tunnu niin todelliselta. 

Tämän lisäksi huijarit voivat ajatella toimintaa rikoksen sijaan ”pelinä”, kilpaillen muiden 

huijareiden kanssa siitä, kellä on parhaat strategiat ja taidot voittaa ihminen puolellensa.  

 

Lisäksi huijarit voivat joskus myös vedota korkeampiin lojaliteetteihin, perustellen 

tekonsa sillä, että toimii jonkin itselleen tärkeän ryhmän hyväksi, kuten elättämällä 

perheensä, vaikka se tarkoittaisikin lain rikkomista. Zaferin ja Ahmedin (2025) mukaan 

Sykesin ja Matzan (1957) viides neutralisaatiotekniikka, tuomitsijoiden tuomitseminen, 

ei ilmene romanssihuijareiden toiminnan perusteluissa. Mutta yleisesti rikollisten 

toiminnassa se ilmenee auktoriteettien motiivien kyseenalaistamisena, esimerkiksi 

1. Vastuun 
kieltäminen

2. Vahingon 
kieltäminen

3. Uhrin 
kieltäminen

4. . Vetoaminen 
korkeampiin 

lojaliteetteihin

5. Tuomitsijoiden 
tuomitseminen



27 

väittäen poliiseja korruptoituneiksi tai yhteiskuntaa epäoikeudenmukaiseksi, ja tällä 

tavalla siirtäen huomion pois omasta rikollisesta toiminnasta. 

 

Sykesin ja Matzan (1957, s. 669) mukaan rikoksentekijät eivät välttämättä hylkää 

yhteiskunnan normeja ja arvoja, vaan pikemminkin kehittävät tapoja kiertää, 

tai ”taivuttaa” niitä hetkellisesti tietyissä tilanteissa. Näiden neutralisaatiotekniikoiden 

tunteminen on tärkeää lainvalvojille, jotta rikostutkinta helpottuu, kun he tunnistavat 

nämä selittelytavat ja voivat kohdistaa kuulustelut niin, että huijarin omat perustelut 

murenevat ja rikoksen todellinen luonne paljastuu (Zafer & Ahmad, 2025, s. 4). 

Neutralisaatiotekniikat voidaan nähdä siis mahdollistavan yksilön osallistumisen 

normeja rikkovaan toimintaan ilman, että hän joutuu varsinaisesti hylkäämään 

yhteiskunnan vallitsevia arvoja. 

 

 

2.3 Turvallista suunnistamista verkossa  

Romanssihuijaukset hyödyntävät usein monipuolisia manipulointikeinoja, jotka 

yhdistävät psykologisia ja viestinnällisiä tekniikoita. Tässä yhteydessä medialukutaito ja 

kriittinen digitaalinen lukutaito nousevat keskeiseen asemaan, sillä ne auttavat 

arvioimaan verkkosisältöjen luotettavuutta sekä tunnistamaan viesteissä mahdollisesti 

piileviä manipuloivia elementtejä. 

 

Medialukutaito tukee itsenäistä ajattelua, kriittistä päätöksentekoa sekä viestintätaitoja. 

Lewis ja Jhally (1998, s. 109–110) painottavat sen merkitystä erityisesti manipuloinnin 

tunnistamisessa ja itseilmaisun kehittämisessä. Se on osa kriittistä digitaalista lukutaitoa, 

jonka alle kuuluu monia muita osa-alueita (ks. kuvio 2), jotka yhdessä vahvistavat 

internetin käyttäjän kykyyn arvioida, ymmärtää ja käsitellä digitaalista tietoa ja verkon 

sisältöjä vastuullisesti (Faktabaari, 2022, s. 9–11), mutta myös tarkastella niiden 

tuotantoa, jakelua ja vaikutuksia laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa (Lewis & 

Jhally, 1998, s. 109). Medialukutaidon tavoitteena on auttaa ihmisiä kehittymään 

aktiivisiksi kansalaisiksi sen sijaan, että he olisivat pelkästään median kuluttajia. Keskeistä 



28 

Lewisin ja Jhallyn mukaan medialukutaidossa on kriittinen suhtautuminen 

mediaviesteihin ja kysymysten esittäminen siitä, miksi tietyt viestit nousevat esiin ja 

toiset jäävät varjoon. Tämä edellyttää Lewisin ja Jhallyn (1998, s. 109–110) mukaan 

mediainstituutioiden valtarakenteiden tunnistamista ja ymmärrystä siitä, miten media 

vaikuttaa yhteiskuntaan ja yleisön käsityksiin todellisuudesta.  

 

 

Kuvio 2. Kriittisen digitaalisen lukutaidon alle kuuluvat taidot (Faktabaari, 2022). 

 

Nykyään mediakriittisyys ja siihen liittyvät taidot ovat entistä tärkeämpiä, sillä erilaisia 

lähteitä ja tietoa on jatkuvasti saatavilla kaikkialla internetissä (Alajärvi, 2020, s. 6). On 

tärkeää huomioida, että osa tästä tiedosta voi olla virheellistä – niin sanottua mis- tai 

disinformaatiota. Misinformaatio tarkoittaa tahatonta väärän tiedon levittämistä, kun 

taas disinformaatio on tietoisesti harhaanjohtavaa ja jonkin motiivin vuoksi jaettua 

väärää tietoa (F-Secure, 2020).  

  

Medialukutaidon lisäksi tärkeää on ymmärtää myös digitaalista lukutaitoa, jonka Durul 

ja Kutlu (2021, s. 107) kertovat kehittyneen vastaamaan digitaalisen ajan haasteita. 

Perinteinen medialukutaito keskittyi pitkälti tekstien analysointiin ja kriittiseen 

tarkasteluun. Durulin ja Kutlun mukaan digitaalinen lukutaito puolestaan laajentaa tätä 

ymmärrystä uusille osa-alueille kuten verkkoturvallisuuteen, yksityisyydensuojaan, 

faktantarkistukseen ja tekijänoikeuksiin. He tähdentävät digitaalisten viestintävälineiden, 

teknologioiden ja mediaympäristöjen muuttaneen tapaa, jolla ihmiset vastaanottavat, 

Monilukutaito

Media- ja informaatiolukutaito

Informaatiolukutaito

Digitaalinen 
informaatio-

lukutaito
Datalukutaito Somelukutaito Algoritmilukutaito

Yksityisyyden-
säätelytaito



29 

tuottavat ja jakavat tietoa. Tämä on tehnyt digitaalisen lukutaidon tärkeäksi sekä yksilön 

että yhteiskunnan tasolla, sillä se auttaa tunnistamaan digitaalisen viestinnän 

mahdollisuudet ja riskit, kuten tietojen manipuloinnin, valvonnan ja harhaanjohtavan 

informaation leviämisen (Durul & Kutlu, 2021, s. 107). Tämän vuoksi medialukutaito ja 

digitaalinen lukutaito muodostavat yhdessä keskeisen suojakeinon verkkohuijauksia 

vastaan, sillä ne kehittävät yksilön kykyä arvioida ja kyseenalaistaa verkossa vastaan 

tulevaa tietoa ja viestintää – erityisesti silloin, kun tarkoituksena on manipuloida. 

Eronen-Valli ja Rahko (2024, s. 171) lisäävät medialukutaidon tutkimuksen yhdessä 

retoriikan tutkimuksen kanssa, sekä niihin liittyvien ohjeistuksien, auttavan käyttäjiä 

tunnistamaan hämäämisen ja huijaamisen eri verkkoalustoilla. 

 

Palsa (2016, s. 143) korostaa, että mediakasvatuksen tavoitteena on edistää yksilön 

kykyä navigoida monimutkaisessa mediaympäristössä, jossa tieto voi olla sekä 

hyödyllistä että harhaanjohtavaa. Mediakasvatus ei rajoitu vain lapsiin ja nuoriin, vaan 

se on yhtä tärkeää myös aikuisille ja seniori-ikäisille. Se auttaa kaikkia ikäryhmiä 

kehittymään digitaalisessa ympäristössä. Perinteisesti mediakasvatusta tarjotaan 

kouluissa, mutta Palsa huomauttaa, että sen ei tulisi rajoittua vain oppilaitoksiin. 

Mediakasvatus on tärkeää myös nuorisotyössä, kirjastoissa ja muissa julkisissa tiloissa, 

joissa ihmiset voivat kehittää medialukutaitoaan elinikäisen oppimisen periaatteella 

(Palsa, 2016, s. 143–144).  

 

Niemi ja muut (2024, s. 73) nostavat esiin, että opintojen ja työelämän ulkopuolella 

oleville, kuten eläkeläisille, mediataitojen tukeminen on usein pitkälti kansalaisopistojen 

sekä itseopiskelun varassa. He jatkavat, että tuen ja osaamisen puute voi johtaa tavallista 

helpommin esimerkiksi altistumiselle eri mediakanavien kautta tapahtuville 

väärinkäytöksille, valeuutisille ja huijauksille. Senioreille suunnattua materiaalia 

mediataitojen kehittämiseksi on vielä suhteellisen vähän, ja lapsille ja nuorille tarkoitetut 

oppaat eivät välttämättä toimi heidän kohdallaan. Sen sijaan käytännön esimerkkien ja 

oppimisympäristöjen tulisi olla heille sopivia ja helposti ymmärrettäviä (Niemi ja muut, 

2024, s. 73). 



30 

Kysymys vastuusta sosiaalisessa mediassa on edelleen ajankohtainen – onko vastuu 

yksilöllä, alustalla vai viranomaisilla? Sosiaalinen media on keskeinen ympäristö erilaisille 

huijauksille, sillä se tarjoaa alustan huijareille toteuttaa huijaukset antamalla helpon 

pääsyn potentiaalisiin uhreihin ja mahdollistaen anonyymin vuorovaikutuksen. 

Sosiaalisen median sääntelyä on viime vuosina tiukennettu sekä EU:n että kansallisella 

tasolla, tavoitteena käyttäjien oikeuksien, turvallisuuden ja läpinäkyvyyden 

vahvistaminen. Alkuvuodesta 2024 voimaan tullut kaikkia verkkoalustoja koskeva EU:n 

digipalvelusäädös antaa käyttäjille enemmän valtaa, esimerkiksi mahdollisuuden säätää 

tai poistaa suosittelualgoritmit käytöstä suurissa sosiaalisen median palveluissa ja 

rajoittaa profilointiin perustuvaa mainontaa, erityisesti alaikäisiin kohdistuvaa 

(Euroopan komissio, 2022; Mäkelä & Toikkanen, 2024). Lisäksi säädös velvoittaa alustoja 

poistamaan laittoman sisällön tehokkaasti ja parantamaan käyttäjien valitusmenettelyjä, 

mikä vähentää laitonta sisältöä ja järjestelmäriskejä, kuten manipulointia ja 

disinformaatiota (Euroopan komissio, 2022). 

 

Vastuu yksityisyydensuojasta ja tietoturvasta on usein sysätty yksilöille, joiden odotetaan 

olevan kriittisiä ja valppaita median käyttäjiä (Takala & Takala, 2019, s. 6). Tämä on 

ongelmallista, sillä kaikki eivät tähän kykene, ja esimerkiksi verkkohuijauksissa viestit 

voivat olla manipuloivia ja uskottavia, mikä vaikeuttaa niiden tunnistamista. Petoksista 

johtuneiden rahallisten menetysten osuus on suurin sosiaalisen median kautta 

alkaneissa petoksissa, ja sijoitushuijausten jälkeen toiseksi suurimmat menetykset 

ovatkin romanssihuijauksissa, jotka yleensä alkavat Facebookista, Instagramista tai 

Snapchatista (Fletchhuer, 2023).  

 

Suurilla teknologiayrityksillä, kuten Metalla, joka omistaa Facebookin, Instagramin ja 

WhatsAppin, on merkittävä vaikutus käyttäjien arkeen, sillä nämä alustat muokkaavat 

tapoja, joilla ihmiset käyttävät ja jakavat tietoa (Takala & Takala, 2019, s. 5). Käyttäjät 

jakavat Lewisin (2019) mukaan usein sosiaalisessa mediassa henkilökohtaisia tietoja, 

kuten syntymäaikoja, sähköpostiosoitteita ja parisuhdetilanteita. Tämä tekee heistä 

alttiimpia identiteettivarkauksille ja huijauksille, sillä huijarit voivat hyödyntää näitä 



31 

tietoja luodakseen luottamusta ja uskottavuutta (Lewis, 2019). Lisäksi sosiaalisen median 

alustat käyttävät algoritmeja, jotka suosittelevat sisältöä käyttäjien mieltymysten 

perusteella. Tämä voi johtaa siihen, että huijareiden luomat profiilit tai viestit päätyvät 

helpommin potentiaalisten uhrien näkyville, mikä lisää huijausten onnistumisen 

todennäköisyyttä (Lewis, 2019). 

 

Toisaalta sosiaalisen media voi myös ennaltaehkäistä huijauksia kehittämällä 

tietoturvakäytäntöjä ja kouluttamalla käyttäjiä turvallisista toimintatavoista, kuten 

vahvojen salasanojen käytöstä ja epäilyttävien viestien tunnistamisesta (Lewis, 2019). 

Alustojen, pankkien ja teknologiayritysten yhteistyö viranomaisten kanssa voi tehostaa 

huijausten torjuntaa, esimerkiksi jakamalla tietoa epäilyttävistä tileistä ja toiminnoista, 

mikä edesauttaa käyttäjien suojelua (Quinio & Arnold, 2024). Alustojen vastuullisuuteen 

kuuluu keskeisesti myös moderointi. Lakson ja Komulaisen (2019) mukaan manuaalisen, 

ihmisen valvoman moderoinnin lisäksi tekoälyavusteinen automaattinen moderointi on 

tullut jäädäkseen. Tekoälyä pidetään tasalaatuisena ja hyödyllisenä erityisesti 

reaaliaikaisessa moderoinnissa, jossa keskustelun virtaus on runsasta ja aiheet saattavat 

aiheuttaa sen, että keskustelut menevät alustan sääntöjen vastaiseen sävyyn. Lakso ja 

Komulainen jatkavat, että tekoäly ei kuitenkaan aina pysty tunnistamaan kontekstia, joka 

voi vaikuttaa sen kykyyn arvioida, mikä on sääntöjen mukaista ja mikä ei. Se ei voi täysin 

korvata ihmisen tarkkuutta ja tilannetajua, mutta tuo moderointiin nopeutta ja 

tehokkuutta. 

 

Lisäksi käyttäjät voivat itse vaikuttaa myös alustojen turvallisuuteen. Traficomin 

Kyberturvallisuuskeskus (2024) kehottaa sosiaalisen median käyttäjiä estämään 

epäilyttävät tilit ja raportoimaan alustan ylläpidolle sellaiset tilit, jotka selkeästi yrittävät 

huijata käyttäjiä tai levittää haitallista sisältöä. Käyttäjät voivat myös varoittaa omaa 

verkostoaan, jos havaitsevat epäilyttävää toimintaa syötteessään tai huomaavat jonkun 

tilin tulleen kaapatuksi. Medialukutaidon, digitaalisten taitojen ja alustojen vastuun 

yhteispeli onkin keskeisessä roolissa verkkohuijausten, kuten romanssihuijausten, 

ehkäisemisessä. 



32 

Romanssihuijaukset ovat ilmiö, joka sijoittuu kyberrikollisuuden kentälle mutta ulottuu 

syvästi yksilön kokemuksiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Tässä luvussa tarkasteltiin 

huijausten seurauksia, rikollisten oikeuttamisstrategioita sekä keinoja, joilla huijauksia 

voidaan ennaltaehkäistä. Seuraavassa luvussa siirrytään tarkastelemaan tarkemmin 

viestinnän ja teknologian roolia huijausten vaikuttamiskeinoissa. 



33 

3 Vaikuttaminen ja harhauttaminen digitaalisessa 

ympäristössä 

Digitaalinen viestintä tarjoaa paitsi mahdollisuuksia yhteydenpitoon ja tiedonvälitykseen, 

myös väyliä vaikuttamiseen ja harhaanjohtamiseen. Romanssihuijauksissa nämä ilmiöt 

nivoutuvat yhteen: huijarit hyödyntävät sekä sosiaalisen median ympäristöjä että 

teknologisia välineitä, rakentaakseen uskottavia valheellisia identiteettejä ja vakuuttavia 

viestejä. 

 

Tässä luvussa siirrytään tarkastelemaan näitä viestinnällisiä ja teknologisia keinoja, 

joiden avulla romanssihuijaukset onnistuvat. Luvussa käsitellään muun muassa retorisia 

ja argumentaation keinoja, tietokonevälitteistä viestintää, luottamuksen rakentumista ja 

valheellisen identiteetin luomista. Lisäksi tarkastellaan, miten uudet teknologiat – kuten 

tekoäly, syväväärennökset ja chatbotit – laajentavat manipulatiivisen viestinnän 

mahdollisuuksia. 

 

 

3.1 Retoriikka ja argumentointi vaikuttamisen välineinä 

Kuten aikoinaan antiikin Ateenassa, myös nykyään vakuuttava ja kiinnostava puhetaito 

on tärkeä osa ihmisiin vaikuttamista (Aristoteles ja muut, 2012, s. 5). Merkittävänä 

länsimaisena filosofina tunnetun Aristoteleen mukaan tätä taitoa kutsutaan retoriikaksi. 

Mustakallio (2014, s. 7) kuvaa retoriikkaa kaikessa viestinnässä soivaksi taustamusiikiksi. 

Hänen mukaansa sitä ei elokuvassa välttämättä huomaa, mutta se on välttämätön 

tunnelman luoja. Retoriikka huomioi yleisön tunteet ja asenteet, sillä sen tavoitteena on 

vaikuttaa kuulijoiden päätöksiin ja uskomuksiin, tarkoituksenaan vahvistaa tai muuttaa 

niitä (Aristoteles ja muut, 2012, s. 10–11).  

 

Julkisilla paikoilla kuten antiikin Kreikan agoralla, johon paikalle kokoontui sekä puhuja 

että maallikot, perinteisiä retorisia taitoja hyödynnettiin argumenttien eli perusteluiden 



34 

esittelyyn (Perelman, 2007, s. 11).  Retoriikan kenttä on laajentunut ajan myötä niin 

sanotusti ”uudeksi retoriikaksi” dialektiikan tultua osaksi sitä. Perelman (2007, s. 11) 

kirjoittaa dialektiikan keskittyvän loogiseen päättelyyn ja argumenttien esittelyyn 

kahdenvälisissä keskusteluissa tai kiistoissa. Sen tavoitteena ”kiistanalaisen väitteen 

hyväksyminen tai hylkääminen”. Perelman jatkaa, että toisin kuin perinteisessä 

retoriikassa, dialektiikassa ei asetelma ole pelkästään puhujalta suurelle yleisölle. Sen 

sijaan argumentointi voi kohdistua erilaisille yleisöille, yksittäisille henkilöille sekä 

itsepohdiskeluun.   

 

Aristoteleen retoriikka jakaa argumentaation kolmeen pääkategoriaan: eetos ja paatos 

ja logos. Mustakallio (2014, s. 13) kirjoittaa näistä vaikuttamisen välineistä seuraavasti: 

Eetos tarkoittaa puhujan uskottavuutta ja luotettavuutta – kuulijat vakuuttuvat 

helpommin, jos heidän mielestään puhujan sanomassa yhdistyvät nämä kolme 

ominaisuutta: käytännön järki, hyve ja hyväntahtoisuus (Aristoteles ja muut, 2012, s. 60). 

Paatos puolestaan tarkoittaa tunteisiin vetoamista, sillä yleisön mielipiteisiin voidaan 

vaikuttaa herättämällä heissä haluttuja tunteita, kuten innostusta, toivoa, myötätuntoa 

tai vihaa. Logos viittaa puheessa käytettyihin argumentteihin – eli millä perusteilla omaa 

kantaa puolustetaan ja vastustava näkemys pyritään kumoamaan. 

 

Suostuttelu tapahtuu hyödyntämällä näitä kolmea argumentaation keinoa oikeassa 

suhteessa ja kohdentamalla ne yleisön odotuksiin. Mustakallio (2014, s. 12–13) korostaa, 

että tärkeää on ottaa huomioon sanoman kohdeyleisö ja sen asenne, sillä ne vaikuttavat 

siihen, millä tavalla puhujan kannattaa asiansa esittää. 

 

 

3.2 Vaikuttaminen digitaalisessa ympäristössä 

Digitaalisen retoriikan käsite on muuttunut useaan otteeseen vuosien saatossa, sillä 

teknologian kehitys ja uudet viestintävälineet ovat jatkuvasti muokanneet sen merkitystä. 

Katsauksen digitaaliseen retoriikkaan tarjoaa Eyman (2015, s. 13), joka kuvailee sen 

tarkoittavan retoristen keinojen hyödyntämistä ja soveltamista digitaalisissa 



35 

ympäristöissä ja sisällöissä. Näitä ovat esimerkiksi teknologioiden ja verkostoiden 

retoriikka, sosiaalisen median käyttö, verkkokeskustelut, verkkosivujen suunnittelu, 

uuden median tutkimus sekä multimodaalinen sommittelu (Eyman, 2015, s. 9).  

 

Eronen-Valli (2023, s. 64) kirjoittaa multimodaalisuudella tarkoitettavan 

moniaistillisuutta, jossa teksti yhdistää eri viestinnän muotoja, kuten kuvia, videoita, 

ääntä ja symboleita, kuten hymiöitä. Hän lisää, että digitaalinen viestintä voi olla myös 

jatkuvasti muokkautuvaa, kuten yhteisöllisesti tuotetuissa verkkosisällöissä, esimerkiksi 

wikisivustoilla, tai osittain tai kokonaan koneen tuottamaa, kuten automaattisten bottien 

tai tekoälyjärjestelmien generoimissa viesteissä. Viestien laatijat voivat valita erilaisia 

retorisia strategioita riippuen kanavasta ja kohdeyleisöstä, ja viestien vastaanottajien 

täytyy osata tunnistaa suostutteluun liittyvät keinot, jotta he voivat arvioida esimerkiksi 

huijausviestien tarkoitusperiä ja välttyäkseen manipuloinnilta (Eronen-Valli, 2023, s. 64). 

Digitaalinen retoriikka ei siis ole pelkästään perinteisen retoriikan siirtämistä 

verkkoympäristöön, vaan se tuo mukanaan uusia ilmaisumuotoja ja vaikuttamisen 

keinoja, jotka perustuvat digitaalisen median mahdollisuuksiin.  

 

 

3.2.1 Tietokonevälitteinen viestintä suhteen luomisessa 

Tietokonevälitteinen viestintä (CMC, computer-mediated communication) on edelleen 

keskeinen osa digitaalista vuorovaikutusta, mutta nykyisin se on laajentunut sosiaalisen 

median alustoihin ja muuttuviin digitaalisiin viestintäkäytänteisiin. Se mahdollistaa 

itsensä esittämisen harkitusti ja tavoitteellisesti, luoden tilan, jossa ulkopuolisen 

maailmat häiriötekijät jäävät taustalle ja ihmisen huomio kohdistuu ensisijaisesti 

verkossa käytävään viestintään (Whitty, 2013). Lisäksi romanttisista suhteisista suuri osa 

muodostuu CMC:n avulla (Antheunis ja muut, 2020, s. 820).  

 

Walther (1996, s. 17) kirjoittaa, että CMC voi joissain tapauksissa johtaa jopa 

tunnepitoisempiin, mutta samalla myös ihanteellistettuihin suhteisiin verrattuna 

kasvokkaiseen viestintään. Tätä ilmiötä kutsutaan hyperpersoonallinen viestinnäksi, joka 



36 

selittää miksi verkkovuorovaikutuksessa voi syntyä voimakkaita tunnesiteitä lyhyessä 

ajassa. Waltherin (1996) mukaan viestintäprosessi rakentuu neljästä keskeisestä 

tekijästä: vastaanottajista, lähettäjistä, kanavan ominaisuuksista ja 

palautemekanismeista. 

 

Vastaanottajat voivat ihanteellistaa viestikumppaninsa täyttämällä puuttuvat tiedot 

omilla odotuksillaan ja positiivisilla tulkinnoillaan. Tämän seurauksena he saattavat 

esimerkiksi sivuuttaa lähettäjän kirjoitusvirheet (Walther, 1996, s. 17–19). Lähettäjät 

puolestaan voivat hallita tarkasti, millaisen kuvan itsestään antavat. CMC mahdollistaa 

viestien muokkaamisen, mikä antaa tilaa harkitulle ja ihanteelliselle ilmaisulle. Tätä 

ilmiötä Walther ja Burgoon (1992) kutsuvat valikoivaksi itsensä esittämiseksi (Walther, 

1996, s. 19–21). Walther (1996, s. 23–24) kirjoittaa myös kanavan ominaisuuksien 

vaikuttavan viestinnän muotoutumiseen. Asynkroninen viestintä – eli se, että viestejä ei 

tarvitse lähettää ja vastaanottaa reaaliajassa – antaa osallistujille aikaa muokata 

sanomaansa ja hallita itseään paremmin kuin kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. 

Palautemekanismit puolestaan vahvistavat tätä prosessia. Kun viestinnän osapuolet 

reagoivat toistensa viesteihin odotusten mukaisesti (behavioral confirmation), syntyy 

itseään vahvistava kehä: vastaanottaja tulkitsee toisen viestit positiivisesti, lähettäjä 

mukauttaa viestintäänsä tämän mukaisesti, ja vuorovaikutus syvenee entisestään, 

vahvistaen ihanteellistettua kuvaa (Walther, 1996, s. 27–28).  

 

Walther ja Whitty (2021, s. 127) ovat esittäneet, että CMC ja hyperpersoonallinen 

viestintä, voivat merkittävästi edistää romanssihuijauksia ja mahdollistaa niiden 

tehokkuuden. Heidän mukaansa romanssihuijauksissa etenkin tämä palautemekanismi 

toimii huijarin eduksi. Wangin ja Dickinsonin (2024, s. 13) tutkimus osoittaa, että huijarit 

mukauttavat itsensä esittämisen taktiikoitaan uhrin reaktioiden perusteella. Etenkin 

silloin, kun uhri alkaa pitää suhdetta intiimimpänä, huijarit reagoivat muuttamalla 

viestintäänsä ja vahvistamalla uhrin käsitystä heistä luotettavina kumppaneina. Tämä 

prosessi osoittaa palautemekanismin keskeisen roolin romanssihuijauksissa: huijarit 

käyttävät uhrin reaktioita ja tunnesidettä hyväkseen syventäessään petollista suhdetta. 



37 

Suler (2003, s. 91–93) tarkastelee digitaalisia ympäristöjä esimerkiksi identiteetin 

muokkautumisen ja anonymiteetin kautta. Tämä valikoiva esittäytyminen voi luoda 

illuusion täydellisestä ja ihanteellisesta identiteetistä, joka voi puolestaan johtaa 

ihanteellisiin ja hyperpersoonallisiin suhteisiin, joissa vuorovaikutus on emotionaalista ja 

intensiivistä, mutta samalla epäaitoa ja osittain epätodellista. Suler (2003, s. 92) 

huomauttaa, että verkkoidentiteetin todenmukaisuus herättää kysymyksiä sen 

aitoudesta – onko se todellinen, kuviteltu vai piilossa? 

 

Antheunis ja muut (2020, s. 823) kuitenkin myös viittaavat McCroskeyhyn ja McCainiin 

(1974) sekä Sprecheriin ja Reganiin (2002) todeten, että romanttinen suhde riippuu 

sosiaalisen kiintymyksen lisäksi myös romanttisesta kiintymyksestä, joka koostuu niin 

fyysisestä että seksuaalisesta viehätyksestä. Silti, Antheuniksen ja muiden (2020, s. 834) 

tutkimustulosten mukaan pelkkä tekstipohjainen CMC syventää paremmin sosiaalista 

vetovoimaa ennen mahdollista tapaamista. Tämä tukee Waltherin (1996) 

hyperpersoonallisen viestinnän mallia, jonka mukaan vähemmät vihjeet 

keskustelukumppanista – kuten äänen sävy, ilmeet ja kehonkieli – antavat 

mahdollisuuden ihanteellistaa viestikumppani ja hallita tarkemmin oman itsensä 

esittämistä. Toisaalta Kotlyar ja Ariely (2013, s. 550) haastavat tämän näkemyksen 

tutkimuksellaan, jonka mukaan sanatonta viestintää, kuten videopuheluiden tai 

kasvokkaisen vuorovaikutuksen mahdollistamia eleitä, voidaan pitää suhteiden 

muodostumista vahvistavana tekijänä. Poikkeuksena tähän ovat CMC:ssä 

hyödynnettävät hymiöt, jotka Kotlyarin ja Arielyn (2013, s. 545) mukaan voivat antaa 

positiivisemman vaikutelman ja lisätä vetovoimaa tekstipohjaisessa viestinnässä. 

 

 

3.2.2 Manipulatiivinen viestintä 

Petosviestit hyödyntävät erilaisia psykologisia tekniikoita, jotka vaikuttavat 

vastaanottajan päätöksentekoon ja lisäävät todennäköisyyttä huijaukseen vastaamiseen. 

Nämä psykologiset tekniikat ovat esitelty alla olevassa kuviossa 3, perustuen Lean ja 

muiden (2009) tutkimukseen. Heidän tutkimuksensa käsittelee massamarkkinoituja 



38 

huijauksia, kuten sijoitus- ja lottovoittopetoksia, mutta huijareiden käyttämät 

psykologiset menetelmät ovat yhtä lailla tunnistettavissa myös romanssihuijauksissa. 

 

 

Kuvio 3. Psykologiset syyt petosviesteihin vastaamiseen (Lea ja muut, 2009). 

 

Yksi keskeisimmistä keinoista heidän mukaansa on luottamuksen ja auktoriteetin 

hyödyntäminen. Huijaukset on usein muotoiltu siten, että ne näyttävät tulevan 

luotettavalta taholta, kuten jossain arvostetussa ammatissa toimivalta henkilöltä, kuten 

lääkäriltä tai sotilaalta. Tämä herättää vastaanottajassa turvallisuuden tunnetta ja saa 

viestin vaikuttamaan aidolta, mikä vähentää kriittistä suhtautumista viestin sisältöön. 

Auktoriteettiin vetoaminen perustuu oletukseen, että ihmisillä on taipumus uskoa ja 

totella luotettavina pidettyjä toimijoita (Lea ja muut, 2009, s. 6; Williams ja muut, 2017, 

s. 413).  

 

Toinen yleinen manipulaatiokeino on tunnepohjaisten ärsykkeiden hyödyntäminen. Lea 

ja muut (2009, s. 6) kirjoittavat, että huijauksissa pyritään herättämään voimakkaita 

tunteita, jotka voivat estää uhria kyseenalaistamasta huijarin motiiveja ja reagoimaan 

nopeasti ilman syvällisempää harkintaa. Romanssihuijauskontekstissa nämä tunteet 

voisivat olla esimerkiksi pelko menetyksestä, yksinäisyyden välttäminen ja hyväksynnän 

tarve. Lea ja muut (2009, s. 6) jatkavat, että yleisesti petosviesteissä voidaan myös 

Päätöksentekoon 
vaikuttavat tekijät

Luottamus ja 
auktoriteetti

Tunnepohjaiset 
ärsykkeet

Niukkuus ja 
kiirellisyys

Sitouttamisen 
lisääminen

Suurten palkintojen 
ja pienten riskien 

harha

Tunne-elämän 
hallinnan puute



39 

korostaa suuria palkintoja tai vastaajan saamaa hyötyä, mikä ohjaa vastaanottajan 

huomion lupauksiin ja vähentää kriittistä arviointia. Huijarin hyödyntämällä 

vastavuoroisuutta tarjoamalla lahjoja ja palveluksia, uhri saadaan myös tuntemaan 

velvollisuutta vastata ja jatkaa keskustelua (Williams ja muut, 2017, s. 413). 

 

Petosviestit hyödyntävät myös niukkuuden ja kiireellisyyden illuusiota. Usein ne on 

personoitu antamaan vaikutelma, että tarjous on ainutlaatuinen tai henkilökohtaiseksi 

räätälöity sen vastaanottajalle (Lea ja muut, 2009, s. 6), jolloin myös huijarin huono 

kielioppi ja räikeät valheet saatetaan ohittaa (Laakso, 2022). Lisäksi viesteissä 

painotetaan kiireellistä vastaamista. Nettideittiturvan (2024) mukaan tämä näkyy 

romanssihuijauksissa esimerkiksi huijarin äkillisinä taloudellisina hätätilanteina, jotka 

edellyttävät nopeaa rahallista apua uhrin toimesta. Nettideittiturva (2024) kertoo tämän 

asettavan uhrin tilanteeseen, jossa järkevän harkinnan sijaan korostuu kiireessä 

tapahtuva tunnepohjainen reagointi.   

 

Manipulaatiotekniikoihin kuuluu myös sitouttamisen asteittainen lisääminen. Huijarit 

pyytävät aluksi pieniä toimia, kuten pikkusummien maksamista. Tämä saa uhrin 

tuntemaan, että hän on jo sitoutunut prosessiin, mikä tekee vetäytymisestä vaikeampaa 

(Lea ja muut, 2009, s 6).  Keskeinen huijauksissa hyödynnettävä ilmiö on Lean ja muiden 

(2009, s. 6–7) mukaan suurten palkintojen ja pienten riskien harha, jota kutsutaan myös 

phantom fixation -ilmiöksi. Romanssihuijauksen uhri saattaa uskoa, että lähettämällä 

rahaa hän voi saavuttaa onnellisen parisuhteen tai yhteisen tulevaisuuden huijarin 

kanssa. Lea ja muut jatkavat, että tässä tilanteessa rahalliset menetykset voivat tuntua 

vähäpätöisiltä verrattuna kuviteltuun tulevaan onnellisuuteen. 

 

Lopuksi Lea ja muut (2009, s. 7) mainitsevat monien huijauksen uhrien kokevan 

vaikeuksia hallita tunteitaan ja vastustaa manipulointia. Erityisen haavoittuvaisia ovat 

sosiaalisesti eristäytyneet ihmiset, jotka kaipaavat emotionaalista yhteyttä. Ilman 

läheisten tukea on vähemmän mahdollisuuksia saada ulkopuolista näkökulmaa 

huijauksen tunnistamisen avuksi. Lea ja muut (2009, s. 7) huomauttavat, että uhrilla voi 



40 

myös herätä epäilys huijauksesta, mutta vaikka hänellä olisi perhettä ja ystäviä, uhri 

saattaa vältellä asiasta puhumista heidän kanssaan. Tämä johtuu heidän mukaansa 

pelosta, että läheiset vahvistaisivat hänen epäilynsä huijauksen todellisesta luonteesta, 

jolloin uhri joutuisi kohtaamaan tilanteen järjellä eikä tunteella. 

 

Whitty ja Buchanan (2016, s. 177–178) kertovat kommunikaation romanssihuijauksissa 

olevan usein tiivistä ja intensiivistä. Se usein alkaa ”rakkauspommituksella”, jossa huijari 

antaa yltiöllisesti huomion- ja rakkaudenosoituksia heti yhteydenpidon alussa. Tämän 

tarkoituksena on sitouttaa uhri, madaltaa hänen puolustustaan ja lopulta kontrolloida 

häntä (Fischer, 2024). Whitty ja Buchanan jatkavat, että yhteydenpito voi kestää viikoista 

vuosiin, kunnes huijari saavuttaa tavoitteensa tai uhri ymmärtää, mistä on kyse. 

Yhteydenpito tapahtuu pääasiassa kirjallisesti, kuten sosiaalisen median ja tekstiviestien 

välityksellä, mutta joskus myös puheluilla. Kommunikoinnin intensiteetillä ja 

jatkuvuudella huijarit luovat illuusion läheisestä ja aidosta suhteesta. Nettideittiturva 

(2024) huomauttaa, että huijarit voivat myös luoda jatkuvaa painetta ylläpitämällä 

nopeatempoista viestittelyä, johon viiveellä reagoiminen voi johtaa uhkailuun 

yhteydenpidon lopettamisesta. 

 

 

3.2.3 Luottamuksen ja vallan suhde 

Meikle (2023, s. 119) kertoo luottamuksen olevan keskeinen osa viestintää, koska 

merkityksiä luodaan yhdessä, vaikka kommunikointi tapahtuisikin epäsuorassa 

vuorovaikutuksessa, kuten tekstiviestitse. Esimerkiksi kirjoittaja ei aina tiedä, kuinka 

lukija tulkitsee hänen tekstiään, mutta molemmat osapuolet osallistuvat 

merkityksenmuodostukseen. Luottamus voi olla henkilökohtaista ja syvää, mutta 

samalla se voi olla myös joko yksipuolista tai vastavuoroista (Meikle, 2023, s. 119). Joskus 

luottamus voi myös tulla väärinkäytetyksi, kuten romanssihuijauksissa: huijarit saavat 

uhrin tuntemaan, että heillä on luottamuksellinen ja henkilökohtainen suhde, vaikka 

todellisuudessa uhrin kokema merkityksellinen yhteys on väärennetty, sillä 



41 

romanssihuijarit käyttävät erilaisia viestinnällisiä keinoja ja teknologiaa apuinaan uhrin 

uskomuksien ja tunteiden manipulointiin.  

 

Whitty (2013, s. 673) tuo esiin, että ihmiset ovat taipuvaisia luottamaan ja toimimaan 

sellaisten henkilöiden ohjeiden mukaisesti, joihin he tuntevat kiintymystä ja joiden 

kanssa he kokevat samankaltaisuutta (Cialdini, 1984). Käytännössä tämä tarkoittaa, että 

kun uhri kokee tunneyhteyden huijariin ja tunnistaa tässä samankaltaisia arvoja, taustoja 

tai kiinnostuksen kohteita, jolloin uhrin kriittinen ajattelu heikkenee ja luottamus kasvaa. 

Tästä esimerkkinä romanssihuijauksista tuttu tarina: keski-ikäinen leskirouva tutustuu 

romanssihuijariin, joka esittäytyy myös samassa elämäntilanteessa olevana henkilönä, 

joka ymmärtää menetyksen tuskan. Huijarit hyödyntävät tätä tietoisesti rakentamalla 

identiteettejä ja tarinoita, jotka vaikuttavat kohteeseensa positiivisesti. 

 

Seuraavalla sivulla esitetty kuvio 4 perustuu Neittideittiturvan sekä Whittyn kuvaukseen 

romanssihuijausten tyypillisestä kaavasta, joka kertoo koko prosessista kummankin 

osapuolen, sekä huijauksen tekijän että kokijan puolelta. Nettideittiturva (2024) sekä 

Whitty ja Buchanan (2015, s. 177–178) kuvailevat prosessia tarkemmin kohta kohdalta 

seuraavanlaisesti: Prosessin laittaa alulle yhteydenotto, joka tarkoittaa sitä hetkeä, kun 

uhri ja huijarin polut ensimmäisen kerran kohtaavat ja keskustelu aloitetaan. Yleensä 

huijari esiintyy luotettavana henkilönä – naisroolia esittävät huijarit usein mallin 

näköisenä opiskelijana tai matalapalkkaisessa työssä olevana, ja miesroolissa esiintyvät 

liikemiehenä tai arvostetussa ammatissa toimivana leskinä (Whitty & Buchanan, 2012, s. 

12). Tämä madaltaa uhrin kynnystä vastata tuntemattoman viesteihin. Huijari saa 

keskustelun siirrettyä esimerkiksi seuranhakusivustolta tai sosiaalisesta mediasta 

yksityisempään kanavaan ja julistaa rakkauttaan varhain suhteessa, laskien uhrin 

arviointikykyä luullessaan olevansa todellisessa suhteessa huijarin kanssa. Tätä 

luottamussuhdetta ruokitaan pitkäaikaisen, tiiviin ja henkilökohtaisen yhteydenpidon 

kautta.  

 



42 

 

Kuvio 4. Romanssihuijauksen vaiheet (mukaillen Nettideittiturva, 2024; Whitty, 2013). 

 

Luottamussuhteen muodostamisen jälkeen raha nousee esiin puheenaiheena, sillä 

huijari ryhtyy kysymään pieniä lahjoja. Kun uhri suostuu, huijari kysyy asteittain yhä 

isompia summia hätätilanteihin avuiksi tai lainaksi, tai mahdollisesti sotkee uhrin 

tietämättä rahanpesuun. Jossain kohtaa huijausta uhri saattaa ryhtyä epäilemään 

suhteen aitoutta, jolloin huijarilla on kaksi vaihtoehtoa – joko ”ghostata” eli lopettaa 

viestittely uhrin kanssa ja kadota täysin, tai vakuutella uhria manipulatiivisin keinoin ja 

jatkaa huijaustaan. Lopuksi huijaus kuitenkin paljastuu, jolloin uhri pettyy ja huijari siirtyy 

seuraavaan uhriin.  

 

Harvoin joissain tapauksissa, Whitty (2013, s. 680–681) mainitsee huijauksen 

loppuvaiheessa voivan tapahtua myös huijarin toimesta kiristämistä. Jos uhri on 

myöntynyt huijarin kanssa aiemmin nettiseksiin tai lähettänyt paljastavia kuvia tai 

videoita itsestään, eikä suostu lähettämään rahaa, uhkaa huijari lähettää materiaalia 

jakoon uhrin läheisille tai kollegoille työpaikalla. Toinen asia, miten uhria voidaan huijata 

vielä romanssihuijauksen päätyttyä, on uudelleenuhriutuminen. Sama huijari saattaa 

esiintyä viranomaisena, joka kertoo pidättäneensä romanssihuijauksen tekijän ja lupaa 

rahallista korvausta vastaan palauttaa huijatut rahat, jolloin uhri joutuu huijauksen 

uhriksi uudelleen (Whitty, 2013, s. 681). 

 



43 

Meikle (2023, s. 119) kertoo luottamuksen liittyvän myös vallankäyttöön. Luottamuksen 

antaminen toiselle tarkoittaa sitä, että vastapuoli voi vaikuttaa sinuun ja annat toiselle 

valtaa ylitsesi. Sitä voi tavallaan kutsua alistumiseksi, mutta samalla se on myös omasta 

tahdosta ja päätöksenteosta tehty valinta. Meikle (2023, s. 119) painottaa, että 

luottaminen on jokaisen oma päätös, johon vaikuttavat niin järki, vaisto kuin tunne. 

Nykyisessä digitaalisessa ja verkottuneessa mediaympäristössä, viestin lähettäjän tai 

laatijan todellinen henkilöllisyys voi olla entistä vaikeampi selvittää. Tällöin luottamus 

perustuu henkilön kokemaan varmuuden ja uskomuksen tunteeseen, joista molemmat 

voi joutua hyväksikäytetyksi ja manipuloiduksi.  

 

 

3.2.4 Minäesitykset ja valheellinen identiteetti 

Suler (2003, s. 91) näkee identiteetin moninaisena kokonaisuutena, jossa yksilö esittää 

eri rooleja eri tilanteissa. Internet ja sen sosiaalisen median alustat tarjoavat 

mahdollisuuden jakaa ja esittää vain osia itsestään, jolloin eri piirteet voivat jäädä piiloon. 

Anonymiteetti verkossa heijastaa halua valita, mitä osia omasta identiteetistä haluaa 

piilottaa tai paljastaa tietyissä ympäristöissä.   

 

Ihmiset siis rakentavat ja muokkaavat identiteettiään jatkuvasti sosiaalisessa 

vuorovaikutuksessa, ja tämä prosessi on entistä monimuotoisempaa digitaalisen 

viestinnän aikakaudella. Erving Goffmanin minäesityksen teoria (presentation of self) 

tarkastelee sitä, miten yksilöt pyrkivät tietoisesti tai tiedostomattaan hallitsemaan 

vaikutelmaa, jonka he antavat muille eri tilanteissa. Goffman käytti teatteriin liittyviä 

metaforia selittääkseen tätä ilmiötä vuoden 1956 kirjassaan The Presentation of Self in 

Everyday Life.  

 

Sen keskeisiin käsitteisiin kuuluu näyttämö ja sen takalava (front stage & back stage) sekä 

vaikutelman hallinta (impression management). Goffman (1956, s. 13, 19) kertoo 

näyttämöllä ihmisen esittävän yleisön nähden rooliaan muiden odotusten mukaisesti, 

sen sisältäen ympäristön, jossa esiintyminen tapahtuu, esiintyjän ulkonäön kuten 



44 

fyysiset piirteet ja ulkoisen olemuksen sekä käytöstavat, joihin kuuluvat tavat, ilmeet ja 

käytös. Kulissien takalavalla yksilö voi rentoutua irtautumalla julkisesta roolistaan ja olla 

oma itsensä, samalla kuitenkin valmistautuen ja suunnitellen sitä, miten taas esiintyy 

näyttämöllä muiden katseiden alla (Goffman, 1956, 2. 69–70).  

 

Goffman (1956, s. 70) kuvailee tärkeäksi kontrolloida sitä, mitä yleisö näkee, ja mitä ei, 

jotta haluttu vaikutelma säilyy – tätä hän kutsuu vaikutelman hallinnaksi. Se mitä 

takalavalla tapahtuu, pidetään piilossa muilta, sillä yksilön näyttämöminällä, ”esityksellä”, 

ja takalavan minällä, ”todellisuudella", on usein selkeä ristiriita. Minäesitykset pätevät 

laajasti eri elämänalueille: työelämään, asiakaspalveluun, sosiaalisiin suhteisiin ja 

identiteetin rakentamiseen sosiaalisessa mediassa. 

 

Minäesitysten näkökulmasta valheellinen identiteetti voidaan nähdä keinona vaikuttaa 

toisten mielikuviin ja saavuttaa tiettyjä tavoitteita. Tämä voi ilmetä monin eri tavoin, 

kuten huijauksissa tai psykologisissa ilmiöissä, joissa yksilö luo itselleen kuvitteellisen 

identiteetin. Yksi tällainen ilmiö on Munchausen-syndrooma ja sen ilmentymä 

verkossa, ”Munchausen by Internet” (MbI), jotka tarjoavat mielenkiintoisen 

rinnastuksen romanssihuijareiden toimintaan. Lawlor (2018, s. 788) kirjoittaa MbI:stä 

kärsivän henkilön luovan itselleen valheellisen identiteetin saadakseen huomiota ja 

myötätuntoa esimerkiksi kertomalla verkkoyhteisöissä keksittyjä tarinoita sairaudesta tai 

kriisistä. Lawlorin (2018, s. 789) mukaan MbI:ssä toiminta perustuu yleensä oman 

emotionaalisen tarpeen tyydyttämiseen, eikä teko siten ole Feldmaniin ja Eisendrathiin 

(1996) viitaten tietoinen petos (malingering), jonka tavoitteena on ulkoinen hyöty, kuten 

taloudellinen etu tai lahjat.  

 

Pidemmälle viedyt MbI:iä sairastavan valheelliset, liioitellut ja yksityiskohtaiset tarinat, 

liittyvät puolestaan Lauerman (2006, s. 21–22) mukaan tietoisesta ja pakonomaisesta 

valehteluun kuuluvaan pseudologia fantastica -ilmiöön. Tässä yksilöt luovat 

monimutkaisia ja laajalle ulottuvia valheita, joihin itse uskovat, joskus hyötyäkseen 

valheista ja joskus ilman mitään syytä. Hänen mukaansa tällaiset henkilöt voivat 



45 

jatkuvasti keksiä tarinoita ja elämäntapahtumia, jotka eivät ole totta, luodakseen 

myönteisiä vaikutelmia itsestään tai manipuloidakseen muita.  

 

Goffmanin (1959, s. 38) mukaan tämän tyyppinen petkuttajailmiö perustuu siihen, että 

henkilö esiintyy roolissa, johon hänellä ei ole oikeutusta, mutta jonka hän pyrkii 

tekemään mahdollisimman uskottavaksi. Romanssihuijareiden toiminnan voidaan nähdä 

jakavan samankaltaisia piirteitä, sillä myös he hyödyntävät valheellista identiteettiä 

luoden valeprofiileja ja keksittyjä tarinoita herättääkseen uhrin myötätunnon sekä 

vahvistaakseen luottamusta. He tosin toimivat tietoisen petoksen toimintamallin 

mukaisesti, sillä heidän tavoitteensa ovat kuitenkin taloudellisia. Molemmat esimerkit, 

MbI ja pseudologia fantastica, korostavat miten valheellisen identiteetin ja manipuloivan 

viestinnän avulla voidaan vaikuttaa syvällisesti toisiin ihmisiin.  

 

 

3.3 Synteettinen media manipuloinnin apuna 

Euroopan Parlamentin (2023) mukaan tekoälyn muodot jaetaan kahteen pääkategoriaan, 

joista ensimmäiseen kuuluvia tarkastelen tarkemmin tässä luvussa. Euroopan 

parlamentti (2023) määrittelee tekoälyn koneiden kyvyksi suorittaa tehtäviä, jotka 

vaativat ihmismäistä ajattelua, kuten oppimista, päättelyä ja ongelmanratkaisua. 

Parlamentti jatkaa, että sillä on myös tärkeä rooli monella eri sektorilla, kuten 

lääketieteessä, kyberturvallisuudessa, liikenteessä ja maataloudessa.  

 

Ensimmäinen kategoria käsittää ohjelmistopohjaisen tekoälyn, johon kuuluvat muun 

muassa virtuaaliset assistentit, kuvia analysoivat ohjelmistot, hakukoneet sekä puheen- 

ja kasvojentunnistusjärjestelmät. Eräs esimerkki ohjelmistopohjaisen tekoälyn 

soveltamisesta on synteettinen media, jota Meikle (2023, s. 2–3) kuvailee laajaksi 

kategoriaksi tekoälyavusteisesti tuotettua sisältöä, joka käsittää kuvan, videon, tekstin ja 

äänen muokkaamisen sekä tuottamisen. Tietokonevälitteinen digitaalinen viestintä 

mahdollistaa itsensä esittämisen eri tavoin tai jopa täysin väärennetysti, esimerkiksi  tätä 

synteettistä mediaa hyödyntäen. Toinen kategoria kattaa niin sanotun ruumiillistetun 



46 

tekoälyn, joka sisältää fyysisiä järjestelmiä, kuten robotteja, itseohjautuvia ajoneuvoja, 

drooneja ja asioiden internetiin liittyviä laitteita (Euroopan parlamentti, 2023). 

 

 

3.3.1 Tekoäly 

Tekoälyn kiinnostus ja merkitys ovat kasvaneet huomattavasti, mikä näkyy esimerkiksi 

tekoälytutkijoiden Neural Information Processing Systems -konferenssin 

osallistujamäärissä. Vuonna 2010 osallistujia oli 1 350, kun taas vuoden 2024 

konferenssissa jopa 16 000 (Shah, 2024; Reuters, 2024). Tekoälyn kehityksen historiallisia 

hetkiä ja saavutuksia ovat olleet muun muassa IBM:n shakkitietokoneen voitto 

maailmanmestaria vastaan 2000-luvun taitteessa ja Roomba-robotti-imurien 

saapuminen kotitalouksiin (Lolade, 2025). 2010-luvulla tekoäly kehittyi harppauksin: 

puhelimiin ilmestyi puhetta ymmärtäviä virtuaaliassistentteja, kuten Applen Siri, ja 

Google DeepMindin AlphaGo voitti maailmanmestarin Go-pelissä, joka on shakkiakin 

monimutkaisempi. Viime vuosina generatiivinen tekoäly, kuten ChatGPT ja DALL·E, on 

mahdollistanut inhimillistä ajattelua jäljittelevän uuden sisällön luomisen käyttäjän 

antamien kehotteiden tai kyselyiden pohjalta. Tämä sisältö kattaa muun muassa tekstin, 

kuvien, äänen, musiikin, videon ja kolmiulotteisten mallien tuottamisen (Lolade, 2025; 

Numminen, 2023). 

 

Merilehdon (2018, s. 67) mukaan tekoälyn nopea kehitys perustuu kolmeen keskeiseen 

tekijään: laskentatehon kasvuun, datan saatavuuden lisääntymiseen ja 

koneoppimisalgoritmien kehittymiseen. Prosessorien ja grafiikkakorttien suorituskyvyn 

kasvu on tehnyt monimutkaisten neuroverkkojen kouluttamisesta aiempaa nopeampaa 

ja kustannustehokkaampaa. Kaupallisten ja avoimen datan määrän kasvu sekä 

kehittyneet tietovarastointitekniikat ovat parantaneet koneoppimisen laatua. Lisäksi 

algoritmien kehitys, kehittyneemmät ja avoimen lähdekoodin yhteisöt ovat laajentaneet 

tekoälyn käyttömahdollisuuksia ja tehneet ohjelmistokehityksestä saavutettavampaa. 

Nämä tekijät yhdessä ovat tehneet tekoälystä entistä tehokkaamman ja laajemmin 

hyödynnettävän eri aloilla. 



47 

Vaikka tekoäly tuo mukanaan hyötyjä, se herättää myös eettisiä kysymyksiä, kuten 

yksityisyydensuojan ja teknologian valvonnan tarpeen. Tekoäly on keskeinen osa 

digitaalista muutosta, ja sen sääntelyyn panostetaan aktiivisesti.  Euroopan parlamentin 

(2025) mukaan maailman ensimmäinen tekoälylainsäädäntö hyväksyttiin vuonna 2024, 

ja sen soveltaminen alkoi osittain helmikuussa 2025. Parlamentti korostaa, että sääntelyä 

tarvitaan, jotta teknologiaa voidaan hyödyntää parhaalla tavalla. Lainsäädännön 

tavoitteena on varmistaa, että tekoälyjärjestelmät toimivat turvallisesti, läpinäkyvästi, 

tasa-arvoisesti, ihmisen valvonnassa sekä ympäristöä kunnioittaen (Euroopan 

parlamentti, 2025). 

 

 

3.3.2 Syväväärennökset 

Syväväärennökset ovat Meiklen (2023, s. 2) mukaan tekoälyn avulla luotuja tai 

manipuloituja videoita, joita laaditaan näyttämällä syväväärennösohjelmistolle tarpeeksi 

kuvia tietystä henkilöstä, jonka kasvoja hyödyntämällä laaditaan uutta 

videokuvamateriaalia. Tämän henkilön kasvoja ja olemusta jäljitellään ja laitetaan hänet 

tekaistuihin tilanteisiin sanomaan jotain ja esiintymään siten, joka usein saa henkilön 

näkymään negatiivisessa valossa, vaikka tosin teknologiaa voidaan käyttää myös luovasti 

ja pahaa tarkoittamatta. Useimmiten sitä kuitenkin hyödynnetään esimerkiksi 

sosiaalisessa mediassa, poliittisessa viestinnässä, pornografiassa ja 

mediamanipuloinnissa väärentämään todellisuutta ja haastamaan luottamuksen sekä 

viestinnän perustavanlaatuisia käsityksiä (Meikle, 2023, s. 2, 118).  

 

Hall (2018, s. 51–52) toteaa, että videoiden luominen ja jakaminen ovat yleistyneet 

teknologian kehityksen ja sosiaalisen median suosion kasvun myötä. Samalla 

teknologiset innovaatiot ovat tehneet videoiden muokkaamisesta entistä helpompaa. 

Esimerkiksi vuonna 2018 julkaistiin ohjelmistotyökalu, joka mahdollistaa videolla 

esiintyvän henkilön kasvojen vaihtamisen toisiin. Tämä kehitys on johtanut 

huolestuttaviin oikeudellisiin kysymyksiin, kuten yksityisyyden, kunnianloukkauksen, 

vapaan ilmaisun ja sananvapauden ongelmiin. Syväväärennösten aiheuttama 



48 

mahdollinen haitta saattaa myös aiheuttaa tarpeen uusille laeille ja säädöksille (Hall, 

2018, s. 52). 

 

Meikle (2023, s. 118) viittaa tekstissään oikeustieteilijöihin Chesneyyn ja Citroniin, jotka 

kutsuvat tätä luottamuksen ja viestinnän käsityksien haastamisen konseptia termillä 

liar’s dividend, vapaasti suomennettuna valehtelijan osingoksi, sillä he havaitsevat 

syväväärennösteknologian tekevän totuuden kieltämisen valehtelijoille entistä 

helpommaksi.  

 

 

3.3.3 Chatbotit 

Älykäs virtuaalinen tai digitaalinen assistentti, keskusteleva ohjelmisto, chatbotti. 

Tekoälyä hyödyntävään automaattiseen vuorovaikutukseen tarkoitettu ohjelmisto 

tunnetaan monella eri nimellä (Dale, 2016, s. 811; Babulak 2023, s. 2). Babulak (2023, s. 

2) kirjoittaa, että chatbotit ovat yksi tapa hyödyntää tekoälyä automatisoidussa 

vuorovaikutuksessa. Ne on suunniteltu mahdollistamaan ihmisen ja koneen välisen 

reaaliaikaisen keskustelun luonnollisen kielen käsittelyn (Natural Language Processing, 

NLP) avulla. NLP:n ansiosta chatbotit voivat ymmärtää käyttäjän viestejä ja tuottaa niihin 

vastaavia vastauksia tekstin tai puheen muodossa. Babulak (2023, s. 2) mainitsee, että 

chatbotteja hyödynnetään usein asiakaspalvelussa. Ne voivat nopeuttaa 

palveluprosesseja ja vähentää henkilöstötarvetta tarjoamalla vastauksia ilman 

ihmistyöntekijän osallistumista. Skjuve ja muut (2019, s. 31) huomauttavat, että lisäksi 

niitä käytetään myös muihin tarkoituksiin, kuten sosiaalisena kumppanina (esim. 

Replika), mielenterveyteen liittyvänä terapeuttisena työkaluna (esim. Woebot) sekä 

kielten oppimisessa (esim. Duolingo). Näin ollen chatbotit ovat monikäyttöisiä 

teknologioita. 

 

Vaikka chatbotit ovat kehittyneet merkittävästi, niillä on edelleen huomattavia rajoitteita. 

Babulak (2023, s. 2) huomauttaa, että ne eivät kykene ymmärtämään viestinnän 

laajempia konteksteja tai ihmisten välistä kommunikaatiota samalla tavalla kuin ihmiset, 



49 

sillä niiltä puuttuu intuitio, tunneäly ja aito luovuus. Vaikka tekoälypohjaiset chatbotit 

pystyvät tuottamaan kieliopillisesti oikeaa ja faktapohjaista tekstiä, niiden kyky käsitellä 

merkityksiä ja soveltaa tietoa joustavasti on edelleen rajallinen. Babulak (2023, s. 3) 

jatkaa, että viime vuosina generatiivinen tekoäly on kuitenkin laajentanut chatbottien 

kyvykkyyksiä merkittävästi. Ne pystyvät käymään entistä monimutkaisempia 

keskusteluja ja korjaamaan omia virheitään. Sisältö perustuu kuitenkin edelleen 

olemassa oleviin tietokantoihin, eivätkä ne pysty itsenäiseen tiedonhakuun. 

 

Chatbottien yleistyminen on herättänyt myös kriittistä keskustelua niiden vaikutuksista 

ihmisten väliseen viestintään ja hyvinvointiin. Babulak (2023, s. 3) viittaa teoksessaan 

myös Uludağin (2023) tutkimukseen, jonka mukaan pitkäaikainen vuorovaikutus 

chatbotien kanssa voi joissain tapauksissa lisätä vainoharhaisuutta ja ahdistusta, 

aiheuttaen epävarmuutta siitä, keskusteleeko käyttäjä ihmisen vai tekoälyn kanssa. 

Lisäksi robottien liiallinen inhimillisyys niiden ulkonäön, liikkeiden tai käyttäytymisen 

tasolla voi herättää käyttäjissä epämiellyttävää ja levottomuutta aiheuttavaa tunnetta, 

joka tunnetaan nimellä "uncanny valley" (Mori & muut, 2012, s. 98–99). 

 

 

3.3.4 Puhesynteesi 

Puhesynteesi, tai tekstistä puheeksi -synteesi (text-to-speech, TTS), on teknologia, joka 

jäljittelee ihmisen puhetta (Kaur & Singh, 2023, s. 5837). Sen kehitystä on vauhdittanut 

nykyajan tekoälyteknologiat kuten koneoppiminen ja siihen kuuluva syväoppiminen 

(deep learning) (Kumar & muut, 2023, s. 15172). Syväoppiminen on tekoälyn osa-alue, 

jossa neuroverkot oppivat itsenäisesti käsittelemään ja tuottamaan monimutkaista 

dataa, kuten puhetta, kuvia ja tekstiä (Merilehto, 2018, s. 56–59).  

 

Puhesynteesiä voi nähdä hyödynnettävän niin kaupallisissa kuin henkilökohtaisissa 

sovelluksissa (Kaur & Singh, 2023, s. 5838). Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu 

Xamkin asiantuntija-artikkeleita sisältävä verkkolehti XAMK Next (2023) ja Aalto-

yliopiston (2023) puhesynteesin tutkimusryhmä esittää, että puhesynteesiteknologiaa 



50 

hyödynnetään muun muassa virtuaaliassistenteissa, markkinoinnissa, äänikirjoissa, 

näytönlukuohjelmissa sekä ääniproteeseissa. Generatiivinen tekoäly mahdollistaa 

erilaisten sisältöjen tuottamisen kehotteiden avulla, ja myös äänikloonaus – yksi 

puhesynteesin sovelluksista – kuuluu tähän kategoriaan. Chen ja muut (2022, s. 21210) 

kertovat, että äänikloonaus voi tekstin pohjalta luoda uutta, melko aidolta kuulostavaa 

puhetta ääninäytteen perusteella, jonka pituudeksi Eromäen (2023) mukaan riittää vain 

20 sekuntia. Mitä enemmän ääniaineistoa on t