VAASAN YLIOPISTO 

 

Filosofinen tiedekunta 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jaakko Hakuli 

 

Kansallinen identiteetti urheilujournalismissa 

 

Tarkastelussa Sotshin olympialaisia koskevat artikkelit Ilta-Sanomissa 

 

 

 

 

 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viestintätieteiden pro gradu -tutkielma 
 

Vaasa 2015 



1 
 

SISÄLLYS                                                                                       

TIIVISTELMÄ                3 

1 JOHDANTO                5 

1.1 Tutkimuksen tavoite              6 

1.2 Tutkimusaineisto               7 

1.3 Tutkimusmenetelmä              8 

2 JOURNALISMI YHTEISKUNNALLISENA TOIMIJANA         10 

2.1 Journalismin tehtävät ja tavoitteet                       10 

2.2 Tabloidi journalistisena ilmiönä                       12 

2.3 Näkökulmia urheilujournalismiin                       14 

2.3.1 Urheilujournalismi muutoksessa                      15 

2.3.2 Urheilujournalismi taloudellisen tuoton välineenä         18 

2.3.3 Urheilujournalismi kritiikin kohteena          19 

3 IDENTITEETTI VÄLINEENÄ ITSENSÄ YMMÄRTÄMISEEN        20 

3.1 Kansallinen identiteetti globalisaation haastamana          20 

3.2 Suomalaisuus kansallisena identiteettinä           22 

3.3 Media kansallisen identiteetin rakentajana           25 

3.4 Urheilu suomalaisuuden rakennusaineena            26 

4 DISKURSSIANALYYSI OSANA LAADULLISTA TUTKIMUSTA        29 

4.1 Diskurssianalyysi sosiaalisen konstruktionismin perinteessä         30 

4.2 Kriittinen ja analyyttinen diskurssianalyyttisella janalla         33 

5 SUOMALAISUUS KANSALLISENA IDENTITEETTINÄ ILTA-SANOMISSA 36 

5.1 Suomalaisuus haasteiden ympäröimänä           37 

5.2 Suomalaisuus verrattuna muihin            41 

5.2.1 Suomalaisuus verrattuna venäläisyyteen            41 

5.2.2 Suomalaisuus verrattuna ruotsalaisuuteen          43 

5.2.3 Suomi muiden maiden apuna           45 

5.3 Urheilijat suomalaisuuden mallina            47 

5.3.1 Urheilijat perinteen vaalijoina           48 



2 
 

5.3.2 Urheilijat tulevaisuuden tuojina           51 

5.4 Suomalainen sankaruus urheilujournalismissa          55 

5.4.1 Perinteinen suomalainen urheilusankari          56 

5.4.2 Moderni suomalainen urheilusankari          58 

5.4.3 Epäonnistuneet urheilijat kritiikin kohteena         60 

5.5 Suomalaisen urheilijan tarina            64 

5.5.1 Ensimmäinen luku: Ahdinko           65 

5.5.2 Toinen luku: Sota             68 

5.5.3 Kolmas luku: Juhlat            70 

6 PÄÄTÄNTÖ               73 

LÄHTEET               79 

LIITTEET 

Liite 1. Artikkeliluettelo                                                                    84 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



3 
 

_________________________________________________________________________ 

VAASAN YLIOPISTO 

Filosofinen tiedekunta 

Tekijä:                                    Jaakko Hakuli 

Pro gradu –tutkielma:            Kansallinen identiteetti urheilujournalismissa  

Tarkastelussa Sotshin olympialaisia koskevat artikkelit Ilta-

Sanomissa 

Tutkinto:                                Filosofian maisteri 

Oppiaine:                               Viestintätieteet 

Valmistumisvuosi:                 2015 

Työn ohjaaja:                         Merja Koskela 

_________________________________________________________________________ 

 

TIIVISTELMÄ: 

 

Kansallisella identiteetillä tarkoitetaan yksilön ymmärrystä itsestään osana jotain tiettyä 

kansallisuutta. Suomalaisuus on ollut vahva kansallinen identiteetti verrattuna suurimpaan 

osaan muita länsimaisia kansallisia identiteettejä. Syyksi sille on esitetty esimerkiksi 

eristynyttä maantieteellistä asemaa ja erikoista kieltä. Globalisoituva moderni maailma on 

kuitenkin aiheuttamassa kaikille kansallisille identiteeteille ennennäkemättömiä haasteita. 

Tässä tutkielmassa analysoin, millaisena suomalainen kansallinen identiteetti kuvattiin Ilta-

Sanomien urheilusivuilla Sotshin vuoden 2014 olympialaisten aikana. Tutkimusaineistoni 

koostuu Ilta-Sanomien urheilusivujen olympialaisia käsittelevistä artikkeleista. 

 

Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jonka teoreettisena viitekehyksenä toimii 

diskurssianalyysi. Diskurssianalyysi eroaa muusta kielentutkimuksesta siten, että se on 

erityisen kiinnostunut kielen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Diskurssianalyysi 

nojaakin sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen, jossa kielen ja sitä ympäröivän 

maailman ajatellaan olevan kaksisuuntaisessa yhteydessä toisiinsa. Todellisuus muokkaa 

kieltä ja kieli todellisuutta. Näin ollen voidaan ajatella, että esimerkiksi urheilujournalismin 

kautta on mahdollista vaikuttaa siihen, millaiseksi kansallinen identiteetti rakentuu. 

 

Tutkielmani perusteella voidaan sanoa, että Ilta-Sanomien urheilusivuillaan esittämä kuva 

suomalaisesta kansallisesta identiteetistä ei ole yhtenäinen. Lehdessä esiintyvä kuva on 

kuitenkin mahdollista jakaa kohtuullisen selkeästi kahteen rinnakkaiseen käsitykseen 

suomalaisuudesta. Analysoimani aineiston perusteella vuonna 2014 Ilta-Sanomien luoma 

kuva suomalaisuudesta kansallisena identiteettinä nojasi toisaalta perinteisiin paikallisiin 

arvoihin, toisaalta taas moderneihin kansainvälisiin arvoihin. Suomalaiset urheilijat jaettiin 

analyysini perusteella Ilta-Sanomissa usein selkeästi edustamaan joko perinteisiä tai 

moderneja arvoja. Kummallekin käsitykselle suomalaisuudesta tuotettiin lehdessä omat 

sankarinsa.    

 

_________________________________________________________________________ 

AVAINSANAT: kansallinen identiteetti, urheilujournalismi, diskurssianalyysi 



4 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



5 
 

1 JOHDANTO 

 

Kansallisella identiteetillä tarkoitetaan niitä yksilön käsityksiä, jotka hän liittää itseensä 

johonkin kansaan kuuluvana jäsenenä (Lehtonen 1997: 32). Kansallista identiteettiä 

rakentavat käsitykset yhteenkuuluvuudesta ovat huomattavan olennaisia juuri suomalaisille 

verrattuna moniin muihin Euroopan maihin, joissa ihmiset identifioivat itsensä usein 

valtiollista tasoa pienemmässä mittakaavassa. Esimerkiksi Keski-Euroopassa yksilöt 

tuntevat kuuluvansa pikemminkin osaksi omaa paikkakuntaansa tai asuinaluettaan kuin 

valtiota. (Ruuska 1998: 281.) Syynä suomalaisten tiiviiseen kansalliseen 

yhteenkuuluvuuteen voidaan pitää muun muassa eristynyttä maantieteellistä asemaa, 

omalaatuista kieltä ja ihmisten homogeenista etnisyyttä (Sihvola 2000: 20).  

 

Kansallinen identiteetti on siis suomalaisille verraten tärkeä osa elämänkatsomusta. On 

kuitenkin selvää, että nykyisin kollektiivista suomalaista identiteettiä kuitenkin rakennetaan 

ja toisaalta ylläpidetään maailmassa, jossa globalisaatiota kiihdyttänyt teknologinen 

kehittyminen on antanut yksilöille entistä huomattavasti paremmat mahdollisuudet 

yhteydenpitoon ympäri maailman kansallisuudesta riippumatta. Globalisaation onkin 

katsottu aiheuttavan vaikeuksia nimenomaan suurten ryhmäidentiteettien, kuten juuri 

esimerkiksi kansallisen identiteetin, säilymiselle yhtä merkittävinä kuin aikaisemmin 

(Ruuska 1998: 306). Toisaalta globalisaatiolla on myös vastareaktionsa. Yksilökeskeinen 

yhteiskunta saa ihmiset etsimään yhteenkuuluvuutta erilaisista ryhmittymistä. Esimerkiksi 

elämäntapa tai johonkin alakulttuuriin tai uskontoon kuuluminen voi luoda ihmiselle 

ryhmäkohtaisen identiteetin. (Sihvola 2000: 19.)  

 

Urheilujournalismi tarjoaa mielenkiintoisen kehyksen suomalaisen kansallisen identiteetin 

tutkimiseen. Urheilu nimittäin antaa yksilölle poikkeuksellisen alustan muokata käsitystä 

itsestään ja kansastaan onnistumisten ja epäonnistumisten kautta. Urheilu on varsinkin 

Suomessa ollut myös merkittävä yhteiskunnallinen tekijä etenkin menneisyydessä, mutta 

myös vielä viime vuosikymmeninä. Suomen vuonna 1995 voittamaa jääkiekon 

maailmanmestaruutta pidetään nimittäin huomattavan merkityksellisenä tapahtumana niin 

suomalaisen yhteiskuntakehityksen kuin kansallisen identiteetin rakentumisenkin kannalta. 

Lisäksi urheilun kautta avautuu identiteetin kannalta tärkeä väylä historiaan, sillä nykyajan 



6 
 

urheilusuorituksia on mahdollista verrata edellisten sukupolvien suorituksiin. Voidaan 

katsoa, miten suomalaiset menestyvät nyt verrattuna siihen, miten he menestyivät 

aikaisemmin. (Virtapohja 1997: 132–134.)  

 

 

1.1 Tutkimuksen tavoite 

 

Tutkielmani tavoitteena on selvittää, miten iltapäivälehdistö rakentaa suomalaista 

kansallista identiteettiä urheilusivuillaan. Tutkin siis sitä, millaisia kansalliseen 

identiteettiin vaikuttavia diskursseja iltapäivälehdessä esiintyy. Diskursseilla tarkoitan, 

tässä tapauksessa lehdistön, kielen käytön tapoja. Näillä median yleisölleen tarjoamilla 

diskursseilla voidaan katsoa olevan suuri vaikutus siihen, millaiseksi kunkin maan 

kansallinen identiteetti rakentuu (Valtonen 2000: 55). Diskurssit siis osaltaan muokkaavat 

ympäröivää maailmaa ja yhteiskuntaa juuri sellaiseksi kuin se kulloinkin on. Diskurssin 

määritelmiin keskityn perusteellisemmin neljännessä luvussa. Lähestyn tutkielmani 

tavoitetta kolmen tutkimuskysymyksen avulla. Tarkastelen viidennessä luvussa ensin, 

millaisena suomalaisuus sinänsä kuvataan iltapäivälehden urheilusivuilla. Toiseksi selvitän, 

millaisena aineistossani kuvataan suomalainen urheilija ja suomalainen sankari. 

Kolmanneksi selvitän, millainen on suomalaisen urheilijan tarina suomalaisen 

iltapäivälehden urheilusivuilla.  

 

Urheilu tarjoaa ihmisille poikkeuksellisella tavalla yhteisiä kokemuksia, joiden varaan 

yhteinen kansallinen identiteetti ja sitä kautta myös koko yhteiskunta ainakin osittain 

syntyy (Virtapohja 1997: 132). Urheilujournalismi sen sijaan pystyy osaltaan vaikuttamaan 

siihen, millaisiksi nämä kokemukset, ja varsinkin niiden tulkinnat, muodostuvat. Näin ollen 

voidaan ajatella, että juuri urheilujournalismi tarjoaa medialle toimivan kanavan vaikuttaa 

siihen, millaiseksi myös suomalainen kansallinen identiteetti rakentuu. Tästä syystä 

tutkielmani keskittyy juuri urheilujournalismiin kansallisen identiteetin muokkaajana.  

 

Olen valinnut tarkasteltavakseni Ilta-Sanomien uutisoinnin Sotshin vuoden 2014 

olympialaisten tapahtumista. Olympialaisten tapahtumiin keskittyvä urheilujournalismi on 

mielestäni perusteltu valinta, sillä olympialaisia pidetään yleisesti ottaen maailman 



7 
 

merkittävimpänä urheilutapahtumana. Talviolympialaiset antavat arvioni mukaan 

kesäolympialaisia paremman mahdollisuuden tarkastella kansallisen identiteetin 

rakentumista juuri suomalaisuuden näkökulmasta. Suomalaiset urheilijat ovat nimittäin 

perinteisesti menestyneet paremmin talviolympialaisissa kuin kesäolympialaisissa. Näin 

ollen talviolympialaiset antavat mahdollisuuden tarkastella sekä suomalaisia onnistumisia 

että epäonnistumisia.   

 

 

1.2 Tutkimusaineisto 

 

Tutkimusaineistoni koostuu Ilta-Sanomien urheilusivujen vuoden 2014 Sotshin 

talviolympialaisia käsittelevistä artikkeleista. Aineisto kattaa ajanjakson 6.2.–24.2. 2014, eli 

kaikki olympialaisten ensimmäisen päivän ja ensimmäisen olympialaisten jälkeisen päivän 

välisenä aikana ilmestyneet lehdet. Olen päätynyt ratkaisuun ottaa aineistooni mukaan 

myös yhden olympiakisojen jälkeisen päivän Ilta-Sanomat, koska siinä käsiteltiin 

olympialaisten tapahtumia vielä oleellisin osin. Seuraavina päivinä olympialaisten 

tapahtumista ei enää juuri kirjoitettu, joten jätin päivän 24.2.2014 jälkeen ilmestyneet 

lehdet aineistoni ulkopuolelle.  

 

Kaikkiaan tutkimusaineistooni kuuluu 168 Ilta-Sanomien urheilusivua, eli näin ollen satoja 

artikkeleja. Kaikki tutkimusaineistonani käyttämäni sivut ovat peräisin Ilta-Sanomien 

urheiluosasta. Olympialaisia käsiteltiin Ilta-Sanomissa toki myös urheilusivujen 

ulkopuolella, mutta rajasin ne aineistoni ulkopuolelle siitä syystä, että tämän tutkielman 

tarkoituksena on keskittyä nimenomaisesti urheilujournalismiin. Valitsin juuri Ilta-Sanomat 

tässä tutkielmassa tarkasteltavaksi lehdeksi, koska uskon sen kuvaavan suomalaisen 

iltapäivälehdistön urheilujournalismia vähintään yhtä hyvin kuin mikään muu mahdollinen 

vaihtoehto. Ilta-Sanomien urheilusivujen olympialaisia käsittelevien artikkelien 

kirjoittamiseen osallistui yhteensä 24 eri toimittajaa, joiden joukossa oli varsin eritaustaisia 

miehiä ja naisia. Voidaan siis ajatella, että aineistoni edustaa jokseenkin hyvin koko 

iltapäivälehdistön urheilutoimituksen kenttää.  

 

 



8 
 

1.3 Tutkimusmenetelmä 

 

Tieteellisen tutkimuksen kenttä voidaan jakaa karkeasti kahteen eri osaan, kvalitatiiviseen 

eli laadulliseen tutkimukseen sekä kvantitatiiviseen eli määrälliseen tutkimukseen. Nämä 

tieteelliset lähestymistavat eivät kuitenkaan ole toistensa täydellisiä vastakohtia tai 

vaihtoehtoja vaan pikemminkin saman jatkumon eri päät. (Alasuutari 1993: 15.) Oman 

tutkielmani voidaan kuitenkin katsoa sijoittuvan selkeästi jatkumon laadulliseen päähän. 

Olen valinnut lähestymistavakseni laadullisen tutkimuksen, koska se tarjoaa määrällistä 

tutkimusta paremman mahdollisuuden ymmärtää tarkasteltavia ilmiöitä mahdollisimman 

perusteellisesti ja pinnallista tasoa syvällisemmin (ks. Silverman 2000: 8). Tutkielmani on 

kuitenkin siinä mielessä enemmän aineisto- kuin menetelmälähtöinen, että en sulkenut pois 

mahdollisuutta tarkastella tutkielmani kannalta mahdollisesti merkittäviä teemoja myös 

määrälliset suhteet huomioon ottaen. Erityistä tarvetta kvantitatiiviseen tarkasteluun ei 

kuitenkaan arvioni mukaan ilmennyt. 

 

Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen 

nojaava diskurssianalyysi. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan kieltä ei pidä ajatella 

pelkkänä asioiden kuvailuna ja viestinnän välineenä. Sen sijaan kieli on syytä nähdä 

toimintana ja tekoina. Kieli muokkaa maailmaa ja maailma muokkaa kieltä. (Wood & 

Kruger 2000: 4.) Diskurssianalyysi tutkiikin juuri kieltä suhteessa sitä ympäröivään 

maailmaan. Tällä tavalla se erottuu muusta kielentutkimuksesta. (Johnstone 2002: 2.)  

 

Diskurssianalyysit jaetaan usein kahteen eri ryhmään: kriittisiin ja analyyttisiin. Kriittisessä 

diskurssianalyysissa mielenkiinto kohdistuu tavallisesti kielen takana oleviin sosiaalisiin ja 

poliittisiin rakenteisiin. Diskurssit nähdään ikään kuin ideologioiden ruumiillistumina. 

Myös diskurssianalyysin analyyttinen koulukunta myöntää, että kieli heijastelee sen 

taustalla olevia valtarakenteita. Analyyttinen diskurssianalyysi kuitenkin keskittyy kriittistä 

diskurssianalyysiä tarkemmin juuri diskurssiin sinänsä ja jättää mahdolliset ideologiset 

rakenteet sen taustalla pienemmälle huomiolle. (Wooffit 2005: 137, 140, 146, 156.) Oma 

tutkielmani nojaa selkeästi enemmän analyyttisen kuin kriittisen diskurssianalyysin 

perinteeseen. Tutkimustani voidaan pääpiirteissään pitää deskriptiivisenä eli kuvailevana, 



9 
 

koska analyyttisen diskurssianalyysin tavalle uskollisena tarkastelen pikemminkin 

tosiasioiden olemisen tapaa kuin syitä niiden olemiseen sellaisina kuin ne ovat. 

 

Tarkastelen tässä tutkielmassa, miten ja minkälaiseksi kansallinen identiteetti rakentuu 

iltapäivälehdistössä esiintyvissä diskursseissa. Kieltä, ja näin ollen myös diskurssia, 

voidaan pitää merkittävänä tekijänä identiteetin taustalla. Käytetystä kielestä on mahdollista 

nähdä millaisena olemisemme kuvataan. Kielen avulla olemme siis jotakin. (Gee 1999: 2.) 

Tutkimalla kieltä ja diskurssia lienee täten mahdollista päästä lähemmäksi vastauksia siitä, 

millaisia me olemme ja millainen on meidän identiteettimme.   

 

Aineistoa tarkastelin tässä tutkielmassa kokonaisuutena. Aluksi etsin kaikki aineistostani 

löydettävissä olevat kuvaukset suomalaisuudesta tai suomalaisesta urheilusta. Avoimen 

havainnoinnin kautta jaottelin löytämäni kuvaukset eri havaintoryhmiin tai teemoihin. Näitä 

teemoja, ensin yksittäin ja lopulta kokonaisuutena, analysoimalla rakensin aineistostani 

mahdollisimman perusteellisen tulkinnan siitä, millaisena suomalainen kansallinen 

identiteetti iltapäivälehdessä kuvataan. Aineistoa analysoidessani valitsin sen joukosta 

esimerkkejä, jotka kuvasivat mielestäni tutkimusaineistoni kokonaisuutta mahdollisimman 

hyvin tai olivat muulla tavalla tämän tutkielman kannalta merkityksellisiä. Valitsin 

esimerkkejä yhteensä 77 kappaletta. Nämä esimerkit ovat peräisin 56 eri artikkeleista, 

joiden kirjoittamiseen on osallistunut 14 eri toimittajaa.  Esimerkit sijoittuvat varsin 

tasaisesti koko olympialaisten ajalle. Esimerkit on numeroitu siten, että niiden numerot 

vastaavat aina tutkielmani liitteenä olevan artikkeliluettelon vastaavalla numerolla 

merkittyä artikkelia. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



10 
 

2 JOURNALISMI YHTEISKUNNALLISENA TOIMIJANA 

 

Journalismi tarkoittaa perinteisen määritelmän mukaan ajankohtaisten, faktapohjaisten 

sanomien tuottamista yleisölle. Toisesta näkökulmasta katsottuna myös kyseisiä tuotettuja 

sanomia sinänsä voidaan nimittää journalismiksi. (Hemánus 1989: 21.) Suurin osa 

journalismista on joukkoviestintää, jonka tehtävänä on sanomien välittäminen suhteellisen 

suurelle yleisölle. Joukkoviestinnässä yleisöä ei määritellä lähettäjän puolesta vaan se on 

rajaamaton. (Kunelius 2004: 17, 21.) 

 

Jos ei oteta huomioon tiedonvälityksen varhaisia esiasteita, voidaan journalismilla katsoa 

olevan noin 400–500 vuoden historia. Tärkein ja ratkaisevin edellytys journalismin 

syntymiselle oli kirjapainotaidon keksiminen. (Hemánus 1989: 75–76.) Journalismin 

historia voidaan esiasteet huomioimatta jakaa kolmeen vaiheeseen: eliittilehdistön, 

poliittisen lehdistön ja kaupallisen lehdistön aikaan. Eliittilehdistö syntyi Euroopassa 1600-

luvulla. Silloin ilmestyivät ensimmäiset viikoittain julkaistavat sanomalehdet. Näiden 

lehtien lukijakunta koostui lähinnä hiljalleen nousevasta eliitistä, kuten esimerkiksi 

kauppiaista ja käsityöläisistä. 1700-luvun liberalistinen sananvapausajattelu toi puolestaan 

mukanaan niin sanotun poliittisen lehdistön aikakauden. Kaikilla ihmisillä katsottiin olevan 

oikeus ilmaista mielipiteensä muille. Sanomalehti alettiin nähdä poliittisen vaikuttamisen 

välineenä. Erityisesti painokustannusten lasku toi poliittisten tavoitteiden rinnalle 

kaupallisen ajattelun. Kaupallisen lehdistön voitiin katsoa syntyneen. Sanomalehdillä 

yritettiin tehdä taloudellista voittoa. Tämän tavoitteen saavuttaakseen lehdet alkoivat nähdä 

suuren yleisön huomion entistä keskeisempänä tavoitteena. (Kunelius 2004: 57–67.) 

 

 

2.1 Journalismin tehtävät ja tavoitteet 

 

Journalismin, erityisesti sanomalehdistön, tehtävinä pidetään yleensä uutisten välittämistä, 

viihteen tarjoamista, mielipiteiden muokkaamista ja ilmoitusten välittämistä (Teikari 1981: 

58).  Näiden lisäksi journalismilla voidaan kuitenkin katsoa olevan myös selkeä 

yhteiskunnallinen tehtävä. Kunelius (2004: 193) esittää nimittäin poliittisen päätöksenteon 

valvonnan olevan yksi journalismin tärkeistä tehtävistä. Myös journalistit itse kokevat 



11 
 

eräänlaisen vahtikoiran aseman merkitykselliseksi. Jotta tämä vahtikoiran asema voisi 

parhaalla tavalla täyttyä, täytyy lehdistön olla vapaa valtiosta ja täten itsenäinen. (Kunelius 

2004: 193-194.) Sanomalehden tavoitteena on siis toimia yhteiskunnallisen elämän 

kriittisenä tarkkailijana. Tarkkailun piiriin tulisi kuulua niin poliittinen päätöksenteko, 

hallinto kuin elinkeinoelämäkin. Näitä tarkkailemalla ja kritisoimalla lehdistö pystyy 

virkistämään koko yhteiskunnallista keskustelua. (Löyttyniemi 1981: 28–29.) 

 

Journalismiin liittyy kuitenkin myös ongelmakohtia. Perkon (1998: 23) mukaan yksi 

nykyjournalismin ominaispiirteistä on sen lyhytjännitteisyys. Kun tapahtumia ja uutisia ei 

nähdä osana jatkumoa, sanoma usein pelkistyy tai yksinkertaistuu. (Perko 1998: 23.) 

Journalismin olisi kuitenkin pyrittävä totuudenmukaiseen, olennaiseen ja monipuoliseen 

tiedonvälitykseen (Virtapohja 1998: 127). Mainittujen vaatimusten lisäksi myös journalistin 

tulisi pystyä pitämään omat mielipiteensä irrallaan todellisuutta raportoivista uutisista. 

Uutisille ja mielipiteille on useimmissa lehdissä omat palstansa. (Löytömäki 1998: 209–

210.) 

 

Yksi tärkeimmistä laadukkaan journalismin vaatimuksista onkin objektiivisuus. 

Journalismissa objektiivisuuden on ajateltu tarkoittavan todellisuuden ja sanoman 

vastaavuutta. Objektiivisuuden tutkiminen on kuitenkin haastavaa johtuen sanoman ja 

todellisuuden välisestä kiistanalaisesta suhteesta. Sanoman voidaan ainakin osittain ajatella 

aina olevan riippuvainen ihmisestä. Ja vaikka sanomat sinänsä olisivatkin objektiivisia, 

saattaa niiden kokonaisuudesta tulla epäobjektiivinen ja harhaanjohtava. Objektiivisuudesta 

on nimittäin saatettu luopua sanomien kokonaisuutta valittaessa. Vasta kokonaisuus takaa 

riittävän objektiivisuuden. Sanomien kokonaisuuden määrittelemiseen liittyy kuitenkin 

myös ongelmia. Voidaanhan kokonaisuudeksi ajatella vaikkapa jopa koko yhteiskunnan 

suunnaton informaatiovirta.  (Hemánus & Tervonen 1980: 16–17, 20, 50–51.) Viestinnän 

tutkijat ovatkin jo pitkään pitäneet objektiivisuutta pelkkänä tavoitteena, eivät 

todellisuutena. Jokaiseen journalistiseen tuotokseen liittyy valintoja, jotka eivät ole 

arvovapaita, vaan ne heijastelevat toimittajan tai lehden omaa ajatusmaailmaa. (Löytömäki 

1998: 210.) Tutkimusaineistoni perusteella myös urheilutoimittaminen noudattaa näitä 

journalismin lainalaisuuksia.  

 



12 
 

Ongelmakohdista huolimatta on kuitenkin selvää, että sanomalehdille riittää lukijoita. 

Sanomalehtiä lukemalla ihminen voi saada irtioton arjesta sekä yleensä myös tuoreiden 

tietojen kautta yhteyden ympäröivään maailmaan. Lehdistön toimittamat ihmisiä yhteisesti 

koskettavat uutiset luovat ihmisille yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja näin ollen tiivistävät 

yhteiskuntaa. (Kunelius 2004: 114, 184.) Tämän tutkielman kannalta onkin oleellista 

huomioida erityisesti lehdistön olennainen osa eräänlaisena kollektiivisen 

yhteenkuuluvuuden ja identiteetin rakentajana. 

 

 

2.2 Tabloidi journalistisena ilmiönä 

 

Tabloidi on sanomalehtityyppi, jonka määrittely on suhteellisen vaikeaa. Tabloidia 

tutkittaessa voidaan silti määritellä tiettyjä tabloidille tyypillisiä tarkasteltavia kategorioita, 

kuten esimerkiksi aihevalinnat, aihevalintojen priorisointi ja niille annettu palstatila, kuvien 

käyttö, journalistiset tekniikat sekä eettiset piirteet kuten lähteiden käyttö ja yksityisyyden 

kunnioitus. (Gripsrud 2008: 41.) Lasken Ilta-Sanomat, jonka artikkeleista 

tutkimusaineistoni koostuu, kuuluvaksi tabloidilehtien joukkoon.  

 

Alun perin sanalla tabloidi tarkoitettiin vain lehden fyysistä muotoa, mutta nykyään siihen 

liitetään usein myös tiettyjä journalistisia tapoja esitellä uutisia. Tällaisia tapoja ovat 

esimerkiksi sensaatiohakuisuus, tunteisiin vetoaminen ja monimutkaisen 

yksinkertaistaminen. Myöhemmin tabloidi-sanan käyttö on levinnyt painetusta mediasta 

kuvaamaan myös muita median osia kuten vaikkapa sensaatiohakuista televisiotuotantoa. 

Yleinen käsitys tabloidijournalismista on kuitenkin yleensä negatiivinen. Sen ajatellaan 

alentavan yhteiskunnallisen keskustelun tasoa ja lisäävän ihmisten kiinnostusta pinnallisiin 

skandaaleihin tärkeiden poliittisten ja yhteiskunnallisten asioiden kustannuksella. 

(Örnebring & Jönsson 2008: 23, 28.) Myös viidennessä luvussa esittelemässäni tämän 

tutkielman tutkimusaineistossa oli selkeästi havaittavissa tabloidille tyypillisiä piirteitä. 

Erityisesti sensaatiohakuisuus ja tunteisiin vetoaminen olivat aineistolleni ominaisia 

keinoja puhutella yleisöä. 

 

 



13 
 

Tabloidilehdet tulivat osaksi Euroopan katukuvaa 1900-luvun alussa. Aluksi niitä myytiin 

ulkona kadunkulmissa. Tärkeä asia tabloidiformaatin menestyksen kannalta oli perinteistä 

sanomalehteä käytännöllisempi koko ja muoto, jotka mahdollistivat lehtien lukemisen 

esimerkiksi junissa ja metroissa. (Hadenius & Weibull 1997: 61.) Ensimmäisenä 

tabloidilehtenä pidetään Isossa-Britanniassa ilmestyvää Daily Mirroria. Se koostui 

ensimmäisinä vuosinaan lähinnä lyhyistä jutuista, isoista kuvista ja sensaatiohakuisista 

otsikoista. (Gripsrud 2008: 37.) Uutta lehtityyppiä kritisoitiin sen tyylistä, mutta osasyy 

kritiikkiin oli tietenkin myös uuden tulokkaan tuoma vaikutus lehtien väliseen kaupalliseen 

kilpailuun. Vanhat lehdet pelkäsivät menettävänsä lukijansa. Tabloidit tavoittivatkin 

yleisönsä hyvin, koska ne esittivät uutisensa kilpailijoitaan helpommin ymmärrettävällä 

tavalla. (Örnebring & Jönsson 2008: 28, 72–73.) 

 

Vaikka tabloidia on usein pidetty synonyyminä huonolle journalismille, on se tuonut 

mukanaan myös positiivisia puolia, erityisesti antamalla vaihtoehdon perinteiselle 

journalismille. Tabloidi on ollut vaihtoehtoinen niin käsiteltävissä aiheissa, fyysisessä 

muodossaan kuin tavoiteltavassa yleisössä. Uutiset toimitetaan ainakin jossain muodossa 

myös niille ihmisille, jotka eivät niitä muuten todennäköisesti lukisi. Tabloidin populistinen 

luonne antaa myös paremman mahdollisuuden eliitin kritisoimiselle. Tunteisiin vetoava 

kirjoitustyyli saattaakin luoda ihmisten keskuudessa entistä suurempaa halua osallistua 

yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tabloidin voidaan perustellusti katsoa synnyttäneen 

uuden näkökulman journalismiin. (Örnebring & Jönsson 2008: 23–24, 33.) 

 

Erityisen haastava tehtävä tabloidilehdille on se, että niiden täytyy myydä tuotteensa 

yleisölle joka päivä uudestaan. Tästä johtuen niiden täytyy seurata tarkasti lukijoidensa 

mielenliikkeitä. Tabloidilehtien suorittaman tarkan yleisötutkimuksen ansiosta ne 

vaikuttavat myös muiden lehtien toimintaan ja aihevalintoihin. Muutkin lehdet haluavat 

miellyttää yleisöään, ja seuraavat siksi ainakin osittain tabloidilehtien synnyttämiä 

puheenaiheita. (Perko 1998: 18.) 

 

Muiden lehtien journalisteihin verrattuna tabloidilehdissä työskentelevät journalistit 

kokevat, että he voivat toimia kollegojaan vapaammin ja luovemmin. He eivät koe olevansa 

jämähtäneiden konventioiden rajoittamia. (Deuze 2008: 239.) Mahdollisuuden vapaudelle 



14 
 

ja luovuudelle luo tabloidijournalismin viihteellinen luonne. Sillä ei ole lähtökohtaisesti 

niin suurta tarvetta informoida kuin perinteisellä journalismilla. (Bird 2008: 258.) Haasteita 

tabloiditoimittajille aiheuttavat kuitenkin usein varsinkin eettiset ongelmat. Ongelmallisia 

eettistä tarkastelua vaativia tabloidilehden aiheita saattavat olla esimerkiksi jonkin 

julkisuuden henkilön yksityisyyteen erityisen tarkasti kohdistuvat aiheet. Jokaisen 

toimittajan etiikka riippuu hänen henkilökohtaisesta moraalistaan, arvoistaan ja 

normeistaan. (Deuze 2008: 243.) 

 

 

2.3 Näkökulmia urheilujournalismiin 

 

Urheilujournalismi voidaan jakaa sen tarkastelemien aiheiden mukaisesti kahteen osaan. 

Urheilujournalismi voi keskittyä joko huippu-urheiluun, tai se voi käsitellä liikuntaa laaja-

alaisesti kansanterveydellisestä näkökulmasta. Huippu-urheiluun keskittyvässä 

urheilujournalismissa tarkastelun kohteena on tulos, laaja-alaisessa urheilujournalismissa 

sen sijaan erityisesti tausta ja tunne. (Koljonen 2000: 7.) Tämän tutkielman aineisto 

koostuu lähes kokonaisuudessaan huippu-urheilua käsittelevästä journalismista. 

Urheilujournalismi voidaan jakaa kahteen osaan myös journalististen tavoitteiden 

näkökulmasta. Niin sanotun yleisjournalismin tavoitteena on ennen kaikkea journalistinen 

taso. Erikoisjournalismissa päähuomio keskittyy toimittajan urheilutietoon ja 

asiantuntemukseen. Journalistinen kulttuuri saa pienemmän huomion. Yleisjournalismi 

tavoittelee laajaa yleisöä, jolla saattaa olla vaihtuvuutta, kun taas erikoisjournalismin 

yleisönä toimii usein pienempi joukko vakioasiakkaita. (Koljonen 2000: 7.) Tässä suhteessa 

tutkielmassani käyttämäni aineiston luokittelu on hankalampaa. Osittain Ilta-Sanomien 

urheilujournalismi koskien Sotshin olympialaisia ainakin lähenteli niin sanottua 

asiantuntevaa erikoisjournalismia. Pääosin sen voidaan kuitenkin ajatella tavoittelevan 

yleisjournalismille tyypillisesti mahdollisimman suurta yleisöä. Näin ollen aineistoni 

voidaan katsoa sisältäneen pääasiassa huippu-urheilua käsittelevää yleisjournalismia. 

 

Urheilujournalismin tutkiminen on siinä mielessä mielekästä, että se on palstatilalla 

mitattuna yksi suurimmista journalismin osa-alueista. Siihen liittyvää tutkimusta on 

kuitenkin tehty vähän verrattuna moniin muihin journalismin lajeihin. Vähäistä 



15 
 

tutkimuksen määrää on selitetty usein urheilujournalismin viihteellisellä luonteella, jolloin 

se on saanut väistyä priorisointijärjestyksessä niin sanotusti vakavampien aiheiden taakse. 

1990-luvulta alkaen urheilujournalismia on kuitenkin alettu tutkia aiempaa enemmän. 

Tutkimusaiheita ovat olleet muun muassa urheilusankaruuden synnyttäminen mediassa, 

urheilukielen kuvallisuus ja urheilevien naisten representaatiot. Suurin osa tutkielmista on 

ollut laajuudeltaan pro gradu -tasoa. Laajemmat tutkimukset sen sijaan ovat olleet 

harvinaisempia. Yksittäisistä urheilutapauksista erityisesti vuoden 2001 hiihdon MM-

kilpailut Lahdessa doping-käryineen synnytti paljon mielenkiintoa tutkielmien tekijöiden 

joukossa. (Laine 2011: 30–35.) 

 

2.3.1 Urheilujournalismi muutoksessa 

 

Urheilujournalismia on usein arvosteltu siitä, että toimittajat tietävät enemmän urheilusta 

kuin journalismista. Aiemmin väite saattoikin pitää paikkansa, sillä vielä muutama 

vuosikymmen sitten urheilutoimittaminen oli monelle enemmän sivutoimi tai harrastus 

kuin ammatti. Urheilutoimituksen piirissä toimi paljon entisiä huippu-urheilijoita, joilta 

puuttui journalistinen koulutus. Tyypillistä heille sen sijaan oli lapsenomainen innostus 

urheilua kohtaan. Urheilutoimittajilla onkin perinteisesti ollut varsin läheiset välit 

journalismin kohteiden eli urheilijoiden kanssa (Pänkäläinen 1998a: 4–5, 8.) 

 

Koljonen (2000: 53) jakaa urheilutoimittajat neljään eri tyyppiin: asiamiehiin, 

murrospolveen, uuteen polveen ja etenijöihin. Asiamiehet olivat Suomessa hallitseva 

urheilutoimittajatyyppi 1900-luvun puolessa välissä. Nyt he ovat lähinnä harvinaisuuksia. 

Asiamiehille tyypillistä oli vähäinen koulutus ja toiminta urheilujärjestöissä sekä urheiluun 

liittyvissä luottamustehtävissä. Murrospolven edustajat aloittivat työnsä kun asiamiehet 

vielä työskentelivät urheilutoimituksissa. Heille järjestötoiminta oli asiamiesten tapaan 

tyypillistä. Koulutukseltaan murrospolven edustajat olivat asiamiehiä heterogeenisempi 

ryhmä. Murrospolven jälkeen urheilujournalismiin syntyi niin sanottu uusi polvi. Uuden 

polven edustajat aloittivat työnsä urheilutoimittajina tyypillisesti suoraan koulun penkiltä. 

Heillä on usein taustallaan harrastustoimintaa urheilun parissa. Koulutukseltaan uuden 

polven edustajat ovat tavallisimmin ylioppilaita, tai heillä on kesken jääneitä 

korkeakouluopintoja. Jaottelun neljäs tyyppi ei perustu samalla tavalla historiallisen 



16 
 

aikajanan tarkasteluun kuin kolme aiempaa. Etenijäryhmän edustajille urheilutoimitus on 

pelkkä välietappi ja pätevöitymispaikka. Etenijöitä urheilutoimituksissa on ollut ennen, ja 

on yhä. Voidaan kuitenkin katsoa, että urheilutoimittaminen on siirtymässä murrosvaiheen 

kautta asiamiehiltä uuden polven edustajien haltuun. (Koljonen 2000: 53.) Edellä esitetyn 

kehityskäyrän perusteella voidaan arvella, että urheilutoimittajien koulutustaso on ollut 

2000-luvulla yhä nousussa, ja on nyt korkeammalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Arvioni 

mukaan myös tämän tutkielman aineiston tuottaneet toimittajat ovat lähinnä uuden polven 

urheilutoimittajia.  

 

Teknologian kehittyminen ja sen mukanaan tuomat median uudet mahdollisuudet ovat 

vaikuttaneet myös urheilujournalismiin. Vaikka esimerkiksi internet on tuottanut paljon 

lisää työpaikkoja urheilutoimittajille, ovat myös journalistiset vaatimukset kasvaneet. 

Tiedon äärelle pääsyn helpottuminen on aiheuttanut sen, että urheilun seuraajien eli 

urheilujournalismin asiakkaiden tietomäärä on lisääntynyt. Tästä johtuen myös 

urheilutoimittajan on usein oltava alansa asiantuntija. Toimittajia onkin nykyään kahta 

lajia: yleistoimittajia ja erikoistoimittajia. Erikoistoimittajat ovat oman kiinnostuksen 

kohteensa spesialisteja. He kirjoittavat yleensä vain yhdestä tai kahdesta tietystä lajista. 

(Andrews 2005: 2-3, 8, 34.) Ilta-Sanomissa toimittajat näyttivät aineistoni perusteella usein 

keskittyvän erityisesti yhteen tai kahteen lajiin. Kuitenkin pääsääntöisesti he tekivät juttuja 

myös muista kuin päälajeistaan. Painopiste yleis- ja erikoistoimittamisen välillä vaihteli 

toimittajien kesken huomattavasti.   

 

Urheilujournalismille on ominaista se, että tapahtumat tiedetään periaatteessa etukäteen. Ei 

tiedetä tarkalleen, mitä tulee tapahtumaan, mutta tiedetään, milloin esimerkiksi jalkapallo-

ottelu pelataan tai MM-kilpailut järjestetään. Tämän vuoksi lehtien urheilutoimituksella on 

usein vakiintunut sivumäärä käytössään. Urheilutoimittajien tehtävä on tämän valmiin tilan 

täyttäminen. (Andrews 2005: 2, 9.) Olympiauutisoinnissa aineistoni perusteella kuitenkin 

ainakin Ilta-Sanomissa päivittäinen urheilusivujen määrä muodostui tarpeen mukaan.  

 

Median muutokset ovat aiheuttaneet uudistamistarvetta tapaan, jolla urheilusivut lehdissä 

täytetään. Perinteiset urheilutapahtumien selostukset ovat esimerkiksi vähentyneet 

huomattavasti (Koljonen 2000: 121). Koska muun muassa internet tekee 



17 
 

urheilutapahtumien reaaliaikaisen seuraamisen mahdolliseksi, ovat urheilu-uutiset urheilua 

seuraaville lukijoille vanhentuneita jo ennen lehden ilmestymistä. Urheiluraporteissa 

keskitytäänkin nykyisin tapahtumien kertaamisen sijaan esimerkiksi dramaattisiin 

yksityiskohtiin. (Laine 2011: 319.) 

 

Suorien lähetysten aikakaudella eiliset tapahtumat ovat varsinkin iltapäivälehtien lukijoille 

siis jo tuttuja. Iltapäivälehdet ilmestyvät niin sanotun uutisvuorokauden hännillä, joten 

niiden on etsittävä uusi rooli ja tarjottava jotakin uutta. (Laine 2011: 313–314, 317.) Entistä 

tärkeämpään rooliin urheilujournalismin kentällä ovat nousseet erityisesti ennakkojutut. 

Ennakkojuttujen tarkoitus on pohjustaa tulevia urheilutapahtumia, mutta myös ohjata 

urheilun draaman kaarta haluttuun suuntaan. Myös urheiluvedonlyönnin suosio on lisännyt 

ennakkojuttujen kysyntää. (Pänkäläinen 1998a: 33–34.) Muita uusia keinoja 

urheilujournalismin kehityksen tiellä ovat olleet esimerkiksi näkökulmien yllättävyys ja 

oivaltavuus, lisätiedon tarjoaminen sekä muiden mediatoimijoiden täydentäminen. Näiden 

lisäksi lehdet pyrkivät luomaan itse puheenaiheita räväkällä ja tunnepitoisella 

kielenkäytöllä, dramatisoinnilla sekä kärkkäällä kritiikillä. (Laine 2011: 317–318.) 

 

Urheilujournalismin aiheet pyrkivät kaupallisessa lehdistössä seuraamaan yleisön 

mieltymyksiä (Pirinen 1998: 31). Kussakin maassa yleisöllä on tavallisesti omat 

suosikkilajinsa, joita media seuraa erityisen tarkasti. Esimerkiksi Intiassa media keskittyy 

krikettiin, ja suurimmassa osassa läntisiä maita jalkapalloon. Suomessa suurimman 

mediatilan saa jääkiekko. Yleisön mielenkiinto seuraa kuitenkin varsin tarkasti menestystä, 

joten esimerkiksi Suomen jalkapallomaajoukkueen kansainvälinen menestyminen saattaisi 

hyvinkin mahdollisesti sysätä jääkiekon pois sen hallitsemasta valta-asemasta. (Pänkäläinen 

1998b: 48.) Kuitenkin joukkuepalloilulajit kaiken kaikkiaan ovat varsinkin Suomessa 

median suosiossa. Tulevaisuuden kannalta näyttäisi jatkossa siltä, että joukkuepalloilujen 

rooli tulee korostumaan entisestään. Pienten lajien on tyytyminen vain marginaaliseen 

seurantaan mediassa. Yleisön toiveiden lisäksi myös toimittajien omat mieltymykset 

vaikuttavat usein lajien saamaan palstatilaan lehdissä. (Koljonen 2000: 41–42, 123.) 

 

Urheilujournalismi kohdistuu aiheiltaan huomattavasti enemmän miehiin kuin naisiin. 

Esimerkiksi vuonna 1998 Helsingin Sanomissa urheilujutut käsittelivät miehiä 80 



18 
 

prosentissa tapauksista. (Koljonen 2000: 44.) Miehiin keskittyminen on kansainvälinen 

ilmiö, mutta näyttäisi siltä, että se olisi erityisen voimakasta Suomessa. Laineen (2011: 

316) tarkastellessa vuoden 2006 talviolympialaisten raportointia Suomessa ja Ruotsissa, sai 

hän tulokseksi palstatilan jakautumisessa sukupuolten kesken huomattavia eroja. Suomessa 

se jakautui 79 prosenttisesti miehille, kun taas Ruotsissa miehet saivat palstatilasta vain 57 

prosenttia. (Laine 2011: 316.) Miesvaltaisuus urheilujournalismissa näkyy myös lajien 

sisällä. Esimerkiksi miesten jääkiekkojoukkueen valmistautuminen MM-kilpailuihin saa 

enemmän palstatilaa kuin naisten MM-kilpailujen mitaliottelut. Perusteluna naisten 

pienemmälle palstatilalle on esitetty muun muassa naisurheilun miesurheilua heikompaa 

tulostasoa. Myös yleisön kiinnostuksen kohteet vaikuttavat kaupallisessa mediassa 

jaettavaan palstatilaan. (Pirinen 1998: 30–31, 36.) Naisurheilun lisäksi marginaaleihin ovat 

jääneet myös vammais- ja veteraaniurheilu (Koljonen 2000: 44). Oman aineistoni 

perusteella on selvää, että naisurheilun saama palstatila on riippuvainen urheilulajista. 

Esimerkiksi hiihtolajeissa nais- ja miesurheilijoiden saamassa palstatilassa ei ollut 

merkittäviä eroja, mutta sen sijaan esimerkiksi jääkiekossa erot olivat suuria. 

 

2.3.2 Urheilujournalismi taloudellisen tuoton välineenä 

 

Urheilumedian toimimisen mahdollistaa taloudellisesti kaksi tahoa: yksittäiset asiakkaat 

sekä mainostajat. Yksittäisten ihmisten antama taloudellinen tuki on joko vapaaehtoista tai 

pakotettua. Vapaaehtoisen tuen piiriin kuuluvat esimerkiksi maksutelevisiosta ja urheiluun 

erikoistuneista lehdistä koostuvat tulot. Pakotettua tukea sen sijaan ovat esimerkiksi 

television katseluun liittyvä verotus sekä yleissanomalehdet, joiden lukijoista suurta osaa 

urheilu ei kiinnosta ollenkaan. Penkkiurheilijoiden rooli urheilun rahoittajana muodostuu 

lopulta kaksinkertaiseksi, sillä mainostajatkin saavat rahansa heiltä. (Koljonen 2000: 78.) 

 

Kiristyvä kaupallinen kilpailu on saanut urheilujournalismin tarttumaan uusiin keinoihin 

asiakasmääränsä kasvattamiseksi. Yksi varsinkin viime vuosina lisääntynyt keino on 

urheilutoimittajien tuotteistaminen. Toimittajat ottavat nykyään omalla persoonallaan 

kantaa ajankohtaisiin asioihin. Kantaaottavuus ja niin sanottu mielipidejournalismi ovat 

tulleet entistä suurempaan rooliin. (Laine 2011: 318, 320.) Myös oman tutkimusaineistoni 

perusteella niin sanotun mielipidejournalismin osuuden kasvu urheilujournalismissa oli 



19 
 

havaittavissa. Toimittajia tuotteistettiin Ilta-Sanomissa myös esimerkiksi lisäämällä 

kirjoittajan valokuva artikkelin viereen. 

 

Taloudelliset agendat ovat saaneet median ja urheilun myös lähestymään toisiaan. Media ja 

urheilu elävät ikään kuin symbioosissa, jossa ne jakavat samat kuluttajat. Näin ollen ne 

myös tuovat näkyvyyttä toisilleen. Kumpikin taho hyötyy toisen menestyksestä. (Rowe 

2004: 6.) Urheilujournalismi on urheilun merkittävin markkinointiväline (Andrews 2005: 

21). Urheilu taas on tehnyt myönnytyksiä urheilumedialle esimerkiksi kehittämällä 

joihinkin urheilulajeihin median kannalta hyödyllisiä sääntöjä. Esimerkiksi tenniksen 

katkaisupeli tie-break on kehitetty siitä syystä, etteivät ottelut venyisi niille televisiossa 

määritellyn lähetysajan ulkopuolelle. Myös esimerkiksi mäkihypyn toisen hyppykierroksen 

käännetty hyppyjärjestys on kehitetty nimenomaan tuomaan dramatiikkaa television 

katsojille. (Pänkäläinen 1998b: 49.) 

 

2.3.3 Urheilujournalismi kritiikin kohteena 

 

Urheilujournalismia on historian saatossa arvosteltu ahkerasti. Arvostelua se on saanut 

osakseen niin objektiivisuuden puutteesta, kritiikittömyydestä kuin siitä, että 

urheilujournalistit ovat usein liian läheisissä väleissä kohteidensa kanssa. (Tolvanen 1998: 

37–38.) Pänkäläisen (1998a: 33) mukaan urheilujournalismi sortuu yksinkertaistamiseen ja 

valmiisiin kaavoihin varsinkin tulosten analysoinnissa. Jos Suomi voittaa, se on pelannut 

kurinalaisesti. Jos Kanada voittaa, on se luonnollista, koska se on maailman paras 

jääkiekkomaa. Edellisen kaltaiset selitykset eivät välttämättä tee tarvittavaa oikeutta 

urheilun monimuotoisuudelle. (Pänkäläinen 1998a:33, 37-38.) 

 

Urheilujournalismissa objektiivisuus on moniin muihin journalismin osa-alueisiin 

verrattuna valikoivaa. Normaalisti urheilujournalisteilta odotetaan objektiivisuutta siinä 

missä muiltakin toimittajilta, mutta joskus tästä ihanteesta on lupa poiketa, tai se voi olla 

jopa odotettua. Alueellisissa lehdissä paikallisen joukkueen otteluista uutisoidaan yleensä 

oman joukkueen perspektiivistä. Saman poikkeuksen tekee usein myös maaotteluista 

raportointi, jos toimittajan oman maan joukkue on ottelussa toisena osapuolena. (Andrews 

2005: 61.)  



20 
 

3 IDENTITEETTI VÄLINEENÄ ITSENSÄ YMMÄRTÄMISEEN 

 

Identiteetti tarkoittaa yksilön tulkintaa minuutensa keskeisistä piirteistä (Sihvola 2000: 11). 

Se voi kuitenkin myös tarkoittaa ryhmän tulkintaa yhteenkuuluvuutensa perustasta. 

Identiteetillä kuvataan itsenä olemisen lisäksi samana pysymisen tilaa. Tyypillisiä 

määrittäviä tekijöitä identiteetille ovatkin samuus, pysyvyys, ykseys ja yhtäläisyys. 

(Hänninen 1998: 108.) Jotta jollakin voisi olla identiteetti, täytyy sen pysyä oleellisilta 

osilta samana ympäröivien olosuhteiden muutoksista huolimatta. Tärkeä identiteettiin 

liittyvä seikka on silti myös eriävyys. Identiteetin olemassa olo vaatii erottumista jostakin 

muusta. (Jääskeläinen 1998: 41.) Identiteettiin liitetään myös ajallinen ja sosiaalinen 

jatkuvuus. Nykyisyys ja menneisyys kietoutuvat yhteen, samoin kuin myös yksilöllinen ja 

yhteinen. Identiteettiä onkin dynaaminen, jatkuvasti muotoutuva prosessi. Identiteettiä 

voidaan yleensä pitää positiivisena käsitteenä, jonka säilyttäminen on arvokasta. (Paasi 

1998a: 174, 180.) 

 

Kiinnostus identiteettiä kohtaan on syntynyt ihmisen itsensä ymmärtämisen tarpeesta 

(Hänninen 1998: 6). Ihmisen identiteetin lähteinä saattavat toimia monet asiat kuten 

esimerkiksi kieli, murre, etnisyys, sukupuoli, uskonto, paikkakunta, elämäntapa ja johonkin 

alakulttuuriin kuuluminen. Identiteettiin sisällytetään kaikki ne piirteet, jotka koetaan 

tärkeiksi itseä määrittäviksi tekijöiksi. Identiteettiä voidaankin näin ollen pitää tulkintana 

minuuden keskeisistä piirteistä. Identiteettiä tutkiessa on mielenkiintoista pohtia, kuinka 

suurilta osin se on itse valittu, vai syntyykö ihmisen identiteetti tietoisesta valinnasta 

riippumatta. (Sihvola 2000: 16–19.) 

 

 

3.1 Kansallinen identiteetti globalisaation haastamana 

 

Globalisoituneessa ja modernisoituneessa maailmassa kansakunnat ja yhteisöt koostuvat 

yleensä varsin heterogeenisestä massasta. Ihmiset ovat peräisin eri kulttuureista ja 

yhteiskuntaluokista. He myös edustavat eri sukupuolia ja eri etnisiä ryhmiä. Yhteisen 

kansallisen identiteetin kautta näille kaikille ihmisryhmille voidaan kuitenkin yrittää luoda 

mahdollisuus yhteenkuuluvuuden tunteeseen. (Hall 1999: 53–54.) Kansallinen identiteetti 



21 
 

on luonteeltaan ikään kuin hetkellinen samaistumiskokemus, joka voidaan kokea 

esimerkiksi symbolien tai rituaalien kautta (Peltonen 1998: 20). Kansallista identiteettiä 

onkin varta vasten pyritty rakentamaan sillä tavalla, että mahdollisimman suuri osa eri 

kansanryhmistä voisi tuntea näitä samaistumiskokemuksia. Näistä yhteisistä 

samaistumiskokemuksista saattaa usein hyötyä myös valtio, sillä vahva kansallinen 

identiteetti saa kansalaiset tuntemaan lojaliteettia kotimaataan kohtaan. (Paasi 1998a: 177.) 

Hallin (1999: 54, 56) mukaan kansalliset identiteetit eivät kuitenkaan yleensä pysty 

kokoamaan yhteen kaikkia yhteiskuntaan kuuluvia ryhmiä. 

 

Kansallisuus on suurelle osalle ihmisiä tärkeä seikka identiteettiä rakennettaessa. Jos 

satunnaiselta suomalaiselta yksilöltä kysytään esimerkiksi ulkomailla, kuka hän on, hän 

vastaa usein ensimmäisten asioiden joukossa olevansa suomalainen. Yksilöllä ei kuitenkaan 

voida katsoa olevan kansallista identiteettiä sisäänrakennettuna syntyessään, vaan se kasvaa 

osaksi yksilöä ajan kuluessa. Kansallista identiteettiä voidaan rakentaa kansallisen 

kulttuurin avulla tuottamalla kansakunnasta sellaisia merkityksiä, joihin yksilöt voivat 

identifioitua. Kansallista kulttuuria, ja sitä kautta identiteettiä, voidaan synnyttää 

yhteiskunnassa esimerkiksi rakentamalla kansakunnalle oma kertomus. Kansallisella 

kertomuksella luodaan kansalle alkuperä ja traditio. Niiden pohjalta kansalle syntyy myös 

luottamus jatkuvuuteen ja tulevaisuuteen. Voimme kokea, että kaikki on niin kuin on aina 

ollutkin, ja on niin myös jatkossa. Traditiot ovat näennäisestä historiallisuudestaan 

huolimatta kuitenkin useimmiten uusia ja keinotekoisesti keksittyjä. Ne ovat vain monesti 

tarkoituksella rakennettu sellaisiksi, että ne näyttäisivät ja tuntuisivat vanhoilta. Näin 

traditiot pystyvät aikaansaamaan ihmisille tunteen pysyvyydestä. (Hall 1999: 45–51.) 

 

Kansallisissa kertomuksissa kansakunnan synty ulotetaan yleensä niin kauas historiaan, että 

usein liikutaan jo historiankirjoituksen tavoittamattomassa niin sanotussa myyttisessä 

ajassa. Näitä myyttiseen aikaan sijoittuvia kansakunnan syntymistä koskevia tarinoita 

kutsutaan perustamismyyteiksi. Tällaisia perustamismyyttiin pohjautuvia kansakunnan 

kertomuksia tuotetaan esimerkiksi kirjallisuuden, median ja populaarikulttuurin kautta. 

Niiden kautta syntyvät kansakunnan yhteiset kuvat, symbolit ja rituaalit, jotka edustavat 

yhteisyyttä. Rituaalien avulla ihmiset saadaan osallisiksi yhteisiin kokemuksiin. 

Kansakunnan kertomuksen takia kansallisilla kulttuureilla onkin usein taipumus tuntea 



22 
 

viehtymystä menneeseen ja hakea voimaa usein fiktiivisistä menneisyyden suuruuden 

ajoista. (Hall 1999: 48–51) 

 

Vahvalla kansallisella identiteetillä on ollut merkittävä osa eri kansakuntien 

kehityshistoriassa, ja se on omalta osaltaan auttanut valtioita kehittymään teollisiksi ja 

moderneiksi yhteiskunniksi. Sillä on ollut myös tärkeä rooli monien kansallisten 

instituutioiden, kuten esimerkiksi koulutusjärjestelmän, ylläpitämisessä. 1900-luvun 

loppuun saakka kansallisuudella on ollut taipumus voittaa muut identifikaation lähteet, 

mutta Hall (1999: 58) arvelee, että tulevaisuudessa kansalliset identiteetit tulevat jatkuvasti 

heikkenemään. Yhtenä syynä oletetulle heikkenemiselle hän pitää globalisaatiota. Sen 

ansiosta ihmisillä on nykyään mahdollisuus kokea yhteisyyttä myös kaukana elävien 

ihmisten kanssa. Tästä seuraa uusien ryhmäidentiteettien syntyminen. Uudet 

ryhmäidentiteetit tulevat kilpailemaan perinteisten kansallisten identiteettien kanssa. 

Globalisaatio saa myös aikaan muutoksia jo olemassa oleviin kansallisiin identiteetteihin. 

Kansainvälistyvä maailma on tehnyt niiden säilymisen täysin koskemattomina 

mahdottomaksi. Kun kulttuurit homogenisoituvat globalisaation ajamina enemmän ja 

enemmän, kansallisten identiteettien merkitys katoaa. Kaikkialle syntyy vähitellen 

pääpiirteissään samanlainen länsimainen yhteiskunta. (Hall 1999: 45–47, 57–64.) 

Globaalisuuden eräänlaisena vastavoimana on kuitenkin havaittavissa myös lokaalisuuden 

korostuminen. Käsittelen lokaalisuuden ja globaalisuuden suhdetta tarkemmin aineistoni 

kautta tutkielmani viidennessä luvussa.  

 

 

3.2 Suomalaisuus kansallisena identiteettinä 

 

Suomea ei voida perinteisessä mielessä pitää kansallisvaltiona, sillä suomalaisuus ei alun 

perin perustu yhteiseen kansallisuuteen tai etnisyyteen. Suomalaisuus on pikemminkin 

kulttuurisesti tuotettua. Suomi luotiin 1800-luvulla valmiina olemassa olevalle maa-alueelle 

yhtenäistämällä kieli ja koulutusjärjestelmä. Uudelle kansakunnalle luotiin myös oma 

kansankulttuuri ja historia. (Käkönen 1998: 134.)  Sihvolan (2000) mukaan Suomi syntyi 

käytännössä suurvaltapolitiikan sivutuotteena. Kansanperinteessä esiintyvä pitkälle 

historiaan ulottuva suomalaisuus perustuu suurimmaksi osaksi pelkkään myyttiin. 



23 
 

Suomalaisuuden voidaankin katsoa syntyneen pitkälti kansallismielisen kirjallisuuden 

avulla. (Sihvola 2000: 21.) 

 

Kansallisessa kirjallisuudessa suomalaisuus on saanut osakseen niin positiivisia kuin 

negatiivisia konstruktioita. Positiivisina konstruktioina voidaan pitää esimerkiksi 

Kalevalassa esiintyvää myyttistä suomalaisuutta, johon yhdistyy usein sankarilliset piirteet. 

Suomalaiset on kansalliskirjallisuudessa kuvattu toistuvasti myös erityisen työteliäänä 

kansana. Suomalaisista on lisäksi luotu käsitys turmeltumattomana ja positiivisessa 

mielessä lapsen kaltaisena kansana. Negatiivisia konstruktioita suomalaisuudesta ovat 

esimerkiksi kansan kehittymättömyys kulttuurisesti ja tietynlainen takapajuisuus. 

Suomalaisuutta on kuvattu muihin kansoihin verrattuna alempiarvoisena. Köyhää kansaa on 

kuvattu myös yhteiskunnallisesti vaarallisena. Kansan on esitetty voivan aiheutaa mittavia 

sosiaalikuluja, rikollisuutta ja kapinaa. 1900-luvulla suomalaisuuden kuvauksiin tuli 

mukaan patologinen alkoholin käyttö. (Apo 1998: 88, 92.) Tarkastelen tutkimusaineistoni 

analyysiosuudessa, mitkä näistä positiivisista ja negatiivisista suomalaisuuden kuvauksista 

toteutuvat urheilujournalismissa. 

 

Suomalaiseen identiteettiin kuuluu usein myös oman oletetun huonouden korostaminen. 

Apo (1998: 86) käyttää ilmiöstä termiä itserasismi. Suomalaiset ovat luoneet omasta 

identiteetistään monilta osin negatiivisiin piirteisiin perustuvan puhumalla jatkuvasti 

itsestään ja kansallisuudestaan kielteiseen sävyyn. (Apo 1998: 86.) Suomalaisuudesta 

puhutaan ikään kuin jotain muuta kansallisuutta huonompana määreenä. Suomalaisuutta 

voidaan pitää ihmisten keskuudessa tietyllä tapaa takapajuisena, ja sen sijaan esimerkiksi 

eurooppalaisuutta korostetun positiivisena määreenä. Suomalaisuuteen yhdistetään aika 

ajoin myös negatiivisia stereotypioita kuten suvaitsemattomuutta, väkivaltaisuutta, 

kommunikaatiokyvyttömyyttä, epäkohteliaisuutta, yksitasoisuutta ja metsäläisyyttä. 

(Alapuro 1998: 175, 178, 180.)  Useimmat negatiiviset konstruktiot suomalaisuudesta ovat 

lähinnä ylhäältä käsin tuotettuja. Kun eliitti tuotti 1800-luvulla suomalaisuutta 

kansanrunouden avulla, ei sillä ollut kovin hyvää käsitystä siitä, millaista kansa 

todellisuudessa oli. Eliitin käsitykset suomalaisuudesta saattoivatkin olla huomattavasti 

todellista kuvaa negatiivisempia. (Apo 1998: 87.)  

 



24 
 

Vaikka maailma globalisoituu, suomalaisuus on pysynyt vahvana identiteettinä verrattuna 

monien muiden maiden kansojen kansallisiin identiteetteihin. Vuonna 2000 tehdyn 

tutkimuksen mukaan 80 prosenttia Suomen kansasta samaistuu suomalaisuuteen ja kokee 

yhteenkuuluvuutta toisiinsa. Luku on hyvin korkea jos sitä verrataan esimerkiksi Euroopan 

Unionin tai eri maakuntien saamiin samastumislukuihin suomalaisten keskuudessa. 

(Sihvola: 2000: 20.) Sihvolan (2000: 22) mukaan suomalaisuuden menestys perustuu 

siihen, että se ei todellisuudessa ole muutosta pelkäävä perinneidentiteetti vaan eräänlainen 

projekti-identiteetti, joka syntyi 1900-luvun alun sotaisista vaikeuksista. Sisällissodan 

jälkeinen kansa oli pakko saada traumaattisten tapahtumien jälkeen yhdistettyä. Yhteisestä 

suomalaisuudesta tuli tämän projektin kulmakivi. (Sihvola 2000: 19–23.) Kansallisesta 

identiteetistä ei kuitenkaan voitu rakentaa kovin monikerroksista, sillä mahdollisimman 

suuren osan kansasta oli pystyttävä kokemaan se omakseen. Kansallisten symbolien oli 

oltava kaikille tuttuja, yksinkertaisia ja loputtomasti toistettuja. (Peltonen: 1998. 20–21.) 

 

Kansallisen identiteetin ylläpitämiseen voidaan vaikuttaa esimerkiksi koulutusjärjestelmän 

ja median kautta. Myös muut kansalliset instituutiot kuten armeija, kirkko ja 

oikeusjärjestelmä ovat osallisia sen rakentamisessa. Koska ihmisellä ei ole kansallista 

identiteettiä syntyessään, on koulujärjestelmällä merkittävä osa sen luomisessa. Erityisesti 

äidinkieli, historia ja maantieto ovat tärkeitä oppiaineita kansallisen identiteetin 

rakentumisen kannalta. Oppikirjat kertovat suomalaisuudesta ikään kuin virallisen kuvan, 

johon yksilöitä pyritään samaistuttamaan. Yhteiskunnan eri ikäpolvet ovat kuitenkin 

saaneet koulussa hyvin erilaista opetusta, ja käsitykset suomalaisuudesta saattavat olla 

hyvinkin erilaisia sukupolvien kesken. Erityisesti koulutusjärjestelmän kautta annettu 

käsitys oman identiteetin rakentumisesta suhteessa muihin on muuttunut vuosikymmenten 

aikana. Vieläkin on elossa sukupolvia, joille on opetettu, että eri kulttuurit ovat eriarvoisia, 

tai että eri etnisten ryhmien välillä on olemassa mittavia eroja tietyillä lahjakkuuden osa-

alueilla. (Paasi 1998b: 215–217, 243.) Esittelen tämän tutkielman viidennessä luvussa 

muun muassa, millä tavalla suomalaisuus nykyisin suhteutetaan muihin kansallisuuksiin 

urheilujournalismissa. 

 

 

 



25 
 

3.3 Media kansallisen identiteetin rakentajana 

 

Mediatekstit tarjoavat tärkeitä rakennusaineita identiteetin ylläpitämiseen. Media tarjoaa 

yksilöille tarinoita, joiden avulla he voivat muistaa keitä he ovat, ja sitoutua uudelleen 

niihin arvoihin, joita he edustavat. Yksi näistä merkittävistä identiteettiämme vahvistavista 

arvoista on kansallisuus. Mediatekstit sisältävätkin diskursseja, joiden puitteissa 

kansalaisuutta rakennetaan. Voidaan ajatella, että kansakunta ikään kuin elää mediassa 

käytetyssä kielessä. Tutkimalla mediatekstejä pääsemme tarkastelemaan sitä, miten 

kansakuntaa niiden kautta rakennetaan. (Valtonen 2000: 55, 62, 64, 73–74.) 

 

Media saa tarjoamillaan aihevalinnoilla ihmiset katsomaan ainakin hetkellisesti samaan 

suuntaan ja kiinnostumaan samoista aisoista. Tällä tavoin ihmisten välille syntyy 

yhteisyyden tunteita. (Valtonen 2000: 73.) Yhteisyyden kautta rakentuu yhteisö, jota 

voidaan nimittää niin sanotuksi kuvitelluksi yhteisöksi. Kuvitellun yhteisön jäsenet eivät 

todellisuudessa koskaan tapaa toisiaan, eivätkä voi olla näin ollen täysin varmoja edes 

toistensa olemassa olosta. Tätä yhteisöä pitää kuitenkin koossa media esimerkiksi 

sanomalehtien kautta. Päivittäinen sanomalehti on ikään kuin seremonia, joka todistaa 

yksilöille heidän yhteisönsä olemassaolon. (Hujanen 1997: 107.) Yksi lehdistön kannalta 

merkittävä tavoite onkin kansallisen viitekehyksen luominen. Tavoitteeseen voidaan päästä 

pitämällä yhtenä tärkeimmistä uutiskriteereistä kansallista merkittävyyttä ja läheisyyttä. 

Ainakin pääuutisten on aina tärkeää koskettaa lehden yleisökseen tavoittelemaa yhteisöä. 

(Moring 2000: 81.) 

 

Sen lisäksi, että media kertoo, keitä me olemme, se kertoo myös, keitä me emme ole. 

Median tehtävä onkin kertoa, mikä on meidän suhteemme muihin. (Moring 2000: 80.) 

Media luo jatkuvasti kilpailuasetelmaa meidän ja muiden välille, koska yksi yhteisön 

rakentumisen keskeisimmistä vaatimuksista on vastakohtaisuus joihinkin muihin. Tätä 

kilpailuasetelmaa voidaan tuottaa käyttämällä esimerkiksi kansallista symboliikkaa 

mediateksteissä. Symbolien huolellinen valinta on tärkeää, sillä media pyrkii tietysti 

rakentamaan yhteisönsä mahdollisimman suureksi. Tällä tavoin se pyrkii pääsemään käsiksi 

mahdollisimman suureen markkinaosuuteen. Kansalliseen identiteettiin liittyvä me-ajattelu 

on erityisen vahvasti läsnä urheilujournalismissa. (Hujanen 1997: 107, 110.) 



26 
 

3.4 Urheilu suomalaisuuden rakennusaineena 

 

Urheilu sopii draamallisen perusolemuksensa takia hyvin identiteetin rakentamiseen. 

Urheilussa on omat ohjaajansa, näyttelijänsä ja yleisönsä. Tätä näytelmää seuraamalla 

yksilö voi kokea niin onnistumisen kuin epäonnistumisen tunteita. Niiden avulla yksilö 

muokkaa käsitystä itsestään. (Virtapohja 1997: 132.) Urheilun areenoilla ihmiset voivat 

myös tuoda esiin heissä heräävät kansalliset tunteet tavalla, jota monessa muussa 

kontekstissa voitaisiin pitää liiallisena nationalismina (Laine 2010: 52). Urheilua onkin 

historian saatossa usein käytetty juuri nationalistisiin pyrkimyksiin. Koska urheilun kautta 

pystytään tavoittamaan miljoonat ihmiset, sisältyy siihen erityisen suuri mahdollisuus 

poliittiseen tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. (Billings & Hundley 2010: 7.) 

 

Urheilujournalismille on tyypillistä luoda tietynlainen me vastaan ne -vastakkainasettelu. 

Vaikka läntisessä maailmassa on ollut 2000-luvulla verraten rauhallista, urheilujournalismi 

luo usein joukkueiden välille häpeilemättä sytykettä jopa vanhoista poliittisista konflikteista 

tai sodista. (Andrews 2005: 20.) Urheilujoukkueista puhutaan usein käyttämällä sotaisaa 

termistöä. Monissa maissa maajoukkueista saatetaankin käyttää samaa nimitystä kuin 

sotajoukoista. Kannattamalla urheilujoukkueita ihmiset saattavat kokea tukevansa joukkoja 

myös maailman sotatantereilla. (Wenner 2004: 74–75.) 

 

Suomessa historian tutkimuksessa urheilulla on katsottu olleen tärkeä osa itsenäisyyttämme 

edeltäneessä kansallismielisessä liikehdinnässä. Urheilun ja urheilijoiden avulla lujitettiin 

suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Koettiin, että urheilijat tekivät suorituksensa 

nuoren kansakunnan puolesta. Urheilijat eivät edustaneet luokkia tai säätyjä vaan koko 

kansaa. Voidaan katsoa, että koko maa hyötyi tästä urheilun ja kansakunnan 

nationalistisesta symbioosista 1900-luvun alun Suomessa. Kansakunta hyötyi paitsi 

kansallisen identiteetin vahvistumisen kautta myös suoraan maanpuolustuksellisesti. 

Suomen kansallislajit kuten pesäpallo, hiihto ja yleisurheilu olivat kaikki hyödyllisiä 

sotilaskunnon ylläpitäjiä reservissä. Urheilussa saavutettu menestys oli myös omiaan 

nostamaan kansallista itsetuntoa. Urheilijoiden koettiin tekevän pientä, vielä paikkaansa 

hakevaa, Suomea tunnetuksi suuressa maailmassa. (Nielsen 2010: 38–45.) 

 



27 
 

Suomalaisen urheilijan tai joukkueen menestyminen maailmalla aiheuttaa vielä tänäkin 

päivänä tietynlaisen urheilun ulkopuolisen tapahtumaketjun, johon kuuluvat niin 

mitalikahvit, liput, marssit kuin kansalaisjuhlat (Koljonen 2000: 46). Monet suomaiset 

urheilusuoritukset ovatkin olleet myös yhteiskunnallisesti merkittäviä tapahtumia. 

Esimerkiksi Suomen ensimmäistä jääkiekon maailmanmestaruutta seurannut juhlahumu 

vuonna 1995 oli seurausta urheilusuorituksen ja yhteiskunnallisen tilanteen 

yhteisvaikutuksesta. Suomi oli liittymässä EU:hun ja kansallisen identiteetin koettiin 

olevan uhattuna. Samalla kun ihmiset juhlivat jääkiekon maailmanmestaruutta, juhlivat he 

myös suomalaisuutta ja kansallista identiteettiä, joka ikään kuin todistettiin 

jääkiekkoareenoilla maailman parhaaksi. (Virtapohja 1997: 132–133.) 

 

Toisena esimerkkinä kansallisen identiteetin ja modernin suomalaisen yhteiskunnan 

yhteydestä voidaan pitää 2001 tapahtunutta doping-skandaalia. Dopingin ei katsottu 

aiheuttaneen häpeää vain urheilijoille itselleen vaan koko Suomen kansalle. Dopingin 

käyttö nosti kansassa esiin negatiivisia tunteita kuten esimerkiksi vihaa, häpeää ja 

nöyryytystä. Lehdet kirjoittivat kansallisesta häpeästä. Ajan kuluessa suhtautuminen asiaan 

kuitenkin muuttui. Suuttumus urheilijoita kohtaan vaihtui urheilun sinänsä syyllistämiseen. 

Etiikan ja moraalin koettiin kadonneen urheilusta kaupallistumisen myötä. Doping-selkkaus 

nähtiin suomalaisen kansallisen identiteetin kriisinä globalisoituvassa maailmassa. 

Suomalaisuuteen liitetyt ominaisuudet kuten rehellisyys ja aitous olivat menettäneet 

arvonsa. Urheilussa oli siirrytty niin sanotulle harmaalle alueelle. Lahden doping-tapaus 

saattoikin olla kansallisen identiteetin kannalta positiivinen yhtenäisyyden palauttaja. 

(Laine 2010: 51–62.) Tapaus ei koskettanut ainoastaan tyypillisiä urheilun seuraajia vaan 

kaikkia suomalaisia (Tervo 2010: 99). 

 

Urheilusankarit ovat kansallisia symboleja. Lahdessa 2001 doping-käryssä ryvettyneet 

karpaasit edustivat suomalaisuutta. (Tervo 2010: 95.) 1920-luvulla suomalaisuuden ikoni 

sen sijaan oli juoksija Paavo Nurmi. Nurmi oli täydellinen sankari suomalaisen identiteetin 

kannalta. Hän oli vaatimaton, työtä pelkäämätön, hiljainen mies. Mutta ennen kaikkea hän 

oli nopeampi kuin muut. Sankaruus ei ole syntyisin sankareista itsestään. Sankarit saavat 

arvonsa yleisöltään. Vaatimukset sankaruuteen ovat sankaritekojen tekeminen ja hyvän 

edustaminen pahaa vastaan. Suomalaisen sankarin tehtävä on tehdä Suomen kansan 



28 
 

mielestä hyviä tekoja. Kansan arvostamat hyvät teot toimivat yhteisöllisyyden lujittajina. 

Sankarit eivät kuitenkaan luonnostaan edusta jotain tiettyä kansallisuutta, esimerkiksi 

suomalaisuutta. Haluamme silti keinotekoisesti liittää suomalaisuuden heihin. 

Globalisoituneessa maailmassa nämä sankarit saattavat olla alkuperältään myös muita kuin 

suomalaisia. Esimerkiksi vuonna 1995 Suomen jääkiekkomaajoukkuetta valmentanut Curt 

Lindström nostettiin Suomessa sankariksi hänen ruotsalaisuudestaan välittämättä. 

(Virtapohja 1997: 129–131, 141.) Tarkastelen tämän tutkielman viidennessä luvussa 

tutkimusaineistoni kautta muun muassa suomalaista urheilusankaruutta sekä 

urheilujournalismin usein nationalistista, joskus jopa sotaisaakin, luonnetta.   



29 
 

4 DISKURSSIANALYYSI OSANA LAADULLISTA TUTKIMUSTA 

 

Tieteelliset tutkimukset voidaan pääsääntöisesti jaotella kahteen ryhmään: laadullisiin eli 

kvalitatiivisiin sekä määrällisiin eli kvantitatiivisiin tutkimuksiin. Kvalitatiivisuus ja 

kvantitatiivisuus eivät kuitenkaan välttämättä ole toisiaan poissulkevia tapoja tehdä 

tutkimusta, vaan niitä käytetään usein myös yhdistelmänä samassa tutkimuksessa. 

Kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen tutkimus kannattaakin ajatella ikään kuin saman 

jatkumon eri päinä, eikä toistensa täydellisinä vastakohtina. Usein esimerkiksi 

kvalitatiivisissa tutkimuksissa käytetään kvantifiointia laadullisen tarkastelun rinnalla. 

Laadullinen ja määrällinen tutkimus tuottavat kuitenkin tavallisesti erityyppistä tietoa. 

Kvalitatiivisen tutkimuksen tulokset ovat yleensä kvantitatiivisen tutkimuksen vastaavia 

syvällisempiä, mutta ne eivät ole välttämättä kovinkaan hyvin yleistettäviä. 

Kvantitatiivinen tutkimus sen sijaan tuottaa kvalitatiivista tutkimusta luotettavampaa, mutta 

usein myös pinnallisempaa tietoa.  (Alasuutari 1993: 15, 29, 190.) Oma tutkielmani 

sijoittuu selkeästi kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksen jatkumon kvalitatiiviseen 

päähän. 

 

Kvalitatiivisessa tutkimuksessa on lähes rajattomasti mahdollisuuksia aineiston valinnan 

suhteen. Valittavan aineiston voi kuitenkin jakaa kahteen ryhmään sen perusteella, onko 

aineisto syntynyt tutkijasta riippuen vai riippumatta. Jos tutkija ei ole vaikuttanut aineiston 

syntyyn, puhutaan niin sanotusta luonnollisesta aineistosta. Luonnollinen aineisto voi 

koostua esimerkiksi lehtiartikkeleista. Sen sijaan esimerkiksi haastatteluihin perustuvia 

aineistoja ei voida pitää luonnollisina, koska ne ovat syntyneet tutkijan omasta aloitteesta. 

(Alasuutari 1993: 11, 21.) Tässä tutkielmassa käyttämäni Ilta-Sanomien artikkeleista 

koostuva aineisto on siis niin sanottu luonnollinen, tutkijasta riippumaton, aineisto.  

 

Kvalitatiivisessa tutkimuksessa tutkimusaineistoa tarkastellaan aina tietystä näkökulmasta. 

Valittua näkökulmaa nimitetään teoreettiseksi viitekehykseksi. Teoreettinen viitekehys voi 

olla kvalitatiivisessa tutkimuksessa esimerkiksi diskurssianalyysi. Kvalitatiivisen 

tutkimuksen alussa voidaan esittää myös hypoteeseja, joiden pätevyyttä tutkimuksen aikana 

pyritään arvioimaan. Kun näkökulma on valittu ja mahdolliset hypoteesit esitetty, 

tarkastellaan aineistoa ainoastaan valitun teoreettisen viitekehyksen kannalta oleellisin osin. 



30 
 

Aineistosta kerätyt havainnot pyritään sen jälkeen yhdistämään yhdeksi havainnoksi tai 

havaintojoukoksi, joista muodostetaan sääntörakenteita, jotka koskevat ainakin tutkimuksen 

kohteena olevaa aineistoa. Muodostetuista säännöistä mahdollisesti poikkeavat seikat 

yritetään suhteuttaa kokonaisuuteen. Tämän jälkeen tutkimuksen tuloksia tulkitaan, ja 

tulkintojen perusteella tutkimusongelmaan haetaan ratkaisuja. (Alasuutari 1993: 23–24, 27, 

228.) Tässä tutkielmassa tarkastelen Ilta-Sanomien artikkeleista koostuvan aineiston 

perusteella iltapäivälehdistön luomaa kuvaa suomalaisesta identiteetistä. 

 

Kvalitatiivinen tutkimus on saanut osakseen verrattain paljon kritiikkiä. Kritiikki perustuu 

pääasiallisesti kahteen kohtaan, tutkimuksen validiteettiin, eli kelpoisuuteen, sekä 

tutkimuksen luotettavuuteen. Validiteetti asetetaan kyseenalaiseksi johtuen kvalitatiivisen 

tutkimuksen usein hieman anekdoottisesta eli yksittäistapauksiin nojaavasta luonteesta.  

Kritiikin mukaan kvalitatiiviset tutkimustulokset tarjoavat usein vain yksittäisiä 

esimerkkitapauksia, eivätkä kunnollista kokonaiskuvaa tarkastelun kohteena olevasta 

ilmiöstä. Kvalitatiivisen tutkimuksen luotettavuus kärsii kritiikin mukaan siitä, että eri 

tutkijat saattavat saada samasta tutkimusaineistosta erilaisia tutkimustuloksia. Saattaa olla 

ongelmallista valita, kenen tutkijan tuloksia voidaan pitää luotettavina, ja kenen ei. 

(Silverman 2000: 9–11.) Kritiikki on pääpiirteissään osuvaa myös oman tutkielmani 

kannalta. On nimittäin arvioni mukaan erittäin epätodennäköisenä, että kukaan muu tutkija 

tekisi käyttämästäni tutkimusaineistosta täysin samanlaiset havainnot ja tulkinnat kuin tässä 

tutkielmassa esitän. En kuitenkaan pidä laadullista tutkimusta arvottomana, vaan pyrin 

oman tulkintani kautta lisäämään ymmärrystä ja keskustelua tutkimukseni kannalta 

oleellisista asioista. 

 

   

4.1 Diskurssianalyysi sosiaalisen konstruktionismin perinteessä 

 

Diskurssianalyysi on laadullista tutkimusta, joka perustuu teoreettis-metodologisesti 

sosiaaliseen konstruktionismiin. Kyseisen teorian mukaan todellisuutta ei ole mahdollista 

tarkastella sellaisenaan, vaan maailma on aina jostakin näkökulmasta merkityksellistettyä. 

Sosiaalisen todellisuutemme katsotaan rakentuvan kielenkäytössä ja muussa sosiaalisessa 

toiminnassa. (Jokinen 2002: 38–39.) Kieltä ei sosiaalisen konstruktionismin kontekstissa 



31 
 

voi ajatella pelkkänä asioiden kuvailuna ja välineenä informaation vaihtoon. Maailman 

katsotaan rakentuvan kielellisten tekojen kautta. (Wood & Kruger 2000: 4.) Ihmisillä ei 

ajatella olevan pääsyä ikään kuin puhtaaseen, tulkinnasta vapaaseen, maailmaan 

sellaisenaan, vaan todellisuus näyttäytyy ainoastaan käyttämämme kielen kautta. 

Maailmamme on kielen tulkinta todellisuudesta. Diskurssianalyysi taas on tulkinta tästä 

tekemästämme tulkinnasta todellisuudesta. (Gee 1999: 122.) 

 

Koska tämä tutkielma nojaa osaltaan diskurssianalyysiin, lienee oleellista selvittää, mitä 

sanalla diskurssi tarkoitetaan. Diskurssista voidaan kuulla puhuttavan niin arkisessa kuin 

tieteellisessä maailmassa. Arkisessa kielenkäytössä diskurssin voidaan katsoa tarkoittavan 

tiettyihin tilanteisiin liittyviä kielenkäyttötapoja. Tällä tavoin määriteltävät diskurssit ovat 

suhteellisen pysyviä, mutta silti kuitenkin samalla aina hienoisessa muutoksessa. (Kunelius 

2004: 223–225.) Tieteellisen tutkimuksen kannalta diskurssin ajatellaan tarkoittavan 

merkityssuhteita, joista todellisuus rakentuu. Todellisuus on siis merkityssuhteiden 

kokonaisuus, joka rakentuu eri diskursseista. Käsitys diskurssin ja todellisuuden suhteesta 

pohjautuu molemmissa edellä esitetyissä määritelmissä sosiaalisen konstruktionismin 

perinteeseen, jossa diskurssin ja todellisuuden suhteen ajatellaan olevan kaksisuuntainen. 

Diskurssi muokkaa ympäröivää maailmaa, mutta samalla ympäröivä maailma muokkaa 

diskurssia. (Suoninen 2002: 20–22.) 

 

Diskurssianalyysi tarkastelee kieltä maailmaa muokkaavina kielellisinä tekoina. 

Kielellisillä teoilla ihmisten katsotaan luovan todellisuutta. Jokainen kielenkäyttäjä onkin 

diskurssianalyysin näkökulmasta sosiaalisen todellisuuden tuottaja. Koska kielenkäytön 

ajatellaan olevan merkittävä osa todellisuuden rakentamista, on sitä myös tärkeää tutkia. 

Tutkimalla kielenkäyttöä voidaan saada käsitys siitä, miten sosiaalista todellisuutta sen 

avulla rakennetaan. (Suoninen 2002: 19–20.)  

 

Diskurssianalyysin mielenkiinto kohdistuu siis siihen, millä tavalla asioita tehdään 

ymmärrettäviksi kielenkäytön avulla (Suoninen 2002: 18). Diskurssianalyysin 

avainkysymyksiä ovatkin mitä ja miten, ei miksi. Miten- ja mitä-kysymysten avulla 

voidaan diskurssianalyysin näkökulmasta parhaiten tarkastella yhteiskuntamme 

todellisuuden rakentumista. Diskurssianalyysin pääasiallisena tavoitteena ei siis ole esittää 



32 
 

syitä, vaan kertoa, millä tavalla sosiaalinen todellisuutemme rakentuu. (Juhila & Suoninen 

2002: 247.)  

 

Diskurssianalyysissa huomio kiinnittyy kieleen vasta sen pinnallisen sanatason ja 

lauserakenteiden takana. Sanatason takaa etsitään rakenteita ja merkityksiä, joiden avulla 

kieli ilmentää maailmaa. (Paltridge 2006: 2.) Diskurssianalyysi on erityisen kiinnostunut 

juuri merkityksistä. Merkitysten katsotaan aina olevan sidottuja ihmisten väliseen 

kanssakäymiseen eli sosiaaliseen toimintaan. Sosiaalisessa toiminnassa, kuten esimerkiksi 

keskusteluissa ja kirjoituksissa, merkitykset kuitenkin joko pysyvät samana tai muuttuvat 

erilaisiksi. Merkitysten pysyminen ja muuttuminen luo osaltaan todellisuutemme 

kulttuurista jatkumoa. Tämän jatkumon muodostumisesta myös diskurssianalyysi on 

erityisen kiinnostunut. (Jokinen & Juhila 2002: 60.)  

 

Diskurssianalyysia on käytetty tieteellisessä tutkimuksessa monin eri tavoin. Lukemattomia 

toisistaan monesti varsin poikkeavia tutkimuksia on historian saatossa kutsuttu 

diskurssianalyyseiksi. Yhteistä näillä tutkimuksille on se että, kaikki niistä ovat jollakin 

tavalla kiinnostuneita kielestä ja kielen vaikutuksista. Pohjimmiltaan kaikki 

diskurssianalyysit näyttävät olevan osa kielen tutkimusta. Diskurssianalyysin on kuitenkin 

jotenkin erottava muusta kielen tutkimuksesta, sillä eihän kaikkia kieleen keskittyviä 

tutkimuksia kutsuta diskurssianalyysiksi. Erottava tekijä on diskurssianalyysin 

suhtautuminen kieleen. Diskurssianalyysissa kielen ajatellaan olevan suhteessa 

ympäröivään maailmaan. Kieltä ei tutkita abstraktina kielijärjestelmänä vaan todellisuuden 

osatekijänä. Diskurssianalyysin tarkoituksena on kuvailla tutkimusaineistoa, ja sen kautta 

myös ympäröivää maailmaa. (Johnstone 2002: 2–3, 25.) Diskurssianalyysin tekemiselle ei 

ole määritelty tarkkaa metodia, vaan se on pikemminkin jatkuvassa muutoksessa. 

Muutoksen voi käsittää koskevan niin yksittäisiä tutkimuksia kuin diskurssianalyysiä 

kokonaisuudessaan. (Gee 1999: 11.) Voidaan siis päätellä, että diskurssianalyysi ulottaa 

sosiaalisen konstruktionismin käsityksen muuttuvasta maailmasta myös itseensä 

tutkimustapana. Jokainen yksittäinen diskurssianalyysi muuttaa diskurssianalyysia 

kokonaisuutena.  

 

 



33 
 

Diskurssianalyysi on suhteellisen lyhyestä historiastaan huolimatta ehtinyt saada osakseen 

kohtuullisen paljon kritiikkiä. Sen luotettavuutta ja käyttökelpoisuutta todellisuuden 

tulkinnan välineenä on pidetty epäilyksen alla. (Juhila & Suoninen 2002: 233–234.) 

Diskurssianalyysin voidaan kuitenkin katsoa vastaavan kritiikkiin jo omilla 

maailmankatsomuksellisilla perustuksillaan. Diskurssianalyysi ei nimittäin pidä tutkijalle 

mahdollisena edes päästä maailmaan käsiksi sellaisena kuin se todella on. Todellisuutemme 

on pelkkää tulkintaa. (Gee 1999: 122.) Myös kaikkia tutkielmia voidaan pitää diskursseina 

diskurssien joukossa. Ne eivät sinänsä ole tosia eivätkä epätosia, vaan rakentavat 

todellisuutta samalla tavalla kuin kaikki muutkin diskurssit. Näin ollen diskurssianalyysin 

validiteetti, eli tutkimustulosten vastaavuus todellisuuden kanssa, ei ole välttämättä yhtä 

relevantti vaade kuin se voi olla joissain muissa tutkimuksissa. (Wood & Kruger 2000: 

166.)     

 

 

4.2 Kriittinen ja analyyttinen diskurssianalyyttisella janalla 

 

Diskurssianalyysi voidaan käsittää ikään kuin janaksi, joka alkaa kriittisestä ja päättyy 

analyyttiseen. Diskurssianalyyttiset tutkimukset voivat olla joko kriittisiä, analyyttisia tai 

jotain siltä väliltä. Analyyttinen ja kriittinen näkökulma eivät siis ole toistensa vastakohtia 

vaan saman janan eri osat. Käytännössä ne saattavat yhdistyä samassa tutkielmassa. 

Esimerkiksi alun perin vaikkapa analyyttiseksi tarkoitettu diskurssianalyysi tuottaakin 

mahdollisesti sellaisia tuloksia, jotka kaipaavat kriittistä tulkintaa. Ei ole olemassa 

absoluuttisen oikeaa tapaa tehdä diskurssianalyysia. (Jokinen & Juhila 2002: 86–87.) 

Oleellista diskurssianalyysissa on kuitenkin se, millaisia rakenteita kielen sanatason takaa 

on mahdollista löytää. Tällaisia rakenteita löytämällä voimme nähdä, miten kieli ilmentää 

maailmaa sen takana. (Paltridge 2006: 2.) 

 

Analyyttinen diskurssianalyysi perustuu tiukkaan aineistolähtöisyyteen ja tutkimustulosten 

avoimeen tulkintaan. Tutkimusaineistosta ei ennakkoon oleteta löytyvän mitään erityistä, 

vaan sitä pyritään tarkastelemaan täysin vailla ennakkoluuloja. Analyyttisessa 

diskurssianalyysissa aineiston ei esimerkiksi oleteta sisältävän kielessä mahdollisesti 

esiintyviä valtasuhteista tai eri ihmisryhmien alistamista, vaan sen tavoitteena on 



34 
 

yksinkertaisesti tarkastella aineistoa mahdollisimman huolellisesti kohta kohdalta ja löytää 

tarkastelun perusteella avoimen tulkinnan avulla johdettuja tuloksia. (Jokinen & Juhila 

2002: 86–87, 90.) Analyyttista diskurssianalyysia kutsutaan joskus myös deskriptiiviseksi 

eli kuvailevaksi diskurssianalyysiksi. Tästä näkökulmasta katsottuna analyyttinen 

diskurssianalyysi pyrkii kuvailemaan tarkastelemaansa diskurssia. Diskurssin kuvailun 

tarkoituksena on parantaa mahdollisuutta ymmärtää sitä. Voimme nähdä analogian 

analyyttisen diskurssianalyysin ja monen muun tieteenalan välillä. Samalla tavoin kuin 

analyyttinen diskurssianalyysi kuvailee tarkastelunsa kohdetta, kuvailee myös esimerkiksi 

biologi luontoa keskittymättä välttämättä syihin luonnon organismien taustalla. (Gee 1999: 

9.) 

 

Kriittinen diskurssianalyysi sen sijaan nojaa kielellisesti varsin ladattuihin käsitteisiin kuten 

valtaan, ideologiaan, hegemoniaan ja alistamiseen. Siitä onkin vähitellen tullut metodin 

ohella myös väline omien tavoitteiden saavuttamiseen. Kriittistä diskurssianalyysia on 

käytetty paljon esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa. (Jokinen & Juhila 2002: 86.) 

Fairclough’n (1997) mukaan diskurssianalyysin kriittisyydellä tarkoitetaan tutkijan 

pyrkimystä ottaa sosiaaliset käytännöt ja syy-seuraussuhteet huomioon kielenkäytön 

perustana. Kriittisen koulukunnan mukaan yhteiskunnassa esiintyy vahvasti ideologiaan 

perustuvia sosiaalisia käytäntöjä. Käytäntöjen taustalla olevat ideologiat taas perustuvat 

valtasuhteisiin. Valtasuhteista hyötyvät pyrkivät säilyttämään vallan itsellään myös 

jatkossa. Hegemoniset, eli vallitsevat, ideologiset rakenteet pyritään säilyttämään kielen ja 

diskurssin avulla. Kriittisen diskurssianalyysin mukaan kieli on siis paitsi yhteiskunnallinen 

tuotos myös yhteiskunnallinen vaikuttaja. (Fairclough 1997: 75–77.) Kriittisessä 

diskurssianalyysissa korostuu funktionalistinen, eli toiminnallinen, käsitys kielestä. 

Kielenkäytön, ja samalla siis kielellisten tekojen, taustalla nähdään sosiaalista 

epäoikeudenmukaisuutta. Kielenkäyttö on kriittisen käsityksen mukaan vahvasti liitettynä 

valtaan. Valta on kielessä ja kieli on ideologista. Yhteiskunta on sidottuna kieleen ja täten 

myös kielen sisältämiin valtasuhteisiin ja ideologioihin. (Richardson 2007: 24–27.)  

 

Diskurssianalyysi on siis joko enemmän analyyttisyyteen tai kriittisyyteen nojaava. Oma 

tutkielmani sijoittuu diskurssianalyyttisen janan analyyttisempaan päähän. Kuitenkin, kuten 

jo aiemmin selvitin, analyyttinen diskurssianalyysi ei sulje pois tutkimustulosten kriittiselle 



35 
 

diskurssianalyysille ominaista yhteiskunnallisen näkökulman huomioivaa tarkastelua. 

Tutkielmani lähtökohtana on kuitenkin analyyttinen ja tutkimusaineistoon avoimesti 

suhtautuva menettely. Jos on kuitenkin niin, että tutkimustulokset vaativat niiden tulkitsijaa 

siirtymään pelkän kuvailevan tarkastelun ulkopuolelle, en ole ennalta halunnut kategorisesti 

rajata mahdollisuuksiani käsitellä aineistoa laajemmastakaan näkökulmasta. 

Diskurssianalyysin perinne antaa käsitykseni mukaan perustellun mahdollisuuden toimia 

tavalla, joka mahdollistaa kohtuullisen luovan suhtautumisen tutkimusaineistoon. 

Voidaankin ajatella, että tätä tutkielmaa tehdessäni pyrin tarkastelemaan ja tulkitsemaan 

aineistoani avoimesti, analyyttisesti ja tarvittaessa myös luovasti.      

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



36 
 

5 SUOMALAISUUS KANSALLISENA IDENTITEETTINÄ ILTA-SANOMISSA 

 

Suomalaisuus-käsitteellä voidaan tarkoittaa joko suomalaisuutta jonkin yksittäisen toimijan 

piirteenä tai vaihtoehtoisesti eräänlaista ideaalityyppiä suomalaisuudesta (Apo 1998: 83). 

Kumpikin edellä mainittu mahdollinen tulkinta on tämän tutkielman kannalta omalla 

tavallaan merkittävä. Tarkastelen nimittäin tässä luvussa niin yksittäisistä suomalaisista 

urheilijoista kuin suomalaisuudesta sinänsä aineistossani käytettyjä kuvauksia. Niiden 

pohjalta selvitän, miten suomalaista kansallista identiteettiä rakennetaan iltapäivälehden 

urheilusivuilla. 

 

Kansallista identiteettiä tutkittaessa halutaan selvittää erityisesti sen syvärakenteet. 

Tarkastelun kohteeksi valitaan jonkin kansallisuuden ydin, esimerkiksi suomalainen tapa 

toimia. Jotta identiteetti voisi olla olemassa, sen täytyy pysyä joltain osin 

muuttumattomana. Tätä muuttumatonta osaa voidaan pitää suomalaisuuden ytimenä. (Apo 

1998: 41, 83–84.) Kansallinen identiteetti ei ole kuitenkaan täysin muuttumaton. Kulttuuri 

tuottaa siitä jatkuvasti uusia merkityksiä. Tiedämme, mitä on olla suomalainen sen 

perusteella, millaisia merkityksiä siitä kulttuurissa, tässä tapauksessa iltapäivälehden 

urheilusivuilla, tuotetaan. (ks. Hall 1999: 46.) Tutkielmani tapauksessa käytän Ilta-Sanomia 

ikään kuin suomalaisen identiteetin peilinä, joka kertoo, mitä suomalaisuus on. 

Tavoitteenani on löytää aineistostani niin pysyviä kuin muutoksessa oleviakin 

suomalaisuuden piirteitä. 

 

Tarkastelen tässä luvussa suomalaisuutta ensin yleisellä tasolla eli tutkin, millaisia 

merkityksiä aineistoni suomalaisuudesta sinänsä tuottaa. Sen jälkeen selvitän, miten 

suomalaisuus suhteutuu aineistoni perusteella muihin maihin ja kansallisuuksiin. Suurin osa 

tätä tutkielmani analyysiosuutta käsittelee kuitenkin suomalaisesta urheilijasta tuotettuja 

merkityksiä eli sitä, millainen on suomalainen urheilija ja suomalainen sankari. Lisäksi 

selvitän, millainen tarina suomalaiselle urheilijalle Ilta-Sanomissa yleensä luodaan. 

 

 

 

 



37 
 

5.1 Suomalaisuus haasteiden ympäröimänä 

  

Suomalaisuudesta urheilujournalismissa tuotetut merkitykset ovat aineistoni perusteella 

usein sävyltään huomiota herättävän negatiivisia. Suomesta luodaan kuva ikään kuin 

jonkinlaisena urheilumaailman Aku Ankkana. Suomi esitetään toistuvasti epäonnisena, 

altavastaajan asemassa olevana ja huonokäytöksisenä. Negatiiviset konstruktiot tuntuvat 

määrittävän suomalaisuutta aineistoni perusteella nimenomaan kansana. (ks. Apo 1998: 86–

88.) Yksittäiset suomalaiset urheilijat sen sijaan voidaan esittää hyvinkin positiivisessa 

valossa. Yksittäisten urheilijoiden kuvauksiin keskityn kuitenkin vasta myöhemmissä 

alaluvuissa.  

 

Aineistoni perusteella suomalainen urheilija tarvitsee menestyäkseen onnea. Suomalaisuus 

näyttäisi olevan olemuksellisesti epäonnista, eikä pelkkä taito ja fyysinen kunto riitä hyvän 

suorituksen tuottamiseen esimerkiksi olympialaisissa. Suomen menestys urheilukenttien 

ulkopuolellakin on suomalaisuuden tarinassa vaatinut todellisuuden ulkopuolelta tulevaa 

pelastavaa ihmettä. Tunnetuin esimerkki tästä on niin sanottu talvisodan ihme, jonka avulla 

Suomi pysyi itsenäisenä toisen maailmansodan pinteessä (Apo 1998: 117). Ilta-Sanomien 

urheilutoimitus näyttäisi kaipaavan talvisodan ihmeen toistumista myös olympialaisissa. 

 

(1)   En itse usko Suomen menestymismahdollisuuksiin Sotshissa,  mutta nostan   

silti jälleen esiin Pikkuleijonien MM-kullan. Harva nimittäin ymmärtää, 

miten epätodennäköinen Suomen mestaruus oli. 
 

Suunnilleen yhtä epätodennäköinen kuin Leijonien mitali Sotshista, mutta 

että kaksi ihmettä samaan kalenterivuoteen? Suomelle? 

 

Esimerkissä (1) Ilta-Sanomien toimittaja pohtii Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen 

menestymismahdollisuuksia olympiaturnauksessa. Onnistuminen vaatisi ihmettä. 

Suomalainen jääkiekkoilu sai kuitenkin jo yhden ihmeen osakseen, kun nuorten 

jääkiekkomaajoukkue voitti samana vuonna MM-kultaa altavastaajan asemasta. Suomella 

näyttäisi esimerkin (1) perusteella olevan jonkinlainen ihmekiintiö, joka oli jo käytetty 

loppuun vuodelta 2014 ennen olympialaisia. Lopulta Suomen jääkiekkomaajoukkue 

kuitenkin sijoittui kolmanneksi Sotshin olympialaisten jääkiekkoturnauksessa. 

 



38 
 

(2)  Suomi  hävisi  kaksi  mitalia yhteensä 2,2 sekunnin marginaalilla.  Jos 

käännetään puukkoa lisää, Suomi on hävinnyt kolme mitalia yhteensä 5,2 

sekunnilla, 40 hiihtokilometrillä. Niskanen hävisi Daniel Richardsonille 

reilun metrin. 

 

Hiihtourheilu on tuottanut suomalaisen epäonnisuuden tarinaan yhden klassisimmista 

esimerkeistä. Juha Mieto hävisi olympiakullan Lake Placidin olympialaisissa 1980 yhden 

sekunnin sadasosan erolla kilpailun voittaneeseen ruotsalaiseen. Myös Sotshin 

olympiakilpailujen alkupuolella suomalaiset jäivät hiihdossa kärkisijojen ulkopuolelle 

pienillä eroilla. Suomalaishiihtäjä Iivo Niskanen hävisi ruotsalaishiihtäjä Daniel 

Richardsonille muutamalla kymmenyksellä. Suomalainen hävisi niukasti, ja juuri 

ruotsalaiselle. Tapaus ikään kuin toistaa Lake Placidin ja Juha Miedon legendaa 34 vuoden 

takaa. Uskoakseni tapa, jolla urheilujournalismi toistaa suomalaisten niukkoja eroja 

mestareihin, pitää vahvasti yllä suomalaisen epäonnisuuden myyttiä ainakin suomalaisessa 

urheilussa.  

Edellä esittelemääni talvisodan ihme -retoriikkaan liittyy myös Suomen roolin 

korostaminen altavastaajana. Suomi esitetään toistuvasti vaatimattomana urheilumaana, 

joka taistelee itseään parempia suurmaita vastaan. Parhaiten se käy ilmi aineistoni 

perusteella joukkuelajeissa, kuten esimerkiksi jääkiekossa. Aineistoni perusteella on sen 

sijaan hyvin harvinaista muistuttaa siitä, että Suomi on sekä miesten että naisten 

jääkiekkoilussa moninkertainen olympiamitalisti, eli menestynyt varsin hyvin erityisesti 

viime vuosina.  

 

(3)  Välierässä Suomi saa uuden tilaisuuden lajijättiläisen kaatamiseksi. Räty 

arveli jo USA-tappion jälkeen, ettei amerikkalaisia voi voittaa samassa 

turnauksessa kahdesti. Sama pätee Kanadaan. 

 

Esimerkissä (3) Suomen vastustajia USA:ta ja Kanadaa kuvaillaan lajijättiläisiksi, joita 

vastaan Suomella ei juuri ole mahdollisuuksia. Lehdistössä esiintyvä asenne saattaa olla 

tarttunut myös pelaajiin. Suomen maalivahti Noora Rädynkään mukaan Suomella ei ole 

mahdollisuuksia voittaa USA tai Kanadaa, ainakaan kahdesti peräkkäin. 

 



39 
 

(4)  Suomi olisi joka tapauksessa ollut Sotshissa selvästi altavastaaja.  Nyt 

lähtökohdat ovat niin vaikeat, ettei mitalista ole järkeä puhua etukäteen 

yhtään mitään. 

 

Tässä esimerkissä korostetaan Suomen altavastaaja-asetelmaa ennen miesten 

jääkiekkoturnausta. Tekstissä esitetyillä lähtökohdilla viitataan muutamien 

suomalaispelaajien loukkaantumisiin ennen olympialaisia. Suomen mahdollisuudet 

kumotaan jo ennen ensimmäistäkään ottelua. Mitalista ei ole Ilta-Sanomien mukaan mitään 

järkeä puhua. Pieni Suomi on jälleen kerran mahdottoman haasteen edessä. 

 

Arvelen, että edellä esitetyn kaltaisilla ennakkoarvioilla yritetään luoda talvisodan ihmeen 

tapaista tarinaa. Pieni Suomi taistelee ylivoimaista vastustajaa vastaan ja mahdollisesti 

lopulta onnistuu. Onnistumiset saadaan tuntumaan voimakkaammilta ja vastaavasti 

epäonnistumiset kevyemmiltä. Voittoja voidaan korostaa lehtien palstoilla mahdollisimman 

suurilla otsikoilla. Sotshin olympialaisissa Suomi voitti miesten jääkiekkoturnauksessa 

lopulta pronssia, vaikka Ilta-Sanomat ei kirjoituksissaan pitänyt sitä ennen turnausta 

juurikaan mahdollisena.  

 

Suomalaisuudesta tuotetaan aineistoni perusteella toisinaan varsin negatiivisia merkityksiä. 

Yksi näistä suomalaisuuteen liitettävistä negatiivisista piirteistä on niin sanottu 

metsäläisyys, joka luotiin eliitin toimesta jo 1800- ja 1900–luvun vaihteessa kuvaamaan 

tavallista suomalaista kansaa. Suomalaisesta rahvaasta haluttiin antaa mahdollisimman 

raaka ja eläimellinen kuva. (Apo 1998: 44, 101.) Vaikka aikaa on kulunut jo yli sata vuotta, 

tarjotaan suomalaisuuden malliksi aineistoni perusteella vieläkin jonkinlaista 

metsäläisyyttä.  

 

(5)   IS:N TIETOJEN mukaan osa jumiin jääneistä suomalaisista urheilijoista on 

hissin jumitettua kiskonut ovet käsivoimin auki ja ryöminyt ulos, jos hissi on 

pysähtynyt osittain kerroksen kohdalle. 

 

          Jos rakkine operaation aikana lähtisi liikkeelle, henkilö olisi hengenvaarassa. 

 

Esimerkki (5) kuvaa hyvin suomalaisuudesta tuotettua metsäläisyyskäsitystä 2000–luvun 

maailmassa. Olympiakisakylän hissi on ollut suomalaisille urheilijoille liian 

monimutkainen laite, ja avuksi on otettu metsäläinen voima ja väkivalta, jolla hissin ovet 



40 
 

on vihdoin saatu avattua. Minkään muun maalaisten urheilijoiden ei aineistossani kirjoitettu 

ryömivän hissistä ulos tai repivän hissin ovia auki. Rahvaanomainen käytös liitettiin 

ainoastaan suomalaisurheilijoihin. Esimerkin (5) perusteella voidaan siis katsoa, että 

ainakin Ilta-Sanomien urheilu-uutisoinnissa nimenomaan suomalaisuuteen liitetään vieläkin 

yhtenä piirteenä tietynlainen metsäläisyys. 

 

Oman kansan huonouden korostaminen on ollut tyypillistä suomalaiselle lehdistölle. 

Urheilun ulkopuolella se näkyy esimerkiksi kirjoituksissa Suomen suhteista muihin maihin 

tai vaikkapa Euroopan unioniin. (Apo 1998: 85–86.) Apo (1998) kutsuu ilmiötä 

itserasismiksi, koska syitä Suomen oletettuun huonouteen muihin verrattuna on haettu 

myös biologisesta ja kulttuurisesta perimästä (Apo 1998: 85–86). Tietyntyyppistä 

itserasismia, tai ainakin suomalaisuuden huonouden korostamista, löytyi myös tämän 

tutkielman aineistosta. 

 

(6)    Ketkään  muut  suomalaiset  mieshiihtäjät  eivät  ole  noin  nuorina latoneet 

tiskiin vastaavaa kansainvälistä läpimurtoa henkilökohtaisissa 

arvokilpailuissa. Naiset ovat, mutta sitä selittää osin kapeampi 

kansainvälinen kilpailu. 

 

(7)  Ampumahiihto kuuluu kilpailluimpiin talvilajeihin,  ja  Mäkäräinen  on 

ankarassa kansainvälisessä puristuksessa jalostunut timantiksi, kaikella 

kunnialla suomalaisesta järjestelmästä huolimatta kuin sen ansiosta. 

 

Esimerkissä (6) Ilta-Sanomien toimittaja pitää hiihtäjä Iivo Niskasen ensimmäisiä kilpailuja 

olympiatasolla poikkeuksellisina. Ketkään muut suomalaiset mieshiihtäjät eivät ole yhtä 

nuorina pystyneet vastaaviin suorituksiin. Naiset sen sijaan ovat, mutta se ei Ilta-Sanomien 

mukaan johdu suomalaisten naishiihtäjien hyvyydestä vaan kilpailun keveydestä. Tekstissä 

annetaan ymmärtää, että myöskään suomalaiset naishiihtäjät eivät pärjäisi kansainvälisessä 

kilpailussa, jos muissa maissa panostettaisiin tosissaan naishiihtoon. Suomalaiset ovat liian 

huonoja pärjäämään muita tosissaan kilpailevia vastaan. 

 

Ampumahiihdossa suomalainen naisurheilija on kuitenkin onnistunut pääsemään huipulle 

lajissa, jossa toimittajan mukaan on kova kansainvälinen kilpailu. Urheilija on tässä 

tapauksessa poikkeuksellinen. Näin ollen huonouden korostaminen kohdistuukin 

suomalaiseen urheilujärjestelmään. Esimerkissä (7) annetaan ymmärtää, että järjestelmä on 



41 
 

niin huono, ettei sen avulla voi nousta huipulle. Päinvastoin, huipulle täytyy nousta 

järjestelmästä huolimatta. 

 

 

5.2 Suomalaisuus verrattuna muihin 

 

Käsittelen tässä alaluvussa esimerkkien avulla suomalaisuudesta käytetyn diskurssin 

vertautumista muista kansalaisuuksista käytettyyn diskurssiin Ilta-Sanomien urheilusivuilla. 

Jotta voisimme määritellä sen, keitä me itse olemme, täytyy meidän olla erilaisia verrattuna 

joihinkin muihin (Jääskeläinen 2000: 41). Suomalaisuuden erilaisuus muihin verrattuna 

esitetään aineistossani erityisesti ruotsalaisuuden ja venäläisyyden kautta.  

 

Urheilujournalismi tarjoaa mielenkiintoisen lähtökohdan lehdistön synnyttämien 

identiteettien erojen tarkasteluun, koska urheilussa eri kansallisuuksien edustajat kilpailevat 

toisiaan vastaan. Vertailuasetelma syntyy siis jo pelkän urheilun olemuksen kautta. Yksi 

iltapäivälehdistölle tyypillisesti tavoitteena olevan draaman synnyttämistavoista onkin 

vastakkainasettelu ja kaksintaistelutematiikan tuominen nykyaikaan (Laine 2011: 253). 

Tämän alaluvun kannalta on olennaista tarkastella kaksintaisteluasetelmaa erityisesti 

maiden ja kansallisuuksien osalta, eikä niinkään yksittäisten urheilijoiden välisiä asetelmia. 

Suomalaisten iltapäivälehtien urheilu-uutisoinnille on lisäksi tyypillistä korostettu 

suomalaisuuskeskeisyys. Yleensä myös ulkomaisista urheilijoista raportointi tapahtuu 

suomalaisesta näkökulmasta. (Laine 2011: 316.) Esittelen tässä alaluvussa näin ollen myös 

aineistossani ilmennyttä suomalaisuuden korostamista muiden maiden urheilijoiden 

suorituksista raportoitaessa. 

 

5.2.1 Suomalaisuus verrattuna venäläisyyteen 

 

Suomen ja Venäjän suhteet ovat erityislaatuiset jo pelkän naapurimaa-asetelman takia. On 

kuitenkin mahdollista, että Suomen ja Venäjään välejä on välillä vaikeaa käsitellä 

luontevasti kotimaisessa mediassa. Urheilumaailma kuitenkin tarjoaa journalismille ikään 

kuin mahdollisuuden kirjoittaa niistä vähemmän vakavan viitekehyksen kautta. 

Talviolympialaisten tapauksessa mielenkiintoisin asetelma Suomen ja Venäjän välille 



42 
 

syntyy jääkiekon kautta. Keskinäisissä otteluissa Suomen ja Venäjän maajoukkueet 

pelaavat suoraan toisiaan vastaan. Kaikki tässä alaluvussa esittelemäni esimerkit ovat 

peräisin miesten jääkiekkoturnausta käsittelevistä kirjoituksista. Naisten jääkiekko-ottelut 

eivät synnyttäneet tarkastelemassani aineistossa vastaavanlaista asetelmaa, eikä niistä 

varsinkaan kirjoitettu samassa mittakaavassa. Selkein syy edellä mainittuun lienee se, ettei 

naisten jääkiekko kiinnosta urheiluyleisöä yhtä paljon, eikä joukkueiden välille näin ollen 

rakennu mediassa synnytettyjä asetelmia (ks. Koljonen 2000: 44). 

 

(8)   SUOMELLA alkaa olla vahva henkinen niskalenkki Venäjästä.  Maat ovat 

kohdanneet arvokisatasolla kymmenen viime vuoden aikana nyt 12 kertaa, ja 

Leijonat ovat voittaneet seitsemästi. Aaltonen on yksi niistä, jotka ovat olleet 

rakentamassa yliotetta 

 

Suomen suhde Venäjään on aineistoni perusteella korostetun henkinen. Urheilussa henkiset 

tekijät, kuten vaikkapa itseluottamus, ovatkin merkittäviä tekijöitä menestyksen kannalta. 

Esimerkissä (8) ei puhuta kuitenkaan urheilujoukkueista vaan maista. Suomi tarvitsee 

esimerkin (8) mukaan henkisen yliotteen Venäjästä. Ilta-Sanomien perusteella henkiset 

tekijät ovat huomattavasti suuremmassa roolissa Venäjää kuin muita jääkiekon suurmaita 

vastaan pelattaessa. Uskoakseni maiden väliset suhteet urheilun ulkopuolella heijastuvatkin 

urheilujournalismiin. Esimerkiksi Suomen ja Kanadan poliittiset ja taloudelliset suhteet 

ovat täysin erilaiset kuin Suomen ja Venäjän väliset suhteet. Tästä syystä Suomen suhdetta 

Venäjään ja Kanadaan käsitellään urheilujournalismissakin eri tavoin. 

 

(9) Lähes kaikista potentiaalisista puolivälierävastustajista nimenomaan 

supertähtiä vilisevä Venäjä sopi Leijonille parhaiten, ehkä jopa Sloveniaakin 

paremmin. Suomalaiset tiesivät venäläisten sortuvan tyhmyyteen: pelolla 

johdetut venäläiset eivät uskaltaisi onnistua ja heidän pahin vastustajansa 

olisi joukkue itse. 

 

(10) Esiintyvätkö  venäläiset rokkitähdet yhtenäisesti Suomea vastaan vai 

sortuvatko he sooloilemaan. 

 

Henkistä yliotetta yritetään rakentaa myös urheilujournalismin kautta. Venäläistä 

joukkueurheilua käsitellään Neuvostoliiton aikaisen punakoneen autoritaarisen 

johtamiskulttuurin varaan rakentuneiden stereotypioiden kautta. Esimerkissä (9) venäläistä 

urheiluvalmennusta kuvaillaan pelolla johtamiseksi, ja esimerkissä (10) venäläisiä pelaajia 



43 
 

itsekkäiksi tähdiksi, jotka eivät kykene pelaamaan joukkueena. Venäläisten katsotaan 

olevan suomalaisille täydellinen vastustaja. Venäläisyyden käsittely suomalaisessa 

urheilujournalismissa näyttääkin välillä olevan yhtä lähellä sotapropagandaa kuin urheilu-

uutisointia. Venäläisiä urheilujoukkueita kuvaillaan usein kuin sotajoukkoja. 

 

(11)  Ja  silti Westerlund  hitsasi  repaleisen  ryhmän tiiviiksi itseensä uskovaksi 

joukkueeksi.  Juuri joukkue voitti Venäjän yksilöt. 

 

         Westerlund on vienyt valmentamisen aidosti sille tasolle, jossa tasavertaiset 

ihmiset arvostavat toisiaan silmiin katsoen. Siinä ei ole hierarkiaa, eikä 

siihen tulla väsynyt pelitaktinen jargon edellä. 

 

         Siksi Suomi menestyy, vaikka yksilöinä heillä ei pitäisi olla mitään 

mahdollisuuksia. 

 

Suomalaisia joukkueita kuvaillaan Ilta-Sanomissa ikään kuin venäläisten joukkueiden 

vastakohtana. Venäläiset urheilijat ovat yksilökeskeisiä, mutta suomalaiset urheilijat ovat 

joukkue. Venäläinen valmentaminen on autoritaarista, mutta suomalaisessa joukkueessa ei 

ole hierarkiaa, vaan kaikki ovat tasavertaisia. Suomalaiset urheilijat eivät kuitenkaan saa 

näitä merkityksiä aineistoni mukaan automaattisesti, vaan nimenomaan silloin, kun heitä 

vertaillaan venäläisiin urheilijoihin. On mahdollista, että itsekorostus johtuu Suomen 

maantieteellisestä asemasta pienenä maana suuren Venäjän naapurina. Venäläistä urheilua 

kritisoimalla pyritään vastaavasti nostamaan suomalaisen urheilun arvoa.  

 

5.2.2 Suomalaisuus verrattuna ruotsalaisuuteen 

 

Venäläisyyden lisäksi myös ruotsalaisuuden suhdetta suomalaisuuteen korostetaan 

aineistoni perusteella suomalaisessa urheilujournalismissa. Suomalaisuuden kuvailu 

verrattuna ruotsalaisuuteen näyttäytyy kuitenkin huomattavasti leikkisämpänä kuin edellä 

esittelemäni suomalaisuuden suhde venäläisyyteen. Suomen esitettiin aineistoni perusteella 

olevan ikään kuin edelläkävijä verrattuna Venäjään, jossa on yhä käytössä muun muassa 

menneisyydessä suositumpi auktoriteettiin perustuva johtamistapa. Ruotsia kuvaillaan 

aineistossani sen sijaan jo vähän liiankin edistykselliseksi maaksi Suomeen verrattuna.  

 

 



44 
 

(12) Mies, joka on niin uskomattoman kul, että metroseksuaali on vuosisadan 

vähätelmä. 

 

         Henrik on luotijunaseksuaali. Inter-continental-superspännande tyyli-ikoni, 

joka varmasti kulkisi työmatkansa JAS Gripen –hävittäjällä, mutta kun ei sen 

ilmassapysymisominaisuuksiin voi oikein luottaa. 

 

Myös ruotsalaisuutta kuvataan siis korostetun stereotyyppisesti. Esimerkissä (12) Ruotsin 

jääkiekkomaajoukkueen maalivahtia Henrik Lundqvistia kuvaillaan metroseksuaalisuuden 

ruumiillistumaksi. Tekstissä ei kirjaimellisesti käsitellä suomalaisuutta, mutta on mielestäni 

tulkittavissa, että Lundqvistin olemusta esitellään nimenomaan verrattuna perinteiseen 

suomalaisuuteen. Näyttäisi siltä, että suomalaisuus esiintyy taas tarkasteltavan maan 

urheilijoiden edustamien piirteiden vastakohtana. Suomalaiset näyttäytyvät 

jääkiekkodiskurssissa lähinnä konservatiivisen miesmallin edustajina, johon ei 

metroseksuaalisuus tunnu aineistoni perusteella sopivan. Toinen merkittävä asia 

esimerkissä (12) on jääkiekkojournalismille varsin tyypillinen sotaretoriikan käyttö. 

Lundqvistin kuvitteelliseksi kulkuneuvoksi on valittu hävittäjä, jonka lentokykyyn ei 

kuitenkaan voi luottaa. Hävittäjä vertautuu tekstissä suomalaiseen sotakalustoon, joka 

oletettavasti suomalaisessa jääkiekkodiskurssissa pysyy ilmassa. 

 

(13)  Curt Lindströmin toive: Selänteelle olympiakultaa 

 

(14) Maailmasta löytyy ainakin yksi ruotsalainen, joka toivoo Suomen tänään 

voittavan Ruotsin. 

 

Suomen suhde Ruotsiin ilmenee aineistossani myös jonkinlaisena veljessuhteena. Suomi 

näyttäytyy Ruotsin pikkuveljenä, joka hakee isoveljensä hyväksyntää.  Esimerkissä (13) 

Suomen maajoukkueen entinen päävalmentaja ruotsalainen Curt Lindström toivoo 

suomalaispelaaja Teemu Selänteen voittavan olympiakultaa. Selänteen olympiakulta 

tarkoittaisi samalla Suomen voittoa välieräottelussa Ruotsia vastaan, ja Ruotsin 

kultahaaveiden kariutumista. Ilta-Sanomat on siis etsinyt käsiinsä ruotsalaisen, joka toivoo 

Suomen voittoa. Suomen onnistumiselle ikään kuin näytettäisiin tarvittavan ruotsalaisten 

hyväksyntä. Esimerkissä (14) korostetaan silti toisaalta kilpailuasetelmaa Suomen ja 

Ruotsin välillä. Useimmat ruotsalaiset eivät tietenkään toivo Suomen voittoa, mutta maiden 

välit eivät ole niin kireät, etteikö myös Ruotsista löytyisi Suomen voittoa toivovia ihmisiä. 



45 
 

Suomen voitto, ja samalla suomalaisuus, näyttäisi Ilta-Sanomissa kaipaavan isoveljensä 

Ruotsin tukea ja kunnioitusta ollakseen tyytyväinen itseensä. 

 

5.2.3 Suomi muiden apuna 

 

Tarkastelin edellä suomalaisuuden suhteuttamista urheilujournalismissa naapurimaihimme 

Ruotsiin ja Venäjään. Tässä alaluvussa kiinnitän huomioni suomalaisuuden liittämisestä 

mukaan muiden maiden urheilijoiden menestykseen olympialaisissa maasta riippumatta. 

Muiden kuin suomalaisten urheilijoiden menestyessä suomalaiselle urheilujournalismille 

näyttäisi aineistoni perusteella olevan hyvin tyypillistä etsiä kaikki mahdolliset yhteydet 

menestyvän urheilijan ja Suomen tai suomalaisuuden välillä. Esittelen tästä kolme 

erityyppistä esimerkkiä. Ensimmäisessä esimerkissä suomalaisuus nostetaan esiin ennen 

kilpailua mahdollisen menestysurheilijan tapauksessa. Toisessa esimerkissä Ilta-Sanomien 

toimittaja on löytänyt suurelle urheiluyleisölle tuntemattoman olympiamenestyjän taustalta 

yhteyden suomalaisuuteen. Kolmas esimerkki käsittelee menestyvän joukkueurheilijan 

siteitä Suomeen. 

 

(15)   Lepistö Stochin taustalla 

 

(16)  Suomalainen mäkiguru Hannu Lepistö toimi 2000-luvun puolivälissä Puolan 

mäkijoukkueen päävalmentajana. 

 

Esimerkeissä (15) ja (16) menestysurheilijan ja suomalaisuuden välille on etsitty 

urheilullinen suhde. Puolalainen Kamil Stoch on yksi 2010–luvun menestyksekkäimmistä 

mäkihyppääjistä. Ennen Sotshin olympialaisten mäkikilpailua hänen 

menestymismahdollisuuksiaan saattoi pitää hyvinä. Stochin mahdolliseen menestykseen 

olympialaisissa etsittiinkin Ilta-Sanomissa yhteys Suomeen ja suomalaisuuteen jo hyvissä 

ajoin ennen mäkikilpailuja. Yhteys löytyi, sillä suomalainen valmentaja Hannu Lepistö 

toimi Puolan mäkihyppymaajoukkueessa 2000-luvulla. Osansa Lepistöllä varmasti on 

Stochin kehitykseen mäkihyppääjänä, mutta esimerkissä (15) esitetty linkki Lepistön ja 

Stochin välillä vaikuttaa aika kaukaa menneisyydestä haetulta Sotshin olympialaisten 

järjestämisvuotta ajateltaessa. 

 

 



46 
 

(17)   Kanadan hopeassa suomalaissävyä. 

 

(18)  LYHYTOHJELMASSA  mukana  olleen pariluistelijan Meagan Duhamelin 

juuret ovat äidin puolelta Suomessa ja Kauhavalla. Duhamel on kotoisin 

Ontarion Livelystä, mutta hän asuu ja harjoittelee nykyään Montrealissa. 

 

Esimerkeissä (17) ja (18) menestysurheilijan ja suomalaisuuden välille on etsitty 

sukulaisuussuhde. Suomessa aiemmin varsin tuntemattomalle kanadalaiselle 

pariluistelijalle on löydetty suomalaisjuuret. Kirjoituksesta ei käy ilmi, kuinka kaukana 

menneisyydessä Duhamelin äidi