Alaikäisen itsemääräämisoikeus terveydenhuollossa
Savolainen , Outi (2009)
2009
Kuvaus
Opinnäytetyö kokotekstinä PDF-muodossa.
Tiivistelmä
Potilaan aseman ja oikeuksien vahvistaminen alkoi 1970-luvulla. Syynä kehitykselle oli muun muassa terveydenhuoltoa koskevan lainsäädännön kasvu ja Suomen liittyminen useisiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Omaa lainsäädäntöämme oli muokattava perus- ja ihmisoikeuksista johtuvien velvoitteiden mukaiseksi. Myös lapsen asemaan itsenäisenä toimijana alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Tavoitteena oli potilaan oikeusaseman parempi turvaaminen. Kehitystyö näkyy esimerkiksi vuonna 1993 voimaan tulleessa laissa potilaan asemasta ja oikeuksista.
Tutkimuksen kohteena on lapsen itsemääräämisoikeus ja sen pohdinta terveydenhuollon normien, koodistojen ja ohjeiden näkökulmasta. Tutkimuksen lähtökohtana on lain potilaan oikeuksista ja asemasta 7 §:n 1 ja 2 momentti. Työssä on käsitelty muun muassa autonomisen (itsemääräävän) ja ei-autonomisen lapsen oikeutta päättää ja sanoa mielipiteensä omasta hoidostaan. On myös pohdittu esimerkiksi kysymystä siitä, minkä ikäisenä lapsen voidaan katsoa olevan päätäntävaltainen hoidostaan. Lapsen ollessa päätäntävaltainen, tulee häntä hoitaa yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. On tarkasteltu myös lapsen ja vanhempien oikeutta saada tietoonsa lapsen hoitoa koskevia tietoja.
Tutkimus on oikeusdogmaattinen. Oikeusdogmaattisella tutkimuksella tarkoitetaan tutkimusta, jossa tarkastellaan normeja, jotka kuuluvat voimassa olevaan oikeusjärjestykseen. Sille on ominaista oikeusnormien tulkinta ja systematisointi. Apuna on käytetty ihmisoikeusystävällistä tulkintatapaa. Aineistona on käytetty muun muassa oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä ja oikeustapauksia. Oikeustapausten avulla on analysoitu esimerkiksi sitä, mitä tarkoitetaan lapsen edulla terveydenhuollossa.
Kun lääkäri tekee arvionsa siitä, onko lapsi ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden kykenevä päättämään hoidostaan yhteisymmärryksessä lääkärin kanssa, hänen olisi hyvä ottaa huomioon lapsen iän lisäksi tämän kypsyys sekä se, minkälaisen hoidon antamisesta on kyse. Jos kyseessä on toimenpide, johon liittyy (vakavia) riskejä, lääkärin olisi tällöin syytä keskustella hoitoon liittyvistä asioista sekä vanhempien että lapsen kanssa. Jos kysymys on hyvin nuoresta lapsesta, olisi kiinnitettävä huomiota tiedon sisällön (mitä tietoa annetaan) lisäksi esimerkiksi tiedon antotapaan.
Intressiristiriitojen tullessa ilmi tai ollessa mahdollisia, tulisi lääkärin pysyä mahdollisimman puolueettomana. Lapsen ja tämän vanhemman intressiristiriidan ratkaisemiseksi lääkäri voisi pyrkiä toimimaan sovittelevana tahona ja rohkaista eri osapuolia keskustelemaan keskenään hoitoon liittyvistä seikoista. On muistettava, että loppujen lopuksi on kyse eri arvojen ja periaatteiden välisestä punninnasta ja vaakakupin tulisi kallistua aina sen oikeuden suuntaan, jota sinä hetkenä pidetään tärkeämpänä.
Tutkimuksen kohteena on lapsen itsemääräämisoikeus ja sen pohdinta terveydenhuollon normien, koodistojen ja ohjeiden näkökulmasta. Tutkimuksen lähtökohtana on lain potilaan oikeuksista ja asemasta 7 §:n 1 ja 2 momentti. Työssä on käsitelty muun muassa autonomisen (itsemääräävän) ja ei-autonomisen lapsen oikeutta päättää ja sanoa mielipiteensä omasta hoidostaan. On myös pohdittu esimerkiksi kysymystä siitä, minkä ikäisenä lapsen voidaan katsoa olevan päätäntävaltainen hoidostaan. Lapsen ollessa päätäntävaltainen, tulee häntä hoitaa yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. On tarkasteltu myös lapsen ja vanhempien oikeutta saada tietoonsa lapsen hoitoa koskevia tietoja.
Tutkimus on oikeusdogmaattinen. Oikeusdogmaattisella tutkimuksella tarkoitetaan tutkimusta, jossa tarkastellaan normeja, jotka kuuluvat voimassa olevaan oikeusjärjestykseen. Sille on ominaista oikeusnormien tulkinta ja systematisointi. Apuna on käytetty ihmisoikeusystävällistä tulkintatapaa. Aineistona on käytetty muun muassa oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä ja oikeustapauksia. Oikeustapausten avulla on analysoitu esimerkiksi sitä, mitä tarkoitetaan lapsen edulla terveydenhuollossa.
Kun lääkäri tekee arvionsa siitä, onko lapsi ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden kykenevä päättämään hoidostaan yhteisymmärryksessä lääkärin kanssa, hänen olisi hyvä ottaa huomioon lapsen iän lisäksi tämän kypsyys sekä se, minkälaisen hoidon antamisesta on kyse. Jos kyseessä on toimenpide, johon liittyy (vakavia) riskejä, lääkärin olisi tällöin syytä keskustella hoitoon liittyvistä asioista sekä vanhempien että lapsen kanssa. Jos kysymys on hyvin nuoresta lapsesta, olisi kiinnitettävä huomiota tiedon sisällön (mitä tietoa annetaan) lisäksi esimerkiksi tiedon antotapaan.
Intressiristiriitojen tullessa ilmi tai ollessa mahdollisia, tulisi lääkärin pysyä mahdollisimman puolueettomana. Lapsen ja tämän vanhemman intressiristiriidan ratkaisemiseksi lääkäri voisi pyrkiä toimimaan sovittelevana tahona ja rohkaista eri osapuolia keskustelemaan keskenään hoitoon liittyvistä seikoista. On muistettava, että loppujen lopuksi on kyse eri arvojen ja periaatteiden välisestä punninnasta ja vaakakupin tulisi kallistua aina sen oikeuden suuntaan, jota sinä hetkenä pidetään tärkeämpänä.