TURVALLISUUS- JA PUOLUSTUSPOLIITTISET SÄÄDÖKSET EUROOPAN UNIONIN PERUSTAMISSOPIMUKSISSA Erityisesti sotilaallisen kriisinhallintatoiminnan harjoittamisen kannalta
Rasi, Veikko (2013)
2013
Kuvaus
Opinnäytetyö kokotekstinä PDF-muodossa.
Tiivistelmä
Euroopan unioni on olemassaolonsa aikana halunnut profiloitua ympäristössään vakauttavana voimana myös turvallisuuspoliittisin keinoin. Unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa on kehitelty kauan ja se on näkyvissä myös unionin konstitutionaalisen pohjan muodostavissa perussopimuksissa. Tämä työ tarkastelee perussopimusten ulko- ja turvallisuuspoliittisia säädöksiä. Lähtökohta on tarkastella lainsäädännön muutoksia ja sen kykyä vastata unionin tavoitteisiin, erityisesti sotilaallisen kriisinhallintatoiminnan harjoittamiseen. Tarkoituksena on selvittää, mihin säädökset antavat mahdollisuuden, mikä niiden nykytilaan on vaikuttanut ja millainen kehitys on mahdollista.
Työssäni käsittelen Euroopan unionin perussopimusten muodostaman perustuslaillisen rungon ja ulkopuolisten vaikuttavien organisaatioiden lisäksi unionin turvallisuuspoliittisia strategioita ja lauselmia, jotka ilmaisevat tavoitteet, joihin lainsäädännön tulisi vastata. Tutkimusmetodeina ovat oikeusdogmatiikka ja oikeushistoria. Merkittävimpien perussopimusten kehitykseen vaikuttaneiden ja vaikuttavien toimijoiden, joihin kuuluvat kansainvälisten järjestöjen YK:n ja Naton lisäksi Yhdysvallat ja suurimmat EU:n jäsenvaltiot, analysointi tuo mukaan myös politologisen sävyn. Tarkastelen myös Suomen suhdetta ja reaktioita säädösmuutoksiin. Aineistona ovat Euroopan unionin perustamissopimukset, strategiat ja päätökset, aiheen kannalta merkittävät kansainväliset sopimukset ja kansallinen virallisaineisto. Kirjallislähteet edustavat lain- ja politiikantutkimusta.
Tutkimuksessa havaitsen pyrkimystä yhteiseen ja tehokkaampaan eurooppalaiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan olleen 1960-luvulta alkaen. Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan periaatteet ovat teoriassa pohja unionin toiminnalle. Jäsenmaiden kesken esiintyy huomattavia näkemyseroja koskien sitä, kuinka pitkälle tässä kehityksessä tulisi mennä. Lisäksi unionin kriisinhallintalainsäädäntöä rajoittaa Nato, johon suurin osa unionin jäsenmaista perustaa kansallisen puolustusratkaisunsa. Siksi sille on annettu erityinen suojattu asema unionin perustamissopimusten kaikissa muodoissa. Yhdysvallat on vastustanut Naton roolia mahdollisesti heikentävää eurooppalaista kehitystä, vaikka periaatteessa näkee unionin turvallisuuspoliittisen yhtenäistymisen positiivisena. Euroopan unionin kriisinhallintalainsäädäntö on kehittynyt 1960-luvulta sallivampaan suuntaan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kannalta. Nato on edelleen Euroopan unionia merkittävämpi sotilaallisen kriisinhallintatoiminnan johtaja sekä turvallisuuspoliittisten ratkaisujen pohja useimmille Euroopan valtioille.
Euroopan unionin kriisinhallintalainsäädäntö vastaa nykymuodossaan käytännössä unionin turvallisuus-poliittisissa strategiassa asetettuja tavoitteita. Käytännön toimille asetettujen tavoitteiden epäonnistumisten taustalla ovat todennäköisemmin jäsenmaiden eriävät kansalliset intressit kuin epäonnistuneet säädökset perustamissopimuksissa. Euroopan unionin turvallisuuspoliittisen lainsäädännön kehitystä on rajoittanut ja rajoittaa edelleen Naton turvattu asema. Ellei suuria ja yllättäviä muutoksia tapahdu, Nato tulee jatkossakin olemaan ensisijainen turvallisuuspoliittinen toimija Euroopassa.
Työssäni käsittelen Euroopan unionin perussopimusten muodostaman perustuslaillisen rungon ja ulkopuolisten vaikuttavien organisaatioiden lisäksi unionin turvallisuuspoliittisia strategioita ja lauselmia, jotka ilmaisevat tavoitteet, joihin lainsäädännön tulisi vastata. Tutkimusmetodeina ovat oikeusdogmatiikka ja oikeushistoria. Merkittävimpien perussopimusten kehitykseen vaikuttaneiden ja vaikuttavien toimijoiden, joihin kuuluvat kansainvälisten järjestöjen YK:n ja Naton lisäksi Yhdysvallat ja suurimmat EU:n jäsenvaltiot, analysointi tuo mukaan myös politologisen sävyn. Tarkastelen myös Suomen suhdetta ja reaktioita säädösmuutoksiin. Aineistona ovat Euroopan unionin perustamissopimukset, strategiat ja päätökset, aiheen kannalta merkittävät kansainväliset sopimukset ja kansallinen virallisaineisto. Kirjallislähteet edustavat lain- ja politiikantutkimusta.
Tutkimuksessa havaitsen pyrkimystä yhteiseen ja tehokkaampaan eurooppalaiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan olleen 1960-luvulta alkaen. Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan periaatteet ovat teoriassa pohja unionin toiminnalle. Jäsenmaiden kesken esiintyy huomattavia näkemyseroja koskien sitä, kuinka pitkälle tässä kehityksessä tulisi mennä. Lisäksi unionin kriisinhallintalainsäädäntöä rajoittaa Nato, johon suurin osa unionin jäsenmaista perustaa kansallisen puolustusratkaisunsa. Siksi sille on annettu erityinen suojattu asema unionin perustamissopimusten kaikissa muodoissa. Yhdysvallat on vastustanut Naton roolia mahdollisesti heikentävää eurooppalaista kehitystä, vaikka periaatteessa näkee unionin turvallisuuspoliittisen yhtenäistymisen positiivisena. Euroopan unionin kriisinhallintalainsäädäntö on kehittynyt 1960-luvulta sallivampaan suuntaan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kannalta. Nato on edelleen Euroopan unionia merkittävämpi sotilaallisen kriisinhallintatoiminnan johtaja sekä turvallisuuspoliittisten ratkaisujen pohja useimmille Euroopan valtioille.
Euroopan unionin kriisinhallintalainsäädäntö vastaa nykymuodossaan käytännössä unionin turvallisuus-poliittisissa strategiassa asetettuja tavoitteita. Käytännön toimille asetettujen tavoitteiden epäonnistumisten taustalla ovat todennäköisemmin jäsenmaiden eriävät kansalliset intressit kuin epäonnistuneet säädökset perustamissopimuksissa. Euroopan unionin turvallisuuspoliittisen lainsäädännön kehitystä on rajoittanut ja rajoittaa edelleen Naton turvattu asema. Ellei suuria ja yllättäviä muutoksia tapahdu, Nato tulee jatkossakin olemaan ensisijainen turvallisuuspoliittinen toimija Euroopassa.