Poliisin voimankäyttö: Erityisesti aseenkäyttökynnys
Punkari, Olli-Pekka (2009)
Kuvaus
Opinnäytetyö kokotekstinä PDF-muodossa.
Tiivistelmä
Julkisen vallan käyttö on ehkä intensiivisimmillään poliisin käyttäessä voimakeinona ampuma-asetta. Oikeuskäytännössä näyttäisi kuitenkin olevan eroavaisuuksia aseenkäyttökynnyksen suhteen eli poliisin voimankäyttöä koskevat normit eivät anna riittävän yksiselitteistä vastausta siihen, että milloin poliisilla on oikeus käyttää voimakeinona ampuma-asetta. Oikeusvaltiossa tällaisen merkittävän julkisen vallan käytön rajojen tulisi kuitenkin olla säännelty täsmällisesti ja tarkkarajaisesti.
Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, että missä tilanteessa ja millaisin edellytyksin poliisilla on oikeus käyttää ampuma-asetta. Ampuma-ase on poliisin voimankäyttösäännöksen äärimmäinen voimakeino. Ampuma-aseen käyttöä ei voi näin ollen täysin irrottaa muista voimankäyttövälineistä, joten tutkimuksessa käsitellään poliisin voimankäyttöä ja voimankäyttövälineitä myös yleisemmin.
Sisäasiainministeriön poliisin voimankäyttöä koskevan asetuksen (979/2004) 2§:n mukaan voimakeinojen käytöllä tarkoitetaan voimankäyttövälineen tai fyysisen voiman käyttämistä siten, että sillä pyritään vaikuttamaan tehtävän kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen joko suoraan tai välillisesti. Saman säännöksen mukaan ampuma-aseen käytöllä tarkoitetaan ampuma-aselain (1/1998) 2 §:ssä tarkoitetun ampuma-aseen käytöstä varoittamista, sillä uhkaamista ja laukauksen ampumista.
Tutkimus on oikeusdogmaattinen ja oikeusdogmatiikan osa-alueista tutkimus sisältää sekä praktista, systemaattista että tieteellistä oikeusdogmatiikkaa. Erilaisten tuomioistuinratkaisujen vuoksi praktisen oikeusdogmatiikan mukaista tulkintasuositusta on mahdotonta antaa, vaan tulkintasuositus on väistämättä tieteellisen oikeusdogmatiikan mukainen.
Poliisilain voimankäyttösäännös on säädetty ennen perusoikeusuudistusta eikä se näyttäisi täyttävän perusoikeusuudistuksen myötä omaksuttuja yleisiä perusoikeuksien rajoitusedellytyksiä täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen osalta. Tällainen väljähkö sääntely on omiaan aiheuttamaan erilaisia subjektiivisiakin tulkintoja. Edelleen tuomioistuinratkaisuihin näyttäisi vaikuttavan hätävarjelusäännöksen ensisijainen soveltaminen voimankäyttöä koskevaan toimivaltuussäännökseen nähden.
Aseenkäytön edellytyksistä tulisi tutkimuksen perusteella säätää lakitasoisesti, jolloin täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimus täyttyisi. Hätävarjelusäännöksen ja poliisin voimankäyttöä koskevan toimivaltuussäännöksen soveltaminen on oikeuslähdeopillisesti yksiselitteistä siten, että hätävarjelusäännös on ensisijainen. Kuitenkin tieteellisessä keskustelussa on enenevässä määrin alettu esittää tarvetta päinvastaiselle asetelmalle. Tutkimuksen johtopäätökset vahvistavat tällaista näkökantaa, koska hätävarjelusäännös jättää huomiotta mm. poliisimiehen velvollisuuden estää hätävarjelutilanteen syntyminen ja poliisimiehen velvollisuuden varautua voimankäyttöön esim. etsimällä voimankäytölle vaihtoehtoisia keinoja jo ennen voimankäyttötilannetta. Aseenkäyttökynnyksen täyttymisen arvioinnissa keskeistä on poliisilain voimankäyttösäännöksen puolustettavuus-käsitteen tulkinta. Puolustettavuus sisältää suhteellisuus- ja välttämättömyysvaatimuksen.
Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, että missä tilanteessa ja millaisin edellytyksin poliisilla on oikeus käyttää ampuma-asetta. Ampuma-ase on poliisin voimankäyttösäännöksen äärimmäinen voimakeino. Ampuma-aseen käyttöä ei voi näin ollen täysin irrottaa muista voimankäyttövälineistä, joten tutkimuksessa käsitellään poliisin voimankäyttöä ja voimankäyttövälineitä myös yleisemmin.
Sisäasiainministeriön poliisin voimankäyttöä koskevan asetuksen (979/2004) 2§:n mukaan voimakeinojen käytöllä tarkoitetaan voimankäyttövälineen tai fyysisen voiman käyttämistä siten, että sillä pyritään vaikuttamaan tehtävän kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen joko suoraan tai välillisesti. Saman säännöksen mukaan ampuma-aseen käytöllä tarkoitetaan ampuma-aselain (1/1998) 2 §:ssä tarkoitetun ampuma-aseen käytöstä varoittamista, sillä uhkaamista ja laukauksen ampumista.
Tutkimus on oikeusdogmaattinen ja oikeusdogmatiikan osa-alueista tutkimus sisältää sekä praktista, systemaattista että tieteellistä oikeusdogmatiikkaa. Erilaisten tuomioistuinratkaisujen vuoksi praktisen oikeusdogmatiikan mukaista tulkintasuositusta on mahdotonta antaa, vaan tulkintasuositus on väistämättä tieteellisen oikeusdogmatiikan mukainen.
Poliisilain voimankäyttösäännös on säädetty ennen perusoikeusuudistusta eikä se näyttäisi täyttävän perusoikeusuudistuksen myötä omaksuttuja yleisiä perusoikeuksien rajoitusedellytyksiä täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen osalta. Tällainen väljähkö sääntely on omiaan aiheuttamaan erilaisia subjektiivisiakin tulkintoja. Edelleen tuomioistuinratkaisuihin näyttäisi vaikuttavan hätävarjelusäännöksen ensisijainen soveltaminen voimankäyttöä koskevaan toimivaltuussäännökseen nähden.
Aseenkäytön edellytyksistä tulisi tutkimuksen perusteella säätää lakitasoisesti, jolloin täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimus täyttyisi. Hätävarjelusäännöksen ja poliisin voimankäyttöä koskevan toimivaltuussäännöksen soveltaminen on oikeuslähdeopillisesti yksiselitteistä siten, että hätävarjelusäännös on ensisijainen. Kuitenkin tieteellisessä keskustelussa on enenevässä määrin alettu esittää tarvetta päinvastaiselle asetelmalle. Tutkimuksen johtopäätökset vahvistavat tällaista näkökantaa, koska hätävarjelusäännös jättää huomiotta mm. poliisimiehen velvollisuuden estää hätävarjelutilanteen syntyminen ja poliisimiehen velvollisuuden varautua voimankäyttöön esim. etsimällä voimankäytölle vaihtoehtoisia keinoja jo ennen voimankäyttötilannetta. Aseenkäyttökynnyksen täyttymisen arvioinnissa keskeistä on poliisilain voimankäyttösäännöksen puolustettavuus-käsitteen tulkinta. Puolustettavuus sisältää suhteellisuus- ja välttämättömyysvaatimuksen.