Suuri valiokunta EU-politiikan kansallisena valmistelijana Ruotsin ja Tanskan EU-asioihin erikoistuneiden toimielinten valossa
Miettinen, Minna (2005)
Kuvaus
Kokotekstiversiota ei ole saatavissa.
Tiivistelmä
Suomen perustuslain 3 §:n mukaan eduskunta on lainsäätäjä, eikä Suomen Euroopan unionin jäsenyyden myötä ole toisin lakiin kirjattu. Tosiasiallisesti suuri osa lainsäädännöstä tulee kuitenkin Euroopan unionista. Tätä vasten eduskunnalla on oikeus, ellei jopa velvollisuus, olla mukana kansallisessa päätöksenteossa EU-asioissa. Tässä tutkitaan miten kansanedustuslaitos ja sen valitsema EU-asioihin perehtyvä valiokunta voi vaikuttaa Euroopan unionin päätöksentekoon.
Tutkimus selvittää miten Suomen eduskunnan suuri valiokunta voi osallistua Euroopan unionin päätöksentekoon kansallisella tasolla. Samalla tutkitaan millainen tilanne on kahdessa muussa EU:n jäsenvaltiossa, Ruotsissa ja Tanskassa. Usein viitataankin ns. Tanskan malliin, kun käsitellään sekä Suomessa että Ruotsissa EU-valiokunnan perustamista. Suuren valiokunnan osalta tarkastellaan myös miten suuri valiokunta on muuttunut EU-asioita käsitteleväksi valiokunnaksi sekä pohditaan mahdollisia kehityssuuntauksia.
Tutkimus on julkisoikeudellinen ja sen sisäisessä jaottelussa valtiosääntöoikeudellinen. Tutkimuksen lähestymistavassa on oikeusdogmatiikan, oikeusvertailun, oikeushistorian ja valtio-opin elementtejä. Lainopillinen tutkimus tutkii normeja selvittäen niiden konkreettista sisältöä ja oikeusjärjestyksen sisältöä. Oikeusvertailussa tutkitaan eri oikeusjärjestyksen eroja tietyssä kysymyksessä; tässä Suomen, Ruotsin ja Tanskan EU-valiokuntien osalta. Tutkimus voisi olla myös valtio-opillinen tutkimuskohteensa puolesta, mutta tässä kysymyksenasettelu on pyritty pitämään julkisoikeudellisena. Lisäksi tutkimus sivuaa myös oikeushistoriaa. Lähteiden pääpaino on kirjallisuudessa ja virallislähteissä etenkin lainsäädännön valmistelumateriaalissa.
Tutkimuksesta ilmenee, että suuren valiokunnan tehtävänkuva on ollut lähes alusta asti kuvastaa eduskunnan voimasuhteita ja toimia valmistelevana toimielimenä tästä roolista käsin. Euroopan integraatiokehityksen myötä päädyttiin melko pian siihen, että SuV:sta tuli EU-asioita kansallisesti käsittelevä toimielin. Suomen liityttyä EU:hun lisättiin HM 33 a §, joka antoi eduskunnalle mahdollisuuden toimia vuorovaikutuksessa valtioneuvoston kanssa. Uuden perustuslain tultua voimaan kansallisen käsittelyn perussäännös on PL 96 §, minkä lisäksi asiasta säännellään PL 97 §:ssä sekä eduskunnan ja suuren valiokunnan työjärjestyksissä.
Suomen EU-valiokunnan taustalla oli ns. Tanskan malli. Tanska, jossa on perinteisesti vähemmistöhallitus, EU-valiokunnalla on käytännössä sitova mandaatti. Ruotsissa EU-asioita käsittelee lautakunta, joka toimii enemmän neuvottelu- kuin valmistelevana toimielimenä. Suomessa eduskuntakäsittelyä asetettiin tutkimaan EU-menettelyjen tarkistustoimikunta, joka päätyi pitämään nykyistä käsittelyjärjestelmää edelleen toimivana ja tarkoituksenmukaisena. Historiallisesti kansallisten parlamenttien osallistuminen Euroopan unionin päätöksentekoon ei ole kuitenkaan ollut selvää, ja EU-asioihin erikoistunutta toimielintä voidaan pitää pohjoismaisena innovaationa. Kansallisten parlamenttien osallistuminen on kuitenkin tärkeää, sillä siinä valvotaan kansallisia etuja – EU-politiikka on sisä- ja ulkopolitiikan rajamailla. Tutkimuksen johtopäätöksistä ilmenee, että kansallisessa valmistelussa parhaat käytännöt ovat erikoisvaliokuntien mukanaolo sekä aikainen informaatio.
Tutkimus selvittää miten Suomen eduskunnan suuri valiokunta voi osallistua Euroopan unionin päätöksentekoon kansallisella tasolla. Samalla tutkitaan millainen tilanne on kahdessa muussa EU:n jäsenvaltiossa, Ruotsissa ja Tanskassa. Usein viitataankin ns. Tanskan malliin, kun käsitellään sekä Suomessa että Ruotsissa EU-valiokunnan perustamista. Suuren valiokunnan osalta tarkastellaan myös miten suuri valiokunta on muuttunut EU-asioita käsitteleväksi valiokunnaksi sekä pohditaan mahdollisia kehityssuuntauksia.
Tutkimus on julkisoikeudellinen ja sen sisäisessä jaottelussa valtiosääntöoikeudellinen. Tutkimuksen lähestymistavassa on oikeusdogmatiikan, oikeusvertailun, oikeushistorian ja valtio-opin elementtejä. Lainopillinen tutkimus tutkii normeja selvittäen niiden konkreettista sisältöä ja oikeusjärjestyksen sisältöä. Oikeusvertailussa tutkitaan eri oikeusjärjestyksen eroja tietyssä kysymyksessä; tässä Suomen, Ruotsin ja Tanskan EU-valiokuntien osalta. Tutkimus voisi olla myös valtio-opillinen tutkimuskohteensa puolesta, mutta tässä kysymyksenasettelu on pyritty pitämään julkisoikeudellisena. Lisäksi tutkimus sivuaa myös oikeushistoriaa. Lähteiden pääpaino on kirjallisuudessa ja virallislähteissä etenkin lainsäädännön valmistelumateriaalissa.
Tutkimuksesta ilmenee, että suuren valiokunnan tehtävänkuva on ollut lähes alusta asti kuvastaa eduskunnan voimasuhteita ja toimia valmistelevana toimielimenä tästä roolista käsin. Euroopan integraatiokehityksen myötä päädyttiin melko pian siihen, että SuV:sta tuli EU-asioita kansallisesti käsittelevä toimielin. Suomen liityttyä EU:hun lisättiin HM 33 a §, joka antoi eduskunnalle mahdollisuuden toimia vuorovaikutuksessa valtioneuvoston kanssa. Uuden perustuslain tultua voimaan kansallisen käsittelyn perussäännös on PL 96 §, minkä lisäksi asiasta säännellään PL 97 §:ssä sekä eduskunnan ja suuren valiokunnan työjärjestyksissä.
Suomen EU-valiokunnan taustalla oli ns. Tanskan malli. Tanska, jossa on perinteisesti vähemmistöhallitus, EU-valiokunnalla on käytännössä sitova mandaatti. Ruotsissa EU-asioita käsittelee lautakunta, joka toimii enemmän neuvottelu- kuin valmistelevana toimielimenä. Suomessa eduskuntakäsittelyä asetettiin tutkimaan EU-menettelyjen tarkistustoimikunta, joka päätyi pitämään nykyistä käsittelyjärjestelmää edelleen toimivana ja tarkoituksenmukaisena. Historiallisesti kansallisten parlamenttien osallistuminen Euroopan unionin päätöksentekoon ei ole kuitenkaan ollut selvää, ja EU-asioihin erikoistunutta toimielintä voidaan pitää pohjoismaisena innovaationa. Kansallisten parlamenttien osallistuminen on kuitenkin tärkeää, sillä siinä valvotaan kansallisia etuja – EU-politiikka on sisä- ja ulkopolitiikan rajamailla. Tutkimuksen johtopäätöksistä ilmenee, että kansallisessa valmistelussa parhaat käytännöt ovat erikoisvaliokuntien mukanaolo sekä aikainen informaatio.