Perusoikeudet poikkeusoloissa: Henkilökohtaisen vapauden ja liikkumisvapauden asema Suomea koskevissa poikkeuksellisissa oloissa
Luukinen, Maiju (2006)
Kuvaus
Kokotekstiversiota ei ole saatavissa.
Tiivistelmä
Kriisien sallimat poikkeukset perusoikeuksista ja ihmisoikeuksista tunnetaan laillisena instituutiona lähestulkoon kaikissa maailman oikeusjärjestelmissä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen hätätilaa käsittelevän 15 artiklan ja Kansalaisia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 4 artiklan on sanottu olevan yksiä tärkeimmistä sopimuksen sisältämistä artikloista. Ne oikeuttavat valtion poikkeamaan sopimuksen takaamista oikeuksista kansallisen hätätilan aikana. Myös Suomen lainsäädäntö sallii kriisiaikoina perusoikeuksiin kohdistuvat pidemmälle menevät rajoitukset kuin mitä normaaliolojen aikana on mahdollista tehdä. Valtuutus tilapäisille perusoikeuspoikkeuksille on perustuslain 23 §:ssä. Sen mukaan perusoikeuksiin voidaan säätää lailla sellaisia poikkeuksia, jotka ovat tilapäisiä ja välttämättömiä Suomeen kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen tai siihen rinnastettavien poikkeusolojen aikana.
Poikkeuksista perusoikeuksiin säädetään valmiuslain ja puolustustilalain säännöksissä. Kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista seuraa lisäksi aineellisia suojavaatimuksia viranomaisten toiminnalle ja perusoikeuksien suojalle poikkeusoloissa. Tämän takia tutkimuksessa on tarpeellista tarkastella myös Euroopan ihmisoikeussopimusta ja KP-sopimusta. Keskeisin merkitys on niiden hätätilaa käsittelevillä artikloilla, joista rajat perusoikeuksista poikkeamisille poikkeusoloissa ovat viime kädessä johdettavissa.
Tutkimus pyrkii selventämään sitä, kuinka pitkälle julkinen valta on oikeutettu menemään selvitäkseen kansallisesta kriisistä niin, että samaan aikaan pystytään turvaamaan yksilöiden perusoikeudet mahdollisimman pitkälle. Tutkimuksessa on keskitytty niihin valmiuslain ja puolustustilalain säännöksiin, jotka mahdollistavat julkisen vallan puuttuvan yksilön henkilökohtaiseen vapauteen ja liikkumisvapauteen. Nämä oikeudet ovat luonteensa takia yleensä juuri niitä, joihin poikkeusoloissa on tarpeellista kohdistaa rajoituksia. Näihin oikeuksiin kohdistuvilla rajoituksilla pyritään yleensä suojelemaan henkilöitä poikkeusolojen aikaansaamilta uhilta tai ne voivat kohdistua niihin henkilöihin, joiden voidaan katsoa poikkeusoloissa haittaavan viranomaisten toimivaltuuksien toteutumista ja kriisitilanteiden mahdollisimman nopeaa palautumista normaalioloiksi.
Keskeisin tehtävä on selvittää mitkä ovat ne keinot, joilla julkinen valta voi puuttua yksilön henkilökohtaiseen vapauteen ja liikkumisvapauteen poikkeusoloissa. Tutkimus on luonteeltaan oikeusdogmaattinen. Oikeussääntöjen sisällön selvittäminen tapahtuu tulkinnan avulla. Systematisoinnin avulla on tarkoitus löytää ne oikeussäännöt kriisilainsäädännöstämme, jotka mahdollistavat puuttumisen yksilön henkilökohtaiseen vapauteen ja liikkumisvapauteen.
Keskeisimpinä tutkimustuloksina voidaan pitää havaintoa siitä, että poikkeusoloissakaan ei tule unohtaa perusoikeusrajoituksien yleisiä oppeja. Merkitystä voidaan ennen kaikkea katsoa olevan suhteellisuus- ja välttämättömyysvaatimuksella. Merkittävin puuttuminen yksilön itsemääräämisoikeuteen on työvelvollisuuden toimeenpano. Vaarallisen henkilön vapaus voidaan taas riistää määräämällä henkilö turvasäilöön tai jatkamalla hänen normaalia pidätysaikaansa. Liikkumisvapauden rajoitukset poikkeusoloissa vaativat taas yksilöiltä joko aktiivisia tai passiivisia toimia ja liittyvät kieltoihin oleskella ja liikkua tietyissä paikoissa tai määräyksiin liikkua pois tietyiltä alueilta.
Poikkeuksista perusoikeuksiin säädetään valmiuslain ja puolustustilalain säännöksissä. Kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista seuraa lisäksi aineellisia suojavaatimuksia viranomaisten toiminnalle ja perusoikeuksien suojalle poikkeusoloissa. Tämän takia tutkimuksessa on tarpeellista tarkastella myös Euroopan ihmisoikeussopimusta ja KP-sopimusta. Keskeisin merkitys on niiden hätätilaa käsittelevillä artikloilla, joista rajat perusoikeuksista poikkeamisille poikkeusoloissa ovat viime kädessä johdettavissa.
Tutkimus pyrkii selventämään sitä, kuinka pitkälle julkinen valta on oikeutettu menemään selvitäkseen kansallisesta kriisistä niin, että samaan aikaan pystytään turvaamaan yksilöiden perusoikeudet mahdollisimman pitkälle. Tutkimuksessa on keskitytty niihin valmiuslain ja puolustustilalain säännöksiin, jotka mahdollistavat julkisen vallan puuttuvan yksilön henkilökohtaiseen vapauteen ja liikkumisvapauteen. Nämä oikeudet ovat luonteensa takia yleensä juuri niitä, joihin poikkeusoloissa on tarpeellista kohdistaa rajoituksia. Näihin oikeuksiin kohdistuvilla rajoituksilla pyritään yleensä suojelemaan henkilöitä poikkeusolojen aikaansaamilta uhilta tai ne voivat kohdistua niihin henkilöihin, joiden voidaan katsoa poikkeusoloissa haittaavan viranomaisten toimivaltuuksien toteutumista ja kriisitilanteiden mahdollisimman nopeaa palautumista normaalioloiksi.
Keskeisin tehtävä on selvittää mitkä ovat ne keinot, joilla julkinen valta voi puuttua yksilön henkilökohtaiseen vapauteen ja liikkumisvapauteen poikkeusoloissa. Tutkimus on luonteeltaan oikeusdogmaattinen. Oikeussääntöjen sisällön selvittäminen tapahtuu tulkinnan avulla. Systematisoinnin avulla on tarkoitus löytää ne oikeussäännöt kriisilainsäädännöstämme, jotka mahdollistavat puuttumisen yksilön henkilökohtaiseen vapauteen ja liikkumisvapauteen.
Keskeisimpinä tutkimustuloksina voidaan pitää havaintoa siitä, että poikkeusoloissakaan ei tule unohtaa perusoikeusrajoituksien yleisiä oppeja. Merkitystä voidaan ennen kaikkea katsoa olevan suhteellisuus- ja välttämättömyysvaatimuksella. Merkittävin puuttuminen yksilön itsemääräämisoikeuteen on työvelvollisuuden toimeenpano. Vaarallisen henkilön vapaus voidaan taas riistää määräämällä henkilö turvasäilöön tai jatkamalla hänen normaalia pidätysaikaansa. Liikkumisvapauden rajoitukset poikkeusoloissa vaativat taas yksilöiltä joko aktiivisia tai passiivisia toimia ja liittyvät kieltoihin oleskella ja liikkua tietyissä paikoissa tai määräyksiin liikkua pois tietyiltä alueilta.