Hyvitysmaksu oikeusturvakeinona julkisissa hankinnoissa
Liukkonen, Juha-Pekka (2010)
Kuvaus
Opinnäytetyö kokotekstinä PDF-muodossa.
Tiivistelmä
Tutkimuksen taustalla on julkisten hankintojen sääntely sekä niihin liittyvään muutoksenhakuun luotu oikeusturvajärjestelmä. Yksi markkinaoikeuden toimivaltaan kuuluvista oikeusturvakeinoista on hankintalain (laki julkisista hankinnoista 348/2007) 76 §:n mukaan määrätä hankintayksikkö maksamaan hyvitysmaksua sellaiselle asianosaiselle, jolla olisi virheettömässä menettelyssä ollut todellinen mahdollisuus päästä hankinnan toteuttajaksi. Tutkimuksen tarkoituksena on ensinnäkin ollut tarkastella hyvitysmaksun erityispiirteitä vahingonkorvauksesta ja muista kilpailuoikeudellisista seuraamusmaksuista erillisenä suorituksena. Toisaalta kaikkein keskeisin tarkastelu on kohdistettu hyvitysmaksun määräämisen edellytyksiin pääosin markkinaoikeuden sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännön pohjalta. Tarkastelun taustalla vaikuttaa jatkuvasti myös ajatus oikeusturvan tehokkaasta toteutumisesta hankintalain mukaisessa muutoksenhaussa.
Tutkielman kannalta keskeisimmät käsitteet liittyvät pääosin hankintalain mukaisiin julkisen hankinnan, hankintayksikön sekä asianosaisten määritelmiin. Tämän lisäksi oikeusturva perustuslaillisena oikeutena on keskeisenä taustatekijänä tarkastelussa. Tutkielma on metodologisesti tarkasteltuna oikeusdogmatiikkaan eli lainoppiin nojaava. Lainopin tavoitteena on tulkita voimassa olevan oikeuden sisältöä ja sitä kautta luoda tulkintasuosituksia sekä osaltaan edistää oikeusjärjestyksen toteutumista. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pitkälti lainsäädännöstä esitöineen sekä oikeuskäytännöstä. Oikeuskirjallisuutta on käytetty soveltuvin osin lähinnä tutkielman viitekehyksen luomisessa.
Hyvitysmaksun saaminen edellyttää, että hankintamenettelyä on rasittanut olennainen menettelyvirhe ja ilman kyseistä virhettä hakija olisi todennäköisesti voittanut tarjouskilpailun. Mikäli hankintayksikkö on laiminlyönyt kilpailuttamisen kokonaan, ei oikeuskäytännön mukaan hyvitysmaksua voida määrätä. Tällaisten tapausten kohdalla on nostettava esiin hankintalain oikeusturvajärjestelmän suurin puute; Markkinaoikeus on toimivaltainen tutkimaan asian, mutta todellisia keinoja puuttua menettelyyn tai korvata hakijalle aiheutuneita vahinkoja ei ole. Markkinaoikeus voi käsitellä asiaa hyvitysmaksuasiana myös, mikäli ensisijaisten toimenpiteiden haitat voisivat koitua hyötyjä suuremmiksi. Näiden tilanteiden ilmeneminen on pitkälti tapauskohtaista, mutta useimmiten ne ovat liittyneet hankintakauden kulumiseen, jolloin päätösten kumoaminen ei ole enää ollut tarkoituksenmukaista. Markkinaoikeuskäsittelyn tulisikin olla entistä joutuisampi, jotta tehokkaiden oikeusturvakeinojen käyttö olisi mielekästä.
Hyvitysmaksua tulee kaikesta huolimatta pitää merkittävänä osana julkisten hankintojen oikeusturvajärjestelmää. Se toimii ennen kaikkea ”kannustimena” hankintasäännösten noudattamiselle ja toisaalta se on monessa tapauksessa ainoa mahdollinen oikeusturvakeino. Sen määräämisen edellytyksiä tulisi tietyissä tapauksissa kuitenkin tulkita lievemmin, jotta esimerkiksi laittomissa suorahankinnoissa olisi edes jonkinasteinen oikeusturvan tae voimassa. Hankintalain viimeisimmässä uudistuksessa nämä epäkohdat on otettu huomioon, mutta osa oikeusturvakeinoihin tehtävistä muutoksista tulee koskemaan ainoastaan pientä osaa hankinnoista (EU-hankinnat), jolloin hyvitysmaksun asema merkittävänä oikeusturvakeinona tulee säilymään myös jatkossa. Samalla kuitenkin myös liian moni hankintalain vastainen menettely tulee edelleen jäämään tehokkaan oikeusturvajärjestelmän ulkopuolelle.
Tutkielman kannalta keskeisimmät käsitteet liittyvät pääosin hankintalain mukaisiin julkisen hankinnan, hankintayksikön sekä asianosaisten määritelmiin. Tämän lisäksi oikeusturva perustuslaillisena oikeutena on keskeisenä taustatekijänä tarkastelussa. Tutkielma on metodologisesti tarkasteltuna oikeusdogmatiikkaan eli lainoppiin nojaava. Lainopin tavoitteena on tulkita voimassa olevan oikeuden sisältöä ja sitä kautta luoda tulkintasuosituksia sekä osaltaan edistää oikeusjärjestyksen toteutumista. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pitkälti lainsäädännöstä esitöineen sekä oikeuskäytännöstä. Oikeuskirjallisuutta on käytetty soveltuvin osin lähinnä tutkielman viitekehyksen luomisessa.
Hyvitysmaksun saaminen edellyttää, että hankintamenettelyä on rasittanut olennainen menettelyvirhe ja ilman kyseistä virhettä hakija olisi todennäköisesti voittanut tarjouskilpailun. Mikäli hankintayksikkö on laiminlyönyt kilpailuttamisen kokonaan, ei oikeuskäytännön mukaan hyvitysmaksua voida määrätä. Tällaisten tapausten kohdalla on nostettava esiin hankintalain oikeusturvajärjestelmän suurin puute; Markkinaoikeus on toimivaltainen tutkimaan asian, mutta todellisia keinoja puuttua menettelyyn tai korvata hakijalle aiheutuneita vahinkoja ei ole. Markkinaoikeus voi käsitellä asiaa hyvitysmaksuasiana myös, mikäli ensisijaisten toimenpiteiden haitat voisivat koitua hyötyjä suuremmiksi. Näiden tilanteiden ilmeneminen on pitkälti tapauskohtaista, mutta useimmiten ne ovat liittyneet hankintakauden kulumiseen, jolloin päätösten kumoaminen ei ole enää ollut tarkoituksenmukaista. Markkinaoikeuskäsittelyn tulisikin olla entistä joutuisampi, jotta tehokkaiden oikeusturvakeinojen käyttö olisi mielekästä.
Hyvitysmaksua tulee kaikesta huolimatta pitää merkittävänä osana julkisten hankintojen oikeusturvajärjestelmää. Se toimii ennen kaikkea ”kannustimena” hankintasäännösten noudattamiselle ja toisaalta se on monessa tapauksessa ainoa mahdollinen oikeusturvakeino. Sen määräämisen edellytyksiä tulisi tietyissä tapauksissa kuitenkin tulkita lievemmin, jotta esimerkiksi laittomissa suorahankinnoissa olisi edes jonkinasteinen oikeusturvan tae voimassa. Hankintalain viimeisimmässä uudistuksessa nämä epäkohdat on otettu huomioon, mutta osa oikeusturvakeinoihin tehtävistä muutoksista tulee koskemaan ainoastaan pientä osaa hankinnoista (EU-hankinnat), jolloin hyvitysmaksun asema merkittävänä oikeusturvakeinona tulee säilymään myös jatkossa. Samalla kuitenkin myös liian moni hankintalain vastainen menettely tulee edelleen jäämään tehokkaan oikeusturvajärjestelmän ulkopuolelle.