Positiivinen erityiskohtelu: Oikeudenmukaisesti kohti tosiasiallista yhdenvertaisuutta?
Lindholm, Jani (2002)
Kuvaus
Kokotekstiversiota ei ole saatavissa.
Tiivistelmä
Yhdenvertaisuus, yhdessä syrjinnän kiellon kanssa, on oikeusjärjestyksemme ytimeen kuuluva periaate. Vaikka sitä on pidetty ihanteena jo vuosisatoja, sen on vasta viime vuosikymmeninä nähty merkitsevän myös tosiasiallista yhdenvertaisuutta. Enää ei riitä samanlaisten tapausten kohteleminen samalla tavalla, vaan ihmisten välillä vallitsevia eroja on myös tasoitettava. Positiivisen erityiskohtelun periaate, ”heikkojen” ryhmien aktiivinen suosinta, on siinä yksi keino. Tässä tutkimuksessa pyritäänkin selvittämään, mitä positiivinen erityiskohtelu on.
Positiivista erityiskohtelua voidaan soveltaa esimerkiksi antamalla etusija aliedustetun tai aiemmin syrjityn ryhmän edustajille yhteiskunnallisten virkojen tai resurssien jaossa. Suomessa sitä on sovellettu ainakin naisten, lasten, kielellisten ja etnisten vähemmistöjen, varattomien, syrjäseudun asukkaiden, hallinnon asiakkaiden, työttömien, sairaiden sekä vammaisten hyväksi. Raja positiivisen erityiskohtelun ja toisaalta ei-hyväksyttävän suosinnan välillä on kuitenkin kuin veteen piirretty. Jotta positiivista erityiskohtelu voidaan ryhtyä soveltamaan, on siltä edellytettävä ainakin: 1) suunnitelmallisuutta, 2) hyväksyttävää tarkoitusta, 3) kohtuullisuutta sekä 4) tilapäisyyttä. Tarkoituksena onkin selvittää miten erityiskohteluun suhtautuvat Suomen perustuslakivaliokunta sekä EY-tuomioistuin.
Tutkimuksessa pyritään myös löytämään positiivisen erityiskohtelun soveltamiselle perusteluja eri oikeudenmukaisuusteorioiden pohjalta. Sen puolesta ja vastaan on nimittäin esitetty hyvin paljon kannanottoja. Jo Aristoteles esitti meidän aikaa ajatellen merkityksellisiä näkemyksiä yhdenvertaisuudesta. Myös Jean-Jacques Rousseaun ajatuksista voidaan löytää tukea ihmisten välisten erojen tasoittamiselle. Utilitaristit pitivät tärkeinä arvoina puolueettomuutta sekä tasa-arvoa, vaikka muuten arvioivat oikeudenmukaisuutta tuotetun hyödyn perusteella. Lisäksi John Stuart Millin vaatimukset naisten aseman parantamisesta olivat erittäin edistyksellisiä omana aikanaan.
Libertaristinen näkemys oikeudenmukaisuudesta ei ole ollenkaan suopea positiiviselle erityiskohtelulle. Libertaristi ei hyväksy heikoimmille tai huono-onnisimmille yksilöille suunnattavia tukitoimia, tai sosiaalipoliittista järjestelmää ylipäänsä. Egalitaristinen ajatus ihmisten tasapuolisesta kohtelusta taas kuulostaa kauniilta. Mutta viime kädessä sen perustalle ei erityiskohtelua voida rakentaa. Egalitarismi viittaa mallitettuun tasa-arvoon: kaikille yhtä paljon. Mutta sellainen yhteiskunta olisi tehoton: miksi olla ahkera, jos yhtä paljon saa laiskottelemalla?
Parhaiten positiivista erityiskohtelua tukee John Rawlsin hyvinvointiliberalistinen näkemys, etenkin eroperiaate, jolle positiivinen erityiskohtelu nykyisin hyvin pitkälti perustuukin. Siinä tasa-arvo ymmärretään mahdollisuuksien tasa-arvona. Myös esimerkiksi EY-tuomioistuin ymmärtää tasa-arvon siten. Eriarvoisuus ei ole epäoikeudenmukaista, jos se kohentaa myös ”heikkojen” asemaa. Mutta ellei näin ole, eriarvoisuus on epäoikeudenmukaista. Silloin on vaadittava tasa-arvoa.
Positiivista erityiskohtelua voidaan soveltaa esimerkiksi antamalla etusija aliedustetun tai aiemmin syrjityn ryhmän edustajille yhteiskunnallisten virkojen tai resurssien jaossa. Suomessa sitä on sovellettu ainakin naisten, lasten, kielellisten ja etnisten vähemmistöjen, varattomien, syrjäseudun asukkaiden, hallinnon asiakkaiden, työttömien, sairaiden sekä vammaisten hyväksi. Raja positiivisen erityiskohtelun ja toisaalta ei-hyväksyttävän suosinnan välillä on kuitenkin kuin veteen piirretty. Jotta positiivista erityiskohtelu voidaan ryhtyä soveltamaan, on siltä edellytettävä ainakin: 1) suunnitelmallisuutta, 2) hyväksyttävää tarkoitusta, 3) kohtuullisuutta sekä 4) tilapäisyyttä. Tarkoituksena onkin selvittää miten erityiskohteluun suhtautuvat Suomen perustuslakivaliokunta sekä EY-tuomioistuin.
Tutkimuksessa pyritään myös löytämään positiivisen erityiskohtelun soveltamiselle perusteluja eri oikeudenmukaisuusteorioiden pohjalta. Sen puolesta ja vastaan on nimittäin esitetty hyvin paljon kannanottoja. Jo Aristoteles esitti meidän aikaa ajatellen merkityksellisiä näkemyksiä yhdenvertaisuudesta. Myös Jean-Jacques Rousseaun ajatuksista voidaan löytää tukea ihmisten välisten erojen tasoittamiselle. Utilitaristit pitivät tärkeinä arvoina puolueettomuutta sekä tasa-arvoa, vaikka muuten arvioivat oikeudenmukaisuutta tuotetun hyödyn perusteella. Lisäksi John Stuart Millin vaatimukset naisten aseman parantamisesta olivat erittäin edistyksellisiä omana aikanaan.
Libertaristinen näkemys oikeudenmukaisuudesta ei ole ollenkaan suopea positiiviselle erityiskohtelulle. Libertaristi ei hyväksy heikoimmille tai huono-onnisimmille yksilöille suunnattavia tukitoimia, tai sosiaalipoliittista järjestelmää ylipäänsä. Egalitaristinen ajatus ihmisten tasapuolisesta kohtelusta taas kuulostaa kauniilta. Mutta viime kädessä sen perustalle ei erityiskohtelua voida rakentaa. Egalitarismi viittaa mallitettuun tasa-arvoon: kaikille yhtä paljon. Mutta sellainen yhteiskunta olisi tehoton: miksi olla ahkera, jos yhtä paljon saa laiskottelemalla?
Parhaiten positiivista erityiskohtelua tukee John Rawlsin hyvinvointiliberalistinen näkemys, etenkin eroperiaate, jolle positiivinen erityiskohtelu nykyisin hyvin pitkälti perustuukin. Siinä tasa-arvo ymmärretään mahdollisuuksien tasa-arvona. Myös esimerkiksi EY-tuomioistuin ymmärtää tasa-arvon siten. Eriarvoisuus ei ole epäoikeudenmukaista, jos se kohentaa myös ”heikkojen” asemaa. Mutta ellei näin ole, eriarvoisuus on epäoikeudenmukaista. Silloin on vaadittava tasa-arvoa.