Oikeus pohjaveteen
Korpela, Johanna (2008)
Korpela, Johanna
2008
Kuvaus
Opinnäytetyö kokotekstinä PDF-muodossa.
Tiivistelmä
Puhtaan veden saaminen on maailmanlaajuisesti tullut jatkuvasti suuremmaksi ongelmaksi. Meillä Suomessa vettä on yli omankin tarpeen, mutta jo Etelä-Euroopan alueella tilanne on huomattavasti vaikeampi. Erityisesti hyvälaatuinen pohjavesi on arvokasta ja Suomesta löytyy mittavat pohjavesivarannot. Vesi on meille kaikille tärkeä, elämää ylläpitävä aine, mutta se on myös erittäin tärkeä taloudellinen raaka-aineresurssi. Tulevaisuudessa se voi olla myös tärkeä vientituote veden niukkuuden vaivaamille alueille.
Oman kansallisen lainsäädäntömme lisäksi veden käyttöä säännellään voimakkaasti Euroopan Unionin kautta. Esimerkiksi vesipolitiikan puitedirektiivi ohjaa jäsenvaltioita hinnoittelupolitiikalla kestävään vesivarojen käyttöön. Sen mukaan vesihuollon kustannusten tulee tulevaisuudessa kattaa taloudelliset kustannukset, mutta myös ympäristö- ja luonnonvarakustannukset. Vesihuolto on välttämättömyyspalvelu ja vesihuollon palvelujen tulisi olla kaikille tasapuoliset ja maksujen kohtuulliset. Suomessa vesihuoltoa on siirrytty järjestämään liikelaitosmaisesti ja vesihuoltolaki antaa mahdollisuuden sisällyttää maksuihin kohtuullisen tuoton pääomalle.
Lähtökohtana tutkimukselle oli pohjavesien omistussuhteiden tulkinta, mikä mielestäni on täsmentymätön. Maanomistaja vallitsee alueellaan olevaa pohjavettä, mutta ei ole oikeutettu korvaukseen, mikäli ulkopuolinen saa luvan pohjaveden ottamiseen. Vallintaoikeuden käsite tarkoittaa mm. siirtämis- ja panttaamisoikeuden sisältävää omaisuuden hallintaa, mutta vesilain yhteydessä vallintaoikeuden omaisuudensuoja on tulkittu kovin ontoksi. Pohjaveden ottaminen on pääasiassa luvanvaraista toimintaa. Lupaviranomaisena toimii ensiasteessa alueellinen ympäristölupavirasto. Sen myöntämän ottamisluvan perusteella luvan saaja voi hyödyntää pohjavesiesiintymän vettä korvauksetta ja myydä sitä toimialueellaan veden tarvitsijoille.
Tutkimus on pääosin oikeusdogmaattinen ts. lainopillinen, mutta mukana on myös oikeusteoreettinen näkökulma. Oikeuslähteistä pääpaino on voimassaolevilla säädöksillä, mutta erityisesti vesilain uudistuksen osalta lain esityöt ovat olleet tärkeitä. Oikeuskirjallisuutta ja tuomioistuinratkaisuja on käytetty mahdollisimman paljon. Normatiivisen aineiston lisäksi olen käyttänyt mainioita, asiatuntijoiden kirjoittamia, lehtiartikkeleita.
Pohjavesialueiden asukkaat ja maanomistajat kokevat laajamittaiset vastikkeettomat vedenottohankkeet epäoikeudenmukaisina, mutta vesilain kokonaisuudistuksen valmistelun perusteella maanomistajan asemaan ei ole tulossa muutosta, koska omistusoikeuden ts. vallintaoikeuden sisältöä ei ole lähdetty määrittelemään. Uudessa vesilaissa tullaan jo huomioimaan veden siirtohankkeet tai esimerkiksi veden pullotus ja myynti. Pohjavesivarojen taloudellisen hyödyn kerääminen mahdollistetaan maanomistuksesta riippumattomaksi toiminnaksi.
Oman kansallisen lainsäädäntömme lisäksi veden käyttöä säännellään voimakkaasti Euroopan Unionin kautta. Esimerkiksi vesipolitiikan puitedirektiivi ohjaa jäsenvaltioita hinnoittelupolitiikalla kestävään vesivarojen käyttöön. Sen mukaan vesihuollon kustannusten tulee tulevaisuudessa kattaa taloudelliset kustannukset, mutta myös ympäristö- ja luonnonvarakustannukset. Vesihuolto on välttämättömyyspalvelu ja vesihuollon palvelujen tulisi olla kaikille tasapuoliset ja maksujen kohtuulliset. Suomessa vesihuoltoa on siirrytty järjestämään liikelaitosmaisesti ja vesihuoltolaki antaa mahdollisuuden sisällyttää maksuihin kohtuullisen tuoton pääomalle.
Lähtökohtana tutkimukselle oli pohjavesien omistussuhteiden tulkinta, mikä mielestäni on täsmentymätön. Maanomistaja vallitsee alueellaan olevaa pohjavettä, mutta ei ole oikeutettu korvaukseen, mikäli ulkopuolinen saa luvan pohjaveden ottamiseen. Vallintaoikeuden käsite tarkoittaa mm. siirtämis- ja panttaamisoikeuden sisältävää omaisuuden hallintaa, mutta vesilain yhteydessä vallintaoikeuden omaisuudensuoja on tulkittu kovin ontoksi. Pohjaveden ottaminen on pääasiassa luvanvaraista toimintaa. Lupaviranomaisena toimii ensiasteessa alueellinen ympäristölupavirasto. Sen myöntämän ottamisluvan perusteella luvan saaja voi hyödyntää pohjavesiesiintymän vettä korvauksetta ja myydä sitä toimialueellaan veden tarvitsijoille.
Tutkimus on pääosin oikeusdogmaattinen ts. lainopillinen, mutta mukana on myös oikeusteoreettinen näkökulma. Oikeuslähteistä pääpaino on voimassaolevilla säädöksillä, mutta erityisesti vesilain uudistuksen osalta lain esityöt ovat olleet tärkeitä. Oikeuskirjallisuutta ja tuomioistuinratkaisuja on käytetty mahdollisimman paljon. Normatiivisen aineiston lisäksi olen käyttänyt mainioita, asiatuntijoiden kirjoittamia, lehtiartikkeleita.
Pohjavesialueiden asukkaat ja maanomistajat kokevat laajamittaiset vastikkeettomat vedenottohankkeet epäoikeudenmukaisina, mutta vesilain kokonaisuudistuksen valmistelun perusteella maanomistajan asemaan ei ole tulossa muutosta, koska omistusoikeuden ts. vallintaoikeuden sisältöä ei ole lähdetty määrittelemään. Uudessa vesilaissa tullaan jo huomioimaan veden siirtohankkeet tai esimerkiksi veden pullotus ja myynti. Pohjavesivarojen taloudellisen hyödyn kerääminen mahdollistetaan maanomistuksesta riippumattomaksi toiminnaksi.